Arvostelu: Despicable Me 3 / Itse ilkimys 3 (2017)

DESPICABLE ME 3 (2017)

ITSE ILKIMYS 3

Ohjaus: Kyle Balda, Pierre Coffin ja Eric Guillon
Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Nev Scharrel, Trey Parker, Pierre Coffin, Julie Andrews, Steve Coogan ja Jenny Slate
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin esikoisanimaatio Despicable Me (2010), eli suomalaisittain Itse ilkimys oli suuri hitti ja nosti keltaiset älämölöttäjä-minionit valtavaan suosioon. Elokuva sai tietty jatkoa ja muutama vuosi myöhemmin ilmestyi Despicable Me 2 (2013). Minionien suosio kasvoi jälleen, kuten myös heidän ruutuaikansa, jolloin seuraavaksi ilmestyi niiden oma elokuva Minions (2015). Tietysti myös kolmas osa Itse ilkimyksestä oli tiedossa ja sellainen ilmoitettiinkin heti toisen osan ilmestymisen jälkeen. Itse en odottanut elokuvaa kovin paljon. Sarjan aloitusosa oli ihan kiva, mutta Itse ilkimys 2 oli mielestäni todella heikko pätkä. Minions oli yllättävän toimiva teos, vaikkei sekään kovin hyvä ollut, joten en odottanut oikein mitään sarjan kolmannelta osalta. Toivoin kuitenkin, että kun viime vuoden Illumination-leffat The Secret Life of Pets (2016) ja Sing (2016) olivat todella hyviä, niin ehkä myös tämä yllättäisi positiivisesti. Ristiriitaisin tuntein lähdin katsomaan Despicable Me 3:a, eli suomeksi Itse ilkimys 3:a, toivoen, että tämä olisi edes huomattavasti parempi kuin sarjan toinen elokuva.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Itse ilkimys ja Itse ilkimys 2!

Gru ja Lucy erotetaan Antivoroliigasta, sillä he eivät ole saaneet pelastettua maailman suurinta timanttia, Dumontia katalan Balthazar Brattin kynsistä. Ongelmia Grulle tuottavat myös se, että uskolliset minionit hylkäävät hänet ja hän saa kuulla, että hänellä on kaksoisveli, josta hän ei ollut koskaan tietoinen!

Gru (Steve Carell) on lopettanut rikollisen uransa täysin, vaikka hänelle selvästi tuottaakin vaikeuksia vastustella houkutuksia rikollisten maailmasta. Elokuvassa keskitytäänkin usein siihen, kun Gru yrittää miettiä, millaista elämää hän oikeasti haluaa? Hahmo pääsee jälleen sankarihommiin pariin otteeseen, mutta vaikka hän on todella usein ruudulla, on hänen kaksoisveljensä Dru (myös Carell) enemmän esillä. Dru on innoissaan rikollisesta maailmasta ja yrittää houkutella veljensä palaamaan pois kaidalta polulta. Hahmo on ihan kiva lisä sarjaan, mutta paikoitellen hänen innostuneisuutensa käy ärsyttäväksi, etenkin kun hän ei tunnu osaavan mitään.
     Grun vaimo Lucy (Kristen Wiig) ei onneksi ole yhtä rasittava kuin edellisessä osassa. Ärsyttäviä hetkiä kyllä löytyy, mutta Lucysta on tehty pidettävämpi, eikä hän ole yhtä ylienerginen kuin aiemmin. Silti hahmo on jokseenkin tylsä, vaikka hänelle luodaan omaa tarinaa, kun hän yrittää uutena äitinä tutustua Grun tyttäriin. Lucykin pääsee sankaripuuhiin, mutta katsojana ei jaksa erityisemmin kannustaa häntä onnistumaan.
     Grun tyttäret ovat tietty mukana, mutta heillä ei ole kovin paljoa tekemistä. Vanhin, eli Margo (Miranda Cosgrove) on yhä kolmikon fiksuin ja hänelle on edellisen osan tapaan luotu tähänkin juttua erään pojan kanssa, vaikka tällä kertaa hommat eivät suju samalla lailla. Keskimmäinen, eli Edith (Dana Gaier) näkee kaikessa kivassa tylsyyttä ja kaikessa ikävässä hauskuutta, minkä lisäksi hän pääsee pariin otteeseen keppostelemaan. Nuorin, eli Agnes (näyttelijä vaihtunut Elsie Fisheristä Nev Scharreliin) on edelleen aivan täpinöissään yksisarvisista ja hänelle on luoto pieni sivujuoni, jossa hän yrittää löytää yksisarvista eräästä metsästä.
     Elokuvan pahiksena nähdään Balthazar Bratt (Trey Parker), joka oli aikoinaan suositun "Paha penska" -televisiosarjan päähahmo, mutta kun sarja lopetettiin, Balthazar ryhtyi oikeaksi superroistoksi ja janosi kostoa kaikille, jotka kohtelivat häntä väärin - eli hänen mukaan aivan kaikille. Syy hahmon pahuuteen olisi muuten ihan hauska, mutta hahmon pitää muistuttaa siitä lähes joka kerta, kun hän esiintyy ruudulla, jolloin vitsi katoaa nopeasti. Hän on itsensä suurin fani ja katsookin vanhaa sarjaansa jatkuvasti, valittaen, miksei kukaan muu ymmärrä sen neroutta. Itse ilkimys -sarjan pahikset eivät yleisesti ole olleet kovin ihmeellisiä, eikä Bratt ole poikkeus. Hän sopii tarinaan, muttei jää erityisemmin mieleen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Grun tympeä äiti (Julie "Maija Poppanen" Andrews), Antivoroliigan johtaja Siilas Bebander (Steve Coogan), ilkeä AVL:n johtohahmo Valerie de Vinci (Jenny Slate), sekä tietysti ne minionit (eli Suomessa myös kätyrit), joita ääninäyttelee leffan toinen ohjaaja Pierre Coffin. Yllättävää kyllä, paria juttua lukuunottamatta minionit eivät ärsyttäneet minua yhtään! Hahmoille on itse asiassa luotu ihan hauska oma seikkailunsa, jota olisi katsonut mieluusti lisääkin. Toinen yllättävä juttu oli, että minionit esiintyvät aika vähän aikaa leffassa (mikä toisaalta oli ehkä suurin syy siihen, miksi he toimivat tällä kertaa niin hyvin).

Pakko sanoa suoraan, että valitettavasti Itse ilkimys 3 ei ole kuin hieman edeltäjäänsä parempi. Jo heti alussa, kun Gru ja Lucy syöksyvät James Bond -laitteidensa kanssa taistelemaan Balthazaria vastaan, huomaa, että jokin on vialla... tai että nyt ei ihan toimi. Kaikki näyttää todella hyvältä, mutta jokin ei vain saa yhtään imaistua mukaan elokuvaan. Tätä ei myöskään auta se, että kun vasta vihitty pariskunta saa potkut ja he päätyvät kyläilemään Drun luokse, elokuva tuntuu muuttuvan aika tylsäksi. Ja tässä kohtaa teos on kestänyt vasta alle puoli tuntia. Leffa ei saa katsojaa tuntemaan oikein mitään hahmoja kohtaan. Kaksikon erottaminen ei oikein liikuta, sillä koko Antivoroliiga tuntui hieman hölmöltä edellisessä leffassa, eikä minionien häipyminen tunnu pahalta, sillä Minionsin nähneenä tietää, että lajina heidän tehtävänsä on palvella kaikista häijyintä pahista, mitä maa päällään kantaa ja Gru ei selvästi vastaa enää kriteerejä. On siis täysin loogista, että keltaiset hölöttäjät lähtevät pois ja alkavat etsiä itselleen uutta tarkoitusta. Tähän vielä päälle se, että Grun ja Drun veljeys ei vain jotenkin toimi, niin tarinaa ei jaksa katsoa. Minionien seikkailu on paljon mielenkiintoisempaa ja harmittaakin, että sitä näytetään todella vähän. Jopa Agnesin yksisarvisenmetsästys on kiinnostavampaa kuin veljesten kohtaaminen.

Elokuvan syvällisyydet ovat samaa kuin edellisessä osassa, eli Grun täytyy tosiaan pohdiskella, haluaako hän mieluummin rikollisen vai hyvätapaisen elämän? Hyvätapainen elämä selvästi tarjoaa hänelle paljon enemmän, joten katsojana toivoo, että hän valitsisi sen - ihan myös sen takia, että siten sarja joskus päättyisi. Mutta kun elokuvan nimi on yhä Itse ILKIMYS, niin ei ole vaikea arvata, mihin suuntaan Grun ajatukset pääasiassa kääntyvät... Onneksi elokuva on sentään koomisempi kuin edeltäjänsä ja mukaan on saatu onnistuneesti hauskoja juttuja. Muutamissa kohdissa naurahdin jopa ääneen, etenkin minionien ottaessa erään vankilan haltuunsa. Kaikki vitsit eivät kuitenkaan toimi kaikille, sillä jotkut ovat enemmän lasten ja toiset taas vanhempien makuun. Kuitenkin aina kun tarina palaa siihen, että veljekset yrittävät tehdä asioita yhdessä tai tapahtuu jotain Balthazariin liittyvää, elokuva tylsenee jälleen. Loppuhuipennuksesta on tehty suuri ja siihen on saatu hieman jännitettä mukaan, mikä varmasti toimii lapsille paremmin, mutta silti siitäkin jäi tyhjä olo ja lähinnä vain pohdin, kauanko elokuva kestää vielä? Valitettavasti en voinut katsoa puhelimestani kelloa, sillä ne täytyi sammuttaa näytöksen ajaksi. Teatterista poistuessani minulle jäi aika mitäänsanomaton tunne leffasta. Itse ilkimys 3 on todella keskinkertainen pätkä, joka ei edes oikein viihdytä ja alkaa todella toivoa, että Illumination lopettaisi sarjan jatkamisen ja keskittyisi muihin projekteihin, etenkin kun ne muut ovat olleet huomattavasti parempia.

Yhtä asiaa leffassa ei voi kuitenkaan moittia ja se on animointi. Itse ilkimys 3 on visuaalisesti todella hienon näköinen ja se lähinnä pitikin mielenkiintoni hereillä. Yllättävää kyllä, jopa 3D-tehoste toimi upeasti ja se sai monet kohtaukset tuntumaan mukaansatempaavammilta. Hahmot ovat yhä tutunnäköisiä karikatyyreja, kuten monet muutkin jutut, mutta se toimii, etenkin kun mukana on paljon yksityiskohtia. Hauskimmat yksityiskohdat, jotka on pistetty mukaan, ovat vitsijulisteet Singistä ja Minionsista, jossa on tosin Kevinin, Stuartin ja Bobin tilalla kolme sipulia ja otsikkona lukee "Onions". Leffan ohjauksesta vastaavat koko sarjan parissa työskennellyt ja minionien äänet tekevä Pierre Coffin, sekä Minionsin ohjaaja Kyle Balda. Kaksikkoa on auttanut myös Eric Guillon, joka on toiminut aiemmin animaattorina Illuminationilla. Ken Daurion ja Cinco Paulin käsikirjoitus ei ole kovin kummoinen. Heitor Pereiran säveltämä musiikki on tosin mainiota, minkä lisäksi leffassa kuullaan vanhoja hittejä, kuten Michael Jacksonin "Bad", Olivia Newton-Johnin "Physical", A-han "Take on Me" ja Van Halenin "Jump".

Yhteenveto: Itse ilkimys 3 on hieman parempi elokuva kuin edeltäjänsä, mutta jää silti aika heikoksi teokseksi. Sen tarina ei ole erityisen mielenkiintoinen ja lopun jännitettä lukuunottamatta se ei oikein tarjoa tunteita katsojalle, jolloin siitä jää jokseenkin mitäänsanomaton olo. Gru ei ole kovin kiinnostava ja alkaa kyllästyttää, että sarjan ainoa syvällisyys syntyy vain siitä, että pitäisikö hänen olla hyvä vai paha? Leffan pahis Balthazar Bratt ei ole kovin ihmeellinen ja on ärsyttävää, miten hän toistaa juttujaan aina, kun ilmestyy ruudulle. Harmi vain, Grun tyttärillä ei ole oikein tekemistä, vaikka Agnes etsiikin yksisarvista. Grun veli Dru on ihan kiva lisä, mutta heidän veljeytensä ei täysin toimi. Minionien seikkailu on parasta leffassa ja sitä olisi halunnut nähdä enemmän. Huumori toimii usein, mutta mukana on myös kehnoja vitsejä. Visuaalisesti leffa on todella hieno ja täynnä yksityiskohtia. Musiikki on hyvää ja vanhoja hittejä oli hyödynnetty hauskasti. Lasten ja sarjan fanien kannattaa mennä katsomaan Itse ilkimys 3, mutta monille vanhemmille voi tuottaa suuria vaikeuksia katsoa se läpi. Muuten suosittelisin odottamaan vuokraamismahdollisuutta, mutta elokuva näyttää niin upealta isolta kankaalta 3D:nä, että sellaisena se pitäisikin katsoa. Elokuvan lopetus voisi hyvin päättää koko sarjan, mutta aivan varmasti tämäkin menestyy, joten Despicable Me 4 ilmestyy jossain kohtaa. Ja tietty Minions 2:kin pitäisi ilmestyä vuonna 2020, mutta sormet ristissä toivon, että Illumination alkaisi keskittyä kunnolla teoksiin, kuten The Secret Life of Pets ja Sing.

Kirjoittanut: Joonatan, 16.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.movies.universalpictures.com
Despicable Me 3, 2017, Illumination Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: The House / Pimeä kasino (2017)

THE HOUSE (2017)

PIMEÄ KASINO

Ohjaus: Andrew Jay Cohen
Pääosissa: Will Ferrell, Amy Poehler, Jason Mantzoukas, Ryan Simpkins, Nick Kroll, Rob Huebel, Allison Tolman, Michaela Watkins ja Jeremy Renner
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

Heti alkuun pitää sanoa, että The Housen suomenkielinen nimi Pimeä kasino on kaikin puolin parempi nimi, joten aion poikkeuksellisesti käyttää sitä läpi arvostelun. Elokuvan teko alkoi alkuvuodesta 2015, kun New Line Cinema osti oikeudet sen käsikirjoitukseen. Kuvaukset alkoivat saman vuoden lopulla ja nyt se ilmestyy teattereihin. Itse kuulin Pimeästä kasinosta ensimmäisen kerran, kun selasin, mitä leffoja olisi ilmestymässä ja se tuli listalla vastaan. Aihe vaikutti mielenkiintoiselta ja ennen Wonder Womania (2017) teatterissa pyörinyt trailer näytti hauskalta, joten ajattelin, että kyseessä voisi olla toimiva kesäkomedia. Positiivisin mielin menin katsomaan elokuvaa. Kovin positiivisin mielin en näytöksestä poistunut...

Scott ja Kate Johansenin tytär on aloittamassa collegen, mutta vanhemmat tajuavat, ettei heillä ole varaa kustantaa opiskeluja. Ystävänsä Frankin kanssa pariskunta perustaa laittoman kasinon, tienatakseen tarvittavat rahat.

Will Ferrell näyttelee Scott Johansenia, hölmöä isää, joka ei ole yhtään hyvä matematiikassa. Amy Poehler taas esittää Kate Johansenia, hömelöä äitiä, joka on aikoinaan ollut kova bilettäjä. Pariskuntana he ovat siis molemmat jokseenkin urpoja ja vanhempina taas niitä todella perinteisiä, jotka saavat lapsensa jatkuvasti nolostumaan oudoilla jutuillaan. Kumpikaan heistä ei ole mikään laittomuuksien harrastaja, joten kasinon perustamisen ei uskoisi tulevan heiltä luonnostaan. Kuitenkin yllättävän helposti molemmat alkavat elämään leveästi ja heille alkaa kehkeytyä addiktio kasinoa kohtaan. Valitettavasti kumpikaan näyttelijöistä ei ole kovin hyvä roolissaan. Ferrell pääsee esittämään kaikki tutut tyylinsä yhteen hahmoon tungettuna. Välillä hän on nössö, joka kauhistelee kaikkea ja välillä hän on muka-cool mies, jollaisena hän ei vakuuta. Poehler taas tuntuu vain roikkuvan mukana. Hänelle on saatu hetkiä, joissa hän nousee selkeästi esille, mutta pääasiassa vitsit syntyvät Ferrellin kautta. Kaksikon välillä ei ole lähes ollenkaan kemiaa, jolloin heidän yhteiset hetkensä ovat väärällä tavalla vaivaannuttavaa katseltavaa.
     Pariskunnan teinitytär Alex Johansenilla (Ryan Simpkins) ei oikein ole tekemistä leffassa. Muutamassa kohtauksessa hän on eniten esille, mutta elokuvassa on pitkiä pätkiä, joissa häntä ei nähdä lainkaan. Alex tosiaan nolostuu vanhempiensa toiminnasta usein, mutta siihen hänen hahmonsa oikeastaan jääkin. Hän on kiltti tyttö, joka kuitenkin hieman haluaisi kokeilla erilaisia juttuja, mutta tätä ei erityisemmin tuoda esille, jolloin Alex jää usein täysin taka-alalle. Simpkins vaikuttaa ihan hyvältä roolissaan, joten on harmi, ettei rooli tarjoa hänelle kovin paljoa.
     Alexia enemmän esille pääsee pariskunnan ystävä Frank, jota esittää Jason Mantzoukas. Frankille on luotu kunnolla persoonaa, kun hän yrittää epätoivoisesti saada vaimoansa takaisin, joka haluaa avioeron Frankin erilaisten riippuvuuksien takia. Frank on yllättävän toimiva ja huvittava hahmo, joten on mukavaa, että hän esiintyy todella paljon elokuvassa. Paikoitellen Mantzoukas vetää homman yli, mutta pääasiassa hän suoriutuu osastaan ihan hyvin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat valtuutettu Bob (Nick Kroll), joka vaikeuttaa Scottin ja Katen elämää, tämän avustaja Dawn (Allison Tolman), kaupungin ainoalta poliisilta vaikuttava Chandler (Rob Huebel) ja Frankin ex-vaimo Raina (Michaela Watkins). Elokuvassa nähdään myös Jeremy Renner pienessä roolissa, johon hän ei sovi yhtään. Päänäyttelijöiden tapaan myös Kroll vetää pahasti yli useassa kohdassa, etenkin loppupäässä elokuvaa.

Pimeä kasino on niitä komedioita, joissa on se ikävä ongelma, että ne eivät ole hauskoja. Nauruthan ovat niitä, joita tällaisesta haluaa kokea - tarina tulee kivana kakkosena - joten on suuri harmi, että teos ei oikein naurata. Tällä kertaa tosin elokuvan tarina on mielenkiintoinen ja onneksi kasinon pyörittämisidea lähtee nopeasti käyntiin heikon aloituksen jälkeen. Lopputulos ei kuitenkaan ole toimiva. Kiinnostava idea tarinasta alkaa nopeasti kärsimään kehnosta kerronnasta ja rytmityksestä, kun tapahtumat hyppivät kiireellä päivästä toiseen ja yhtäkkiä saa kuulla, että nyt onkin jo kulunut kuukausi. Useassa kohtaa jää hämilleen, että miten tässä nyt yllättäen tapahtuikin jo näin, kun äsken oltiin vasta tuossa tilanteessa? Elokuva on myös monessa kohtaa hyvin epälooginen. Suurin kysymys on tietenkin se, että jos Scottin ja Katen täytyy saada tyttärelleen 50 tuhatta dollaria, miksi ihmeessä heidän täytyy saada heti kerättyä viisinkertainen määrä rahaa?! Ai niin, koska leffa loppuisi muuten jo puolen tunnin kohdalla. Kyllä, siinä kohtaa tarvittavat rahat olisivat jo kasassa, mutta tietenkin sitä pitää tienata vain lisää ja lisää. Koko collegen rahoitusoperaatio tuntuu jäävän täysin unholaan, kun kasinoon pitää saada lisää erilaisia pelipöytiä, sekä muuta viihdykettä, kuten stand up -koomikkoja, tarjoilijoita, hierojia ja strippareita. Ymmärtäähän sen, että peliriippuvuus voi syntyä, mutta tuo menee vain surkean vanhemmuuden piikkiin.

Tämän lisäksi pituutta on haluttu vääntämällä vääntää lisää ja mukaan on tuotu täysin tarpeettomia kohtauksia. Erään ihan huvittavan (ja yllättävän verisen) kohtauksen jälkeen alkaa montaasi, joka tuntuu niin väkisin mukaan kirjoitetulta, että koko homman voisi skipata kokonaan. Onneksi taustalle on sentään saatu ihan kiva sivujuoni koskien erästä hämärää heppua, mutta sekin kuvio menee pilalle, kun loppuhuipennus ratkeaa lähes noin vain. Lopetus on todella hätäisesti kasattu ja siinä todella ratkotaan kaikki todella nopeasti, jolloin yhtäkkiä filmi onkin jo ohi. Eipä siinä, hyvä että päättyi, mutta kun mukana oli turhia hetkiä tuomassa lisäpituutta, niin miksei niitä tarpeellisia kohtia voitu käydä omalla painollaan läpi? Pimeä kasino on aika juosten kustu kokonaisuus, mikä jää oikeasti harmittamaan, sillä tarinalla olisi potentiaalia viihdyttävään teokseen. Leffa ei edes viihdytä hölmöilyllään tarpeeksi, eikä siitä montaa hyvää vitsiä löydy. Hauskimmat hetket tulevat itse asiassa mokaotoksien aikana, jotka pyörivät lopputekstien vierellä. Tämä kertoo aikas paljon teoksesta. Ja minä jo ajattelin, että Rough Night (2017) oli kökkö komedia... Onneksi tarina ei tunnu millään lailla sellaiselta, että siitä saisi jatko-osan.

Elokuvan on ohjannut Andrew Jay Cohen, jolle tämä on ensimmäinen koko illan leffa, jonka hän ohjaa. Ja sen myös näkee. Cohen on aiemmin tehnyt lähinnä käsikirjoituksia - jopa ihan hauskoja, kuten Neighbors (Bad Neighbours - 2014) ja Neighbors 2: Sorority Rising (Bad Neighbours 2 - 2016) - ja niin hän on kirjoittanut myös tämän, yhdessä Brendan O'Brienin kanssa. Kaksikon toimiva tarinaidea on mennyt ihan hukkaan huonossa tekstissä, eikä Cohenia olisi pitänyt laittaa ohjaajaksi. Onneksi Pimeä kasino on sentään kuvattu hyvin. Kuvat ovat selkeitä, tarkkoja ja tasaisia. Leikkauksessa on taas menty vähän minne sattuu ja se on käsikirjoituksen ohella toinen syy kehnoon rytmitykseen. Visuaalisuudesta on pakko sanoa, että on ihanaa, että leffassa käytettiin kunnon veripanoksia, eikä digiverta, mitä useissa teoksissa nykyään näkee.

Yhteenveto: Pimeä kasino on kehno komedia, joka tarjoaa hauskimmat hetkensä mokaotoksien aikana. Leffassa on kiinnostava juoni, mutta se menee pilalle huonon tarinankerronnan takia, mistä voi syyttää käsikirjoittaja/ohjaaja Andrew Jay Cohenia. Muutamia hassuja hetkiä on tiedossa ja välillä jotkut jutut ovat niin huonoja, ettei voi muuta kuin vähän nauraa, mutta siihen se jää. Näyttelijät eivät ole kovin hyviä ja vanhemmat ovat hahmoina jotenkin liian nähtyjä. Tarina on täynnä epäloogisuuksia ja sen vaikeudet ratkeavat ihan liian helposti. Minun on aika vaikea sanoa, kumpi on huonompi: Pimeä kasino vai Rough Night? Tämä tuntui pahemmalta, sillä odotin tältä jotain, eikä se tarjonnut minulle oikein mitään hyvää. En suosittele lähtemään elokuviin tämän takia. Jos Pimeä kasino kiinnostaa, niin odottakaa vuokrausmahdollisuutta tai sitä, että se on jonain päivänä katsottavissa jossain striimipalvelussa. Viaplayhin tällaiset tulevat yleensä ensin ja ensimmäinen kuukausihan on aina ilmainen.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The House, 2017, Gary Sanchez Productions, Good Universe, New Line Cinema, Village Roadshow Pictures

Arvostelu: It Comes at Night (2017)

IT COMES AT NIGHT (2017)

Ohjaus: Trey Edward Shults
Pääosissa: Joel Edgerton, Christopher Abbott, Kelvin Harrison Jr., Carmen Ejogo, Riley Keough ja Griffin Robert Faulkner
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

En ollut kuullutkaan It Comes at Nightista, ennen kuin näin sen tulevien lehdistönäytösten listalla. Kuten muidenkin elokuvien kohdalla, vilkaisin, mistä oli kyse ja kiinnostuin, kun huomasin sen olevan kauhuleffa. Kiinnostukseni nousi, kun huomasin, että teos oli kauhuelokuvaksi yllättävän kehuttu kriitikoiden keskuudessa. Katsoin trailerin, mutta se ei erityisemmin vakuuttanut, joten toivoin, että kriitikot tietävät, mistä puhuvat. Kuitenkin, kun näin tavallisen yleisön kommentteja It Comes at Nightista, yllätyin todella paljon. Monet nimittäin haukkuivat leffaa ja antoivat sille pääasiassa pienintä mahdollista arvosanaa. Todella ristiriitaisin odotuksin menin katsomaan elokuvaa, toivoen olevani samaa mieltä kriitikoiden kanssa ja että kerrankin tulisi nähtyä oikeasti hyvä kauhuleffa. Tämä oli muuten jälleen niitä näytöksiä, että meiltä puuttuivat tekstitykset kokonaan.

Paul asuu metsän keskellä vaimonsa ja poikansa kanssa, turvassa sairaalta ulkomaailmalta. Mutta mitä tapahtuu, kun toinen perhe saapuu anomaan turvapaikkaa?

Paulia näyttelee Joel Edgerton, joka on vuosien varrella parantunut näyttelijänä. Tässä Edgerton on erittäin mainio ja uskottava, joten hän toimii todella hyvin pääosassa. Paul on rauhallinen ja järkevä mies, joka on laatinut säännöt, miten perheen pitää toimia selvitäkseen. Hän epäilee kaikkea ulkomaailmassa, mutta osaa olla myös rennosti. Paulista alkaa pitää heti elokuvan alusta lähtien, eikä tunne katoa leffan aikana.
     Paulin vaimoa, Sarahia esittää aiemmin tänä vuonna ilmestyneestä Alien: Covenantista (2017) tuttu Carmen Ejogo. Valitettavasti muutamaa kohtausta lukuunottamatta Sarah jää voimakkaasti taka-alalle, eikä hänelle ole luotu oikein minkäänlaista persoonaa; hän vain on. Sen sijaan leffassa keskitytään paljon Paulin ja Sarahin teini-ikäiseen Travis-poikaan, jota näyttelee Kelvin Harrison Jr. Alusta alkaen huomaa, että Travis ei ole kovin normaali teinipoika, vaikka pitääkin yksin olemisesta (minkä hän tosin toteuttaa hieman karmivalla tavalla). Öisin Travis haahuilee perheen talossa lamppunsa kanssa ja hiljaa miettii, mitä ulkona odottaa... Harrison Jr. suoriutuu osastaan kummallisena miehenalkuna oivallisesti.
     Leffan toiseen perheeseen kuuluvat Will-isä (Christopher Abbott), Kim-äiti (Riley Keough) ja heidän pieni Andrew-poikansa (Griffin Robert Faulkner). Katsojina epäilee perheen tarkoitusperiä, vaikka he vaikuttavatkin aika luotettavilta. Will pääsee perheestä parhaiten esille, mutta myös Kimillä on tehtävää. Andrew ei kovin paljoa pääse tekemään mitään, jolloin hänen mukanaolonsa unohtaa parissa kohtaa kokonaan.

Jos menet katsomaan It Comes at Nightia, odottaen kauhuelokuvaa, niin tulet mitä luultavimmin pettymään, sillä sitä se ei ole. Jos tulkitsit nimen siten, että metsästä hyökkäilee yöllä jonkinlainen olento, niin tulet varmasti pettymään, sillä mitään sellaista ei tapahdu. Elokuva tarjoaa jännitystä, mutta lähinnä sen takia, että se pitää katsojan jatkuvassa mietteessä siitä, mitä talon ulkopuolella oikein tapahtuu? Miksi Paul käskee vaimoaan ja poikaansa pukemaan kaasunaamarit ja käsineet aina kun he lähtevät ulos? Ja ennen kaikkea, miksi tärkein sääntö on, ettei metsään saa koskaan mennä yöllä? Leffan kauhu syntyy lähinnä kysymyksistä, joita teos herättää, kuten myös jännitteestä kahden perheen välillä. Katsojana toivoisi, että Will, Kim ja Andrew olisivat sitä, mitä väittävät, mutta samalla taas haluaisi nähdä, että heissä on jotain pahasti vialla. Mutta onko sittenkin Paulissa, Sarahissa ja Travisissa jotain vikaa? Etenkin kohtauksissa, joissa Travis kulkee pimeässä talossa, katsojana jähmettyy paikoilleen, sillä ei ole yhtään varma, mitä tulee tapahtumaan.

Ymmärrän, miksi kriitikot ovat pitäneet tästä filmistä. It Comes at Night ei turvaudu 2000-luvun kauhukliseisiin, eikä mukana ole ainuttakaan äkkisäikäytystä, jotka ovat nykyään pakollisia kauhuleffoissa. Monia nämä äkkinäiset pelotteluhetket lähinnä ärsyttävät, joten kriitikot voivat olla tyytyväisiä nähdessään jotain erilaista. Ymmärrän myös sen, miksei tavallinen yleisö ole pitänyt tästä. Vaikka mukana on jännitettä, ei leffa ole pelottava. Muutamia ällöttäviä hetkiä on mukana, mutta niitä ei kasvateta kunnolla, jolloin ne eivät saavuta täyttä potentiaaliaan. Vaikka on hienoa, että elokuva ei paljasta asioita katsojille selkeästi, eikä koskaan kunnolla tiedä, mitä ulkomaailmassa todella on, silti loppujen lopuksi vie hieman makua se, ettei leffa selittänyt mitään. Mukana on onnistuneita niksejä, jotka paljastavat joitain asioita katsojille, etenkin lopussa, mutta nekin saattavat herättää lisää kysymyksiä. Tällaisenaan It Comes at Night on hyvä jännityselokuva (ei sitä kauhuksi voi oikein kutsua), mutta siitä jää uupumaan jotain, mikä tekisi siitä oikeasti todella mainion.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Trey Edward Shults, joka on aiemmin ohjannut vain draamakomedian Krisha (2015). Toivon, että Shults tekisi jonain päivänä vielä pari kauhuleffaa lisää, jotta hän osuisi paremmin genren napakymppiin. Elokuvassa ei puhuta kovin paljoa, mikä toimii, mutta tämä toimivuus menee hieman rikki yhdessä kohtauksessa, jossa on liikaa repliikkejä, jolloin katsojat eivät voi tehdä tiettyjä päätelmiä itse. It Comes at Night on hyvin kuvattu ja mukana on paljon tyylikkäitä pitkiä otoksia. Leikkaus (jota Shults myös työsti) toimii myös, etenkin jälkituotannossa tehdyn kuvanrajailun takia. Yökohtaukset, joissa Travis astelee lamppunsa kanssa talossa, ovat hienosti valaistuja. Brian McOmberin säveltämästä musiikista löytyy hienoa tunnelmaa, vaikkei se jääkään mieleen leffan päätyttyä.

Yhteenveto: It Comes at Night on hyvä jännityselokuva, mutta kunnollista kauhua on täysin turha odottaa. Muutamia karmivia kohtia on mukana ja kahden perheen välille on luotu toimiva jännite, mutta muuten teos ei pelota. Leffa sisältää mainion tunnelman, joka ei tosin täysin tunnu johtavan mihinkään. Elokuva ei selitä katsojille oikein mitään, mikä tavallaan toimii, mutta silti jää kaipaamaan jotain lisää. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, etenkin Joel Edgerton pääroolissa ja Kelvin Harrison Jr. tämän poikana. Visuaalisesti leffa on tyylikäs, etenkin yökohtauksissa, joissa kuljetaan ympäri taloa. Jos odotat näkeväsi kauhuelokuvan, joka sisältää öisin hyökkäilevän hirviön, tulet pettymään, sillä sitä It Comes at Night ei tarjoa. Jos taas toivot näkeväsi erilaisen jännitysleffan, jossa on mukana kauhuelementtejä, mutta joka ei sisällä äkkisäikäytyksiä, vaan näyttää lähinnä ihmisten ajatuksenkulkua erikoisen vaikeissa tilanteissa, kannattaa elokuva käydä katsomassa. Valitettavasti elokuvaa on markkinoitu selkeänä kauhuleffana, jolloin käy mitä luultavimmin niin, että ne jotka tulevat pettymään filmiin, ovat niitä, jotka menevät katsomaan sen ja ne taas, jotka pitäisivät teoksesta, eivät kiinnostu siitä sen mainosten takia.

Kirjoittanut: Joonatan, 12.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
It Comes at Night, 2017, Animal Kingdom, A24

Arvostelu: Transformers: The Last Knight / Viimeinen ritari (2017)

TRANSFORMERS: THE LAST KNIGHT (2017)

TRANSFORMERS: VIIMEINEN RITARI

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Mark Wahlberg, Laura Haddock, Josh Duhamel, Anthony Hopkins, Peter Cullen, Isabela Moner, Jim Carter, Jerrod Carmichael, Frank Welker, Ken Watanabe, John Goodman, John DiMaggio, Omar Sy, Tom Kenny, Steve Buscemi, Gemma Chan, John Turturro, Glenn Morshower, Liam Garrigan ja Stanley Tucci
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 12

Supersuosittuihin leluihin perustuva elokuva Transformers (2007) oli iso menestys, vaikkei voittanutkaan kriitikoita puolelleen. Leffan jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen (2009) oli vielä isompi hitti, mutta kriitikoiden lisäksi monet fanitkin vihasivat teosta. Sarjan kolmas osa Transformers: Dark of the Moon (2011) otettiin hieman paremmin vastaan, mutta sekään ei ollut erityisen pidetty. Neljäs osa Transformers: Age of Extinction (2014) oli suuresti vihattu teos, vaikka se tienasikin hullun summan rahaa. Ja koska rahaa on tullut yhteensä lähes neljä miljardia dollaria, jatkoa on tietty jälleen luvassa. Nopeasti Age of Extinctionin jälkeen ilmoitettiin, että viides osa oli tekeillä ja vaikka aluksi ohjaaja Michael Bay oli jälleen sitä mieltä, että jättäisi sarjan, päätti hän lopulta jatkaa robottien parissa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja nyt Transformers: The Last Knight, eli suomalaisittain Transformers: Viimeinen ritari on saapunut leffateattereihin. Jo ennen neljännen osan näkemistä arvasin, että viides osa tulisi jossain kohtaa ja olin täysin sinut sen kanssa, sillä olin pitänyt edeltäjiä viihdyttävinä. Heti kun varmistus viidennestä leffasta julkistettiin, innostukseni alkoi kasvaa. Innostukseni tosin laski, kun katsoin sarjan aiemmat osat uudestaan tyttöystäväni kanssa, eikä Age of Extinction ollutkaan niin menevä pätkä kuin muistin. Kuitenkin päivää ennen ensi-iltaa näin The Last Knightin julisteen bussipysäkillä, jolloin aloin taas odottaa sen näkemistä. Minulla oli kyllä ristiriitaisia tunteita, mennessäni katsomaan elokuvaa, sillä pelkäsin, että pituuden takia tämäkin sarjan osa muuttuisi viihdyttävästä aika puuduttavaksi. Toivoin, että kyseessä olisi edes ihan kiva pätkä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers, Transformers: Revenge of the Fallen, Transformers: Dark of the Moon ja Transformers: Age of Extinction!

Ihmiset ja transformerit ovat sodassa keskenään. Robotteja auttava Cade Yeager alkaa uusien tuttavuuksiensa kanssa selvittämään transformerien historiaa Maassa, mikä on vastaus siihen, miksi robotteja saapuu ihmisten planeetalle jatkuvasti. Samaan aikaan Nemesis Primeksi muuttunut Optimus on matkalla tuhoamaan maapallon...

Mark Wahlberg palaa sarjan pääosaan keksijä Cade Yeagerina, joka on sodan aikana noussut Autobotien ja muutaman ihmisen luoman vastarintajengin johtajaksi. Cade yrittää auttaa robotteja kaikilla tavoilla ja pelastaa mahdollisimman monta uutta Autobotia. Samaan aikaan hänellä on huolia koskien tytärtään. Hahmo tarttuu jälleen avaruusaseisiin ja käy sankarillisesti taisteluun, mutta siihen se valitettavasti jää. Elokuvan kulkiessa eteenpäin Cade muuttuu lähes sisällöttömäksi hahmoksi, joka vain juoksee paikasta A paikkaan B. Wahlbergista näkee, että hän osaa, mutta hänen osaamisensa menee hukkaan läpi leffan.
     Isabela Moner esittää Izabellaa, rohkeaa tyttöä, joka on elänyt kaupungin raunioissa kauan. Izabella haluaa auttaa Autoboteja ja yrittääkin korjailla pientä Sqweeks-robottia (Reno Wilson). Alkupäässä Izabella vaikuttaa tärkeältä hahmolta ja olisi mielenkiintoista nähdä hänen kasvavan taistelijaksi, mutta jossain kohtaa hän vain tuntuu katoavan koko tarinasta.
     Sen sijaan tärkeäksi naishahmoksi nousee Viviane Wembly, jota näyttelee Laura Haddock. Viviane on opiskellut itsensä kaiken maailman tohtoriksi, psykologiksi ja professoriksi, mikä voisi tehdä hänestä ensimmäisen oikeasti viisaan naisen Transformers-sarjassa. Valitettavasti hän ei kuitenkaan välillä tunnu olevan viisaimmasta päästä. Hänen kohdallaan käy juuri toisin päin kuin Izabellan kanssa, jolloin aluksi hän tuntuu vain nopeasti nähtävältä sivuhahmolta, mutta muuttuukin yhtäkkiä elokuvan naispäähahmoksi. Haddock ei erityisemmin vakuuta roolissaan, eikä hahmo ole kovin muistettava.
     Jostain syystä sarjaan on lähtenyt mukaan suuri Anthony "Hannibal" Hopkins, joka näyttelee sir Edmund Burtonia, transformer-tutkijaa, joka on selvittänyt robottien menneisyyden. Hahmosta on yritetty tehdä koominen ja Hopkins pääseekin kunnolla revittelemään roolissaan, mutta se ei oikein toimi. Hopkins sopii arvokkaaksi englantilaisherraksi, mutta hassu sivuhahmo ei häneltä luonnistu. Sir Burtonilla on avustajina kolme transformeria: näsäviisas Cogman (Jim Carter) - josta on pyritty saamaan aikaiseksi Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) droidihahmo K-2SO:ta muistuttava tyyppi, mutta siinä on epäonnistuttu täysin - sekä ranskalaisaksentilla höpisevä Hot Rod (mahtava Omar Sy) ja ikivanha Bulldog (Mark Ryan).
     Elokuvassa nähdään vanhoja tuttuja kolmesta ensimmäisestä Transformersista. Josh Duhamel palaa Lennoxina, joka toimii sotilaana uudessa robotteja jahtaavassa TRF-tiimissä. John Turturro nähdään hölösuu Simmonsina ja Glenn Morshower esittää kenraali Morshoweria, joka esiintyi Revenge of the Fallenissa ja Dark of the Moonissa. On hienoa nähdä vanhojen tuttujen palaavan sarjaan, mutta valitettavasti heille ei ole keksitty kunnon käyttöä, etenkään Simmonsille, joka nähdään vain lyhyesti, eikä hän tee mitään merkittävää koko elokuvan aikana.
     Muita leffan ihmishahmoja ovat Cadea auttava Jimmy (Jerrod Carmichael), joka tuntuu vain roikkuvan välillä mukana, sekä kuningas Arthur (Lia Garrigan) ja velho Merlin (edellisessä leffassa Joshua Joycea esittänyt Stanley Tucci). Kyllä, luitte oikein. Tässä elokuvassa ihan oikeasti nähdään legendojen kuningas Arthur ja tämän maagisia voimia osaava ystävä Merlin.
     Edellisestä osasta tutut Autobotit palaavat. Bumblebee on noussut johtoon Optimus Primen ollessa poissa, mistä samurai Drift (Ken Watanabe), ase-ekspertti Hound (John Goodman) ja Crosshairs (John DiMaggio) eivät erityisemmin välitä. Uutena Autobotina esitellään robokamaa keräilevä Daytrader, jota ääninäyttelee ärsyttävä Steve Buscemi. Leffassa nähdään myös Revenge of the Fallenista tuttu miniformer Wheelie (Tom Kenny). Ja onhan se Optimus Primekin (Peter Cullen) mukana, mutta tosiaan Nemesis Primeksi muuttuneena ja hänellä on ruutuaikaa ehkä vartin verran, minkä aikana hän ehtii sanoa nimensä ties kuinka monta kertaa.
     Transformers-sarjasta ei taida paljoa pahiksia löytyä, sillä Decepticoneja johtaa yhä jo kaksi kertaa tapettu Megatron (ääninäyttelijä vaihtunut Hugo Weavingista Frank Welkeriin). Valitettavasti Megatronista on vaikea ottaa mitään tolkkua ja hänen ulkonäköään on muutettu niin voimakkaasti, että useasti unohtaa, kuka taustalla liikkuvista pahisformereista hän edes on. Megatronin mukana liikkuu robokätyreitä, kuten ensimmäisestä osasta tuttu poliisiautoksi muuntautuva Barricade (Jess Harnell), mutta heistä ei vaivauduttu tekemään minkäänlaisia persoonia, vaikka jokaiselle onkin lyhyt esittely kornien pysäytyskuvien ja nimikylttien kera. Uutena pahiksena nähdään Quintessa, muinainen cybertronialainen olento, joka on luonut transformereita. Hänestäkään ei ole vaivauduttu tekemään minkäänlaista kunnon hahmoa.

Kuten Transformers-sarjassa on tullut tavaksi, myös tämä osa alkaa sillä, että selitetään uusi hetki sille, kun ihmiset kohtasivat muukalaisrobotit ensimmäisen kerran. Tällä kertaa tämä tapahtuu keskiaikana Englannissa, kun kuningas Arthur ja pyöreän pöydän ritarit käyvät taistoon transformerien avustuksella. Prologi on ehkä kirjoitettuna vaikuttanut ihan hassulta idealta, mutta lopputulos on lähinnä kiusallinen. Onneksi tästä päästään nopeasti nykyaikaan ja kertojaäänen selitykseen siitä, että vaikka edellisen leffan lopussa kaikki näytti olevan ihan hyvin, on maailma ajautunut suureen sotaan robottien ja ihmiskunnan välille. Tässä kohtaa saattaa olla hieman hämillään ja tuntuu siltä kuin jotain todella tärkeää olisi vain poistettu tarinasta, mutta koska tämä sota kuulostaa kiehtovalta, pystyy tämän katsomaan sormien läpi. Hämmentävintä on kuitenkin, että kertojaäänenä ei toimikaan tuttuun tapaan Optimus Prime, sillä tämä on jäänyt leijumaan jonkinlaisessa avaruuskoomassa johonkin toiseen galaksiin. Mutta yhtäkkiä Optimus onkin ihan kunnossa ja saapuu Cybertronille, jossa hän yrittää toteuttaa uhkauksensa Age of Extinctionin lopussa ja tappaa luojansa. Mutta tämä luoja sanookin "Hei, mee tuhoo maapallo" ja Optimus onkin sillee "Aa okei". Ja näin syntyy Nemesis Prime. Ja katsojana alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, että nyt on menty todella pahasti pieleen.

Transformers: The Last Knight on täynnä tällaisia hetkiä, joissa jollakulla hahmolla on voimakas mielipide jostain asiasta, mutta joku toinen sanoo eri mielipiteen, jolloin se ensimmäinen hahmo vain hyväksyy tämän ja alkaa tekemään niin kuin se toinen sanoi. Koskaan ei nähdä mitään oikeaa hetkeä, joka tarjoaisi hahmoilla motiiveja tehdä jotain. Yhdessä kohtaa kaksi eri hahmoa ovat kavereita ja yhtäkkiä he ovatkin toisiaan vastaan. Toisessa kohtaa taas kaksi eri hahmoa ovat taistossa keskenään, mutta yhtäkkiä he ovatkin kavereita. Kaikki asiat ratkeavat niin nopeasti ja helposti, ettei mukana ole minkäänlaista jännitettä. Jopa loppupäässä, kun on yritetty luoda maailmanlopun tunnelmaa, ei tämä tunnu miltään, sillä se käydään niin nopeasti läpi, että koko homma jää pariin laimeaan suurkaupungin tuhoutumiskuvaan. Koko elokuva hyppii tällä lailla asiasta toiseen ilman, että se antaa syitä tapahtumille. Uusia muka-tärkeitä keskusteluita kyllä käydään ja kaiken aikaa tuodaan jokin uusi "huipputärkeä" asia mukaan tarinaan, jolla pitäisi olla jotain merkitystä, mutta kaikki selitetään niin nopeasti, ettei katsojana pääse koskaan mukaan tarinaan. Tärkeiden keskusteluiden kuuluisi kai olla hengähdystaukoja kaiken toiminnan välissä, mutta ne käydään niin nopeasti läpi (yhdessä kohtaa hahmot jopa puhuvat päällekäin), että ne hengästyttävät katsojia yhtä paljon kuin takaa-ajokohtaukset. Etenkin kun uutta informaatiota tykitetään katsojille lähes tauotta, on lähes kaiken aikaa täysin pihalla siitä, mitä hahmot edes yrittävät löytää tai saada aikaiseksi tällä kertaa? Mihinkään tunteeseen ei pääse käsiksi, vaikka niitä on pyritty luomaan läpi leffan. Monet ovat valittaneet siitä, että aiemmissa Transformers-leffoissa ei ole ollut kunnon tarinankerrontaa, mutta tässä sellainen turhuus on jätetty kokonaan pois.

Elokuva kulkee pääasiassa siten, että hahmojen pitää mennä jonnekin, missä joku tyyppi sanoo, että seuraavaksi teidän pitää mennä tuonne. Ja sitten hahmot menevät sinne ja siellä joku heppu sanoo, että seuraavaksi teidän täytyy toimia näin. Ja katsojana yrittää parhaansa mukaan pysyä perässä, samaan aikaan kun aivot alkavat valua korvista ulos, kun ne ylikuormittuvat ja sulavat. Joidenkin mielestä aiemmat sarjan leffat ovat olleet sekavia, mutta nehän vasta yksinkertaisia olivat! Tämäkin tuntuu yksinkertaiselta, mutta se muuttuu sekavaksi ihan hirveän tarinankerronnan takia. Olen ihan varma siitä, että The Last Knight on joskus ollut viisi tuntia pitkä ja joku studiopomo on katsonut sen ja todennut, että tuo pitää tiivistää puolella. Leikkaajat yrittävät vakuutella, että aiemmin leffa kesti jopa kahdeksan tuntia, mutta lopulta he pätkivät paljon pois. Seuraavan kerran kun studiopomot katsovat elokuvan, yksi heistä kauhistelee, että onpas hirveää paskaa, mihin toinen toteaa: "Noh, kyllä se kuitenkin jonkun miljardin tienaa." Filmistä on pilkottu todella paljon juttuja pois, mutta valitettavasti mukaan on silti jäänyt tarpeettomia hetkiä, tyhmiä vitsejä ja tuotesijoittelua, joihin käytetään sen verran aikaa, että ne olisi voinut korvata kunnon selityksillä, jolloin leffassa olisi edes hieman enemmän tolkkua. Mukana ei ole kuin muutama kohtaus, jotka eivät tunnu pikakelaukselta. Sen siitä saa, kun väkisin pitää tiivistää... Voisi luulla, että näin aika ei käy pitkäksi, kun koko ajan tapahtuu ja tapahtuu. Yllättävää kyllä, teos todella tuntuu lyhyemmältä kuin se oikeasti on, mutta kun kaiken aikaa tapahtuu, niin siihen alkaa puutua. Lopputaistelun aikana on vaikea seurata tapahtumia, sillä aivot ovat niin mössöä, ettei vain kykene enää keskittymään. Leffaa eivät edes pelasta tyylikkäät taistelukohtaukset, eikä se muutu niiden kautta harmittomaksi viihteeksi kuten edeltäjänsä, vaan se todella on aivan totaalinen pohjanoteeraus ja tajuttoman surkea megaroska.

Niin ja jos teos ei jo näin tuntuisi vaikealta seurata, kun mukana on liikaa tärkeitä esineitä, hahmoja, robotteja ja tapahtumia, niin jonkun fiksu idea on ollut, että elokuvan kuvasuhde muuttuu vähän väliä. Kyseessä ei siis ole, että jotkut isot kohtaukset olisi kuvattu IMAXina, jolloin kuva laajenisi niiden ajaksi, vaan mukana on kolme erilaista kuvakokoa ja ne vaihtelevat ihan tauotta. Eri kuviin on valittu sellaiset kuvakoot, mitkä nyt niihin kuviin istuvat parhaiten. Vaikea kuvitella, ettei kukaan olisi jälkituotannossa vilkaissut puolta minuuttia elokuvasta ja sanonut, että hyi helvetti, miten rumalta tuo näyttää! Jotkut eivät tätä huomaa ja joitakin se ei häiritse, mutta minua tämä kikkailu työnsi pois leffasta kaiken aikaa.

Sarjan ohjaajana toimii yhä Michael Bay ja leffasta huokuu se, että hän on yrittänyt jo muutaman kerran päästä pois robottien parista. Ehkä hän halusi tehdä tästä niin kauhean teoksen, että studio jopa erottaisi hänet, ken tietää. Näyttäviä kohtia Bay osaa kyllä luoda, mutta siihen se jää. Välillä tuntuu siltä, että käsikirjoittajat Art Marcum, Matt Holloway ja Ken Nolan eivät ole edes vaivaantuneet katsomaan aiempia osia, sillä mukana on useita hetkiä, joissa saatu tieto ei vastaa sitä, mikä edellisissä osissa on kuultu. Kolmikon käsikirjoitus ei tosin muutenkaan toimi, eikä toimi myöskään leikkaus, josta on vastannut jopa kuusi henkilöä. He ovat pätkineet huoneissaan eri kohtaukset kasaan ja liimanneet ne yhteen, toivoen, että lopputulosta voisi kutsua joksikin sellaiseksi kuin "elokuva". Suuri osa kohtauksista on silputtu kulkemaan mahdollisimman nopeasti. Onneksi kuvaus on sentään ihan toimivaa ja tehosteet ovat tietysti upeita. Visuaalisesti The Last Knight on huikean näköinen ja se auttaa jaksamaan loppuun asti. Ääniefektit toimivat myös ja Steve Jablonskyn musiikit ovat mainiot. Yllättävää kyllä, jopa 3D-tehoste toimi!

Yhteenveto: Transformers: The Last Knight on aivan järkyttävän hirveä elokuva. Ja tämä lause tulee sellaiselta, joka ihan oikeasti pitää sarjan ensimmäistä ja kolmatta osaa todella mainioina viihdeleffoina ja kahta muuta enemmän tai vähemmän harmittomina pätkinä, joten jossain on menty todella pahasti pieleen. Elokuvan tarinankerronta on todella huonoa ja tarina kulkee eteenpäin pomppien kuin joku olisi pistänyt sen pikakelaukselle. Toimintakohtausten väliin tungetut keskustelukohtaukset olisivat tarvittavia hengähdystaukoja, mutta dialogit käydään niin nopealla temmolla, että aivojen täytyy työskennellä todella nopeasti, jotta ymmärtää kaiken. Mukaan on tungettu paljon kaikkea, jolloin mikään ei tunnu miltään ja kaikki ratkeaa äärimmäisen helposti ja nopeasti. Mukana ei ole mitään jännitettä ja leffaa katsoessa lähinnä puutuu. Heti lopputaistelun jälkeen leffa vain päättyy ja koko suurella megamätöllä ei tunnukaan olevan minkäänlaista merkitystä. Näyttelijät eivät onnistu rooleissaan, sillä heidän hahmonsa on pätkitty täysin turhiksi. Visuaalisesti teos on tietty silmäkarkkia - jos ei laske mukaan häiritsevästi vaihtelevaa kuvasuhdetta. Leikkauksessa on epäonnistuttu totaalisesti ja käsikirjoitus on huono. Ohjaaja Michael Bayta ei selvästi kiinnosta robotit enää. Älkää menkö katsomaan Transformers: The Last Knightia. Jotkut siitä varmasti pitävät ja lapsille se voi toimia, mutta vaikka pitäisit aiemmista osista, niin ei kannata. Kovat Transformers-fanit luultavasti itkevät itsensä uneen tämän nähtyään. Jos kaipaat leffalta vain paljoa kaikkea siistiä, niin vilkaise ihmeessä, mutta suosittelen katsomaan tämän vasta vuokralta. Toivon, ettei tämä menestyisi, jotta sarja päättyisi, sillä tämän jälkeen ei haluaisi nähdä yhtä ainoaa Transformersia lisää. Mutta tietenkin tämä menestyy ja näitä tulee lisää sekä jatko-osien että lisäosien muodossa. Ensi vuonna pitäisi ilmestyä Bumblebeen oma elokuva, minkä lisäksi suunnitteilla on yksitoista muuta robottipätkää. YKSITOISTA! Lopputekstien aikana nähdäänkin lyhyt kohtaus, jossa pohjustetaan sarjan seuraavaa osaa. Pitkään aikaan en ole pettynyt näin pahasti ja Transformers: The Last Knight ansaitsee paikkansa vuoden 2017 huonoimpien elokuvien joukossa.

Kirjoittanut: Joonatan, 25.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Transformers: The Last Knight, 2017, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Huahua Media, Ian Bryce Productions, Tom DeSanto/Don Murphy Production

Arvostelu: National Lampoon's Vacation / Faijalla hommat hanskassa (1983)

NATIONAL LAMPOON'S VACATION (1983)

FAIJALLA HOMMAT HANSKASSA

Ohjaus: Harold Ramis
Pääosissa: Chevy Chase, Beverly D'Angelo, Anthony Michael Hall, Dana Barron, Imogene Coca, Randy Quaid, Miriam Flynn, Christie Brinkley, Jane Krakowski, John P. Navin Jr., Eddie Bracken ja John Candy
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: S

National Lampoon's Vacation (usein myös pelkkä "Vacation"), eli suomalaisittain Faijalla hommat hanskassa, perustuu käsikirjoittaja John Hughesin lyhyttarinaan "Vacation '58", joka julkaistiin huumorilehti National Lampoonissa vuonna 1979. Kun kertomuksesta alettiin miettiä elokuvaa, Paramount Picturesilla hylättiin se, koska tarina oli liian episodimainen. Myös Warner Bros. Picturesilla monet miettivät näin, mutta lopulta leffa päätettiin tehdä. Elokuvan tuotanto lähti käyntiin ja lopulta se sai ensi-iltansa kesällä 1983 (Suomessa loppuvuodesta). National Lampoon's Vacation oli iso hitti ja sekä katsojat että kriitikot pitivät siitä. Vuosien varrella leffa on noussut komedioiden yhdeksi kulttiklassikoksi ja sille on tehty neljä jatko-osaa, joista uusin, Vacation (2015) toimii myös sarjan uudelleenkäynnistyksenä. Itse näin National Lampoon's Vacationin joskus lapsena, mutta lähes kaikki leffasta oli jo ehtinyt haihtua mielestäni, kun katsoin sen toista kertaa vuonna 2016. Pidin elokuvaa ihan hauskana kohelluksena, mutten kokenut suurta tarvetta vaikkapa omistaa sitä. Kuitenkin kun viime vuonna arvostelin juhannukseksi uuden Vacationin, päätin samalla, että tekisin seuraavana kesänä sarjan alkuperäisen osan. Kun kesälomani alkoi, katsoin National Lampoon's Vacationin yhdessä tyttöystäväni kanssa ja kirjoitin siitä.

Clark Griswold lähtee perheensä kanssa ajamaan Yhdysvaltojen halki, viettääkseen upean perheloman, jonka huipennuksena on Walley World -huvipuisto. Olisi ehkä kannattanut pysyä kotona...

Griswoldin perheen isää, Clarkia näyttelee Chevy Chase, joka suoriutuu hyvin hassuttelijan roolista. Kovin hyvä näyttelijä Chase ei ole, mutta sopii oikein mainiosti rooliinsa. Clark on todella hömelö tapaus, joka ei välillä tiedä yhtään, kuinka kuuluisi käyttäytyä tai miten pitäisi toimia, mutta silti hän painelee menemään. Clarkin toilailuja on myötähäpeällistä seurata, etenkin kun hän yrittää peitellä kohelluksiaan kummallisilla selityksillä.
     Perheen äitiä, Elleniä esittää Beverly D'Angelo, joka Chasen tapaan ei ole kummoinen näyttelijä, mutta tarpeeksi toimiva osaansa. Ellen ei ole samanlainen urpo kuin miehensä, vaan joutuu lähinnä häpeillen seuraamaan sivusta, mitä Clark touhuaa. Hahmo ei ole kovin mielenkiintoinen tai muistettava, sillä hän ei oikein tee mitään, mutta tiettyhän tällainen perhematka äidin tarvitsee - ainakin katsomaan muiden perään.
     Clarkilla ja Ellenillä on kaksi lasta: Rusty (Anthony Michael Hall) ja Audrie (Dana Barron), jotka eivät tule erityisen hyvin toimeen, kun he ovat suljettuina autoon moneksi päiväksi. Lapsille on saatu mukaan joitain hauskoja hetkiä, mutta myös he toimivat paljon sivustakatselijoina, kun heidän isänsä tekee tyhmiä. Nuorten näyttelijät ovat ihan kelpo valinnat rooleihinsa.
     Griswoldin perheen sukulaisia nähdään myös, nimittäin Ellenin serkku Catherine (Miriam Flynn), tämän hömelö mies Eddie (Randy Quaid), ja näiden lapset Vicki (Jane Krakowski), joka polttelee kannabista, Dale (John P. Navin Jr.), jolla on pino miestenlehtiä, Daisy Mabel (ohjaajan tytär Viola Ramis), jolla ei ole kieltä ja Eddie Jr. -vauva, sekä inhottava Edna-täti (Imogene Coca), joka ei tunnu pitävän mistään tai kenestäkään. Sukulaisista muistettavimmat ovat Eddie, jota on hauska seurata, etenkin Quaidin suorituksen ansiosta ja Edna-täti, jota vihaa, mutta josta samaan aikaan myös jollain tavalla pitää. Sukulaisia voisi olla enemmänkin leffassa, sillä heidän kummallinen maaseutukotinsa on kiinnostava kontrasti kaupunkimaisemille.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kaunis neitokainen punaisessa autossaan (Christie Brinkley), Walley Worldin omistaja Roy Walley (Eddie Bracken) ja huvipuiston turvamies Russ Lasky (John Candy).

National Lampoon's Vacation on hyvän mielen hölmöilyä alusta loppuun. Pari synkempää hetkeä on ujutettu mukaan, mutta nekin on esitetty humoristisilla tavoilla. Heti elokuvan alusta huomaa, että vitsikkyys painottuu lähinnä myötähäpeälliseen hölmöilyyn, jota samaan aikaan haluaisi nähdä lisää, mutta samaan aikaan haluaisi peittää silmänsä noloilta tapahtumilta. Milloin kaahaillaan naapuruston läpi, milloin flirttaillaan epätoivoisesti punaisen auton neidolle, milloin kysytään neuvoa pahamaineisilta alueilta ja milloin joudutaan selviämään vihaisesta koirasta - elokuva on täynnä yksittäisiä hetkiä, joita Griswoldin perhe joutuu kohtaamaan matkan varrella, eikä kenenkään kiinnostus reissun loppuhuipennusta, Walley Worldia kohtaan kasva, vaan ajatukset alkavat siirtyä kohti kotia. Leffaan on saatu mukaan viihtyisä tunnelma, jolloin perheen matkaa seuraa erittäin mielellään ja haluaa saada selville, pääsevätkö he edes kohteeseensa?

Elokuvaan on tungettu paljon pieniä vitsejä mukaan, jotka syntyvät joko repliikeistä, ilmeistä tai liikkeistä. Valitettavasti National Lampoon's Vacation ei ole kuitenkaan mikään hulvattoman hauska, vaan se lähinnä tarjoaa pieniä hymähdyksiä ja muutamat hekottelut. Jotkut jutut taas eivät naurata lainkaan. Kaikista parhaiten naurattaa yliampuvat hetket ja toilailut, minkä lisäksi myös pienet hetket - kuten kohtaus, jossa Clark selittää pojalleen jotain ja samalla hänen silmälasinsa katkeavat ja putoavat pois naamalta - saavat katsojan hymähtelemään. Valitettavasti niiden kahden välimaastoon jäävät vitsit eivät oikein tuota toivottua reaktiota ja ne ovat helposti unohdettavia. Mitä enemmän energiaa näyttelijöiltä löytyy, sitä hauskempia hetket ovat. Ne kohdat, joista näkee selvästi, ettei esiintyjä anna kaikkeaan, ei katsojanakaan viihdy samalla lailla. Muutamaan otteeseen saattaa jopa miettiä, että voi kunpa tämä kohtaus olisi toteutettu paremmin, jotta se saisi imaistua kunnolla mukaansa, eikä jää harmillisen vaisuksi. Jos leffassa saisi nauraa enemmän, se olisi oikein mainio, mutta tällaisena se jää vain ihan kivaksi kesähölmöilyksi, jonka jälkeen toivoo oman matkasuunnitelman onnistuvan huomattavasti paremmin kuin Griswoldeilla.

Leffan on ohjannut Harold Ramis, joka tunnetaan parhaiten yhtenä alkuperäisen Ghostbusters-leffan (1984) jäsenenä, sekä kyseisen leffan käsikirjoittajana. Ramis tuntuu ymmärtävän komedian salat, muttei täysin hyödynnä taitojaan elokuvassa. Käsikirjoituksesta vastaa alkuperäisen lyhyttarinan kirjoittanut John Hughes, joka olisi voinut rohkeammin antaa kaikkensa kertomukseen ja vitsailuun. National Lampoon's Vacation on kuvattu hyvin, mutta leikkaus on välillä kömpelöä. Muutamassa kohtaa, kun jokin asia tapahtuu, leikkaus toisen hahmon reaktioon tapahtuu liian hitaasti, jolloin väliin jää liian pitkä tyhjiö, jonka takia vitsi ehtii heikentyä. Elokuvaa varten rakennettu perheauto on hauskasti suunniteltu ja heti ensisilmäyksestä lähtien katsojana ihmettelee, miksi auton keulassa on niin monta valoa? Leffan äänitys on paikoitellen heikkoa ja etenkin kohdissa, joissa joku huutaa, ääni särkyy kehnon kuuloiseksi. Myös ääniefektit ovat välillä kömpelöitä, etenkin huoltoasemakohtauksessa, jossa äänitehosteilla on painotettu vain kenkien kopinaan, jolloin hetkeen ei muuta kuule. Elokuvaan valitut kappaleet säestävät mukavaa tunnelmaa ja niitä kuunnellessa tulee juuri sellainen tunne, että olisi automatkalla ja radiosta soi viihdyttäviä kipaleita. Leffassa kuullaan mm. Ramonesin "Blitzkrieg Bop" ja Lindsey Buckinghamin biisit "Dancin' Across the USA" ja elokuvasarjan tunnuskappaleeksi noussut "Holiday Road".

Yhteenveto: National Lampoon's Vacation on ihan menevä hassuttelupätkä, joka ei tarjoa niin monia nauruja kuin se kuvittelee ja toivoo. Kohellusta on kuitenkin mukana ja leffan aikana pääsee muutamaan otteeseen naureskelemaan ja useasti hymähtelemään hölmöille hetkille. Näyttelijät suoriutuvat ihan toimivasti rooleistaan ja ovat parhaimmillaan, kun heistä löytyy energiaa. Elokuvassa on mainio tunnelma läpi keston ja pätkän katsoo mielellään uudestaankin. Hieman yliampuvampaa meininkiä toivoisi mukaan, jolloin saisi nauraa makeammin. National Lampoon's Vacation on oivallinen valinta kesäloman aloituselokuvaksi, jonka voi katsoa koko perheen voimin. Sen jälkeen "Holiday Road" jää varmasti soimaan päässä. Hyvää kesää kaikille ja ensi vuonna sitten leffan jatko-osa, National Lampoon's European Vacation (1985)!

Kirjoittanut: Joonatan, 6.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
National Lampoon's Vacation, 1983, Warner Bros. Pictures

Arvostelu: Minions / Kätyrit (2015)

MINIONS (2015)

KÄTYRIT

Ohjaus: Kyle Balda ja Pierre Coffin
Pääosissa: Pierre Coffin, Sandra Bullock, Jon Hamm, Michael Keaton, Allison Janney, Jennifer Saunders, Steve Coogan, Michael Beattie, Katy Mixon, Steve Carell ja Geoffrey Rush
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin ensimmäinen elokuva, Despicable Me (Itse ilkimys - 2010) esitteli maailmalle pienet keltaiset olennot, jotka pukeutuivat kakkuloihin ja haalareihin, puhuivat outoa kieltä ja joilla oli vaihtelevasti yksi tai kaksi silmää. Nämä minionit - eli suomeksi "kätyrit" - nousivat erittäin suureen suosioon ja yhtäkkiä monen vanhemman lompakot tyhjenivät minionlelujen ja muiden oheistuotteiden takia. Hahmojen suosio huomattiin ja Despicable Me 2:ssa (Itse ilkimys 2 - 2013) heidän rooliaan kasvatettiin. Tämä ei kuitenkaan riittänyt ja jo ennen sarjan toisen osan ilmestymistä ilmoitettiin, että minioneista tehtäisiin oma elokuva. Leffan teko alkoi vuonna 2012 ja sen piti ilmestyä jo loppuvuodesta 2014, mutta se päätettiin siirtää seuraavalle kesälle, jotta oheistuotteet myisivät varmasti paremmin. Minions sai ensi-iltansa kesällä 2015 ja se nousi suureksi hitiksi. Niinkin suureksi, että kyseessä on tällä hetkellä kaikkien aikojen kolmanneksitoista menestynein elokuva, yli miljardin dollarin lipputuloillaan! Itse kävin myös katsomassa leffan, vaikken erityisesti minioneista pitänytkään. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt ja pidin elokuvaa ihan mainiona. Ostin Minionsin Anttilan konkurssimyynnistä parilla eurolla, mutta katsoin leffan vasta vähän alle vuotta myöhemmin uudestaan, sillä sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Despicable Me 3 (2017) ja siihen täytyi tietenkin valmistautua katsomalla ja arvostelemalla sarjan aiemmat osat.

Minionit ovat miljoonia vuosia palvelleet kaikkein pahimpia pahiksia, mutta eräänä päivänä ne huomaavat, että heillä ei ole enää ketään palveltavaa. Tämän takia kolme urheaa minionia lähtevät seikkailulle etsimään uutta rikollisneroa, jotta olennoilla olisi jälleen tarkoitus.

Kolme rohkeaa minionia ovat nimeltään Kevin, Stuart ja Bob, ja heidän ääninään kuullaan (kuten muidenkin minionien) elokuvan toinen ohjaaja, Pierre Coffin. Vaikka yleisesti minionit ovat aika lailla samanlaisia, on kolmikolle luotu toimivasti erilaiset persoonat, jolloin heidät erottaa selvästi leffan aikana. Kevin on porukan pisin ja kolmikon johtaja, joka kokee olevansa muita kahta viisaampi, eikä hölmöile ihan yhtä paljoa. Stuart on yksisilmäinen kitaransoittaja, joka toivoo tapaavansa miniontytön... jos sellaisia edes on. Pelottaa ajatus siitä, että nämä oliot lisääntyisivät. Bob on kolmikon lyhyin ja selkeästi myös lapsellisin, sillä hän innostuu kaikesta kahta toveriaan enemmän ja hän kantaa kaiken aikaa ruskeaa pehmonallea kainalossaan. Bobin älykkyysosamäärä vaikuttaa olevan tiimin pienin, mutta eivät Stuart ja Kevinkään ole mitään järjenjättiläisiä. Jokaiselle kolmikosta on saatu lähes yhtä paljon tehtävää, jolloin kukaan ei tunnu vain roikkuvan mukana. Tarkkaavaisimmat katsojat ja sarjan fanit saattavat huomata, että Kevin ja Stuart ovat esiintyneet jo aiemmissa Itse ilkimyksissä.
     Sandra Bullock ääninäyttelee Scarlet Overkillia, joka uskoo olevansa kaikkein suurin pahis. Scarlet on ylimielinen hahmo, jolla on selkeät maailmanvalloitussuunnitelmat. Hahmo on muiden rikollisten idoli ja nauttii suosiostaan. Alussa hänelle annetaan hieman taustatarinaa, mutta vain todella pikaisesti. Leffan alkupäässä hahmo on ihan hauska, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä ärsyttävämmäksi hän muuttuu.
     Matkallaan minion-kolmikko tapaa mm. Nelsonin rikollisperheen, johon kuuluvat Walter-isä (Michael Keaton), Madge-äiti (Allison Janney), Walter Jr. -poika (Michael Beattie), Tina-tytär (Katy Mixon) ja Tutti-vauva. Rikollisperhe on hauska idea ja on harmi, että he esiintyvät ensimmäisen puolen tunnin jälkeen vain pariin otteeseen taustoilla. Perheessä on jotain todella outoa ja katsojana kiehtoo tietää, miten heistä on tullut sellainen rosvotiimi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Scarletin mies Herb Overkill (Jon Hamm), joka suunnittelee rikollisvempaimia ja Ison-Britannian kuningatar (Jennifer Saunders). Leffassa kuullaan myös koomikko Steve Coogan parissa ääniroolissa professorina ja vartijana, sekä Geoffrey Rush kertojaäänenä.

Varoitan heti, että jos minionit ovat mielestänne ärsyttäviä, teidän ei kannata katsoa tätä elokuvaa. Minions keskittyy täysillä nimikkohahmoihinsa ja pääkolmikko on lähes kaiken aikaa ruudulla. Jo heti elokuvan alussa, kun Universalin logo ilmestyy ruutuun, tuttu tunnusmusiikki kuullaan minionien hoilaamana. Hahmojen ääneen ja outoon puhetapaan - joka kuulostaa ihme höpönlöpöltä, mutta josta löytää eri kielien sanoja - kannattaa tottua, sillä sitä on luvassa paljon. Kahdessa Itse ilkimyksessä minionit olivat usein mielestäni rasittavia, etenkin toisessa osassa, jossa heidän urpoilullaan ei ollut oikein mitään syytä kuin lapsien hauskuuttaminen. Yllättävää kyllä, tässä elokuvassa hahmot toimivat! ...ainakin suurimman osan ajasta. Tällä kertaa minionien esiintymiselle on hyvä syy, sillä he ovat tarinan keskiössä ja näin hölmöilyt voivat jopa viedä tarinaa eteenpäin. Kolmikolle käykin kaikenlaista jännää, joista suurin osa on tarkoitettu vitseiksi. Leffan aikana saa naureskella moneen kertaan, mutta mukaan on tungettu myös tarpeettomia kohtia, joiden toivoisi lähinnä loppuvan, kun ne ovat kestäneet vasta viisi sekuntia. Yksi näistä hetkistä on täysin turha tanssikohtaus minionien ja vartijoiden kesken, joka vain kestää ja kestää. Leffassa nähdään myös todella tarpeettomasti paljas minionin pylly, jotta lapsikatsojat pääsisivät kikattamaan hieman lisää.

Kahden Itse ilkimyksen tapaan myös Minionsissa on ajateltu lähinnä lapsiyleisöä, eikä elokuva ole kunnolla koko perheelle tarkoitettu, kuten monet nykypäivän Disney- ja Pixar-seikkailut. Tällä kertaa tosin tarina on ihan mukaansatempaava, jolloin aikuiskatsojakin saattaa jämähtää ruudun ääreen, kun muksu haluaa katsoa elokuvan. Vanhemmille on ujutettu mukaan vitsejä ja viittauksia liittyen esimerkiksi Beatlesiin ja Nixoniin, joita lapsi ei luultavasti tajua. Kaiken kohelluksen seassa ehkä hauskin juttu mielestäni koko leffassa oli kuitenkin se, kuinka stereotypisesti englantilaiset esitetään elokuvassa: suurin osa lontoolaisista tuntuu juovan teetä kaiken aikaa. Tavallaan pidän sarjan lisäosa-Minionsia parempana kuin sarjan oikeita osia, joiden juonet eivät oikein innostaneet - etenkään toisen osan. Tässä on kunnon seikkailuhenkeä, joka on tosin paikoitellen pilattu tyhmillä vitseillä ja korvia kiduttavalla älämölöllä. Onneksi elokuva ei kuitenkaan ole täysin tarpeeton rahastuslisäosa, vaan se toimii esiosana Itse ilkimys -sarjalle. Monet varmasti ihmettelivät alkuperäistä teosta katsoessaan, että mitä ihmettä nuo keltaiset heput oikein ovat? Tässä elokuvassa siihen saadaan heti ensiminuuteilla vastaus, mikä voi jopa yllättää jotkut. Monet luulivat, että Itse ilkimyksen päähenkilö Gru (Steve Carell) oli luonut minionit apureikseen, mutta totuus onkin, että nämä oliot ovat astelleet maan päällä kauemmin kuin yksikään ihminen!

Minionsin animointi on todella hyvää ja taustoilla nähdään paljon yksityiskohtia. Elokuva on ihanan kirkas ja sitä on erittäin miellyttävää katsoa. Hahmot ovat sarjalle tutun karikatyyrimaisia, mikä toimii. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Itse ilkimykset ohjannut Pierre Coffin ja Illuminationin toisen elokuvan, The Loraxin (2012) ohjannut Kyle Balda. Kaksikko on hoitanut hommansa ihan hyvin ja saanut näyttelijöistä kunnolla energiaa irti. Coffin on päässyt loistamaan myös pääosassa, mitä hän tuntuu rakastavan esittävänsä. Käsikirjoittaja Brian Lynch on luonut hauskan tarinan, mutta joitain kohtia olisi voinut hieman tiivistää, sillä ne tuntuivat jokseenkin venytetyiltä. Ääniefektit ovat mainioita, kuten myös leffaan sävelletty musiikki. Elokuvassa kuullaan myös kappaleita, kuten The Turtlesin "Happy Together" ja The Spencer Davis Groupin "I'm a Man".

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on kolme lyhytelokuvaa; interaktiivinen kartta, josta löytyy leffan teosta kertovia pätkiä, kuvia ja tietoiskuja; elokuvan tekoprosessista kertova "Behind the Goggles - The Illumination Story of the Minions", joka sisältää useita lyhyitä videoita; sekä minioneiden laulama "Jingle Bells".

Yhteenveto: Minions on ihan viihdyttävä pätkä, joka sisältää paljon hölmöilyä ja äänekkyyttä. Yllättävää kyllä, itse minionit eivät ole yhtä ärsyttäviä kuin Itse ilkimyksissä, vaikka välillä toivoisikin, että he olisivat hiljaa. Pääkolmikolle - Kevinille, Bobille ja Stuartille - on luotu toimivasti erilaiset persoonat, jolloin heidät erottaa toisistaan koko leffan ajan. Elokuvan tarina on ihan mielenkiintoinen ja siinä on useita hauskoja kohtia. Valitettavasti jotkut jutut ovat todella typeriä ja muutamat vitsit tuntuvat vain täytteeltä ilman oikeaa syytä, minkä lisäksi jotkut kohdat kestävät liian kauan. Visuaalisesti Minions on todella tyylikäs ja kirkas, jolloin sitä katsoo mielellään. Lapsille tämä toimii varmasti ja heille se onkin tarkoitettu. Muunkin ikäiset minionfanit kokevat tästä luultavasti riemua, minkä lisäksi vanhemmat voivat ihan sujuvasti katsoa tämän lapsiensa kanssa. Minions on hieman parempi kuin ensimmäinen Itse ilkimys ja selvästi parempi kuin Itse ilkimys 2, mutta ei sille jää silti jatkoa kaipaamaan. Mutta kun leffa tuotti tolkuttoman summan rahaa ja lapset rakastavat hahmoja, niin jossain kohtaa on jatko varmasti odotettavissa. Kyllähän sen käy katsomassa, mutta tällä hetkellä pärjään vain yhdellä leffalla. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt musiikkiesitys, joten ei kannata pistää elokuvaa pois ennen sitä.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Minions, 2015, Illumination Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: Despicable Me 2 / Itse ilkimys 2 (2013)

DESPICABLE ME 2 (2013)

ITSE ILKIMYS

Ohjaus: Pierre Coffin ja Chris Renaud
Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Elsie Fisher, Benjamin Bratt, Moises Arias, Steve Coogan, Russell Brand ja Ken Jeong
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin esikoiselokuva Despicable Me (2010), eli suomalaisittain Itse ilkimys oli suuri menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Itse ilkimys 2:n tuotanto alkoikin heti kesällä 2010 ja elokuva ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Leffa menestyi paremmin kuin edeltäjänsä ja sai pääasiassa hyviä arvioita. Edeltäjän tapaan en käynyt katsomassa Itse ilkimys 2:kaan leffateatterissa ja näin sen vasta vuoden 2015 alussa, kun vuokrasin sen. En erityisemmin pitänyt elokuvasta, enkä ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Despicable Me 3 (Itse ilkimys 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa aiemmat osat läpi. Ensimmäinen Itse ilkimys löytyi digiboxilta tallennettuna, mutta tämä toinen osa täytyi käydä vuokraamassa Makuunista. Katsoin Itse ilkimys 2:n muutama päivä ensimmäisen jälkeen, enkä pitänyt sitä vieläkään kovin kummoisena ja tulin siihen tulokseen, etten välttämättä jaksa koskaan enää katsoa sitä uudelleen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Despicable Me!

Gru on jättänyt rikollisen elämän taakseen ja keskittyy olemaan Margon, Edithin ja Agnesin isä. Kuitenkin kun vaarallinen aine varastetaan huippusalaisesta laitoksesta, Antivoroliiga pistää Grun selvittämään, kuka on varkauden takana.

Vaikka Gru (Steve Carell) elää kunnollista elämää ja on löytänyt uuden ammatin hillobisneksestä, hän kaipaa silti pahuuksia. Orpotytöt ovat hänelle nykyään kaikki kaikessa, mutta he eivät tarjoa hänelle tarpeeksi jännitystä. Päätyessään AVL:n tehtävään, Gru kokee tekevänsä oikein, vaikka häntä hieman häiritseekin olla hyvisten puolella. Hahmo tuntuu paikoitellen tylsältä, eikä hänestä löydy samaa innokkuutta kuin edellisessä osassa.
     Margo (Miranda Cosgrove) on alkanut kiinnostua pojista ja hänelle luodaan romanssintynkää, mitä Gru ei tietenkään hyväksy. Margo on edelleen tytöistä fiksuin, mutta välillä ihastuminen aiheuttaa sitä, että hän toimii sydämensä, eikä aivojensa kautta. Vaarallisista asioista innostuva Edith (Dana Gaier) saa kolmikosta vähiten huomiota, eikä hänelle oikeastaan tapahdu mitään erityistä leffan aikana. Tytöistä nuorin, Agnes (Elsie Fisher) on sama tuttu intoilija, mutta häneen luodaan hyvin surullisempaakin puolta, Agnesin alkaessa kaivata itselleen äitiä isän vierelle.
     Grun lisäksi suurta varkautta lähtee tutkimaan agentti Lucy Wilde, jonka äänenä kuullaan Kristen Wiig, joka esitti edellisessä elokuvassa orpokodin tympeää neiti Hattiea. Lucy on erittäin innoissaan kaiken aikaa, mikä käy Grun hermoille, joka haluaisi työskennellä yksin. Hahmo voi käydä myös katsojien hermoille, Lucyn höpöttäessä väärissä tilanteissa kaiken aikaa. Leffan aikana mietin usein, miksi Lucy on pitänyt tunkea mukaan tai miksi hänestä tehtiin niin rasittava?
     Lucyn lisäksi uusina hahmoina esitellään Salsa & Salsa -ravintolan omistaja Eduardo Perez (Benjamin Bratt), tämän poika Antonio (Moises Arias) ja Antivoroliigan johtaja Siilas Bebander (Steve Coogan), jonka sukunimestä tehdään todella lapsellisesti pilkkaa.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten Grun laitteet suunnitteleva tohtori Nefario (Russell Brand), joka kaipaa todella paljon rikollista elämää, sekä tietenkin Grun keltaiset, hassusti puhuvat kätyrit eli minionit, joiden ääninä kuullaan elokuvan ohjaajat Pierre Coffin ja Chris Renaud. Tekijät huomasivat, että minionit olivat nousseet suursuosioon ensimmäisen osan myötä, joten tässä niiden osuutta on kasvatettu huomattavasti.

Ensimmäisen Itse ilkimyksen tarina ei ollut kovin kummoinen, mutta mukana oli toimivia vitsejä sen verran paljon, että lopputulos viihdytti mukavasti. Itse ilkimys 2 ei niinkään. Edellisen osan arvostelussa sanoin, että elokuva oli tehty lähinnä lapsikatsojille, mutta monet julmat vitsit naurattivat sen verran, että varttuneempikin katsoi leffan sujuvasti mukana. Tämä jatko-osa on tehty vain lapsia ajatellen. Elokuvassa on todella harvoin kohtia, joista joku ala-asteikäisiä vanhempi voisi nauttia. Lapset rakastuivat minioneihin, joten niiden osuutta on tosiaan kasvatettu. Tarinan kannalta he eivät kuitenkaan ole erityisen tärkeitä. Leffassa on joitain kohtauksia, jotka ovat mukana vain, jotta minioneilla olisi enemmän aikaa hassutella. Valitettavasti tällä kertaa heidän hassuttelunsa ei leviä kotisohvalle asti. Kuten vuosia sitten esimerkiksi Kelju K. Kojootti tai Jerry-hiirtä jahtaava Tom-kissa osoittivat, on yllättävän hauskaa, kun jotain hassua hahmoa sattuu. Eihän hahmoja oikeasti satu, vaikka kuinka monta kertaa heidät räjäytettäisiin tai he putoaisivat kilometrienkin korkeudelta maahan ja siten katsojat voivat huojentuneemmin nauraa heidän kivulleen. Edellisessä osassa minionit olivat hauskimmillaan, kun niitä sattui ja sitä näkisikin mielellään lisää. Harmi vain, että tekijät eivät tajunneet, mikä minioneista tekee hauskan ja olettavat, että katsojille riittää se, kun minionit puhuvat hölmösti tai ovat todella kovaäänisiä tai pukeutuvat outoihin asuihin. Lapset kokevat tästä varmasti riemua, mutta aikuiset alkavat lähinnä epätoivoisesti muistelemaan vanhoja kunnon Disney-klassikoita.

Edellisessä osassa heikko tarina korvaantui hyvällä huumorilla, joten ehkä tässä leffassa heikko huumori korvaantuisi hyvällä tarinalla? Valitettavasti ei. Itse ilkimys 2 kulkee epätasapainossa eteenpäin, eikä tarina tiedä, mihin keskittyä. Välillä katsotaan agenttiseikkailua, välillä superrikollisia, välillä perhedraamaa ja välillä minionit saapuvat hölmöilemään minuutiksi tai kahdeksi. Erilaiset tunnelmat eivät kulje käsi kädessä, minkä lisäksi elokuva on itse asiassa aika tylsä. Agenttiseikkailu ei ole kovin kiinnostava, varsinkin kun höpisevä Lucy on kaiken aikaa ruudulla niissä kohtauksissa ja agenttihommathan ovat tietty isoimmassa osassa tarinaa. Leffa ei saa katsojia jännittämään mukanaan tai oikeastaan tuntemaan mitään muutakaan positiivista. Jotkut naurut elokuva tarjoaa, mutta siihen se jääkin. Lopputuloksena on mitäänsanomaton hömpötys. Ei Itse ilkimys 2 huono ole, mutta ei se ole edes viihdyttävä. Heikon teoksen katsoo kerran, mutta ei sitä tekisi mieli nähdä enää uudestaan. Mutta kuten olen jo sanonut, lapsille tämä aika varmasti toimii ja jos ei jaksa vahtia muksujen puuhailua, voi pistää tämän pyörimään ja he ovat poissa jaloista noin puolitoista tuntia.

Elokuvan animointi on parempaa kuin edellisessä osassa, mutta pohjatyyli hahmoille ja taustoille on sama. Leffassa on näkyvissä enemmän yksityiskohtia, mikä tekee katselukokemuksesta hieman miellyttävämmän. Taustoihin on lisätty lisää ihmisiä, jolloin teos ei näytä visuaalisesti vain hieman kalliimmalta lastenohjelmalta vaan kunnon elokuvalta. Ohjauksesta vastaavat tosiaan minioneita esittävät Chris Renaud ja Pierre Coffin, jotka ovat yrittäneet parhaansa Cinco Paulin ja Ken Daurion kehnon käsikirjoituksen pohjalta. Elokuvasta ei näy samanlaista innostusta kuin edellisestä, aivan kuin Renaud ja Coffin olisivat pakottaneet itsensä tekemään leffaa, josta he eivät täysin välitä.

Yhteenveto: Itse ilkimys 2 on heikko jatko-osa ihan toimivalle animaatiolle. Elokuva on usein tylsä ja lapsellinen, jolloin kymmenenvuotiasta vanhemman on vaikea kokea siitä riemua. Gru ja tytöt ovat ihan mielenkiintoisia, mutta uudet hahmot eivät, eikä ole juonikaan. Vitsit ovat kehnoja ja leffa luottaa siihen, että katsojia naurattaisi minionien kovaäänisyys ja typerä puhetapa. Visuaalisesti elokuva on sentään tyylikkäämpi kuin edeltäjänsä, mutta se ei riitä pelastamaan lopputulosta. Ei leffa huono ole, muttei se ole edes kiva tai viihdyttävä. Lapsille Itse ilkimys 2 kannattaa näyttää ja voihan sen sivusilmällä aikuisena vilkaista, mutta kovin kummoista teosta ei kannata odottaa, paitsi jos tykkää lapsellisista jutuista ja jos minionit riemastuttavat suuresti. Toivon todella, että sarjan kolmas osa olisi tätä parempi. Illumination Entertainmentin uusimmat leffat The Secret Life of Pets (2016) ja Sing (2016) ovat olleet todella mainioita, joten toivoisin, että taso jatkuisi samana.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.ssninsider.com
Despicable Me 2, 2013, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Transformers: Age of Extinction / Tuhon aikakausi (2014)

TRANSFORMERS: AGE OF EXTINCTION (2014)

TRANSFORMERS: TUHON AIKAKAUSI

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Mark Wahlberg, Nicola Peltz, Peter Cullen, Jack Reynor, Kelsey Grammer, Stanley Tucci, Mark Ryan, John Goodman, Ken Watanabe, John DiMaggio, Titus Welliver, T.J. Miller, Reno Wilson, Frank Welker, Bingbing Li ja Sophia Myles
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Hasbron megasuosituista muuntautujaleluista ilmestyi vuonna 2007 elokuva nimeltä Transformers, joka oli myös supersuosittu. Elokuva sai jatkoa vuonna 2009 teoksella Transformers: Revenge of the Fallen, joka oli todella menestynyt, mutta josta kovin moni ei erityisemmin pitänyt. Sarjan kolmannesta osasta, Transformers: Dark of the Moonista (2011) pidettiin hieman enemmän ja tämäkin leffa oli suuri hitti, joten jatkoa oli tietty sillekin luvassa. Dark of the Moonin teon aikana monet näyttelijät sekä leffat ohjannut Michael Bay ilmoittivat, etteivät jatkaisi sarjaa enää kolmannen filmin jälkeen. Bayn kohdalla kävi lopulta kuitenkin toisin ja hänet saatiin suostuteltua tekemään neljäs osa, joka aloittaisi uuden tapahtumasarjan, jota joku toinen voisi seuraavassa osassa jatkaa. Elokuvan teko alkoi aika lailla heti kolmannen osan ilmestymisen jälkeen ja lopulta Transformers: Age of Extinction, eli suomalaisittain Transformers: Tuhon aikakausi ilmestyi kesällä 2014. Elokuva oli suuri menestys ja tienasi yli miljardin ympäri maailman, mutta kriitikot eivät välittäneet siitä. Monet jopa valitsivat sen ilmestymisvuotensa huonoimmaksi teokseksi. Itse pidin leffasta, kun kävin katsomassa sen ensi-illassa kavereideni kanssa. Sain leffan 2014 jouluna lahjaksi ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Transformers: The Last Knight (2017), oli jälleen aika katsoa sarjan aiemmat osat läpi ja arvostella ne. Pakko sanoa, etten muistanut, kuinka puuduttava pätkä Age of Extinction onkaan...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers, Transformers: Revenge of the Fallen ja Transformers: Dark of the Moon!

Ihmiset jahtaavat Autoboteja tappaakseen ja tutkiakseen heitä. Pakomatkalla oleva Optimus Prime saa apua keksijä Cade Yeagerilta ja tämän tyttäreltä Tessalta, jotka auttavat Optimusta ja tämän johtamia Autoboteja ratkaisevaan taisteluun transformereiden ja ihmisten kohtalosta.

Keksijä Cade Yeagerina nähdään Mark Wahlberg, joka sopii rooliinsa erinomaisesti. Cade rakentaa vajassaan kömpelöitä robotteja, muttei ole saanut aikaiseksi mitään menestyvää tai kunnolla toimivaa laitetta. Hän ei kuitenkaan aio antaa periksi, sillä oikea tilaisuus voisi tarjota hyvin rahaa, jotta Cade voisi tehdä tyttärensä elämästä parempaa. Hienointa hahmossa onkin, ettei hän aio koskaan antaa periksi, vaan työntää itsensä esteiden läpi. Kun isot transformerit pyörivät hänen ympärillään taistelemassa, Cade ei vain juokse pakoon, vaan tarttuu löytämäänsä laseraseeseen ja opettelee käyttämään sitä, jotta voisi ammuskella pahiksia Autobotien kanssa. Hahmo on todella onnistunut ja katsojana seuraa kiinnostuneena hänen matkaansa läpi elokuvan, etenkin kun Wahlbergista on vaikea olla pitämättä, vaikka hän ei yleisesti kaikkein paras näyttelijä olekaan.
     Caden tytär Tessaa esittää Nicola Peltz, joka on sarjan uusi naistähti, jonka tarkoituksena on saada lisää katsojia teattereihin ulkonäkönsä takia. Valitettavasti Peltz ei vakuuta muissa kohdissa kuin alussa, tapahtumien ollessa vielä aika tavallisia. Tessa joutuu tietysti pelastettavaksi muutamaan otteeseen, eikä hän kovin paljoa muuta tee kuin huutaa isäänsä tai poikaystäväänsä Shanea apuun. Shanea näyttelee Jack Reynor, joka ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Shane on rallikuski, joka ajaa hyvin, mutta monissa muissa tilanteissa hänen rohkeutensa katoaa ja hän tuntuu vain turhalta painolastilta matkassa.
     Autoboteja jahtaavia ihmisiä johtaa Frasier-sarjasta (1993-2004) tutun Kelsey Grammerin näyttelemä herra Attinger, joka jostain syystä vihaa transformereita, eikä näe niissä mitään hyvää. Herra Attinger toimii lähinnä varjoista ja pistää alamaisensa likaamaan kätensä, mutta tiukan paikan tullen myös hän saattaa saapua taistoon mukaan. Grammer on ihan toimiva roolissaan.
     Yleensä mainio Stanley Tucci esittää Joshua Joycea, jonka omistama yhtiö valmistaa omia transformereita. Valitettavasti tässä leffassa Tucci on aika pahasti hakoteillä. Heti ensiesiintymisestään lähtien katsojana ärsyttää hänen hahmonsa, joka uskoo olevansa muiden yläpuolella. Joycesta on yritetty tehdä hauska, mutta lopputuloksena on lähinnä rasittava tyyppi, jolla on aivan liian paljon turhaa tehtävää ja vielä turhempaa sanottavaa.
     Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat Caden ärsyttävä ystävä Lucas (T.J. Miller), paha CIA-agentti Savoy (Titus Welliver), Joycen avustaja Su (Bingbing Li) ja persoonaton tutkija Darcy (Sophia Myles), jonka mukanaolon unohtaa jatkuvasti leffan aikana. Sun rooli tuntuu muuttuvan oudosti vähän väliä, jolloin tuntuu, että tekijät ovat vain heitelleet ideoita hahmon olemuksesta ja päättäneet toteuttaa ne kaikki, vaikka ne eivät yhdistyisikään toisiinsa. Lucasista on yritetty saada aikaiseksi leffan huumorihahmo ja lähes jokainen hahmon repliikki on tarkoitettu vitsiksi. Kuitenkin vain muutama heitto saa hymähtämään ja muuten hahmo vain ärsyttää. En erityisesti välitä T.J. Milleristä näyttelijänä, eikä tämä leffa muuta mielipidettäni hänestä. Tämä leffa saattaa itse asiassa ollakin se syy, miksen oikein pidä hänestä.
     Elokuvassa nähdään aiemmista osista tutut Autobotit Optimus Prime (Peter Cullen) ja monien suursuosikki Bumblebee, joka ei vieläkään osaa puhua normaalisti ja jonka rooli on harmittavan pieni aiempiin osiin verrattuna. Optimus ei ole samanlainen sankarihahmo kuin aiemmin, eikä hän enää välitä ihmisistä. Kuitenkin Optimus kokee vastuuta suojella ihmiskuntaa ja uuden uhan iskiessä hän on valmis tekemään kaikkensa pitääkseen ihmiset turvassa. Uusia Autoboteja esitellään jälleen ja tämän elokuvan sankaritiimiin kuuluvat samuraita muistuttava Drift (Ken Watanabe), iso parrakas Hound (John Goodman) ja vihreä Crosshairs (John DiMaggio), jota ei oikein kiinnosta ihmisten kohtalo. Leffassa nähdään myös edellisestä osasta tuttu miniformer Brains (Reno Wilson).
     Robopahiksia ovat tällä kertaa cybertronilainen palkkiometsästäjä Lockdown (Mark Ryan) ja ihmisten rakentamien transformerien johtaja Galvatron (Frank Welker). Lockdown on mainio pahis ja jokseenkin jopa uhkaava.

Transformers: Age of Extinction jatkaa sarjan tarinaa viisi vuotta kolmannen elokuvan jälkeen ja näyttää hyvin nopeasti, missä mennään. Dark of the Moonin sotaisa lopputaistelu Chicagossa on vaikuttanut maailmaan suuresti, jolloin jokaista robottia pidetään ihmisten vihollisena. Filmin lähtökohdat ovat erittäin mielenkiintoiset ja kun näkee tuhoutuneen Chicagon, jota rakennetaan uudestaan, sarja saa hieman realistisemman hengen, sillä katsojana ymmärtää, että näillä isoilla robosodilla on oikeasti vaikutuksia. Muuten elokuvassa ei viitata aiempiin osiin, vaan leffa aloittaa uudenlaisen tarinan, josta löytyy paljon tuttua, mutta myös selkeästi erilaisia juttuja. Tässä leffassa Yhdysvaltojen sotilaita ei esitetä hyviksinä, vaan lähes kaikki ovat uhkia päähenkilöille, jolloin hahmojen täytyy pysytellä piilossa ja siellä miettiä suunnitelmia voittaakseen. Toimintaa on tietty paljon mukana, kuten on tullut tavaksi näissä teoksissa, minkä lisäksi jossain kohtaa tarinaan tuodaan mukaan pakollinen "MacGuffin", eli esine, joka on elintärkeä hahmoille, mutta joka ei katsojia oikein kiinnosta - tässä tapauksessa transformerteknologiaa sisältävä Siemen. Tämä Siemen ei todellakaan ole mielenkiintoinen, mikä aiheuttaa myös sen, että loppupää leffasta muuttuu tylsemmäksi, kun koko homma alkaa pyöriä Siemenen ympärillä, sillä kaikki haluavat sen itselleen.

Siemen ei kuitenkaan ole ainoa tekijä, miksi elokuva voi tuntua tylsältä. Age of Extinction kestää nimittäin lähes kolme tuntia, mikä on aivan liian pitkä kesto viihdeleffalle, jossa robotit mäiskivät toisiaan turpaan. Sitähän tämä leffa tarjoaa ja paljon, kuten myös ammuskelua ja tietenkin räjähdyksiä. Elokuvasta voisi luoda juomapelin, jossa jokaisen räjähdyksen kohdalla pitää ottaa huikka. Vielä leffan alkupäässä toimintakohdat eivät ole kovin suuria, jolloin niihin on saatu yksinkertaista jännitettä mukaan, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä suuremmiksi toimintakohtaukset muuttuvat. Elokuva on tietty toteutettu ajatuksella "isompi parempi", jolloin kaiken pitää olla massiivisempaa, eeppisempää ja upeampaa kuin aiemmissa osissa. Siihenhän tässä päästään, mutta millä hinnalla? Noin puolessa välissä leffaa alkaa yksinkertainen takaa-ajokohtaus, joka muuttuu pelastusoperaatioksi ja siitä taas takaa-ajoksi, jonka jälkeen on vain pieni hengähdystauko ennen mahtipontista lopputaistelua, joka on venytetty ylisuuriin mittoihin. Edellisessä elokuvassa nähtiin jo suuri taistelu ja siihen se sopi, sillä kyseessä oli oman tarinansa loppuhuipennus. Age of Extinctionin tarkoitus on aloittaa uusi tarina Transformers-saagassa ja jos jo uuden tarinan ensimmäinen osa on näin megalomaaninen, alkaa hieman pelätä, millaiseksi meno äityy seuraavissa osissa? Lopputaisteluun ei ole saatu oikein mitään jännitettä mukaan, vaikka koko ajan tapahtuu hirveästi kaikkea eri paikoissa. Muutamia oikeasti eeppisiä hetkiä on mukana, kuten fanien rakastamien Dinobotien saapuminen, mutta muuten katsojana turtuu näkemäänsä.

Sen lisäksi, että loppuskabaan lisätään jatkuvasti uusia tilanteita, läpi elokuvan tarinaan lisätään uusia juonikuvioita, vaikka yhtäkään aiempaa ei ole vielä saatu vietyä loppuun. Pohjatarina siitä, että sankareita jahdataan, on toimiva, minkä lisäksi inhimmillisempi kuvio isän ja tyttären suhteesta kiinnostaa, mutta leffassa on mukana täysin tarpeettomia juttuja, jotka olisi voinut säästää seuraavaan osaan. Yksi turhimmista jutuista on alaikäisen Tessan ja aikuisen Shanen suhteen hyväksyttäväksi tekevä laki, jonka mukaan he saavat seurustella, sillä aloittivat suhteensa, kun molemmat olivat vielä alaikäisiä. Tätä koskeva kohtaus on aivan liian pitkä ja täysin turha minkään asian kannalta. Huumoria on tietty mukana, muttei samoissa määrin kuin aiemmin ja tämä on vakavampi teos kuin kolme edeltäjäänsä. Maailmanlopun tunnelmaa on välillä onnistuttu luomaan, mutta jonnekin se aina tuppaa katoamaan. On elokuvassa hyviäkin hetkiä ja takaa-ajo transformerien aluksilla kaupungin läpi on selvästi viihdyttävintä koko hommassa. Ensimmäiset puoli tuntia toimivat hyvin, mutta siitä eteenpäin taso alkaa laskea. Lopputuloksena on heikko teos, joka yrittää olla liikaa kaikkea, jolloin se ei oikein osaa olla mitään.

Ai niin, räjähdysjuomapeli-ideaan voi lisätä myös kaikki kerrat, jolloin USA:n lippu näkyy kuvassa - myös Tessan tyyny, jossa lipun kuvio esiintyy, lasketaan - tai kun leffassa on selkeää tuote-esittelyä. Yksi törkeimmistä tuotekohdista nähdään, kun transformeralus osuu Bud Light -olutpulloja kuljettavaan rekkaan ja pullot leviävät kadulle. Jos se ei riitä, että levinneistä pulloista on pitänyt ottaa muutaman sekunnin kuva mukaan, Cade nappaa yhden pullon maasta ja ottaa siitä hörpyn niin, että logo varmasti näkyy. Hauskinta on, että vaikka Age of Extinction tuntuu olevan täynnä tuote-esittelyä, leffan tuottanut Paramount Pictures haastettiin oikeuteen, koska mukana ei ole erään kiinalaisen yhtiön mainosta!

Ohjauksesta tosiaan vastaa Michael Bay, joka on kadonnut omaan suuruudenhulluuteensa leffaa tehdessä. Ehkä olisi oikeasti aika, että Bay lopettaisi näiden tekemisen. Hän nimittäin sanoi, että tämä olisi nyt oikeasti viimeinen hänen ohjaamansa Transformers-pätkä, mutta miten kävikään? Sarjan viides osa The Last Knight on myös hänen tekemänsä. Toivottavasti hän onnistuu siinä paremmin. Käsikirjoittajana on pysynyt pari edellistäkin kirjoittanut Ehren Kruger, joka olisi voinut selkeästi hillitä, kuinka paljon tavaraa hän tunkee tarinaan. Myös monet repliikit ovat aika kamalia. Leikkausvaiheessa olisi pitänyt poistaa useita kohtia, jotka ovat aivan tarpeettomia. Elokuvasta saisi helposti parikymmentä minuuttia pois ilman, että tarina kärsii, minkä lisäksi monet hidastukset voisi palauttaa takaisin tavalliseen nopeuteen, mikä lyhentäisi kestoa lisää. Leffa on kuvattu ihan hyvin, mutta jatkuvat alakulmakuvat alkavat jossain kohtaa häiritä. Visuaaliset efektit ovat pääasiassa näyttäviä, vaikka onkin hieman tylsää, että ihmisten luomat transformerit muuntautuvat täysin eri tavalla, eivätkä yhtä tyylikkäästi kuin aiemmin nähdyt muuntautumiset. Tämän lisäksi yhteen kohtaan on jäänyt vihreät näytöt päälle, jotka on jälkituotannossa tarkoitus korvata muilla kuvilla. Vain muutama näyttö on korvattu kuvilla, joita jotkut hahmoista ottavat. Ääniefektit ovat erinomaiset ja Steve Jablonsky on tehnyt jälleen mainiota työtä sävellystensä kanssa. Tällä kertaa lopputekstien aikana ei kuulla Linkin Parkia, vaan Imagine Dragonsin huikea kappale "Battle Cry", jonka rumpujen aikana on aivan pakko nostaa äänet kaakkoon!

Blu-rayn kuvanlaatu on aivan upea! Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on elokuvan teosta, hahmoista, roboteista, tehosteista ja lokaatioista kertova "Evolution Within Extinction", kuvauksissa tapahtuneita hölmöilyjä näyttävä "Just Another Giant Effin' Movie", sarjan leluista kertova "A Spark of Design", sekä Michael Bayn selitys siitä, mitä hän haluaa toimintaelokuviltaan. Mukana on myös T.J. Millerin juontama pätkä, jossa hän käy Bayn, Wahlbergin ja Grammerin luona kiittelemässä nolosti siitä, että pääsi mukaan elokuvaan. Katsottavaa on yhteensä kolmeksi tunniksi.

Yhteenveto: Transformers: Age of Extinction sisältää ainekset olla mainio viihde-elokuva, mutta se kadottaa ne, hukkuessaan omaan mahtipontisuuteensa. Elokuva sisältää aivan liian paljon kaikkea, jolloin se tuntuu olevan todella täynnä. Eeppisyystasoa on täytynyt jälleen kasvattaa ja vaikka kaikki näyttääkin todella hyvältä, alkaa jatkuva massiivisuus jossain kohtaa puuduttaa. Puolen välin jälkeen leffa on lähinnä jatkuvaa taistelemista, joka käy loppupäässä hyvinkin tylsäksi. Leffan alkupää on vielä toimiva, mutta taso laskee hitaasti alaspäin. Kyseessä on heikko teos, joka ei oikein mene edes viihdyttävänä hömppänä, kun kesto lähentelee Schindler's Listiä (1993). Mark Wahlberg on erittäin mainio pääosassa, mutta muut näyttelijät eivät ole kummoisia. Hyviä hetkiä on kyllä mukana, mutta filmi on ahdettu niin täyteen, että ne eivät pääse oikeuksiinsa. Elokuvassa riittäisi materiaalia uudelle trilogialle, mutta se käyttää kaiken - jopa suuren loppusodan - heti avausosassaan. Kun lopuksi ilmoitetaan, että taistelu on vasta alkanut, muuttuu koko homma yhtäkkiä pelkäksi introksi ja alkaa pelottaa, miten isoja juttuja seuraavaksi on tiedossa, kun oikeat sodat alkavat. Jos pidit aiemmista sarjan osista, niin katso myös Transformers: Age of Extinction, tosin sillä varoituksella, että kyseessä on sarjan heikoin osa. Ne, jotka eivät pitäneet aiemmista osista, luultavasti vihaavat tätä, joten ei kannata katsoa. Leffan loppukohtaus pohjustaa nopeasti sarjan seuraavaa osaa, joten kannattaa vilkaista Age of Extinction ennen The Last Knightia. Toivon, että se olisi parempi ja viihdyttävämpi pätkä... sekä huomattavasti lyhyempi!

Kirjoittanut: Joonatan, 10.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.news.tfw2005.com
Transformers: Age of Extinction, 2014, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Production, Ian Bryce Productions, Amblin Entertainment, China Movie Channel, Platinum Dunes