Paradise, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

PARADISE - KAUSI 2

Luoja: Dan Fogelman

Näyttelijät: Sterling K. Brown, Julianne Nicholson, Sarah Shahi, Nicole Brydon Bloom, Aliyah Mastin, Percy Daggs IV, Krys Marshall, Enuka Okuma, Charlie Evans, Matt Malloy, Shailene Woodley, Thomas Doherty, Cameron Britton, Michael McGrady, Patrick Fischler, Jon Beavers, Kate Godfrey ja James Marsden

Genre: scifi, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 46 minuuttia - 1 tunti 1 minuutti - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Dan Fogelmanin luoma televisiosarja Paradise nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä tammikuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025 ja nyt Paradisen toinen kausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelussa). Itse pidin sarjan mielenkiintoisesta avauskaudesta ja olenkin optimistisena odottanut jatkoa. Katsoin Paradisen uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Samaan aikaan kun Xavier Collins matkaa ulkomaailmaan etsimään vaimoaan Teriä, Coloradon maanalaisessa bunkkerissa alkaa taistelu vallasta.

Sterling K. Brown palaa rooliinsa Xavier Collinsiksi, salamurhatun presidentti Bradfordin (James Marsden) entiseksi turvamieheksi, joka lavastettiin rikolliseksi ja on nyt niin karkumatkalla Coloradon jättibunkkerista kuin etsintäretkellä löytääkseen vaimonsa Terin (Enuka Okama), jonka paljastettiin olevan yhä elossa. Brown suoriutuu toistamiseen hyvin roolistaan, tulkiten mainiosti hahmonsa päämääräisyyttä yhdistää jälleen perheensä. Xavier on yhä oiva hahmo ja on myös kiinnostavaa päästä näkemään enemmän Teriä, kun kakkoskausi paljastaa, mitä hän on puuhannut viimeiset vuodet maailmanlopun jälkeen.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Aliyah Mastin ja Percy Daggs IV Xavierin ja Terin lapsina Presleynä ja Jamesina, Julianne Nicholson katalana Sinatrana, Sarah Shahi terapeutti Gabrielana, Nicole Brydon Bloom ja Krys Marshall erityisagentteina Janena ja Nicolena, sekä Matt Malloy uutena presidenttinä Henry Bainesina, kun taas uusina tuttavuuksina kausi esittelee ulkomaailman selviytyjiä, lääketiedettä opiskelleen Annien (Shailene Woodley), varusteita itselleen haalivaan ryhmään kuuluvan Linkin (Thomas Doherty), sekä postimies Garyn (Cameron Britton). Vanhoista tutuista hahmoista saadaan mukavasti lisää irti ja uudet hahmot sekoittavat sopivasti pakkaa, sekä tuovat uutta perspektiiviä maailmanloppuun, sillä he joutuivat oman onnensa nojaan, toisin kuin bunkkerissa turvassa elelleet.

Paradisen ensimmäinen tuotantokausi käynnistyi aikamoisena murhamysteerinä, kun itse Yhdysvaltojen presidentti löytyi kuolleena ja ensimmäiseksi epäilyt kohdistuivat hänen turvamieheensä. Matto kuitenkin nykäistiin tehokkaasti katsojan jalkojen alta jo avausjaksossa, kun kävi ilmi, että sarja tapahtuu itse asiassa maailmanlopun jälkeen valtavassa bunkkerissa. Kakkoskausi vie hahmot bunkkerin ulkopuolelle ja näyttää, mitä ulkomaailmassa todellisuudessa on meneillään. Onkin kiinnostavaa lähteä Xavierin kanssa tälle seikkailulle, minkä lisäksi on myös mielenkiintoista seurata bunkkerin sisäistä valtataistelua.

Ykköskauden tapaan en kuitenkaan mieltänyt kakkoskauttakaan miksikään napakympiksi, vaan taso ailahtelee tälläkin kertaa hieman, riippuen paljon seurattavista hahmoista ja heidän tarinoistaan. Lähes jokainen jaksoista keskittyy eri hahmoihin eri tilanteissa ja ajassakin hypitään jälleen varsin paljon. Kuten avauskaudella, myös nyt pidin eniten maailmanlopun ja sen tuoman kaaoksen alkuun keskittyvään jaksoon, joka tällä kertaa kertoo Terin puolen. Loppusuoralla nämä eri juonikuviot yhdistyvät pääasiassa sulavasti tehokkaan jännittävään finaaliin. Sen enempää paljastamatta totean kuitenkin, etten ihan lämmennyt päätösjakson uusille suurille paljastuksille, joiden myötä sarja siirtyy vielä villimmin scifin puolelle. Kolmatta kautta työstetään parhaillaan, mutta tämän kauden viimeiset minuutit eivät valitettavasti saaneet minua juuri innostumaan siitä, mitä on seuraavaksi luvassa.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät jännitettä sopivasti yllä ja saavat näyttelijänsä irrottelemaan onnistuneesti. Dan Fogelmanin johtaman käsikirjoitustiimin työ on kuitenkin hitusen ailahtelevaa ja kulkee lopulta turhan villeille vesille. Teknisesti Paradise kuitenkin pysyy laadukkaana. Kakkoskausi on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja tietokonetehosteetkin ovat pääasiassa kelvolliset. Äänityöskentely on osaavaa ja Siddhartha Khosla tunnelmoi jälleen mainiosti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Paradise, Yhdysvallat, 2025-, 20th Television, Hulu Originals, Hulu, Indian Meadows Productions, Rhode Island Ave. Productions, Zaftig Films

Arvostelu: The Amateur (2025)

THE AMATEUR

Ohjaus: James Hawes

Pääosissa: Rami Malek, Laurence Fishburne, Holt McCallany, Julianne Nicholson, Caitríona Balfe, Danny Sapani, Jon Bernthal, Rachel Brosnahan, Barbara Probst, Marc Rissmann, Adrian Martinez ja Michael Stuhlbarg

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

The Amateur perustuu Robert Littellin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981. Jo kirjan ilmestymisvuonna julkaistiin kanadalainen elokuvasovitus The Amateur. Yhdysvaltalaisen adaptaation teko käynnistyi lähes 20 vuotta sitten, jolloin Hugh Jackman kiinnitettiin päärooliin. Alkuperäisistä suunnitelmista kuitenkin luovuttiin vuosien varrella ja lopulta Rami Malek nappasi pääroolin, kun alkuvuodesta 2023 elokuvan teko starttasi oikein tosissaan. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja nyt The Amateur on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole lukenut Littellin kirjaa tai nähnyt aiempaa elokuvasovitusta, mutta kiinnostuin uudesta leffasta heti, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa The Amateurin sen ensi-iltapäivänä positiivisin mielin.

CIA:n kryptoanalyytikko Charlie Hellerin elämä romahtaa, kun hänen vaimonsa tapetaan terroristien hyökkäyksessä. Kun CIA ei vaikuta tekevän elettäkään syyllisten nappaamiseksi, kostonhimoinen Charlie päättää tappaa vaimonsa murhaajat itse.

Pääroolissa Charlie Hellerinä nähdään Rami Malek, jolle tietokoneneron esittäminen ei tule minään uutena juttuna - tekihän mies läpimurtonsa Mr. Robot -sarjassa (2015-2019). Malek istuukin rooliin täydellisesti ja vakuuttaa, kun Charlie kuulee suru-uutiset vaimostaan (Rachel Brosnahan) ja ajautuu kostonhimon tielle. Vaikka Charlie työskentelee CIA:lla, hän ei todellakaan ole mikään kentällä toimiva vakooja tai kylmäverinen tappaja, joten kostoreissu ei tule helppona nakkina tietokoneen takana istuvalle hissukalle. Malek tulkitsee erityisen mainiosti hahmonsa sisäistä moraalista pohdintaa, sillä hän ei toisaalta pysty riistämään toisen ihmisen henkeä, mutta samalla hän haluaa saada vaimonsa murhaajat hautaan.

     Elokuvassa nähdään myös Julianne Nicholson CIA-johtaja Samantha O'Brieninä, Holt McCallany Charlien pomona Alex Moorena, Danny Sapani tämän oikeana kätenä Caleb Horowitzinä, Jon Bernthal CIA-agentti Jackson O'Brieninä, Laurence Fishburne Charlielle pikaisen kenttäkoulutuksen antavana Robert Hendersonina, sekä Caitríona Balfe salaperäisenä Inquilinena. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti, joskin Bernthalin hahmo tuntuu hieman ylimääräiseltä. On jopa aika huvittavaa kuulla nimenomaan Bernthalin suusta repliikkejä siitä, että "ethän sinä nyt voi mennä noin vaan tappamaan vaimosi murhaajia", kun mieshän on parhaiten tunnettu perheensä kuolemaa kostavan Punisherin roolista Marvelin sarjoissa. On myös hassua, että Fishburne on markkinoinnissa nostettu isosti esille, sillä hänen ruutuaikansa jää lopulta aika vähäiseksi. Veikkaankin, että Charlien koulutusosiosta on saksittu leikkaushuoneen lattialle useita minuutteja Fishburnen kohtauksista.

Jos sinulla on ollut ikävä ysäritrillereitä, The Amateur voi toimia juuri sinulle. Itse pidin elokuvasta, ajoittain jopa aika paljonkin, vaikka sekaan mahtui joitain töksähtäviä ratkaisuja, kuten Bernthalin hahmo ja Charlien selvästi typistetty koulutus, kun tekijät taisivat hoksata, että itse kostoreissuun pääseminen kestää liian kauan. Kun Charlie vihdoin pääsee matkaan, elokuva nappaa hyvin otteeseensa ja onkin erittäin kiinnostavaa seurata tapahtumaketjun etenemistä. Kuten jo kerroin, Charlie ei tosiaan ole mikään kenttäagentti tai tappaja, joten hän on aikamoisen suorituksen edessä, jos hän mielii saada ehtoja terroristeja ja palkkatappajia hengiltä. Tappelukyvyttömyyttään mies kuitenkin paikkaa älykkyydellään ja mukana on joitain hyvin nokkeliakin hetkiä, kun Charlie keksii keinon hoitaa jonkun homman tai päästä pälkähästä. Tästä saadaan mukaan myös hyvää huumoria muutoin varsin ankean aihepiirin keskelle.

Lisäjännitettä elokuvaan tuo Charlien perässä oleva CIA, joka ei tietenkään tykkää siitä, että yksi heidän työntekijöistään on päättänyt käyttää heidän resurssejaan henkilökohtaiseen kostoretkeensä. Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että kaikilla CIA:ssa ei ole puhtaat jauhot pussissaan ja elokuvantekijät ovatkin onneksi tajunneet, että tämä olisi loppupään käänteenä aivan liian kliseinen ja asia tulee ilmi jo varhaisessa vaiheessa. Sen sijaan yllättävää on, kuinka merkittävässä roolissa Suomi ja suomalaiset ovat elokuvan lopputuloksen kannalta. Tuskin elokuvaa on kuvattu sekuntiakaan lähelläkään Suomea, eikä työryhmässäkään ole välttämättä ollut ainuttakaan suomalaista, mutta kyllä sitä voisi silti torille lähteä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Hawes, jonka edellinen työ oli liikuttava draamaleffa One Life (2023). The Amateur ei ole yhtä vahva suoritus, mutta näyttää Hawesin taitavan myös jännärin. Ken Nolanin ja Gary Spinellin käsikirjoitus on oiva ja tuo hyvin selväksi sen, kuinka ihmisiä vahditaan nykyään ihan kaikkialla koko ajan. Teknisiltä ansioiltaankin The Amateur on mainio, vaikka leikkaus kaipaisikin joistain kohdista viilausta. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota, tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Volker Bertelmannin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Amateur, 2025, 20th Century Studios, Hutch Parker Entertainment, Joel B. Michaels Productions

Arvostelu: Dream Scenario (2023)

DREAM SCENARIO

Ohjaus: Kristoffer Borgli

Pääosissa: Nicolas Cage, Julianne Nicholson, Lily Bird, Jessica Clement, Tim Meadows, Michael Cera, Dylan Gelula, Dylan Baker, Kate Berlant, Nicholas Braun, Amber Midthunder ja Lily Gao

Genre: draama, komedia, trilleri

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Dream Scenario on Nicolas Cagen tähdittämä mustalla huumorilla höystetty trilleri. Kristoffer Borgli työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai A24-yhtiön innostumaan siitä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja lopulta Dream Scenario sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2023. Suomessa elokuva esitettiin viime syksynä Night Visions -festivaaleilla ja nyt se on saanut myös kunnon teatterilevityksen. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä innostuneena heti, kun kuulin sen premissistä. Kävinkin katsomassa Dream Scenarion heti sen ensi-iltapäivänä.

Biologianopettaja Paul Matthews saa tietää, että lähes kaikki ihmiset ovat alkaneet nähdä hänestä unta. Aluksi Paul pääsee nauttimaan kummallisesta maineesta, kun outo tapahtuma muuttuu viraali-ilmiöksi, mutta pian Paulin elämä kääntyy päälaelleen, unien muuttuessa painajaisiksi.

Elokuvan pääroolissa Paul Matthewsina nähdään tosiaan Nicolas Cage, jolla on aivan mahtava putki päällä. Tehtyään pitkään aikamoista sekundaroskaa korjatakseen talousongelmiaan, Cage teki ilahduttavan paluun kummallisen sekoilun pariin hurjassa Mandyssa (2018) ja on sen jälkeen riemastuttanut muun muassa Color Out of Spacessa (2019), Pigissä (2021) ja Suurenmoisen lahjakkuuden sietämättömässä taakassa (The Unbearable Weight of Massive Talent - 2022). Cage istuu täydellisesti Pauliksi, aikamoiseksi vässykäksi biologianopettajaksi, josta muodostuu yllättävä julkkis, kun aika lailla kaikki alkavat yhtäkkiä nähdä hänestä unta. Paul on toisaalta tylsä tyyppi ja onkin siis ihme, että juuri hän ilmestyy syystä tai toisesta ihmisten uniin. Samalla hän on kuitenkin erittäin monikerroksinen ihminen, jota kohtaan kokee monenlaisia tunteita pitkin leffaa. Välillä Paul on huvittava tohelo, välillä häntä käy sääliksi, välillä hänen tekonsa ärsyttävät ja välillä ei oikein tiedä, mitä mieltä hänestä olisi. Cage tulkitsee hahmon kaikkia puolia erinomaisesti ja tekee yhden ehdottomista suosikkirooleistani, joita olen häneltä nähnyt.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Julianne Nicholson Paulin vaimona Janetina ja Lily Bird ja Jessica Clement pariskunnan tyttärinä Sophiena ja Hannahina, Tim Meadows Paulin työpaikkana toimivan koulun dekaanina, Dylan Baker Paulin kollegana Richardina, Michael Cera markkinointiyhtiön johtajana Trentinä, joka haluaa ensimmäisenä muovata Paulin kummallisen ilmiön rahaksi, sekä Dylan Gelula Trentin assistenttina Mollynä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, mutta loppujen lopuksi Dream Scenario on puhtaasti Cagen show.

Dream Scenario oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta sen vekkulin ja varsin villinkin idean ansiosta. Minua kuitenkin jännitti, että mitä jos elokuvalle käy niin, ettei sen ohjaaja-käsikirjoittaja Kristoffer Borgli olekaan lopulta saanut aikaiseksi yhtä loistavaa teosta kuin mihin premississä olisi potentiaalia. Huoleni olivat onneksi turhat ja Dream Scenario osoittautui yhdeksi parhaista elokuvista, jonka olen hetkeen nähnyt. Elokuva on todella monikerroksinen ja paljon ajatuksia herättävä teos, jonka veikkaisin vain paranevan uusintakatseluilla, joiden aikana siitä löytää vielä enemmän kaivettavaa ja juttuja, joita ei välttämättä hoksannut ensimmäisellä katselukerralla. Elokuvaa voi tulkita monella tavalla ja jotkut tutkivat sitä psykologisesta näkökulmasta ja erilaisten uniin ja ihmismieleen liittyvien teorioiden kautta.

Itse katsoin Dream Scenariota pitkälti veikeänä ja ajoittain synkkänä satiirina modernista yhteiskunnasta ja erityisesti julkisuudesta, sekä julkisuuden absurdiudesta. Elokuvassa tutkitaan julkisuutta monista näkökulmista ja kaiken aikaa kiehtovasti. Kun Paul alkaa pikkuhiljaa hoksata, että kyse ei olekaan vain parista hassusta unisattumasta, vaan yhä vain useampi ihminen tunnistaa hänet kadulla toistuvien Paul-uniensa takia, hänen reaktionsa tilanteeseen vaihtelevat. Hän alkaa jopa nauttia äkillisesti muuttuneesta imagostaan, koettuaan pitkään olleensa lähes näkymätön ja unohdettu. Kuitenkin kun ihmisten unet muovautuvat hirveiksi painajaisiksi Paulista, imago muuttuu täysin ja elämä muuttuu painajaiseksi Paulille.

Sen lisäksi, että elokuvassa käsitellään julkisuutta julkkiksen puolelta, siinä pohditaan myös, kuinka kansa näkee julkkikset. Elokuvassa nostetaan esille erityisesti sitä, kuinka meidän mielikuvamme jostain julkisuuden henkilöstä voivat olla todella voimakkaassa kontrastissa sen kanssa, millaisesta ihmisestä on todellisuudessa kyse. Unissa ihmisille muuttuu tietynlainen mielikuva Paulista ja kun tämä mielikuva muuttuu negatiiviseksi, eivät ihmiset pysty enää erottamaan unissa nähtyä hirviö-Paulia todellisesta miehestä, joka on aika hiljainen hissukka. Leffassa esitetään satumaisen skenaarion kautta, kuinka monet - hmm, voisiko sanoa "turhat julkkikset" - ovat nykyään lähinnä vain hetkellisiä muoti-ilmiöitä, jotka ovat hetken aikaa pinnalla kaikkialla, mutta jotka heitetään pian sivuun uuden kiinnostavan jutun tieltä. Elokuvan voi myös nähdä allegoriana niin sanotusta cancel-kulttuurista, sekä muista tavoista, joilla kansalla on voima vaikuttaa julkkisten suosion nousuun ja laskuun. Sekaan mahtuu muitakin tuttuja juttuja internetin julkkismaailmasta, aina krokotiilin kyyneleillä höystetyistä anteeksipyytelyvideoista lähtien. Kapitalistisessa yhteiskunnassa kaikella voi myös tehdä rahaa, vaikka yrittämällä kääntää negatiivinen julkisuudenkuva uudenlaiseksi voimavaraksi.

Sen lisäksi, että elokuvan tarinasta ja teemoista löytyy monia sävyjä ja kerroksia, myös leffan tunnepuoli tekee vaikutuksen monipuolisuudellaan. Dream Scenario on hauskimmillaan suorastaan hulvaton. Paulin kömmähdyksistä löytyy paljon nauruja ja osa ihmisten unista ovat huvittavia. Minua huvittivat myös selvät silmäniskut unien parissa liikkuvaan kauhuklassikkoon Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984). Vastapuolena huumorille elokuva tarjoaakin tehokasta jännitystä, ahdistavaa ilmapiiriä ja parissa kohtaa puhdasta kauhua. Henkilödraama on väkevää ja loppupää muuttuu jopa varsin liikuttavaksi. Paul ja samalla katsoja päätyvät aikamoisen vuoristorata-ajelun kyytiin. Elokuvan henki on myös ajoittain hieman unenomainen, eikä jossain kohtaa osaa oikein sanoa, tapahtuvatko tietyt jutut oikeasti, vai ovatko nekin vain unta?

Kaiken tämän päälle elokuva on vielä teknisesti pätevästi tehty. Se on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja Cagen maskeeraukset oivalliset. Erikoistehosteet eivät todellakaan huimaa päätä, vaan niistä näkyy elokuvan pienehkö budjetti. Toisaalta kun digiefektejä nähdään lähinnä unikohtauksissa, eivät tietyt heikkoudet edes niinkään haittaa. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Owen Pallettin säveltämät musiikit eivät nouse esille juuri lainkaan tai jää mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dream Scenario, 2023, A24, Square Peg

Arvostelu: Blondi (Blonde - 2022)

BLONDI

BLONDE

Ohjaus: Andrew Dominik

Pääosissa: Ana de Armas, Adrien Brody, Bobby Cannavale, Xavier Samuel, Julianne Nicholson, Toby Huss, Caspar Phillipson, Evan Williams, David Warshofsky, Sara Paxton, Michael Masini ja Scoot McNairy

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 18

Blondi perustuu Joyce Carol Oatesin samannimiseen kirjaan (Blonde - 2000), joka taas pohjautuu näyttelijä Marilyn Monroen elämään. Ohjaaja Andrew Dominik kiinnostui Oatesin kirjasta ja pyrki useiden vuosien ajan kääntämään sen elokuvamuotoon. Vuonna 2010 päärooliin palkattiin Naomi Watts ja kuvausten oli tarkoitus alkaa noin vuotta myöhemmin. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja vuonna 2014 Jessica Chastain korvasi Wattsin. Jälleen projekti jäi paikoilleen, Dominikin epäonnistuessa hankkimaan elokuvalle rahoitusta. Vuonna 2016 Netflix kuitenkin tarttui projektiin ja vuonna 2019 Ana de Armas valittiin päärooliin, Chastainin jätettyä elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin elokuussa 2019, mutta ne jouduttiin keskeyttämään maaliskuussa 2020 alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset saatiin valmiiksi vasta heinäkuussa 2021 ja nyt Blondi on viimein saapunut Netflixiin katsottavaksi. Itselleni Marilyn Monroen ura ja elämä eivät ole erityisen tuttuja, mutta odotin silti suurella mielenkiinnolla näkeväni elokuvan. Katsoinkin Blondin heti, kun se oli julkaistu Netflixiin.

Norma Jeane Mortensen on kuullut lapsesta asti mieleltään järkkyneeltä äidiltään, että Norman isä olisi kuuluisa Hollywood-tähti. Aikuisena hän päättää kokeilla näyttelemistä ja pian hänestä muodostuu elokuvaikoni Marilyn Monroe. Kuuluisuus ja parrasvalot eivät kuitenkaan tuota eksyksissä olevalle Norma Jeanelle sitä onnea, mitä hän kaipaa.

Viime vuosina esimerkiksi elokuvien Veitset esiin - kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) ja 007 No Time to Die (2021) myötä kuuluisaksi noussut Ana de Armas tekee tähän asti uransa isoimman roolityön Norma Jeane Mortensenina tai kuten hänet paremmin tunnettiin taiteilijanimellään Marilyn Monroe. Kun de Armasin roolituksesta ilmoitettiin, nousi kohu siitä, että kuubalaistaustainen näyttelijä esittää yhdysvaltalaista ikonia. Mielestäni de Armas istuu rooliin täydellisesti ja olen ihmeissäni, jos hän ei saa parhaan naispääosan ehdokkuutta kaikissa merkittävissä palkintogaaloissa. De Armas säkenöi kenties Hollywood-historian ikonisimpana naistähtenä, mutta sitäkin parempaa työtä hän tekee tulkitessaan rikkinäistä Norma Jeanea Marilyn-maskin takana. Elokuva keskittyykin enemmän Norma Jeaneen, eikä Marilyn Monroeen ja tutkiskelee tämän mielenmaisemia liian lyhyeksi jääneen elämän varrelta. Hahmoa on traagista, mutta mielenkiintoista seurata.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Julianne Nicholson Norma Jeanen mielisairaana äitinä Gladysinä, Xavier Samuel komedialegenda Charlie Chaplinin poikana Cassina ja Evan Williams näyttelijä Edward G. Robinson Jr.:na, joiden kanssa Norma Jeanella esitetään olevan kimppasuhde, Bobby Cannavale Norma Jeanen toisena aviomiehenä, Ex-Atleettina, eli Joe DiMaggiona, Adrien Brody Norma Jeanen kolmantena aviomiehenä, Käsikirjoittajana, eli Arthur Millerinä, sekä lyhyessä roolissa Caspar Phillipson kenties elokuvahistorian iljettävimpänä kuvauksena presidentti John F. Kennedystä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan taidokkaasti, etenkin Brody, mutta kaikki jäävät lopulta de Armaksen varjoon.

Kuten jo elokuvan esikuvana toimineen kirjan tehnyt Joyce Carol Oates on sanonut, Blondi ei ole puhdasta faktaa sisältävä elämäkertakuvaus Marilyn Monroesta, vaan pikemminkin fiktiivinen tutkielma naisesta Marilyn Monroen naamion takana. Elokuva toimii samoin. Kuten alussa kerroin, Monroen elämä ei ollut minulle erityisen tuttu ja tutkinkin niin leffaa katsoessani kuin sen jälkeenkin, mitä tosiasiassa oli tapahtunut. Vaikka Blondi sisältää paljon todellisia juttuja Norma Jeanen äidin mielisairaudesta tämän isän henkilöllisyyden mysteeriin, sekä uran nousuihin ja laskuihin, eri aviomiehiin ja lopulta kuolemaan, keksii se myös omia lisäyksiä mukaan, rakentuu vahvasti vuosien saatossa nousseisiin huhuihin, sekä jättää asioita pois, kuten Monroen ensimmäisen aviomiehen, James Doughertyn ja Monroen salatun siskon. Osaa nämä vapaudet tosielämästä voivat varmasti häiritä paljon. Itseäni hieman harmittaa, sillä de Armaksen upea roolityö olisi ansainnut ympärilleen tosipohjaisemman ja muutenkin paremman elokuvan.

Blondi on jo tällaisenaan kelpo leffa, mutta sitä vaivaavat tietyt ongelmat. Heti ensimmäisenä mieleen nousee elokuvan kesto. Varttia vaille kolmen tunnin kestossa Blondi on varsin vaativa paketti, etenkin kun se on sisällöltään todella raskas. Jo ensimmäisen vartin sisään on pitkä kohtaus, jossa Gladys-äiti yrittää hukuttaa Norma Jeanen lapsena kylpyammeessa. Jos tämä ei ollut vielä tarpeeksi rankkaa, on mukana useampikin raiskauskohtaus ja läpi elokuvan painotetaan, kuinka Marilyn Monroe oli pelkkä niljaisten miesten nukke, jota riepoteltiin sinne tänne. Jos sekään ei vielä riitä kääntämään katsetta poispäin ruudusta, on ihan viimeistään pakotettua aborttia vaikea katsoa, varsinkin kun toimenpide kuvataan osittain Norma Jeanen sukuelimen sisäpuolelta. Kyseessä ei missään nimessä ole hilpeä filmi, jossa Marilyn Monroen elämä ja teot kuvattaisiin pelkkänä tähtiloisteena ja ihastuttavana glamourina. Blondi syyllistyy aika ajoin kurjuudella mässäilyyn ja kun pituutta on vielä näin paljon, alkaa päähenkilön jatkuva kärsimys jossain kohtaa tuntua erittäin raskaalta.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Dominik ei ole halunnut päästää katsojaansa helpolla - eikä liiemmin de Armastakaan, joka viettää ruudulla minuuttitolkulla aikaa joko itkien tai alasti. En sano, että haluaisin hänen päästävän helpolla, mutta joskus liika on liikaa. Kurjuutta on liikaa, kestoa on liikaa ja kamerakikkailua on liikaa (päästään siihen kohta). Silloin tällöin Dominik onnistuu työssään todella tehokkaasti. Muutamissa kohtauksissa Norma Jeanen kokema ahdistus ja masennus on erittäin taidokkaasti esitetty ja epämiellyttävä tunne välittyy vahvasti katsojaan, ilman että ruudulla tarvitsee edes näyttää mitään graafista. Unenomainen kohtaus, jossa Norma Jeane nousee sängystään alasti ja veren peitossa on tavallaan hurjempi näky, mutta koin voimakkaammaksi kohtauksen, jossa tekohymyä ylläpitävä Marilyn Monroe saapuu uuden elokuvansa ensi-iltaan ja kokee väenpaljouden, valokuvaajien salamaräpsytyksen ja toimittajien huutelut inhottaviksi. Tällaisina hetkinä Blondi tuntuu hienolta, joskin toki myös sydäntäsärkevältä kuvaukselta hajoavasta naisesta, joka yrittää epätoivoisesti pysyä kasassa. Kaikki varmaan tietävät ikonisen kuvan Marilynista, joka poseeraa pitäen mekkoaan aisoissa, alta puhaltavan tuulen yrittäessä paljastaa hänen alushousunsa. Elokuvan jälkeen kuvaa ei voi enää katsoa samalla lailla, vaan mielessä kytee ajatus siitä, kuinka epämiellyttävä olo Norma Jeanelle silloin oli?

Kurjuudessa vellomiseen rakentuvan käsikirjoituksen lisäksi minulle aiheutti ristiriitaisia tunteita myös elokuvan kuvaustapa. Blondi vaihtelee jatkuvasti mustavalkoisen ja värillisen kuvan välillä, minkä lisäksi siinä myös vaihdellaan kuvasuhdetta läpi leffan. Välillä kuva on neliö, välillä se täyttää koko ruudun ja joskus se on laajakuva, mustilla palkeilla ruudun ylä- ja alalaidoissa - sekä muutamia variantteja näiden väliltä. Yritin koko elokuvan ajan löytää tästä kikkailusta jotain kerronnallista tai temaattista merkitystä, mutta aina kun luulin löytäneeni jotain, kikkaa käytettiinkin niin, ettei tulkintani sopinut. Omasta mielestäni kuvasuhteita olisi voinut hyödyntää paremmin, jos niillä kuvastettaisiin vaikka eri aikakausia. Nyt vaihteleva kuvasuhde tuo lähinnä mieleen Transformers: Viimeisen ritarin (Transformers: The Last Knight - 2017) turhauttavan pelleilyn. Ja jos Marilyn Monroe -leffa tuo mieleen Transformers-elokuvan ja niistä vieläpä sen kaikkein huonoimman, on jossain menty vikaan. Lisäksi itse olisin hyödyntänyt mustavalkoisuutta ja värejä erottamaan sen, milloin ruudulla nähdään Norma Jeane ja milloin hän on Marilyn Monroe. Norma Jeane itse kuvailee Marilyn Monroeta hänen esittämänään hahmona, joten miksei kuva olisi juuri silloin samanlainen kuin monissa Monroen tähdittämissä elokuvissa?

Mutta jos unohdetaan, millaisessa kuvasuhteessa elokuvaa esitetään ja onko kuvassa värejä vai ei, kuvausta täytyy kyllä kehua. Blondista löytyy paljon tyylikkäitä otoksia, mutta niiden yhdistely ja niillä kikkailu vaatisi paljon viilausta. Leikkauksessa olisi voinut karsia materiaalia pois vartista jopa puoleen tuntiin asti. Tällaisenaan elokuvan olisi voinut julkaista myöhemmin vaikka jonain pidennettynä ohjaajan versiona. Lavasteet ovat näyttävät, asut upeat ja maskeeraukset vakuuttavat. Puitteiltaan Blondi onkin kaikin puolin onnistunut. Äänitehosteet toimivat hyvin ja Nick Caven ja Warren Elliksen säveltämät musiikit tuovat oivan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Blondi on harmillisen epätasainen elokuva ja fiktiivinen kuvaus Hollywood-ikoni Marilyn Monroen elämästä. Varttia vaille kolmen tunnin kestossaan elokuva on liian pitkä ja sen katsominen käy jatkuvasti raskaaksi - ei niinkään hitaan rytmityksen, vaan kurjuudessa vellomisen takia. Norma Jeanen elämän traagisuutta korostetaan liki kyllästymiseen asti. Välillä meno äityy liian pitkälle, mutta parhaimmillaan elokuva on erittäin onnistunut kuvaus ahdistuksesta ja masennuksesta. Myös elokuvan kuvasuhdekikkailu ja värien kanssa leikittely häiritsee. Kummallakaan tehokeinolla ei tunnu olevan selvää pointtia, vaan ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Dominik hyödyntää niitä mielensä mukaan. Väreillä olisi voitu tehokkaasti vaikkapa erottaa, milloin Norma Jeane on oma itsensä ja milloin hän esittää Marilyn Monroeta. Ana de Armas on pääroolissa fantastinen, vahvistaen paikkaansa viime vuosien kovimpien näyttelijälupausten joukossa. De Armas kannatteleekin filmistä paljon harteillaan, silloin kun Dominikin työ aiheuttaa kritisoimista. Blondi vaatisi viilausta, jotta näistä aineksista saisi kehiteltyä paremman elokuvan, mutta on leffa jo tällaisenaan ihan kelvollinen. Jos Marilyn Monroen elämä kiehtoo, kannattaahan leffa toki katsoa, mutta sillä selvällä varauksella, että mitään täysin faktapohjaista kertomusta se ei tarjoa. Itselleni Blondi onnistui kyllä herättämään palon tutustua vihdoin ihan oikeasti Monroen filmografiaan. Vähän jopa hävettää, etten ole koskaan nähnyt leffaa Piukat paikat (Some Like it Hot - 1959).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blonde, 2022, Plan B Entertainment

Arvostelu: I, Tonya (2017)

I, TONYA

Ohjaus: Craig Gillespie
Pääosissa: Margot Robbie, Sebastian Stan, Allison Janney, Paul Walter, Julianne Nicholson, Caitlin Carver, Anthony Reynolds, Ricky Russert, Bojana Novakovic ja Bobby Cannavale
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

I, Tonya kertoo tositarinan taitoluistelija Tonya Hardingin elämästä. Elokuvan teko alkoi, kun käsikirjoittaja Steven Rogers näki dokumentin taitoluistelusta, missä kerrottiin Hardingista. Hän haastatteli paljon Hardingia, tämän miestä ja muita heidän elämäänsä kuuluneita, ja työsti sitten käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2017 ja päättyivät helmikuussa. I, Tonya sai ensi-iltansa syksyllä Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä on näytetty erilaisissa tapahtumissa. Laajan teatterilevityksen elokuva sai vasta tänä vuonna ja Suomeen se päätyy vasta maaliskuussa. Itse pääsin kuitenkin näkemään sen jo tammikuussa, kun sille järjestettiin ensimmäinen lehdistönäytös. Luisteleminen ei erityisemmin kiinnosta minua, joten veikkaan, että koko filmi olisi mennyt minulta täysin ohi, jos se ei olisi saanut kolmea Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa, paras naissivuosa ja paras leikkaus). Meninkin katsomaan I, Tonyan samana päivänä Oscar-ehdokasleffa The Shape of Waterin (2017) kanssa. Elokuvat näytettiin eri teattereissa ja näytösten välillä oli vain kymmenen minuuttia aikaa, joten minun täytyi oikein juosta (vai sanoisinko jopa luistella, kun maa oli niin jäinen), että ehdin pressiin ajoissa.

Tonya Hardingin unelma on päästä olympiatason taitoluistelijaksi. Tie siihen on kuitenkin vaativa, piittaamattoman äidin, nyrkkejään kohottavan miehen ja tämän idioottiystävien takia.

Pääroolissa Tonyana nähdään Margot Robbie, joka on loistava osassaan. Robbie on aiemminkin osoittanut pystyvänsä todella heittäytymään rooleihinsa, kuten Suicide Squadin (2016) Harley Quinniksi, mutta vasta tässä hänen heittäytyminen pääsee oikeuksiinsa, kun ympärillä oleva elokuvakin toimii. Tonya on aika persoonallinen tapaus, minkä takia Robbie pääsee selkeästi pitämään hauskaa. Hahmo ei hirveästi jaksa kuunnella muiden mielipiteitä, vaan päättää määrätietoisesti tehdä juuri sitä mitä haluaa. Ja kun Tonya haluaa olympialuistelijaksi, niin kukaan ei voi muuttaa hänen mieltään. Robbie saa tehtyä paikoitellen töykeästä Tonyasta pidettävän hahmon. Vaikka Robbie onkin erinomainen, en silti usko hänen voittavan Oscar-palkintoa vielä tästä roolista.
     Sen sijaan uskon Tonyan LaVona-äitiä näyttelevän Allison Janneyn vievän parhaan naissivuosa-pystin, sillä hänen roolityönsä on aivan mielettömän upeaa! LaVona on ihmisenä ja ennen kaikkea äitinä aivan kamala: hänen tyttärensä ei kiinnosta häntä lainkaan, hän lyö tytärtään ja puhuu hänelle kuin hän olisi suurin häpeän aihe koko maailmassa. Janneyn esiintyminen on niin fantastista, että hän saa katsojan rakastamaan LaVonan vihaamista. Tai noh, ei hahmoa vain pysty vihaamaan, sillä hän on karulla tavalla todella hauska! On suuri harmi, että noin puolessa välissä LaVona tuntuu usein unohtuvan kokonaan. Alkupäässä hänen kohtauksiaan on kuitenkin ihan parasta seurata.
     Marvelin elokuvista tuttu Sebastian "Winter Soldier" Stan esittää Tonyan miestä, Jeff Gilloolyä. Aiemmin Stan ei ole tehnyt minuun kovin kummoista vaikutusta ja olen pitänyt häntä lähinnä ihan toimivana sivunäyttelijänä. Tässä leffassa hän kuitenkin pääsee näyttämään, että hänen tulevista projekteistaan kannattaa kiinnostua. Stankin onnistuu tekemään inhottavasta hahmosta jokseenkin pidettävän, vaikka se tuottaa enemmän vaikeuksia verrattuna Janneyn LaVonaan. Kauhea äitihahmo on helppo saada hauskaksi, mutta miten tehdä vaimonhakkaajasta pidettävä? Noh, Stan onnistuu saamaan katsojan vihaamaan hahmoa oikeissa kohdissa ja pitämään hänestä, kun tarina sitä vaatii. Yllätyin lähinnä siitä, kuinka uskottavasti Stan esittää paskiaista, noin niin kuin suoraan sanottuna.
     Täytyy vielä lyhyesti nostaa esille Paul Walter Hauser, joka näyttelee Jeffin ystävää Shawnia, joka kuvittelee olevansa Tonyan henkivartija. Shawn on aivan käsittämättömän tyhmä tyyppi, mikä tarjoaa useat naurut leffan aikana. Hauser on mahtava kummallisena heppuna, joka ei oikein edes tajua, mitä on tekemässä, minkä takia on hienoa, että muutamassa kohtaa hän pääsee kunnolla loistamaan ja naurattamaan.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Julianne Nicholson ja Bojana Novakovic Tonyan valmentajina, Caitlin Carver luistelija Nancy Kerriganina, Anthony Reynolds ja Ricky Russert Shawnin urpoina ystävinä, ja Bobby Cannavale hieman turhana reportteri Martin Maddoxina, joka nähdään vain haastatteluissa.

Käsikirjoittaja Steven Rogers tosiaan haastatteli paljon Tonyaa, Jeffiä, Shawnia ja LaVonaa, mitä on hyödynnetty hauskasti läpi leffan. Rogers nimittäin huomasi, että haastateltavien tarinat poikkesivat hieman toisistaan, joten hän päätti lisätä haastatteluja mukaan leffaan, jotka on kuvattu uudelleen näyttelijöiden kanssa. Elokuva lähtee käyntiin hahmojen haastatteluista, joita käytetään usein kertojaääninä, jotka selittävät katsojille tapahtumia. Sen lisäksi välillä leikataan haastatteluihin, mikä luo hauskaa rytmitystä. Tällä tyylillä on oivallisesti yhdistetty dokumentin ja elokuvan henget toisiinsa, jolloin lopputuloksena on ainutlaatuinen teos. Uniikkiutta lisää se, että kyseessä on mustalla huumorilla höystetty draama, jolloin katsojat pääsevät naureskelemaan useille karuille jutuille, joita tosielämässä lähinnä kauhistelisi. Elokuva onnistuu näin esittämään vaimonhakkaaja-Jeffin hieman paremmassa valossa, mutta parhaiten tyyli toimii tosiaan LaVonan kanssa. Yllätyin alkupäässä todella positiivisesti, kun huomasin vähän väliä hekottelevani tai myhäileväni hassujen juttujen ansiosta ja tiesin jo siinä kohtaa, että pitäisin leffasta enemmän kuin etukäteen ajattelin. Kuitenkin jos tyylipuolesta pitäisi antaa kritiikkiä (kuten pitääkin, jos siltä tuntuu), niin en täysin perustanut sellaisesta neljännen seinän rikkomisesta, että kesken kohtauksen hahmo kääntyy katsomaan kohti kameraa ja selittää tapahtumia. Mukana on jo haastatteluja, joten nämä hetket tuntuivat jokseenkin ylimääräisiltä.

Yllätyin positiivisesti myös siitä, kuinka kiinnostava elokuvan tarina on. Itse en ole ikinä jaksanut seurata urheilua, sillä se ei vain ole koskaan kiinnostanut minua. Taitoluistelua olen muutaman kerran jämähtänyt tuijottamaan, jos luistelija on tehnyt jotain oikeasti vaikuttavaa. Tämän leffan aikana seurasin erittäin mielelläni luistelukohtauksia, mitä tietty helpottaa se, ettei koko elokuva ole pelkkää luistelemista, vaan siinä kulkee kunnon tarinakin mukana. En tiennyt etukäteen Tonyan urasta ja sen ajan luistelutapahtumista mitään, joten vaikka naureskelin ensimmäisen tunnin ajan synkille vitseille, mietin samalla usein, miksi juuri tämä tarina piti kertoa? Se selviää vasta toisen tunnin puolella, jolloin filmi saa aika odottamattoman käänteen, jos tositapahtumia ei tiedä etukäteen. Vaikka loppupuoliskon hulluus onnistuu naurattamaan, että tapahtuiko jotain tällaista ihan oikeasti, leffa vähentää hieman koomisuuttaan ja kertoo enemmän tarinan traagisesta puolesta, jolloin se ei ole enää yhtä viihdyttävä. Suurimmaksi osaksi leffa ei tunnu kuitenkaan hidastelevan, vaan parin tunnin kesto on nopeasti ohi, sillä pääasiassa elokuva viihdyttää ja naurattaa onnistuneesti.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, joka on tehnyt todella mainiota työtä filmin hengen kanssa. Dokumentaarinen, mutta silti fiktiolta vaikuttava, mustalla huumorilla höystetty draama on varmasti kova pala purtavaksi, mutta Gillespie hoitaa homman taidokkaasti. Steven Rogers on saanut aikaiseksi nokkelan käsikirjoituksen, jonka parasta antia on sen kekseliään hauska dialogi. I, Tonya on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Haastattelut yhdistyvät kokonaisuuteen erinomaisesti ja etenkin luistelukohtauksissa kameratyöskentely pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Leffan äänimaailma on toimiva, muttei erityisemmin korostu, mitä ei tee myöskään Peter Nashelin säveltämä musiikki.

Yhteenveto: I, Tonya on erittäin mainio ja yllättävän hulvaton elokuva, jos katsojana nauttii mustasta huumorista. Ensimmäisen tunnin aikana pääsee vähän väliä naureskelemaan ikäville asioille, joita Tonyan elämässä on tapahtunut ja vaikka toisen tunnin aikana voi hekotella Shawnin typerille kavereille, muuttuu leffa silloin hieman traagisemmaksi. Elokuvaan on luotu hauskasti dokumentaarinen tyyli ja haastatteluhetket tuovat oman kekseliään lisäyksensä filmiin. En kuitenkaan välittänyt neljännen seinän rikkomisesta, vaan se tuntui jokseenkin turhalta. Pidin silti leffasta enemmän kuin ajattelin ja se piti minut paremmin mukanaan, mistä voi pääasiassa kiittää mahtavia näyttelijöitä. Margot Robbie pääsee kunnolla heittäytymään kapinahenkisen Tonyan roolissa ja Sebastian Stan on loistovalinta pidettävän inhottavaksi Jeffiksi. Show'n varastaa kuitenkin aivan mahtavan roolityön tekevä Allison Janney, joka ansaitsee esiintymisestään Oscar-palkinnon! Suosittelen I, Tonyan katselua lämpimästi urheilua seuraaville, synkemmästä huumorista pitäville henkilöille. Jos filmistä ei etukäteen tiedä muuta kuin sen, että se kertoo tositapahtuman luistelijasta, elokuva yllättää varmasti useaan otteeseen. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyesti todellisen Tonyan ja hänen tuttujensa haastatteluja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I, Tonya, 2017, Clubhouse Pictures, LuckyChap Entertainment