Arvostelu: Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan (Saving Bikini Bottom: The Sandy Cheeks Movie - 2024)

PAAVO PESUSIENI JA SANTA-SANNA PELASTAVAT TANGALAN

SAVING BIKINI BOTTOM: THE SANDY CHEEKS MOVIE

Ohjaus: Liza Johnson

Pääosissa: Carolyn Lawrence, Tom Kenny, Wanda Sykes, Clancy Brown, Bill Fagerbakke, Rodger Bumpass, Mr. Lawrence, Ilia Isorelýs Paulino, Matty Cardarople, Mary Jo Catlett, Craig Robinson, Grey DeLisle ja Johnny Knoxville

Genre: komedia, seikkailu, animaatio

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

Stephen Hillenburgin luoma animaatiosarja Paavo Pesusieni (SpongeBob SquarePants) nousi valtavaan suosioon, kun se alkoi pyöriä vuonna 1999. Sarjan suosion myötä Paavon seikkailut päätettiin siirtää myös elokuvamuotoon. Paavo Pesusieni -elokuva (The SpongeBob SquarePants Movie - 2004) oli hitti, joten lisää leffoja oli luvassa. Paavo Pesusieni kuivalla maalla (The SpongeBob Movie: Sponge Out of Water - 2015) oli suurmenestys ja korona-aikaan suoraan Netflixissä julkaistu Paavo Pesusieni vapaalla jalalla (The SpongeBob Movie: Sponge On the Run - 2020) nautti korkeista katsojaluvuista. Edesmenneen Hillenburgin toiveista huolimatta Nickelodeon päätti ryhtyä tehtailemaan vieläkin lisää produktioita sarjan pohjalta ja päätti tehdä sivuhahmoistakin omat elokuvansa. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan lisää repliikkejä ja kuvaukset käynnistyivät vuonna 2023. Lopulta nimihirviö Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan julkaistiin Netflixissä elokuussa 2024 ja elokuva nousi listaykköseksi, siitäkin huolimatta, että elokuva oli vuotanut nettiin jo yli puoli vuotta aiemmin ja että elokuva sai murskaavan vastaanoton katsojilta. Itse olen lapsesta asti tykännyt Paavo Pesusienestä ja olen ilokseni huomannut, että yhä aikuisiällä niin animaatiosarja kuin julkaistut kolme leffaa ovat onnistuneet viihdyttämään. Minulta kuitenkin meni uusi leffa ohi, kun se ilmestyi puolisen vuotta sitten, lähinnä sen saaman negatiivisen palautevyöryn takia. Kuitenkin nyt kun samaan maailmaan sijoittuva Plankton: Elokuva (The Plankton Movie - 2025) on saapumassa pian Netflixiin ja kun joulukuussa teattereihin saapuu ihan uusi Paavo-leffa, toistaiseksi suomentamaton The SpongeBob Movie: Search for SquarePants (2025), päätin vihdoin antaa Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan -elokuvalle mahdollisuuden.

Kun koko Tangalan kaupunki siepataan ja viedään tutkittavaksi Texasiin, vain Santa-Sanna ja Paavo Pesusieni voivat auttaa ystäviään hädässä.

Vaikka elokuvan suomenkielinen nimi nostaa kärkeen Paavo Pesusienen (äänenä Tom Kenny), niin kuten alkuperäisestä nimestä voi päätellä, tässä elokuvassa keskiössä on tutkijaorava Santa-Sanna (Carolyn Lawrence) ja Paavo toimii enemmän sivuroolissa. Santa-Sanna on kelpo sivuhahmo, joka on sarjan varrella tuonut hyvää fiksuutta aika urpojen hahmojen keskelle, mutta päärooliin nostettuna käy kyllä selväksi, kuinka tylsä tyyppi tämä orava onkaan. Elokuva syventyy enemmän Santa-Sannan sukuhistoriaan, mutta samalla se myös rikkoo kaanonia siitä, millainen orava hän oikeasti onkaan. Paavo on oma höpsö itsensä, mutta tällä kertaa hänen toilailunsa eivät oikein jaksa naurattaa.

     Myös muutkin tutut, kuten Paavon paras kaveri Patrick-meritähti (Bill Fagerbakke), tympeä Jalmari-mustekala (Rodger Bumpass), ravintolaansa pyörittävä herra Rapu (Clancy Brown) ja jopa katala Plankton (Mr. Lawrence) ovat menossa mukana, mutta jäävät lähes täysin statisteiksi. Tämänkertainen pahis on Wanda Sykesin näyttelemä, koko Tangalan taloineen ja asukkaineen merenpohjasta kähveltävä Sue Nami, jolla on omat ikävät suunnitelmansa hahmojen päiden menoksi. Sykes on myötähäpeällisen huono roolissaan ja hän näyttää koko leffan siltä kuin hänen päässään pyörisi "mieti vain sitä palkkashekkiä, mieti vain sitä palkkashekkiä". Vielä huonommat ovat Suen kätyreitä näyttelevät Ilia Isorelýs Paulino ja Matty Cardarople, joita ei näytä yhtään kiinnostavan olla leffassa mukana.

En yhtään ihmettele, miksi Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan sai niin mojovan täystyrmäyksen katsojilta. Kenties joitakin viisivuotiaita lapsia elokuvan koheltaminen saattaa viihdyttää, mutta veikkaisin, että jo ala-asteikäisiä leffa ei enää vakuuta. Elokuvasta puuttuu kaikki se nokkeluus ja särmä, joiden ansiosta niin alkuperäinen Paavo Pesusieni -sarja kuin kolme aiempaa elokuvaa ovat toimineet niin lapsille kuin aikuisille. Hahmot ovat aina olleet dorkia, mutta heidän idioottimaisuudessaan on ollut jotain suorastaan nerokasta. Tässä leffassa kaikki on vain ärsyttävän tyhmää.

Kyseessä on vaivaannuttavan epähauska elokuva, jonka jatkuva meuhkaaminen käy nopeasti hermoille. Kestoa on alle puolitoista tuntia, mutta leffa onnistui silti pitkästyttämään, kun sen turbovaihde on näin uuvuttavaa seurattavaa. Loppuhuipennus muuttuu jo sellaiseksi silmienpyörittelyksi, ettei mitään rajaa. Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan on yksinkertaisesti huono elokuva, joka on vain parempi jättää unohduksiin. Leffasta huokuu se, että Nickelodeon kunnioitti koko homman luojan, Stephen Hillenburgin toivetta siitä, ettei Paavo Pesusienelle tehtäisi lisäosia vain tämän kuolemaan asti. Tämän jälkeen ei oikein voi muuta kuin olla huolissaan koko franchisen tulevaisuudesta ja odotukseni niin tulevaa Plankton-leffaa kuin neljättä varsinaista Paavo Pesusieni -elokuvaa kohtaan laskivat roimasti.

Valitettavasti edes elokuvan visuaalinen anti ei onnistu pelastamaan yhtään mitään. Minua suorastaan harmittaa, että vuoden 2015 Paavo Pesusieni kuivalla maalla -leffan myötä nämä elokuvat ovat digianimoituja, toisin kuin edelleen piirrosmainen alkuperäissarja. Tässä elokuvassa minua myös ärsytti se, että lähes koko elokuva tapahtuu maanpinnalla, eli aitojen ihmisten kera. Kameratyöskentely on suurimmaksi osaksi latteaa ja toisinaan leffa näyttää enemmän mainokselta kuin elokuvalta. Lavasteet eivät ole kaksiset ja Sue Namin laboratoriossa nähtävät tietokonetehosteet ovat suoraan sanottuna todella rumat. Äänimaailma äityy toisinaan rasittavaksi mekastukseksi, eikä Monikerin säveltämistä musiikeista jää juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Saving Bikini Bottom: The Sandy Cheeks Movie, 2024, Nickelodeon Movies, Nickelodeon Animation Studios, United Plankton Pictures

Arvostelu: Jackass esittää: Paha pappa (Jackass Presents: Bad Grandpa - 2013)

JACKASS ESITTÄÄ: PAHA PAPPA

JACKASS PRESENTS: BAD GRANDPA

Ohjaus: Jeff Tremaine

Pääosissa: Johnny Knoxville, Jackson Nicoll, Georgina Cates, Greg Harris ja Catherine Keener

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia - Unrated Version: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

Jackass Presents: Bad Grandpa, eli suomalaisittain Jackass esittää: Paha pappa on Jackass-sarjasta (2000-2002) tutun Johnny Knoxvillen tähdittämä komediaelokuva. Tehtyään elokuvat Jackass: The Movien (2002), Jackass Number Twon (2006) ja Jackass 3D:n (2010), Knoxville alkoi suunnitella uutta filmiä, mutta tällä kertaa sellaista, joka kertoisi tarinaa uhkarohkeiden stunttien ja pilojen ohessa. Paramount Pictures kiinnostui hänen ideoistaan ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Jackass esittää: Paha pappa sai maailmanensi-iltansa 23. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys ja sai parhaan maskeerauksen Oscar-ehdokkuuden, mutta joka sai myös ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse näin Jackass esittää: Pahan papan vuosi tai pari sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasin sen tätini kanssa. Pidin leffaa hauskana hömppänä ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kärttyisä ja pervo isoisä saa lapsenlapsensa Billyn hoivattavakseen, kun tämän narkkariäiti hylkää pojan. Isoisä päättää viedä Billyn tämän isän luokse, joka taas haluaa pojan hyötyäkseen tästä taloudellisesti.

Johnny Knoxville näyttelee Irving Zismania, hahmoa, joka teki ensiesiintymisensä jo aiemmissa Jackass-elokuvissa, mutta jonka ympärille Knoxville päätti kehitellä kokonaisen elokuvan. Kyseessä on varsin perverssi pappa, joka yrittää vikitellä nuorempia naisia mukaansa, tekee erilaisia jekkuja ihmisille ja rikkoo lakia minkä ehtii. Irving on äärimmäisen epämiellyttävä tyyppi, mutta jostain syystä häntä on hauska seurata. Knoxville hoitaa hommansa täydellisesti, erityisesti kun tietää, että elokuva kuvattiin piilokameralla ja suuri osa muista ihmisistä eivät tienneet päätyvänsä mukaan elokuvaan. Knoxvillen on siis pitänyt hoitaa homma kerralla purkkiin ja höynäyttää muita ilman, että pokka pettää.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin nuori Jackson Nicoll, joka esittää Irvingin lapsenlasta Billyä. Jo Knoxvillen pokanpitäminen on ihailtavaa, mutta Nicollille tekisi mieli antaa aplodit, sillä niin taidokkaasti hän onnistuu seuraamaan Knoxvillen jalanjäljissä. Nicollkin heittäytyy täysillä roolinsa vietäväksi ja hän ja Knoxville muodostavat erittäin lystikkään duon. Hahmona Billyä käy sääliksi, kun hänen isoisänsä on mitä on, äiti (Georgina Kates) on huumeidenkäyttäjä ja isä (Greg Harris) haluaa hänet vain tienatakseen valtion tukirahoilla.

Vaikka kyseessä onkin Jackass-elokuva, Paha pappa ei ole tavanomaista uhkarohkeiden ja vaarallisten stunttien tulvaa, kuten Jackass-projektit yleensä. Mukaan mahtuu kyllä muutamia veikeitä hetkiä, joissa Knoxvillen kestävyys ja taipuvuus pistetään koetukselle, puhumattakaan yrityksestä pitää vanhusroolia yllä, kun Irvingiä höykytetään muub muassa liikkuvassa sängyssä ja reistailevassa hupilaitteessa. Jackass esittää: Paha pappa on enemmänkin Boratin (Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan - 2006) hengessä tehty piilokamerapilailu, jossa jekutetaan hyväuskoisia (ja välillä pahantahtoisia) amerikkalaisia, samalla kun isoisä vie lapsenlastaan halki osavaltioiden tämän isän luokse. Parhaita höynäytyskohtauksissa ovat ne, joissa höynäytettävät ovat lähellä vaikkapa syyllistyä itse johonkin rikokseen, esimerkiksi kohtauksessa, jossa Irving yrittää lähettää Billyn postilaatikossa isälleen ja postitoimiston väki hetken jopa pohtii, tekisivätkö sen.

Elokuvan tarina härön isoisän ja tämän huonoille vaikutuksille alttiin pojan automatkasta toimii oivallisesti ja matkan varrella hahmoille tietty alkaa vähitellen muodostua yhteys, jota ei aiemmin ollut. Vaikka tarina etenee sujuvasti, välillä tuntuu siltä, että elokuva koostuu enemmänkin yksittäisistä sketseistä, höynäytyksistä ja tapaturmista. Muutamat kohtauksista ovat suorastaan hulvattomia, mutta parin hetken kohdalla taas pohtii, että miten ne pääsivät mukaan lopulliseen elokuvaan? Filmin finaali on erittäin lystikäs, joskin elokuvan päätyttyä tuntuu siltä, että jotain jäi uupumaan kokonaisuudesta. Jackass esittää: Paha pappa on oivallinen komedia, mutta viimeinen silaus puuttuu, mikä nostaisi kokonaisuutta korkeammalle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa yksi Jackassin perustajista, Jeff Tremaine. Tremainen työ on ollut varsin poikkeavaa muiden leffojen tekoon verrattuna, sillä hänen on pitänyt luottaa näyttelijöidensä kantavan kohtauksia eteenpäin sujuvasti mahdollisten yllätystenkin noustessa esiin. Kun homma perustuu höynäytettävien reaktioihin, ei koskaan voi täysin tietää, minne kohtaukset etenevät. Tremaine toimii myös käsikirjoittajana yhdessä Knoxvillen ja Spike Jonzen kanssa. Olisi kiinnostavaa lukea teksti ja selvittää, kuinka paljon elokuvasta onkaan ennalta kirjoitettua ja kuinka paljon puhdasta improvisaatiota. Jackass esittää: Paha pappa on kelvollisesti kuvattu. Piilokamera-asetelman voi huomata kuvakulmista ja siitä, kuinka kuvan reunoja peittää joskus jokin. Knoxvillen maskeeraus on erinomainen, eikä ihme, että elokuva sai siitä jopa Oscar-ehdokkuuden. Äänipuoli on hyvin toteutettu vaativaa äänitystä ja musiikkeja myöten.

Elokuvasta on olemassa noin kymmenen minuuttia pidempi versio, joka kulkee nimellä Jackass Presents: Bad Grandpa .5. Monet pilailukohtauksista ovat pidempiä ja esimerkiksi alussa Irvingin juuttuessa kiinni automaattiin, hänen teko-sukuelimensä on näkyvissä.

Yhteenveto: Jackass esittää: Paha pappa on lystikäs törkykomedia, josta jää kuitenkin viimeinen silaus uupumaan. Muihin Jackass-projekteihin verrattuna leffasta löytyy jopa kiinnostava tarina, jota ryhtyy seuraamaan mielellään. Piilokameratoteutus on vekkuli ja se johtaa useisiin todella hauskoihin tilanteisiin, joissa ei voi kuin ihailla päänäyttelijäkaksikko Johnny Knoxvillen ja Jackson Nicollin pokanpitämistä ja toisinaan jopa pöyristellä tietämättömien ihmisten reaktioita. Jutut ovat toinen toistaan ronskimpia, eikä kyse ole mistään koko perheen hassuttelusta. Vaikka leffalla onkin selvä tarinakaari, ajoittain se tuntuu liikaa irrallisilta sketseiltä, joista kaikki eivät osu maaliinsa. Heikkouksineenkin Jackass esittää: Paha pappa on mainio komedialeffa, jota voi suositella kaikille törkeiden komedioiden ystäville, sekä piilokamerahassutteluiden faneille. Helposti loukkaantuvien kannattaa pysyä tästä kaukana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jackass Presents: Bad Grandpa, 2013, Dickhouse Productions, MTV Films

Arvostelu: The Last Stand (2013)

THE LAST STAND

Ohjaus: Kim Jee-woon

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Forest Whitaker, Jaimie Alexander, Luis Guzmán, Eduardo Noriega, Johnny Knoxville, Rodrigo Santoro, Peter Stormare, Zach Gilford, Genesis Rodriguez, Daniel Henney, Titos Menchaca ja Harry Dean Stanton

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

The Last Stand on Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Andrew Knauerin työstämästä käsikirjoituksesta, joka pyöri 2000-luvun alkupäässä pitkään internetissä ja herätti lopulta Lionsgate-studion kiinnostuksen. Alun perin pääosaan kaavailtiin Liam Neesonia, mutta kun hän kieltäytyi, studio kääntyi Schwarzeneggerin puoleen, joka oli juuri päättänyt uransa Kalifornian kuvernöörinä. Schwarzenegger suostui, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2011 ja lopulta The Last Stand sai maailmanensi-iltansa 12. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, eikä se ollut kummoinen hitti lippuluukuilla, mutta keräsi voittoa myöhemmin Blu-raylla ja DVD:llä. Itse katsoin elokuvan vasta myöhemmin ja pidin filmiä ihan kelvollisena toimintarainana. Kun huomasin The Last Standin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pahamaineinen huumeparoni Gabriel Cortez pääsee karkuun FBI:ltä ja kaahaa urheiluautolla kohti Meksikon rajaa. Hänen ja rajan välissä on ainoastaan pieni Sommertonin kaupunki, jonka sheriffi päättää ottaa vastuulleen Cortezin pysäyttämisen.

Tehtyään Terminator 3: Koneiden kapinan (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003), Arnold Schwarzenegger ilmoitti jättävänsä näyttelijähommat sikseen, keskittyessään poliittiseen uraansa. Vaikka Schwarzenegger kävikin kääntymässä The Expendablesissa (2010) ja The Expendables 2:ssa (2012) kuvernööriaikanaan, todellisen paluun elokuvatähteyteen hän teki The Last Standissa. Paluu onkin hieno ja Schwarzenegger uhkuu karismaa Sommertonin pikku kyläpahasen sheriffinä, Ray Owensina. Erityisen mainiota on, ettei hahmosta ole tehty mitään superpoliisia, vaan näyttelijän ikä on otettu huomioon roolissa. Ei hätää, Schwarzenegger kyllä muiluttaa pahiksia menemään oikein kunnolla, mutta hänessä on esimerkiksi tiettyä hitautta. Pidin varsinkin yksityiskohdasta, että Rayn tarvitsee käyttää rikospaikalla silmälaseja. Tällaiset seikat eivät vie isosta Arskasta tippaakaan pois, vaan hänestä löytyy sellaista arvokkuutta, että huh huh!

     Elokuvassa nähdään myös Jaimie Alexander, Luis Guzmán ja Zach Gilford apulaissheriffeinä Torrancena, Figuerolana ja Baileyna, Eduardo Noriega häijynä huumeparoni Gabriel Cortezina, Forest Whitaker tätä vimmaisesti jahtaavana FBI-agentti Bannisterina, Peter Stormare Gabrielin kätyrinä Burrellina, Rodrigo Santoro Sommertonin putkassa lusivana Frankina, sekä Jackass-tähti Johnny Knoxville kaupungin laidalla sekoilevana Dinkumina. Knoxville ei oikein tunnu istuvan elokuvaan ja leffa toimisikin luultavasti paremmin ilman häntä. Muut näyttelijät hoitavat kuitenkin osansa sujuvasti. Noriega sopii katalan kartellipahiksen osaan ja Whitaker on oma rautainen itsensä FBI-agenttina.

The Last Stand on yhä kymmenen vuoden jälkeen varsin kelpo toimintaelokuva ja ennen kaikkea mainio paluu Schwarzeneggerilta elokuvien pariin. Ensimmäisen tunnin ajan filmi kasvattelee sujuvasti panoksia, näyttäessään kahta eri puolta kertomuksesta. FBI-agentti Bannister yrittää epätoivoisesti saada Cortezia nalkkiin, samalla kun sheriffi Owens tovereineen selvittelee Burrellin bisneksiä Sommertonissa. Vähitellen tiet yhdistyvät ja elokuvan toinen puolisko onkin mainiota toimintamättöä, joka sisältää niin räiskyvää ammuskelua, päheää turpaanvetoa ja vauhdikasta takaa-ajoa. Loppuhuipennus ei onneksi paisu turhan isoksi ja kyyti pitää kutinsa viime metreille asti.

Hyvää elokuvassa on myös, ettei se ota itseään turhan vakavasti. Ei kyse ole mistään komediasta (vaikka Johnny Knoxville kovasti yrittää elokuvasta sellaista vääntää), vaan filmi on puhdasta viihdehömppää - joskin tavanomaista toimivampaa sellaista. Muutama ihan hilpeä hetki mahtuu mukaan ja Schwarzenegger pääsee tykityksen välissä murjomaan parit hassut naljailut. The Last Stand myös yhdistelee sujuvasti toimintagenren alalajityyppejä toisiinsa, pitäen sisällään niin FBI-jännäriä, 2010-luvun kartellijuttuja ja vanhanaikaista western-henkeä. Taistelu vanhojen tapojen ja modernin teknologian välillä tuo filmiin jonkinlaista teemaakin.

Elokuvan on ohjannut eteläkorealainen Kim Jee-woon, joka ei ollut ennen The Last Standia tehnyt ainuttakaan amerikkalaisleffaa. Siitä huolimatta, että Kimin täytyi kommunikoida näyttelijöiden ja työryhmän kanssa tulkin kera, sillä hän ei osannut puhua englantia, hän tekee oivaa työtä. Andrew Knauerin käsikirjoitus on myös toimiva, joskin jo hän olisi kenties voinut kirjoittaa Knoxvillen hahmon ulos tarinasta. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja varsinkin yökohtaukset ovat hyvin valaistuja. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet, asut ja maskeeraukset mainiot ja äänimaailmakin pätevästi kasattu. Mowgin säveltämät musiikit jumputtavat menevästi taustalla.

Yhteenveto: The Last Stand on kelpo toimintaviihdettä, jossa genrelegenda Arnold Schwarzenegger teki tyylikkään paluun elokuvien pariin. Schwarzenegger on erittäin mainio pääroolissa sheriffinä, joka päättää vanhan ajan malliin näyttää modernilla teknologialla varustellulle FBI:lle, kuinka hommat hoidetaan. Elokuvan ensimmäinen puolisko kasvattelee menoa ihan pätevästi ja toinen puolisko onkin vauhdikasta toimintamättöä. Tekijät eivät ota hommaa liian vakavasti, vaan elokuvaa on työstetty sopivasti kieli poskessa. Johnny Knoxville tosin ottaa tämän huumoripuolen liian tosissaan ja meinaa pilata elokuvan karikatyyrimäisellä hahmollaan. Kim Jee-woonin ohjaus on oivallista ja teknisiltäkin ansioiltaan elokuva toimii hyvin. Ei The Last Stand mikään maata järisyttävä teos ole, mutta se on rehtiä ja passelia viihdettä, joka toimii yhä kymmenen vuoden jälkeenkin. Elokuvaa voi siis suositella erittäin lämpimästi kaikille Arskan ja toiminnan ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Stand, 2013, CJ Entertainment, Di Bonaventura Pictures

Arvostelu: MIIB - Miehet mustissa 2 (Men in Black II - 2002)

MIIB - MIEHET MUSTISSA 2

MEN IN BLACK II

Ohjaus: Barry Sonnenfeld
Pääosissa: Will Smith, Tommy Lee Jones, Lara Flynn Boyle, Rosario Dawson, Johnny Knoxville, Rip Torn, Tim Blaney, Tony Shalhoub, David Cross, Colombe Jacobsen, John Alexander, Patrick Warburton ja Michael Jackson
Genre: scifi, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Parin vuoden ajan julkaistuun "The Men in Black" -sarjakuvaan (1990-1991) perustunut elokuva Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997) oli suuri hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Elokuvan menestyksen myötä tehtiin jopa animaatiosarja MiB - Men in Black (Men in Black: The Series), joka pyöri neljän kauden verran vuodesta 1997 vuoteen 2001. Jatko-osan esituotannossa koettiin ongelmia, sillä ohjaaja Barry Sonnenfeld ei ollut tyytyväinen käsikirjoitukseen, mutta studion painostuksesta hänen täytyi työstää se filmiksi ja kuvaukset alkoivat kesällä 2001. Alunperin elokuvan loppuhuipennuksessa New Yorkin World Trade Centerin tornit aukeavat ja niiden sisältä lentää ulos useita avaruusaluksia, mutta kun syyskuun 11. päivä 2001 tapahtui terroristi-isku, mikä tuhosi molemmat tornit, loppuhuipennus päätettiin tehdä kokonaan uusiksi. Lopulta MIIB - Miehet mustissa 2 sai ensi-iltansa kesällä 2002, mutta se ei valitettavasti ollut yhtä iso hitti kuin edeltäjänsä, minkä lisäksi se sai kehnon vastaanoton kriitikoilta. Elokuvan pahista näyttelevä Lara Flynn Boyle jopa sai huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse näin leffan jo lapsena lähes heti ensimmäisen osan jälkeen, mutta se tuotti minullekin ison pettymyksen. Olen kuitenkin katsonut filmin muutamaan otteeseen uudestaan ja nyt kun sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla Men in Black: International (2019), oli aika katsoa MIIB - Miehet mustissa 2 taas kerran.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Men in Black - miehet mustissa!

Kun vaarallinen Serleena-olio saapuu Maahan etsimään mystistä Zarthanin valoa, Miehet mustissa -agentti J:n täytyy löytää Valo ensin. Ainoa Valon olinpaikan tietävä on J:n entinen työpari K, mutta ongelmana on, että hänen muistinsa on neutralisoitu.

Will Smith palaa agentti J:ksi, joka on muuttunut paljon vuosien varrella. J on noussut Miehet mustissa -järjestön kovimmaksi agentiksi, jota muut ihailevat ja jopa pelkäävät, sillä hänestä on tullut liiankin innokas neutralisoijan kanssa. Vaikka hahmo on muuttunut, on Smithin tuttu olemus yhä tallella ja vitsiä tulee kaiken aikaa. Hahmo ei ole ihan yhtä pidettävä kuin edellisessä osassa, mutta Smithin into roolia kohtaan herättää jälleen katsojan kiinnostuksen.
     Ensimmäisen Men in Black - miehet mustissa -elokuvan lopussa agentti K:ltä (Tommy Lee Jones) pyyhittiin muisti ja nyt hän työskentelee postilaitoksella. K - tai siis Kevin - on silti oma kyyninen itsensä, joka katsoo avaruusolioista höpöttävää J:tä nenänvarttaan pitkin. Jonesista ei valitettavasti löydy samaa heittäytymistä rooliinsa kuin ensimmäisessä filmissä, mutta on silti hienoa nähdä hänet ja Smith tutuissa rooleissaan.
     Tällä kertaa sankarit saavat vastaansa Serleenan, kylothialaisen lonkero-olennon, joka haluaa jostain syystä elää Maassa alusvaatemallina. Alunperin roolin oli napannut Famke Janssen, mutta hän joutui poistumaan projektista kesken kuvausten lähisukulaisensa kuoleman vuoksi. Lopulta Serleenaksi roolitettiin Lara Flynn Boyle, jonka sen aikainen miesystävä Jack Nicholson yritti saada Boylelle rooleja leffoissa. Sony-yhtiö yritti saada Nicholsonia Anger Management -komediaansa (2003) ja suostui palkkaamaan Boylen MIIB - Miehet mustissa 2:een, jos yhtiö saisi Nicholsoninkin. Boyle ei siis saanut osaa lahjojensa vuoksi ja sen kyllä huomaa. Ei ole ihme, että hän sai Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naissivuosanäyttelijänä - hän todella on surkea tässä elokuvassa. Boyle ei onnistu luomaan minkäänlaista uhkaavuutta Serleenaan ja on lopulta todella tylsä antagonisti. Toisaalta Serleena vielä menettelee, jos häntä vertaa hänen kaksipäiseen kätyriinsä, Scradiin (Jackass-tähti Johnny Knoxville), joka on aivan saakelin ärsyttävä tapaus. Knoxville on raivostuttavan huono roolissaan, eikä onnistu naurattamaan kertaakaan.
     Edellisestä osasta tutut Miehet mustissa -johtaja Z (Rip Torn), avaruuslaitteita laittomasti kauppaava Jeebs (Tony Shalhoub) ja Frank-koira (Tim Blaney) tekevät paluun. Frank on juuri siinä rajalla, että onko rakki ärsyttävä vai ei, mutta Torn on yhä mainio johtohahmona ja Shalhoub ihan hauska Jeebsinä. Edellisessä leffassa ruumishuoneen vastaanottovirkailijaa esittänyt David Cross tekee myös paluun, mutta tällä kertaa hänen hahmonsa onkin innokas UFO-nörtti, joka etsii todisteita Miehet mustissa -järjestön olemassaolosta. Lisäksi uutena tärkeänä hahmona esitellään Rosario Dawsonin esittämä Laura, joka työskentelee pizzeriassa. Edesmennyt pop-ikoni Michael Jackson tekee cameon Miehet mustissa -järjestöön kinuavana M:nä ja leffan ohjaaja Barry Sonnenfeld nähdään nopeasti televisiota tuijottavana perheenisänä.

Harmillisesti tämä uusintakatselu ei nostanut MIIB - Miehet mustissa 2:n arvoa silmissäni millään tasolla, vaan elokuva on edelleen iso pettymys erittäin mainion ensimmäisen osan jälkeen ja ihan vain muutenkin laimea leffa. Elokuva alkaa vielä toimivasti kekseliäällä selityksellä Serleenasta ja Zarthanin valosta, mutta hyvin pian sen jälkeen voi jo huomata, että jokin ei nyt toimi. Leffa ei ole hauska, sen tarina ei nappaa mukaansa, eivätkä toimintakohtauksetkaan viihdytä. Elokuva kulkee eteenpäin, mutta siitä ei jää oikeastaan mitään käteen ja jälkikäteen on vaikea muistaa, mitä siinä edes tapahtui. Elokuvan juonikuvio siitä, että K:n muisti pitää saada palautettua, olisi toimiva, mutta sitä käsitellään valitettavan tylsästi. Hahmot toteavat aina välillä, että heillä on hirveä kiire, sillä jotain pahaa tapahtuu muutaman tunnin päästä, mutta katsoja ei kertaakaan koe minkäänlaista vaaran tunnetta tai jännitettä. Kun jatkuvasti heitetyt vitsitkään eivät iske, on elokuva paikoitellen jopa pitkäveteistä seurattavaa.

Pitkäveteisyys on todella outoa, sillä elokuva kestää vain alle puolitoista tuntia - ilman alku- ja lopputekstejä varmaankin vain tunnin ja vartin. Eipä se ensimmäinen Men in Black - miehet mustissakaan kovin pitkä teos ollut, mutta se onnistui hyödyntämään kestonsa huomattavasti paremmin. Tyhjäkäyntiä ei ollut, mutta leffa ei myöskään kiirehtinyt. MIIB - Miehet mustissa 2 syyllistyy sekä tyhjäkäyntiin että kiirehtimiseen. Lisäksi leffaa vaivaa paha TV-elokuvamaisuus. Yleensä kun ensimmäinen filmi on iso hitti, toista osaa lähdetään tekemään "isompi parempi" -periaatteella ja vaikka voisikin sanoa, että on onni, että tekijät ovat jatkaneet sarjaa aika maltillisesti, elokuva tuntuu jopa pidättelevän kaiken aikaa, eikä se koskaan lähde kunnolla käyntiin. Tällaisia jatko-osat ovat yleensä, kun ensimmäinen osa oli lähes floppi lippuluukuilla, mutta studio päättää silti rahastaa ja tekee jatko-osan huomattavasti pienemmällä budjetilla suoraan televisiossa näytettäväksi. Kun MIIB - Miehet mustissa 2:a katsoo, on välillä vaikea kuvitella, että tämä on joskus pyörinyt ihan leffateattereissa. Jokin siinä vain tuntuu todella halvalta. Kenties lähes koko budjetti kuluikin Smithin ja Jonesin palkkoihin. Kenties Sony-yhtiö pelkäsikin floppia ja siksi mukaan on tungettu naurettavan tökerö PlayStation-mainos, jonka myynneillä voisi korvata elokuvan mahdolliset tappiot...

Parhaiten elokuvan "halpuus" näkyy siinä, että sen efektit näyttävät huomattavasti kehnommilta kuin ensimmäisessä leffassa. Vaikka alkuperäisen Men in Black - miehet mustissa -leffan efektit ovatkin paikoitellen nähneet parhaat päivänsä, se on pääasiassa edelleen tyylikästä katseltavaa. MIIB - Miehet mustissa 2:sta ei voi sanoa samaa. Filmin tehosteet näyttävät välillä todella tökeröiltä, mikä vie paljon fiilistä toimintakohtauksista, kun katsoja näkee päivänselvästi, että näyttelijä on ollut vihreää taustakangasta vasten. Esimerkiksi jättiläismato Jeff on todella digitaalisen näköinen ja Scradin toinen pää liikkuu erittäin kömpelösti. Maskeerauksilla toteutetut olennot toimivat, mutta digiefektit lähinnä naurattavat kehnoudellaan. MIIB - Miehet mustissa 2 on sentään kuvattu ihan hyvin, minkä lisäksi lavasteet ovat tyylikkäät ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit mainiot, mutta käsikirjoitus on hätäisesti väsätty, eikä Barry Sonnenfeldin ohjauksesta löydy samaa intoa kuin ensimmäistä osaa tehdessä. Kaikin puolin elokuva tuntuu laiskalta ja pakotetulta jatkumolta erittäin oivalliselle scifikomedialle.

Yhteenveto: MIIB - Miehet mustissa 2 on laimea scifikomedia, mikä sisältää edellisestä osasta tutut ja hyväksi koetut ainekset, mutta joista ei ole tällä kertaa onnistuttu leipomaan yhtä maukasta kakkua. Kyseessä ei ole erityisen hauska tai viihdyttävä leffa ja vaikka sillä onkin kestoa vain alle puolitoista tuntia, on se paikoitellen jopa pitkäveteinen. On hauska nähdä Will Smith ja Tommy Lee Jones tutuissa rooleissaan, mutta heistä ei löydy samaa intoa roolejaan kohtaan kuin edellisessä osassa. Muutenkin kaikki tuntuu olevan laiskemmin tehtyä ja Sonnenfeldin ohjauksesta huomaa, ettei hän erityisemmin pitänyt siitä, mihin tarina päätettiin viedä. Serleena-pahis on todella tylsä vihollinen, mitä ei auta yhtään, kuinka kehnon roolityön Lara Flynn Boyle tekee. Vielä surkeampi on Serleenan kätyriä esittävä Johnny Knoxville, joka on välillä raivostuttavan ärsyttävä. Hämmentävästi filmiä vaivaa ikävä TV-elokuvamaisuus, kaiken tuntuessa ja näyttäessä halvemmalta kuin edellisessä elokuvassa. Efektit eivät ole kestäneet aikaa ja monet avaruuden hirviöt paistavat digitaalisuutta. On outoa, kuinka paljon kehnommat tehosteet leffassa on sarjan ensimmäiseen osaan verrattuna. MIIB - Miehet mustissa 2:n voi katsoa jokseenkin kivuttomasti, jos piti alkuperäisestä Men in Black - miehet mustissa -leffasta, mutta mitään erityistä ei todellakaan kannata odottaa. Saa nähdä, katsonko tätä tekelettä enää pitkään aikaan uudestaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Men in Black II, 2002, Columbia Pictures Corporation, Amblin Entertainment, Parkes+MacDonald Image Nation

Arvostelu: Teenage Mutant Ninja Turtles (2014)

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES (2014)

Ohjaus: Jonathan Liebesman
Pääosissa: Megan Fox, Will Arnett, William Fichtner, Pete Ploszek, Johnny Knoxville, Alan Ritchson, Jeremy Howard, Noel Fisher, Danny Woodburn ja Whoopi Goldberg
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12

Transformers. Biker Mice from Mars. Teenage Mutant Ninja Turtles. - lapsuuteni suosikkisarjani, mitä katsoin aina, kun ne tulivat televisiosta. Nykypäivänä nuo kaikki sarjat on pilattu uudemmilla versioilla. Niitä on myös alettu tuomaan valkokankaille (noh, Prätkähiiristä ei ole vielä tietoa...). Okei, olihan Turtleseista väännetty jo aiemmin kokonainen trilogia (1990-1993), mutta ne nyt ovat visuaalisesti mitä ovatkaan. Vuonna 2007 ilmestyi ensimmäinen näytelty Transformers -elokuva, joka räjäytti monien tajunnat - ihan sama, mitä he väittävätkin nykypäivänä - ja se osoitti, että lasten TV-sarjoista voitaisiin tehdä (jokseenkin) vakavasti otettavia elokuvia. Samana vuonna ilmestyi myös animaatio-Turtles -elokuva TMNT (2007), jonka kävin katsomassa elokuvateattereissa. Kun ilmoitettiin, että Teini-ikäisistä mutanttininja kilpikonnista tehtäisiin uusi näytelty filmatisointi, niin olin tietenkin innostunut. Niinpä meninkin heti ensi-iltaan katsomaan tämän Teenage Mutant Ninja Turtlesin. Olen myös lukenut alkuperäisen Turtles -sarjakuvan.

April O'Neil tutkii juttua Jalka-klaanista ja törmää samalla neljään ninjakilpikonnaan; Leonardoon, Raphaeliin, Donatelloon ja Michelangeloon. April tajuaa, että hänen menneisyytensä on ollut liitännäinen näihin kilpikonniin ja hän alkaa tutkia juttua lisää, joka johtaa hänet suuren paljastuksen äärelle.

April O'Neilina nähdään Megan Fox. Fox ei ole kummoinen näyttelijä, enkä oikein ymmärrä, miksi hänet valittiin rooliin, ottaen huomioon Foxin ongelmat elokuvan tuottajan Michael Bayn kanssa. O'Neiliksi hän sopii, mutta olisi rooliin voinut ottaa jonkun pätevämmänkin.
     Sinistä naamiota käyttävä Leonardo on ollut suosikkini kilppareista pienestä pitäen. Leonardo on johtajahahmo, joka kärsii siitä, etteivät hänen veljensä kuuntele häntä. Leonardoa esittää Pete Ploszek ja hänen äänenä kuullaan Jackassista (2000-) tuttu Johnny Knoxville.
     Punaista naamiota käyttävä Raphael on kovin jäbä kilppareista. Hahmon lihaksisuutta ja rajua asennetta on korostettu elokuvassa toimivasti. Raphaelia näyttelee Alan Ritchson.
     Violettia naamiota käyttävä Donatello ei ole koskaan hahmona innostanut minua. Donatello on porukan älykkö, joka vain haaveilee olevansa toimintasankari. Hahmosta on tehnyt minulle tylsän myös se, että hänellä on vain pitkä keppi aseenaan. Tässä keppiä on onnistuneesti hyödynnetty ja Donatellokin pääsee mätkimään turpaan. Donatelloa näyttelee Jeremy Howard.
     Oranssia naamiota käyttävä moottoriturpa Michelangelo oli toinen suosikkini muksuna. Ehkä sen takia, että itsekin olen aikamoinen papupata. Sarjoissa hahmo heittää kaiken aikaa huonoa läppää ja niin hän tekee myös tässä. Harmi, että vitsit ovat aivan törkeän huonoja ja hahmo on raivostuttava. Hahmon persoonallisuutta on korostettu aivan liikaa. Michelangeloa näyttelee Noel Fisher.
     Kilppareita kouluttava mestari Tikku -rotta on tietysti mukana elokuvassa, mutta todella vähän. Tikun isäroolia ei ole saatu tuotua kovin hyvin esille elokuvassa. Tikkua esittää Tony Shalhoub.
     Will Arnett näyttelee Vernon Fenwickiä, jonka tarkoitus on kai olla toinen komediahahmo. Vernon on Aprilin kuvaaja. Vernon yrittää iskeä Apriliä, muttei suostu kuuntelemaan Aprilin tarinaa jättimäisistä ninjakilpikonnista, mikä voisi saada Aprilin tajuamaan, että Vernon on oikeasti kiinnostunut hahmosta..
     Ja tietysti mukana on myös Turtlesin arkkivihollinen Silppuri... joka tosin jää taka-alalle, sillä enemmän keskitytään hyvin ennalta-arvattavaan Eric Sacksiin, jota esittää William Fichtner. Fichtner on ihan hyvä näyttelijä, mutta tässä hän tuntuu vain ylimääräiseltä hepulta, kun haluaisi nähdä Silppurin vetämässä kilppareita turpaan. Toivottavasti Silppuri pääsee jatko-osassa oikeuksiinsa.

Elokuvan piti alunperin olla hieman erilainen. Oli nimittäin jopa suunnitelmana, että kilpikonnat olisivat avaruusolentoja, mutta faniraivon takia suunnitelma muutettiin sarjakuville uskolliseksi. Yhdessä kohtaa elokuvassa vitsaillaankin siitä, kuinka tyhmää olisi, jos kilpparit olisivatkin alieneita. Elokuvassa tehdään myös pilaa siitä, että koko jutun idea on todella hölmö. "Neljä kilpikonnaa, joista yksi taistelee robottisamuraita vastaan... Miksipä ei?" sanotaan elokuvassa. Ja hommahan on juurikin näin. Idea on hölmö ollut alunperinkin, joten miksi sen kuuluisi olla mitään muuta tässä elokuvassa.

Monilla on ongelmansa elokuvan kanssa. Joidenkin mielestä kilpikonnat ovat huonosti toteutettuja, eivätkä monet tykkää heidän designista, joka saa heidät näyttämään hieman jopa karmivilta. Elokuva on yritetty tehdä realistisen oloiseksi, joten tietysti kilpikonnien ulkonäköä on pitänyt muuttaa. Hahmojen asusteet ovat hyvin mietittyjä ja itse henkilökohtaisesti pidän elokuvaversion designista. Mestari Tikun ja Silppurin toteutuksesta taas en pidä. Silppurin ulkonäöstä ei oikein saa selvää ja Tikku on todella huonosti animoitu. Vuoden 2014 ison budjetin (noin 125 miljoonaa dollaria) elokuvaksi Tikku on aivan käsittämättömän digitaalisen näköinen. Ihmisten mielestä huonoa on myös se, että kilpparit vain mätkivät turpaan, heittävät huonoja vitsejä ja syövät pizzaa. Jos se on Turtleseissa huonoa, niin sitten on ymmärtänyt koko pointin väärin. Kaikin puolin parasta elokuvassa ovat juurikin kilpikonnat, vaikka Michelangelo käy usein ärsyttäväksi.

Minun ongelmani onkin, että kilppareita on käytetty aivan liian vähän. Elokuva on suurimmaksi osaksi Megan Foxin show, jossa on mukana neljä vihreää digimörköä. Elokuva on myös todella lyhyt, joten se ei ehdi kertomaan kovin monimutkaista tarinaa. Sen jälkeen, kun April viedään viemäriin, niin elokuva kiirehtii lopputaisteluun ja sitten se onkin jo ohi. Kilppareiden persoonallisuudet on hyvin saatu korostettua erilaisiksi, mutta heidän hyödyllisyytensä elokuvassa ei ole kovin suurta. Tunnesidettä on hieman vaikea luoda hahmoihin, jos ei ole jo piirretyistä syntynyttä tunnesidettä. April O'Neil on tärkeä hahmo sarjassa, mutta elokuvan nimi on Teenage Mutant Ninja Turtles, joten ehkä se kertoo jo, mitä elokuvassa pitäisi nähdä.

Teenage Mutant Ninja Turtlesin on ohjannut Jonathan Liebesman, mutta eipä sillä mitään väliä, sillä ohjaimissa on selkeästi ollut elokuvan tuottaja Michael Bay. Ei pelkästään elokuva ole samalla hengellä tehty kuin Bayn Transformersit (2007-), niin siinä on myös samanlainen värimaailma - aivan kuin värimäärittelijä olisi nostanut saturaatiota hieman liian korkealle - kirkkaita valoja ja toimintakohtauksissa kamera heiluu. Hidastuksia nähdään, kuten myös tuotesijoittelua. Elokuva on kirjoitettu aika huonosti ja dialogi on paikoitellen todella noloa. Elokuva on kuvattu toimintakohtauksia lukuunottamatta hyvin. Leikkaus on onnistunutta, kuten myös äänimaailma. Musiikki ei ole kovin ihmeellistä, mutta lopputeksteissä soiva "Shell Shocked" on viihdyttävä kappale. Nokkelasti elokuvassa kuullaan myös The Turtlesin "Happy Together". Tehosteet ovat paikoitellen todella kehnoja, mutta muuten elokuva on visuaalisesti hyvännäköinen.

Blu-rayn kuvanlaato on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on yhteensä hieman alle tunnin kestävät pätkät "Digital Reality", "In Your Face! The Turtles in 3D" (jonka voi katsoa 3D:nä, jos on tarpeellinen laitteisto), "It Ain't Easy Being Green", "Evolutionary Mash-Up", "Turtle Rock", "Extended Ending", "Shell Shocked - Music Video" ja "Making of Shell Shocked", jotka kertovat elokuvan teosta ja Turtlesien tuomisesta valkokankaalle.

Yhteenveto: Teenage Mutant Ninja Turtles on viihdyttävä elokuva, mutta se voisi olla paljon parempi. En vihaa elokuvaa, mutta se ei ollut sitä, mitä odotin ja halusin. Alussa nähtävä sarjakuvatyyli on todella tyylikästä katsottavaa, eikä minua haittaa, että kilpparit tulevat kunnolla mukaan vasta noin 20 minuutin kohdalla. Kilpparit ovat hyvin toteutettuja, heitä ei vain näe paljoa ja elokuva on liian lyhyt syventääkseen hahmoja tarpeeksi. Jos tykkää katsoa Megan Foxia, niin tässä häntä näkee enemmän kuin odottaisi. Hissikohtaus, jossa kilpparit alkavat yhtäkkiä jammailla, on yllättävän toimiva. Jos fanittaa Turtleseja, niin tietää tietysti maailman jo etukäteen ja on tunneside hahmoihin. Mutta jos Turtles on uusi juttu, niin ei tämä elokuva yksinään paljoa tarjoa ensikertalaiskatsojalle. Ihan kiva aloitus sarjalle, mutta toivon, että tuleva Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016) olisi parempi. Ja jos elokuvan jotkut jutut tuntuvat tutuilta, niin vilkaiskaa The Amazing Spider-Man (2012) uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.5.2016

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.summersunsettheatre.com

Teenage Mutant Ninja Turtles, 2014, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies