Näytetään tekstit, joissa on tunniste Christopher Abbott. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Christopher Abbott. Näytä kaikki tekstit

maanantai 23. maaliskuuta 2026

The Testament of Ann Lee (2025) - elokuva-arvostelu

THE TESTAMENT OF ANN LEE



Ohjaus: Mona Fastvold
Näyttelijät: Amanda Seyfried, Lewis Pullman, Thomasin McKenzie, Christopher Abbott, Matthew Beard, Viola Prettejohn, Stacy Martin, Scott Handy, David Cale, Jamie Bogyo, Maria Sand, William Van Der Vegt ja Tim Blake Nelson
Genre: draama, musikaali, historia
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16

The Testament of Ann Lee perustuu tositapahtumiin kristillisen uskonlahko shakerien synnystä ja heidän hengellisestä johtajastaan Ann Leestä. Ohjaaja Mona Fastvold kiinnostui shakereista, kuultuaan yhden heidän lauluistaan ja alkoi tutkia uskonlahkon historiaa ja sen entistä johtajaa. Fastvold työsti käsikirjoituksen miehensä Brady Corbetin kanssa, mutta he kokivat suuria vaikeuksia saada projektille rahoitusta. Lopulta he saivat useat yhtiöt tuottamaan projektin yhdessä ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024. Maailmanensi-iltansa The Testament of Ann Lee sai Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa syyskuussa 2025 ja nyt elokuva on saapunut Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta, kun se sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Tietämättä mitään Ann Leestä tai shakereista, kävin katsomassa The Testament of Ann Leen sen ensi-iltapäivänä.

1700-luvun Manchesterissa Ann Lee perustaa uskonlahkon, shakerit ja alkaa saada ympärilleen yhtä hartaasti uskovia, jotka pitävät Ann Leetä äitinään. Kun manchesterilaiset alkavat käydä vihamielisiksi shakereita kohtaan, he päättävät matkustaa Amerikkaan ja levittää ilosanomaansa tanssien ja laulaen.




Amanda Seyfried tekee kenties elämänsä roolin Ann Leenä ja sai ihan syystä parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Seyfried heittäytyy täysillä roolinsa vietäväksi, etenkin tanssi- ja laulunumeroissa, joissa Ann Lee on kuin pyhien henkien valtaama. Henkilönä Ann Lee on varsin mielenkiintoinen. Hän hurahti uskoon jo lapsena, mutta kun hän alkoi saamaan erilaisia näkyjä, hän koki, etteivät olemassa olevat kristinuskon haarat täysin osuneet yhteen hänen näkemystensä kanssa, joihin kuuluvat muun muassa sukupuoleton Jumala ja totaali selibaatti. Kun tähän vielä yhdistyvät rituaalimaiset ja ravistelevat tanssit, Ann Leen lahko saa nimekseen "shakerit". Seyfried tulkitsee vaikuttavasti hahmonsa totaalista uskoa ja hänestä löytyy oikeaa pehmeyttä, jota tämä äitimäinen johtaja tarvitsee.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Lewis Pullman Annin veljenä Williamina, Viola Prettejohn Annin sukulaistyttönä Nancyna, Christopher Abbott Annin aviomiehenä Abrahamina, Thomasin McKenzie Annin ystävänä Maryna, sekä Matthew Beard James Whittakerina, jotka kaikki ryhtyvät seuraamaan Ann Leetä, pitäen häntä uutena äitinään ja Jeesuksen vaimona. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan ja Seyfriedin tapaan tulkitsevat uskottavasti, noh, syvää uskoaan.




En tiedä, olinko kuullutkaan shakereista ennen The Testament of Ann Leen näkemistä, eikä toisaalta edes ihme, sillä kuten lopputeksteissäkin kerrotaan, shakereita on maailmassa nykyään enää kaksi, johtuen pitkälti siitä, että shakereiden täytyy elää selibaatissa. Itse en ole uskovainen, en sitten yhtään, mutta olin lopulta yllättävänkin kiinnostunut tämän uskonlahkon synnystä ja etenemisestä Isosta-Britanniasta Yhdysvaltoihin, minne he lähtivät tavoittelemaan amerikkalaista unelmaa, koko konseptin tosin läimäistessä heitä vasten kasvoja totuudellaan. Uusia shakereita on hankalaa saada, koska moni uskovainen pitää Ann Leen asemaa jumalanpilkkana ja hänen tapojaan vain omituisina.

En myöskään tiennyt elokuvasta etukäteen sitä, että kyseessä on musikaali ja pääasiassa jopa yllättävän onnistunut sellainen kaikessa erikoisuudessaan. Toisaalta tyyli sopii tarinaan, koska shakerit saivat nimensä juurikin tanssimaisten laulurituaaliensa vuoksi. Jossain kohtaa tätä ringissä heilumista ja hoilaamista alkaa tosin olla jo liikaa ja elokuva kaipaisi etenkin toisella puoliskollaan tiivistämistä, mutta esimerkiksi laivamatkalla Amerikkaan nähtävä musikaalinumero on jo teknisesti todella hienosti tehty. Ann Lee ja hänen seuraajansa laulavat ja tanssivat kannella niin auringonpaisteessa kuin lumituiskeessa ja samalla esitetään matkan pituutta tyylikkäällä tavalla.




Elokuvan on käsikirjoittanut sama pariskunta kuin The Brutalistin (2024), eli Mona Fastvold ja Brady Corbet, mutta siinä, missä Corbet ohjasi The Brutalistin, The Testament of Ann Leen ohjauksesta vastaa Fastvold. Fastvold hoitaa hommansa etenkin musikaalinumeroiden aikana pätevästi ja hänen ja Corbetin työstämä teksti on pääasiassa mainio, vaikka se alkaakin loppusuoralla kiertämään turhan paljon kehää. Teknisesti The Testament of Ann Lee on väkevä. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu, lavasteet ovat huikeat, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Daniel Blumbergin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla laulujen välissä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Testament of Ann Lee, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2025, Kaplan Morrison, 4 Little Monsters, Annapurna Pictures, ArtClass Flms, Carte Blanche, Curious Gremlin, Film i Väst, FirstGen Content, Göta Film AB, Göteborg, Intake Films, Mid March Media, Mizzel Media, Proton Cinema


perjantai 17. tammikuuta 2025

Arvostelu: Wolf Man (2025)

WOLF MAN



Ohjaus: Leigh Whannell
Pääosissa: Christopher Abbott, Julia Garner, Matilda Firth, Sam Jaeger ja Ben Prendergast
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Wolf Man perustuu vuoden 1941 kauhuklassikkoon Ihmissusi (The Wolf Man). Vuonna 2014 Universal Pictures ilmoitti tekevänsä elokuvauniversumin omistamistaan kauhuhahmoista (Dracula, Frankensteinin hirviö, näkymätön mies jne.) ja alkoi uuden ihmissusileffan suunnittelu. Aaron Guzikowski ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, mutta vuonna 2016 hänet korvattiin David Callahamilla. Samana vuonna Dwayne Johnsonia huhuiltiin päärooliin ihmissudeksi. Universalin suunnittelema kauhu-universumi käynnistyi vuonna 2017 The Mummy -elokuvalla, mutta kun leffa oli niin kriitikoiden kuin katsojien haukkuma taloudellinen epäonnistuminen, yhtiö perui suunnitelmansa. Kun itsenäinen uudelleenfilmatisointi The Invisible Man (2020) olikin yllättäen kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, Universal päätti ryhtyä tekemään lisää itsenäisiä leffoja kauhuhahmoistaan. The Invisible Manin ohjaaja Leigh Whannell palkattiin tähänkin ohjaajaksi ja hän myös käsikirjoitti elokuvan yhdessä vaimonsa Corbett Tuckin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Wolf Man saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin paljon The Invisible Manista ja olin kiinnostunut, mitä Whannell saisi aikaiseksi ihmissuden kanssa. Traileri ei kuitenkaan vakuuttanut minua ja julkaistut kuvat leffan ihmissudesta Universalin promotapahtumassa olivat mielestäni naurettavat. Kävinkin epäileväisin mielin katsomassa Wolf Manin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Perhe matkaa Oregoniin maatilalle, kun jokin ihmisen ja eläimen välimuotoa muistuttava otus alkaa jahdata heitä keskellä yötä.




Vastikään Kraven the Hunterissa (2024) pahista näytellyt Christopher Abbott ja Ozark-sarjasta (2017-2022) tuttu ja palkintoja kahminut Julia Garner näyttelevät Lovellin pariskuntaa, Blakea ja Charlottea. Kun Blake saa kuulla, että hänen isänsä on kuollut, he ottavat tyttärensä Gingerin (Matilda Firth) mukaansa ja matkaavat Blaken isän maatilalle Oregoniin pakkaamaan tavaroita. Reissu muuttuu kuitenkin todelliseksi painajaiseksi, kun metsässä heidän kimppuunsa hyökkää jokin otus, joka kulkee kahdella jalalla kuin ihminen, mutta joka käyttäytyy muuten kuin petoeläin... Abbott ja Garner suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, vaikka heille kirjoitettu dialogi onkin ajoittain todella tönkköä. Heidän väliltä ei löydy pahemmin kemiaa, mutta toisaalta tämä tukee sitä, että pariskunnalla on pidemmän aikaa ollut ryppyjä rakkaudessa. Abbott tulkitsee hahmonsa kehityskaarta onnistuneesti, kun taas Garner kasvattaa sujuvasti pelkotilojaan leffan edetessä. Nuori Firth ajaa passelisti asiansa, vaikka hänen tehtäväkseen jää lähinnä kiljua.

Jos odotat uuden Wolf Manin kertovan klassista ihmissusitarinaa, missä hahmoja vastassa on täydenkuun aikaan suden ja ihmisen yhdistelmäksi muuttuva hirviö, jonka voi pysäyttää vain hopealuodeilla, vastassa voi olla pettymys. Kuten The Invisible Manin kohdalla, myös tällä kertaa Leigh Whannell on pyöritellyt tutusta jutusta uudenlaisen kokemuksen, joka omalla kohdallani toimi pääasiassa yllättävän hyvin. The Invisible Manin tasolle ei päästä, mutta oli Wolf Man parempi kuin etukäteen pelkäsin ja onneksi, ONNEKSI aiemmin mainostettu ihmissusimaskeeraus ei ollut itse elokuvan visio hirviöstä ja leffassa tämä rujon näköinen susimies toimii oivallisesti.




Wolf Man on passelin yksinkertainen ja siksi varsin tehokas kauhupaketti. Hahmoesittelyjen jälkeen leffa viskaa aika nopeasti niin pääperheen kuin katsojan ihmissuden jahtaamaksi. Mörökölliä pidetään oivallisesti piilossa pitkään ja leffa onkin pelottavimmillaan silloin, kun katsoja on perheen kanssa jumissa Blaken isän talossa ja voit vain kuulla, kun susimies liikkuu ulkona, etsien pääsyä sisälle. Whannell kasvattelee kierroksia sujuvasti, joskin kun loppupäässä monsteria näytetään enemmän, muuttuu kauhun tunne lähinnä jännitteeksi, miten ihmeessä hahmot voisivat selvitä elävinä. Kekseliäs idea on esitellä toisinaan itse ihmissuden tapaa nähdä ja kuulla maailma. Kun ihmiset piileskelevät pilkkopimeässä, on kaameaa vaihtaa ihmissuden perspektiiviin, jonka silmät toimivat kuin yönäkökiikarit ja jonka korvat rekisteröivät oravan kipittävän puunrunkoa pitkin sadan metrin päästä. Muuntuminen ihmissudeksi taas tarjoaa oivaa ja paikoin aika ällöä body horroria.

Whannellin ohjaus toimii pääasiassa passelisti, mutta hänen ja hänen vaimonsa käsikirjoitus on ajoittain töksähtelevä. Dialogi tuntuu tosiaan raakilevedokselta, minkä lisäksi leffan tapa käsitellä sukupolvelta toiselle etenevää traumaa on hieman kömpelö, puhumattakaan hölmöstä tavasta, jolla elokuvan isoin käänne paljastetaan. Siksi onkin tärkeää, että Whannellin luoma ilmapiiri on karmiva, näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin ja että itse ihmissuden maskeeraus toimii. Elokuva on myös hyvin kuvattu ja kameratyöskentelyllä korostetaan muuntautumisen tuomaa vinksahtaneisuutta. Lavasteet ovat oivat ja valaisu suurimmaksi osaksi riittävää, jolloin katsoja näkee tarvittavan, vaikka lähes koko leffa tapahtuu keskellä yötä pimeällä maatilalla. Äänimaailma on passelisti rakennettu, eikä se luota liikaa kovaäänisiin böö-pelotteluihin. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla, lisäten tarinan tiettyjä traagisia ja haikeita piirteitä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wolf Man, 2025, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Ground Control, Motel Movies, Waypoint Entertainment


torstai 12. joulukuuta 2024

Arvostelu: Kraven the Hunter (2024)

KRAVEN THE HUNTER



Ohjaus: J. C. Chandor
Pääosissa: Aaron Taylor-Johnson, Fred Hechinger, Ariana DeBose, Alessandro Nivola, Russell Crowe, Christopher Abbott ja Levi Miller
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Kraven the Hunter perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1964. Kravenia oli tarkoitus hyödyntää elokuvien puolella jo vuosia sitten. Sam Raimi kaavaili tästä pahista "Spider-Man 4" -elokuvaan, joka ei kuitenkaan toteutunut ja myöhemmin hahmon oli tarkoitus esiintyä "The Amazing Spider-Man 3" -elokuvassa, mutta sekin jäi tekemättä. Kun Sony ryhtyi tehtailemaan elokuvia Spider-Manin vastustajista, yhtiö suunnitteli tekevänsä elokuvan Kravenista heti Venomin (2018) jälkeen. Richard Wenk ryhtyi työstämään käsikirjoitusta jo vuonna 2018, mutta pitkään projekti ei meinannut ottaa tuulta siipiensä alle. Kravenia pohdittiin pääpahikseksi Tom Hollandin kolmanteen Spider-Man -elokuvaan, mutta suunnitelmat muuttuivatkin multiversumitarinaksi, jossa nähtiin vanhoja tuttuja pahiksia aiemmista leffoista, jolloin Sony palasi takaisin aiempaan ideaansa hahmon soololeffasta. Art Marcum ja Matt Holloway ryhtyivät työstämään käsikirjoitusta uusiksi ja J. C. Chandor palkattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja alun perin Kraven the Hunterin oli tarkoitus ilmestyä jo tammikuussa 2023, mutta erinäisistä syistä ensi-iltaa on puskettu yhä vain pidemmälle ja vasta nyt, lähes kaksi vuotta myöhemmin elokuva saapuu teattereihin. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet lähes nollassa. Sonyn Spider-Man -pahiksista kertovat leffat, Venomit, Morbius (2022) ja Madame Web (2024) ovat olleet niin kehnoja, etten uskonut studion saavan mitään hyvää aikaiseksi Kravenistakaan. Ennakkoluuloni vain kasvoivat, kun ensi-iltaa siirrettiin kerta toisensa perään. Kävinkin skeptisin odotuksin katsomassa Kraven the Hunterin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Yli-inhimillisillä kyvyillä varustettu ja pahimpia rikollisia saalistava Kraven kohtaa vaativimman vastustajansa, Sarvikuonon.




Vuosien varrella Sergei Kravinoffiksi, eli Kraven-saalistajaksi on ollut ehdolla muun muassa Brad Pitt, Keanu Reeves, John David Washington ja Adam Driver, mutta rooli meni lopulta Aaron Taylor-Johnsonille, jolle Marvel-elokuvat eivät ole uusi juttu - nähtiinhän hänet jo supernopeana Quicksilverinä Avengers: Age of Ultronissa (2015). Taylor-Johnsonista on vuosien varrella muovautunut erittäin varteenotettava näyttelijä ja jos Kraven the Hunter -elokuvassa on jotain kehuttavaa, niin hän. Taylor-Johnson omistautuu roolilleen ihailtavasti. Itse hahmo onkin sitten eri tapaus. Monelle fanille tulee varmasti pettymyksenä, että sen sijaan, että kyseessä olisi kaikista mahtavimpia petoja paljain käsin muiluttava metsästäjistä paras, on Kraven pahiksia jahtaava antisankari, jonka elimistössä kiertää leijonan veri, minkä avulla hän pystyy kommunikoimaan eläinten kanssa. Jälleen herää kysymys, miksi Sony ryhtyi tehtailemaan leffoja Spider-Manin pahiksista, jos yhtiö ei uskalla pitää hahmoja pahiksina?
     Elokuvassa nähdään myös Russell Crowe Kravenin gangsteri-isänä Nikolai Kravinoffina ja vastikään julkaistusta Gladiator II:sta (2024) tutuksi tullut Fred Hechinger Kravenin veljenä Dmitrinä, eli Kameleonttina, Ariana DeBose voodoopappi-asianajaja-tarkka-ampuja Calypsona, Alessandro Nivola pahana Aleksei Sytsevichinä, eli Sarvikuonona, sekä Christopher Abbott Kravenia metsästävänä Ulkomaalaisena, joka jää lopulta niin pintaraapaisuksi ja turhaksi hahmoksi, että miksi hänet piti väkisin tunkea mukaan? Crowe on toisaalta karismaattinen äijä Nikolaiksi, mutta hänen gangsteri-isäroolinsa muuttuu vähän väliä karikatyyriksi. Hechinger ja DeBose ovat kelvolliset osissaan, joskin DeBose joutuu kamppailemaan kehnon roolihahmon kanssa, jolle keksitään uusia puolia riippuen sitä, mihin juoni häntä milloinkin tarvitsee. Kaikista pahinta on kuitenkin Nivolan tulkinta Sarvikuonosta, joka on enemmän surkuhupaisan koominen kuin uhkaava. Ja kun Sarvikuono vihdoin nähdään kunnon olomuodossaan, näyttää lopputulos lähinnä joltain PlayStation 3 -pelin päävastukselta.




Sony on kyllä ansainnut taputtaa itseään olkapäälle, sillä sellaisen saavutuksen yhtiö on kyllä saanut aikaiseksi. Yhtiön kuudesta Spider-Manin pahiksiin keskittyvästä elokuvasta - Venom, Venom: Let There Be Carnage (2021), Morbius, Madame Web, Venom: The Last Dance (2024) ja nyt Kraven the Hunter - kaikki ovat olleet huonoja. Yhtiö on kerta toisensa perään näyttänyt, että heillä ei ole minkäänlaista kunnioitusta näitä hahmoja ja lähdemateriaalia tai sen kummemmin niiden faneja kohtaan ja että yhtiö puskee näitä elokuvantapaisia pihalle vain pitääkseen hahmojen oikeudet poissa Marvel Studiosin käsistä.

Kraven the Hunter on sarjakuvafilmatisointi, joka ei saa innostumaan, jännittämään tai pahemmin edes kiinnostumaan siitä, mitä ruudulla tapahtuu. Aaron Taylor-Johnson yrittää parhaansa, mutta edes hän ei yksin onnistu pelastamaan elokuvaa, kun juuri mikään hänen ympärillään ei toimi. Tarina laahaa eteenpäin, eikä pahisten juonittelussa ole lopulta juuri järkeä. Ulkomaalaisen olisi voinut poistaa leffasta kokonaan, kun häneen ei ole jaksettu panostaa edes sitäkään vähää. Calypso taas tuntuu useammalta hahmolta, jotka pakon edessä pakotettiin yhdeksi, sillä hahmon funktio muuttuu niin reippaasti kohtauksesta toiseen. Toimintakohtaukset eivät säväytä oikeastaan millään lailla, eikä niistä löydy jännitettä, sillä Kraven on heti elokuvan alkukohtauksesta lähtien ylivertainen tappokone. Sentään elokuvasta on uskallettu tehdä verinen, kun jo ensimmäisen Venomin kohdalla fanit valittivat, että ihmisiä ahmivasta avaruusloisesta kertovasta leffasta on tehty liian lapsiystävällinen. Raakuudetkaan eivät paljoa pelasta, kun leffan synkistely äityy toisinaan tahattoman koomiseksi patsasteluksi. Loppupää käyttää paljon aikaa pohjustaakseen jatko-osaa, mikä tuntuu turhalta, kun Sony on jo ennen elokuvan julkaisua ilmaissut, että Kraven the Hunter jää toistaiseksi yhtiön viimeiseksi leffaksi Spider-Manin vihollisista. Se onkin paras päätös, minkä yhtiö on tämän kuusiosaisen leffasarjan kanssa tehnyt.




Elokuvan on ohjannut J. C. Chandor, jonka kädenjälki on aika mitäänsanomatonta ja ponnetonta. Hän ei saa leffasta sähäkkää tai mukaansatempaavaa, eivätkä saa myöskään käsikirjoittajatrio Richard Wenk, Art Marcum ja Matt Holloway, joista kaksi jälkimmäistä auttoivat Morbiuksen käsikirjoituksen viimeistelyssä. Edes visuaalisesti Kraven the Hunter ei toimi. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet oivat ja puvustus menevää, mutta tietokonetehosteet ovat ajoittain pöyristyttävän huonot. Elokuva maksoi 130 miljoonaa dollaria, mutta rahat taisivat mennä nimekkäimpien näyttelijöiden taskuun, sillä efekteihin rahaa ei ainakaan ole palanut, niin kököiltä Sarvikuono ja varsinaiset eläimet näyttävät. Äänimaailma ajaa asiansa, joskin Benjamin Wallfischin ja Galperinen veljesten Evguenin ja Sachan musiikeista ei jää juuri mitään mieleen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kraven the Hunter, 2024, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Avi Arad Productions, Matt Tolmach Productions


keskiviikko 10. tammikuuta 2024

Arvostelu: Poor Things (2023)

POOR THINGS



Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Pääosissa: Emma Stone, Mark Ruffalo, Willem Dafoe, Ramy Youssef, Vicki Pepperdine, Jerrod Carmichael, Hanna Schygulla, Kathryn Hunter, Suzy Bemba, Margaret Qualley ja Christopher Abbott 
Genre: komedia, fantasia
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Poor Things perustuu Alasdair Grayn samannimiseen kirjaan vuodelta 1992. Yli viisitoista vuotta myöhemmin kreikkalainen elokuvantekijä Yorgos Lanthimos innostui kirjasta valtavasti ja tapasi Grayn puhuakseen tämän kanssa mahdollisesta elokuvasovituksesta. Gray suostui ja elokuvan suunnittelu käynnistyi. Lanthimos päätyi kuitenkin muihin projekteihin, mutta Poor Things pysyi hänen mielessään kaiken aikaa. Tehdessään elokuvaansa The Favouritea (2018), hän keskusteli näyttelijä Emma Stonen kanssa Grayn kirjasta ja Stone innostui ideasta. Kun The Favourite voitti palkintoja ja menestyi hyvin, Lanthimos koki vihdoin pystyvänsä tekemään kirjasta sen ansaitseman adaptaation. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta Poor Things sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2023. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen ja itse odotin sen näkemistä innolla. Olin pitänyt todella paljon Lanthamosin edellisistä englanninkielisistä elokuvista, The Lobsterista (2015), The Killing of a Sacred Deeristä (2017) ja The Favouritesta, ja halusin nähdä, mitä hänen kummallinen mielensä seuraavaksi tuottaisi. Olinkin iloinen, kun pääsin näkemään Poor Thingsin ennakkoon jo ennen joulua Finnkinon After Work -näytöksessä.

Erikoisen tiedemiehen, Godwin Baxterin uusin luomus on aikuisen naisen kehon omaava Bella, jonka aivot ovat kuitenkin vauvan tasolla. Kasvaessaan Bella päättää karata ja tutkia maailmaa, sekä itseään.




Jo useamman fantastisen roolisuorituksen tarjonnut Emma Stone tekee kenties parasta työtään Poor Thingsissä. Stone näyttelee Bella Baxteria, tieteellistä koetta, joka on kuin taapero aikuisen naisen kehossa. Stone heittäytyy sellaisella vimmalla roolinsa vietäväksi, ettei katsojana voi muuta kuin ihailla ja hämmästellä. Hän tulkitsee upeasti hahmoaan, joka esitellään kehitykseltään vauvan tasolla olevana. Aluksi Bella ei osaa puhua tai lukea, hädin tuskin edes kävelläkään. Kaikki eleet, äännähdykset ja muut Stone on omaksunut todella taidokkaasti pieniltä lapsilta ja onkin huvittavaa kuin myös kummallista katsoa, kun aikuiselta naiselta näyttävä Bella sylkee ruoan takaisin lautaselle dramaattisesti, jos ei pidä siitä tai vetää ehdat itkupotkuraivarit lattialla, jos ei saa tahtoaan läpi. Elokuvan edetessä Bella kehittyy ja Stone vain jatkaa vaikutusten tekemistä. Hahmo on heti pidettävä ja Bellan matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään.
     Sivurooleissa taas nähdään muun muassa Willem Dafoe Bellan luoneena tiedemiehenä Godwin "Jumala" Baxterina, Ramy Youssef tämän assistenttina Max McCandlesina ja Vicki Pepperdine tämän kodinhoitajana, rouva Priminä, Mark Ruffalo lakimies Duncan Wedderburnina, sekä Hanna Schygulla, Jerrod Carmichael, Kathryn Hunter ja Suzy Bemba Bellan karkumatkalla kohtaamina vekkuleina persoonina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Sivurooleista kirkkaimmat tähdet ovat vähemmän yllättäen Dafoe, joka on nappivalinta eksentrisen ja epämuodostuneen tiedemiehen rooliin, sekä Ruffalo, joka irrottelee todella hauskasti naistenmiehenä, oltuaan vuosikymmenen jumissa Bruce Bannerin, eli Hulkin roolissa Marvelin elokuvissa.




En ole nähnyt Yorgos Lanthimosin kreikkalaisia elokuvia, ainoastaan hänen englanninkieliset elokuvansa The Lobsterin, The Killing of a Sacred Deerin, The Favouriten ja nyt Poor Thingsin. Vaikka pidin jo kolmesta aiemmasta todella paljon, täytyy minun sanoa, että Poor Things on parasta työtä, mitä olen Lanthimokselta tähän mennessä nähnyt. Kyseessä on aivan fantastinen ja häkellyttävän mielikuvituksellinen aikuisten satuelokuva ja suorastaan hulvattoman hauska mustan huumorin komedia. Elokuvan aikana pääsee nauramaan vähän väliä, oli kyse sitten kierosta huumorintajusta tai absurdiuden tulvasta, joka virtaa läpi leffan. Juuri kun luulit nähneesi kaiken, elokuva vetäisee taas kerran maton jalkojesi alta ja yllättää ratkaisuillaan ja keksinnöillään. Ihan jokaiseen makuun elokuva ei todellakaan sovi, mutta jos olet nauttinut Lanthimoksen aiemmista filmeistä, Poor Things tarjoaa varsinaista herkkua.

Elokuvasta löytyy myös vahva tarina. Klassikkohirviöistä tykkäävänä koin kertomuksen viittaukset Mary Shelleyn Frankensteiniin ilahduttavina, Bellan ollessa hieman vastaavanlainen kokeilu tohtori Baxterilta. Kun Bella lähtee matkalleen, on erittäin kiehtovaa ryhtyä seuraamaan tapahtumia. Bella kokee hurjan kehityskaaren elokuvan aikana ja katsojana pääseekin tutkimaan monenlaisia asioita täysin naiivein silmin. Matkan varrelta löytyy hyvää kummastelua muun muassa naisten roolista yhteiskunnassa, sekä nasevaa satiiria esimerkiksi valtaapitävistä miehistä. Ja seksiä, paljon seksiä. Bellan kasvutarinaan kuuluu seksuaalinen herääminen, eikä tätä puolta piilotella lainkaan. Ihmisluontoa, sekä kaikkien paikkoja yhteiskunnassa pohditaan ja kyseenalaistetaan ansiokkaasti läpi leffan.




Elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja kaikessa outoudessaankin sen maailma lumoaa mukaansa täysin. Kohtaus toisensa perään en voinut kuin ihastella steampunk-henkistä maailmaa, joka on luotu upein lavastein ja tehostein. Lavastuksesta löytyy paljon teatterimaisuutta ja välillä näyttäisikin siltä, että elokuva olisi kuvattu teatterin lavalla. En kuitenkaan sano tätä millään lailla negatiivisessa mielessä - tyylikeino nimenomaan luo leffalle niin omaperäisen ilmeen. Värikäs taivas on ajoittain jopa psykedeelinen ilmestys, vain vahvistaen tiettyä aikuisten satumaisuutta. Tämä kaikki avautuu pitkän mustavalkoisen alun jälkeen kuin merkiksi Bellan maailmankuvan laajenemisesta.

Poor Things on muutenkin visuaalisesti ja teknisiltä ansioiltaan vaikuttava. Se on todella tyylikkäästi kuvattu, vaikka aluksi saattaakin kestää hetki tottua vähän väliä käytettävään, pyöristävään kalansilmälinssiin. Tällä kuitenkin korostetaan valtavan maailman laajenemista Bellan silmin katsottuna, minkä lisäksi se saa osan kohtauksista näyttämään siltä kuin ne olisi kuvattu ovisilmän läpi, viittauksena Bellan kokemaan valvontaan ja kontrolliin. Erikoistehosteet ovat onnistuneet, etenkin tohtori Baxterin erilaiset eläinyhdistelmät. Baxterin rujo maskeeraus taas on palkinnon arvoinen suoritus. Äänimaailmakin on tasokkaasti rakennettu Jerskin Fendrixin kummia musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Poor Things, 2023, Searchlight Pictures, Film4, Element Pictures, TSG Entertainment


tiistai 27. kesäkuuta 2017

Arvostelu: It Comes at Night (2017)

IT COMES AT NIGHT (2017)



Ohjaus: Trey Edward Shults
Pääosissa: Joel Edgerton, Christopher Abbott, Kelvin Harrison Jr., Carmen Ejogo, Riley Keough ja Griffin Robert Faulkner
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

En ollut kuullutkaan It Comes at Nightista, ennen kuin näin sen tulevien lehdistönäytösten listalla. Kuten muidenkin elokuvien kohdalla, vilkaisin, mistä oli kyse ja kiinnostuin, kun huomasin sen olevan kauhuleffa. Kiinnostukseni nousi, kun huomasin, että teos oli kauhuelokuvaksi yllättävän kehuttu kriitikoiden keskuudessa. Katsoin trailerin, mutta se ei erityisemmin vakuuttanut, joten toivoin, että kriitikot tietävät, mistä puhuvat. Kuitenkin, kun näin tavallisen yleisön kommentteja It Comes at Nightista, yllätyin todella paljon. Monet nimittäin haukkuivat leffaa ja antoivat sille pääasiassa pienintä mahdollista arvosanaa. Todella ristiriitaisin odotuksin menin katsomaan elokuvaa, toivoen olevani samaa mieltä kriitikoiden kanssa ja että kerrankin tulisi nähtyä oikeasti hyvä kauhuleffa. Tämä oli muuten jälleen niitä näytöksiä, että meiltä puuttuivat tekstitykset kokonaan.

Paul asuu metsän keskellä vaimonsa ja poikansa kanssa, turvassa sairaalta ulkomaailmalta. Mutta mitä tapahtuu, kun toinen perhe saapuu anomaan turvapaikkaa?

Paulia näyttelee Joel Edgerton, joka on vuosien varrella parantunut näyttelijänä. Tässä Edgerton on erittäin mainio ja uskottava, joten hän toimii todella hyvin pääosassa. Paul on rauhallinen ja järkevä mies, joka on laatinut säännöt, miten perheen pitää toimia selvitäkseen. Hän epäilee kaikkea ulkomaailmassa, mutta osaa olla myös rennosti. Paulista alkaa pitää heti elokuvan alusta lähtien, eikä tunne katoa leffan aikana.
     Paulin vaimoa, Sarahia esittää aiemmin tänä vuonna ilmestyneestä Alien: Covenantista (2017) tuttu Carmen Ejogo. Valitettavasti muutamaa kohtausta lukuunottamatta Sarah jää voimakkaasti taka-alalle, eikä hänelle ole luotu oikein minkäänlaista persoonaa; hän vain on. Sen sijaan leffassa keskitytään paljon Paulin ja Sarahin teini-ikäiseen Travis-poikaan, jota näyttelee Kelvin Harrison Jr. Alusta alkaen huomaa, että Travis ei ole kovin normaali teinipoika, vaikka pitääkin yksin olemisesta (minkä hän tosin toteuttaa hieman karmivalla tavalla). Öisin Travis haahuilee perheen talossa lamppunsa kanssa ja hiljaa miettii, mitä ulkona odottaa... Harrison Jr. suoriutuu osastaan kummallisena miehenalkuna oivallisesti.
     Leffan toiseen perheeseen kuuluvat Will-isä (Christopher Abbott), Kim-äiti (Riley Keough) ja heidän pieni Andrew-poikansa (Griffin Robert Faulkner). Katsojina epäilee perheen tarkoitusperiä, vaikka he vaikuttavatkin aika luotettavilta. Will pääsee perheestä parhaiten esille, mutta myös Kimillä on tehtävää. Andrew ei kovin paljoa pääse tekemään mitään, jolloin hänen mukanaolonsa unohtaa parissa kohtaa kokonaan.

Jos menet katsomaan It Comes at Nightia, odottaen kauhuelokuvaa, niin tulet mitä luultavimmin pettymään, sillä sitä se ei ole. Jos tulkitsit nimen siten, että metsästä hyökkäilee yöllä jonkinlainen olento, niin tulet varmasti pettymään, sillä mitään sellaista ei tapahdu. Elokuva tarjoaa jännitystä, mutta lähinnä sen takia, että se pitää katsojan jatkuvassa mietteessä siitä, mitä talon ulkopuolella oikein tapahtuu? Miksi Paul käskee vaimoaan ja poikaansa pukemaan kaasunaamarit ja käsineet aina kun he lähtevät ulos? Ja ennen kaikkea, miksi tärkein sääntö on, ettei metsään saa koskaan mennä yöllä? Leffan kauhu syntyy lähinnä kysymyksistä, joita teos herättää, kuten myös jännitteestä kahden perheen välillä. Katsojana toivoisi, että Will, Kim ja Andrew olisivat sitä, mitä väittävät, mutta samalla taas haluaisi nähdä, että heissä on jotain pahasti vialla. Mutta onko sittenkin Paulissa, Sarahissa ja Travisissa jotain vikaa? Etenkin kohtauksissa, joissa Travis kulkee pimeässä talossa, katsojana jähmettyy paikoilleen, sillä ei ole yhtään varma, mitä tulee tapahtumaan.

Ymmärrän, miksi kriitikot ovat pitäneet tästä filmistä. It Comes at Night ei turvaudu 2000-luvun kauhukliseisiin, eikä mukana ole ainuttakaan äkkisäikäytystä, jotka ovat nykyään pakollisia kauhuleffoissa. Monia nämä äkkinäiset pelotteluhetket lähinnä ärsyttävät, joten kriitikot voivat olla tyytyväisiä nähdessään jotain erilaista. Ymmärrän myös sen, miksei tavallinen yleisö ole pitänyt tästä. Vaikka mukana on jännitettä, ei leffa ole pelottava. Muutamia ällöttäviä hetkiä on mukana, mutta niitä ei kasvateta kunnolla, jolloin ne eivät saavuta täyttä potentiaaliaan. Vaikka on hienoa, että elokuva ei paljasta asioita katsojille selkeästi, eikä koskaan kunnolla tiedä, mitä ulkomaailmassa todella on, silti loppujen lopuksi vie hieman makua se, ettei leffa selittänyt mitään. Mukana on onnistuneita niksejä, jotka paljastavat joitain asioita katsojille, etenkin lopussa, mutta nekin saattavat herättää lisää kysymyksiä. Tällaisenaan It Comes at Night on hyvä jännityselokuva (ei sitä kauhuksi voi oikein kutsua), mutta siitä jää uupumaan jotain, mikä tekisi siitä oikeasti todella mainion.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Trey Edward Shults, joka on aiemmin ohjannut vain draamakomedian Krisha (2015). Toivon, että Shults tekisi jonain päivänä vielä pari kauhuleffaa lisää, jotta hän osuisi paremmin genren napakymppiin. Elokuvassa ei puhuta kovin paljoa, mikä toimii, mutta tämä toimivuus menee hieman rikki yhdessä kohtauksessa, jossa on liikaa repliikkejä, jolloin katsojat eivät voi tehdä tiettyjä päätelmiä itse. It Comes at Night on hyvin kuvattu ja mukana on paljon tyylikkäitä pitkiä otoksia. Leikkaus (jota Shults myös työsti) toimii myös, etenkin jälkituotannossa tehdyn kuvanrajailun takia. Yökohtaukset, joissa Travis astelee lamppunsa kanssa talossa, ovat hienosti valaistuja. Brian McOmberin säveltämästä musiikista löytyy hienoa tunnelmaa, vaikkei se jääkään mieleen leffan päätyttyä.

Yhteenveto: It Comes at Night on hyvä jännityselokuva, mutta kunnollista kauhua on täysin turha odottaa. Muutamia karmivia kohtia on mukana ja kahden perheen välille on luotu toimiva jännite, mutta muuten teos ei pelota. Leffa sisältää mainion tunnelman, joka ei tosin täysin tunnu johtavan mihinkään. Elokuva ei selitä katsojille oikein mitään, mikä tavallaan toimii, mutta silti jää kaipaamaan jotain lisää. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, etenkin Joel Edgerton pääroolissa ja Kelvin Harrison Jr. tämän poikana. Visuaalisesti leffa on tyylikäs, etenkin yökohtauksissa, joissa kuljetaan ympäri taloa. Jos odotat näkeväsi kauhuelokuvan, joka sisältää öisin hyökkäilevän hirviön, tulet pettymään, sillä sitä It Comes at Night ei tarjoa. Jos taas toivot näkeväsi erilaisen jännitysleffan, jossa on mukana kauhuelementtejä, mutta joka ei sisällä äkkisäikäytyksiä, vaan näyttää lähinnä ihmisten ajatuksenkulkua erikoisen vaikeissa tilanteissa, kannattaa elokuva käydä katsomassa. Valitettavasti elokuvaa on markkinoitu selkeänä kauhuleffana, jolloin käy mitä luultavimmin niin, että ne jotka tulevat pettymään filmiin, ovat niitä, jotka menevät katsomaan sen ja ne taas, jotka pitäisivät teoksesta, eivät kiinnostu siitä sen mainosten takia.




Kirjoittanut: Joonatan, 12.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
It Comes at Night, 2017, Animal Kingdom, A24