Arvostelu: Ammonite (2020)

AMMONITE

Ohjaus: Francis Lee

Pääosissa: Kate Winslet, Saoirse Ronan, Gemma Jones, James McArdle, Fiona Shaw ja Alec Secăreanu

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Ammonite perustuu löyhästi brittiläisen paleontologi Mary Anningin elämään. Sen teosta ilmoitettiin loppuvuodesta 2018 ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2020, mutta kun ne peruttiin koronaviruspandemian takia, filmi esitettiin ensi kertaa vasta Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa. Sen jälkeen leffaa on hiljalleen esitetty auki olevissa teattereissa maailmalla ja nyt Ammonite saapuu myös Suomeen. Itse kuulin elokuvasta viime vuonna ja kiinnostuin siitä päänäyttelijöiden vuoksi. Ehdin kuitenkin unohtaa leffan, kunnes minulle tarjoutui mahdollisuus nähdä se ennakkoon lehdistönäytöksessä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Ammoniten.

1840-luvulla fossiileja etsivä paleontologi Mary Anning tapaa geologi Roderick Murchisonin vaimon Charlotten ja vähitellen naisten välille alkaa kehkeytymään intohimoinen suhde, joka tuo valoa kummankin kelmeään ja ilottomaan elämään.

Titanic-leffan (1997) tähti Kate Winslet nähdään elokuvan pääroolissa Mary Anningina, nuoresta asti fossiileista kiehtoutuneena paleontologina, joka elää pienessä Lymen kylässä, viettäen päivänsä etsimällä mahdollisia löytöjä rannalta ja huolehtien sairaasta äidistään (Gemma Jones). Huoli äitinsä terveydestä, sekä tympeys siitä, kuinka hänen saavutuksiaan vähätellään sukupuolen takia ovat tehneet Marysta hyvin äksyn muita kohtaan. Maryn roolissa Winslet taitaa olla parhaimmillaan jopa vuosikymmeneen. Hän istuu täydellisesti hahmoonsa, tuoden esille hyvin Maryn tunnemyrskyn, vaikka päällisin puolin Mary vaikuttaa vain yksinkertaisesti tylyltä.

     Erittäin hyvä on tietysti myös Saoirse Ronan, joka esittää Charlotte Murchisonia, jonka kanssa Marylla kehittyy salasuhde. Ronan on viime vuosikymmenen aikana todistanut useasti olevansa ikäpolvensa parhaita näyttelijöitä ja tekee sen taas, vaikka jää väkisinkin Winsletin varjoon. Charlotten suhde miehensä Roderickin (mainio James McArdle) kanssa on saanut hänet masennuksen partaalle ja yleensä valovoimaisesti sädehtivä Ronan pääsee uimaan synkemmissä vesissä. Ronanin ja Winsletin väliltä löytyy vahvaa kemiaa.

Siitä huolimatta, että Winsletin ja Ronanin roolisuoritukset ovat ansaitusti keränneet kehuja maailmalta, filmi itse on saanut kritiikkiä siitä, ettei näiden kahden todellisen henkilön välillä todellisuudessa ollut suhdetta, vaikka sellaisesta on kuluneiden vuosikymmenten varrella spekuloitu. Tositapahtumiin en osaa sanoa juuta enkä jaata, joten voin tuomita Ammoniten puhtaasti vain elokuvana. Ja elokuvana Ammonite on oikein mainio ja laadukas draama, joka hyötyy todella paljon hyvistä pääosistaan. Heikompien näyttelijöiden kanssa leffa kaatuisi ja sen muut puolet, kuten äärimmäisen hidas kerronta, sekä turhankin rauhalliset ja hiljaiset, liki unettavat kohtaukset ottaisivat vallan. Pääparin välille muodostuva suhde on hyvin rakennettu ja kun se todella pääsee valloilleen, löytyy Winsletistä ja Ronanista aikamoista intohimoa.

Vaikka Maryn ja Charlotten tarinaa onkin kiinnostavaa seurata, siihen romanssin kukkaan puhkeamiseen on kuitenkin pitkä aika ja vähän väliä leffa koettelee katsojansa kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä. Vaikka pidänkin filmeistä, jotka käyttävät aikansa kertoakseen tarinaansa, olisi Ammonite kaivannut hieman reippautta. Tähän vaikuttaa todella vahvasti se, että elokuvan tarina on moneen kertaan nähty ja läpikotaisin ennalta-arvattava. Kun katsoja tietää jo filmin alussa kaikki, mitä tulee tapahtumaan, on niiden tapahtumien odottelu näin hitaan kerronnan kanssa erityisen hidasta puuhaa. Yllättävää on oikeastaan vain, kuinka rohkeita, kiihkeitä ja paljastavia leffan seksikohtaukset ovat - joskin monien muiden eurooppalaisten elokuvatuotantojen vierellä tämäkin on aika kesyä. Ei Ammonite missään nimessä huono ole. Sen katsoo kertaalleen, mutta ei se herättänyt tunnetta, että sitä pitäisi enää katsoa toistamiseen.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Francis Leen tyyli on hyvin rauhallinen ja hiljalleen maalaileva. Hän ei kuitenkaan saa täysin toivottua vangitsevuutta mukaan ja tekstinsä kanssa kulkee liian tuttuja latuja, jolloin kärsivällisyyttä ei tunnuta palkitsevan kunnolla koskaan. Teknisiltä ansioiltaan Ammonite on myös pätevä teos. Se on tyylikkäästi kuvattu ja värimaailmalla kuvastetaan hyvin päähahmojen mielenmaisemaa, jolloin filmi vaihtelee kelmeän ja harmaan, sekä värikkään ja lämpimän välillä. 1840-luku herätetään taidokkaasti henkiin hienolla lavastuksella ja puvustuksella. Äänityöskentely nousee todella selvästi esille, sillä mukana on pitkiä pätkiä ilman puhetta tai musiikkia. Säännölliset kovat äänet toimivat hyvin säpsäyttäjinä, kun ajatukset alkavat harhailla. 

Yhteenveto: Ammonite on oivallinen romanttinen draamaelokuva, joka kuitenkin kärsii turhankin rauhallisesta kerronnasta. Tarina ei tarjoa minkäänlaisia yllätyksiä suuntaan tai toiseen, joten välillä voi huomata pohtivansa, että voisiko leffa jo päästä itse asiaan. Hieman pitkäveteisempiäkin kohtauksia katsoo silti mielellään päänäyttelijäkaksikon vuoksi. Kate Winslet tekee kenties parhaan roolityönsä moniin vuosiin Mary Anningina ja Saoirse Ronan jatkaa vakuuttamista Charlotte Murchisonin roolissa. Maryn ja Charlotten välille hiljalleen muodostuva romanssi on intohimoa täynnä ja Winslet ja Ronan todella uppoutuvat rooliensa vietäväksi. Ajankuva on vaikuttavasti loihdittu asuin ja lavastein, minkä lisäksi kuvaus on tyylikästä, hahmojen mielenmaisemia kuvaavien värimäärittelyjen kera. Ohjaaja-käsikirjoittaja Francis Lee olisi kuitenkin voinut hieman tiivistää pakettia tai tuoda siihen jotain yllättävämpää koukkua. Jo tällaisenaan Ammonite on kuitenkin oikein pätevä elokuva. Jos leffa kiinnostaa, mutta se ei tule katsottavaksi lähiteatteriisi, on satavarmaa, että tätä tullaan jossain kohtaa näyttämään Ylen kanavilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ammonite, 2020, BBC Films, British Film Institute, See-Saw Films, Cross City Films, Stage 6 Films

Arvostelu: Tom & Jerry (2021)

TOM & JERRY

Ohjaus: Tim Story

Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Michael Peña, Rob Delaney, Pallavi Sharda, Colin Jost, Ken Jeong, Jordan Bolger, Patsy Ferran, Daniel Adegboyega, Bobby Cannavale, Lil Rel Howery ja Tim Story

Genre: komedia, seikkailu, animaatio

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Tom & Jerry perustuu William Hannan ja Joseph Barberan vuonna 1940 luomiin piirroshahmoihin Tom-kissaan ja Jerry-hiireen, jotka ovat esiintyneet lukuisissa piirrossarjoissa, sarjakuvissa, peleissä ja elokuvissa vuosikymmenten varrella. Animaatiota ja oikeita näyttelijöitä yhdistelevää elokuvaa ryhdyttiin suunnittelemaan jo vuonna 2009, mutta vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin leffan teko lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Tom & Jerry on vihdoin saapunut myös Suomen elokuvateattereihin ja itse olin hyvin skeptinen filmin suhteen. Katsoin lapsena paljon Tom & Jerry -piirrossarjoja ja olen aina pitänyt tästä kissa-hiiri-jahdista. Innostuin, kun kuulin uuden leffan olevan tulossa, mutta huolestuin, kun sen kerrottiin yhdistelevän animaatiota oikeisiin näyttelijöihin. Traileri vain laski odotuksiani entisestään ja meninkin epäröivin mielin katsomaan Tom & Jerryä sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kayla Forester huijaa itselleen työpaikan Royal Gate -hotellista, jossa ollaan järjestämässä suuret somevaikuttajien häät. Kun hotellista löydetään hiiri nimeltä Jerry, Kayla saa tehtäväkseen hankkiutua hiirestä eroon, mihin Kayla tarvitsee avukseen kissan nimeltä Tom.

Chloë Grace Moretz näyttelee nuorta Kaylaa, joka saa huiputettua Royal Gate -hotellia antamaan hänelle työpaikan eri ihmisen ansiopapereilla. Vaikkei hahmo anna lapsikatsojille välttämättä kovin hyvää kuvaa siitä, kuinka pitäisi pyrkiä ansioitumaan elämässä, koin aluksi, että Kayla voisi olla kivan vekkulimainen tapaus, jonka huijauksia olisi viihdyttävää seurata. Mutta ei. Heti päästyään hotelliin töihin, Kayla muuttuu tylsäksi ja hieman ärsyttäväksi hahmoksi, jonka kohdalla alkaakin toivoa, että hänen huijauksensa huomattaisiin ja hän saisi potkut. Asiaa ei auta, ettei Moretz ole erityisen kaksinen roolissaan. Moretz on aiemmin osoittanut lahjojaan, mutta tällaiseen kohelluskomediaan hän ei sovi. Häneltä löytyy kyllä hyvätkin hetkensä, mutta hänelle koituu selvästi suuria vaikeuksia esiintyä luontevasti kohtauksissa, joissa hänen ainoat vastanäyttelijänsä ovat jälkikäteen animoidut eläimet.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat hotellin johtaja Dubros (Rob Delaney), tapahtumapäällikkö Terence (Michael Peña), ovimies Gavin (Daniel Adegboyega), vastaanottovirkailija Lola (Christina Chong), pikkolo Joy (Patsy Ferran), baarimikko Cameron (Jordan Bolger), kokki Jackie (Ken Jeong), sekä hotellille häitään viettämään saapuva supersuosittu somepariskunta Ben (Colin Jost) ja Preeta (Pallavi Sharda), joiden häät ovat hotellin isoin tapahtuma vuosikausiin. Olivatkohan siinä kaikki hahmot? Unohdinko nyt jonkun... Ai niin, aina silloin tällöin elokuvassa piipahtavat hiiri Jerry ja tätä jahtaava kissa Tom. 

On käsittämätöntä, että Tom & Jerry -nimisen elokuvan nimikkohahmot tuntuvat sivuhenkilöiltä omassa leffassaan. En tiedä, johtuuko se siitä, että tekijät eivät keksineet tarpeeksi tekemistä tälle eläinkaksikolle, vai pelkäsivätkö he lasten tylsistyvän, sillä kumpikaan ei sano sanaakaan leffassa, mutta jostain syystä filmi päättää keskittyä toinen toistaan tylsempiin ihmishahmoihin. Ihan oikeasti, kuka muka menee katsomaan Tom & Jerry -elokuvaa, jonka juoni liittyy joidenkin somevaikuttajien häihin ja nuoreen naiseen, joka huijaa itselleen työpaikan hotellilta? Sitä on nimittäin tiedossa vähän päälle puolentoista tunnin ajan. Tom ja Jerry käyvät pikaisesti hauskuuttamassa noin kymmenen minuutin välein, piristämään hieman tylsistymisen partaalle jatkuvasti päätyviä kaikenikäisiä katsojia. On vaikea kuvitella, että lapset tai edes vanhat Tom & Jerry -fanitkaan saisivat paljoa irti tästä kehnosta tekeleestä.

On selvää, että Tom & Jerryn suunnittelu alkoi noin kymmenen vuotta sitten, sillä siihen aikaan tuntui olevan trendinä tehdä elokuvia, joissa yhdistellään vanhoja ja ikonisia piirroshahmoja oikeiden näyttelijöiden kanssa. Oli esimerkiksi Karvinen (Garfield: The Movie - 2004), Alvin ja pikkuoravat (Alvin and the Chipmunks - 2007), Jogi-karhu (Yogi Bear - 2010) ja Smurffit (The Smurfs - 2011). Leffat olivat toinen toistaan haukutumpia ja noin vajaan vuosikymmenen ajan tuntui siltä, että Hollywood olisi jopa ottanut opikseen ja lopettanut niiden teon. Mutta ei. Nyt meillä on Tom & Jerry, joka kopioi noiden rainojen kaavaa pitkästymiseen asti. Animaatiohahmot päätyvät suurkaupunkiin ja tapaavat oikeita ihmisiä, sitten kohelletaan puolentoista tunnin ajan myötähäpeällisten huonojen vitsien ja tuotesijoittelujen kera, kunnes pituutta on tarpeeksi, jotta pillit voi pistää pussiin ja kutsua lopputulosta elokuvaksi. Vuosikymmenen ajan toitotettu kritiikki on mennyt kuuroille korville ja jälleen yksi fanikunta voi todeta lapsuutensa menneen pilalle.

Ei leffa onneksi nimikkohahmojaan sen kummemmin oikeasti pilaa - he vain ovat yllättävän pienessä roolissa omassa elokuvassaan. Tom ja Jerry käyttäytyvät kuten aina ennenkin; kumpikaan ei puhu ja he ovat jatkuvasti satuttamassa toisiaan. Viime vuosina on ollut puhetta siitä, voiko lapsille näyttää tällaista "väkivaltaa" viihteenä, missä ei ole mitään seuraamuksia sillä, kuinka paljon toista tai itseään satuttaa. Olenkin positiivisesti yllättynyt, että filmi ei kohtele nimikkohahmoja kiltisti, vaan he joutuvat joka kohtauksessaan jonkinlaiseen höykytykseen, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi tappaa molemmat kymmeniä kertoja leffan aikana. Elokuvasta löytyy pari täysin Tomille ja Jerrylle omistettua kohtausta, joista yksi on erittäin lystikäs, salaman osuessa Tomiin kerta toisensa perään. Tekijöitä tuntuu kuitenkin kiinnostavan kaikki se muu turha tylsyys nimikkohahmojen ympärillä, eikä pari aidosti hauskaa kohtausta riitä pelastamaan kokonaisuutta.

Elokuvan on ohjannut Tim Story, jonka tunnetuimmat ohjaustyöt taitavat olla Fantastic Four (2005) ja Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007)... se varmaan kertoo jo paljon. Storyn työ ei ole erityisen hyvää tässä; paria hetkeä lukuunottamatta hän ei saa elokuvastaan hauskaa tai viihdyttävää. Isoimmat ongelmat toki tulevat Kevin Costellon huonosta käsikirjoituksesta. Kun kyseessä on Tom & Jerry, ei tekstiltä tietenkään voi odottaa mitään Shakespearea, mutta veikkaisin Shakespearenkin olevan kiinnostuneempi kahdesta päähenkilöstään. Lisäksi vaikka filmi onkin aika tyhjä sisällöltään, on siinä muutamia sanomia, jotka pistävät raapimaan päätä. Välillä tuntuu kuin leffa yrittäisi sanoa, että miesten maailmassa naiset voivat pärjätä vain huijaamalla. Tai että vaikeassa suhteessa välinpitämättömälle mielitietyllä pitäisi antaa lukemattomia uusia mahdollisuuksia, vaikka asiat vaikuttaisivat vain menevän huonompaan suuntaan. Noh, sentään leffa on ihan sujuvasti kuvattu. Leikkauksessa filmiä olisi voinut tiivistää reippaammin ihmisten osuuksista. Lavasteet ovat näyttävät ja eläinten animointi näyttää veikeältä piirrosjälkeä ja tietokonetekniikkaa yhdistellessään. Äänimaailmasta löytyy paljon vekkulimaisia kumauksia ja sirityksiä, mutta musiikit jättävät kylmäksi.

Yhteenveto: Tom & Jerry on harmillisen kehno koko perheen komedia, jota tuntuu kiinnostavan kaikki muu kuin itse Tom ja Jerry. Eläinkaksikko saa pari aidosti hauskaa kohtausta, missä katsoja pääsee nauramaan toheloinnille, epätoivoisille saalistusyrityksille ja sille, kun nimikkohahmoille käy köpelösti. Kaikki näiden parin kohtauksen ympärillä on kuitenkin aika surkeaa kohellusta. Hotelliin sijoittuva ja häihin liittyvä tarina ei jaksa kiinnostaa - etenkään kun ihmishahmot ovat näin tylsiä ja ärsyttäviä. Leffa kulkee turhankin tuttuja latuja mm. vuoden 2011 Smurffit-leffasta ja käyttää aikansa kiusalliseen tuotesijoitteluun, kyseenalaisiin opetuksiin ja kökköön parisuhdedraamaan. Kestoakin on liikaa ja tunnin ja 40 minuutin pituudella elokuva käy usein pitkäveteiseksi. Ja jos aikuinen Tom & Jerry -fanittaja kokee leffan tylsäksi, uskoisin, että lapsikin saattaa jatkuvasti elokuvan aikana ihmetellä, mihin ne kissa ja hiiri koko ajan katoavat? Elokuvaa onkin vaikea suositella oikeastaan kenellekään. Samankaltaisten edeltäjiensä kera leffa toimii parhaimmillaan lähinnä taustameluna, jolla vanhempi saa edes hetkellisesti aikuista leikkimään pyytävän lapsen hiljaiseksi television ääressä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tom & Jerry, 2021, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, Hanna-Barbera Productions, Keylight Productions, King Features Syndicate, Lin Pictures, Turner Entertainment

Arvostelu: Cruella (2021)

CRUELLA

Ohjaus: Craig Gillespie

Pääosissa: Emma Stone, Emma Thompson, Joel Fry, Paul Walter Hauser, Emily Beecham, Kirby Howell-Baptiste, Mark Strong, John McCrea ja Kayvan Novak

Genre: rikos, komedia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Cruella perustuu Dodie Smithin kirjaan 101 dalmatialaista (The Hundred and One Dalmatians - 1956) ja se on Disneyn jo viides elokuva kirjan pohjalta kahden animaation ja kahden näytellyn elokuvan jälkeen. Disney ilmoitti jo vuonna 2013 työstävänsä elokuvaa näiden aiempien filmien pahishahmosta, Cruella de Vilistä, mutta vasta kesällä 2019 käynnistyivät kuvaukset. Alunperin elokuvan kaavailtiin ilmestyvän jo joulukuussa 2020, mutta hieman viivästyneen tuotannon ja alkaneen koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Cruella saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja lisämaksulla Disney+ -suoratoistopalveluun ja minun täytyy myöntää, että olin hyvin skeptinen ennakkoon. Kuten olen aiemminkin arvosteluissani kertonut, suhtautumiseni Disneyn uusia animaatioklassikoiden näyteltyjä versioita kohtaan on muuttunut negatiivisempaan suuntaan vuosien varrella. Vuoden 2016 Viidakkokirja (The Jungle Book) oli varsin positiivinen yllätys, mutta vuoden 2019 Dumbo, Aladdin ja Leijonakuningas (The Lion King), sekä vuoden 2020 Mulan olivat toinen toistaan keskinkertaisempia, heikompia ja laiskempia kopioita hienoista filmeistä. Meninkin epäröiden katsomaan Cruellaa sen lehdistönäytöksessä ja jo nyt täytyy sanoa, että kyseessä on yksi vuoden kovimmista yllättäjistä ja kenties jopa Disneyn paras live action -versio vanhan animaatioklassikon pohjalta!

Lapsena orvoksi jäänyt Estella aloittaa unelmatyönsä muotisuunnittelijana. Kun hän ei tunnu saavan lainkaan kiitosta työstään narsistiselta pomoltaan Paronittarelta, Estella luo itselleen häijyn alter egon, Cruellan, joka lähtee häikäilemättömään kilpailuun Lontoon muotimaailman hallinnasta.

Estellana, eli Cruellana nähdään Emma Stone, joka on täydellinen valinta päärooliin. Olen pitänyt Stonesta näyttelijänä siitä asti, kun näin hänet Zombielandissa (2009) ja Easy A:ssa (2010) noin kymmenen vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja leffa leffalta hän onnistuu vakuuttamaan enemmän ja enemmän. Hän on aina ollut valovoimainen esiintyjä, mutta hän on myös aina esittänyt hyviä ja mukavia hahmoja. Nyt hänet nähdään yhtenä Disney-historian katalimpana pahiksena ja Stone on aivan tajuttoman hyvä osassaan. Stone on suorastaan ihanan häijy Cruellana, herkutellen oikein tosissaan kierolla hahmollaan. Loistavan roolisuorituksen lisäksi hienoa on myös, että Cruellasta kirjoitetaan kunnon hahmo sen häijyyden ympärille. Filmi kertookin tarinan, kuinka Cruellasta tuli se Cruella, jonka tunnemme 101 dalmatialaista -animaatiossa (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Hahmon taustoja on yllättävänkin mielenkiintoista päästä avaamaan ja Stone näyttelee hahmon muutoksen upeasti.

     Stonen lisäksi elokuvassa nähdään animaatiosta tuttuja hahmoja, kuten Joel Fryn ja Paul Walter Hauserin näyttelemä Cruellaa auttava roistokaksikko Jasper ja Horace, Kirby Howell-Baptisten esittämä toimittaja Anita Darling ja Kayvan Novakin esittämä kirjoittaja Roger, sekä uusia hahmoja, kuten Emma Thompsonin näyttelemä muotialan legenda Paronitar. Fry ja Hauser ovat erinomaiset rosvoduona, joista saadaan paljon enemmän irti kuin animaatiossa, eivätkä he tyydy pelkkään osaan hölmöinä koheltajina. Howell-Baptiste ja Novak eivät pääse paljoa tekemään alkuperäistarinan ihmispäähenkilöinä, mutta leffa toimii kelvollisena alkuperäistarinana heillekin. Sen sijaan Emma Thompson on aivan mahtava ylimielisenä ja ihanan inhottavana Paronittarena, jolle Estella pääsee töihin, mutta joka ottaa kaiken kunnian Estellan luomuksista. Stonen tavoin Thompsonkin selvästi nauttii iljettävän roolihahmonsa esittämistä.

Kun olin jo menettämässä kokonaan toivoni näihin Disneyn näyteltyihin versioihin vanhoista animaatioklassikoista, studio päättääkin yllättää oikein toden teolla. Cruellaa oli suorastaan ilo katsella, sillä siinä on jotain niin ihastuttavaa kaikessa sen riemastuttavan kierossa pilkkeessä silmäkulmassa. Vähän väliä kasvoni olivat hölmössä virneessä, sillä nimikkohahmon tarina on niin mahtava yhdistelmä viettelevää ja vaarallista. Vaikka taisto muotimaailman hallitsijuudesta ei välttämättä ajatuksena kuulosta erityisen kiinnostavalta, voin vakuuttaa, että elokuvassa on kyse paljon enemmästä, jolloin muodista vähät välittävätkin voivat huomata uppoutuneensa täysillä kertomuksen vietäväksi. Cruellan ja Paronittaren välistä konfliktia rakennetaan erinomaisesti ja kun nämä hahmot ja heidän näyttelijänsä ovat näin hienoja, muotitaistelu on todella viihdyttävää (ja jopa aika jännittävää) seurattavaa. Samalla myös itse nimikkohahmon lipsuminen synkkyyteen ja hulluuteen vetää vahvasti katsojaa puoleensa.

Etukäteen elokuvaa on paljon verrattu esimerkiksi Joker-elokuvaan (2019), joka kertoi ikonisen pahishahmon syntytarinan, sekä leffaan Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006), jossa taas päähenkilö työskentelee muotisuunnittelijana ja hänen kaamea pomonsa alkaa kokea hänen lahjansa jopa uhkaavana. Cruellaa katsoessa mielleyhtymiä molempiin elokuviin syntyy toki useasti, mutta en lopulta edes kokenut sitä häiritsevänä tai ongelmallisena tekijänä. Enemmänkin vain nautin siitä, että filmi tuntui kuin näiden kahden elokuvan oudolta ja häiriintyneeltä rakkauslapselta. Samalla pidin siitä, kuinka elokuva pitää sisällään tuttuja elementtejä 101 dalmatialaista -tarinasta, mutta kertoo silti täysin omaa ja oikeasti vahvaa tarinaansa, eikä syyllisty vain klassikon tylsään kierrättämiseen, mitä suuri osa Disneyn uusista versioista valitettavasti tekee.

Yksi suosikkijutuistani Cruellassa on, ettei se pelkää olla tavallista synkempi Disney-elokuva. Cruella itse on synkkä hahmo, joten olisi outoa tehdä täysin höttöinen lastenleffa, jossa hän on päähenkilö. Filmi onnistuu yllättämään muutamaankin otteeseen, kuinka pitkälle se on valmis menemään, saaden minut pitämään elokuvasta entistä enemmän. Synkistely ei kuitenkaan tarkoita, että elokuva olisi huumoriton. Päinvastoin, Cruella on todella hauska elokuva. Osa huumorista on hieman sellaista ilahduttavan kieroa, mutta mukaan mahtuu myös paljon muutenkin hauskoja hetkiä ja heittoja. Draaman ja komedian välillä tasapainottelu onnistuu luontevasti ja kuten jo aiemmin sanoin, elokuva osaa myös olla jännittävä. Elokuvan toisen tunnin aikana aloin kokea halua siirtyä penkkini reunalle, sillä niin hyvin filmi alkoi saada minua lumoihinsa. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntui vain parissa kohtaa liialliselta, mutta muuten Cruella oli nopeasti ohi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Craig Gillespie, jonka edellinen leffa oli tositapahtumiin perustuva I, Tonya (2017). Ei ole ihme, että hän sai sen jälkeen Cruellan vastuulleen, sillä jo siitä löytyi tiettyä nokkeluutta ja viekkautta kuin tästäkin. Gillespie rakentaa tunnelmaa vakuuttavasti ja kuljettaa tarinaa alun pienen takkuilun jälkeen sujuvasti kohti finaaliaan. Dana Foxin ja Tony McNamaran käsikirjoitus lainailee aiemmin muissa filmeissä nähdyistä jutuista, mutta rakentelee tutuista palasista uuden paketin. Elokuva on myös tyylikkäästi kuvattu ja kamera oikein tosissaan esittelee Cruellan ja Paronittaren monia näyttäviä asuja. Maskeeraajat saavat Stonen näyttämään juuri oikealta nimikkohahmona ja lavastajat taas herättävät filmin tapahtuma-ajan, 1970-luvun taidokkaasti henkiin. Jos jotain selvää moitittavaa elokuvasta löytyy, niin monissa otoksissa on häiritsevänkin selvää, milloin oikeiden koirien sijaan ruudulla näkyy tietokoneluomus. Pakkohan leffassa on dalmatialaisia jossain roolissa olla, mutta parissa kohtaa digihauvat ovat jopa kiusallisen näköisiä. Äänimaailma sentään on hyvin rakennettu tehosteista moniin kappaleisiin, joita elokuvassa kuullaan. Paikoitellen kenties liian moniin, sillä Nicholas Britellin varta vasten tähän elokuvaan säveltämät musiikit eivät erotu lainkaan joukosta.

Yhteenveto: Cruella on riemastuttavan viekas ja häijyn viettelevä elokuva, joka nousee kirkkaasti Disneyn animaatioklassikoiden uusien näyteltyjen versioiden kärkikastiin. Leffan alku on vielä pienesti takkuileva, mutta pian sen jälkeen Cruellan alkuperäkertomus nappaa tiukasti mukaansa, eikä päästä irti ennen loppua. Muotimaailman hallitsijuuden kilpailu on yllättävänkin koukuttavaa ja hienoa katseltavaa, johtuen tietty suurimmaksi osaksi päätähtien vaikuttavuudesta. Emma Stone on täydellinen Cruellana, kanavoiden hahmon ihastuttavaa kieroutta upeasti. Emma Thompson taas toimii erinomaisena vastuksena ja molemmat Emmat selvästi nauttivat rooleistaan täysillä. Kumpaakin on suorastaan ilo seurata läpi leffan. Sekaan mahtuu mainiota huumoria, mutta leffa ei myöskään pelkää synkistellä ja se saakin erityisesti loppupäässä jännittämään. Käsikirjoitus toki lainailee aiemmin tehdyistä filmeistä, mutta lainatut palaset muodostavat niin veikeän ja loistokkaan uuden kokemuksen, että olin erittäin tyytyväinen näkemääni. Cruella valaa toivoa, että nämä näytellyt versiot vanhoista animaatioklassikoista voivat olla muutakin kuin pelkkää sielutonta kopioimista. Leffa sisältää tuttuja juttuja 101 dalmatialaista -leffasta, mutta kertoo täysin omaa, vahvaa tarinaansa. Iso suositus!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cruella, 2021, Walt Disney Pictures, Gunn Films, Marc Platt Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: Aya ja noita (アーヤと魔女 - 2020)

AYA JA NOITA

アーヤと魔女

Ohjaus: Gorō Miyazaki

Pääosissa: Kokoro Hirasawa, Shinobu Terajima, Gaku Hamada, Etsushi Toyokawa, Yu Saito, Hiiragi Rumi ja Sherina Munaf

Genre: anime, fantasia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

Aya ja noita on Studio Ghiblin uusi anime-elokuva ja se perustuu Diana Wynne Jonesin samannimiseen kirjaan (Earwig and the Witch - 2011). Vuoden 2014 elokuvan Marnie - tyttö ikkunassa (思い出のマーニー - 2014) ilmestymisen jälkeen studion monet elokuvat ohjannut Hayao Miyazaki päätti jäädä eläkkeelle ja samalla Studio Ghibli päätti myös jäädä tauolle elokuvien teosta. Monet yhtiön työntekijöistä siirtyivät töihin perustamaansa Studio Ponoc -yhtiöön ja muutaman vuoden ajan uskottiin, että Studio Ghibli olisi lopettanut hommat kokonaan. Kuitenkin loppuvuodesta 2019 Studio Ghibli ilmoitti tekevänsä paluun, tällä kertaa tietokoneanimaation voimin. Ayan ja noidan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 2020, mutta koronaviruspandemian peruttua festivaalin, julkaisua siirrettiin. Nyt Aya ja noita on vihdoin alkanut kiertämään elokuvateattereita maailmalla ja itse olin innoissani, kun kuulin Studio Ghiblin tekevän uutta elokuvaa... siis siihen asti, että näin trailerin ja kammoksuin filmin visuaalista ilmettä. Meninkin hyvin epäröivin tuntein katsomaan Ayaa ja noitaa sen lehdistönäytöksessä.

Orpokotiin vauvana jätetty Aya adoptoidaan uuteen kotiin. Ayan adoptiovanhemmat paljastuvat noidiksi ja Aya pistetään auttamaan loitsujen teossa. Aya päättää saada noidat opettamaan hänellekin taikuutta, hinnalla millä hyvänsä.

Kun kyseessä on Studio Ghiblin elokuva, ei varmaan tule yllätyksenä, että päähenkilö on nuori tyttö, joka päätyy jonkinlaiseen taikamaailmaan. Tällä kertaa kyseessä on Aya (äänenä Kokoro Hirasawa), joka on aika lailla raivostuttavin narsistikakara, jonka olen ehkä koskaan elokuvissa nähnyt. Ayassa ei ole yhtään mitään pidettävää piirrettä ja elokuvaa oli tainnut kulua vain kolmasosa, kun jo koin suorastaan vihaavani hahmoa. Aya on täysin itsekeskeinen ruikuttaja, joka kokee suurta riemua alistaessaan muut tahtoonsa. Läpi leffan hän jopa täysin ääneen pohtii, kuinka saisi tämän tai tämän hahmon tekemään juuri niin kuin Aya tahtoo. Hän on inhottavan manipuloiva, toksinen ja kaikin puolin häijy likka, jonka touhuja seuratessa en voinut käsittää, miten kukaan elokuvaa tehnyt ajatteli, että tässä on hyvä päähenkilö tarinalle. Voisin antaa tämän jotenkin anteeksi, jos hahmolle olisi kirjoitettu kehityskaari parempaan suuntaan ja hän oppisi filmin aikana arvostamaan muita uudella tavalla tai ymmärtämään virheensä käytöksessään, mutta ei. Aya on ihan samanlainen ilkikurinen nulikka leffan alusta loppuun.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat noita Bella Yaga (Shinobu Terajima) ja jonkin sortin noitademoni Mandrake (Etsushi Toyokawa), jotka adoptoivat Ayan ja pitävät tätä periaatteessa panttivankinaan, noitien kissa Thomas (Gaku Hamada), sekä orpokodissa Ayan ainoa kaveri Custard (Yu Saito), jota käy sääliksi, sillä niin kaltoin Aya häntä kohtelee. Ei tarvitse olla edes kissafani, jotta Thomas-katti nousee suosikkihahmoksi leffasta, sillä poloista Custardia lukuunottamatta hahmot ovat niin rasittavia.

Kuten alussa kerroin, kyseessä on Studio Ghiblin ensimmäinen tietokoneanimaatiokokeilu. Yhtiö on tunnettu visuaalisesti häkellyttävän upeista teoksista, joissa käsin piirtävien animaattoreiden panostus loistaa kirkkaasti mielettömin tavoin. Vaikka toisaalta ymmärrän, että muutaman vuoden tauon jälkeen paluun tekevä Ghibli on halunnut kokeilla jotain uutta ja koska tietokone on animaation nykyvillitys, yhtiö päätti yrittää hypätä trendiin mukaan. Todella toivon, että jos yhtiö jatkaa leffojen tekoa, se palaisi takaisin käsin piirrettyihin animaatioihin, sillä Aya ja noita ei näytä kovin hyvältä. Siitä löytyy hienoja, maalauksellisia taustoja, joita studion leffoissa kuuluukin olla, mutta hahmojen puolesta se näyttää parhaimmillaan sellaiselta, mitä Pixar, Disney ja DreamWorks saivat aikaan 20 vuotta sitten. Hahmot liikkuvat ja puhuvat todella tönkösti, eikä heissä tunnu olevan mitään eloa.

Koska kyseessä on Ghiblin ensimmäinen digianimekokeilu, heikon animaation voisi katsoa sormien läpi, jos elokuva muuten toimisi. Onkin jopa hieman surkuhupaisaa, että elokuvan animointi, mikä oli etukäteen suurin pelkoni, oli lopulta yksi pienimmistä ongelmista itse filmissä. Ayan ja noidan käsikirjoitus on nimittäin suorastaan surkea. Sanoisin jopa että keskeneräinen. Elokuva tuntuu jopa loppuvan kesken kaiken. Teksti on pelkkä raakile, josta uupuu vielä kaikenlainen hahmokehitys, mielenkiintoiset tapahtumat ja ennen kaikkea kunnon tarina. Aya adoptoidaan noitataloon ja loppuleffa on lähinnä sitä, että hän yrittää keksiä keinoa saada noidat alistumaan tahtoonsa, samalla kun hänet pakotetaan tekemään erilaisia askareita. Filmissä ei tapahdu lähes mitään kiinnostavaa. Se on puuduttavan tylsä ja kestoa on vain tunti ja parikymmentä minuuttia. Elokuvasta löytyisi potentiaalia esimerkiksi liittyen Ayan taustaan ja vaikka sitä lopulta löyhästi avataankin, toteutus ontuu pahasti. Ensinnäkään katsojaa ei lopulta kiinnosta, sillä Aya on niin hirveä hahmo ja toiseksi Ayaa itseään ei tunnu kiinnostavan oma taustansa, vaikka se on hänelle itselleen vielä isompi mysteeri kuin katsojalle.

Hahmojen, animoinnin ja käsikirjoituksen lisäksi leffan ohjauskaan ei toimi. Ohjauksesta vastaa animelegenda Hayao Miyazakin poika Gorō Miyazaki, joka oli aiemmin ohjannut Studio Ghiblille leffat Maameren tarinat (ゲド戦記 - 2006) ja Kukkulan tyttö, sataman poika (コクリコ坂から - 2011), jotka harmillisesti lukeutuvat itselläni niiden harvojen Ghiblien joukkoon, joita en ole vielä nähnyt. Miyazaki junior ei onnistu tekemään Ayasta ja noidasta millään lailla taianomaisen tuntuista elokuvaa, mikä on suuri sääli, kun miettii studion monia aiempia maagisia teoksia täynnä mitä mielikuvituksellisempia olentoja ja maailmoja. Leffa valitettavasti jumittaa pääasiassa noitien talossa ja vaikka siitä löytyy kieltämättä vekkulimaisia juttuja, kuten katoilevat ovet ja ikkunat, sekä huoneet, jotka ovat niin suuria, ettei niiden kaikella järjellä pitäisi mahtua talon sisälle, ei talo koskaan tarjoa mitään vau-tunnetta. Loppujen lopuksi Aya ja noita on käsittämätön epäonnistuminen kaikilla osa-alueilla ja kaikista näkemistäni Studio Ghiblin elokuvista ehdottomasti huonoin.

Yhteenveto: Aya ja noita on käsittämättömän huono anime-elokuva ja suorastaan nolo paluu bisnekseen yhdeltä maailman parhaista studioista. Ghiblin päätös tehdä tietokoneanimaatiota käsin piirretyn animen sijaan on ajatuksen tasolla vielä ihan ymmärrettävä, mutta toteutus ontuu ja pahasti. Hienoista taustoista huolimatta visuaalinen ilme näyttää viimeistelemättömältä ja töksähtelevältä, aivan kuin budjetti olisi loppunut kesken kaiken. Vielä viimeistelemättömämpi on käsikirjoitus, joka on pelkkä raakilepohja potentiaaliselle fantasiasadulle. Tarinaa on hädintuskin nimeksikään, leffassa ei tapahdu melkein mitään kiinnostavaa, koko homma tuntuu loppuvan täysin kesken ja kaikkein pahinta on, että päähahmosta on kirjoitettu raivostuttavan ärsyttävä narsistikakara, jota saattaa nopeasti huomata inhoavansa. Ayalle ei ole vaivauduttu edes työstämään kehityskaarta, vaan hahmo pysyy samanlaisena vastenmielisenä nulikkana loppuun asti. Vaikka kestoa on vain tunti ja parikymmentä minuuttia, leffa käy myös tylsäksi ja raskaaksi katsottavaksi. Aya ja noita on ehdottomasti Studio Ghiblin surkein tuotos ja on käsittämätöntä, että aiemmin hienoja, visuaalisesti vaikuttavia, ajatuksia herättäviä ja taianomaisia koko perheen elokuvia tarjonnut yhtiö on päästänyt ulos jotain näin tökeröä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

アーヤと魔女, 2020, Studio Ghibli, NHK, NHK Enterprises

Arvostelu: Shrek kolmas (Shrek the Third - 2007)

SHREK KOLMAS

SHREK THE THIRD

Ohjaus: Chris Miller ja Raman Hui
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Rupert Everett, Justin Timberlake, Julie Andrews, Eric Idle, Conrad Vernon, Cody Cameron, Christopher Knights, Larry King, Amy Poehler, Maya Rudolph, Amy Sedaris, Aron Warner, Cheri Oteri, Ian McShane, Seth Rogen, John Krasinski ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! (1990) perustuva elokuva Shrek (2001) oli valtava hitti, mikä vieläpä voitti ensimmäisenä leffana ikinä parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Shrek 2 (2004) oli vielä suurempi menestys - jopa ilmestymisvuotensa eniten rahaa tahkonnut elokuva! Tekijät ilmoittivatkin suoraan tekevänsä vielä kolme elokuvaa jättihahmosta. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Andrew Adamson ei ehtinyt tekemään kolmatta osaa, sillä hän oli työstämässä Narnian tarinat: Velhoa ja leijonaa (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005), joten hänet korvattiin Chris Millerillä, joka oli toiminut visuaalisella puolella edellisissä leffoissa. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2006, mutta koska tekijät halusivat maksimoida tuotot, Shrek kolmas päätettiinkin julkaista keväällä 2007, jotta sen voisi julkaista DVD:lle joulusesongin aikaan. Tämäkin leffa oli megahitti lippuluukuilla (ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein elokuva), muttei saanut läheskään yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin sarjan aiemmat osat. Itse näin Shrek kolmannen elokuvateattereissa isäni kanssa ja muistan sen erittäin hyvin, sillä kyseessä saattoi olla huonoin leffateatterikokemukseni ikinä. Meidän edessämme istui kaksi lasta, jotka leikkivät koko elokuvan ajan Transformers-leluilla, eikä heillä ollut huoltajaa mukana. Lisäksi silloin Finnkinolle tulivat uudet irtokarkkimukit, minkälaisen innoissani tietty täytin... vain vahingossa pudottaakseni sen lattialle jo elokuvan alkupäässä. Kokemusta pilasi entisestään se, että pitkän odotuksen jälkeen Shrek kolmas oli osoittautunut pettymykseksi. Olen siitä huolimatta vuosien varrella katsonut leffan parikin kertaa uudestaan. Kun katsoin ja arvostelin ensimmäisen Shrekin sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin katsoa ja arvioida loputkin elokuvat sarjasta. Noin kuukausi Shrek 2:n jälkeen katsoin Shrek kolmannen.

Kaukaisen maan kuningas Harold kuolee ja valta siirtyy prinsessa Fionalle ja Shrekille. Shrek ei kuitenkaan ole valmis ryhtymään kuninkaaksi, vaan haluaa päästä takaisin suolleen. Kun hän saa tietää Fionan kaukaisesta serkusta Arthurista, hän, Aasi ja Saapasjalkakissa lähtevät etsimään tätä Kaukaisen maan uudeksi kuninkaaksi.

Shrek (äänenä Mike Myers) on yhä aika pitkälti sama äksyilijä kuin aiemmin, mutta hänestä löytyy myös pehmoakin puolta, sekä epävarmuutta moneen asiaan liittyen. Hahmo joutuu jatkuvasti menemään mukavuusalueensa ulkopuolelle erilaisten seikkailujen, hahmojen ja arvojen vuoksi, kun hän vain haluaisi olla rauhassa omalla suollaan prinsessa Fionan (Cameron Diaz) kanssa. Prinsessa Fiona ei taaskaan lähde seikkailuun mukaan, mutta hän pääsee silti osoittamaan, ettei ole mikään pelastavaa prinssiä kaipaava hento neito ja pääseekin johtamaan Kaukaisen maan prinsessoja.
     Fanisuosikit Aasi (Eddie Murphy) ja Saapasjalkakissa (Antonio Banderas) lähtevät tietty Shrekin matkaan ja tarjoavat jälleen hauskoja hetkiä. Aasi onnistuu vieläkin olemaan ärsyttämättä ja Saapasjalkakissa pysyy suosikkinani, sekoittaessaan hurjaa taistelijaa ja suloista kattia.
     Monet muutkin vanhat tutut palaavat toistamiseen. Fionan isä, sammakkokuningas Harold (John Cleese) ehtii olla mukana yhden kohtauksen verran, kun taas kuningatar Lillian (Julie Andrews) pääsee ylpeänä seuraamaan tyttärensä toimia uuden vaaran uhatessa Kaukaista maata. Äitinsä kuolemasta suuttunut ja kostoa himoitseva prinssi Uljas (Rupert Everett) on nimittäin kerännyt satuhahmoista, kuten kapteeni Koukusta (Ian McShane), kirotuista puista, kykloopeista ja noidista oman armeijansa, jonka avulla hän aikoo anastaa vallan. Prinssi Uljas toimi kaikessa ylimielisyydessään toissijaisena pahiksena Shrek 2:ssa, mutta pääpahikseksi hän ei oikein istu. Häijyyden, julmuuden tai uhkaavuuden sijaan prinssi Uljas on lähinnä ärsyttävä vastus sankareille.

Uusina hahmoina taas esitellään mm. Fionan serkku Arthur (Justin Timberlake), joka ei ole ihan sitä, mitä Shrek odottaa ja toivoo, sekä Arthurin tarinaan tietysti kuuluva velho Merlin (Eric Idle). Ideana Arthurin ja Merlinin tuominen mukaan Shrekin tarinaan kuulostaa erinomaiselta, mutta toteutus jää latteaksi. Merlin on lähinnä myötähäpeällinen hörhö, kun taas Arthur on todella mitäänsanomaton. Hahmolle kirjoitettu kasvutarina nössöstä sankariksi on vaisu.

Vaisuksi ja latteaksi voi kutsua myös itse elokuvaa. Shrek kolmas alkaa vielä oikein mainiosti, jos kuningas Haroldin hautajaisten aikana soivaa, todella oudosti valittua Live and Let Die -kappaletta ei lasketa mukaan. Live and Let Die on mahtava biisi ja yksi suosikeistani James Bond -tunnuslaulujen joukosta, mutta surulliseksi tarkoitetussa hautajaiskohtauksessa se vain rikkoo tunnelman. Muuten elokuvan alku toimii hyvin. On hauska seurata, kuinka Shrek ja Fiona yrittävät totutella kuninkaalliseen elämään, ennen kuin Shrek päättää etsiä Arthurin ottamaan kruunun. Etenkin Shrekin yritys lyödä joku ritariksi naurattaa kaikessa kieroudessaan. Mutta kun uusi seikkailu alkaa, lähtee elokuva pikkuhiljaa alamäkeen. Arthurin koulu jaksaa vielä huvittaa keskiaikaistetuilla versioilla nykyteinien elämästä, mutta sen jälkeen elokuva tarjoaa enää vain pari hassua juttua. Kun katsoja ei välitä Arthurista, on vaikea välittää siitäkään, että hänet pitäisi saada uudeksi kuninkaaksi.

Yksi Shrekin ja Shrek 2:n vahvuuksista oli huikea tapa tasapainotella huumoria jokaiseen makuun. Leffoista pystyi nauttimaan minkä ikäinen tahansa. Shrek kolmas tuntuu jopa tavoittelevan komediapuolellaan enemmän aikuiskatsojia. Tämä tietty riemastuttaa aikuisia... tiettyyn pisteeseen asti. Lapsille kokemus saattaa olla jopa erittäin tylsä, kun suuri osa vitseistä menee täysin ohi. Vitsien vähentyessä ja tarinan osoittautuessa yhdentekeväksi, elokuvan toista puoliskoa lähinnä vain tuijottaa, ilman että se herättää sen kummempia tunteita. Tuttujen hahmojen vuoksi katsojasta löytyy sentään jonkinlaista mielenkiintoa siihen, miten hommassa lopulta käy. Loppuhuipennus ei silti säväytä ja kun elokuva päättyy, unohtaa nähdyn hyvinkin nopeasti. Alkunsa puolesta Shrek kolmas onnistuu lopulta olemaan edes keskinkertainen, mutta kahteen ensimmäiseen, aivan mahtavaan teokseen verrattuna tämä on suuri pettymys.

Chris Millerin ensikertalaisuus ohjaajana on harmillisen selvää elokuvaa katsoessa. Hän ei saa leffaan samaa sydäntä ja sielua, mitkä vallitsivat edellisissä osissa, eikä tuo muutenkaan sen kummempia tunteita. Ongelmia tuottaa myös hänen, Jeffrey Pricen, Peter S. Seamanin ja Aron Warnerin työstämä käsikirjoitus, mikä keskittyy liikaakin aikuiskatsojien miellyttämiseen ja unohtaa olevansa koko perheen fantasiaseikkailu. Lisäksi he ovat tunkeneet mukaan hieman turhan paljon juonikuvioita, eivätkä osaa käsitellä niitä niiden arvoisella tavalla. Etenkin Shrekiin ja Fionaan liittyvä merkittävä juonikuvio jää hieman kömpelöksi. Sentään Shrek kolmas on upeasti animoitu. Visuaalisesti leffaa on erittäin miellyttävää katsoa ja se on täynnä hienoja yksityiskohtia. Äänimaailmakin on vaikuttavasti luotu ja sarjan säveltäjä Harry Gregson-Williams tekee kolmatta kertaa hyvää työtä musiikkien kanssa. Hän on jopa tuonut mukaan veikeän version ensimmäisen leffan internetmeemiksi nousseesta Smash Mouthin All Star -kappaleesta.

Yhteenveto: Shrek kolmas on harmillisen keskinkertainen animaatioseikkailu kahden edellisen, aivan mahtavan filmin jälkeen. Elokuva lähtee hyvin liikkeelle, mutta menettää tehonsa nopeasti, kun itse seikkailu alkaa. Hahmojen etsimä Arthur on harmillisen tylsä tyyppi, jolloin häneen liittyvä kertomus ei jaksa innostaa. Pääpahikseksi nostettu prinssi Uljas ei toimi näin isossa roolissa, eikä tarjoa toivottua uhkaa sankareille. Tutut hahmot Shrekistä prinsessa Fionaan ja Aasista Saapasjalkakissaan toimivat yhä vallan mainiosti ja he ovatkin isoin syy, miksi filmi ei täysin lässähdä. Lisäksi leffasta löytyy joitain hauskoja hetkiä, mutta huomattavasti pienemmässä määrin kuin edellisistä. Tekijät eivät myöskään osaa huumorin kanssa tasapainotella niin, että hauskuutta olisi oikeasti kaikenikäisille. Animaatiojälki on kuitenkin laadukasta ja visuaalisesti elokuvaa on miellyttävä katsoa. Muuten Shrek kolmas on valitettava pettymys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek the Third, 2007, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Army of the Dead (2021)

ARMY OF THE DEAD

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Dave Bautista, Ella Purnell, Ana de la Reguera, Omari Hardwick, Nora Arnezeder, Matthias Schweighöfer, Garret Dillahunt, Tig Notaro, Raúl Castillo, Theo Rossi, Hiroyuki Sanada, Huma Qureshi, Samantha Win, Richard Cetrone ja Athena Perample

Genre: rikos, kauhu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Army of the Dead on Zack Snyderin ohjaama uusi zombielokuva Netflixille. Snyder suunnitteli elokuvan idean jo pari vuotta esikoisleffansa, Kuolleiden aamunkoitto -uudelleenfilmatisoinnin (Dawn of the Dead - 2004) jälkeen. Universal Studiosin ja Warner Bros. Entertainmentin oli tarkoitus tehdä elokuva yhteistuotannolla ja Matthijs van Heijningen Jr:n oli määrä toimia ohjaajana. Projekti päätyi kuitenkin noin vuosikymmeneksi tuotantohelvettiin, kunnes Netflix osti filmin itselleen ja Snyder päätti itse ohjata sen. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2019 ja nyt Army of the Dead on julkaistu Netflixissä. Itse en erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä, sillä en kummemmin välittänyt Snyderin Kuolleiden aamunkoitosta, kun näin sen kymmenisen vuotta sitten, enkä myöskään pitänyt elokuvan trailerista, joka sai leffan vaikuttamaan täysin idioottimaiselta. Kuitenkin kun leffaa alettiin kehumaan, sen saatua ensi-iltansa Yhdysvalloissa viikko sitten, päätin antaa elokuvalle reilun mahdollisuuden ja katsoinkin Army of the Deadin heti, kun se oli julkaistu Netflixissä.

Las Vegasin muututtua eristetyksi zombien valtakunnaksi, uhkarohkea ryhmä livahtaa muurien läpi kaupunkiin ryöstämään kymmeniä miljoonia dollareita kasinolta, ennen kuin Las Vegas räjäytetään ydinpommilla. Las Vegasissa ryhmä saa kuitenkin huomata, että tyhmiksi luullut zombit ovatkin kehittyneet...

Rahan perässä Las Vegasin zombiepidemian kohtaamaan lähtevään porukkaan kuuluvat ex-sotilas Scott Ward (Dave Bautista), hänen tyttärensä Kate (Ella Purnell), sahalla zombeja pilkkova Vanderohe (Omari Hardwick), mekaanikko Maria (Ana de la Reguera), pankkiholveihin murtautumiseen erikoistunut Dieter (Matthias Schweighöfer), Las Vegasiin usein livahtava Lily (Nora Arnezeder), kasinon vanha turvamies Martin (Garret Dillahunt), helikopterilentäjä Peters (Tig Notaro), somejulkimo Mikey Guzman (Raúl Castillo) ja hänen parinsa Chambers (Samatha Win), sekä Las Vegasin muureja vartioiva Cummings (Theo Rossi), eli aikamoinen määrä ihmisiä, joista arvaa heti monen olevan mukana lähinnä päätyäkseen elävienkuolleiden ruokalistalle. Hahmoista ainoat kiinnostavat ovat Bautistan ja Purnellin esittämä isä ja tytär, joiden välinen suhde on pahasti hajalla Las Vegasin zombiepidemian puhkeamisen myötä. Muillekin hahmoille yritetään kehitellä jonkinlaisia piirteitä tai konflikteja toistensa kanssa, mutta aika kömpelösti. Useasti leffa pääsi osoittamaan, kuinka vähän se saakaan välittämään näistä pahvisista hahmoista ja heidän ryöstöretkestään. Näyttelijät suoriutuvat hommastaan kelvollisesti, mutta Bautistaa lukuunottamatta yksikään ei toden teolla pääse vakuuttamaan.

Army of the Dead on onneksi parempi kuin elokuvan ensimmäinen traileri antoi mielestäni ymmärtää. Trailerissa ei tehty kunnolla selväksi, että zombit on saatu eristettyä Las Vegasiin muurien taakse, joten se jätti minut lähinnä ihmettelemään, että miksi ihmeessä zombimaailmanlopun aikana tapahtuisi tämän luokan ryöstö? Koko planeettaa uhkaavan zombimaailmanlopun aikana rahalle tuskin olisi enää kellään käyttöä, joten näin idean lähinnä hölmönä. Kuitenkin itse filmissä uhkarohkea ryöstöoperaatio perustellaan tarpeeksi järkevästi, jotta katsoja ymmärtää, miksi tämä tiimi lähtee kaikista vaarallisimpaan paikkaan miljoonien takia. Konsepti on veikeä, yhdistellessään zombikauhuilua pankkiryöstöön (tai tässä tapauksessa kasinon ryöstöön), mutta valitettavasti itse elokuva ei ole kovin ihmeellinen. Se on parempi kuin odotin, mutta odotukseni olivat hyvin matalat, joten jopa keskinkertainenkin raina tuntui positiiviselta yllätykseltä.

Elokuvan ongelmiksi koituvat sen tylsät hahmot, ailahteleva tunnelma, sekä ennen kaikkea leffan pituus. Army of the Deadilla on kestoa kaksi ja puoli tuntia ja siinä on ainakin se puoli tuntia liikaa. Jos hahmoista saataisiin aidosti kiinnostavia ja filmi pitäisi reipasta tahtia yllä, se voisi perustella pitkän kestonsa, mutta tällaisenaan leffa kaipaisi rohkeampaa tiivistämistä. Elokuva lähtee sähäkästi liikkeelle ja tarjoaa todella näyttävän ensimmäisen vartin, joka lupailee toimivaa zombimättöä, mutta sitten elokuva tuntuu jämähtävän junnaamaan paikoilleen lähes kolmeksi vartiksi, ennen kuin päästään vihdoin oikeasti Las Vegasiin. Sieltäkin löytyy omat laahaavat hetkensä, mutta kiinnostus palautuu, kun ruudun täyttävät vihdoin ruumiit ja veri. Paikoitellen jopa ihmettelin, että leffan ikäraja on "vain" K16, sillä niin rajun veriseksi meno välillä yltyy.

Viihdyttävää zombimättöä kaipaavat saavat kyllä haluamansa, mutta elokuvasta löytyy turhan paljon sitä ylimääräistä täytettä ja tilpehööriä sen ympäriltä. Jos jostain pidin todella paljon, niin Las Vegasiin muodostuneesta zombikulttuurista. Kaupungista löytyy yhden jos toisenlaisia eläviäkuolleita aina laahustavista idiooteista vauhdikkaisiin neroihin ja näitä kaikkia komentaviin alfoihin, jotka ovat kehittyneet huomattavasti fiksummiksi. Tämä zombien välille muodostunut dynamiikka on filmin parempaa antia ja siihen olisi voinut syventyä vielä paremmin. Zombien kuningas ja kuningatar tuntuvat paremmilta hahmoilta kuin suuri osa elävistä ja katsoja saattaa huomata kannustavansa heitä ryöstäjien sijaan. Nämähän ovat vain poloisia, nälkäisiä zombeja, joilla ei ole ruokaa, sillä epidemia onnistuttiin eristämään yhteen kaupunkiin. Ja siitä puheenollen... vaikka mukana onkin ihmisiä syöviä zombeja, koin koko leffan epärealistisimmaksi asiaksi, että Yhdysvallat olisivat saaneet täydellisesti eristettyä zombit yhteen ainoaan kaupunkiin, eikä virus olisi lähtenyt leviämään. Jostain syystä viimeisen puolentoista vuoden tapahtumat tosielämässä saavat tarttumaan tällaiseen hölmöyteen...

Leffalla tuntuu kuitenkin olevan vaikeuksia päättää, onko se hölmöä zombiviihdettä, vai yritetäänkö siinä tehdä vakavaa ihmisdraamaa. Elokuvan henki on hieman epätasainen ja tuntuu siltä, ettei ohjaaja Zack Snyder täysin tiennyt, millaisen filmistään haluaa. Army of the Dead pitää sisällään hyvin snydermaisia juttuja niin hyvässä kuin pahassa. Snyderilla on vuosia ollut vaikeuksia pitää leffansa lyhyinä, eikä tämä ole poikkeus. Lisäkestoa tuo mukaan melodramaattiset hidastusten käytöt. Kuitenkin Snyderin heikommissakin elokuvissa hänen onnistumisiinsa kuuluu, että sentään elokuvat näyttävät todella hyviltä kuvauksensa puolesta. Army of the Dead on kuitenkin todiste siitä, että vaikka Snyderilla onkin silmää näyttäville visuaalisuuksille, on parempi, jos joku muu kuvaa hänen elokuvansa. Snyder on nimittäin itse myös kuvannut filmin ja valitettavasti täytyy sanoa, että kameratyöskentely ei ole kaksista. Tarkennuksen käyttö on erittäin kömpelöä ja liian rajaavaa, tehden monista kuvista tylsiä. Usein suuri osa kuvasta on sumeaa mössöä, mitä vain pahentaa leffan ankean harmaa värimaailma. Vain yhdessä kohtaa elokuva tarjoaa kunnon väriloistetta, kun zombeja ammutaan pelikoneiden keskellä, mutta muuten filmi on visuaalisesti pienoinen pettymys.

Visuaalisesta puolesta kehut kuitenkin ansaitsee lavastajat, puvustajat, maskeeraajat ja erikoistehostetiimi. Lavasteilla ja efekteillä rakennettu ränsistynyt Las Vegas on näyttävä ilmestys. Zombien maskeeraukset ovat hienosti toteutetut ja jo niillä saadaan näkymään, minkä arvoisia kukin eläväkuollut on omassa kulttuurissaan. Paikoitellen tehosteista näkyy digitaalisuus, mutta esimerkiksi leffan zombieläimet toimivat erittäin passelisti. Äänitehosteet ovat hyvin rakennetut aseiden tulituksista zombiörinöihin. Tom Holkenborgin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan pääse tekemään vaikutusta, sillä leffassa kuullaan niin paljon vanhempia kappaleita, kuten hyvin ennalta-arvattavasti käytetyt Viva Las Vegas ja Zombie, harmillisesti tosin cover-versioina.

Yhteenveto: Army of the Dead on keskinkertainen ja ennen kaikkea ylipitkä zombiraina, joka ei oikein osaa päättää, onko se hölmöä viihdettä, vai vakavasti otettavaa selviytymisdraamaa. Elokuvan henki on todella ailahteleva, eivätkä humoristisemmat hetket istu mukaan muuten ankeasti synkistelevässä Snyder-visiossa. Snyder ei valitettavasti taaskaan osaa tehdä elokuvastaan oikean pituista, vaan venyttää ohutta tarinaa äärimmilleen kahden ja puolen tunnin kestolla. Jatkuvasti voi huomata tuumivansa, että tästä ja tuosta olisi voinut napsaista sekunteja ja jopa minuutteja pois. Kesto ei välttämättä haittaisi, jos ryöstöretkelle lähtevät hahmot olisivat kiinnostavampia. Kun zombit pääsevät herkuttelemaan tunkeilijoilla, käy selväksi, kuinka vähän kenenkään kohtalo jaksaa kiinnostaa. Itse zombit ovat onneksi filmin parasta antia ja on kiehtovaa, kuinka leffa luo elävillekuolleille omaa kulttuuriaan. Zombimässäilyssä ei verta säästellä ja elokuva äityy paikoitellen todella roisiksi. Myös tekniseltä puoleltaan leffa on ailahteleva. Lavasteilla ja efekteillä on loihdittu hieno tuhoutunut Las Vegas, mutta sitten taas Snyderin kuvaus on paikoitellen aika kehnoa. Tarkennuksen kömpelö hyödyntäminen häiritsi itseäni vähän väliä. Pariin tuntiin tiivistettynä, tunnelmallisesti selkeämmällä linjalla ja paremmilla hahmoilla Army of the Dead voisi olla aidosti hyvä zombielokuva. Jo tällaisena se tarjoaa muutamat hyvät juttunsa, mutta pääasiassa se jää aika keskinkertaiseksi tekeleeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Army of the Dead, 2021, The Stone Quarry, Netflix

Arvostelu: Those Who Wish Me Dead (2021)

THOSE WHO WISH ME DEAD

Ohjaus: Taylor Sheridan

Pääosissa: Angelina Jolie, Finn Little, Aidan Gillen, Nicholas Hoult, Jon Bernthal, Medina Senghore, Jake Weber ja Tyler Perry

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Those Who Wish Me Dead perustuu Michael Korytan samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Taylor Sheridan alkoi työstämään elokuvaa kirjan pohjalta ja sai Tyler Perryn tuottamaan filmin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja nyt Those Who Wish Me Dead on saanut ensi-iltansa. Itse sain tietää koko filmistä vasta pari viikkoa sitten, kun sen ilmoitettiin saapuvan Suomeen. Näin pelkästään yllä olevan julisteen ja päätin käydä vilkaisemassa, mistä oikein on kyse?

Savuhyppääjä Hannah päätyy suojelemaan nuorta poikaa kahdelta salamurhaajalta, jotka tappoivat pojan isän tämän tietojen vuoksi ja haluavat nyt saada pojankin hengiltä.

Pääroolissa savuhyppääjä Hannahina nähdään Angelina Jolie, joka tekee yhden pätevimmistä roolitöistään moniin vuosiin. Jolie sopii yllättävänkin hyvin metsäpalojen pelastusoperaatioihin erikoistuneeksi hahmoksi ja itse hahmo on vielä kelvollisesti kirjoitettu. Hannahia vaivaavat pieleen menneen pelastusoperaation haamut, joten kun hänen tielleen osuu peloissaan oleva ja takaa-ajettu Connor (Finn Little), hän kokee tarvetta suojella poikaa. Tulokasnäyttelijä Littlekin on oiva valinta osaansa, välittäen hyvin hahmonsa vaikeat tunteet. 

Connorin perässä ovat Aidan Gillenin ja Nicholas Houltin näyttelemä palkkamurhaajakaksikko ja paikoitellen jopa koin, että he ovat elokuvan kiinnostavimmat hahmot. Murhaajat eivät onneksi ole pelkät kylmät ja tunteettomat mutta tylsät tappajat, jotka ilmestyvät aina sinne, missä päähenkilötkin ovat, vaan leffa seuraa oikein tosissaan myös heidän juonikuviotaan. Gillenin ja Houltin esittämät tyypit ovat vielä erilaiset hahmot toisistaan, jotka suhtautuvat hommaansa hieman eri tavoin. Näyttelijäduo suoriutuu erittäin hyvin hommistaan, välittäen paljonkin pienillä eleillä ja ilmeillä.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Jon Bernthal paikallisena sheriffinä Ethanina ja Medina Senghore hänen raskaana olevana vaimonaan Allisonina, jotka todella yllättivät sillä, että heistä oli saatu aikaiseksi oikeat hahmot. Tällaisessa tyypillisessä trillerissä heidän kaltaisensa hahmot ovat mukana vain nostattaakseen elokuvan ruumissaldoa, mutta Ethanille ja erityisesti Allisonille keksitään oikein miellyttävästi tehtävää filmin aikana.

Juurikin se, kuinka paljon näistä hahmoista saadaan irti, on isoin syy sille, miksi Those Who Wish Me Dead toimii oikein mainiosti. Elokuva on pieniä poikkeuksia lukuunottamatta mukaansatempaava ja ihan jännittäväkin trilleri, jonka eri näkökulmia seuraavat juonikuviot nivoutuvat hyvin yhteen. On mielenkiintoista, kuinka tarina todella rakentuu useasta vinkkelistä ja jos leffa seuraisi yksinään Hannahia ja Connoria, olisi se luultavasti jo huomattavasti heikompi. Niin käsikirjoittajana kuin myös ohjaajana toimiva Taylor Sheridan kuitenkin ymmärtää, kuinka luoda oivallisen tiivistunnelmainen ja koukuttava jännäri. Sheridan on aiemmin mm. käsikirjoittanut molemmat Sicario-leffat (2015-2018) ja vaikkei Those Who Wish Me Dead ylläkään niiden tasolle, Sheridan jatkaa hyvää putkeaan.

Jos käsikirjoituksesta pitää jotain ongelmallista nostaa esille, niin noin puolessa välissä filmiä yksi juonikuvioista kiertää hieman kehää, hahmojen poistuessa tietystä paikasta kulkeakseen eri paikkaan, vain päättääkseen puolessa välissä matkaa palata lähtöpisteeseen, kunnes heidän täytyy lähes heti uudestaan lähteä tekemään samaa matkaa. Tätä osiota olisi voinut hiota ja välttää turhaa edestakaisin kulkemista. Sitten taas käsikirjoitus onnistuu siinä, ettei koskaan oikeastaan käy selville, mitä tarkalleen ottaen ikävää Connorin isä (Jake Weber) on tiennyt, jotta hänen peräänsä on lähetetty tappajia, mutta silti homma toimii hyvin. Tunnelma ei erityisemmin tee laskuja, vaan se pysyy mukavan tiiviinä loppuun asti. Tietyt yllättävät ratkaisut nostavat filmin tasoa korkeammalle. Toisissa käsissä tästä olisi luultavasti muodostunut totaalisen tyhjänpäiväinen ja geneerinen trilleri.

Tekniseltä puoleltaan Those Who Wish Me Dead on muuten osaavasti tehty, mutta paikoitellen on erittäin selvää, että metsäpalot ovat digitaalisesti toteutettuja. Liekit ovat nähtävästi edelleen vaikeita animoida täysin uskottavan näköisiksi. Silti paloilla onnistutaan luomaan hyvää lisäjännitettä palkkamurhaajien lisäksi. Filmi on hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ja asut toimivat hyvin ja maskeeraajat ovat tehneet aika häijyjäkin ruhjeita ja vammoja hahmoille, joita he saavat takaa-ajon aikana. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Brian Tylerin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä jännitykseen.

Yhteenveto: Those Who Wish Me Dead on yllättävän toimiva trilleri, jossa Angelina Jolie tekee parasta työtään moniin vuosiin. Jolieta vielä parempaa työtä taitavat silti tehdä sivunäyttelijät, jotka saavat yllättävänkin hyvin ruutuaikaa ja oikeasti toimivasti kirjoitetut hahmot, joita esittää. Nuori Finn Little suoriutuu oivallisesti jahdatun pojan osasta, kun taas Aidan Gillen ja Nicholas Hoult ovat nappivalinnat palkkatappajiksi. Jon Bernthal ja Medina Senghorekin pääsevät yllättämään hahmojensa kanssa. Tarina seuraa onnistuneesti useampaa juonikuviota, antaen kaikille tilaa nousta esille leffan aikana. Elokuva on tarpeeksi napakka, jotta jännitys ei pääse laantumaan ja lisäuhkaa tuo hyvin metsäpalon vaara. Taylor Sheridan hoitaa hommansa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana mallikkaasti, vaikka puolessa välissä löytyykin turhaa edestakaisin haahuilua yhden juonikuvion puolesta. Liekkien erikoistehosteet eivät aina vakuuta, mutta muuten kyseessä on oikein mainio ja pätevä jännäri, jota suosittelen lämpimästi genren ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Those Who Wish Me Dead, 2021, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Film Rites

Arvostelu: Pearl Harbor (2001)

PEARL HARBOR

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Ben Affleck, Josh Hartnett, Kate Beckinsale, Ewen Bremner, Cuba Gooding Jr., Michael Shannon, Jon Voight, Alec Baldwin, Dan Aykroyd, Colm Feore, Mako, Jaime King, Jennifer Garner ja William Fichtner
Genre: sota, draama
Kesto: 3 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Pearl Harbor perustuu tositapahtumiin Pearl Harborin taistelusta 7. joulukuuta 1941 Yhdysvaltojen ja hyökkäävän Japanin välillä. Ohjaaja Michael Bay oli jo pidemmän aikaa halunnut tehdä sotaelokuvan ja koki Pearl Harborin hyökkäyksen täydelliseksi aiheeksi leffaansa. Hän saikin myytyä idean Walt Disney -yhtiölle, joka alkoi työstämään leffaa. Bayn ja Disneyn välille syntyi kuitenkin useita riitoja, liittyen niin ikärajaan kuin budjettiin, Bayn halutessa tehdä brutaalin sotaelokuvan 200 miljoonalla dollarilla ja Disneyn halutessa tehdä lapsiystävällisemmän alle 150 miljoonalla. Bay suostui Disneyn vaatimuksiin, kuvaukset alkoivat ja lopulta Pearl Harbor sai maailmanensi-iltansa Pearl Harborissa 21. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli hitti taloudellisesti, mutta sai lähes pelkkää lokaa niskaansa kriitikoilta ja monilta katsojilta. Leffa oli ehdolla niin neljästä Oscarista (joista se voitti parhaiden äänitehosteiden palkinnon) ja kahdesta Golden Globesta (paras laulu ja musiikki) kuin kuudesta Razziesta (mm. huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja miespääosa). Elokuva myös pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan, koska siihen aikaan siinä oli eniten räjähdyksiä yhden elokuvan aikana. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pearl Harboria, mutta olin kuullut siitä paljon negatiivista lapsuudesta lähtien. Olen pohtinut elokuvan katselua useasti, mutta se on jäänyt tekemättä. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 20 vuotta, päätin katsoa vihdoin, millaisesta teoksesta on kyse?

Rafe ja Danny ovat olleet parhaat ystävät lapsuudesta asti ja haaveilleet yhdessä lentämisestä. Aikuisina he ovatkin päässeet Yhdysvaltain armeijaan lentäjiksi ja heidän taitonsa pääsevät todelliseen testiin, kun Japani hyökkää Yhdysvaltojen tukikohta Pearl Harboriin.

Päärooleissa Rafe McCawleyna ja Danny Walkerina (jotka eivät muuten ole todellisia henkilöitä Pearl Harborin hyökkäyksestä, vaan fiktiivisiä hahmoja) nähdään Ben Affleck ja Josh Hartnett, jotka ovat molemmat tehneet epätasaista työtä pitkin filmiuraansa. Affleck oli tässä kohtaa vasta nousemassa staraksi, mutta eipä hän ainakaan tämän elokuvan myötä kovin arvostettu ollut. Affleck on aikamoinen pökkelö pitkin leffaa ja toimii vain taistelukohtauksissa. Hartnett jää ikävästi varjoon, vaikka hahmoa kuinka nostettaisiin esiin. Ongelmaksi myös koituu, kuinka heikosti leffa lopulta esittää Rafen ja Dannyn ystävyyden. Prologi hahmojen lapsuudesta on ihan sympaattinen, mutta aikuisina hahmot eivät vakuuta, eivät yksilöinä eivätkä kaveruksina, eikä heistä jaksa sen kummemmin välittääkään.
     Kate Beckinsale taas esittää sairaanhoitaja Evelyn Johnsonia, johon pääkaverukset iskevät silmänsä. Beckinsale on kelpo valinta rooliinsa ja tekee parempaa työtä kuin miesvastanäyttelijänsä. Hänenkin ongelmakseen koituu tylsä hahmo, jonka on vain tarkoitus aiheuttaa riitaa Rafen ja Dannyn välille.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös iso liuta muitakin tunnettuja näyttelijöitä, kuten Jon Voight Yhdysvaltojen presidenttinä Franklin D. Rooseveltinä, Cuba Gooding Jr. todellisena sotilaana Dorie Millerinä, Alec Baldwin majuri Doolittlenä, Dan Aykroyd kapteeni Thurmanina, Jennifer Garner Evelynin hoitajakaverina, sekä Ewen Bremner ja Michael Shannon lentäjinä. Useampaan otteeseen elokuvan aikana koin sivunäyttelijöiden toimivan paljon paremmin kuin Affleckin, Hartnettin ja Beckinsalen. Heille käsikirjoituksella ei kuitenkaan ole mitään tarjottavaa. Erityisesti Gooding Jr:n kohdalla jää harmittamaan, kuinka merkittävänä elokuva esittää hänen hahmonsa, muttei lopulta anna hänelle ruutuaikaa kunnolla. Voight, Baldwin ja jopa alkuperäisistä Ghostbusterseista (1984-1989) tuttu Dan Aykroyd omaavat oivaa karismaa armeijan komentajina.

On erittäin selvää, että Michael Bay yritti Pearl Harborilla tehdä "sotaelokuvien Titanicin". James Cameronin Titanic-elokuva (1997) otti todellisen, shokeeraavan tapahtuman ja teki siitä romanttisen selviytymistarinan, mistä muodostui tuohon aikaan kaikkien aikojen menestynein elokuva yli 2 miljardin dollarin lipputuloillaan, mikä vieläpä voitti 11 Oscar-palkintoa. Bay yrittää toistaa tätä ottamalla Pearl Harborin hyökkäyksen ja lisäämällä mukaan romanttisen tarinan sen ympärille. Tai itse asiassa Bay tuntuu kertovan romanttisen tarinan ja heittävän sekaan Pearl Harborin hyökkäyksen. Cameron onnistui luomaan aidosti iskevän rakkauskertomuksen, mistä vieläpä löytyy kemiaa, joten kuten katastrofi alkaa, katsoja oikeasti jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Katsoja saattaa jopa unohtaa kokonaan, että Titanic tulee uppoamaan, sillä tarina vie niin hyvin mukanaan. Pearl Harboria katsoessa vain odottaa, että milloin se taistelu alkaa, sillä Bayn draamataidot ovat niin käsittämättömän kömpelöt.

Elokuvan romanttinen puoli on kiusallisen melodramaattista siirappia ja siihen tietenkin tuhlataan ensimmäinen puolitoistatuntinen. Pearl Harborin hyökkäys nimittäin alkaa lähes minuutin tarkkuudella puolentoista tunnin kohdalla, puolessa välissä elokuvaa. Tämä tosiaan tarkoittaa, että filmillä on kestoa kolme tuntia, sillä koska muutkin tällaiset historiaeepokset ovat kolmetuntisia, niin tietty Baynkin sotateoksen täytyy olla! Koska päähenkilöt eivät jaksa kiinnostaa, ei heidän suhdesolmunsakaan nappaa. Puutuminen tapahtuu viimeistään siinä kohtaa, kun imelä rakkaustarina muuttuu kolmiodraamaksi. Bay yrittää luoda suurta nyyhkytarinaa, selvästi potentiaalinen Oscar-kiilto silmissään, mutta hän ei vain osaa hommaansa elokuvanteon sillä saralla. Bay taitaa suuren luokan toimintaviihteen ja siinä hänen pitäisi pysyä. Hommaa ei helpota Randall Wallacen kömpelö käsikirjoitus, mistä löytyy niin kehnoa dialogia kuin tarinankerrontaa. Jo elokuvan rakenne on töksähtelevä ja kun se yrittää näyttää muuta romanttisen puolen lisäksi, siirtymät esimerkiksi hyökkäyksen pohjustamiseen eivät ole luontevia.

Kun Pearl Harborin hyökkäys vihdoin alkaa, elokuva paranee huomattavasti. Bay osaa luoda upean näköistä ryminää ja todistaa sen taas kerran. Muutamista ikääntyneistä erikoistehosteista huolimatta taistelu on luotu näyttävästi. Toki hyökkäyksestäkin jotkut voivat kritisoida historiallisia epätarkkuuksia, kuten sairaaloiden pommittamista, vaikka todellisuudessa japanilaiset eivät halunneet tuhota muuta kuin armeijan tilat ja kalusteet. Itse kuitenkin pidin hyökkäyskohtauksesta. Tunnelma tiivistyy oivallisesti ja epätoivo hyökkäyksestä yllättyneiden amerikkalaissotilaiden kasvoilta välittyy hyvin. Harmi vain, että se "riemu" jää lyhyeen ja hyökkäys on ohi noin puolessa tunnissa, mutta vielä olisi elokuvaa tunti jäljellä. Loppupää vajoaa takaisin siihen samaan puiseen draamailuun. Onneksi sentään imelältä romantiikalta vältytään. Siitä huolimatta lopputuloksena on ylipitkä sotaraina, joka hukkaa potentiaalinsa keskittymällä tylsiin puoliin ja on lopulta hyvin heikko esitys.

On huvittavaa ajatella, että jonkun toisen käsissä elokuva voisi mennä juuri toisinpäin. Draamapuoli voisi olla iskevää, mutta itse sotiminen voisi tuottaa pettymyksen tekniseltä toteutukseltaan. Ei Bay siis täysin lahjaton ole ja hänen ansiostaan elokuva näyttää ja kuulostaa (elokuva tosiaan voitti Oscarin ääniefekteistään) monin tavoin hyvältä. Pearl Harbor on pääasiassa taidokkaasti kuvattu ja laajat otokset taistelusta ovat vaikuttavia. Suurimmaksi osaksi erikoistehosteet vakuuttavat yhä tänäkin päivänä, 20 vuotta ilmestymisen jälkeen. Visuaalisesti erityisen hieno on erään sotalaivan räjähdys, mikä paisuu ensin hieman, ennen kuin laivan runko antaa paineelle ja liekeille periksi. Sodan keskellä äänitehosteet loistavat tykityksellä ja pauhulla. Erinomaisilla lavastuksilla ja puvuilla 1940-luvun alku herätetään henkiin tyylikkäästi. Musiikeista vastaa Hans Zimmer, jonka eeppiset sävelmät vain parantavat sotakohtauksia. Samalla Zimmer myös syyllistyy imelyyden lisäämiseen draamakohtauksissa.

Yhteenveto: Pearl Harbor on pitkäveteinen ja melodramaattinen sotaelokuva, jossa ohjaaja Michael Bay osoittaa hyvin, mitkä alueet hän hallitsee elokuvanteossa ja mitkä ei. Itse Pearl Harborin taistelukohtaus on vaikuttavasti toteutettu ja Baylla on silmää suuren luokan tuholle. Noin puolen tunnin ajan kestävä taistelu saa hetkeksi unohtamaan kaiken kehnon siinä ympärillä. Ennen taistelua kulutetaan kuitenkin puolitoista tuntia puuduttavan tylsään rakkaustarinaan ja kolmiodraamaan. Romanttinen puoli on aikamoista ällösiirappia, eikä Bay hallitse draamapuolta ollenkaan. Asiaa ei auta pääroolissa patsastelevan Ben Affleckin puinen roolisuoritus. Myös Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeinen aika saa tylsistymään ja odottamaan, milloin ylipitkä sotaraina vihdoin ymmärtää loppua. Filmi kyllä näyttää ja kuulostaa komealta, mutta sisällöltään se on ontto ja tyhjänpäiväinen kuvaus Yhdysvalloille kenties merkittävimmästä hetkestä toisessa maailmansodassa. Michael Bay on selvästi tehnyt sotaeepostaan palkintoryöpytys silmissään, yrittäen toistaa Titanicin menestystä, mutta epäonnistuen totaalisesti. Pearl Harbor on kaikin puolin heikko elokuva, jota ei voi suositella sotaelokuvien ystäville, eikä Baynkaan faneille, sillä leffa on huomattavasti raskassoutuisampi kuin Baylle tyypilliset toimintaviihteet. Jos kyseinen hyökkäys kiinnostaa nähdä elokuvan muodossa, suosittelen vilkaisemaan mieluummin parin vuoden takaisen Midwayn (2019). Ei se ihmeellinen teos ole, mutta Bayn rainaan verrattuna huomattava parannus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pearl Harbor, 2001, Touchstone Pictures, Jerry Bruckheimer Films