Toimistoromanssi (Office Romance - 2026) - elokuva-arvostelu

TOIMISTOROMANSSI

OFFICE ROMANCE

Ohjaus: Ol Parker

Näyttelijät: Brett Goldstein, Jennifer Lopez, Betty Gilpin, Jodie Whittaker, Mary Wiseman, Tony Hale, Bradley Whitford, Roger Bart, Edward James Olmos, Amy Sedaris, Rick Hoffman ja Jackie Sandler

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Office Romance, eli suomalaisittain Toimistoromanssi on Jennifer Lopezin ja Brett Goldsteinin tähdittämä romanttinen komedia. Goldstein kirjoitti elokuvan yhdessä Joe Kellyn kanssa, alun perinkin tarkoituksenaan tähdittää sitä Lopezin kanssa. Aluksi Lopez torjui käsikirjoituksen, kaksikon lähetettyä sen hänelle, mutta Goldstein kokeili onneaan uudelleen ja lopulta Lopez tarttui projektiin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025 ja nyt Toimistoromanssi on julkaistu Netflixissä. Itseäni elokuva ei juuri etukäteen kiinnostanut muuten kuin Goldsteinin takia. Minulta kestikin pari viikkoa, ennen kuin sain vihdoin aikaiseksi katsoa elokuvan.

Lentoyhtiön johtajan Jackie Cruzin ja hänen uuden lakimiehensä Daniel Blanchflowerin välille kehkeytyy salasuhde, jonka paljastuminen pistäisi koko yhtiön tulevaisuuden vaakalaudalle.

Brett Goldstein näyttelee Daniel Blanchfloweria, Yhdysvalloissa asuvaa brittiläistä lakimiestä, joka pestataan lentoyhtiö AirCruzin uudeksi juristiksi, juuri kun yhtiö on ongelmissa väitetyn salasuhteen ja sitä myöten myös korruption takia. Jennifer Lopez taas esittää Jackie Cruzia, AirCruzin perustajan (Edward James Olmos) tytärtä ja yhtiön nykyistä toimitusjohtajaa. Jackie on alaistensa silmissä aikamoinen tiukkis, jota kaikki enemmän tai vähemmän pelkäävät. Daniel näkee kuitenkin nopeasti naisen läpi, mikä saakin Jackien laskemaan muurinsa miehen läsnäollessa. Eikä aikaakaan, kun tunteet kuumenevat ja he huomaavat rikkoneensa AirCruzin ehdotonta sääntöä, että työkaverit eivät saa seurustella. Goldstein ja Lopez molemmat ajavat asiansa rooleissaan, mutta heidän väliltä ei mielestäni löydy juuri kemiaa. Hauska fakta muuten, että Toimistoromanssi on jo toinen elokuva, jossa Olmos ja Lopez näyttelevät isää ja tytärtä, ensimmäisen ollessa Selena (1997).

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Betty Gilpin Jackien uskottuna assistenttina Sydneynä, Mary Wiseman Danielin assistenttina Clairina, Bradley Whitford AirCruzin entisenä lakitiimin johtajana Vancena, Tony Hale AirCruzin HR-edustajana Georgena, Roger Bart kilpailevan Falcon Airlines -lentoyhtiön johtajana Buttenina, sekä Jodie Whittaker Danielin vankilassa viruvana siskona Lizzynä. Sivunäyttelijöistä parhaiten tonttinsa hoitaa Gilpin Sydneynä, joka inhoaa Danielia heti ensinäkemältä, eikä suostu millään myöntämään, että hänen kannattaisi jäädä jo kotiin, ihan viimeisillään olevan raskautensa takia.

Minun pieni toivonkipinäni Toimistoromanssin suhteen oli se, että Brett Goldstein on näyttänyt taitojaan sarjoissa Ted Lasso (2020-) ja Shrinking (2023-) niin näyttelijänä kuin myös käsikirjoittajana. Toivoin, että hän onnistuisi kehittelemään jotenkin poikkeuksellisen hyvän romanttisen komedian, joka ei taantuisi genren kaikista puhki kulutetuimpiin kliseisiin, vaan keksisi jotain raikasta sekaan. Harmillisesti Toimistoromanssi nimenomaan laski luottoani Goldsteiniin jatkossa. Kyseessä on nimittäin valitettavan lattea ja kaavamainen romanttinen komedia, jossa katselukokemusta ei helpota päätähtien uupuva kemia.

Elokuvassa on pienet hetkensä, oli kyse sitten parista hauskasta jutusta tai menettelevistä keskusteluista hahmojen välillä, mutta ne eivät riitä nostamaan ponnetonta menoa. Tarinan kulku on turhankin helppo arvata heti kättelyssä, eikä leffa jaksa tarjota mitään yllätyksiä sekoittamaan pakkaa. Jos nyt ei lasketa synnytyskohtausta, joka näyttää yllättävän paljon muuten aika pliisussa leffassa. Kesto on tarpeettomasti venytetty liki kahteen tuntiin ja erityisesti toisella puoliskollaan Toimistoromanssin pisteet valuivat entisestään sen pakollisen draamailun ja lopun tuskastuttavankin kliseisen ja imelän julkisen rakkaudentunnustuksen myötä. Jos tällaiset leffat ovat juttusi tai jos olet kova JLo-fani, eiköhän Toimistoromanssi vähintään aja asiansa, mutta muuten suosittelisin jättämään tämän väliin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ol Parker, joka teki aiemmin oikein toimivan romanttisen komedian Ticket to Paradisen (2022). Toimistoromanssissa Parkerkaan ei juuri vakuuta, eikä hän saa aikaiseksi järin hauskoja juttuja. Sentään elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus on tyylikästä ja lentokohtausten tehosteet toimivat. Äänimaailmakin on ihan hyvin rakennettu, joskin Michael Andrewsin säveltämät musiikit vain tehostavat leffan siirappisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Office Romance, Yhdysvallat, 2026, Ryder Picture Company, Netflix Studios, Nuyorican Productions

Kevin, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

KEVIN - KAUSI 1

Luojat: Joe Wengert ja Aubrey Plaza

Näyttelijät: Jason Schwartzman, Aubrey Plaza, Whoopi Goldberg, John Waters, Aparna Nancherla, Mike Mitchell, Gil Ozeri, Amy Sedaris, Quinta Brunson, Joe Wengert, Patti LuPone, Joe Locke, Charles Melton ja Addison Rae

Genre: animaatio, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: noin 25 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 16

Kevin on Joe Wengertin ja Aubrey Plazan luoma animoitu komediasarja. Kaksikko sai Amazonin tarttumaan projektiin ja animointiprosessi käynnistyi. Nyt Kevinin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa ja itse olen odottanut sarjan näkemistä ihan vain siksi, että se kertoo kissasta. Katsoinkin Kevinin läpi muutamassa päivässä heti sen julkaisun jälkeen.

Kun Kevin-kissan omistajat eroavat, suuttunut Kevin päättää lähteä omille teilleen. Kotikissan pärjääminen ulkomaailmassa ei kuitenkaan ole lainkaan niin helppoa kuin Kevin oli kuvitellut.

Kevinin keskiössä on vähemmän yllättäen sen nimikkohahmo, eli kissa nimeltä Kevin (äänenä Jason Schwartzman). Kevin on elellyt koko ikänsä onnellisesti omistajiensa, ihmispariskunta Danin (Mike Mitchell) ja Danan (Aubrey Plaza) kanssa, mutta hänen maailmansa mullistuu, kun eräänä päivänä yllättäen Dan ja Dana ilmoittavat eroavansa. Kevin suutahtaa tiedosta niin vimmaisesti, että päättää itsekin erota tästä perheestä ja löytää oman elämänsä ulkona. Kevin on lähtökohdiltaan kelvollinen hahmo, johon on saatu sopivasti mukaan erilaisia kissamaisia piirteitä ja oikkuja, mutta jonka kaari kauden aikana jättää toivomisen varaa.

     Muita hahmoja avauskaudella ovat muun muassa Furrever Friends -nimistä eläinten turvapaikkaa pyörittävä Seth (Gil Ozeri), hienostokissa Armando (John Waters), karvaton ja elämää nähnyt kissa Cupcake (Whoopi Goldberg), sairas kissanpentu Judy (Aparna Nancherla), shih tzu -koira Brandi (Amy Sedaris), ihmisnainen Franny (Quinta Brunson), papukaija Paco (Joe Wengert) ja hevosnäyttelijä Patti LuPony (Patti LuPone). Sivuhahmot jäävät harmillisesti joko tylsiksi tai jopa ärsyttäviksi, eikä tämä monenkirjava eläinjoukko lopulta juuri innostanut minua.

Aikuisille suunnatut animaatiokomediat ovat vaikea laji. Parhaimmillaan ne voivat olla hulvattomia, mutta silti ajatuksia herättäviä ja vaikeita aiheita onnistuneesti käsitteleviä sarjoja, kuten Netflixin loistava BoJack Horseman (2014-2020). Mutta sitten taas jotkut niistä ovat liikaa yrittäviä ja sitä kautta totaalisen kuiviksi jääviä ja juuri sellainen on valitettavasti Kevin. Lähtökohdiltaan Kevin vaikuttaa ihan hyvältä, mutta pian kävi selväksi, että sarja on totaalisen yhdentekevää taustahälinää, joka ei herätä tunteita juuri mihinkään suuntaan.

Sen lisäksi, että sarjan hahmot eivät pahemmin vakuuttaneet, sarjan isoimmaksi ongelmaksi muodostuu se, ettei sarja ole hauska - ei sitten yhtään. Tuijotin lopulta koko kahdeksan jakson mittaisen tuotantokauden läpi ilman, että ilmeeni taisi kertaakaan edes värähtää. Meno ei naurattanut, eivätkä vitsit saaneet aikaiseksi edes huvittuneita hymähdyksiä. Sekaan ripotellut elämänviisaudet jäävät aikamoisiksi latteuksiksi ja täten näiden puolen tunnin jaksojen läpi kahlaaminen alkoi jossain kohtaa tuntua työltä. Jos Kevin päätetään lakkauttaa tähän, en voi sanoa että sarjaa jäisi ikävä.

Sentään Kevin on animaatiojäljeltään ihan kelvollinen - aika lailla juuri niin karikatyyrimainen kuin tällaiselta sarjalta voikin odottaa. Hahmot näyttävät tarpeeksi hyviltä ja ovat sopivan erilaiset toisistaan, sekä liikkuvat sulavasti. Taustoista löytyy tarpeeksi yksityiskohtia ja sarja on kivan värikäs. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, vaikka Dan Romerin säveltämät musiikit eivät jääkään mieleen, lukuun ottamatta Romerin työstämää ja Schwartzmanin esittämää I'm Coming Home -tunnusbiisiä, mutta sekin jää mieleen lähinnä siksi, että laulun nimeä hoetaan biisissä monen monta kertaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Kevin season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Kevin, Yhdysvallat, 2026-, Evil Hag Productions, Titmouse, Amazon MGM Studios

Arvostelu: Pikku Kananen (Chicken Little - 2005)

PIKKU KANANEN

CHICKEN LITTLE

Ohjaus: Mark Dindal

Pääosissa: Zach Braff, Joan Cusack, Dan Molina, Steve Zahn, Garry Marshall, Amy Sedaris, Mark Walton, Don Knotts, Sean Elmore, Fred Willard, Catherine O'Hara, Patrick Stewart, Wallace Shawn, Patrick Warburton, Harry Shearer ja Adam West

Genre: animaatio, komedia, scifi, jännitys

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Chicken Little, eli suomalaisittain Pikku Kananen on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 45. osa ja se perustuu eurooppalaiseen kansantaruun Tipu Tip (Henny Penny), jonka pohjalta Disney oli jo vuonna 1943 tehnyt sotapropagandapiirretyn Pikku Kananen (Chicken Little). Vuonna 2001 Mark Dindal kehitteli idean elokuvaan, joka oli kuitenkin tarinaltaan hyvin erilainen. Siinä tyttökana hoksasi kesäleirillä leirijohtajan suunnittelevan katalia paikalliselle kaupungille, mutta Disney torjui tarinan sellaisenaan. Dindal ryhtyi työstämään tarinaa uusiksi ja sai lopulta studion hyväksynnän. Disneyn käsin piirrettyjen animaatioiden oltua taloudellisia epäonnistumisia toistensa perään, yhtiö päätti muuttaa tuotantoaan modernimmaksi ja päätti tehdä tästä elokuvasta ensimmäisen kokonaan tietokoneanimoidun leffansa. Yhtiölle uudenlainen animaatioprosessi käynnistyi ja lopulta Pikku Kananen sai maailmanensi-iltansa 30. lokakuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai aika negatiivisen vastaanoton kriitikoilta ja jopa huonoimman animaatioelokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Itse kävin katsomassa Pikku Kanasen äitini kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin ja tuolloin tykkäsin näkemästäni. Kuitenkin kun katsoin vuosien jälkeen leffan uudestaan osana 24 tunnin elokuvamaratonia, en voinut kuin yhtyä elokuvan saamiin haukkuihin. Kun huomasin Pikku Kanasen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella elokuvan.

Nuori Pikku Kananen joutuu koko Tammelan kaupungin pilkan kohteeksi, aiheutettuaan turhan paniikin luullessaan, että taivas putoaa niskaan. Kun Tammelaa uhkaa todellinen vaara, täytyy Pikku Kanasen voittaa asukkaiden luottamus pelastaakseen kaikki.

Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo Pikku Kananen (äänenä Zach Braff), nimensä mukaisesti pieni kanapoika, joka aiheutti varsinaisen kaaoksen luullessaan, että taivas olisi putoamassa. Selkkauksen myötä Pikku Kananen joutui koko kaupungin häpeän kohteeksi ja joutuu kantamaan varsinaista kylähullun leimaa. Nuorta hahmoa käy hieman sääliksi ja hänen haluaisi pystyvän todistamaan kykynsä ja epäilijät vääriksi, mutta samalla elokuva ei oikein onnistu tekemään Pikku Kanasesta järin pidettävää tyyppiä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Pikku Kanasen yksinhuoltajaisä Kieku (Garry Marshall), Pikku Kanasen ainoat kaverit, järjen äänenä toimiva Sini Sorsa (Joan Cusack), pulska Possu Ponneton (Steve Zahn) ja jatkuvasti hassutteleva Kala Kuivamaa (Dan Molina), Pikku Kanasta kiusaava kettutyttö Ringa Repo (Amy Sedaris), opettaja Puolivilla (Patrick Stewart), koulun rehtori (Wallace Shawn), sekä Tammelan kaupungin pormestari (Don Knotts). Kala Kuivamaa nousee helposti suosikkihahmoksi leffasta, mutta on Sini Sorsakin ihan sympaattinen. Sen sijaan Possu Ponnetonta käy lähinnä sääliksi - siis koska hahmolle ei ole keksitty kirjoittaa mitään muuta kuin vitsejä hahmon lihavuudesta ja siihen liittyvistä stereotypioista, kuten jatkuvasta nälästä ja kömpelyydestä.

Hyvän elokuvan sijaan Pikku Kananen on lähinnä kiinnostava osa Walt Disneyn historiaa. Kun vuonna 1995 Pixar esitteli maailmalle uraauurtavan tietokoneanimaatiotekniikan Toy Story - leluelämää -elokuvan (Toy Story - 1995) myötä, yleisöjen kiinnostus perinteistä käsityöanimaatiota kohtaan lopahti. Herkules (Hercules - 1997), Mulan (1998), Tarzan (1999) ja Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002) olivat vielä hittejä, mutta Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove - 2000), Atlantis - kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire - 2001), Aarreplaneetta (Treasure Planet - 2002) ja Lehmäjengi (Home on the Range - 2004) ottivat lippuluukuilla turpiinsa. Muutos tietokoneanimaatioon oli tehtävä ja Pikku Kananen sai toimia hyppynä moderniin aikaan.

Elokuva teki vähän turhankin villin loikan modernimpaan suuntaan, yrittäen vedota MTV-ajalla kasvaviin lapsiin ja lopputulos muistuttaakin päheetä lasta leikkivää aikuista. Sanat "kiusallinen" ja "vaivaannuttava" nousevat mieleen Pikku Kanasta katsoessa. Meininki koostuu lähinnä vauhdikkaasta ja äänekkäästä koheltamisesta, jota yritetään säestää musiikkivideomaisesti radiohiteillä, kuten C+C Music Factoryn Gonna Make You Sweat (Everybody Dance Now), Bee Geesin Stayin' Alive, Spice Girlsin Wannabe ja Queenin We Are the Champions. Elokuva on myös pullollaan tönkköjä populaarikulttuuriviittauksia, jotka tuntuvat täysin irrallisilta, sekä huumoria, joka saa lähinnä pudistelemaan päätään.

Tämä kaikki on suuri sääli, sillä jostain Pikku Kanasen syövereistä löytyisi todella potentiaalinen elokuva. Pohjimmiltaan leffan juoni on toimiva, varsinkin kun todellinen uhka Tammelalle paljastuu. Elokuva on kuitenkin malliesimerkki siitä, kuinka hyvät ideatkaan eivät kanna pitkälle, jos väärät ihmiset ovat puikoissa viemässä niitä toteutukseen. Paikoitellen tuntuu jopa siltä, etteivät ne tyypit tulleet Disneyltä lainkaan, sillä Pikku Kananen on niin hämmentävän epädisneymäinen tekele.

Edes elokuvan visuaalinen ilme ei juuri kehuja ansaitse. Taustalle on alkupäässä lisätty muutama ihan hupsu lisävitsi tietyille eläimille ominaiseen käytökseen liittyen ja joku on saanut ihan vekkulin älynväläyksen tehdä eläinhahmojen kodeista eläimille tyypillisten pitopaikkojen kaltaisia. Esimerkiksi Pikku Kanasen talon ikkunoissa on kanaverkkoa lasiruutujen tilalla. Nämäkään parit oivallukset eivät pelasta visuaalista ilmettä, kun animaatiojälki on näin pahasti vanhentunut. Pikku Kananen on ajoittain suorastaan ruman näköinen leffa ja monet kuvat näyttävät täysin keskeneräisiltä. On käsittämätöntä, että Disneyn kokoinen firma ei saisi tämän parempaa jälkeä aikaiseksi, etenkin kun Disneyn omistama Pixar teki tuossa kohtaa todella näyttäviä temppuja digianimaation parissa. Jopa Disneyn aiempi tietokoneanimaatiokokeilu, digidinosauruksia ja oikeita ympäristöjä yhdistellyt Dinosaurus (Dinosaur - 2000) näyttää paremmalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicken Little, 2005, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: Smurffit-elokuva (Smurfs - 2025)

SMURFFIT-ELOKUVA

SMURFS

Ohjaus: Chris Miller

Pääosissa: James Corden, Rihanna, JP Karliak, John Goodman, Nick Offerman, Dan Levy, Alex Winter, Xolo Maridueña, Maya Erskine, Amy Sedaris, Natasha Lyonne, Sandra Oh, Jimmy Kimmel, Octavia Spencer, Nick Kroll, Hannah Waddingham, Kurt Russell, Hugo Miller, Chris Miller, Billie Lourd ja Marshmello

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit-elokuva perustuu Peyon luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958. Hahmoista oli tehty jo muutamakin elokuva, oikeita näyttelijöitä ja animaatiota yhdistelevät Smurffit (The Smurfs - 2011) ja Smurffit 2 (The Smurfs 2 - 2013), sekä kokonaan animoitu Smurffit: Kadonnut kylä (Smurfs: The Lost Village - 2017). Näistä elokuvista vastasivat Columpia Pictures ja Sony Pictures Animation, mutta vuonna 2022 hahmojen elokuvaoikeudet siirtyivät Paramount Animationille ja Nickelodeon Moviesille, jotka alkoivat suunnitella kokonaista elokuvasarjaa hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Smurffit-elokuva on saapunut teattereihin. Itse tykkäsin lapsena vanhasta Smurffit-piirrossarjasta (The Smurfs - 1981), mutten piitannut juuri yhtään parista näytellystä leffasta. Smurffit: Kadonnut kylä oli askel parempaan suuntaan ja olin aluksi hyvillä mielin, kun kuulin uuden animaatioelokuvan olevan tulossa, sillä koin sen olevan oikea muoto kertoa näitä tarinoita. Leffan traileri sai minut kuitenkin pudistelemaan päätäni pahemman kerran ja kävinkin epäilevin odotuksin katsomassa uuden Smurffit-elokuvan sen ensi-iltapäivänä.

Kun Smurffikylään piilotettua taikakirjaa havitteleva ilkeä velho Razamel sieppaa Suursmurffin, muut smurffit joutuvat turvautumaan pahimman vihollisensa Gargamelin apuun pelastaakseen johtajansa.

Elokuvan keskiössä ovat vähemmän yllättäen siniset, valkoisia lakkeja ja pöksyjä käyttävät smurffit, jotka asustavat Smurffikylässä lauleskellen ja tanssahdellen, sekä tarrautuvat yhteen tiettyyn ja dominoivaan piirteeseensä. On esimerkiksi koko ajan huonolla tuulella oleva Ärjy (Chris Miller), kylän älykkäin smurffi Välkky (Xolo Maridueña), väkivahva Patti (Alex Winter) ja itseään rakastava Kauno (Maya Erskine). Kylää johtaa vanha ja viisas Suursmurffi (John Goodman) ja kylän ainoa naispuoleinen smurffi on Smurffiina (Rihanna), jonka voisi kaikesta mainostuksesta päätellen luulla olevan elokuvan päähenkilö, mutta ei. Smurffit-elokuvan keskiössä on elokuvaa varten luotu Nimetön Smurffi (James Corden), joka on ainoa koko kylässä, joka ei ole löytänyt sitä omaa juttuaan. Kuitenkin kun Suursmurffi siepataan, Nimetön saattaa vihdoin löytää itsensä seikkailun aikana. Hahmo on toimiva ja Smurffiinakin toimii siinä sivussa, mutta valitettavasti suuri osa muista smurffeista jäävät pahasti taka-alalle.

     Vastaansa smurffit saavat pahan Razamel-velhon (JP Karliak), joka havittelee taikakirjaa, jonka Suursmurffi aikoinaan piilotti Smurffikylään ja jolla Razamel ja muut pahat velhot voisivat syöstä koko maailman pimeyteen. Avukseen smurffit tarvitsevat yllättäen arkkivihollisensa Gargamel-velhon (myös Karliak) ja tämän Rontti-kissan, jotka kantavat kaunaa Razamelille. Razamel on kelpo pahis ja on ihan kivaa vaihtelua nähdä smurffien tekevän yhteistyötä Gargamelin kanssa - joskin näin uuden Smurffi-franchisen aloituselokuvaksi on hieman kummaa, ettei tarina ole perinteikkäämpi smurffit vastaan Gargamel -kuvio.

Vaikka mukana ei yllättäen olekaan sitä Influensserismurffia, joka sai minut trailerissa pyörittelemään silmiäni, on Smurffit-elokuva juuri sellainen lapsille tarkoitettu kohellusärsyke kuin etukäteen pelkäsin. Seasta löytyy hieman syvempää teemaa oman minuuden löytämisestä, mutta tämä tuntuu hukkuvan kaiken päättöminä kanoina sinne tänne säntäilyn alle. Elokuvasta puuttuu se sympaattisuus, mikä on tehnyt Smurffeista tykättävän niin lapsille kuin aikuisille ja leffa on lopulta vain jotain, mitä pistää pyörimään taustalle, kun haluaa lapsen pois jaloista puoleksitoista tunniksi. Muksuja leffan värikäs, vauhdikas ja äänekäs seikkailu ties minne multiversumin syövereihin voi viihdyttää, mutta aikuista katsojaa leffa todennäköisesti vain uuvuttaa.

Suursmurffin etsintäoperaatio vie smurffit tosiaan aikamoiselle matkalle, missä he päätyvät monenlaisiin ulottuvuuksiin - myös hetkeksi meidän oikeiden ihmisten sekaan. Onneksi tämä osio ei ole samanlaista hävyttömän tuotesijoittelun juhlaa kuin vuoden 2011 tietokoneanimaatiota ja oikeita näyttelijöitä sekoittava Smurffit-raina. Vaikka menoa ja meininkiä riittää, koin Smurffit-elokuvan silti jopa oudon pitkäveteiseksi. Kaikkea tapahtuu koko ajan, mutta jotenkin todella väsyneesti ja ponnettomasti. Seikkailu ei nappaa mukaansa, eikä komediaosastossakaan ole kehumista. Vitsit ovat lähes täysin lapsille suunnattuja, mutta eipä minun näytöksessäni naurua pahemmin kuulunut perheen pienimmiltäkään katsojilta.

Visuaalisesti Smurffit-elokuva on sentään pääasiassa ihan miellyttävää katseltavaa, silloin kun elokuva pysyy täysin animaationa. Leffa näyttää hauskasti samaan aikaan niin käsin piirretyltä kuin tietokoneella kolmiulotteiseksi animoidulta, luoden onnistuneen omanlaisensa ulkonäön. Itse smurffit näyttävät tutuilta omilta itseltään ja taustat ovat sopivan yksityiskohtaiset. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma on paikoitellen turhan kaoottinen ja kenties Rihannan sopimukseen liittyen sekaan ripotellut parit musikaalinumerot olisi ihan hyvin voinut leikata pois.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustava kohtaus.

Ennen Smurffit-elokuvaa esitetään viisiminuuttinen Paavo Pesusieni -animaatio Tilausta pukkaa (Order Up!), muistuttamaan jouluna ensi-iltansa saavasta Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailu -elokuvasta (The SpongeBob Movie: Search for SquarePants - 2025). Huomasin viihtyväni lyhärin parissa paremmin kuin itse pääesityksenä toimineen Smurffit-elokuvan aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smurfs, 2025, Paramount Animation, Domain Entertainment (II), International Motion Picture Studios, Lafig Belgium

Arvostelu: Ghosted (2023)

GHOSTED

Ohjaus: Dexter Fletcher

Pääosissa: Chris Evans, Ana de Armas, Adrien Brody, Mike Moh, Tate Donovan, Amy Sedaris, Lizze Broadway, Mustafa Shakir, Tim Blake Nelson, Marwan Kenzari, Stephen Park, Anna Deavere Smith, Burn Gorman, Anthony Mackie, John Cho, Sebastian Stan, Ryan Reynolds ja Dexter Fletcher

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Ghosted on Chris Evansin ja Ana de Armasin tähdittämä toimintakomedia. Rhett Reese ja Paul Wernick kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat ideansa läpi Skydance Media -yhtiöllä. Päärooleihin palkattiin Marvel-tähdet Chris Evans ja Scarlett Johansson, mutta muiden kiireidensä takia Johansson joutui poistumaan projektista ja hänet korvattiin Ana de Armasilla. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja lopulta Ghosted julkaistiin Apple TV+ -suoratoistopalvelussa huhtikuussa 2023. Elokuva sai lähinnä negatiivisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se nousi saman tien palvelun katsotuimmaksi leffaksi. Minua kiinnosti leffa sen päätähtien takia, kun se julkaistiin viime keväänä, mutta lähinnä negatiivisten palautteiden jälkeen jätin sen katsomatta. Kuitenkin kun aloin vuoden lopussa kasaamaan listaani vuoden 2023 huonoimmista elokuvista, minua alkoi kiinnostaa, olisiko Ghostedissa ainesta listalle ja päätin katsoa sen.

Kukkakauppias Cole käy ihanilla treffeillä asiakkaansa Sadien kanssa, mutta seuraavina päivinä naisesta ei kuulukaan mitään. Cole lähtee etsimään elämänsä rakkautena pitämäänsä Sadieta, vain päätyäkseen keskelle tiukkaa kilpaa aikaa vastaan, kun käy ilmi, että Sadie on CIA:n salainen agentti.

Scarlett Johanssonin jätettyä projektin, Ghostedista tuli Chris Evansin ja Ana de Armasin kolmas yhteistyöelokuva murhamysteeri Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) ja toisen tusina-agenttileffa The Gray Manin (2022) jälkeen. Evans näyttelee Cole, kukkakauppiasta, joka eräänä päivänä kohtaa de Armasin näyttelemän Sadien torilla. Kun Sadie ei yhtäkkiä enää vastaakaan Colen viesteihin (mitä nykypäivänä kutsutaan trendikkäästi "ghostaamiseksi"), Cole päättää etsiä naisen käsiinsä. Samalla paljastuu, että Sadie on vakooja. On lähtökohtaisesti mukavaa nähdä Captain American roolista parhaiten tunnettu Evans tuiki tavallisen mattimeikäläisen osassa ja de Armas toimintasankarina, mistä hän näytti jo viitteitä 007 No Time to Diessa (2021). Evansin ja de Armasin väliltä ei kuitenkaan löydy ollenkaan kemiaa, eivätkä heidän hahmonsa ole kovinkaan pidettäviä.

     Pahisosastoa taas edustavat Adrien Brodyn esittämä Leveque, joka havittelee käsiinsä vaarallista bioasetta, hänen kätyrinsä, joita näyttelevät muun muassa Mike Moh ja Tim Blake Nelson, sekä bioaseen ostamista aikova rikollispomo Utami (Stephen Park). Brody on lähinnä kiusallinen roistoroolissaan, ampuessaan yli niljakkaan Bond-pahis -karikatyyrinsä. Sivurooleissa nähdään myös Tate Donovan ja Amy Sedaris Colen vanhempina ja Lizze Broadway Colen rasittavana siskona Mattiena. Sekaan on myös viskattu kummia, noin puolen minuutin cameoita tunnetuilta näyttelijöiltä (pääasiassa Evansin vanhoilta Marvel-kanssanäyttelijöiltä), jotka lähinnä rikkovat leffan immersiota ja tarinan soljuvuutta.

Nämä yllätyscameot ovat heikkouksineenkin ainoita riemastuttavia hetkiä muuten käsittämättömän latteassa toimintakomediassa. Lahjoja löytyisi niin kameran edestä kuin sen takaa, mutta jossain on menty täysillä päin metsää. Loistavat Eddie the Eaglen (2016) ja Rocketmanin (2019) ohjannut Dexter Fletcher on näyttänyt lahjakkuutensa, joten onkin pöyristyttävää, että niitä seurannut leffa on näin kehno. Sama tapahtui myös Russon veljeksille, jotka tekivät joitain Marvelin elokuvauniversumin parhaista elokuvista, mutta niiden jälkeen veljesten agenttileffa The Gray Man olikin varsinainen lässähdys. Ghosted on romantiikkaa, toimintaa ja komediaa yhdistelevä elokuva, jonka pääparin väliltä ei löydy kemiaa, jonka toimintakohtaukset ovat ponnettomia ja jännityksettömiä ja joka ei naurata sitten millään.

Elokuvan premissi on vielä ihan vekkuli ja kuten jo sanoin, on mukavaa nähdä mies vaihtelun vuoksi pelastettavana - hmm, mikä olisi "neidon" miesvastine - hädässä ja nainen jatkuvasti apuun saapuvana toimintasankarina, mutta toteutus on kaikin puolin kömpelö. Evansin ja de Armasin yhteiset kohtaukset tuntuvat väkinäiseltä, jolloin heidän ei edes halua nähdä päätyvän yhteen. Juoni pahisten havittelemasta joukkotuhoaseesta on turhan kliseinen. Elokuvasta on vaikea sanoa, pitäisikö se ottaa vakavasti, vai yrittääkö se olla hauska. Kaikki tämä tekee Ghostedista suorastaan pitkästyttävän katselukokemuksen, vaikka toisaalta vauhtia ja vaaratilanteita ei leffasta puutu. Kelloa tulee vilkaistua muutamaankin otteeseen ja kun jo oma sisäinen kello sanoisi, että elokuva saavuttaa pian päätöksen, on rainaa vielä puolet jäljellä.

Mitäköhän ihmettä Fletcherille tapahtui? Hän ei saa näyttelijöiden välille mitään aidontuntuista, hän ei onnistu luomaan jännitettä, eikä häneltä tunnu yhtään löytyvän komediallista ajantajua. Asiaa ei tietenkään auta Rhett Reesen ja Paul Wernickin idean pohjalta Reesen, Wernickin ja Chris McKennan ja Erik Sommersin työstämä tylsä käsikirjoitus. Ghosted ei ole edes teknisiltään ansioiltaan kaksinen. Visuaalisesti leffa näyttää suoraan televisioon tehdyltä ja sen erikoistehosteet ovat paikoin keskeneräisen näköiset. Kameratyöskentely äityy turhan hektiseksi toimintakohtauksissa ja leikkauksessa monia kohtauksia pitäisi tiivistää ja joidenkin taas pitäisi antaa hengittää. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kelvolliset, joskin de Armasin päässä on useassa kohtauksessa liian selvä peruukki. Äänitehosteet ovat oivat, mutta Lorne Balfen säveltämät musiikit ovat pöyristyttävän tavanomaiset ja leffassa käytetyt kappalevalinnat hämmentävät. Seassa on hyviä biisejä, jotka eivät kuitenkaan istu yhtään menoon mukaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ghosted, 2023, Apple Original Films, Skydance Media, Studio Concierge

Arvostelu: Clerks III (2022)

CLERKS III

Ohjaus: Kevin Smith

Pääosissa: Brian O'Halloran, Jeff Anderson, Trevor Fehrman, Jason Mewes, Kevin Smith, Marilyn Ghigliotti, Amy Sedaris, Jennifer Schwalbach Smith, Austin Zajur, Rosario Dawson, Justin Long, Kate Micucci ja Ben Affleck

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Kevin Smithin pikkurahalla tehty debyyttielokuva Tiskirotat (Clerks - 1994) nousi kulttisuosioon ja Smith rakensi komedian ympärille kokonaisen elokuvauniversumin. Vuonna 2006 vihdoin ilmestynyt jatko-osa Tiskirotat II (Clerks II) oli edeltäjäänsä isompi hitti, joskin se ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa katsojilta ja kriitikoilta. Jo jatko-osan kommenttiraidalla Smith puhui potentiaalisesta kolmososasta ja pohti, että kestäisi pitkään, ennen kuin hän tekisi sellaisen. Vuonna 2012 Smith suunnitteli tekevänsä kolmoselokuvan sijaan näytelmän, mutta idea ei edennyt toteutukseen ja Smith palasi pohtimaan leffaa. Edellisosaan rahoitusta antanut The Weinstein Company aiheutti kuitenkin ongelmia, eikä projekti ottanut tuulta alleen. Kun Smith sai rahoituksen ja käsikirjoituksen valmiiksi, hänelle muodostui ongelma saada näyttelijät takaisin, jotka kokivat olevansa liian vanhoja leffaan, joten hän tekikin lisäosaelokuvan Jay and Silent Bob Reboot (2019). Kun Smith selvisi vuonna 2018 sydänkohtauksesta, hän sai uuden idean kolmososaan ja ryhtyi kirjoittamaan kokonaan uutta käsikirjoitusta. Vuonna 2021 Smith sai Lionsgaten hyppäämään projektiin mukaan ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin saman vuoden elokuussa. Clerks III sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa elokuussa 2022, minkä jälkeen se on vähitellen levinnyt muuallekin maailmaan - Suomeen nettivuokrauksen kautta. Kuten olen aiemmin kertonut, näin elokuvasarjasta ensiksi kakkososan, jota pidin hauskana, mutten sen jälkeen lämmennyt alkuperäiselokuvalle. Kun kuulin kolmannen leffan olevan tulossa, päätin antaa aiemmille uuden mahdollisuuden. Tällä kertaa pidin Tiskirotista todella paljon, mutta jatko-osa ei riemastuttanut enää yhtä paljon. Odotin mielenkiinnolla kolmoselokuvan näkemistä ja kun Clerks III julkaistiin Netflixissä, pääsin vihdoin katsomaan sen.

Randalin selviydyttyä sydänkohtauksesta, hän päättää tehdä elokuvan työelämästään lähikaupassa ja pistää tietty Danten, Eliaksen, Jayn ja Silent Bobin avustamaan häntä.

Brian O'Halloran ja Jeff Anderson palaavat vuosien odotuksen jälkeen rooleihinsa lähikaupan myyjinä Dantena ja Randalina, siitä huolimatta, että Anderson koki pitkään, ettei hänen olisi enää ikänsä puolesta järkeä tehdä Clerks-elokuvia. Herralla on periaatteessa pointtia, sillä kummatkin näyttelijöistä ovat jo yli 50-vuotiaita. Ei ole varmaan helppoa yrittää enää siinä kohtaa esittää parikymppisen jätkän habitusta - sillä vaikka heidän hahmonsa ovat vanhentuneet, ovat he yhä samat sisäpuolelta lapsenmieliset ääliöt kuin ennenkin. Randal erityisesti ei ole kasvanut henkisesti lainkaan ja Dante on tälläkin kertaa murehtimassa jonkun naisen perään - tällä kertaa kyse on Tiskirotat II:sta tutusta Beckystä (Rosario Dawson), joka on elokuvien välissä kuollut autokolarissa. Huolistaan huolimatta O'Halloran ja Anderson suoriutuvat rooleistaan jälleen mainiosti ja heidän väliltä löytyy yhä vahvaa kaverikemiaa.

     Paluun tekevät myös Trevor Fehrman hömelönä Eliaksena, Marilyn Ghigliotti Danten ex-tyttöystävänä Veronicana, Kevin Smithin vaimo Jennifer Schwalbach Smith Danten toisena ex-tyttöystävänä Emmana, sekä tietty Jason Mewes ja ohjaaja Smith fanisuosikkeina Jayna ja Silent Bobina. Merkittävänä uutena hahmona nähdään Amy Sedariksen esittämä tohtori Ladenheim, joka saa lyhyessä ruutuajassaankin leffan hauskimmat vitsit. Näyttelijäkaarti suoriutuu yhä passelisti osistaan. Fehrman ei ole Tiskirotat II:n ja Clerks III:n välissä tehnyt yhtä ainutta elokuvaa ja hän hyppääkin innolla takaisin Eliaksen osaan, joka tällä kertaa painiskelee kristinuskon ja satanismin välillä.

Jos parin vuoden takainen kulttikomedioiden moderni jatko-osa Bill & Ted Face the Music (2020) lämmitti sydäntäsi ja sai nostalgiamittarisi nupit kaakkoon, veikkaisin Clerks III:n toimivan erittäin passelisti sinulle. Se on täysin nostalgiapärinöissä ja leffasarjan faneille väsätty kolmososa, joka vie trilogian ja näiden tiskirottien tarinan päätökseen tarpeeksi passelisti. Kuten arvata saattaa, vuosikymmenellä 2020 ei ole kehdattu tehdä yhtä räävitöntä ja anteeksipyytelemätöntä törkyturpakomediaa kuin kaksi aiempaa osaa, mutta on Clerks III tarpeeksi ronski hyväilemään hävyttömästä huumorista intoilevien nauruhermoja. Elokuvasta löytyy muutamia varsin hauskoja kohtauksia, mutta leffa yllättää huumorin vähyydellä ja draaman määrällä. Enpä olisi uskonut kirjoittavani tätä Clerks-arvosteluun, mutta suosittelen varautumaan nenäliinoin, sillä kuivin silmin tätä tuskin pystyy yksikään Clerks-fani katsomaan.

Ongelmakseni Clerks III:n kohdalla ei muodostunut ronskin huumorin vähyys (tai ylipäätään huumorin vähyys) ja draamapuolen lisääminen, vaan elokuvan tarina. Kevin Smith koki tosiaan vuosia ongelmia leffan käsikirjoituksen kanssa, pohtiessaan, mitä hänellä olisi enää kerrottavana näistä tyypeistä ja vasta kun hän sai vakavan sydänkohtauksen, hän keksi liittää tämän mukaan kolmososaan. Randalin johdolla kaverukset ryhtyvät tekemään elokuvaa pikkukaupan myyjistä, vitsaillen samalla, että kuka kumma sellaista haluaisi katsoa. Elokuva liikkuukin hyvin itsetietoisilla meta-tasoilla ja kuten Smithin kiitospuheista leffan lopputeksteissä voi päätellä, Clerks III on rakkauskirje sitä aikaa kohtaan, kun hän vielä itse työskenteli kaupassa ja kuvasi öisin ensimmäistä Tiskirotat-komediaa. Vaikka idea on sympaattinen, se ei oikein jaksa kantaa koko leffaa. Kovan luokan faneille elokuva toimii hyvin todennäköisesti täysillä, onhan koko elokuva periaatteessa niiden "vanhojen hyvien aikojen" muistelua.

Smithin ohjaus toimii paremmin kuin hänen käsikirjoituksensa ja hän hoitaa draamaosuudet yllättävänkin mallikkaasti. Smith toimii leffassa myös leikkaajana, kuten aiemmissakin osissa. Teknisiltä ansioiltaan Clerks III on oivallisesti tehty. Kameratyöskentely on pätevää ja Randalin tekemä leffa on totta kai tehty mustavalkoisena, alkuperäisen Tiskirottien tapaan. Lavasteet ovat hienot, asut mainiot ja äänimaailmakin hyvin rakennettu.

Yhteenveto: Clerks III on harmillisen epätasainen, nostalgiapärinöissä tehty jatko-osa, joka vie ihan kivasti tiskirottien tarinan päätökseensä. Elokuvan tarina on lähtökohdiltaan vekkuli, mutta se ei jaksa kantaa leffan loppuun asti. Varsinaisilla meta-tasoilla liikkuva elokuva ei ole ihan niin mehukas ja itseironinen silmänisku kuin Kevin Smith on varmasti tarkoittanut. Elokuva yllättää huumorin vähyydellä ja draaman määrällä. Vielä yllättävämpää on, kuinka liikuttavaksi leffan draama muuttuu. Vähäinen huumori ei ole niin ronskia kuin kahden edellisosan jälkeen voisi odottaa ja toivoa, mutta elokuva tarjoaa muutamat hyvät naurut - pääasiassa Amy Sedariksen hahmon kohtauksessa. Näyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti ja Smithin ohjaus on pääasiassa oivallista. Hänen käsikirjoituksensa jättää kuitenkin toivomisen varaa. Uskoisin silti Clerks III:n iskevän lujaa edellisleffojen faneille ja suosittelenkin katsomaan sen, jos Tiskirotat ja Tiskirotat II ovat lähellä sydäntäsi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clerks III, 2022, View Askew Productions, BondIt Media Capital, Destro Films, SModcast Pictures

Arvostelu: The Boss Baby: Perhebisnes (The Boss Baby: Family Business - 2021)

THE BOSS BABY: PERHEBISNES

THE BOSS BABY: FAMILY BUSINESS

Ohjaus: Tom McGrath

Pääosissa: James Marsden, Alec Baldwin, Amy Sedaris, Ariana Greenblatt, Jeff Goldblum, Eva Longoria, Jimmy Kimmel, Lisa Kudrow ja James McGrath

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva The Boss Baby (2017) oli iso taloudellinen hitti, joka sai jopa Oscar-ehdokkuuden parhaana animaationa, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Tuotanto kuitenkin jämähti paikoilleen vuonna 2020 alkaneen koronaviruspandemian takia, mutta lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt The Boss Baby: Perhebisnes on saapunut elokuvateattereihin. Itse koin ensimmäisen leffan todella keskinkertaisena lastenelokuvana, enkä kaivannut sille jatkoa. En olekaan ollut lainkaan kiinnostunut jatko-osasta, mutta päätin silti käydä kurkkaamassa sen ensi-iltaviikonloppuna, jos vaikka ennakkoepäilykseni osoittautuisivatkin turhiksi.

Tim Templeton on kasvanut aikuiseksi ja hänellä on nyt oma perhe. Kun paljastuu, että hänen vauvansa Tina työskentelee BabyCorpille, Tim ja pikkuveli Ted päätyvät uuteen seikkailuun, jossa heidän pitää soluttautua tohtori Armstrongin kouluun, jossa lapset opetetaan syrjäyttämään vanhempansa.

Tutut hahmot ensimmäisestä The Boss Baby -elokuvasta tekevät paluun, mutta leffojen välillä on kulunut rutkasti aikaa ja aiemmin pienenä poikana nähty Tim (James Marsden) on nyt kasvanut aikuiseksi. Hänellä on vaimo Carol (Eva Longoria), jonka kanssa hänellä on kaksi lasta, kouluikäinen Tabitha (Ariana Greenblatt) ja vauva Tina (Amy Sedaris). Silti tietty leikkimielisyys ja suuri mielikuvituksellisuus ovat pysyneet läsnä Timin elämässä. Tim toimii kelpo hahmona ja vielä paremmin toimii hänen isäsuhteensa tyttäriinsä Tabithaan, joka on alkanut osoittaa itsenäistymisen merkkejä ja Tinaan, joka paljastuu BabyCorpin työntekijäksi. Carol-vaimo sen sijaan jää aika tylsäksi.

     Timin pikkuveli, eli itse boss baby Ted (Alec Baldwin) on menossa myös mukana, mutta eipä hänkään ole enää lapsi. Ted jää tällä kertaa selvästi tylsemmäksi tapaukseksi veljeksistä, aivan kuin tekijät eivät olisi keksineet hahmoille mitään iskua enää. Koin elokuvan selvästi kiinnostavammaksi, kun se keskittyi Timiin ja hänen tyttäriinsä, eikä veljeksiin.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat veljesten vanhemmat Ted Sr. ja Janice (Jimmy Kimmel ja Lisa Kudrow), Timin velhokello (James McGrath), sekä salamyhkäistä koulua pyörittävä tohtori Erwin Armstrong (Jeff Goldblum). Velhokello tuntuu tälläkin kertaa varsin kummalliselta ja turhan satumaiselta lisäykseltä tarinaan. Vaikkei tohtori Armstrong ole hahmona kaksinen, tavanomaisen hupsu Goldblum on kuitenkin varsin ilahduttava valinta rooliin.

Vaikka koinkin aluksi, että tekijöiltä oli yllättävä ja jopa hieman rohkea veto kertoa jatko-osan tarina parisenkymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen, koin The Boss Baby: Perhebisneksen lopulta aika heikkona ja väkinäisenä leffana. Uusi tarina ei saa napattua mukaansa ja elokuva äityy turhankin usein vain villiksi koheltamiseksi, jotta perheen pienimmät saataisiin helposti viihdytettyä. Enpä tosin tiedä, kuinka hyvin tässä onnistuttiin. Kävin katsomassa elokuvan täysin tavallisessa yleisönäytöksessä lehdistönäytöksen sijaan ja paikalla oli tietty useita lapsiperheitä. Katsomosta kuului hädin tuskin naurua, eli kenties ongelma ei ole vain siinä, että olen liian vanha tälle filmille. Itse olin tylsistynyt pitkin leffaa ja koin yhä vain vauhdikkaammaksi mekastukseksi äityvän tapahtumaketjun ärsyttävämmäksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee.

Ilman kelvollista isä-tytär-draamaa elokuva olisi jopa aika kehno lastenraina. Tällaisenaan se vain vajoaa samanlaiseen tyhjänpäiväisyyden kastiin, mitä DreamWorksin viimeisimmät animaatiot, Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020), Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020) ja Spirit - Kesyttämätön (Spirit Untamed - 2021) ovat edustaneet. Samalla nämä kaikki ovat olleet jatko-osia yhtiön elokuville, jotka eivät olisi jatkoa kaivanneet. Studion toimintatapa tuntuu leffa leffalta laiskemmalta ja The Boss Baby: Perhebisnes on selvästi pelkkä yritys kaapia helpot rahat. Todellinen yritys tehdä laadukkaita animaatioelokuvia koko perheelle kuitenkin uupuu ja toivon kovasti studion muuttavan pian asennettaan.

Sentään elokuva on animoitu menevästi. Animaattorit ovat panostaneet tarpeeksi yksityiskohtiin ja tehneet filmistä visuaalisesti ihan miellyttävää seurattavaa, vaikka välillä ruudulla tapahtuukin turhan hektisesti kaikenlaista. Elokuva on värikäs ja hahmot veikeän näköisiä. Myös äänimaailma on sujuvasti rakennettu - joskin yllätyin, kun lopputeksteissä luki itse Hans Zimmerin nimi musiikkien säveltäjänä, sillä melodiat eivät ole mitenkään ihmeellisiä. Silti ongelmat syntyvät enemmän Tom McGrathin laiskasta ohjauksesta ja hänen ja Michael McCullersin tylsästä käsikirjoituksesta.

Yhteenveto: The Boss Baby: Perhebisnes on heikko jatko-osa keskinkertaiselle lastenrainalle, jatkaen DreamWorksin tylsää uutta putkea. Elokuvasta löytyy kelpo yritystä rakentaa isä-tytär-draamaa, minkä lisäksi leffa on oivallisesti animoitu, mutta muuten kokemus jää hyvin latteaksi. Huumoripuoli on aika kehnoa, eikä se kanssayleisöstäni päätellen tehoa kummoisesti edes lapsille. Tarina ei saa napattua mukaansa ja sitä yritetään korvata yhä vain isommaksi äityvällä sekoilulla, joka alkaa turhauttaa suunnilleen puolen välin tienoilla. Tim on hahmona toimiva, mutta pikkuveli Ted jää tällä kertaa hieman tylsäksi. Jeff Goldblum pitää lystiä tohtori Armstrongina, mutta hänen hahmonsa jää vaisuksi. Kaiken kaikkiaan The Boss Baby: Perhebisnes on laiska rahastustyö. DreamWorksin suunta alkaa tosissaan näyttää huonolta ja todella toivon studion tekevän pian muutoksia, ennen kuin se ryhtyy hakkaamaan nauloja omaan arkkuunsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Boss Baby: Family Business, 2021, DreamWorks Animation

Arvostelu: Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011)

SAAPASJALKAKISSA

PUSS IN BOOTS

Ohjaus: Chris Miller
Pääosissa: Antonio Banderas, Zach Galifianakis, Salma Hayek, Billy Bob Thornton, Amy Sedaris, Constance Marie, Guillermo del Toro ja Mike Mitchell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Puss in Boots, eli suomalaisittain Saapasjalkakissa perustuu eurooppalaiseen satuun 1600-luvulta ja se on esiosa Shrek-elokuvasarjalle (2001-2010). Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle heti, kun Shrek 2 (2004) ilmestyi ja hahmo nousi fanien suosikiksi. Alunperin leffan oli tarkoitus olla suoraan DVD:llä julkaistu, halvemmalla tehty lisäosa, mutta pian DreamWorks-studio päätti, että hahmo ansaitsee kunnon elokuvateatterijulkaisun. Leffan teko lähti liikkeelle ja tekijät ottivat ohjaaja Guillermo del Toron mukaan antamaan neuvoja ja palautetta. Lopulta Saapasjalkakissa sai ensi-iltansa lokakuussa 2011 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2012). Leffa oli kriitikoiden kehuma menestys, vaikka lipputulot eivät nousseetkaan samoihin lukemiin Shrek-elokuvien kanssa. Leffa oli ehdolla parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta, mutta hävisi sen Rangolle (2011). Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se saapui Suomen teattereihin, sillä minulla oli silloin hölmö vaihe meneillään, jolloin en katsonut animaatioita lähes lainkaan, kokiessani, että ne on tehty lapsille ja minä saisin katsoa vain näyteltyjä filmejä (onneksi pääsin tästä urpoudesta pian yli). Katsoinkin Saapasjalkakissan vasta myöhemmin vuokralta isäni kanssa ja pidin elokuvasta paljon. Olen nähnyt sen muutamankin kerran uudestaan. Kun huomasin ensimmäisen Shrekin (2001) täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin arvostella koko leffasarjan läpi. Myös Saapasjalkakissa viettää 10-vuotissyntymäpäiviään tänä vuonna, mikä antoi vielä suuremman syyn katsoa myös tämän leffan.

Lainsuojaton Saapasjalkakissa lyöttäytyy yhteen vanhan ystävänsä Tyyris Tyllerön ja varas Kitty Pehmotassun kanssa kähveltääkseen legendaariset taikapavut, jotta he voisivat toteuttaa vuosia vanhan unelmansa ja löytää jättiläisen linnan rikkaudet.

Ennen kuin Saapasjalkakissa (äänenä Antonio Banderas) tapasi Shrekin, Aasin ja Fionan, hän oli yksinäinen susi... tai siis kissa, lainsuojaton rosvo ja omahyväinen naiskisujen hurmaaja. Enemmän kissa- kuin koiraihmisenä olen fanittanut Saapasjalkakissaa lapsesta asti heti, kun näin Shrek 2:n ensimmäisen kerran. Onkin mahtavaa päästä näkemään hänen alkuperäistarinansa, etenkin kun siitä oikeasti löytyy sisältöä, eikä lopputulos tunnu vain helpon rahan perässä tehdyltä rainalta. Hahmolle on kirjoitettu oiva kehityskaari, kun elokuvan edetessä hän päättää korjata vanhoja virheitään.
     Saapasjalkakissa saa seikkailuunsa mukaan elävän munan, Tyyris Tyllerön (Zach Galifianakis) ja tätä auttavan rosvokissan, Kitty Pehmotassun (Salma Hayek). Saapasjalkakissan ja Tyyris Tyllerön rikkinäinen ystävyys on yksi elokuvan vahvuuksista ja sitä kehitellään elokuvan aikana mainiosti. Kitty Pehmotassu taas tuo oivan kilpailijan Saapasjalkakissan taidoille, sekä totta kai pakollista romantiikkaa. Hahmolle lyhyesti selitetty taustatarina on mielenkiintoinen ja sitäkin hyödynnetään elokuvan aikana toimivasti.
     Vastaansa kolmikko saa Taavin ja Annin (Billy Bob Thornton ja Amy Sedaris), häijyn rosvopariskunnan, jotka eivät anna minkään tulla heidän ja legendaarisen kulta-aarteen väliin. Kaksikko on oivallisen julma ja ilkikurinen, mutta heiltä myös löytyy toisenlaista puolta, kun he ovat kahdestaan, eikä heidän täydy esittää vaarallisia ja karskeja.

Yhä kymmenen vuotta myöhemmin minua ärsyttää, etten mennyt katsomaan Saapasjalkakissaa elokuvateatterissa, kun se ilmestyi. Kyseessä on erittäin hyvä elokuva, mikä päihittää kevyesti Shrek kolmannen (Shrek the Third - 2007) ja Shrek ja ikuisen onnen (Shrek Forever After - 2010). Täysin kahden ensimmäisen Shrekin tasolle filmi ei yllä, mutta se ei haittaa. Saapasjalkakissa on onnistunut niin spin-offina sivuhahmosta kuin esiosana Shrekeille, etenkin kun se toimii täysin omana juttunaan. Elokuva ei vaadi sitä, että katsoja on nähnyt Shrekit, sillä niihin ei viitata oikeastaan millään tavalla. Fanipalveluksena toimivia cameorooleja ei nähdä, eikä elokuvan loppuhuipennus yritä linkittyä Shrek 2:n tapahtumiin. Tekijöillä on selvästi ollut tarina kerrottavanaan ja elokuvasta huomaa, kuinka paljon tekijätkin fanittavat Saapasjalkakissaa hahmona.

Seikkailuhenki on vahvasti läsnä alusta loppuun. Elokuva ei turhaan jarruttele, vaan se kulkee ripeää vauhtia kohti loppuhuipennustaan. Silti se onnistuu niin avaamaan Saapasjalkakissan alkuperää, alustamaan mukaansatempaavaa tarinaa ja kertoa kaiken kiirehtimättä. Puolentoista tunnin kesto käytetään esimerkillisesti hyödyksi. Rauhallisemmat suvantohetket löytyvät oikeista kohdista, eikä aika käy koskaan pitkäksi - etenkään kun filmi on todella hauska. Shrek-elokuvien tapaan Saapasjalkakissakin naurattaa takuuvarmasti kaikenikäisiä. Aikuiset joutuvat pidättelemään hymähdyksiään heti alussa, kun Saapasjalkakissa yrittää pukea kaikessa hiljaisuudessa ja hiipiä pois, kun vieressä nukkuu suloinen naaraskissa. Muutenkin aikuisvitsejä, kuten Fight Club -viittausta ja Tyyriksen munaläppiä on pitkin leffaa ja nauran yhä monille jutuille railakkaasti ääneen. Jostain syystä parhaat naurut kuitenkin edelleen tarjoaa kissa, joka nolon tilanteen sattuessa korostaa tilannetta nostamalla tassun suunsa eteen ja pyörein silmin päästää "ouu..." -äännähdyksen.

Elokuvan animaatiojälki on tuttua laatua Shrek-leffoista. Niin hahmot kuin maisemat ovat täynnä tarkkoja yksityiskohtia. Saapasjalkakissan turkki on huikeasti animoitu, kuten ovat myös rikkaat lokaatiot, joita leffa on täynnä. Väreillä ja valoilla leikitellään niin päivällä kuin yökohtauksissa ja filmi on paikoitellen erittäin tyylitelty. Jakautuvaa kuvaa käytetään taitavasti muutamassa kohdassa. Tom Wheelerin käsikirjoitus on monin tavoin nokkela ja on hienoa, kuinka hahmovetoisesti hän kirjoittaa seikkailua. Ohjauksesta taas vastaa Chris Miller, joka tekee huomattavasti parempaa työtä kuin Shrek kolmannen parissa, minkä hän myös ohjasi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Henry Jackmanin säveltämät musiikit rakentavat elokuvaan täysin omanlaisensa hengen, mikä jo itsessään erottaa Saapasjalkakissan satumaisista Shrek-leffoista.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa on erittäin mainio animaatioseikkailu, joka on jopa parempi elokuva kuin Shrek kolmas ja Shrek ja ikuinen onni. Leffa ei onneksi koskaan tunnu rahan perässä tehdyltä turhakkeelta, vaan tekijöillä on oikeasti ollut tarina kerrottavanaan ja he selvästi fanittavat itse nimikkohahmoa. Saapasjalkakissan omaan seikkailuun hyppääkin riemulla mukaan, erityisesti kun se todella on oma juttunsa, jonka parissa viihtyminen ei vaadi lainkaan Shrek-elokuvien näkemistä ennakkoon. Filmi syventää hyvin nimikkohahmonsa taustaa ja luo oivaa konfliktia Saapasjalkakissan ja uusien esiteltyjen hahmojen välille. Elokuva on todella hauska ja sitä katsoessa voivat nauraa aivan kaikenikäiset. Animaatiojälki on erittäin näyttävää ja jo siksi filmiä on ilo katsoa. Siinä, missä pääsarja Shrek väsähti parin edellisen osansa myötä, Saapasjalkakissa on kipeästi kaivannut jatko-osaa jo noin vuosikymmenen ajan. Toivottavasti pitkään tuotanto-ongelmissa pyörinyt jatkoleffa saataisiin oikeasti tehtyä ja teattereihin vuoden päästä, kuten DreamWorks on jo jonkin aikaa lupaillut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Puss in Boots, 2011, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Elf (2003)

ELF

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Will Ferrell, James Caan, Zooey Deschanel, Daniel Tay, Mary Steenburgen, Bob Newhart, Ed Asner, Faizon Love, Amy Sedaris, Kyle Gass, Andy Richter, Jon Favreau ja Peter Dinklage
Genre: komedia, seikkailu, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Elf on Jon Favreaun ohjaama jouluelokuva vuodelta 2003. Sen suunnittelu lähti käyntiin jo 1990-luvulla, kun käsikirjoittaja David Berenbaum sai idean ihmisten maailmaan tutustuvasta tontusta. Elokuva pysyi kirjoitusvaiheessa pitkään ja sitä työstettiin useasti uudestaan, kunnes projekti lähti vihdoin kunnolla liikkeelle. Alunperin päärooliin kaavailtiin Jim Carreyta, mutta hän hylkäsi tarjouksen, jolloin rooliin valittiin Will Ferrell. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Elf sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2003. Suomeen leffa tosin saapui vasta 2005 suoraan DVD:lle. Elokuva oli iso hitti ja se voitti kriitikotkin puolelleen. Kyseessä onkin yksi 2000-luvun suosituimmista joulufilmeistä. Itse näin Elfin muutama vuosi sitten ennen joulua ja pidin sitä ihan hauskana kohelluksena. Olen välillä pohtinut leffan uudelleenkatselua ja suunnittelin jo viime vuonna arvostelevani tämän ennen joulua. Päädyin kuitenkin arvioimaan eri elokuvat, jolloin Elf siirtyi tälle vuodelle. Ja kun marraskuussa halloweenin juhliminen päättyi, päätimme tyttöystäväni kanssa aloittaa joulun vieton katsomalla Elfin.

Buddy on koko elämänsä luullut olevansa joulutonttu kuten kaverinsa, kunnes eräänä päivänä hänelle selviää, että hän onkin ihminen. Buddy päättää jättää Joulupukin pajan ja matkustaa New Yorkiin etsimään isäänsä.

Will Ferrell näyttelee tarinan päähahmo Buddy-tonttua, jonka elämä kokee aikamoisen muutoksen elokuvan aikana. Buddy on elänyt koko elämänsä Joulupukin pajalla tonttujen kanssa ja oppinut heidän tapansa. Kun hän siis reissaa New Yorkiin, on hän täysin ulalla kaikesta. Aluksi Buddyn kohellus ja kaiken leikkimiseksi mieltäminen naurattaa, mutta välillä hän muuttuu myös aika ärsyttäväksi. Elokuva pyrkii korostamaan Buddyn hyväsydämisyyttä, antaen siten katsojalle mahdollisuuden hyväksyä tämän hölmöilyt, mutta joissain kohdissa tämä ei täysin onnistu ja katsojana on täysin niiden puolella, jotka suuttuvat Buddylle. Pääasiassa hahmo kuitenkin toimii, mikä johtuu lähinnä Ferrellin mahtavasta heittäytymisestä. Ferrell joutuu tekemään leffassa paljon asioita, mistä tulisi kenelle tahansa todella huono olo ja voin kuvitella, että hän on joutunut tekemään ne monta kertaa.
     New Yorkissa Buddy kohtaa erilaisia persoonia, jotka suhtautuvat hyvin eri tavoin Buddyn tonttuiluun. Gimbels-tavaratalossa työskentelevä Jovie (Zooey Deschanel) pitää Buddya kummallisena, mutta alkaa vähitellen tottumaan tämän erilaisuuteen. Jovien pomo (Faizon Love) taas ei innostu Buddyn tyylistä. Elokuvan ohjaaja Jon Favreau tekee pienen roolin Buddya ihmettelevänä lääkärinä ja Game of Thrones -sarjasta (2011-) tuttu Peter Dinklage nähdään ylimielisen kirjailijan roolissa. Buddyn isä Walter Hobbs (James Caan) on laimeahko versio "Saiturin joulu" -tarinan ("A Christmas Carol" - 1843) Scroogesta, vanhasta työnarkomaanista, joka laiminlyö rakkaitaan ja jolla ei todellakaan ole aikaa joululle. Tästä syystä katsojana säälii hieman Walterin vaimoa (Mary Steenburgen) ja poikaa (Daniel Tay), jotka ovat paljon kiinnostuneempia Buddysta kuin Walter. Steenburgen ja Tay ovat kelpo valinnat rooleihinsa ja niin ovat myös Caan ja Zooey Deschanel, joka uskottavasti ei tunne kuuluvansa mihinkään joukkoon.
     Elokuvassa nähdään myös Bob Newhart Buddyn tonttuisänä ja Ed Asner Joulupukkina. Newhart on oivallinen huolehtivana isähahmona, mutta Asnerista tuntuu hieman puuttuvan sitä lämpöä, minkä Joulupukki tarvitsisi.

Olin oikein ilahtunut, sillä pidin Elfistä tällä katselukerralla enemmän kuin aiemmin. Ei kyseessä ole mikään maailmaa mullistava tai kovin ihmeellinen teos, mutta elokuva sai minut mukavasti hyvälle joulumielelle ja odottamaan joulun aikaa, joten filmi onnistui oikein mainiosti tavoitteessaan. Siitä riittää erittäin hyvin hupia ja riemua koko perheen yhteiseen joululeffahetkeen, sillä huumoria on mukana moneen makuun. Lapset pääsevät nauttimaan hassusta koheltamisesta ja Buddyn tietämättömyydestä, kun taas aikuisia saattavat naurattaa ovelasti piilotetut tuhmat jutut tai tietyt asiat, mitä he saattavat huomata itsestään elokuvaa katsoessaan. Kaikenikäiset voivat nauraa Buddyn saapumiselle New Yorkiin ja itse ainakin nautin suuresti myötähäpeästä syntyvästä komediasta. Kaikkein eniten koin riemua kuitenkin siitä, että elokuvan tekijöillä on selvästi ollut hauskaa ja se vasta onkin tärkeää. Leffaa on selvästi tehty enemmän huvin kuin rahan takia, mikä myös näkyy lopputuloksessa.

Elokuvasta löytyy myös erittäin kiinnostava juoni ja vaikka tarina onkin hyvin perinteinen ja yllätyksetön, on sitä miellyttävä seurata alusta loppuun. Mukana on tietty tärkeitä teemoja ja sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, että ymmärtää, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Nämähän eivät ole tärkeitä juttuja vain lapsille opeteltavaksi, vaan myös aikuisille, jotka tuntuvat unohtavan tällaisia asioita jatkuvasti. Ja ennen kaikkea Elfistä löytyy hilpeää joulumieltä, mikä joistakin kyynikoista saattaa tuntua ällöltä, mutta omasta mielestäni tietty yliampuvuus juuri kuuluu jouluun ja siten myös joululeffoihin. Kirkkaat värit, herkuilla mässäily, yhteislaulut, perheen merkitys ja lahjojen antamisen ilo ovat asioita, joiden kuuluu olla läsnä jouluelokuvissa ja niitä todella löytyy Elfistä. Buddyn intoilu käy paikoitellen hieman raskaaksi, mutta toisaalta maailma olisi varmasti parempi paikka, jos monet muutkin innostuisivat joulusta yhtä lapsenomaisesti.

Tänä päivänä Jon Favreau on tunnettu ohjaaja, joka on tehnyt mm. isot hittielokuvat Iron Man (2008) ja Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016), mutta 2000-luvun alussa hän ei ollut tehnyt vielä mitään erityisen merkittävää. Elfillä Favreau osoittaa taitonsa ohjaajana sekä komediapuolella että muutenkin tunnelman luojana. Ei tämäkään mikään erityisen merkittävä työ ollut, mutta antoi varmasti hyvän pohjan hänelle siirtyä isompiin projekteihin. David Berenbaumin idea on oivallinen ja nokkela, vaikka hän kierrättääkin kliseitä, etenkin loppupäässä leffaa. Kuvaus ei ole millään tapaa erityisen hätkäyttävää, mutta ajaa asiansa, kuten tekee myös leikkaus. Lavasteet ja efektit ovat kuitenkin hyvin silmiinpistävät. Tekijöillä ei ollut erityisen suurta budjettia käytössään, mutta he ovat onnistuneet kääntämään sen edukseen ja leikitelleet visuaalisuuksilla. Joulupukin paja ja Korvatunturi (tai siis Pohjoisnapa missä jenkit luulevat Joulupukin majailevan) ovat aivan päivänselvät lavasteet studiossa. Erikoisina olentoina on käytetty nukkeja ja monet jutut näyttävät pahvisilta. Tämä ei kuitenkaan haittaa, vaan se jopa tuo oman hauskan lisäyksensä, sillä tekijät ovat selvästi halunneet paikan näyttävän sellaiselta. Laadukkain tehoste leffassa on niksit, joilla muut tontut on saatu näyttämään pieniltä Buddyn vieressä. Tämä on toteutettu nokkelilla huijauksilla ja tietokone-efekteillä ja lopputulos näyttää edelleen mainiolta. Äänimaailmakin toimii ja John Debneyn säveltämät musiikit sisältävät mukavaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Elf on kelpo jouluelokuva täynnä lämpöä, värejä ja kohellusta. Leffa tarjoaa hupia niin lapsille kuin aikuisillekin ja se nostaa mukavasti joulumielen pintaan. Elokuvan tarina on kiinnostava ja vaikka se on aika ennalta-arvattava, pitää se mielenkiinnon yllä loppuun asti mainioilla hetkillään. Will Ferrell heittäytyy mahtavasti päähahmo Buddyn rooliin ja vaikka hahmo välillä ärsyttääkin yli-innostuksellaan, on hän todella pidettävä tapaus, toivoessaan aina parasta muille. Muutkin näyttelijät ovat oivallisia valintoja rooleihinsa, vaikka jäävätkin jatkuvasti Ferrellin varjoon. Elokuvasta löytyy aika lailla kaikkea, mitä kunnon joulufilmistä kuuluukin ja hyviä opetuksia, joita joidenkin aikuistenkin pitäisi oppia uudestaan. Visuaalisesti leffa on hauskasti toteutettu ja kömpelöt efektit sopivat mukaan täydellisesti. Kokoero Buddyn ja muiden tonttujen välillä on erinomaisesti toteutettu. Elf sopii oikein hyvin koko perheen yhteiseen jouluelokuvahetkeen ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille joulusta intoileville. Kyynikoille ja Ferrellistä piittaamattomille tätä ei tosin ole tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Elf, 2003, New Line Cinema, Guy Walks into a Bar Productions, Gold/Miller Productions, Mosaic Media Group, Shawn Danielle Productions Ltd.