Supergirl (2026) - elokuva-arvostelu

SUPERGIRL

Ohjaus: Craig Gillespie

Näyttelijät: Milly Alcock, Eve Ridley, Matthias Schoenaerts, Jason Momoa, David Krumholtz, Emily Beecham, Ferdinand Kingsley, Diarmaid Murtagh ja David Corenswet

Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Supergirl perustuu samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1959 ja kyseessä on DC:n uuden elokuvauniversumin toinen elokuva. Hahmo oli aiemmin nähty Helen Slaterin esittämänä elokuvassa Supertyttö (Supergirl - 1984), Melissa Benoistin esittämänä televisiosarjassa Supergirl (2015-2021) ja Sasha Callen esittämänä elokuvassa The Flash (2023). Callen oli tarkoitus tähdittää omaakin elokuvaansa, mutta kun James Gunn ja Peter Safran perustivat DC Studiosin ja ottivat päävastuun DC:n sarjakuviin perustuvista elokuvista ja sarjoista, vanhat suunnitelmat peruttiin. Gunn ja Safran paljastivat, että työn alla oli filmatisointi Supergirl: Woman of Tomorrow -sarjakuvasta (2021-2022). Päärooliin olivat ehdolla Emilia Jones, Cailee Spaeny ja Meg Donnelly, kunnes roolin nappasi Milly Alcock, joka teki ensiesiintymisensä hahmona viimevuotisessa Superman-elokuvassa (2025). Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025, sarjakuvaa mukaillen työnimellä "Supergirl: Woman of Tomorrow" ja nyt yksinkertaistetusti Supergirl saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut pääasiassa positiivinen tämän uuden DC-universumin suhteen. Pidin viime vuoden Supermanista ja mielsin nopeasti nähdyn Supergirl-tulkinnan kiinnostavan erilaiseksi. Kävinkin optimistisena katsomassa Supergirlin sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa, luettuani edellisiltana puolet Woman of Tomorrow -sarjakuvasta.

Syntymäpäiväänsä Krypto-koiransa kanssa toisella planeetalla juhliva Kara Zor-El päätyy auttamaan nuorta tyttöä Ruthyeta, joka haluaa kostaa perheensä murhanneelle Krem of the Yellow Hillsille. Karalla on nimittäin myös oma kana kynittävänään Kremin kanssa.

Milly Alcock palaa rooliinsa Kara Zor-Eliksi, eli Supergirliksi, näyteltyään hahmoa pikaisesti Supermanissa. Kuten kyseisessä leffassa jo nähtiin, tämä Kara ei ole superserkkunsa kaltainen sinisilmäinen sankari, vaan viinaan päin kallellaan oleva ja sarkasmiin turvautuva masentunut nuorukainen. Toisin kuin jo vauvana Maahan päätynyt Kal-El, joka kasvoi rakastavassa perheessä, Kara joutui todistamaan kotiplaneettansa Kryptonin tuhon, eivätkä siitä syntyneet haavat ole jättäneet häntä rauhaan. Alcock tulkitsee mainiosti hahmonsa vaikeaa mielenmaisemaa, minkä lisäksi Karalle kirjoitettu kasvutarina Supergirliksi on onnistunut ja piristävän erilainen kuin tavanomaisimmat supersankarien alkuperäkertomukset.

    Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori tyttö Ruthye Marie Knoll (Eve Ridley), joka näki perheensä murhan julman Krem of the Yellow Hillsin (Matthias Schoenaerts) kynsissä ja pyytääkin Karalta apua miehelle kostamisessa, sekä yksinäinen susi Lobo, jota näyttelee edellisessä DC-leffauniversumissa Aquamania esittänyt Jason Momoa. Ridley on kelpo valinta osaansa ja Ruthye toimii hyvänä vastaparina Karalle. Schoenaerts on sopivan iljettävä Kreminä, mutta en lämmennyt yhtään sarjakuvasta reippaasti poikkeavalle niittinaama-ulkonäölle. Lobon näkemistä odotin paljon, mutta harmillisesti hahmo jäi tässä mielestäni aika vaisuksi ja Momoa tuntui esittävän liialtikin sitä samaa renttua, millaisena hänet nähdään jatkuvasti muissa elokuvissa. Nyt hänellä vain oli enemmän meikkiä naamassa.

Supergirl oli mielestäni hieman ristiriitainen elokuva, jossa oli selvät hyvät puolensa, mutta myös aspekteja, jotka jättivät toivomisen varaa. Leffan onnistumiset löytyvät sen pääkaksikosta, Karasta ja Ruthyesta, joiden dynamiikka toimii mainiosti pitkin elokuvaa. Aluksi Kara haluaisi hoitaa Kremin etsimisen yksin, mutta hissuksiin ottaa tytön siipiensä alle ja alkaa muuttua sellaiseksi sankariksi, jollaista Ruthye hänestä halajaisi. Ruthyen kautta Kara myös pystyy hyvin heijastelemaan sitä, millainen hän haluaisi olla. Takaumat Kryptonilla Karan lapsuudesta ovat kanssa oivallisia ja tuovat sopivasti syvyyttä hahmoon.

Se, missä Supergirl kuitenkin takeltelee, on se tavanomaisempi supersankaripuoli. Leffa viihdyttää ajoittain, etenkin alkupäässään, kun Kara on lähinnä krapulassa, mistä saadaan ihan hupaisaa huumoria. Suuri osa toimintakohtauksista ovat kuitenkin valitettavan yhdentekevää mäiskettä, mistä ei löydy jännitettä ja mitkä eivät jää edes mieleen päheinä tai luovina. Taistelut myös toistavat tylsästi sitä tuttua James Gunn -kaavaa, eli jokin vanha hittibiisi pistetään soimaan taustalla, samalla kun kamera pyörii hahmojen ympärillä, kun taustalla räjähtelee ja pahiksia lentää sinne ja tänne. Erityisen laiskaa tästä tekee se, ettei Gunn ole edes ohjannut elokuvaa. Periaatteessa Supergirl oli mielestäni siis heikoimmillaan ja tylsimmillään, kun se oli vauhdikkaammillaan ja eniten taas pidin näkemästäni, kun elokuva rauhoittui syventämään päähenkilöitään. Nämä kohtaukset tuovat tarvittavaa tunnetta ja sydäntä peliin, pelastaen muuten aika keskinkertaisen avaruusseikkailun.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, jonka edellisistä leffoista I, Tonyasta (2017), Cruellasta (2021) ja Dumb Moneysta (2023) pidin aika paljonkin. Supergirlin kohdalla miehen työ on kuitenkin ailahtelevampaa. Ana Nogueiran käsikirjoitus toimii pääasiassa oivallisesti ja onkin sääli, ettei Gillespie saa siirrettyä sitä valkokankaille sen kaipaaman potkun kera. Supergirl on kuitenkin kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat näyttävät ja pidin todella paljon siitä, että monet avaruusoliot on toteutettu vanhanaikaisesti asuin ja maskeerauksin. Digitehosteiden taso vaihtelee näyttävästä keskeneräiseen ja videopelimäiseen, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä Claudia Sarne väläyttelee hetkellisesti oivallisia aikaansaannoksiaan ja onkin harmi, että naisen musiikit hukutetaan turhan usein eri artistien ja yhtyeiden biisien alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Supergirl, Yhdysvallat, 2026, DC Studios, The Safran Company, Troll Court Entertainment

Arvostelu: Dumb Money (2023)

DUMB MONEY

Ohjaus: Craig Gillespie

Pääosissa: Paul Dano, Shailene Woodley, Seth Rogen, Pete Davidson, America Ferrera, Anthony Ramos, Myha'la Herrold, Talia Ryder, Larry Owens, Vincent D'Onofrio, Nick Offerman, Sebastian Stan, Clancy Brown, Kate Burton, Dane DeHaan, Rushi Kota ja Olivia Thirlby

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: S

Dumb Money perustuu Ben Mezrichin kirjaan The Antisocial Network: The GameStop Short Squeeze and the Ragtag Group of Amateur Traders That Brought Wall Street to Its Knees vuodelta 2021, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin samaisen vuoden GameStopin osakekurssin noususta. Jo ennen kirjan julkaisua Metro-Goldwyn-Mayer hankki Mezrichin kirjan elokuvaoikeudet, mutta luopui projektista syksyllä 2022. Black Bear Pictures nappasi elokuvan itselleen ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa. Nyt Dumb Money -nimen saanut leffa saapuu teattereihin ja itse olin kiinnostunut elokuvasta sen näyttelijäkaartin ja hupaisalta vaikuttaneen trailerin perusteella. Kävinkin katsomassa Dumb Moneyn positiivisin odotuksin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Koronaviruspandemian aikana Reddit-käyttäjä Keith Gill kannustaa seuraajiaan sijoittamaan GameStopin osakkeisiin ja saa luotua ilmiön, joka pistää Wall Streetin rahapamppujen polvet tutisemaan.

Paul Dano nähdään elokuvan pääroolissa Reddit-käyttäjänä ja tubettajana Keith "Roaring Kitty" Gillinä, jonka tarkkaavaisuus GameStopin osakepotentiaalista sai Wall Streetin sudetkin varpailleen siitä, mihin tavallinen mattimeikäläinenkin voi pystyä rahamaailmassa. Jo pitkään muovautumiskykyään niin sympaattisilla kuin psykoottisilla rooleillaan esitellyt Dano näyttää jälleen lahjansa, saadessaan katsojan välittömästi Keithin puolelle. Dano tuo hyvin esille hahmonsa monet puolet, kun Keithin osaketempaus ottaa enemmän tuulta siipiensä alle kuin hän olisi osannut odottaa.

     Danon kanssa Dumb Moneyta tähdittää erittäin varteenotettava poppoo. Shailene Woodley esittää Keithin vaimoa Carolinea, Pete Davidson taas Keithin lipevää veljeä Keviniä ja Clancy Burton ja Kate Burton heidän vanhempiaan. Seth Rogen, Vincent D'Onofrio ja Nick Offerman näyttelevät ökyrikkaita Gabe Plotkinia, Steve Cohenia ja Kenneth C. Griffiniä, jotka alkavat nopeasti tuntea lompakoissaan Keithin aloittaman liikkeen, Sebastian Stan esittää tavallisten kansalaisten osakeasioissa auttavan Robinhood-yrityksen toimitusjohtajaa Vlad Teneviä, sekä America Ferrera, Larry Owens, Anthony Ramos, Myha'la Herrold ja Talia Rider nähdään Keithiä seuraavina sairaanhoitajina, GameStop-työntekijänä ja opiskelijaparina, jotka ryhtyvät sijoittamaan GameStopiin siinä toivossa, että saisivat erilaisia laskuja, velkoja ja muita maksettua. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin hyvää työtä ja etenkin Rogen ja Ferrera vakuuttavat sivurooleissaan.

Pörssimarkkinat, osakejutut ja muu Wall Streetiin liittyvä kuulostaa täysin heprealta varmasti monelle, niin myös minulle. Siitä huolimatta Dumb Moneyhyn on erittäin helppo hypätä mukaan ja elokuva toimii vahvasti, kertoohan elokuva tositarinaa ihan tavallisista mattimeikäläisistä, jotka onnistuivat pitkään höynäyttämään joitain Yhdysvaltojen varakkaimmista ihmisistä ja keräämään sievoisia summia omiin taskuihinsa - sekö jos mikä on tyydyttävä tunne. Elokuva selventää tarpeeksi hyvin käsittelemiään käsitteitä, kuten shorttausta, jotta kuka tahansa voisi pysyä kärryillä. Kiinnostavaa tapausta kuvataan myös onnistuneesti monista eri vinkkeleistä, millä vahvistetaan tapahtuneen merkittävyyttä talousmaailmassa. Oikeastaan elokuvan isoimmaksi viaksi koituu se, että GameStopin itsensä puolta tässä kaikessa kuvataan todella minimaalisesti. Mukana on Anthony Ramosin ja Dane DeHaanin hahmot, jotka työskentelevät eräässä GameStop-liikkeessä, mutta olisi ollut kiinnostavaa nähdä, kuinka yrityksen johdossa suhtaudutaan tähän kummaan osakeilmiöön.

Tunnin ja kolmen vartin kestossa elokuva on sopivan napakka paketti. Tahti on pääasiassa tehokkaan reipas ja hahmojen välillä hypitään toimivasti läpi keston. Vaikka osa repliikeistä menisikin merkityksiltään ohi, katsojana jämähtää silti jännittämään, kuinka tässä kaikessa lopulta käy. Tilanteesta revitään niin oivaa draamaa kuin hilpeää huumoriakin. Lopputulema on katkeransuloinen; turhauttava, mutta silti jollain lailla tyydyttävä. Mitäpä ökyrikkaat eivät tekisi maallisella mammonallaan suojatakseen omaa takamustaan, mutta sitten taas toisaalta Dumb Moneyn tapaus on osoitus siitä, millainen valta köyhälläkin massalla voi olla.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, jonka aiempiin töihin kuuluvat erittäin mainiot I, Tonya (2017) ja Cruella (2021). Gillespie pitää laajaa pakettia toimivasti kasassa ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Lauren Schuker Blumin ja Rebecca Angelon teksti on tasokas, joskin minua kiinnostaisi tietää, mistä muodostui kaksikon päätös jättää GameStopin johto kokonaan pois tarinasta. Dumb Money on myös kuvattu ja leikattu oivallisesti. Lavasteet ja asut toimivat. Ihmisten käyttämät maskit muistuttelevat kaiken aikaa koronasta, mikä vain vahvistaa ymmärrystä, kuinka vähän aikaa tästä GameStop-tapauksesta olikaan. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Will Batesin musiikit jäävät täysin eri artistien ja yhtyeiden kappaleiden varjoon, joita soitetaan läpi leffan aina Cardi B:n WAPista The White Stripesin Seven Nation Armyyn.

Yhteenveto: Dumb Money on erittäin mainio draamakomedia tositapahtumasta, joka viihdyttää mukavasti, vaikkei ymmärtäisi osakejutuista juuri tuon taivaallista. Kun vain ymmärtää köyhien onnistuvan pistämään rikkaiden polvet tutisemaan ja tienaamaan näiden kustannuksella rahaa mojovia summia, pörssiummikkokin myhäilee tyytyväisenä. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee reippaasti ja vekkulia tapausta kuvataan toimivasti monesta eri näkökulmasta. On vain outoa, ettei itse GameStopin johto ole lähes millään lailla esillä kaiken keskellä. Draama on toimivaa ja huumori hupaisaa. Paul Danon johdolla näyttelijäkaarti tekee mainiota työtä. Craig Gillespien ohjaus toimii ja teknisiltäkin puolilta leffa on pätevästi tehty. Dumb Money tuskin aiheensa puolesta houkuttelee massoja teattereihin, mutta jos tapaus kiinnostaa ja tykkäät katsoa altavastaajatarinoita, joissa vähävaraiset pistävät ökyrikkaat jännittämään rahojensa puolesta, suosittelen katsomaan elokuvan, kun se osuu kätevästi kohdalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dumb Money, 2023, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Stage 6 Films, Black Bear Pictures, Ryder Picture Company

Arvostelu: Cruella (2021)

CRUELLA

Ohjaus: Craig Gillespie

Pääosissa: Emma Stone, Emma Thompson, Joel Fry, Paul Walter Hauser, Emily Beecham, Kirby Howell-Baptiste, Mark Strong, John McCrea ja Kayvan Novak

Genre: rikos, komedia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Cruella perustuu Dodie Smithin kirjaan 101 dalmatialaista (The Hundred and One Dalmatians - 1956) ja se on Disneyn jo viides elokuva kirjan pohjalta kahden animaation ja kahden näytellyn elokuvan jälkeen. Disney ilmoitti jo vuonna 2013 työstävänsä elokuvaa näiden aiempien filmien pahishahmosta, Cruella de Vilistä, mutta vasta kesällä 2019 käynnistyivät kuvaukset. Alunperin elokuvan kaavailtiin ilmestyvän jo joulukuussa 2020, mutta hieman viivästyneen tuotannon ja alkaneen koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Cruella saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja lisämaksulla Disney+ -suoratoistopalveluun ja minun täytyy myöntää, että olin hyvin skeptinen ennakkoon. Kuten olen aiemminkin arvosteluissani kertonut, suhtautumiseni Disneyn uusia animaatioklassikoiden näyteltyjä versioita kohtaan on muuttunut negatiivisempaan suuntaan vuosien varrella. Vuoden 2016 Viidakkokirja (The Jungle Book) oli varsin positiivinen yllätys, mutta vuoden 2019 Dumbo, Aladdin ja Leijonakuningas (The Lion King), sekä vuoden 2020 Mulan olivat toinen toistaan keskinkertaisempia, heikompia ja laiskempia kopioita hienoista filmeistä. Meninkin epäröiden katsomaan Cruellaa sen lehdistönäytöksessä ja jo nyt täytyy sanoa, että kyseessä on yksi vuoden kovimmista yllättäjistä ja kenties jopa Disneyn paras live action -versio vanhan animaatioklassikon pohjalta!

Lapsena orvoksi jäänyt Estella aloittaa unelmatyönsä muotisuunnittelijana. Kun hän ei tunnu saavan lainkaan kiitosta työstään narsistiselta pomoltaan Paronittarelta, Estella luo itselleen häijyn alter egon, Cruellan, joka lähtee häikäilemättömään kilpailuun Lontoon muotimaailman hallinnasta.

Estellana, eli Cruellana nähdään Emma Stone, joka on täydellinen valinta päärooliin. Olen pitänyt Stonesta näyttelijänä siitä asti, kun näin hänet Zombielandissa (2009) ja Easy A:ssa (2010) noin kymmenen vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja leffa leffalta hän onnistuu vakuuttamaan enemmän ja enemmän. Hän on aina ollut valovoimainen esiintyjä, mutta hän on myös aina esittänyt hyviä ja mukavia hahmoja. Nyt hänet nähdään yhtenä Disney-historian katalimpana pahiksena ja Stone on aivan tajuttoman hyvä osassaan. Stone on suorastaan ihanan häijy Cruellana, herkutellen oikein tosissaan kierolla hahmollaan. Loistavan roolisuorituksen lisäksi hienoa on myös, että Cruellasta kirjoitetaan kunnon hahmo sen häijyyden ympärille. Filmi kertookin tarinan, kuinka Cruellasta tuli se Cruella, jonka tunnemme 101 dalmatialaista -animaatiossa (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Hahmon taustoja on yllättävänkin mielenkiintoista päästä avaamaan ja Stone näyttelee hahmon muutoksen upeasti.

     Stonen lisäksi elokuvassa nähdään animaatiosta tuttuja hahmoja, kuten Joel Fryn ja Paul Walter Hauserin näyttelemä Cruellaa auttava roistokaksikko Jasper ja Horace, Kirby Howell-Baptisten esittämä toimittaja Anita Darling ja Kayvan Novakin esittämä kirjoittaja Roger, sekä uusia hahmoja, kuten Emma Thompsonin näyttelemä muotialan legenda Paronitar. Fry ja Hauser ovat erinomaiset rosvoduona, joista saadaan paljon enemmän irti kuin animaatiossa, eivätkä he tyydy pelkkään osaan hölmöinä koheltajina. Howell-Baptiste ja Novak eivät pääse paljoa tekemään alkuperäistarinan ihmispäähenkilöinä, mutta leffa toimii kelvollisena alkuperäistarinana heillekin. Sen sijaan Emma Thompson on aivan mahtava ylimielisenä ja ihanan inhottavana Paronittarena, jolle Estella pääsee töihin, mutta joka ottaa kaiken kunnian Estellan luomuksista. Stonen tavoin Thompsonkin selvästi nauttii iljettävän roolihahmonsa esittämistä.

Kun olin jo menettämässä kokonaan toivoni näihin Disneyn näyteltyihin versioihin vanhoista animaatioklassikoista, studio päättääkin yllättää oikein toden teolla. Cruellaa oli suorastaan ilo katsella, sillä siinä on jotain niin ihastuttavaa kaikessa sen riemastuttavan kierossa pilkkeessä silmäkulmassa. Vähän väliä kasvoni olivat hölmössä virneessä, sillä nimikkohahmon tarina on niin mahtava yhdistelmä viettelevää ja vaarallista. Vaikka taisto muotimaailman hallitsijuudesta ei välttämättä ajatuksena kuulosta erityisen kiinnostavalta, voin vakuuttaa, että elokuvassa on kyse paljon enemmästä, jolloin muodista vähät välittävätkin voivat huomata uppoutuneensa täysillä kertomuksen vietäväksi. Cruellan ja Paronittaren välistä konfliktia rakennetaan erinomaisesti ja kun nämä hahmot ja heidän näyttelijänsä ovat näin hienoja, muotitaistelu on todella viihdyttävää (ja jopa aika jännittävää) seurattavaa. Samalla myös itse nimikkohahmon lipsuminen synkkyyteen ja hulluuteen vetää vahvasti katsojaa puoleensa.

Etukäteen elokuvaa on paljon verrattu esimerkiksi Joker-elokuvaan (2019), joka kertoi ikonisen pahishahmon syntytarinan, sekä leffaan Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006), jossa taas päähenkilö työskentelee muotisuunnittelijana ja hänen kaamea pomonsa alkaa kokea hänen lahjansa jopa uhkaavana. Cruellaa katsoessa mielleyhtymiä molempiin elokuviin syntyy toki useasti, mutta en lopulta edes kokenut sitä häiritsevänä tai ongelmallisena tekijänä. Enemmänkin vain nautin siitä, että filmi tuntui kuin näiden kahden elokuvan oudolta ja häiriintyneeltä rakkauslapselta. Samalla pidin siitä, kuinka elokuva pitää sisällään tuttuja elementtejä 101 dalmatialaista -tarinasta, mutta kertoo silti täysin omaa ja oikeasti vahvaa tarinaansa, eikä syyllisty vain klassikon tylsään kierrättämiseen, mitä suuri osa Disneyn uusista versioista valitettavasti tekee.

Yksi suosikkijutuistani Cruellassa on, ettei se pelkää olla tavallista synkempi Disney-elokuva. Cruella itse on synkkä hahmo, joten olisi outoa tehdä täysin höttöinen lastenleffa, jossa hän on päähenkilö. Filmi onnistuu yllättämään muutamaankin otteeseen, kuinka pitkälle se on valmis menemään, saaden minut pitämään elokuvasta entistä enemmän. Synkistely ei kuitenkaan tarkoita, että elokuva olisi huumoriton. Päinvastoin, Cruella on todella hauska elokuva. Osa huumorista on hieman sellaista ilahduttavan kieroa, mutta mukaan mahtuu myös paljon muutenkin hauskoja hetkiä ja heittoja. Draaman ja komedian välillä tasapainottelu onnistuu luontevasti ja kuten jo aiemmin sanoin, elokuva osaa myös olla jännittävä. Elokuvan toisen tunnin aikana aloin kokea halua siirtyä penkkini reunalle, sillä niin hyvin filmi alkoi saada minua lumoihinsa. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntui vain parissa kohtaa liialliselta, mutta muuten Cruella oli nopeasti ohi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Craig Gillespie, jonka edellinen leffa oli tositapahtumiin perustuva I, Tonya (2017). Ei ole ihme, että hän sai sen jälkeen Cruellan vastuulleen, sillä jo siitä löytyi tiettyä nokkeluutta ja viekkautta kuin tästäkin. Gillespie rakentaa tunnelmaa vakuuttavasti ja kuljettaa tarinaa alun pienen takkuilun jälkeen sujuvasti kohti finaaliaan. Dana Foxin ja Tony McNamaran käsikirjoitus lainailee aiemmin muissa filmeissä nähdyistä jutuista, mutta rakentelee tutuista palasista uuden paketin. Elokuva on myös tyylikkäästi kuvattu ja kamera oikein tosissaan esittelee Cruellan ja Paronittaren monia näyttäviä asuja. Maskeeraajat saavat Stonen näyttämään juuri oikealta nimikkohahmona ja lavastajat taas herättävät filmin tapahtuma-ajan, 1970-luvun taidokkaasti henkiin. Jos jotain selvää moitittavaa elokuvasta löytyy, niin monissa otoksissa on häiritsevänkin selvää, milloin oikeiden koirien sijaan ruudulla näkyy tietokoneluomus. Pakkohan leffassa on dalmatialaisia jossain roolissa olla, mutta parissa kohtaa digihauvat ovat jopa kiusallisen näköisiä. Äänimaailma sentään on hyvin rakennettu tehosteista moniin kappaleisiin, joita elokuvassa kuullaan. Paikoitellen kenties liian moniin, sillä Nicholas Britellin varta vasten tähän elokuvaan säveltämät musiikit eivät erotu lainkaan joukosta.

Yhteenveto: Cruella on riemastuttavan viekas ja häijyn viettelevä elokuva, joka nousee kirkkaasti Disneyn animaatioklassikoiden uusien näyteltyjen versioiden kärkikastiin. Leffan alku on vielä pienesti takkuileva, mutta pian sen jälkeen Cruellan alkuperäkertomus nappaa tiukasti mukaansa, eikä päästä irti ennen loppua. Muotimaailman hallitsijuuden kilpailu on yllättävänkin koukuttavaa ja hienoa katseltavaa, johtuen tietty suurimmaksi osaksi päätähtien vaikuttavuudesta. Emma Stone on täydellinen Cruellana, kanavoiden hahmon ihastuttavaa kieroutta upeasti. Emma Thompson taas toimii erinomaisena vastuksena ja molemmat Emmat selvästi nauttivat rooleistaan täysillä. Kumpaakin on suorastaan ilo seurata läpi leffan. Sekaan mahtuu mainiota huumoria, mutta leffa ei myöskään pelkää synkistellä ja se saakin erityisesti loppupäässä jännittämään. Käsikirjoitus toki lainailee aiemmin tehdyistä filmeistä, mutta lainatut palaset muodostavat niin veikeän ja loistokkaan uuden kokemuksen, että olin erittäin tyytyväinen näkemääni. Cruella valaa toivoa, että nämä näytellyt versiot vanhoista animaatioklassikoista voivat olla muutakin kuin pelkkää sielutonta kopioimista. Leffa sisältää tuttuja juttuja 101 dalmatialaista -leffasta, mutta kertoo täysin omaa, vahvaa tarinaansa. Iso suositus!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cruella, 2021, Walt Disney Pictures, Gunn Films, Marc Platt Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: I, Tonya (2017)

I, TONYA

Ohjaus: Craig Gillespie
Pääosissa: Margot Robbie, Sebastian Stan, Allison Janney, Paul Walter, Julianne Nicholson, Caitlin Carver, Anthony Reynolds, Ricky Russert, Bojana Novakovic ja Bobby Cannavale
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

I, Tonya kertoo tositarinan taitoluistelija Tonya Hardingin elämästä. Elokuvan teko alkoi, kun käsikirjoittaja Steven Rogers näki dokumentin taitoluistelusta, missä kerrottiin Hardingista. Hän haastatteli paljon Hardingia, tämän miestä ja muita heidän elämäänsä kuuluneita, ja työsti sitten käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2017 ja päättyivät helmikuussa. I, Tonya sai ensi-iltansa syksyllä Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä on näytetty erilaisissa tapahtumissa. Laajan teatterilevityksen elokuva sai vasta tänä vuonna ja Suomeen se päätyy vasta maaliskuussa. Itse pääsin kuitenkin näkemään sen jo tammikuussa, kun sille järjestettiin ensimmäinen lehdistönäytös. Luisteleminen ei erityisemmin kiinnosta minua, joten veikkaan, että koko filmi olisi mennyt minulta täysin ohi, jos se ei olisi saanut kolmea Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa, paras naissivuosa ja paras leikkaus). Meninkin katsomaan I, Tonyan samana päivänä Oscar-ehdokasleffa The Shape of Waterin (2017) kanssa. Elokuvat näytettiin eri teattereissa ja näytösten välillä oli vain kymmenen minuuttia aikaa, joten minun täytyi oikein juosta (vai sanoisinko jopa luistella, kun maa oli niin jäinen), että ehdin pressiin ajoissa.

Tonya Hardingin unelma on päästä olympiatason taitoluistelijaksi. Tie siihen on kuitenkin vaativa, piittaamattoman äidin, nyrkkejään kohottavan miehen ja tämän idioottiystävien takia.

Pääroolissa Tonyana nähdään Margot Robbie, joka on loistava osassaan. Robbie on aiemminkin osoittanut pystyvänsä todella heittäytymään rooleihinsa, kuten Suicide Squadin (2016) Harley Quinniksi, mutta vasta tässä hänen heittäytyminen pääsee oikeuksiinsa, kun ympärillä oleva elokuvakin toimii. Tonya on aika persoonallinen tapaus, minkä takia Robbie pääsee selkeästi pitämään hauskaa. Hahmo ei hirveästi jaksa kuunnella muiden mielipiteitä, vaan päättää määrätietoisesti tehdä juuri sitä mitä haluaa. Ja kun Tonya haluaa olympialuistelijaksi, niin kukaan ei voi muuttaa hänen mieltään. Robbie saa tehtyä paikoitellen töykeästä Tonyasta pidettävän hahmon. Vaikka Robbie onkin erinomainen, en silti usko hänen voittavan Oscar-palkintoa vielä tästä roolista.
     Sen sijaan uskon Tonyan LaVona-äitiä näyttelevän Allison Janneyn vievän parhaan naissivuosa-pystin, sillä hänen roolityönsä on aivan mielettömän upeaa! LaVona on ihmisenä ja ennen kaikkea äitinä aivan kamala: hänen tyttärensä ei kiinnosta häntä lainkaan, hän lyö tytärtään ja puhuu hänelle kuin hän olisi suurin häpeän aihe koko maailmassa. Janneyn esiintyminen on niin fantastista, että hän saa katsojan rakastamaan LaVonan vihaamista. Tai noh, ei hahmoa vain pysty vihaamaan, sillä hän on karulla tavalla todella hauska! On suuri harmi, että noin puolessa välissä LaVona tuntuu usein unohtuvan kokonaan. Alkupäässä hänen kohtauksiaan on kuitenkin ihan parasta seurata.
     Marvelin elokuvista tuttu Sebastian "Winter Soldier" Stan esittää Tonyan miestä, Jeff Gilloolyä. Aiemmin Stan ei ole tehnyt minuun kovin kummoista vaikutusta ja olen pitänyt häntä lähinnä ihan toimivana sivunäyttelijänä. Tässä leffassa hän kuitenkin pääsee näyttämään, että hänen tulevista projekteistaan kannattaa kiinnostua. Stankin onnistuu tekemään inhottavasta hahmosta jokseenkin pidettävän, vaikka se tuottaa enemmän vaikeuksia verrattuna Janneyn LaVonaan. Kauhea äitihahmo on helppo saada hauskaksi, mutta miten tehdä vaimonhakkaajasta pidettävä? Noh, Stan onnistuu saamaan katsojan vihaamaan hahmoa oikeissa kohdissa ja pitämään hänestä, kun tarina sitä vaatii. Yllätyin lähinnä siitä, kuinka uskottavasti Stan esittää paskiaista, noin niin kuin suoraan sanottuna.
     Täytyy vielä lyhyesti nostaa esille Paul Walter Hauser, joka näyttelee Jeffin ystävää Shawnia, joka kuvittelee olevansa Tonyan henkivartija. Shawn on aivan käsittämättömän tyhmä tyyppi, mikä tarjoaa useat naurut leffan aikana. Hauser on mahtava kummallisena heppuna, joka ei oikein edes tajua, mitä on tekemässä, minkä takia on hienoa, että muutamassa kohtaa hän pääsee kunnolla loistamaan ja naurattamaan.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Julianne Nicholson ja Bojana Novakovic Tonyan valmentajina, Caitlin Carver luistelija Nancy Kerriganina, Anthony Reynolds ja Ricky Russert Shawnin urpoina ystävinä, ja Bobby Cannavale hieman turhana reportteri Martin Maddoxina, joka nähdään vain haastatteluissa.

Käsikirjoittaja Steven Rogers tosiaan haastatteli paljon Tonyaa, Jeffiä, Shawnia ja LaVonaa, mitä on hyödynnetty hauskasti läpi leffan. Rogers nimittäin huomasi, että haastateltavien tarinat poikkesivat hieman toisistaan, joten hän päätti lisätä haastatteluja mukaan leffaan, jotka on kuvattu uudelleen näyttelijöiden kanssa. Elokuva lähtee käyntiin hahmojen haastatteluista, joita käytetään usein kertojaääninä, jotka selittävät katsojille tapahtumia. Sen lisäksi välillä leikataan haastatteluihin, mikä luo hauskaa rytmitystä. Tällä tyylillä on oivallisesti yhdistetty dokumentin ja elokuvan henget toisiinsa, jolloin lopputuloksena on ainutlaatuinen teos. Uniikkiutta lisää se, että kyseessä on mustalla huumorilla höystetty draama, jolloin katsojat pääsevät naureskelemaan useille karuille jutuille, joita tosielämässä lähinnä kauhistelisi. Elokuva onnistuu näin esittämään vaimonhakkaaja-Jeffin hieman paremmassa valossa, mutta parhaiten tyyli toimii tosiaan LaVonan kanssa. Yllätyin alkupäässä todella positiivisesti, kun huomasin vähän väliä hekottelevani tai myhäileväni hassujen juttujen ansiosta ja tiesin jo siinä kohtaa, että pitäisin leffasta enemmän kuin etukäteen ajattelin. Kuitenkin jos tyylipuolesta pitäisi antaa kritiikkiä (kuten pitääkin, jos siltä tuntuu), niin en täysin perustanut sellaisesta neljännen seinän rikkomisesta, että kesken kohtauksen hahmo kääntyy katsomaan kohti kameraa ja selittää tapahtumia. Mukana on jo haastatteluja, joten nämä hetket tuntuivat jokseenkin ylimääräisiltä.

Yllätyin positiivisesti myös siitä, kuinka kiinnostava elokuvan tarina on. Itse en ole ikinä jaksanut seurata urheilua, sillä se ei vain ole koskaan kiinnostanut minua. Taitoluistelua olen muutaman kerran jämähtänyt tuijottamaan, jos luistelija on tehnyt jotain oikeasti vaikuttavaa. Tämän leffan aikana seurasin erittäin mielelläni luistelukohtauksia, mitä tietty helpottaa se, ettei koko elokuva ole pelkkää luistelemista, vaan siinä kulkee kunnon tarinakin mukana. En tiennyt etukäteen Tonyan urasta ja sen ajan luistelutapahtumista mitään, joten vaikka naureskelin ensimmäisen tunnin ajan synkille vitseille, mietin samalla usein, miksi juuri tämä tarina piti kertoa? Se selviää vasta toisen tunnin puolella, jolloin filmi saa aika odottamattoman käänteen, jos tositapahtumia ei tiedä etukäteen. Vaikka loppupuoliskon hulluus onnistuu naurattamaan, että tapahtuiko jotain tällaista ihan oikeasti, leffa vähentää hieman koomisuuttaan ja kertoo enemmän tarinan traagisesta puolesta, jolloin se ei ole enää yhtä viihdyttävä. Suurimmaksi osaksi leffa ei tunnu kuitenkaan hidastelevan, vaan parin tunnin kesto on nopeasti ohi, sillä pääasiassa elokuva viihdyttää ja naurattaa onnistuneesti.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, joka on tehnyt todella mainiota työtä filmin hengen kanssa. Dokumentaarinen, mutta silti fiktiolta vaikuttava, mustalla huumorilla höystetty draama on varmasti kova pala purtavaksi, mutta Gillespie hoitaa homman taidokkaasti. Steven Rogers on saanut aikaiseksi nokkelan käsikirjoituksen, jonka parasta antia on sen kekseliään hauska dialogi. I, Tonya on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Haastattelut yhdistyvät kokonaisuuteen erinomaisesti ja etenkin luistelukohtauksissa kameratyöskentely pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Leffan äänimaailma on toimiva, muttei erityisemmin korostu, mitä ei tee myöskään Peter Nashelin säveltämä musiikki.

Yhteenveto: I, Tonya on erittäin mainio ja yllättävän hulvaton elokuva, jos katsojana nauttii mustasta huumorista. Ensimmäisen tunnin aikana pääsee vähän väliä naureskelemaan ikäville asioille, joita Tonyan elämässä on tapahtunut ja vaikka toisen tunnin aikana voi hekotella Shawnin typerille kavereille, muuttuu leffa silloin hieman traagisemmaksi. Elokuvaan on luotu hauskasti dokumentaarinen tyyli ja haastatteluhetket tuovat oman kekseliään lisäyksensä filmiin. En kuitenkaan välittänyt neljännen seinän rikkomisesta, vaan se tuntui jokseenkin turhalta. Pidin silti leffasta enemmän kuin ajattelin ja se piti minut paremmin mukanaan, mistä voi pääasiassa kiittää mahtavia näyttelijöitä. Margot Robbie pääsee kunnolla heittäytymään kapinahenkisen Tonyan roolissa ja Sebastian Stan on loistovalinta pidettävän inhottavaksi Jeffiksi. Show'n varastaa kuitenkin aivan mahtavan roolityön tekevä Allison Janney, joka ansaitsee esiintymisestään Oscar-palkinnon! Suosittelen I, Tonyan katselua lämpimästi urheilua seuraaville, synkemmästä huumorista pitäville henkilöille. Jos filmistä ei etukäteen tiedä muuta kuin sen, että se kertoo tositapahtuman luistelijasta, elokuva yllättää varmasti useaan otteeseen. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyesti todellisen Tonyan ja hänen tuttujensa haastatteluja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I, Tonya, 2017, Clubhouse Pictures, LuckyChap Entertainment