Arvostelu: Halloween 5 (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989)

HALLOWEEN 5

HALLOWEEN 5: THE REVENGE OF MICHAEL MYERS

Ohjaus: Dominique Othenin-Girard
Pääosissa: Danielle Harris, Donald Pleasence, Ellie Cornell, Beau Starr, Wendy Kaplan, Tamara Glynn, Jonathan Chapin, Matthew Walker, Jeffrey Landman ja Don Shanks
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 18

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) nousi jo ilmestyessään suureen suosioon ja nykyään sitä pidetään yhtenä lajityyppinsä parhaimpana teoksena. Suosion vuoksi sarjaa päätettiin tietty jatkaa. Halloween II - tappajan paluu -leffassa (Halloween II - 1981) tekijät aikoivat alun perin viedä murhaaja Michael Myersin tarinan päätökseensä ja Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982) keskittyikin täysin uuteen tarinaan. Kolmososan erilainen konsepti oli kuitenkin luotaantyöntävä niin sarjan faneille kuin kriitikoille, joten Michael Myers päätettiin tuoda takaisin elokuvassa Halloween 4 (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988). Vaikka leffa saikin kehnot arviot, oli se lippuluukuilla hitti ja viidennen filmin teko lähti heti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 1989 ja lopulta Halloween 5 (monissa maissa lisänimellä The Revenge of Michael Myers) ilmestyi teattereihin saman vuoden lokakuussa. Tämäkin elokuva menestyi taloudellisesti, mutta jätti taas kriitikot kylmiksi. Itse tutustuin Halloween-sarjaan alun perin lähes kymmenen vuotta sitten, kun katsoin Rob Zombien ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin Halloween vuodelta 2007. Alkuperäisen Halloween - naamioiden yön katsoin vasta kesällä 2017 ja pidin sitä huikeana teoksena. Päätinkin arvostella leffan sen vuoden halloweeniksi ja siitä asti olen päättänyt pitää perinnettä yllä, missä katson ja arvostelen joka vuosi seuraavan osan elokuvasarjasta. Nyt olemme päässeet jo sarjan viidenteen osaan...

Nuori Jamie-tyttö on joutunut hoitolaan hirvittävän tekonsa ja kokemansa traumansa vuoksi. Seuraavana halloweenina hengissä selvinnyt Michael Myers palaa takaisin Haddonfieldiin ja tohtori Loomikselle selviää, että Jamien ja Michaelin välille on muodostunut psyykkinen yhteys.

Danielle Harris palaa Laurie Stroden (Jamie Lee Curtis) tyttären, eli Michael Myersin siskonlapsen Jamien rooliin. Halloween 4 loppui aikamoiseen shokkiin, kun pieni Jamie päätyi kaiken kokemansa jälkeen tappamaan äitipuolensa. Nyt Jamie onkin ollut hoidettavana vuoden ajan, mutta silti hän on traumansa vuoksi syvästi järkyttynyt, eikä puhu sanaakaan. Harris vain parantaa tasoaan tässä leffassa, tarjoten aidosti vahvan roolityön. Hän välittää todellista kauhun tunnetta ja katsojasta tuntuu epämiellyttävältä, kun Jamie saa kohtauksia, kun hänen ja Michaelin mielten välinen yhteys alkaa vaikuttamaan.

     Paluun tekevät myös tohtori Loomis (Donald Pleasence), Jamien siskopuoli Rachel (Ellie Cornell), sheriffi Meeker (Beau Starr), sekä tietysti itse Michael Myers (Don Shanks), jota ei vain millään saa hengiltä. Michaelin naamio on onneksi laadukkaampi kuin viime leffassa, tehden hahmosta visuaalisesti uhkaavamman. Silti hahmo ei enää saa aikaiseksi samaa hyytävyyttä kuin alkuperäisessä leffassa. Kun Michaelin uhrit ovat toinen toistaan tylsempiä, ärsyttävämpiä ja mitäänsanomattomampia, sitä enemmän katsoja jopa huomaa olevansa tunteettoman tappajan puolella. Cornell ja Starr suoriutuvat osistaan kelvollisesti, mutta valitettavasti aiemmin karismaattinen Pleasence antaa vihdoin periksi. Täysin samojen repliikkien hokeminen ja yhä vain yliampuvammin käyttäytyvän tohtori Loomiksen esittäminen alkaa päivänselvästi kyllästyttämään Pleasencea ja hän näyttää toivovan, että päätyisi vihdoin itse uhriksi. Kun tohtori Loomis selittää miljoonatta kertaa tyhjyydestä Michaelin silmissä, itseäni jopa nauratti tuijottaa tyhjyyttä Pleasencen silmissä.

Halloween 5 lähtee suoraan liikkeelle siitä, mihin Halloween 4 päättyi, mutta näyttääkin lopetuksen Michael Myersin vinkkelistä ja kuinka hän selvisi jälleen hengissä. Siitä tapahtuu sitten vuoden aikahyppy (koska pitäähän näiden leffojen tapahtua aina juurikin halloweenina) ja sama meno jatkuu taas. Tekijät eivät halua tuhlata aikaa sen kummempiin pohjustuksiin, vaan Michael päästetään heti murhareissulleen. Jamien ja Michaelin outoa psyykkistä yhteyttä lukuun ottamatta Halloween 5 ei tuo mitään uutta pöytään. Kyseessä on aika laiska kopio edellisistä osista (paitsi tietty kamalasta Halloween III:sta), joka jaksaa vain paikoitellen viihdyttää ja jännittää. Erityistä kauhun tunnetta ei ole enää mukana, eivätkä tapotkaan ole kovin luovia. Lopulta kauheinta leffassa taitavat olla poliisikaksikko Ross ja Farrah (Frank Como ja David Ursin), jotka yrittävät tuoda mukaan pientä komediallista kevennystä, mutta epäonnistuvat täysin - etenkin taustalla nopeasti soivien musiikkien ja ääniefektien vuoksi.

Halloween 4:n tavoin myös viides elokuva käyttää ensimmäisen tuntinsa tylsien sivuhahmojen jahtaamiseen ja lahtaamiseen, kunnes se vihdoin päättyy jokseenkin kiinnostavaan loppuhuipennukseen. Viimeinen puolituntinen toimii tarpeeksi menevästi ja tarjoaa edes jonkinlaista jännitettä. Ohjaaja Dominique Othenin-Girard yrittää kovasti kopioida John Carpenterin aikaansaannosta, muttei hoksaa, mikä Carpenterin työssä oli niin piinaavaa. Ihan lopussa leffa yrittää tietty vetäistä maton katsojan jalkojen alta. Tämänkertainen "shokkifinaali" on kuitenkin täysin laimea, eikä jätä katsojalle samanlaista pakottavaa tunnetta katsoa seuraava osa kuin Halloween 4:n loppu teki. Ei Halloween 5 erityisen huono teos ole, mutta se on välittömästi unohdettava ja mitäänsanomaton väliosa.

Sen lisäksi, että ohjaaja yrittää kopioida Carpenteria, myös muutkin tekijät varastavat tuttuja kikkoja. Niitä ei kuitenkaan hyödynnetä mitenkään uusin tai kekseliäin keinoin, vaan häpeilemätön kopiointi on riittänyt tekijöille. Kirjoittajat ovat tainneet sanasta sanaan kopioida lähes kaikki tohtori Loomisin repliikit edellisistä filmeistä, kun taas kuvaajat yrittävät kikkailla samanlaisia otoksia. Leikkauksesta löytyy outoja hyppäyksiä. Yhdessä kuvassa Michael esimerkiksi murtautuu ovesta sisään ja seuraavassa kuvassa hän on jo uhrinsa luona toisella puolella huonetta. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kuitenkin toimivat ja poliisien outoja juttuja lukuun ottamatta äänimaailmakin on kelvollinen. Säveltäjä Alan Howarth kierrättää Carpenterin alkuperäistä Halloween-tunnusmusiikkia, mutta sentään pimputtelee sitä eri soittimilla pitkin leffan, eikä vain täysin hyödynnä samaa ääniraitaa.

Yhteenveto: Halloween 5 on laimea kauhuraina, jota seuratessa katsoja alkaa todella tuntea tohtori Loomisin kuvaileman tyhjyyden silmissään. Michael Myersin maski on tällä kertaa onneksi saatu näyttämään paremmalta, mutta hahmosta alkaa kadota kaikki uhkaavuus. Potentiaaliset uhrit ovat vieläpä toinen toistaan rasittavampia tyyppejä, että katsoja huomaakin nopeasti olevansa murhaajan puolella. Tapot ovat kuitenkin harmillisen tylsiä, eikä leffa millään nappaa mukaansa tai jännitä. Oikeastaan vain Jamien ja Michaelin mielten välille muodostuva psyykkinen yhteys jaksaa kiinnostaa. Danielle Harris tekee oikein hyvää työtä pienen Jamie-tytön roolissa. Sen sijaan Donald Pleasence näyttää tosissaan menettäneen mielenkiintonsa elokuvasarjaa kohtaan. Halloween 5:ä voi suositella vain leffasarjan kovimmille faneille ja muille, jotka haluavat välttämättä nähdä Michaelin kaikki tapposeikkailut. 

Hyvää halloweenia kaikille lukijoille ja palataan ensi vuonna sarjan pariin elokuvalla Halloween: The Curse of Michael Myers (1995)!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Halloween 5: The Revenge of Michael Myers, 1989, Magnum Pictures Inc., Return of Myers, Trancas International Films

Arvostelu: Monsterit Oy (Monsters, Inc. - 2001)

MONSTERIT OY

MONSTERS, INC.

Ohjaus: Pete Docter, David Silverman ja Lee Unkrich
Pääosissa: John Goodman, Billy Crystal, Steve Buscemi, James Coburn, Jennifer Tilly, Mary Gibbs, Bob Peterson, Frank Oz ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Monsters, Inc., eli suomalaisittain Monsterit Oy on Pixar-animaatioyhtiön neljäs elokuva. Idea leffaan syntyi vuonna 1994, kun Pixarin työntekijät Pete Docter, John Lasseter, Andrew Stanton ja Joe Ranft lounastivat ja pohtivat tulevia projekteja sen jälkeen, kun saavat esikoiselokuvansa Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) julkaistua. He puhuivat siitä, kuinka olivat lapsena uskoneet, että heidän lelunsa heräävät henkiin, kun lapset eivät ole huoneessa ja jatkoivat muihin uskomuksiinsa lapsina. Nelikko naureskeli, että uskoivat monstereiden vaanivan heidän kaapeissaan, mikä sai heidät menettämään usein yöunensa. Samalla he miettivät, mistä nämä monsterit oikein tulevat ja miksi he haluavat säikytellä lapsia? Kun muut siirtyivät työstämään Ötökän elämää (A Bug's Life - 1998) ja Toy Story 2:a (1999), Docter jäi pohtimaan monsteri-ideaa lisää. Docter kehitti monenlaisia kertomuksia, kunnes lopulta innostui niin paljon yhdestä, että esitteli sen Pixarille ja Walt Disney -yhtiölle, jotka kiinnostuivat siitä kovasti. Kirjoitusprosessi alkoi, mistä siirryttiin äänityksiin ja animoimiseen. Animoinnissa suurta hankaluutta tuotti päähahmo Tarmo Karvasen turkki, mitä oli äärimmäisen hankala saada näyttämään luonnolliselta. Lopulta ongelmat saatiin selvitettyä ja Monsterit Oy sai maailmanensi-iltansa 28. lokakuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Niin katsojat kuin kriitikot rakastuivat filmiin ja siitä tuli jättihitti; ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein elokuva Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001) ja Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) jälkeen. Elokuva sai jopa neljä Oscar-ehdokkuutta (paras animaatioelokuva, musiikki, laulu ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan laulun palkinnon. Sama laulu, Randy Newmanin If I Didn't Have You voitti myös Grammyn. Itse näin Monsterit Oy:n useaan otteeseen lapsena. Kesti joitain vuosia, kunnes katsoin sen taas uudestaan pariinkin kertaan, mutta viime katselusta on kulunut aikaa. Nyt kun leffa täyttää 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Hirviöiden asuttamassa Monsterilassa energia syntyy lasten kiljumisesta. Tarmo Karvanen ja Masi Pallopää ovat töissä Monsterit Oy:ssä, jossa he säikyttelevät lapsia ja keräävät energiaa maailmaansa. Eräänä yönä ihmismaailman lapsi kuitenkin livahtaa Monsterilaan, ja Tarmon ja Masin täytyy saada palautettua tämä turvallisesti kotiinsa, ennen kuin viranomaiset nappaavat tämän tuhottavaksi.

Elokuvan päähenkilöt, Monsterit Oy:llä työskentelevät Tarmo Karvanen (äänenä John Goodman) ja Masi Pallopää (Billy Crystal) ovat fantastinen parivaljakko. Tarmo on suuri ja sininen, karhumainen monsteri, jolla on säikyttelytaitojen lisäksi valtava sydän. Masi taas on pieni mutta pippurinen kaveri, joka auttaa Tarmoa töissä niin säikyttelyissä kuin paperihommissa. He ovat todella erilaiset toisistaan ja siksi niin täydellinen duo. Heidän välille onnistutaan heti muodostamaan ystävyys, mikä on varmasti kestänyt vuosia. Kun outo tilanne iskee päälle ihmislapsen (Mary Gibbs) vuoksi, kaksikon hermot ja ystävyys pistetään kunnon koetukselle. Hahmoja syvennetään pitkin leffaa ja heistä huomaa tosissaan välittävänsä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Monsterit Oy:n pomo, herra Rumilus (James Coburn), jolla on karmivan hämähäkkimäinen vartalo, Tarmon ja Masin pahin kilpailija Räähkä Poks (Steve Buscemi), jonka suojakyky toimii kameleontin tavoin, Masin tyttöystävä Sirkka (Jennifer Tilly), jolla on käärmeitä hiuksien tilalla, sekä yhtiön tympeä vastaanottovirkailija Raisa (Bob Peterson), joka tarjoaa makeat naurut tylyllä katseellaan ja halveksuvalla äänellään. Lisäksi Pixarin luottonäyttelijä John Ratzenberger kuullaan kammottavana lumimiehenä. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja luovat jännittäviä vastoinkäymisiä, kun pääkaksikko yrittää suoriutua vaativasta tehtävästään.

Monsterit Oy tekee upeaa työtä rakentaessaan niin hahmojaan kuin tarinaansa ja maailmaansa. Monsterila herätetään hienosti henkiin ja katsojalle käy nopeasti selville, kuinka hirviöiden asuttama maailma toimii. Jo tämän toimintatavan kiehtovuus imaisee katsojan nopeasti elokuvaan mukaan. Elokuva on alusta alkaen täynnä nerokkaita ideoita. Mistä monsterit päätyvät lasten kaappeihin? Miksi monsterit säikyttelevät lapsia? Onko näillä monstereilla oma maailmansa ja millainen se on? Mitä monsterit pelkäävät? On aivan mahtavaa, että jotkut pohtivat tällaista niin pitkälle, että tekevät ajatuksista elokuvan. Ja vieläpä erinomaisen sellaisen. Monsterit Oy on alusta loppuun loistava animaatioteos, mikä tarjoaa paljon iloa niin lapsille kuin aikuisillekin. Itse muistan, kuinka lapsena monsterit olivat paikoitellen pelottavia, mutta se juuri lisäsi haluani katsoa leffan. Sen lisäksi, että möröt voivat olla karmivia perheen pienemmille, filmi tarjoaa aitoa jännitettä aikuisillekin, sillä mitä pidemmälle tarina pääsee, sitä vaikeammaksi ihmislapsen palauttaminen kotiinsa on ja kaikenikäiset katsojat voivat huomata jännittävänsä Tarmon ja Masin operaation onnistumisen puolesta.

Pixarin tuttuun tyyliin kaikenlaiset tunteet isketään vahvoina pöytään ja jännityksen lisäksi luvassa on paljon hupia ja jonkin verran suruakin. Kun haikea hetki vihdoin alkaa, voi katsojan olla vaikea pitää kyynelhanoja kiinni. Joka katselukerralla minunkin alahuuleni alkaa väpättämään. Elokuvan huumorista voi nauttia kuka tahansa. Lapsille löytyy älykkäästi tehtyä kohellusta, missä on oivaa kekseliäisyyttä mukana. Vaikka monsterit voivat olla hurjia, ovat ne usein myös hassuja - etenkin ilmeiltään. Elokuvasta löytyy useita hupaisia oivalluksia, kuten että monsterit käyttävät hajuveden sijaan löyhkävettä. Aikuiset hoksaavat viittauksia ihmisten maailmaan, kuten siinä, että iso osa juonesta liittyy Monsterilan huutopulaan, sillä nykyajan lapset eivät vähästä säikähdä. Monsterit Oy -yhtiön täytyykin keksiä uusia keinoja luoda energiaa. Kaikenikäisille elokuva tarjoaa myös hyvää viestiä ennakkoluulojen ja pelkojen torjumisesta, sekä auttamisesta hädässä.

Elokuvan animaatiopuoli on vuosien varrella kärsinyt ja kun Pixar kehittyy kaiken aikaa, yhtiön alkupään leffat näyttävät visuaalisesti yksinkertaisemmilta ja pelkistetymmiltä. Silti animointi on pääasiassa oivallista ja niin hölmöltä kuin se kuulostaa, jos jokin on kestänyt aikaa niin Tarmon karvoitus. Tekijät näkivät suurta vaivaa tehdäkseen turkin liikkeestä luonnollista ja tämä työ palkitaan yhä 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Monstereiden kohdalla tekijät ovat keksineet paljon niin kammottavia kuin lystikkäitä ulkonäköjä. Andrew Stantonin ja Dan Gersonin mahtavan käsikirjoituksen lisäksi myös nämä kaikennäköiset möröt pitävät kiinnostusta yllä. Kirjoittajakaksikko onnistuu pitämään tarinan lähes jatkuvassa liikkeessä, ilman että se muuttuu hätiköiväksi. Oikeissa kohdissa elokuva osaa pysähtyä ja panostaa johonkin tiettyyn asiaan enemmän - oli kyse sitten hahmosta, tunteesta tai juonikuviosta. Ohjaaja Pete Docter ja häntä auttaneet Lee Unkrich ja David Silverman rakentavat tunteita taiturimaisesti. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu hirviöiden karjaisuista Randy Newmanin säveltämiin musiikkeihin. Melodioista löytyy tuttuja juttuja Toy Storysta, mutta Newman tuo paljon uuttakin mukaan. Oscar- ja Grammy-palkinnot voittanut If I Didn't Have You -kappale on kyllä oikein mainio.

Tuttuun Pixar-tyyliin Monsterit Oy sisältää tietysti paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Heti alussa säikyteltävän lapsen hyllyltä löytyy lelulentokone Toy Storysta. Samaan elokuvaan viitataan myös pilvisellä taivastapetilla, mihin Räähkä soluttautuu harjoitellessaan kykyään. Buu-tytön huoneesta voi bongata Pixar-pallon ja Jessie-nuken Toy Story 2:sta. Pixarin seuraavaan elokuvaan Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) viitataan niin oikealla kalalla kuin lelulla ja sushi-ravintolan seinätapetilla. Ravintolassa nähdään myös sushiruokalaatikoita, joista syödään monissa muissakin Pixarin filmeissä. Loppuhuipennuksessa nähdään samassa kuvassa niin Pizza Planet -auto kuin Ötökän elämää -leffan asuntovaunu. Lisäksi Tarmo ja Masi kävelevät Hidden City -nimisen kahvilan ohi ja juuri sen nimisessä kahvilassa Docter, Lasseter, Stanton ja Ranft keksivät idean Monsterit Oy -elokuvaan.

Yhteenveto: Monsterit Oy on erinomainen animaatioelokuva, josta kaikenikäiset voivat nauttia. Elokuvaan uppoutuu heti täysillä mukaan, sillä sen kiehtova maailma ja veikeä tarina ovat niin vahvat. Leffa leikittelee mielenkiintoisilla ideoilla ja on hilpeää nähdä, kuinka meille tutut asiat heijastuvat Monsterilassa. Tarina on todella mukaansatempaava, muuttuen jopa aika jännittäväksi, kun tapahtumavyyhti kulkee eteenpäin ja ihmislapsen palauttaminen kotiinsa käy yhä vain haastavammaksi. Menoon jää niinkin koukkuun, että hahmoista ja tapahtumista muodostuu yllättävänkin tärkeitä. Näin Pixar pääsee ovelasti ujuttautumaan katsojan tunteisiin ja voimakas herkistyminen onkin taattua. Tarmo Karvanen ja Masi Pallopää muodostavat loistokkaan kaksikon, jonka seikkailua ja koettelemuksia haluaa nähdä lisääkin. Animointi on nähnyt parhaat päivänsä, mutta jälki on silti yhä mainiota. Kaikin puolin Monsterit Oy on mahtava teos ja edelleen yksi Pixarin parhaimmista elokuvista. Jos sitä ei ole vielä nähnyt, on 20-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin tutustua leffaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Monsters, Inc., 2001, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Scream 3 (2000)

SCREAM 3

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Patrick Dempsey, Parker Posey, Scott Foley, Lance Henriksen, Jenny McCarthy, Emily Mortimer, Deon Richmond, Matt Keeslar, Patrick Warburton, Liev Schreiber, Kevin Smith, Jason Mewes, Carrie Fisher ja Jamie Kennedy
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin kauhuelokuva Scream (1996) oli valtava hitti, mitä kriitikotkin kehuivat, joten jatkoa oli tietty tulossa. Alle vuotta myöhemmin ilmestynyt Scream 2 (1997) oli myös hitti ja sai kehuja, joten jatkoa oli jälleen luvassa. Kaksi ensimmäistä osaa käsikirjoittanut Kevin Williamson oli työstänyt studiolle valmiiksi luonnostelman kolmannen osan tarinaan, mutta ei omien kiireidensä vuoksi ehtinyt kirjoittamaan kunnon käsikirjoitusta. Niinpä hänen tilalle palkattiin Ehren Kruger. Elokuva oli juuri siirtymässä kunnolla tuotantoon, kun huhtikuussa 1999 Columbine High Schoolissa tapahtui hirvittävä kouluampuminen. Mediassa teosta alettiin syyttämään väkivaltaisten elokuvien ja videopelien vaikutusta ja Scream 3:n tekijät pohtivatkin, onko leffaa järkevää tehdä? Lopulta studio päättikin vähentää raakuuksien näyttämistä ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1999. Siellä tekstiä työstettiin jatkuvasti uudestaan ja näyttelijöiden pitikin kuvata useampia versioita kohtauksistaan, sillä tekijät eivät olleet varmoja, miten homma tulisi menemään lopullisessa filmissä. Scream 3 saatiin lopulta valmiiksi ja se sai ensi-iltansa helmikuussa 2000. Elokuva menestyi hyvin, mutta jäi lipputuloissa edellisten osien jalkoihin. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle ja fanienkin keskuudessa elokuva sai leiman sarjan heikoimpana osana. Itse näin Scream 3:n ensimmäisen kerran vasta loppuvuodesta 2016. En pitänyt siitä, enkä ole myöskään katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa Screamin (2022) voimin, päätin katsoa aiemmat osat uudestaan. Jo muutama päivä Scream 2:n jälkeen katsoin Scream 3:n.

Kun joku alkaa murhaamaan fiktiivisen "Stab 3" -elokuvan näyttelijöitä, Sidney, Gale ja Dewey vedetään jälleen takaisin selvittämään mysteeriä. Kuka on tämänkertainen murhaaja ja miten kaikki liittyy Sidneyn vuosia sitten murhattuun äitiin?

Edellisistä osista juuri ja juuri elossa selvinnyt kolmikko Sidney Prescott (Neve Campbell), Gale Weathers (Courteney Cox) ja Dewey Riley (David Arquette) joutuvat kolmatta kertaa hyytävän murhamysteerin keskelle... ja täytyy sanoa, että itse kenestäkin voi huomata "joko taas" -ilmeen leffan aikana. Sidney kärsii vakavista traumoista ja hän onkin erakoitunut kauas pois pitääkseen itsensä turvassa. Piilopaikassaan Sidney on kuitenkin oman mielensä vankina, eikä niin hahmo kuin katsojakaan täysin tiedä, milloin murhaaja on oikeasti Sidneyn kimpussa ja milloin hän vain kuvittelee tapahtumat. Elokuvassa kestää kuitenkin yllättävän kauan, ennen kuin Sidney saapuu kunnolla kuvioihin mukaan ja suuri osa leffasta käytetään Galeen ja Deweyyn (joiden näyttelijät olivat muuten keskenään naimisissa elokuvaa kuvatessaan). Dewey on yhä pidettävä heppu, mutta Galen aiemmat kehityskaaret eivät ole johtaneet mihinkään. Hahmo lähtee jälleen liikkeelle ärsyttävänä toimittajana, joka uuden tapahtumavyyhdin myötä muuttuu jokseenkin pidettäväksi. Campbell, Cox ja Arquette tekevät tarpeeksi sujuvaa työtä, mutta heistä ei todellakaan enää löydy samaa paloa tätä leffasarjaa kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Patrick Dempsey murhia tutkivana komisario Kincaidina, Lance Henriksen "Stab"-kauhurainojen tuottaja Miltonina, Scott Foley "Stab 3" -leffan ohjaaja Romanina, sekä Parker Posey, Deon Richmond, Jenny McCarthy, Emily Mortimer ja Matt Keeslar "Stab 3:n" näyttelijöinä, jotka joutuvat tietty niin uhreiksi kuin murhaepäillyiksi. Lisäksi Liev Schreiber palaa lyhyeksi aikaa esittämään Cotton Wearya, jota alun perin luultiin Sidneyn äidin murhaajaksi. Leffasta löytyy myös muutama todella kummallinen cameo, jotka eivät istu mukaan lainkaan. Dempsey on mainio poliisina ja Henriksen sopii Hollywood-tuottajaksi, mutta Foley on lähinnä rasittava valittaja. Vielä pahempi on Posey, joka käy usein jopa raivostuttavaksi tyhmyytensä kanssa.

Valitettavasti uusintakatselu ei saanut minua näkemään Scream 3:a paremmassa valossa, vaan etenkin nyt, kun katsoin sen lähes heti kahden ensimmäisen osan jälkeen, sen viat vain korostuivat paremmin. Elokuvasta löytyy kyllä omat onnistumisensa ja se osaa olla paikoitellen tehokkaan jännittävä. Kohtaukset tämänkertaisen Ghostface-naamaria käyttävän murhaajan kanssa rakentuvat pääasiassa oivallisesti, vaikka monelle fanille voikin tulla pettymyksenä, että verisyys on vähennetty lähes minimiin vuoden 1999 kouluampumisen vuoksi. Murhaajan identiteetin selvittely on taas kiinnostavaa, vaikka samalla se alkaa jo tuntua aika kulutetulta idealta omassa elokuvasarjassaan. Siitä täytyy antaa kehuja, että tekijät onnistuivat ajamaan minua harhaan, sillä olin koko elokuvan ajan täysin varma siitä, kuka murhaaja on, mutta olinkin lopulta täysin väärässä. Leffan tasosta kuitenkin kertoo paljon se, että olin täysin unohtanut murhaajan identiteetin.

Vaikka Scream 3:sta löytyykin joitain hyviä puolia, eivät ne riitä pelastamaan kokonaisuutta. Sen lisäksi, että muutama hahmo ärsyttää suuresti (mitä ei auta yhtään se, kuinka paljon he saavat ruutuaikaa), Sidney tuntuu puolet ajasta statistilta omassa tarinassaan ja leffan cameot ovat häiritseviä, elokuvassa on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin Scream 3 on aika tylsä elokuva. Jo Scream 2 tuntui hieman pitkäveteiseltä lähes parin tunnin kestonsa kanssa, mutta kolmososa tuntuu kestävän pitkälti yli kaksi tuntia. Vaikka mukana onkin joitain tiivistunnelmaisia hetkiä, jännite on kuitenkin täysin kadoksissa, kun Ghostface ei ole kohtauksessa mukana. Leffaa olisikin voinut tiivistää ainakin kymmenellä minuutilla.

Toiseksi Scream 3 alkaa muistuttamaan sellaista kauhuelokuvaa, mistä alkuperäinen Scream teki pilkkaa. Ja tämä on kenties vielä pahempi ongelma kuin se, että leffa on pitkäveteinen. Alkuperäinen Scream tehtiin, kun kauhugenre oli muuttunut lähes täysin Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978), Perjantai 13. -leffan (Friday the 13th - 1980), Painajainen Elm Streetillä -elokuvan (A Nightmare on Elm Street - 1984) ja muiden vastaavien kauhuklassikoiden tyhjänpäiväisten jatko-osien tulvaksi. Filmi heitti vitsiä lajityypin kustannuksella ja leikitteli sen kliseillä. Oli kenties jopa vääjäämätöntä, että jos Screamille tehtäisiin jatko-osia, pilkka lankeaisi jossain kohtaa omaan nilkkaan. Scream 3 kyllä yrittää vielä epätoivoisesti liikkua neljättä seinää rikkovilla meta-tasoilla, mutta toteutus on erittäin kömpelö. Pahinta on täysin päälleliimatulta ja jopa typerältä tuntuva kohtaus, missä hahmot katsovat edellisessä osassa kuolleen Randyn (Jamie Kennedy) nauhoittaman videon, missä hän selittää, kuinka toimia trilogian päätösosassa. Tämä hyppii jo aivan liikaa silmille ja on täysin hölmöä, että Randy olisi kuvannut tällaisen videon, jos kävisi niin, että hän ei selviäisi kakkososasta ja joku ryhtyisi murhaajaksi vielä kolmannen kerran.

Elokuvasta löytyy kuitenkin eräs metatason juttu, mikä jäi kummittelemaan mielessäni pahemmin kuin itse murhaaja. Filmissä hahmot nimittäin nostavat monta kertaa esille sen, että Hollywoodissa naisnäyttelijät saavat roolinsa vain harrastamalla seksiä jonkun ison kihon kanssa. Tämä ei ole mikään nopea huomautus, vaan tähän palataan yhä uudestaan ja se on lopulta merkittävä kuvio loppuhuipennuksessakin. Tämä on tärkeä aihe ja viime vuosien aikana onkin noussut esille useita naisnäyttelijöitä, jotka ovat paljastaneet, että joutuivat tekemään jotain seksuaalista tuottajien tai ohjaajien kanssa saadakseen tietyt roolit. Toisaalta voisi siis sanoa, että Scream 3 oli aikaansa edellä ja sen olisi pitänyt jo ilmestyessään nostaa isompaa kohua. Mutta samalla ei voi muuta kuin ihmetellä, miten viesti on saatu mukaan leffaan, kun yksi elokuvan tuottajista on Harvey Weinstein, joka on jopa tuomittu vankeuteen, kun hänen ahdistelunsa tuotiin vihdoin ilmi.

Kahden ensimmäisen Screamin ohjaajalla Wes Cravenilla oli sopimus vielä kolmannesta elokuvasta, joten hän on vastuussa myös tämän filmin teosta. Scream 3 tuntuukin sopimuksen takia ohjatulta leffalta, eikä Cravenilta enää löydy intohimoa sarjaa kohtaan. Ongelmana on myös Ehren Krugerin käsikirjoitus. Kruger ei ole yhtä nokkela kirjoittaja kuin Kevin Williamson, vaikka hän kuinka yrittää kikkailla itsetietoisuuden kanssa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin toimii pääasiassa. Marco Beltramin säveltämät unenomaisen aavemaiset musiikit tehostavat kohtauksia silloin, kun ne eivät muuten toimisi kaksisesti.

Yhteenveto: Scream 3 on harmillisen laiska ja pitkäveteinen kauhuelokuva, joka alkaa voimakkaasti luisua sellaiseksi tusinakauhuksi, jollaisesta alkuperäisessä Screamissa tehtiin pilkkaa. Seasta löytyy pari ovelaa meta-tason vitsiä, mutta pääasiassa elokuvan yritykset olla nokkela aiheuttavat kiusallisuutta. Tuttu näyttelijäkolmikko Neve Campbell, Courteney Cox ja David Arquette eivät enää löydä samaa paloa roolejaan kohtaan ja ohjaaja Wes Cravenkin hoitaa hommansa lähinnä siihen suuntaan. Mukana on muutamia onnistuneita pelottelukohtauksia ja lopun käänne toimii passelisti, mutta suuri osa filmistä on yllättävänkin pitkästyttävä. Jännite katoaa vähän väliä ja filmi lankeaa jopa melodraaman puolelle. Kaiken kaikkiaan Scream 3 on heikko kauhuraina, eikä ihme, että kesti yksitoista vuotta, ennen kuin tekijät palasivat sarjan pariin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 3, 2000, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax

Arvostelu: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin - 2011)

TINTIN SEIKKAILUT: YKSISARVISEN SALAISUUS

THE ADVENTURES OF TINTIN

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Jamie Bell, Andy Serkis, Daniel Craig, Simon Pegg, Nick Frost, Toby Jones, Daniel Mays, Mackenzie Crook, Gad Elmaleh ja Cary Elwes
Genre: seikkailu, animaatio
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

The Adventures of Tintin, eli suomalaisittain Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus perustuu Hergén Tintti-sarjakuvaan Yksisarvisen salaisuus (Le Secret de La Licorne) vuodelta 1942, minkä lisäksi siinä on vaikutteita sarjakuvista Kultasaksinen rapu (Le Crabe aux pinces d'or - 1941) ja Rakham Punaisen aarre (Le Trésor de Rackham le Rouge - 1944). Ohjaaja Steven Spielberg oli ollut jo vuosikymmeniä innoissaan Tintti-sarjakuvista ja pohti niiden kääntämistä elokuvamuotoon, kun taas Hergé oli innostunut Spielbergin Kadonneen aarteen metsästäjät -seikkailuleffasta (Raiders of the Lost Ark - 1981). Spielberg ja Hergé alkoivatkin keskustella mahdollisesta Tintti-filmatisoinnista ja heidän oli tarkoitus tavata vuonna 1983, kun Spielberg kuvasi Indiana Jones ja tuomion temppeliä (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984), mutta valitettavasti Hergé menehtyi juuri silloin, eivätkä he koskaan tavanneet. Hergén leski kuitenkin antoi Spielbergille elokuvaoikeudet Tinttiin, sillä tiesi Hergén halunneen nähdä Spielbergin ohjaaman Tintti-elokuvan. Spielberg kuitenkin koki, ettei yksikään käsikirjoitus vastannut sitä, mitä hän halusi leffalta ja päätyikin tekemään Indiana Jones ja viimeisen ristiretken (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989), jolloin elokuvaoikeudet päätyivät takaisin Hergé Foundation -yhtiölle. Warner Bros. ja Roman Polanski havittelivat oikeuksia, mutta yhtiö koki, että vain Spielberg oli niiden arvoinen elokuvantekijä. 2000-luvun alussa Spielberg alkoikin jälleen suunnittelemaan Tintti-elokuvan tekoa. Hän otti yhteyttä Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ohjaajaan, Peter Jacksoniin, joka oli myös Tintti-fani ja yhdessä he pohtivat, millainen leffan pitäisi olla. Jackson ehdotti, että he tekisivät elokuvan täysin liikkeentunnistuksen, eli motion capture -tekniikan avulla, mitä Jackson oli käyttänyt mm. luodakseen Taru sormusten herrasta -elokuvien Klonkku-olennon. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin Steven Moffat, mutta vuosien 2007 ja 2008 käsikirjoittajien lakon vuoksi hän ei saanut tekstiä valmiiksi ja jätti projektin. Tilalle saapuivat Edgar Wright ja Joe Cornish, mutta lopulta Wrightkin jätti leffan tehdäkseen Scott Pilgrim vastaan maailman (Scott Pilgrim vs. the World - 2010) ja Cornish työsti tekstin itse loppuun. Leffaa alettiin kuvaamaan, mutta ongelmia syntyi, kun Universal-yhtiö jätti elokuvan, sillä samalla motion capture -tekniikalla toteutetut elokuvat eivät olleet tuottaneet kovin hyvin rahaa ja he pelkäsivät Tintinkin floppaavan. Universalin korvasikin Paramount Pictures, Sony ja Nickelodeon ja kuvaukset jatkuivat. Ongelmien vuoksi leffan julkaisua pitikin siirtää vuodella eteenpäin. Lopulta Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 23. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suosittu menestys, mikä keräsi kehuja niin Tintti-faneilta kuin kriitikoilta. Leffa voitti parhaan animaation Golden Globe -palkinnon, minkä lisäksi se sai myös mm. parhaan animaation ja parhaiden tehosteiden BAFTA-ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden. Itse kävin katsomassa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden heti ensi-illassa ja pidin elokuvasta todella paljon. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on tainnut vierähtää jopa lähes viisi vuotta. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen.

Lehtitoimittaja Tintti ja hänen uskollinen koiransa Milou alkavat tutkimaan 300 vuotta aiemmin uponneen laivan, Yksisarvisen salaisuutta, mikä vie heidät hurjaan seikkailuun.

Liikkeenkaappaus, eli motion capture -tekniikka tarkoittaa sitä, että vaikka elokuva on animoitu, eivät näyttelijät ole vain äänittäneet repliikkejään, vaan he ovat esittäneet kohtaukset studiossa, missä heidän liikkeensä ja ilmeensä on tallennettu tietokoneelle, minkä pohjalta hahmot on animoitu. Päähenkilö Tinttiä esittää Jamie Bell, joka sopii osaan erittäin hyvin. Hän tuo mukaan suurta intoa projektia kohtaan ja hänestä huokuu kiinnostus ratkaista mysteerejä. Persoonana Tintti on päämääräinen ja periksiantamaton, eikä hän aio luovuttaa, kunnes on ratkaissut Yksisarvisen salaisuuden - etenkin kun kaikki tapahtumat tekevät mysteeristä entistäkin houkuttelevamman. Tintin vierellä kulkee tietty valkoinen koira Milou, joka saa yllättävänkin paljon tekemistä. Milou on kunnon hahmo ihmisten joukossa ja sen puuhia on lystikästä seurata läpi leffan.
     Seikkailullaan Tintti tapaa juopuneen kapteeni Haddockin (Andy "Klonkku" Serkis), joka on tärkeä osa salaisuuden selvittämisessä. Kapteeni Haddock tarjoaa paljon hulvattomia tilanteita ja Serkis eläytyy itsesäälissä pyörivän ja toisinaan mahtailevan kapteenin osassa erinomaisesti. Haddock aiheuttaa usein enemmän ongelmia kuin selvittää niitä, mikä johtaa jatkuvasti uusiin, kiinnostaviin hetkiin. Kaksikkona Tintti ja Haddock ovat aivan mahtavat ja heidän kemiansa iskevät täydellisesti yhteen, kuten sarjakuvissakin.
     Vastaansa Tintti ja Haddock saavat Yksisarvisen salaisuutta myös havittelevan herra Sakarinin (Daniel Craig). Sakarin käyttäytyy kuin mikäkin hienostoherra, mutta tämän ulkokuoren alla piilee häikäilemätön roisto, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa. Sankarillisen salainen agentti James Bondin roolista tunnettu Craig sopii oivallisesti häijyn pahiksen osaan.
     Ja tietystihän mukana häärää myös poliisiduo Dupond ja Dupont (Simon Pegg ja Nick Frost), joista on Haddockin tavoin usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksikko on erittäin hupaisa, mikä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, kuinka mahtavia Pegg ja Frost ovat yhdessä. He ovat näytelleet useaan otteeseen parivaljakkoa, kuten komedioissa Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007) ja Paul (2011), minkä ansiosta he ovat mitä parhaimmat valinnat esittämään hahmoja, jotka ovat tiiviisti yhdessä kuin paita ja peppu.

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on niitä sarjakuvaelokuvia, mitkä todella tuntuvat siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. Yksi sarjakuvamaisista lempihetkistäni on, kun eräs hahmoista pökertyy ja hänen päänsä ympärillä lentelee pikkulintuja. Tämä on vielä toteutettu todella nerokkaasti ja hauskasti. Filmistä huomaa kaiken aikaa, että sen tekijät rakastavat suuresti Hergén töitä ja elokuva onkin täynnä viittauksia Tintti-faneille mm. lehtiartikkeleilla Tintin urotöistä ja kuvilla muista hahmoista. Ja kuka olisikaan parempi valinta elokuvan ohjaajaksi kuin Steven Spielberg? Indiana Jones -leffoillaan Spielberg osoitti 1980-luvulla olevansa seikkailufilmien kuningas ja vaikka hän kompastuikin pahasti Indiana Jones ja kristallikallon valtakunnan (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008) kanssa, hän osoittaa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuudella, että vahva taito on yhä tallella. Spielbergin keskittyessä nykyään niin paljon historiallisiin draamoihin, tuntuu tämä elokuva siltä kuin hän olisi päässyt hetkellisesti elämään nuoruuttaan uudestaan. Hän ohjaa Tinttiä samalla lapsenomaisella ja seikkailunhaluisella innolla kuin Indiana Joneseja.

Tämä on niitä elokuvia, jotka hyödyntävät jo alkutekstejään täydellisesti luodessaan tunnelmaa ja valmistellessaan katsojaa tulevaa varten. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus imaisee heti ensiminuuteista mukaansa ja pitää huolen siitä, ettei aika käy koskaan pitkäksi. Se ei turhia jarruttele, vaan aloittaa mysteerinsä heti, lumoten katsojaansa yhä enemmän. Tintin tavoin katsojankin on pakko saada selville, mistä kaikessa on kyse? Alkupäähän on saatu kutkuttavan jännittävää salapoliisityöskentelyä ja kun Tintti lähtee tosissaan reissuun, muuttuu filmi täysin Indiana Jones -tyyliseksi vuoristorata-ajeluksi, mikä tarjoaa vuoronperään fantastisia toimintakohtauksia ja läpi leffan kulkevaa mahtavaa seikkailun henkeä. Indiana Jones ja viimeisen ristiretken tapaan Spielberg varmistaa tässäkin, etteivät toimintakohtaukset ala koskaan toistamaan itseään, vaan leffa tarjoaa jatkuvasti jotain uutta. Elokuvan aikana hyödynnetään useita eri kulkuvälineitä ja vieläpä hauskoin tavoin. Toiminnan saralla huippuhetki on lopun suuri takaa-ajo, mihin lisäupeutta tarjoaa itselläni se, että se on saatu näyttämään yhdeltä todella pitkältä kuvalta, jossa katsoja seuraa tapahtumia reaaliaikaisesti.

Yksi erittäin hyvistä ratkaisuista elokuvassa on, kuinka se välttää juonen kulun pysäyttävät selittelykohtaukset. Leffa kyllä vaatii sitä, että hahmot selittävät asioita toisilleen (ja samalla katsojille), mutta sen sijaan, että hahmot vain tylsästi istuisivat alas ja keskustelisivat, siinä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista näissä kohtauksissa, jolloin katsoja ei edes välttämättä huomaa vastaanottavansa suurta informaatioryöppyä. Tintti saattaa pohdiskella jotain, mutta hänen sijaan kamera keskittyy näyttämään esimerkiksi kissaa jahtaavaa Milouta. Tai Tintti ja Haddock pohtivat, miksi Sakarin on Yksisarvisen perässä, samalla kun yrittävät hiipiä väijyvien pahisten ohi ja päästä pakoon. Leffa pidetään jatkuvassa liikkeessä, mutta ilman, että katsojalle tulee ähky kaikesta. Rytmitys on erinomaista ja Spielberg kikkailee tunnelman kanssa taiturimaisesti, välillä vakavoituen ja toisinaan taas pitämällä hauskaa. Jos elokuvasta pitäisi etsiä heikkouksia, niin mukana on sivujuoni liittyen taskuvarkaaseen (Toby Jones), joka ei oikeastaan liity itse tarinaan. Se hankaloittaa Tintin retkeä tavallaan, mutta samalla se myös siirtää katsojan huomion pois tärkeimmästä. Toisaalta ilman tätä irrallista juonikuviota hauskat Dupond ja Dupont eivät saisi lähes lainkaan ruutuaikaa.

Toisin kuin suuri osa samalla motion capture -tekniikalla tehdyistä elokuvista, kuten Napapiirin pikajuna (The Polar Express - 2004) ja Beowulf (2007), Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus näyttää edelleen todella hyvältä (tosin Napapiirin pikajuna näytti jo ilmestyessään kummalliselta). Hahmot ovat taidokas risteytys sarjakuvista tuttua karikatyyrimäisyyttä ja oikeiden ihmisten realistisuutta, ilman että lopputulos häiritsee. Animaatiotiimi on pistänyt parastaan läpi elokuvan, työstäen pienen pieniä yksityiskohtia aivan kaikkeen, eikä mikään näytä viimeistelemättömältä. Hienoa elokuvan visuaalisessa annissa on myös, että sen kuvakulmat, sommittelu ja valaisu on suunniteltu kuin se olisi kuvattu perinteisesti. Äänimaailmakin on vaikuttavasti rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tuo loistokkaan lisäyksen tunnelmaan.

Yhteenveto: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on aivan mahtava elokuva, joka nappaa kaikenikäiset seikkailun ja mysteerin perään haikailevat katsojat mukaansa. Seikkailuhenki on todella vahvasti läsnä ja kun Yksisarvisen salaisuuden selvittäminen lähtee tosissaan käyntiin, elokuva muuttuu mitä viihdyttävimmäksi vuoristoratakyydiksi, josta ei hurjia vaaratilanteita ja hauskoja kommelluksia puutu. Tylsää hetkeä ei löydy ja jopa hieman ylimääräiseltä tuntuva juonikuvio taskuvarkaasta ilahduttaa. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja huumori aidosti hauskaa. Elokuva onnistuu välttämään tylsät selittämiskohtaukset näyttämällä katsojalle kaikenlaista muuta samalla, jolloin informaatio sisäistyy kuin itsestään. Visuaalisesti elokuva näyttää yhä erittäin hyvältä ja jo animointinsa puolesta leffaa on ilo katsoa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. John Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Steven Spielbergin ohjaus on suorastaan riemastuttavaa. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden kautta Spielberg pääsi selvästi elämään nuoruusvuosiaan uudelleen ja niinpä intohimo ja rakkaus projektia kohtaan paistavat. Läpikotaisin kyseessä on loistokas seikkailuteos ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, on kymmenvuotisjuhla mitä parhain syy tarttua vihdoin tuumasta toimeen. Ja jos jokin elokuva kaipaisi äärimmäisen kipeästi jatko-osaa, niin se on tämä! Sillä vaikka Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus toimii edelleen, joka katselulla minua harmittaa, ettei auki jäävää tarinaa ole vieläkään viety päätökseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Adventures of Tintin, 2011, Columbia Pictures, Amblin Entertainment, Paramount Pictures, WingNut Films, The Kennedy/Marshall Company, DreamWorks, Hemisphere Media Capital, Nickelodeon Movies

Arvostelu: Perhe Addams 2 (The Addams Family 2 - 2021)

PERHE ADDAMS 2

THE ADDAMS FAMILY 2

Ohjaus: Conrad Vernon ja Greg Tiernan

Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Oscar Isaac, Charlize Theron, Nick Kroll, Javon Walton, Bette Milder, Conrad Vernon, Snoop Dogg, Bill Hader, Wallace Shawn ja Cherami Leigh

Genre: animaatio, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 7

Charles Addamsin sarjakuviin perustuva animaatioelokuva Perhe Addams (The Addams Family - 2019) oli taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Käsikirjoitusta ryhdyttiin tekemään, kun ensimmäinen osa oli huomattu hitiksi ja pian animointikin alkoi. Nyt Perhe Addams 2 saapuu elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan innoissani, sillä mielestäni ensimmäinen elokuva oli aika laimea. Siitä huolimatta kävin katsomassa Perhe Addams 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa. Elokuvaa ehti kulua noin kymmenen minuuttia, kun halusin jo kävellä ulos salista.

Addamsin perhe lähtee matkalle ympäri Yhdysvaltoja, Gomez-isän yrityksenä saada perheensä yhdistettyä jälleen. Mutkia matkaan tuo erikoinen asianajaja, joka väittää, ettei Wednesday-tyttö olekaan syntyperäinen Addams.

Tutut ja kummalliset perhe Addamsin jäsenet ovat jälleen höpsöilemässä erikoisine oikkuineen. Gomez-isä (äänenä Oscar Isaac) kokee, että perhe ei ole enää yhtä yhtenäinen kuin ennen ja päättääkin siis pakottaa Addamsit asuntoautoon muutamaksi viikoksi road tripiä varten. Morticia-äiti (Charlize Theron) hymähtelee miehensä puuhille, mutta jää hahmona tylsäksi. Pariskunnan pojan, Pugsleyn (ääninäyttelijä vaihtunut Finn Wolfhardista Javon Waltoniin) tehtäväksi jää lähinnä joutua siskonsa Wednesdayn (Chloë Grace Moretz) riepoteltavaksi, kun tytöllä on tylsää. Wednesday on hahmoista kiinnostavin ja nouseekin tarinan keskiöön, kun alkaa liikkua huhu, ettei hän olekaan Gomezin ja Mortician lapsi.

     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Gomezin veli Fester (Nick Kroll), joka tietty lähtee matkaan mukaan ärsyttämään kaiken aikaa, kuskina toimiva irtokäsi Thing, mörisevä hovimestari Lurch (Conrad Vernon), karvainen Se-serkku (Snoop Dogg), taloa vahtimaan jäävä isoäiti (Bette Midler), sekä asianajaja Mustela (Wallace Shawn) ja tohtori Cyrus Strange (Bill Hader). Fester tympii pitkin elokuvaa typerillä jutuillaan. Mainiot Thing ja Lurch saavat pari tähtihetkeä itselleen ja isoäidiltäkin löytyvät hassut juttunsa. Se on hieman kömpelösti ujutettu mukaan, eivätkä uudet hahmot Mustela ja tohtori Strange vakuuta.

Perhe Addams 2 onnistui käydä hermoilleni niin voimakkaasti jo ensimmäisen kymmenminuuttinsa aikana, että minun teki oikeasti mieli lähteä pois näytöksestä. Jo ensimmäisessä elokuvassa koitui ongelmaksi leffan turhauttavan ylivilkas meno, mutta jatko-osalla on ihan kunnon energiajuoma-pärinät käynnissä. Kofeiiniöveri on selvästi virrannut koko työryhmän suonistossa, sillä lopputulos on niin kamalan hektinen ja lähes tauotonta tykitystä ja meteliä. Kestoa on pidennetty toinen toistaan ärsyttävämmillä lisäyksillä, joilla on epätoivoisesti yritetty pitää energiatasot korkeana läpi leffan. Tämä tekee elokuvasta kuitenkin uuvuttavan ja loppupeleissä myös tylsän ja pitkäveteisen. Koin Perhe Addams 2:n tuntuvan huomattavasti pidemmältä kuin se onkaan.

Vaikka seasta löytyykin pari ihan hupsua sanaleikkiä, hauskaksi leffaa on vaikea kutsua. Sen vitsit ovat toinen toistaan kiusallisempia ja pääasiassa huumori koostuu äänekkäästä koheltamisesta, jolla yritetään paikkailla todellista yrittämistä. Loppupäässä filmi onneksi rauhoittuu hetkellisesti, Wednesdayn painiskellessa perheasioidensa kanssa, mutta sitten taas loppuhuipennus alkaa sekakäyttämään kahvin ja energiajuomien lisäksi myös steroideja ja finaali äityy turruttavaksi älämölöksi. Elokuva on täysin katsojiaan aliarvioiva tekele. Se saa aika varmasti vanhan koulukunnan Perhe Addams -fanit suuttumaan, minkä lisäksi leffaa on selvästi tehty sillä mentaliteetilla, etteivät nykylapset jaksa keskittyä elokuvaan, jos se ei ole täynnä huutamista ja päättöminä kanoina juoksemista kohtauksesta toiseen. Lopputekstien jälkeinen hiljaisuus taisikin olla katselukokemuksen parasta antia.

Elokuva ei ole edes visuaalisesti erityisen kaksinen. Se on toisaalta animoitu kelvollisesti ja mukavan värikkäästi, mutta samalla sen tyyli ei onnistu millään säväyttämään. Ensimmäiseen filmiin verrattuna mukana on sentään enemmän yksityiskohtia ja jälki ei näytä samalla lailla viimeistelemättömältä. Äänipuoli käy hermoille niin tehosteiden kuin jumputtavan musiikin puolesta. Ensimmäisen osan ohjaajat Conrad Vernon ja Greg Tiernan palasivat tekemään jatko-osankin, mutta heillä ei näyttäisi olevan mitään tarjottavana. Jopa neljästä henkilöstä koostuva käsikirjoitustiimi vasta onkin tehnyt laiskaa työtä. Irrallisia sketsejä tungetaan tasaisin väliajoin mukaan, mikä tuntuu vain epätoivoiselta yritykseltä viihdyttää.

Yhteenveto: Perhe Addams 2 on ärsyttävän typerryttävä animaatiokohellus, joka pitää niin hahmojen faneja kuin lapsia tyhminä. Elokuva on vain täynnä toinen toistaan äänekkäämpiä sekoilukohtauksia, joilla on epätoivoisesti yritetty pitää katsojat kiinnostuneina ja viihdytettyinä, mutta jotka käyvät nopeasti hermoille. Puolentoista tunnin kestoon mahtuu paljon turhaa täytettä ja irrallisia sketsejä, jotka olisi hyvin voinut karsia pois, sillä pääasiassa leffa ei edes ole hauska. Ylivilkas meno ja jatkuva äänekkyys saavat katsojan lopulta huokaisemaan syvään, kun filmi on vihdoin päättynyt. Wednesdayta lukuun ottamatta hahmoista ei saada oikein mitään irti ja varsinkin Fester-setä käy pahasti hermoille. Loppupäässä leffa osaa rauhoittua hetkeksi, mutta se on pelkkä pieni hengähdystauko ennen turhauttavaa loppumekastusta. Kaikin puolin Perhe Addams 2 edustaa koko perheen animaatioita heikoimmasta päästä. Se on laiska, lapsia aliarvioiva raina, joka vieläpä näyttää aika halvalta. Toivon, että nämä Perhe Addamsit päättyvät tähän ja joidenkin vuosien päästä joku muu kokeilisi uudestaan laadukkaamman lähestymistavan kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Addams Family 2, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, BRON Studios, BermanBraun, Bron Creative, Cinesite Animation, Creative Wealth Media Finance, Glickmania, Nitrogen Studios Canada

Arvostelu: Venom: Let There Be Carnage (2021)

VENOM: LET THERE BE CARNAGE

Ohjaus: Andy Serkis

Pääosissa: Tom Hardy, Woody Harrelson, Michelle Williams, Naomie Harris, Stephen Graham, Reid Scott, Peggy Lu ja Sian Webber

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Venom (2018) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen menestys, joten elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ohjaaja Ruben Fleischer ei kuitenkaan ehtinyt mukaan jatko-osaan, ollessaan kiireinen Zombieland: Double Tapin (2019) kanssa, joten hänet korvattiin Andy Serkisillä. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia ensi-iltaa on jouduttu siirtämään useampaankin otteeseen. Venom: Let There Be Carnage -nimen saanut jatko-osa ilmestyi lopulta kuun alussa maailmalla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse olin valitettavasti todella pettynyt ensimmäiseen Venom-elokuvaan, enkä siis innostunut, kun jatko-osasta ilmoitettiin. Jatko-osan traileritkaan eivät voittaneet minua puolelleen, joten menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen hyvin skeptisin tuntein.

Eddie Brock yrittää saada hallittua elämäänsä Venomin kanssa, kun vaarallinen sarjamurhaaja Cletus Kasady karkaa vankilasta, saatuaan tartunnan symbiootti Carnagesta.

Tom Hardy palaa Eddie Brockin rooliin, joka pyrkii nyt elämään avaruudesta laskeutuneen, loisen tavoin toimivan symbioottinsa Venomin kanssa. Samalla kun Eddie haluaa saada toimittajan uransa takaisin raiteilleen edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen, Venom haluaa syödä ihmisiä ja paljastaa itsensä maailmalle. Vaikken ensimmäisestä Venom-leffasta piitannutkaan, Eddien ja Venomin välinen naljaileva yhteys oli elokuvan selvästi parasta antia. Tekijätkin ovat tämän hoksanneet, sillä tätä yhteyttä korostetaan entistä enemmän. Kummallisen kaksikon välille on kirjoitettu ihan hupaisaa dialogia, erityisesti kun suurimmaksi osaksi muut eivät kuule Venomia kuin Eddie. Hardy suoriutuu roolistaan toistamiseen hyvin, vaikkakin Hardyn rautaisella tasolla tämä jää roolityönä herran heikompaan päätyyn.

     Ensimmäisen elokuvan lopputekstikohtauksessa piipahtanut Woody Harrelsonin näyttelemä sarjamurhaaja Cletus Kasady nostetaan nyt isommin esille, sillä hänestä muodostuu uusi symbioottipahis Carnage, jonka näkemistä moni fani on varmasti odottanut innolla. Valitettavasti täytyy todeta, että Carnage on aivan käsittämätön pohjanoteeraus. Sen lisäksi, ettei monsterista irtoa paljoa, Harrelson tekee yhden uransa surkeimmista roolisuorituksista. Yleensä oivallisesti velmuileva Harrelson ampuu pahasti yli ja luo lähinnä kiusallisen tyypin, jota on erittäin vaikea ottaa tosissaan.

Muutkin näyttelijät haaskataan. Michelle Williams ei saa tällä kertaa lähes mitään tekemistä Eddien ihastuksenkohteena Annena, Stephen Graham esittää puisen tylsästi etsivä Mulligania ja Naomie Harris aiheuttaa valtavaa myötähäpeää roolissaan Cletusin mielitiettynä, Frances Barrisonina, eli Shriekinä, joka pystyy kirkumaan tuhoisalla voimalla. Harrelson on jo yksinään huono osassaan, mutta Harrisin seurassa kaksikkoa käy jopa sääliksi, kun he yrittävät väkisin esittää hulluja ja vieläpä palavasti rakastuneita, ilman mitään kemiaa.

Valitettavasti skeptiset ennakko-odotukseni osoittautuivat aiheellisiksi. Venom: Let There Be Carnage on vielä ensimmäistä elokuvaa huonompi sarjakuvaleffa, jota katsoessa voi jopa tulla vihaiseksi useaan otteeseen - etenkin jos Venom ja Carnage ovat hahmoina lähellä sydäntä. Ensimmäisen elokuvan tavoin myös jatko-osa on typerryttävästi kasattu sekamelska, mitä ei auta yhtään leikkaus, jolla kesto on pakotettu vain vähän päälle puoleentoista tuntiin. Filmi painelee menemään kauhealla kiireellä, eikä siitä jää oikein mitään käteen. Marvelin kahden ikonisen mörököllin kohtaaminen ja välienselvittely tuottaa pettymyksen. On käsittämätöntä, kuinka välinpitämättömästi Sony toimii jo toistamiseen, siitä huolimatta, kuinka paljon studio sai äksyä palautetta tyytymättömiltä faneilta viimeksi.

Ihailen Andy Serkisiä suuresti. Hän on osoittanut huikeat ja hyvin erilaiset näyttelijänlahjansa esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Klonkkuna. Kuitenkin muutaman vuoden takainen Mowgli (Mowgli: Legend of the Jungle - 2018) ja nyt Venom: Let There Be Carnage osoittavat, etteivät hänen taitonsa riitä kameran taakse. Serkisin ohjaus on läpikotaisin kömpelöä. Eddien ja Venomin hilpeitä sanailuja lukuun ottamatta leffan huumori on myötähäpeällistä. Vähäinenkin jännite katoaa, sillä joko Serkis on rohkaissut Harrelsonia ja Harrisia irrottelemaan liikaa tai sitten hän ei ole rohjennut pyytämään heitä hoitamaan hommaansa maltillisesti. Tunnelma on kaikin puolin todella ailahteleva ja elokuvaan on vaikea päästä sisälle. Välillä se yrittää synkistellä, mutta lässähtää samalla korniksi ja kiusalliseksi.

Kelly Marcelin käsikirjoitus on todella hätiköiden rustattu Marcelin ja Tom Hardyn ideoiden pohjalta. Leffaa katsoessa tuntuu siltä kuin hommaa olisi kirjoitettu kuvausten ollessa jo käynnissä ja siksi lopputulos rönsyilee moneen suuntaan. Elokuva ei ole teknisiltäkään ansioilta vakuuttava. Kuvaus on vielä sujuvaa ja mukana on toimivia lavasteita ja asuja, minkä lisäksi niin Marco Beltramin musiikit kuin äänitehosteet rymistelevät miellyttävästi. Leikkaus on kuitenkin välillä aikamoista sillisalaattia, eivätkä digiefektit vakuuta. Monet tuhokohtaukset näyttävät viimeistelemättömiltä, eivätkä Venom ja varsinkaan Carnage näytä kaiken aikaa hyviltä.

Yhteenveto: Venom: Let There Be Carnage on huono supersankariräpellys, jota katsoessa harmittaa ja suututtaa, kun Marvelin mahtava hahmo haaskataan jälleen kerran kehnossa leffassa. Tom Hardy toimii osassaan Eddie Brockina, jonka outo kaveruus symbioottinsa Venomin kanssa tarjoaa paikoitellen hilpeää sanailua. Siihen kehumisen arvoiset asiat harmillisesti jäävät. Käsikirjoitus on onneton, eikä ohjaajan puikoissa toimiva Andy Serkis ole saanut sen pohjalta aikaiseksi mitään. Vähäinenkin kiinnostus tarinaan tai jännite tapahtumiin katoaa, sillä leffa on leikattu niin tökerösti. Taistelut ovat tylsää mekastusta ja varsinkin Venomin ja Carnagen lopullinen yhteenotto on pettymys. Carnage on hahmona täysi hukattu mahdollisuus, etenkin Woody Harrelsonin tehdessä yhden huonoimmista roolisuorituksistaan. Naomie Harris on myös hämmentävän huono ja yhdessä Harrelsonia ja Harrisia on jopa epämiellyttävää katsoa, varsinkin kun heidän kemiansa eivät millään kohtaa. Valitettavasti elokuva ei ole edes teknisesti vakuuttava ja erikoistehosteista näkee, että leffaa on tehty halvemmalla kuin monia muita Marvelin sarjakuviin perustuvia elokuvia. On ikävä nähdä, kuinka kaltoin ja välinpitämättömästi Sony yhä kohtelee omistamiaan Marvel-hahmoja. Venom: Let There Be Carnagesta tulee lähinnä mieleen suoraan Anttilan alelaariin DVD:llä päätyneet B-luokan monsterimähinät.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Venom: Let There Be Carnage, 2021, Sony Pictures Entertainment, Marvel Entertainment, Pascal Pictures, Tencent Pictures

Arvostelu: In Time (2011)

IN TIME

Ohjaus: Andrew Niccol
Pääosissa: Justin Timberlake, Amanda Seyfried, Cillian Murphy, Alex Pettyfer, Vincent Kartheiser, Olivia Wilde, Matt Bomer, Johnny Galecki ja Collins Pennie
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12

In Time on Justin Timberlaken ja Amanda Seyfriedin tähdittämä scifitrilleri. Andrew Niccol kehitteli elokuvan idean ja sai myytyä sen Regency Entertainmentille. Niccolin ohjauksessa kuvaukset alkoivat lokakuussa 2010. Elokuva kulki teon aikana nimillä "Now" ja "I'm.mortal", kunnes se lopulta sai maailmanensi-iltansa In Time -nimellä 20. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Juuri ennen elokuvan julkaisua kirjailija Harlan Ellison haastoi studion oikeuteen, kokiessaan, että leffa kopioi hänen novelliaan "Repeng Harlequin!" Said the Ticktockman vuodelta 1965. Kuitenkin nähtyään filmin, Ellison luopui haasteesta, eikä tapausta viety loppuun asti. In Time osoittautui hitiksi lippuluukuilla, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itsekään en pitänyt leffaa kovin kummoisena, kun katsoin sen vuokralta vuotta tai kahta myöhemmin. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja arvostella sen samalla juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa ajasta on muodostunut maailman kallisarvoisin asia ja ihmisten elinvuodet toimivat valuuttana. Toisilla on elinaikaa tuhansia vuosia, kun taas toiset yrittävät sinnitellä päivä kerrallaan hengissä. Will Salas saa haltuunsa yli sata vuotta elinaikaa ja päättää mullistaa koko korruptoituneen maailman, tuhoamalla ne, jotka pitävät jopa miljardeja vuosia aikaa hallussaan.

Justin Timberlake näyttelee Will Salasia, köyhää nuorta miestä, jonka täytyy joka päivä kamppailla ja tehdä lisää töitä, elääkseen seuraavaan päivään. Kädessään olevasta kellosta hän näkee jäljellä olevan elinaikansa, eikä sitä ole korkeintaan kuin muutama päivä. Willin täytyykin siis kaiken aikaa tehdä nopeita päätöksiä ja ratkaisuja, eikä pohtimiselle ole sen kummemmin aikaa. Timberlake pärjää yllättävänkin hyvin trillerin päähenkilönä, joka saadessaan yhtäkkiä käyttöönsä yli sata vuotta, päättää niin sanotusti "rikkoa systeemin" ja tasa-arvoistaa ajan.
     Amanda Seyfried taas näyttelee Sylvia Weisiä, joka saapuu täysin eri lähtökohdista kuin Will. Sylvian isä Philippe Weis (Vincent Kartheiser) on yksi maailman rikkaimmista ihmisistä - periaatteessa kuolematon kaiken omistamansa aikansa kanssa. Sylvia ei tiedäkään, millaisissa oloissa monet elävät, kun hänellä on käytössään aikaa rajattomasti. Tällainen hahmo voisi helposti muuttua ärsyttäväksi hienohelmaksi, mutta Sylvia on onneksi pidettävä henkilö, johon vaikuttaa oiva Seyfried.
     Elokuvassa nähdään myös mainio Cillian Murphy aikapoliisi Leonina, Alex Pettyfer aikaa ryöstelevänä Fortis-gangsterina, Rillit huurussa -komediasarjan (The Big Bang Theory - 2007-2019) tähti Johnny Galecki Willin parhaana ystävänä, sekä Olivia Wilde Willin äitinä. Mutta hetkinen, Wildehan on jopa kolme vuotta nuorempi kuin Timberlake, miten hän voi esittää Willin äitiä? Jostain syystä leffan maailmassa ihmisten keho lakkaa vanhenemasta 25 ikävuoden jälkeen ja siksi elokuvan näyttelijäkaarti koostuukin pelkästään nuorista näyttelijöistä. Jotkut hahmoista voivat oikeasti olla jopa yli satavuotiaita, vaikka kaikki näyttäisivätkin yhtä vanhoilta.

In Timen konsepti on erittäin kiehtova ja hyvinkin omaperäinen. Rahan sijaan aika toimii valuuttana ja ihmiset joutuvat maksamaan kaiken elinvuosistaan. Rikkaat elelevät myhäillen kartanoissaan, saldoa ollessa kymmeniä tuhansia vuosia, kun taas köyhät ovat jatkuvan ahdistuksen kourissa, sillä heillä saattaa usein olla minuutteja jäljellä, ennen kuin he saavat jostain lisää aikaa. Ideaa ja tätä maailmaa avataan yhä enemmän filmin aikana ja siten elokuva onnistuu käsittelemään mm. luokkaeroja mielenkiintoisin keinoin. Sen leffa kuitenkin jättää katsojan kuvitelmien varaan, miten tällaiseen maailmaan on päädytty. Elokuva tekee muutamaankin otteeseen selväksi, että aiemmin tilanne oli niin kuin nyt todellisessa maailmassa. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä on johtanut tähän kaikkeen.

Vaikka elokuvasta löytyykin heikkouksia, kuten aika ennalta-arvattavaksi kehittyvä juoni, joka ei yllä konseptin mahtavuuden tasolle, minkä lisäksi päähahmojen välille kehkeytyvä Bonnie ja Clyde -henkinen romanssi ei ihan vakuuta, pidin In Timesta selvästi enemmän kuin ensimmäisellä katselukerralla. Sen idea ja maailma nappaavat heti mukaansa ja jännitettäkin kehkeytyy hyvin, kun hahmoilla on usein enää minuutti pari elinaikaa. Ensimmäinen puolisko on paikoitellen jopa erittäin mainio, elokuvan pohdiskellessa enemmän ihmisarvoja, rikkaiden moraalia, ihmisten kiihtyvää kulutusta ja maailman korruptoituneisuutta oivallisin vertauskuvin. Toinen puolisko muuttuu tavanomaisemmaksi toimintajännäriksi, mikä sekin on kelvollista, hyvin mukanaan pitävää menoa, mutta josta kuitenkin puuttuu jotain. Lisäksi vaikka Pettyferin näyttelemä Fortis tökkii kivasti kapuloita rattaisiin, ovat hänen osuutensa silti hieman töksähteleviä, lähinnä koska Pettyfer ei vakuuta gangsteripomona.

Ohjaaja Andrew Niccol on parhaiten tunnettu scifileffastaan Gattaca (1997), josta löytyy samoja piirteitä kuin In Timesta. Tässä Niccolilla on käsissään huikea idea, mutta samalla siitä työstettynä pienesti vaisu käsikirjoitus. Tarina kaipaisi hieman potkua, mitä Niccol ei tarjoa. Teknisesti filmi on tyylikkäästi toteutettu, vaikka mukaan mahtuukin yksi liian selvästi digitaalinen autokolari. Kuvauksesta vastaa alansa mestari Roger Deakins, mutta vaikka elokuva näyttää hyvältä, ei hänkään tee niin hyvää työtä kuin osaisi. Lavastukseltaan filmi on kiehtova retrofuturistisuudessaan. Vaikka elokuva tapahtuu tulevaisuudessa, löytyy siitä paljon juttuja, mitkä olivat menneisyyttä jo elokuvan ilmestyessä vuonna 2011. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, vaikka hieman pohdinkin läpi leffan, kuuluuko hahmojen käsivarsien kelloista oikeasti ääntä, vai onko se vain tehokeino katsojaa varten? Craig Armstrong tunnelmoi passelisti musiikeillaan.

Yhteenveto: In Time on mainio scifitrilleri, jonka aikaa hyödyntävä konsepti on erittäin kiehtova. Elokuvassa käsitellään oivallisin ja jopa kekseliäinkin tavoin luokkaeroja, ihmisarvoja, moraalia ja korruptiota ajan kautta. Filmin ensimmäinen puolikas on erityisen mielenkiintoinen, kun tätä tulevaisuudenkuvaa ja maailmaa avataan, vaikka samalla katsoja jätetäänkin tietämättömäksi siitä, kuinka tähän on päädytty. Toinen puolikas menettää hieman otettaan ennalta-arvattavan juonensa ja hieman tönkön romanssin vuoksi, mutta silti elokuva kulkee loppuun asti tarpeeksi pätevästi. Alex Pettyferiä lukuun ottamatta näyttelijät hoitavat hommansa sujuvasti ja myös teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii. Andrew Niccolin idea on lopulta paljon parempi kuin elokuva, jonka hän sai siitä pyöriteltyä, mutta jo tällaisenaan In Time on oikein kelpo tieteisjännäri.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
In Time, 2011, Regency Enterprises, New Regency Pictures, Strike Entertainment

Arvostelu: The Boss Baby: Perhebisnes (The Boss Baby: Family Business - 2021)

THE BOSS BABY: PERHEBISNES

THE BOSS BABY: FAMILY BUSINESS

Ohjaus: Tom McGrath

Pääosissa: James Marsden, Alec Baldwin, Amy Sedaris, Ariana Greenblatt, Jeff Goldblum, Eva Longoria, Jimmy Kimmel, Lisa Kudrow ja James McGrath

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva The Boss Baby (2017) oli iso taloudellinen hitti, joka sai jopa Oscar-ehdokkuuden parhaana animaationa, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Tuotanto kuitenkin jämähti paikoilleen vuonna 2020 alkaneen koronaviruspandemian takia, mutta lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt The Boss Baby: Perhebisnes on saapunut elokuvateattereihin. Itse koin ensimmäisen leffan todella keskinkertaisena lastenelokuvana, enkä kaivannut sille jatkoa. En olekaan ollut lainkaan kiinnostunut jatko-osasta, mutta päätin silti käydä kurkkaamassa sen ensi-iltaviikonloppuna, jos vaikka ennakkoepäilykseni osoittautuisivatkin turhiksi.

Tim Templeton on kasvanut aikuiseksi ja hänellä on nyt oma perhe. Kun paljastuu, että hänen vauvansa Tina työskentelee BabyCorpille, Tim ja pikkuveli Ted päätyvät uuteen seikkailuun, jossa heidän pitää soluttautua tohtori Armstrongin kouluun, jossa lapset opetetaan syrjäyttämään vanhempansa.

Tutut hahmot ensimmäisestä The Boss Baby -elokuvasta tekevät paluun, mutta leffojen välillä on kulunut rutkasti aikaa ja aiemmin pienenä poikana nähty Tim (James Marsden) on nyt kasvanut aikuiseksi. Hänellä on vaimo Carol (Eva Longoria), jonka kanssa hänellä on kaksi lasta, kouluikäinen Tabitha (Ariana Greenblatt) ja vauva Tina (Amy Sedaris). Silti tietty leikkimielisyys ja suuri mielikuvituksellisuus ovat pysyneet läsnä Timin elämässä. Tim toimii kelpo hahmona ja vielä paremmin toimii hänen isäsuhteensa tyttäriinsä Tabithaan, joka on alkanut osoittaa itsenäistymisen merkkejä ja Tinaan, joka paljastuu BabyCorpin työntekijäksi. Carol-vaimo sen sijaan jää aika tylsäksi.

     Timin pikkuveli, eli itse boss baby Ted (Alec Baldwin) on menossa myös mukana, mutta eipä hänkään ole enää lapsi. Ted jää tällä kertaa selvästi tylsemmäksi tapaukseksi veljeksistä, aivan kuin tekijät eivät olisi keksineet hahmoille mitään iskua enää. Koin elokuvan selvästi kiinnostavammaksi, kun se keskittyi Timiin ja hänen tyttäriinsä, eikä veljeksiin.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat veljesten vanhemmat Ted Sr. ja Janice (Jimmy Kimmel ja Lisa Kudrow), Timin velhokello (James McGrath), sekä salamyhkäistä koulua pyörittävä tohtori Erwin Armstrong (Jeff Goldblum). Velhokello tuntuu tälläkin kertaa varsin kummalliselta ja turhan satumaiselta lisäykseltä tarinaan. Vaikkei tohtori Armstrong ole hahmona kaksinen, tavanomaisen hupsu Goldblum on kuitenkin varsin ilahduttava valinta rooliin.

Vaikka koinkin aluksi, että tekijöiltä oli yllättävä ja jopa hieman rohkea veto kertoa jatko-osan tarina parisenkymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen, koin The Boss Baby: Perhebisneksen lopulta aika heikkona ja väkinäisenä leffana. Uusi tarina ei saa napattua mukaansa ja elokuva äityy turhankin usein vain villiksi koheltamiseksi, jotta perheen pienimmät saataisiin helposti viihdytettyä. Enpä tosin tiedä, kuinka hyvin tässä onnistuttiin. Kävin katsomassa elokuvan täysin tavallisessa yleisönäytöksessä lehdistönäytöksen sijaan ja paikalla oli tietty useita lapsiperheitä. Katsomosta kuului hädin tuskin naurua, eli kenties ongelma ei ole vain siinä, että olen liian vanha tälle filmille. Itse olin tylsistynyt pitkin leffaa ja koin yhä vain vauhdikkaammaksi mekastukseksi äityvän tapahtumaketjun ärsyttävämmäksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee.

Ilman kelvollista isä-tytär-draamaa elokuva olisi jopa aika kehno lastenraina. Tällaisenaan se vain vajoaa samanlaiseen tyhjänpäiväisyyden kastiin, mitä DreamWorksin viimeisimmät animaatiot, Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020), Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020) ja Spirit - Kesyttämätön (Spirit Untamed - 2021) ovat edustaneet. Samalla nämä kaikki ovat olleet jatko-osia yhtiön elokuville, jotka eivät olisi jatkoa kaivanneet. Studion toimintatapa tuntuu leffa leffalta laiskemmalta ja The Boss Baby: Perhebisnes on selvästi pelkkä yritys kaapia helpot rahat. Todellinen yritys tehdä laadukkaita animaatioelokuvia koko perheelle kuitenkin uupuu ja toivon kovasti studion muuttavan pian asennettaan.

Sentään elokuva on animoitu menevästi. Animaattorit ovat panostaneet tarpeeksi yksityiskohtiin ja tehneet filmistä visuaalisesti ihan miellyttävää seurattavaa, vaikka välillä ruudulla tapahtuukin turhan hektisesti kaikenlaista. Elokuva on värikäs ja hahmot veikeän näköisiä. Myös äänimaailma on sujuvasti rakennettu - joskin yllätyin, kun lopputeksteissä luki itse Hans Zimmerin nimi musiikkien säveltäjänä, sillä melodiat eivät ole mitenkään ihmeellisiä. Silti ongelmat syntyvät enemmän Tom McGrathin laiskasta ohjauksesta ja hänen ja Michael McCullersin tylsästä käsikirjoituksesta.

Yhteenveto: The Boss Baby: Perhebisnes on heikko jatko-osa keskinkertaiselle lastenrainalle, jatkaen DreamWorksin tylsää uutta putkea. Elokuvasta löytyy kelpo yritystä rakentaa isä-tytär-draamaa, minkä lisäksi leffa on oivallisesti animoitu, mutta muuten kokemus jää hyvin latteaksi. Huumoripuoli on aika kehnoa, eikä se kanssayleisöstäni päätellen tehoa kummoisesti edes lapsille. Tarina ei saa napattua mukaansa ja sitä yritetään korvata yhä vain isommaksi äityvällä sekoilulla, joka alkaa turhauttaa suunnilleen puolen välin tienoilla. Tim on hahmona toimiva, mutta pikkuveli Ted jää tällä kertaa hieman tylsäksi. Jeff Goldblum pitää lystiä tohtori Armstrongina, mutta hänen hahmonsa jää vaisuksi. Kaiken kaikkiaan The Boss Baby: Perhebisnes on laiska rahastustyö. DreamWorksin suunta alkaa tosissaan näyttää huonolta ja todella toivon studion tekevän pian muutoksia, ennen kuin se ryhtyy hakkaamaan nauloja omaan arkkuunsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Boss Baby: Family Business, 2021, DreamWorks Animation