Arvostelu: Piina (Misery - 1990)

PIINA

MISERY

Ohjaus: Rob Reiner
Pääosissa: James Caan, Kathy Bates, Richard Farnsworth, Frances Sternhagen ja Lauren Bacall
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Misery, eli suomalaisittain Piina perustuu Stephen Kingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1987. Tuottaja Andrew Scheinman luki kirjan lentokoneessa, innostui siitä ja ehdotti sitä heti ohjaajaystävälleen, Rob Reinerille, joka oli jo ohjannut Kingin kirjaan perustuneen elokuvan Stand by Me - viimeinen kesä (Stand by Me - 1986). Reiner ihastui tarinaan ja halusi ohjata leffan sen pohjalta. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Piina sai maailmanensi-iltansa 29. marraskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti ja se sai suurta ylistystä kriitikoilta. Elokuva oli jopa ehdolla monista palkinnoista ja sen naispäätähti Kathy Bates voittikin mm. parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot! Itse en valitettavasti ollut nähnyt Piinaa aiemmin. Olin kuullut siitä jo vuosia sitten, mutten ollut katsonut leffaa. Kun huomasin, että elokuva täyttää 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Menestyskirjailija Paul Sheldon joutuu auto-onnettomuuteen lumisella vuoristotiellä. Hänet löytää hänen suuri ihailijansa Annie Wilkes, joka vie Paulin kotiinsa. Aluksi Annie vaikuttaa lempeältä hoitajalta, mutta vähitellen Paulille alkaa käydä selväksi, että tämän fanitus on muuttunut painajaismaiseksi pakkomielteeksi...

Ties ketkä näyttelijät kieltäytyivät kirjailija Paul Sheldonin roolista, kun sitä heille tarjottiin. Kieltäytyjien listalla on niinkin tunnettuja nimiä kuin Harrison Ford, Dustin Hoffman, Robert Ne Niro, Al Pacino, Michael Douglas, Gene Hackman, Robert Redford ja Jack Nicholson, joista jälkimmäinen ei halunnut enää esiintyä Kingin kirjaan perustuvassa leffassa Hohdon (The Shining - 1980) jälkeen. Suuri osa heistä kieltäytyi, koska Paul joutuu olemaan lähes koko leffan ajan sängyssä tai pyörätuolissa. Lopulta rooliin uskaltautui James Caan ja hyvä niin, sillä Caan on loistava roolissaan. Caan tuo upeasti esille Paulin erilaiset tunnetilat ja pystyy ilmeillään ja äänellään viestimään, mitä kaikkea hänen päässään liikkuu. Jatkuva makoilu ja istuskelu on varmasti käynyt jossain kohtaa tylsäksi kuvauksissa, mutta Caan hoitaa hommansa kunniakkaasti loppuun saakka.
     Toinen syy, miksi monet näyttelijät kieltäytyivät roolista, oli, että he kokivat Annie Wilkesin nousevan isommin esille kuin Paulin. Ja näinhän siinä kyllä käykin. Vaikka Caan on erittäin hyvä Paulina, show'n varastaa täysin Annieta näyttelevä Kathy Bates. Bates on ilmiömäisen fantastinen roolissaan, eikä mikään ihme, että hän voitti roolisuorituksellaan mm. Oscar-palkinnon. Batesin saama Oscar-pysti on muuten ainoa Oscar-palkinto, mikä on annettu millekään Stephen King -filmatisoinnille. Bates onnistuu muuttumaan salamannopeasti mitä ihanimmasta ja lempeimmästä naisesta täydeksi psykopaatiksi ja takaisin täysin saumattomasti. Hän on aidosti pelottava roolissaan, mutta samalla on myös huvittavaa, kuinka Annie on syvästi uskonnollinen, eikä suostu esimerkiksi kiroilemaan. Pelko syntyy Annien ennalta-arvaamattomuudesta ja katsojana jännittää kaiken aikaa, mitä Annie päättää seuraavaksi tehdä.
     Elokuvassa nähdään myös Lauren Bacall Paulin kirja-agenttina, Richard Farnsworth Paulia etsivänä sheriffinä ja Frances Sternhagen sheriffin vaimona.

Voi, miksi ihmeessä minä olen pitkittänyt Piinan katsomista?! Kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista Stephen Kingin kirjoihin perustuvista elokuvista, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista trillereistä! Elokuva nappasi minut koukkuunsa ensiminuuteista lähtien, eikä todellakaan päästänyt irti, ennen kuin lopputekstit olivat pyörineet loppuun saakka. Jännitystä rakennetaan mestarillisin tavoin ja kyllä huomaa, että ohjaaja Rob Reiner katsoi ison läjän Alfred Hitchcockin klassikkofilmejä valmistautuessaan Piinan tekoon, sillä elokuvassa vallitsee vahva hitchcockmaisuus. Elokuva on todella vahva suoritus psykologisessa kauhussa, avatessaan tätä inhottavaa kauhuskenaariota pikkuhiljaa. Paulin jalat ja toinen käsi ovat rikkoutuneet, eikä hän pysty tekemään mitään yksin. Kun Annien todellinen luonne paljastuu, aluksi lämmin ja mukava mökki alkaa tuntua painostavalta vankilalta. Ulos ei voi mennä, sillä siellä on kova pakkanen ja lunta sataa, eikä lähistöllä ole talon taloa. Lähin kaupunki on pieni kylänpahanen ja sinnekin on pitkä matka.

Elokuvan nimi on kyllä todella osuva, sillä piinastahan tässä on kyse. Tunnelma on erittäin tärkeä osanen filmin onnistumista ja se on saatu luotua täydellisesti. Harmi vain, että nimen suomennoksessa katoaa osa nimen nerokkuudesta, sillä alkuperäinen nimi Misery ei tarkoita pelkkää piinaa ja kurjuutta, vaan kyseessä on Paulin kirjojen päähenkilön nimi, jota Annie fanittaa hullun lailla (kirjaimellisesti). Nämä kirjat saadaan filmin kautta tuntumaan todellisilta, jolloin myös Paul vaikuttaa todelliselta henkilöltä. Annie taas on yliampuva persoona, mikä pohjautuu Kingin oudoimpiin ihailijoihin, joten periaatteessa elokuvan tarina voisi ihan hyvin tapahtuakin tosielämässä. Se myös tekee leffasta entistä pelottavamman. Leffasta löytyy pari äkkisäikäytystä, mutta pääasiassa sen kauhupuoli perustuu hitaaseen tunnelman rakentamiseen, kunnes lopussa kaikki päästetään valloilleen. Filmi hyödyntää erinomaisesti Annien mökkiä ja sen luomaa klaustrofobista tunnetta. Katsoja viedään Paulin pään sisälle, kun tämä yrittää epätoivoisesti keksiä tavan paeta. Piina on kaikin puolin nerokas tapaus ja pitkästä aikaa minulle heräsi suuri mielenkiinto lukea kirja, mihin elokuva perustuu.

Ohjaaja Rob Reiner oli tosiaan aiemmin ohjannut Stephen King -filmatisoinnin Stand by Me - viimeinen kesä, mikä on myös aika lailla mestariteos. Reiner on selkeästi oikea herra hommaan, sillä hän sai loihdittua kaksi upeaa filmiä Kingin kirjojen pohjalta. William Goldmanin käsikirjoitus on myös erinomainen ja hänen kirjoittamansa dialogit Paulin ja Annien välille ovat koukuttavia. Teknisestikin Piina on vaikuttava teos. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja huolellisesti. Mukana on paljon hienoja otoksia, ja kuvasommittelija on todella tiennyt, milloin käyttää laajaa kuvaa ja milloin tiukkaa lähikuvaa. Yksi suosikkikuvistani on, kun sheriffi etsii Paulin autoa ja kiipeää rinnettä ylös, samalla kun kamera kääntyy, paljastaen katsojalle lumen alta pilkottavan auton renkaan. Valaisuakin hyödynnetään esimerkillisesti. Leikkauksessa rytmitys on työstetty prikuulleen oikeaksi. Annien talon lavasteet ovat yksityiskohtaiset ja Paulin rikkoutuneiden ja paleltuneiden jalkojen maskeeraukset ovat ällöttävät. Lisäksi on pakko kehua heitä, jotka ovat työstäneet leffassa käytetyt "Misery"-kirjat. Kirjojen kansien tyylikkäät kuvat herättävät tunteen siitä, että ne olisivat todellisia ja voi olla, että jotkut katsojista alkavat leffan aikana jopa toivomaan, että ne todella olisivat aitoja opuksia. Äänimaailmakin on hyvin luotu ja Marc Shaimanin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä leffan painostavaan henkeen.

Yhteenveto: Piina todella on piinaava elokuva. Sen hitaasti rakentuva ja yhä vain jännittävämmäksi muuttuva tunnelma ympäröi katsojan salakavalasti ja sitten puristuu tiukasti ympärille. Lopulta ei voikaan muuta kuin sydän hakaten seurata Paulin yritystä karata turhankin innokkaan faninsa kynsistä. James Caan on loistovalinta Pauliksi, mutta lopulta huikeimman työn tekee psykoottista Annieta näyttelevä Kathy Bates, joka todella ansaitsi palkintonsa. Bates on aidosti hyytävän pelottava roolissaan, mitä ei yhtään auta hahmon käytöksen arvaamattomuus. Ohjaaja Rob Reiner saa näyttelijöistään kaiken irti ja luo tunnelmaa mestarillisesti. Reinerin työstä voi huomata Hitchcockin vaikutteet, mutta silti herra onnistuu tekemään filmistä omannäköisensä. Musiikki vain auttaa tunnelmassa ja tekninen puoli on muutenkin taiturimaista. Lopputuloksena on yksi lajityyppinsä parhaista filmeistä. Erinomainen trilleri, mitä suosittelen aivan kaikille! Vielä kun Piinan äärimmäisen harvinaisen, kotimaisen Blu-ray -julkaisun löytäisi joskus jostain...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Misery, 1990, Castle Rock Entertainment, Nelson Entertainment

Arvostelu: The Christmas Chronicles 2 (2020)

THE CHRISTMAS CHRONICLES 2

Ohjaus: Chris Columbus

Pääosissa: Kurt Russell, Darby Camp, Jazhir Bruno, Goldie Hawn, Julian Dennison, Judah Lewis, Kimberly Williams-Paisley, Tyrese Gibson, Sunny Suljic ja Malcolm McDowell

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 7

Netflixin jouluelokuva The Christmas Chronicles oli iso hitti suoratoistopalvelussa, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Alunperin Clay Kaytisin oli tarkoitus ohjata myös jatko-osa, mutta hän jättäytyi projektista, jolloin ohjaajaksi valittiin ensimmäisen osan tuottanut Chris Columbus. Kuvaukset alkoivat ja nyt The Christmas Chronicles 2 on julkaistu Netflixissä. Itse en pitänyt ensimmäisestä osasta, joten en ollut lainkaan innoissani, kun jatko-osan teosta ilmoitettiin. Pitkän pohdiskelun jälkeen päätin lopulta katsoa The Christmas Chronicles 2:n, jos se vaikka onnistuisikin yllättämään minut positiivisesti. Ja jo nyt täytyy todeta, että minä kyllä pidin tästä jatko-osasta enemmän kuin ensimmäisestä elokuvasta.

Kun entinen tonttu Belsnickel janoaa kostoa Joulupukille ja päättää varastaa Betlehemin tähden, Joulupukki tarvitsee jälleen Kate Piercen, sekä tämän uuden velipuolen Jackin apua joulun pelastamiseksi.

Kurt Russell palaa Joulupukin rooliin ja on yhä parasta näissä elokuvissa. Russell muovautuu toistamiseen täydellisesti ikoniseksi punanutuksi ja uhkuu karismaa, vaikka olisikin kuinka hupsu tai lämminhenkinen. Tällä kertaa myös Russellin vaimo Goldie Hawn pääsee kunnolla vauhtiin Joulumuorina. Vaikka Russellin ja Hawnin väliltä löytyy aitoa kemiaa, ei Hawn yksinään vakuuta, eikä ole ihme, ettei Hawnia ole leffoissa oikeastaan nähty viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Paluun tekevät myös Piercen sisarukset Kate (Darby Camp) ja Teddy (Judah Lewis), joista jälkimmäinen tosin jätetään tällä kertaa seikkailun ulkopuolelle, sekä heidän äitinsä (Kimberly Williams-Paisley). Äiti on nyt parisuhteessa uuden miehen (Tyrese Gibson) kanssa, jota Kate ei täysin hyväksy, sillä suree yhä menehtynyttä isäänsä. Miehen kautta perheessä on nyt kolmaskin lapsi, Jazhir Brunon esittämä Jack-poika, joka päätyy Katen mukana Korvatunturille... tai siis Pohjoisnavalle, missä hupsut amerikkalaiset luulevat Joulupukin majailevan. Camp on yhä mainio, mutta Lewis näyttää vähäisessä ruutuajassaan siltä, että on tyytyväinen, ettei hänen tarvitse olla enempää mukana. Bruno on kelpo löytö nuoren ja innokkaan Jackin osaan. Hassua muuten on, että tulokasnäyttelijä Bruno on vasta näytellyt kahdessa elokuvassa, tässä ja pian Suomeen ilmestyvässä Kuka pelkää noitia -filmissä (The Witches - 2020) ja minä näin molemmat hänen elokuvansa samalla viikolla täysin sattumalta. Gibson on täysillä mukana ne muutamat minuutit, mitä häntä leffassa näkee, mutta Williams-Paisley vain lähinnä on.

     Elokuvassa nähdään myös Deadpool 2:sta (2018) tuttu Julian Dennison entisenä tonttuna, Belsnickelinä, joka aikoinaan joutui häädetyksi Joulupukin kylästä ja nyt vannoo saavansa kostonsa. Dennisonista tulee lähinnä mieleen uhmaikäinen muksu, joka kiukuttelee vanhemmilleen, eikä hän siten ole kovin vakuuttava antagonisti.

Tietyistä vioistaan (kuten kehnosta pahiksesta ja aivan liian pitkästä kestosta) huolimatta The Christmas Chronicles 2 osoittautui edellistä osaa paremmaksi filmiksi. Ei tämäkään kummoinen tekele ole, mutta erittäin heikkoon ykkösosaan verrattuna elokuva tarjosi tarpeeksi positiivisen kokemuksen. Iso syy tähän johtuu luultavasti kokeneemmasta ohjauksesta. Vaikkei The Christmas Chronicles 2 todellakaan nouse Chris Columbuksen aiempien perheleffojen, kuten Yksin kotona (Home Alone - 1990), Mrs. Doubtfire - isä sisäkkönä (Mrs. Doubtfire - 1993) ja Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001) tasolle, tarjoaa se miellyttävää jouluhenkeä ja toimiikin oikein passelisti tämän elokuvavuoden joulun aloittajana. Itse söinkin vuoden ensimmäisen riisipuuron ja ensimmäiset piparkakut leffan aikana. Elokuvaa katsoessa teki myös mieli käydä kaivamassa joulukuusikin kellarista ja koristella asunto juhlaa varten.

Vielä elokuvan alku ei oikein vakuuta ja hetken jo pelkäsin, että luvassa olisi ihan yhtä tökerö jouluraina kuin viimeksi. Kuitenkin kun päästään Joulupukin kylään, elokuvan taso lähtee nousuun. Aito jouluhenki ympäröi katsojan ja tietyt siirappisuudetkin katsoo sormien läpi. Digitontut ovat yhä aika kammottavia ilmestyksiä, mutta muuten tonttujen maailma on valloittava. Itse kylä näyttää siltä kuin se olisi jättimäinen lumisadepallo ja tietty lämmin tunnelma huokuu kylän esittelyn aikana. Elokuvafani voi kokea riemua hassuista viittauksista muihin teoksiin, kuten se, että kylän elokuvateatteri taitaa pyörittää Will Ferrellin Elfiä (2003) tauotta ja televisiossa taas näkyy Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life - 1946) tontuksi dubattuna.

Vaikka elokuva tarjoaakin tarpeeksi joulumieltä, veikeää seikkailuhenkeä, muutaman aidosti hauskan jutun, sekä Russellin mahtavuutta, jotta sen parissa viihtyy juuri ja juuri läpi lähes kahden tunnin keston, säännöllisin väliajoin elokuvan ongelmat nostelevat päätään. Jotkut sekoiluhetket saattavat riemastuttaa perheen pienimpiä, mutta saavat monet muut pyörittelemään silmiään. Pakollinen musikaalinumero on harvoja asioita, mitkä ovat heikompia tässä kuin ensimmäisessä osassa. Heikkous on myös se, että elokuvasta puuttuu tietty kiireellisyyden tunne. Siinä, missä ensimmäisessä The Christmas Chroniclesissa hahmoilla oli yksi yö aikaa pelastaa joulu, tässä ei ole samaa tunnetta. Monet pulmat myös ratkeavat turhankin helposti ja etenkin loppuratkaisu on aika tylsä kaiken koetun jälkeen.

Matt Liebermann palaa käsikirjoittajaksi ja saa avukseen Columbuksen. Jatkotarinan luonti on paikoitellen väkinäisen tuntuista, mutta silti lopputulos yllättää ihan positiivisesti. Kaksikko on keksinyt joitain kivoja ideoita, mutta eivät jaksa viedä kaikkia kunnolla loppuun. Lisäksi dialogissa ärsyttää, kuinka hahmojen täytyy välillä tarpeettomasti todeta ääneen päivänselviä asioita. The Christmas Chronicles 2 on kuvattu ihan sujuvasti, mutta leikkauksessa kuvattua materiaalia olisi voinut tiivistää reippaasti. Lavasteet ja asut ovat mainiot, mutta erikoistehosteet näyttävät siltä kuin ne olisi tehty yli kymmenen vuotta sitten. Monet efektit hurjemmissa kohdissa näyttävät jopa viimeistelemättömiltä, aivan kuin animaattorit olisivat uskoneet, että jos jokin asia näkyy vain noin sekuntin ajan, ei siihen tarvitse panostaa. Vauhdikkaammista kohtauksista löytyykin siis aikamoista digimössöä. Äänimaailma on kuitenkin kelvollisesti rakennettu ja Christophe Beckin säveltämistä musiikeista löytyy oivaa joulutunnelmaa.

Yhteenveto: The Christmas Chronicles 2 on parannus kehnon ykkösosan jälkeen ja ihan passeli jouluelokuva. Lähes kahden tunnin kesto on aivan liikaa, digitontut näyttävät yhä kamalilta, musikaalinumero aiheuttaa myötähäpeää ja kiukuttelevalta uhmaikäiseltä tuntuva pääpahis on aika laimea tapaus. Paikoitellen nämä viat onnistuu kuitenkin unohtamaan. Lämmin jouluhenki valtaa katsojan, kun päästään Joulupukin kylään ja oivaa seikkailun tunnelmaakin löytyy. Joitain hauskoja vitsejäkin löytyy, mutta tarpeellinen jännite jää minimaaliseksi. Kurt Russell on jälleen mahtava itse Joulupukkina, mutta Goldie Hawn ei oikein vakuuta Muorina. Lapsinäyttelijät Darby Camp ja Jazhir Bruno tekevät oivaa työtä. Lopputuloksena on tarpeeksi toimiva 2020-joulun aloittajaleffa ja positiivinen yllätys heikon ensimmäisen The Christmas Chroniclesin jälkeen. Toisaalta ensimmäinen osa oli hitti ja monet siitä pitivät, joten voi olla, että monet taas näkevät jatko-osan juuri toisin silmin kuin minä. Noh, niin tai näin, tämäkin on takuuvarma menestys, joten eiköhän Netflix pian ilmoita työstävänsä kolmatta osaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Christmas Chronicles 2, 2020, 1492 Pictures, Wonder Worldwide

 

Arvostelu: Palm Springs (2020)

PALM SPRINGS

Ohjaus: Max Barbakow

Pääosissa: Andy Samberg, Cristin Milioti, Meredith Hagner, Camila Mendes, Tyler Hoechlin, Peter Gallagher, J. K. Simmons, Jacqueline Obradors, June Squibb, Jena Friedman ja Dale Dickey

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 12

Palm Springs on Andy Sambergin tähdittämä romanttinen komedia. Elokuva lähti liikkeelle käsikirjoittaja Andy Siaran ideasta, joka oli aluksi hyvin erilainen. Siara työsti tekstiä opiskellessaan elokuvaa American Film Institutessa ja yritti pitää sen mahdollisimman yksinkertaisena, jotta saisi tehtyä sen halvalla. Kuitenkin kun Siara päätyi kirjoittamaan Lodge 49 -sarjaa (2018-2019), hän tapasi ohjaaja Max Barbakowin, jonka kautta hän pääsi työstämään ideaansa oikein tosissaan ja tarina alkoi muovautua lopulliseen muottiinsa. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2019 ja Palm Springs sai maailmanensi-iltansa tämän vuoden tammikuussa Sundancen elokuvajuhlilla. Siellä Hulu nappasi filmin levitysoikeudet ja monessa maassa leffa ilmestyi Hulu-palvelussa heinäkuussa, rikkoen palvelun katsojaennätyksen. Kiinnostuin elokuvasta kesällä, kun kuulin, että Sambergilta on tullut uusi komediaelokuva, mutta koska Hulu ei ole saatavilla Suomessa, ei leffakaan ilmestynyt ja ehdin unohtaa koko filmin. Kuitenkin lokakuussa huomasin Finnkino Tennispalatsilla leffan julisteen ja innostuin, että se saa kunnon teatterilevityksen täällä. Meninkin katsomaan Palm Springsin sen lehdistönäytökseen Helsingin pienessä Kino Engelin teatterissa.

Tala Wilder ja Abe Schlieffen ovat menossa naimisiin. Talan morsiusneito Misty tuo häihin mukanaan poikaystävänsä Nylesin... yhä uudestaan... ja uudestaan... ja uudestaan. Nyles on nimittäin jumissa aikasilmukassa, jossa hän joutuu elämään hääpäivää kerta toisensa perään, heräten aina uudestaan samana aamuna.

The Lonely Island -ryhmästä (joka toimii leffan tuottajina) ja Brooklyn 99 -komediasarjasta (Brooklyn Nine-Nine - 2013-) tuttu Andy Samberg näyttelee Nylesia, joka on jäänyt jumiin aikasilmukkaan. Nyles herää joka aamu ärsyttävän tyttöystävänsä Mistyn (Meredith Hagner) kaverin hääpäivänä ja joutuu kärvistelemään juhlan läpi päivä toisensa jälkeen. Toisin kuin monet samanlaiset aikasilmukkaelokuvat, kuten Päiväni murmelina (Groundhog Day - 1993), Palm Springs ei näytä, kuinka Nyles alunperin päätyi silmukkaan, vaan lähtee liikkeelle siitä, kun hän elää hääpäivää jo ties kuinka monetta kertaa. Nyles on välittömästi pidettävä heppu, mikä johtuu pääasiassa siitä, kuinka valloittavan hilpeä Samberg on roolissaan. Hän on tuttuun tapaansa todella hauska, mutta myös yllättävänkin monisävyinen. On mielenkiintoista seurata, kuinka hän suhtautuu aikasilmukkaan eri päivinä ja Samberg pääseekin niin hulluttelemaan kuin synkistelemään.

     Elokuvassa nähdään myös Arrowversen (2012-) Supermania esittävä Tyler Hoechlin häiden sulhasena Abena, inhokkisarjastani Riverdalesta (2017-) tuttu Camila Mendes tämän morsiamena Talana, Peter Gallagher ja Jacqueline Obradors Talan vanhempina, sekä itselleni tuntematon Cristin Milioti Talan siskona Sarahina, joka päätyy Nylesin mukaan aikasilmukkaan. Vaikka Samberg onkin loistava, Milioti onnistuu vähitellen varastamaan show'n. Hänen ja Sambergin välinen kemia on erinomaista ja kaksikon matkaa saman päivän läpi katsoo erittäin mielellään. Lisäksi mukana leffassa on myös J. K. Simmons, joka tekee pienen, mutta silti yllättävän moniulotteisen roolin.

Aikasilmukkaan joutuminen ei todellakaan ole uusi konsepti elokuvissa. Sitä on kuitenkin käytetty veikeästi monin tavoin, mikä saa idean tuntumaan raikkaalta kerta toisensa perään. Päiväni murmelina on puhtaampi komedia, kun taas Edge of Tomorrow (2014) käsittelee ideaa scifitoiminnan ja avaruusolentojen kera. Kauhukomedia Happy Death Day (2017) taas pistää päähenkilönsä kuolemaan murhaajan toimesta kerta toisensa perään. Toisaalta Palm Springsissä on paljon tuttua, eikä se tunnu mitenkään mullistavalta teokselta siinä, miten se hyödyntää konseptia, mutta toisaalta se onnistuu silti tuntumaan raikkaalta tuulahdukselta. Tuttu idea ei edes haittaa, kun sitä hyödyntää näin valloittavan hyvin. Palm Springs on yksi vuoden ilahduttavimmista elokuvakokemuksista, minkä voisi katsoa aika lailla heti uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja ennen kuin huomaakaan, on jumissa aikasilmukassa, missä katsoo leffaa kerta toisensa perään!

Tietyn uuden jutun ideaan elokuva tuo sillä, että siinä on useampikin henkilö, jotka ovat jumissa aikasilmukassa. Jos leffa onnistuu jonkin kliseen konseptissaan välttämään, niin sen, ettei päähenkilön täydy jatkuvasti selittää muille uudestaan sitä, mitä hän käy läpi. Kun tällainen turhuus on pois alta, elokuva voi pitää oikein kunnolla hauskaa. Ja sama hauskuus välittyy myös katsojaan. Kun aikasilmukasta ei vaikuttaisi olevan ulospääsyä, Nyles ja Sarah päättävät ottaa kaiken irti siitä, että elävät samaa päivää uudestaan ja uudestaan. He voivat selvittää synkkiä salaisuuksia, nolata itsensä totaalisesti, rikkoa lakia jne., eikä kukaan muu muista seuraavana (tai siis samana) aamuna asiasta mitään. Samalla leffa tuo myös esille sen, että vaikka teoilla ei olisi varsinaisia seurauksia maailmaan tai muihin, niillä on seurauksia päähahmoihin. Vaikka elokuva onkin pääasiassa komedia, osaa se myös vakavoitua oikeina hetkinä.

Mutta silloin kun leffa on puhtaasti komedia, on se myös todella hauska. Mukana on paljon hulvattomia räävittömyyksiä, aikamoista häröilyä, nokkelaa tilannekomiikkaa, hilpeää naljailua, sekä puhdasta sekopäisyyttä. Vakavia hetkiä lukuunottamatta Palm Springs pitää visusti virneen yllä katsojan kasvoilla. Erityisen lystikkäitä ovat hetket, jotka hahmot ovat kokeneet moneen kertaan ja he osaavat ennakoida täydellisesti kaiken tapahtuvan. Elokuvasta löytyy myös kunnon sydän ja se onnistuu liikuttamaankin. Romanttinen puoli ei ole mitään ällösiirappia, vaan oikeasti aika herkkää. Ja kyynistä. Päähenkilöillä on hyvin synkkä kuva rakkaudesta, muista ihmisistä ja maailmasta. Se vasta itseäni naurattikin. 

Vaikkei Andy Siaran idea elokuvaansa ole ollut kaikkein alkuperäisin, hän kuitenkin hyödyntää konseptia esimerkillisesti käsikirjoituksessaan. Hän on myös rakentanut tarinan oivaltavasti siten, että tietyt asiat valkenevat katsojalle vasta myöhemmin kunnolla. Katsoja saattaa nähdä tietyn tilanteen useaan kertaan, kunnes käy selväksi sen todellinen laita. Paljastuksetkin ovat oivallisesti tehtyjä, eivätkä liian yliselitteleviä. Siaran käsikirjoituksen pohjalta ohjaaja Max Barbakow voi päästää riemun valloilleen ja ensikertalaiseksi hän tekee erinomaista työtä. Myös teknisesti leffa on hyvin tehty, vaikka mukana onkin pari erikoistehostetta, joista huomaa pienen budjetin. Ne voi kuitenkin helposti katsoa sormien läpi. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus erityisen napakkaa, lavasteet tyylikkäät ja äänimaailmakin mainio. Matthew Comptonin säveltämät musiikit säestävät toimivasti tapahtumia.

Yhteenveto: Palm Springs on riemastuttava komedia, mikä hyödyntää aikasilmukkatarinaansa vekkulimaisin tavoin. Vaikka pohjimmiltaan aikaidea on jo tuttu, elokuva onnistuu pitämään sen raikkaana valloittavalla lähestymistavallaan. Andy Samberg on hulvaton pääroolissa ja Cristin Milioti on mahtava valinta hänen rinnalleen. Sambergin ja Miliotin kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon hassuttelua aikakierteessä on ilahduttavaa seurata. Elokuva tarjoaa monet naurut, mutta se osaa myös vakavoitua oikeilla hetkillä ja tarjota jotain syvällisempää sanottavaa, sekä hieman herkkyyttäkin. Puolentoista tunnin kestossaan filmi on vauhdilla ohi ja koska sen parissa oli niin viihdyttävää, sen voisi katsoa heti uudestaan. Palm Springs on loistoleffa ja aikamoinen yllättäjä. Vaikka aikasilmukkaelokuvia aina vertaisikin Päivääni murmelina, jokainen uusi tuotos onnistuu yllättämään omalla tavallaan käsitellä veikeää ideaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Palm Springs, 2020, The Lonely Island, Limelight, Culmination Productions, Sun Entertainment Culture

Arvostelu: Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010)

KAKSIN KARKUTEILLÄ

TANGLED

Ohjaus: Nathan Greno ja Byron Howard
Pääosissa: Mandy Moore, Zachary Levi, Donna Murphy, Ron Perlman, Brad Garrett, Jeffrey Tambor, Richard Kiel, Paul F. Tompkins ja M. C. Gainey
Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Tangled, eli suomalaisittain Kaksin karkuteillä on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 50. osa. Elokuva perustuu Grimmin veljesten satuun Tähkäpäästä 1800-luvulta, mikä taas pohjautuu Friedrich Schultzin taruun vuodelta 1790, mikä taas pohjautuu Charlotte-Rose de Caumont de La Forcen satuun 1600-luvun lopulta, mikä taas vuorostaan perustuu italialaiseen Petrosinella-satuun 1600-luvun alusta. Disneyn animaattori Glen Keane kiinnostui tarinasta 1990-luvulla ja sai ehdotuksensa läpi Disneyn johdolla, jolloin leffaa alettiin työstämään. Alunperin elokuvaa työstettiin nimellä Rapunzel Unbraided ja sen oli tarkoitus ilmestyä jo 2007, mutta Keane ei ollut tyytyväinen elokuvan tarinaan ja se päätettiin kirjoittaa uudestaan, jolloin filmin julkaisua oli pakko viivästää. Yhdessä kohtaa pohdittiin, että elokuva tapahtuisi osittain nykypäivän San Franciscossa, mutta kun homma ei edennyt, projekti pistettiin syrjään. Kun Ed Catmull ja John Lasseter nousivat Disneyn johtoon vuonna 2006, yksi heidän ensimmäisistä päätöksistään oli tehdä Tähkäpää-leffa loppuun ja niinpä elokuvan teko jatkui taas. Lopulta Kaksin karkuteillä sai maailmanensi-iltansa 24. marraskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten - ja se oli iso hitti, mikä voitti myös kriitikot puolelleen. Yllättäen elokuva ei kuitenkaan saanut edes ehdokkuutta parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta, mutta oli sen sijaan ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen pystistä. Itse näin filmin vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä todella paljon. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan ja omistan sen myös Blu-raylla. Viime kerrasta on kuitenkin kulunut jo aikaa ja kun huomasin, että Kaksin karkuteillä täyttää 10 vuotta, päätin iloiten juhlistaa tätä katsomalla elokuvan pitkästää aikaa uudestaan.

Maagisilla hiuksilla siunattu Tähkäpää-tyttö on elänyt koko elämänsä tornissa, sillä hänen äitinsä pelkää jonkun sieppaavan hänet taikavoimien takia. Tähkäpää on kuitenkin jo vuosia haaveillut näkevänsä kerran vuodessa taivaalle ilmestyvät valot kunnolla ja kun kyseinen päivä taas lähestyy, hän yrittää keksiä tavan livahtaa tornista. Juuri silloin paikalle tupsahtaa varas nimeltä Flynn Rider.

Tähkäpää (Mandy Moore) on nuori naisenalku, joka on aina haaveillut paremmasta elämästä kuin pelkästä tornissa kykkimisestä. Tähkäpää kokee suurta vetoa ulkomaailmaa kohtaan ja joka vuosi nähdessään valot, hän sisimmässään tietää, että hänen täytyy päästä niiden luokse. Vuodet tornissa ovat kuitenkin tehneet Tähkäpäästä lähes täysin tietämättömän siitä, kuinka maailma toimii ja kun hän uskaltautuu lähteä seikkailuun, on hän hyvin naiivi aika lailla kaiken suhteen. Ja kuten kaikki Tähkäpään edes jotenkin tuntevat tietävät, hahmolla on aivan järjettömän pitkät hiukset. Hiusten pituus ei kuitenkaan ole mikään tyyliseikka, vaan niiden taikavoima katoaa, jos ne leikkaa. Paikoitellen tuntuu siltä kuin hiusten pituus vaihtelisi sen mukaan, mitä eri kohtaukset milloinkin vaativat. Joskus hiukset näyttävät vain muutaman metrin pituisilta ja joskus taas näyttää, etteivät ne pääty koskaan. Omaan silmääni on aina pistänyt juhlakohtaus, missä Tähkäpää on saanut aseteltua itselleen kampauksen, mikä saa hiukset näyttämään tavallisen pitkiltä, enkä voi muuta kuin ihmetellä, minne kilometrin pituisilta vaikuttavat hiukset oikein katoavat?! Muuten hahmo on erittäin mainiosti luotu ja häneen tykästyy välittömästi. Hahmon innokkuus nostaa katsojalle hymyn huulille ja kun asiat eivät mene kuten Tähkäpää toivoisi, katsoja huomaa surevansa hahmon puolesta.

Mukaansa seikkailuun Tähkäpää pakottaa omahyväisen varkaan Flynn Riderin (Zachary Levi), joka kummastelee suuresti pitkähiuksista Tähkäpäätä. Flynn vaikuttaa aluksi ärsyttävältä narsistilta, mutta hänestäkin on onnistuttu tekemään todella pidettävä tapaus kaikessa vekkulimaisuudessaan. Pidettävyys vain lisääntyy, mitä pidemmälle tarina kulkee, kun Flynnin todellista puolta aletaan kaivamaan esiin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tähkäpään äiti Gothel (Donna Murphy), Flynnin varaskaverit (toinen on mykkä ja toista ääninäyttelee Ron Perlman), Flynniä jahtaava kaartin kapteeni (M. C. Gainey), satumaan kuningas ja kuningatar (eivät myöskään sano sanaakaan), sekä erikoinen ja hauska rosvojen joukko, joita ovat mm. koukkukätinen pianisti (Brad Garrett), jonkinlaista juomaa nauttinut ukko (Paul F. Tompkins) ja isonenäinen rumilus (Jeffrey Tambor). Gothel on hienosti kirjoitettu hahmo, josta voi alusta asti päätellä, että hänellä on jotain kieroa meneillään. Mukana on myös pari aivan mahtavaa eläinhahmoa, Tähkäpään uskollinen kameleontti Pascal ja kapteenin hevonen Maximus, joka vainukoiraa muistuttaen jahtaa Flynniä.

Siirryttäessä 2000-luvulle Disney alkoi tekemään elokuvia pääasiassa eläinten seikkailuista ja scifitarinoita. 2009 yhtiö palasi juurilleen tekemään käsin piirretyn satuleffan Prinsessa ja sammakko (Princess and the Frog) ja vaikka kyseessä onkin oikein mainio elokuva, jäi siitä uupumaan jotain. Kaksin karkuteillä ei ole käsin piirretty animaatio, mutta jotenkin maagisesti se onnistuu pääsemään lähemmäs vanhojen klassisten Disney-satujen tunnetta kuin Prinsessa ja sammakko. Kyseessä on loistava seikkailuleffa, mikä nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa hupia koko perheelle. Seikkailuhenki on mukavasti läsnä, eikä vauhtia puutu. Toiminnallisemmat kohtaukset tarjoavat jännitystä ja hauskoja hetkiä, oli kyse sitten fyysisestä koheltamisesta tai hassuista repliikeistä. Muutenkin filmi tarjoaa useat hyvät naurut. Aikuisille elokuvan jännityspuoli ei luultavasti paljoa tarjoa, mutta lapsikatsojat saattavat parissa kohtaa tosissaan jännittää päähenkilöiden puolesta. Eikä mikään ihme, sillä päähahmot ovat niin mahtava kaksikko, että heidän seikkailuaan katsoisi pidemmänkin aikaa. Hahmoja kehitetään erinomaisesti niin yhdessä kuin erikseen.

Kaksin karkuteillä ei ole kuitenkaan pelkkää vauhdikasta seikkailemista, vaan se osaa myös usein rauhoittua syventämään hahmoja ja tarinaa. Näinä hetkinä vasta huomaakin, kuinka hyvin elokuvaan on uppoutunut ja kun mukaan tuodaan draamaa, se iskee osuvasti. Koskettavat hetket aukaisevat herkästi kyynelhanat, minkä lisäksi leffa onnistuu salpaamaan hengityksen uskomattoman kauniilla kohtauksella, missä Tähkäpää näkee kauan haaveilemansa valot. Tämä kohtaus onnistuu joka kerta aiheuttamaan yhtä voimakkaan vau-efektin. Romantiikkaakin tietty löytyy ja hyvin nopeasti on selvää, että jotain säpinää Tähkäpään ja Flynnin välille syntyy. Rakkaustarina ei onneksi ole ihan tavanomaisimmasta päästä satukertomusten historiassa, eikä se koskaan äidy imelän siirappiseksi. Tähkäpään ja Flynnin välit ovat täydellisesti luodut ja hahmojen ihastumisen toisiinsa ymmärtää täysin. Vaikka kyseessä ovatkin animaatiohahmot, on heidän välille onnistuttu luomaan voimakasta kemiaa.

Disneyn tuttuun tapaan satuanimaatioiden kohdalla, myös Kaksin karkuteillä on musikaali. Harmillisesti leffan kappaleet eivät ole erityisen muistettavia, mikä on filmin ainoa kunnon miinuspuoli. Gothelin laulama Mother Knows Best on ainakin itselleni elokuvan ainoa muistettava laulu ja se onkin erittäin hyvä. Muutkin laulut toimivat kyllä, eikä leffasta löydy yhtäkään kappaletta, jonka haluaisi hypätä yli, mutta jotain iskua ne jäävät kaipaamaan. Etenkin Tähkäpään haaveilulaulu When Will My Life Begin on hieman liiankin tavanomainen ja vaikka I See The Light kuullaan elokuvan vaikuttavimman kohtauksen aikana, ei kappale itsessään tee isoa vaikutusta. Rosvojen tavernassa kuultava I've Got a Dream on kuitenkin ihan menevä rallatus. Laulujen sanoituksesta ja sävellyksestä vastaa Alan Menken, joka on aiemmin tehnyt kappaleet mm. Disneyn animaatioihin Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Aladdin (1992), joissa hän onnistui huomattavasti paremmin. Menkenin säveltämät musiikit toimivat kuitenkin oivallisesti läpi leffan.

Toisin kuin laulut, animaatiopuoli ei jätä lainkaan toivomisen varaan. Kaksin karkuteillä on visuaalisesti todella kaunis teos, upeiden luontomaisemiensa ja uskomattomien yksityiskohtiensa ansiosta. Animaattorit ovat selvästi katsoneet paljon vanhoja Disneyn satupiirrettyjä, sillä elokuva tuntuu siltä kuin käsin piirretty elokuva heräisi vielä astetta pidemmälle henkiin tietokoneanimaationa. Hahmojen ulkonäöt ovat hyvin disneymäisiä ja hauska fakta on, että tekijät halusivat saada Flynnistä oikeasti hurmaavan ja yhdistelivätkin hahmoon piirteitä naisten valitsemista komistuksista. Dan Fogelmanin käsikirjoitus pysyy hienon hahmovetoisena ja Fogelman keskittyy enemmän kehittämään henkilöitä ja kertomaan tarinaa kuin tarjoamaan jatkuvia viihdyttäviä toimintakohtauksia. Ohjaajakaksikko Nathan Greno ja Byron Howard onnistuvat myös hommassaan, pitäen tunnelman ja muutenkin koko elokuvan hyvin kasassa.

Kun kyseessä on Disney-animaatio, on mukana tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, jne. Kun Tähkäpää alussa laulun voimin esittää katsojalle, kuinka saa päivät kulumaan, voi taustalta bongata Prinsessa Ruususesta (Sleeping Beauty - 1959) tutun värttinän. Eräässä kohtauksessa huone on täynnä kirjoja, joista osa on nimetty Disney-leffojen mukaan, kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) ja Mulan (1998), kun taas rosvojen tavernassa lojuu Pinocchio-nukke.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, elokuvan teosta kertova Untangled: The Making of a Fairy Tale, pari vaihtoehtoista alkua elokuvalle, pidennetyt versiot kappaleista When Will My Life Begin ja Mother Knows Best, Blu-ray 3D:n esittely Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa, sekä lyhyt esitys Disneyn kaikista 50:stä animaatioklassikosta. Yhteensä lisäkatsottavaa on noin kolmeksi vartiksi.

Yhteenveto: Kaksin karkuteillä on mahtava animaatioseikkailu, mistä todella löytyy Disneyn klassikoiden taianomaista satuhenkeä. Tähkäpään kertomukseen uppoutuu heti ensiminuuteilla ja hänen seikkailuaan lähtee seuraamaan erittäin mielellään. Elokuvan varrella nähdään ja koetaan paljon hauskoja hetkiä, kuten myös jännittäviä vaaratilanteita. Aika ei kertaakaan käy pitkäksi reippaan tahdituksen ja riemastuttavan seikkailuhengen ansiosta. Oikeilla hetkillä leffa osaa kuitenkin myös hidastella, syventyen hahmoihin entistä paremmin. Tähkäpää ja Flynn Rider osoittautuvat yllättävänkin merkittäviksi hahmoiksi ja loppupäässä filmi onnistuu jopa liikuttamaan. Hahmojen väliltä löytyy käsinkosketeltavaa kemiaa, vaikka he ovatkin animoituja. Animaatiojälki onkin häkellyttävän upeaa ja elokuvasta löytyy useita erittäin kauniita otoksia. Musikaalinumerot menevät siinä samalla, mutta suurimmaksi osaksi laulut eivät ole mielestäni kovinkaan muistettavia. Muuten Kaksin karkuteillä on loistoleffa Disneyltä... kehtaisinko jopa sanoa, että parempi teos kuin huomattavasti suurempaan suosioon noussut Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013)...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tangled, 2010, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Underwater (2020)

UNDERWATER

Ohjaus: William Eubank
Pääosissa: Kristen Stewart, Vincent Cassel, T. J. Miller, John Gallagher Jr., Jessica Henwick, Mamoudou Athie ja Gunner Wright
Genre: kauhu, scifi
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Underwater on Kristen Stewartin tähdittämä scifikauhuelokuva. Se kuvattiin jo keväällä 2017 ja sen oli tarkoitus ilmestyä jo pari vuotta sitten, mutta kun elokuvan tehnyt 20th Century Fox -yhtiö myytiin Disneylle, leffan julkaisu pistettiin jäihin. Vasta tammikuussa 2020, lähes kolme vuotta kuvausten jälkeen, Underwater julkaistiin monissa maissa teattereihin, missä se osoittautui taloudelliseksi flopiksi, mistä kriitikotkaan eivät sen kummemmin piitanneet. Suomeen elokuva on saapunut vasta nyt alkusyksystä, mutta suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Itseäni kiinnosti leffa heti, kun kuulin siitä ja ihmettelin, ettei elokuva saanut teatterilevitystä täällä. Katsoinkin Underwaterin heti, kun se saapui vuokrattavaksi.

Syvällä Mariaanien haudan pohjassa porausryhmä tekee tutkimustyötä, kun heidän Kepler-asemansa alkaa yllättäen tuhoutua. Aluksi tutkijat epäilevät maanjäristystä, mutta kun he yrittävät keksiä keinoa palata pinnalle hengissä, he huomaavat, että poraus on herättänyt jotain meren pohjasta...

Twilight-fantasiaelokuvista (2008-2012) parhaiten tunnettu Kristen Stewart osoittaa jälleen, ettei ole oikeasti yhtä surkea näyttelijä kuin antoi Twilighteissa ymmärtää. Ei Stewart tässä erityisen huikeaa työtä tee, mutta hän ei todellakaan ole yhtä kiusallinen ja puinen enää. Hänen hahmonsa ei kuitenkaan ole kovin kummoinen. Stewart näyttelee teknikko Norah Pricea, joka huomaa ensimmäisten joukossa Kepler-tutkimusasemaa järisyttävän uhkan. Hahmosta ei paljoa selviä leffan aikana ja hän pysyy aika tasapaksuna tyyppinä läpi elokuvan.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Kepler-aseman kapteeni Lucien (Vincent Cassel), poraustiimiläiset Rodrigo ja Paul (Mamoudou Athie ja T. J. Miller), insinööri Liam (John Gallagher Jr.) ja biologi Emily (Jessica Henwick). Yksikään hahmoista ei ole erityisen mielenkiintoinen ihmisenä, mutta jokaisen kautta tuodaan tarpeeksi sujuvasti erilaisia persoonia esiin, kun he suhtautuvat katastrofiin eri tavoin. Näyttelijät suoriutuvat osistaan muuten kelvollisesti, mutta Miller on paikoitellen raivostuttavan ärsyttävä vitsiniekkana. Miller on viimeisen kymmenen vuoden aikana jämähtänyt esittämään samaa roolia yhä uudestaan ja uudestaan. Uskonkin siis, että tekijät ovat tarkoituksella valinneet hänet heittämään kehnoja vitsejä vaaratilanteissa, eikä Miller ole itse tehnyt hahmostaan sellaista. Joka tapauksessa hän ei sovi mukaan ja hän vesittää monet kohtaukset huonoilla heitoillaan.

Underwateria voi helposti verrata Ridley Scottin scifikauhuklassikkoon Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979). Molemmissa leffoissa eristyksissä oleva miehistö kohtaa jonkinlaisen mörököllin ja yrittää selvitä pahasta paikasta. Avaruuden sijaan Underwater vain tapahtuu syvällä merenpohjassa. Konsepti on kiehtova ja potentiaalinen, mutta harmillisesti lopputulos ei yllä niihin korkeuksiin kuin sitä suunnitellessa on toivottu. Elokuva on nimittäin aika keskinkertaisesti toteutettu. Alienia kopioidaan aika innottomasti, eikä erityistä jännitettäkään onnistuta luomaan. Itselleni veden varaan sijoittuvat kauhuelokuvat aiheuttavat jo ajatuksen tasolla epämiellyttävää tunnetta, nähtyäni Tappajahain (Jaws - 1975) aivan liian nuorena. Minua jännittikin enemmän tämän elokuvan aloittaminen kuin lopulta sen tapahtumat.

Iso syy siihen, miksei elokuva jännitä, on se, kuinka vähän hahmoista välittää ja kuinka vähän heitä jaksaa kannustaa. Lisäksi leffa kulkee niin ennalta-arvattavia latuja, että sekin jo poistaa jännitettä siitä, mitä tuleman pitää. Kauhu perustuu lähinnä pimeydestä yhtäkkiä kameraa kohti hyökkääviin mörköihin, mikä käy nopeasti tylsäksi. Loppuhuipennuksessa elokuva yllättää ratkaisullaan, mikä muuttaa koko leffan todellista merkitystä (jos siis eräs tietty monsteri on entuudestaan tuttu tapaus), mutta toisaalta ratkaisu on myös oudon irrallinen ja tuntuu uudelleenkirjoitusten ja lisäkuvausten tulokselta. Underwater onkin kerran katsottavaa scifikauhuviihdettä, minkä unohtaa pian sen näkemisen jälkeen.

Underwaterin ohjauksesta vastaa William Eubank, jonka aiempiinkin töihin kuuluu scifipainotteisia filmejä. Tässä Eubank kuitenkin sortuu aika ponnettomaan jo-nähtyjen ideoiden kierrätykseen, eikä tuo oikein mitään omaa mukaan. Hän ei edes rakenna tunnelmaa kummoisesti. Brian Duffieldin ja Adam Cozadin työstämä käsikirjoitus on myös keskinkertainen, eivätkä he ole jaksaneet panostaa hahmoihin. Elokuva on kuitenkin sujuvasti kuvattu ja Kepler-aseman lavasteet ovat tyylikkäät. Myös asut ovat hienot, vaikka leffan aikana käykin välillä turhauttavaksi ongelmaksi, että katsojan on vaikea sanoa, kenelle käy jotain ikävää, kun kaikilla on samanlaiset suojapuvut. Erikoistehosteet ovat kuitenkin aika mitäänsanomattomat. Niiden heikkouksia yritetään kovasti peitellä sillä, että taustat pidetään mahdollisimman pimeinä, mutta katsoja voi silti erottaa vaisut digitehosteet. Äänimaailma on kuitenkin kelvollisesti rakennettu ja Marco Beltramin ja Brandon Robertsin säveltämät musiikit luovat edes jonkinlaista ahdistavuutta mukaan.

Yhteenveto: Underwater on kutkuttavasta konseptistaan huolimatta aika keskinkertainen monsteriraina, mikä lähinnä toistaa innottomasti paremman esikuvansa ideoita. Juoni pitää tarpeeksi sujuvasti mukanaan, vaikkei erityistä jännitettä pääsekään syntymään, eikä hahmojen kohtalosta jaksa välittää. Monissa kohtauksissa on myös vaikea sanoa, kenelle hahmoista sattuu jotain ikävää, sillä työryhmällä on usein yllään lähes identtiset suojapuvut. Rasittavaa T. J. Milleriä lukuunottamatta näyttelijät suoriutuvat tarpeeksi kelvollisesti rooleistaan ja Kristen Stewart on yllättävänkin toimiva pääosassa. Heidän hahmonsa ovat kuitenkin toinen toistaan mitäänsanomattomampia. Elokuvan kauhu pohjautuu liikaa äkillisesti pimeydestä hyökkääviin digimörköihin, mikä käy nopeasti tylsäksi kikaksi. Lopussa leffa onnistuu yllättämään, paljastaessaan todellisen luonteensa, mutta silti jättää hieman kylmäksi. Underwater on kerran katsottava scifikauhuilu, minkä unohtaa pian sen näkemisen jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Underwater, 2020, Twentieth Century Fox, 20th Century Fox Film Corporation, Chernin Entertainment, TSG Entertainment

Arvostelu: Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 2019)

KAUNOTAR JA KULKURI

LADY AND THE TRAMP

Ohjaus: Charlie Bean
Pääosissa: Tessa Thompson, Justin Theroux, Thomas Mann, Kiersey Clemons, Yvette Nichole Brown, Adrian Martinez, Sam Elliott, Ashley Jensen, Janelle Monáe, Benedict Wong, F. Murray Abraham, Arturo Castro, Clancy Brown, Nate Wonder, Roman GianArthur ja Ken Jeong
Genre: romantiikka
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: S

Lady and the Tramp, eli suomalaisittain Kaunotar ja Kulkuri on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1955. Elokuvan teosta ilmoitettiin helmikuussa 2018 ja sen kuvaukset niin ihmisnäyttelijöiden kuin koulutettujen koirien kanssa alkoivat saman vuoden heinäkuussa. Leffaa ei kuitenkaan julkaistu elokuvateattereissa, vaan se toimi avajaiselokuvana Disneyn lanseeraamalle suoratoistopalvelulle Disney+. Kun Disney+ avattiin Yhdysvalloissa marraskuussa 2019, uusi Kaunotar ja Kulkuri oli heti saatavilla palvelussa. Siksi olikin yllättävää, että kun Disney+ vihdoin rantautui Suomeen tämän vuoden syyskuussa, ei leffa kuulunutkaan tarjontaan. Nyt uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin lisätty Suomenkin Disney+ -valikoimaan ja katsoin sen heti julkaisupäivänä.

Kaunotar-koira elää rakastavassa kodissa ja nauttii hemmottelusta päivästä toiseen. Kun hänen omistajansa saavat lapsen, Kaunotar unohdetaan, jolloin tämä päätyy seikkailuun ympäri kaupungin yhdessä villin ja vapaan Kulkuri-koiran kanssa.

Toisin kuin viime vuoden Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin (The Lion King - 2019) kanssa toimittiin, Kaunottaren ja Kulkurin eläimiä ei ole tehty hyperrealistisin tietokonetehostein. Disneyn markkinointitiimi vielä oikein kunnolla painotti, että elokuvan hauvatähdet ovat eläinsuojista pelastettuja ja usean kuukauden ajan koulutettuja aitoja koiria. Koirat nimeltä Rose ja Monte siis ihan oikeasti näyttelevät päähahmoja, Kaunotarta ja Kulkuria. Niin hassua kuin se onkin, täytyy hauvoja ja heidän kouluttajiaan kehua. Koirat tekevät monimutkikkaitakin juttuja leffan aikana, eikä meno koskaan tunnu siltä, että "näyttelijät" toimivat vain kiltisti siihen asti, että saavat herkut. Toki muutamassa hurjemmassa kohdassa on käytetty digiefektejä, mutta ne katsoo sormien läpi. Selkein tietokonetehoste on toki suun liike puheen tahtiin, mikä on aluksi hieman häiritsevä, mutta mihin tottuu nopeasti. Suloisen Kaunottaren äänenä toimii Tessa Thompson, kun taas hilpeää Kulkuria esittää Justin Theroux. Alkuperäisen piirretyn tavoin Kaunotar ja Kulkuri ovat mainiot hahmot ja heidän erilaiset taustansa tekevät heistä oivan parin. Kaunotar tulee hemmotellusta kodista, kun taas Kulkuri on karujen katujen kasvatti. 

Muita hahmoja, niin hännällisiä kuin hännättömiä, ovat mm. Kaunottaren omistajat Jukka ja Kulta (Thomas Mann ja Kiersey Clemons), Kullan ilkikurinen sisko Saara (Yvette Nicole Brown) ja tämän vielä ilkeämmät kissat Devon ja Rex (Nate Wonder ja Roman GianArthur), Kulkuria jahtaava rankkuri (Adrian Martinez), naapurin hauvat Jalo (Sam Elliott) ja tässä leffassa naaraaksi muutettu Tupsu (Ashley Jensen), sekä Kulkurin koirakamut Peg (Janelle Monáe) ja Bull (Benedict Wong). Ihmishahmot saavat enemmän ruutuaikaa kuin piirretyssä, mutta piirretyssä ilahduttanut hömelö Jalo on aika tylsä tässä leffassa. Tupsusta on saatu hauska lähinnä sen omistajan takia, joka maalaa Tupsu-versioita kuuluisista taideteoksista. Devon ja Rex eivät ole samat Si ja Am -katit alkuperäisestä klassikosta, sillä hahmot on vuosien varrella koettu rasistisiksi. Hahmot eivät myöskään siis pääse laulamaan häijyä tunnuslauluaan. Peg jää hieman mitäänsanomattomaksi, mutta urpo Bull tarjoaa parit hyvät naurut.

Kun Disney alkoi 2010-luvulla tehtailemaan näyteltyjä versioita hittianimaatioistaan, en aluksi ollut ajatusta vastaan. En erityisemmin välittänyt esimerkiksi Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -adaptaatiosta (Alice in Wonderland - 2010), mutta Jon Favreaun Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) oli erittäin positiivinen yllätys, mistä pidin enemmän kuin alkuperäisteoksesta (The Jungle Book - 1967). Viime vuonna yhtiö tuntui kuitenkin haukkaavan liian ison palan ja julkaisi toinen toistaan sieluttomampia kierrätyksiä klassikoistaan. Burtonin Dumbo (2019) oli söpöstä norsustaan huolimatta pitkäveteinen ja unohdettava, uusi Aladdin (2019) keskinkertainen fantasiaseikkailu ja Leijonakuningas mitä hävyttömin ja laimein rahastus. Odotukseni eivät siis olleet korkeat uutta Kaunotarta ja Kulkuria kohtaan, etenkään kun kolmen muun rinnalla ja vieläpä suoratoistopalveluun julkaistuna se tuntui unohtuvan ihmisten mielistä jo ennen elokuvan julkaisua. Sekä Aladdin että Leijonakuningas onnistuivat tahkoamaan yli miljardi dollaria lippuluukuilla, mutta tästä hauvaleffasta ei kukaan puhunut.

Noh, nyt kun uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin saapunut Suomeen ja olen katsonut sen, niin mitä mieltä olen? Se on ihan kiva. Elokuva on hyvin pitkälti juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Paikoitellen se on lähes kuvasta kuvaan -kopio alkuperäisestä, välillä se toistaa tuttuja juttuja pienin muutoksin ja mukaan on lisätty muutama uusikin kohtaus lisäämään kestoa. Leffa kestää yli puoli tuntia kauemmin kuin alkuperäinen ja siinä kestossa se on välillä liian pitkä. Ensimmäinen tunti kuluu vielä mukavasti söpöjen hauvojen kanssa, mutta toisen puoliskon aikana meno käy pariinkin otteeseen tylsäksi. Vaikka aikaa on enemmän, romanttista puolta ei kehitellä rauhassa, vaan koirat ovat heti nuuhkimassa toistensa pyll... 

Jos alkuperäinen teos on hyvin muistissa, ei uusi teos pääse yllättämään. Siamilaisbiisinkin tiputtaminen pois oli arvattava ratkaisu. Ikonisen spagetti-lihapulla-annoksen syönti on tietty mukana. Lähinnä vitsiosasto tarjoaa uudenlaisia hilpeyksiä. Huumoria on pitänyt nykyaikaistaa, vaikka leffa sijoittuu yhä vuosikymmenien päähän menneisyyteen. Rotan kautta tarjotaan jonkinlaista jännitettä perheen pienemmille katsojille. Oikeiden eläinten vuoksi elokuva voikin olla hurja pienille lapsille ja heidän kanssa kannattaa pysytellä klassikossa. Oikeastaan kaikkien kannattaa pysytellä klassikossa. Ei uusi Kaunotar ja Kulkuri sille hallaa sinänsä tee, eikä sitä katsoessa ärsytä, kuten vaikkapa uuden Leijonakuninkaan aikana. Uuden filmin voi kurkata kertaalleen, todeta, että "jaa, tällainen oli tällä kertaa" ja unohtaa sitten koko leffan olemassaolon. Sitä on Disneyn bisnes nykyään. Sääli, kun ottaa huomioon, millaisia hienoja teoksia yhtiö on viimeisen vajaan sadan vuoden aikana loihtinut. Tänä päivänä studion täysosumat ovat todella harvassa.

Elokuvan ohjaajana toimii Lego Ninjago Elokuvankin (The Lego Ninjago Movie - 2017) kanssa häärinyt Charlie Bean. Bean on tainnut kiltisti tehdä sen, mitä yhtiö on sanellut. Käsikirjoittajia on merkitty jopa kaksi, Andrew Bujalski ja Kari Granlund, vaikka voisi luulla, että kuvauksissa on lähinnä käytetty alkuperäistä tekstiä 1950-luvulta, pienin muutoksin. Lukuunottamatta muutamia erikoistehosteita ja sitä, että elokuvaa olisi voitu leikata reippaammalla kädellä, filmi on teknisesti taidokkaasti toteutettu. Kuvaus on oivallista, lavasteet tyylikkäät ja asut mainiot. Joseph Trapanesen säveltämät musiikit ovat miellyttävät; taidokkaasti koulutettujen koiranäyttelijöiden ohella elokuvan parasta antia. Jazzversio Disneyn tunnusmusiikista logojen aikana oli oiva veto. Siamilaisbiisiä lukuunottamatta mukana ovat tietty tutut kappaleet Bella Nottesta La La Lu'hun.

Yhteenveto: Kaunotar ja Kulkuri vuosimallia 2019 on ihan kiva ja katsottava uudelleenfilmatisointi. Koirafaneille se tarjoaa varmasti riemua ja pitää luultavasti alkuperäisen klassikon fanit tarpeeksi tyytyväisinä. Ainakaan itseäni ei ärsyttänyt sitä katsoessa. Lähinnä toinen puolisko alkoi vain tylsistyttämään, kun filmiä venytetään väkisin liian pitkäksi. Jotkut lisäykset ovat meneviä, toiset lähinnä turhia. Monessa kohtaa elokuvaa on tehty lähes kuvasta kuvaan -kopiona klassikosta ja käsikirjoituskin on luultavasti työstetty pieninä muutoksina alkuperäisen elokuvan tekstin päälle. Siamilaislaulu saa tietty kyytiä, mutta muut kappaleet ovat pakotetusti mukana. Sentään elokuvasta löytyy yllättävänkin hauskoja uusia vitsejä. Koirat ovat erinomaisesti koulutettuja ja toivon, että elokuvan hauvatähdet Rose ja Monte saavat lopunikänsä niin paljon rapsutteluja, herkkuja ja lenkkejä kuin vain haluavat. Leffaa varten sävelletyt musiikitkin toimivat mainiosti. Uusi Kaunotar ja Kulkuri ei nouse Disneyn uudelleenfilmatisointien parhaimmistoon, mutta eipä se myöskään edusta huonompaa päätyä. Se on nopeasti unohdettava väliinputoaja, jonka katsoo sujuvasti kerran. On surullista, että aikoinaan ajattomia klassikoita taikonut Disney on laskeutunut kertakäyttökopioita tehtailevaksi studioksi. Disneyn omistamat Pixar, Marvel ja Lucasfilm tarjoavat yhä hyvää materiaalia, mutta emostudio tuntuu olevan hukassa elokuvien teon suhteen. Saas nähdä, millainen on parin viikon päästä Suomeen saapuva uusi Mulan (2020)...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lady and the Tramp, 2019, Walt Disney Pictures, The Walt Disney Company, Taylor Made

Arvostelu: Croodit (The Croods - 2013)

CROODIT

THE CROODS

Ohjaus: Kirk DeMicco ja Chris Sanders
Pääosissa: Nicolas Cage, Emma Stone, Ryan Reynolds, Catherine Keener, Clark Duke, Cloris Leachman, Randy Thom ja Chris Sanders
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 7

The Croods, eli suomalaisittain Croodit on DreamWorksin animaatioelokuva ja se pohjautuu John Cleesen ja Kirk DeMiccon ideoimaan tarinaan. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 2000-luvun alussa ja vuonna 2005 sen teosta ilmoitettiin julkisesti, jolloin se kulki nimellä "Crood Awakening". Silloin kyseessä tosin piti olla Aardman-yhtiön ja DreamWorksin yhteistyönä tekemä nukkeanimaatio, mutta yhtiöiden diilin päättyessä vuonna 2007, DreamWorks otti elokuvalleen uuden suunnan. Myös Aardman jatkoi oman versionsa kehittelyä, mistä muodostui lopulta vuonna 2018 ilmestynyt elokuva Luolamies (Early Man). Chris Sanders palkattiin "Crood Awakeningin" ohjaajaksi, joka piti tarinasta, mutta halusi tehdä siihen isoja muutoksia. Elokuva pistettiin kuitenkin hetkeksi jäihin, kun Sanders tekikin DreamWorksin valtavaksi hitiksi nousseen animaatioseikkailun Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010). Kun leffa oli valmistunut, Sanders palasi takaisin aiempaan projektiin, mikä nimettiin uudelleen yksinkertaisesti Croodeiksi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2012, mutta sen teko venyi niin, että lopulta leffa sai ensi-iltansa vasta maaliskuussa 2013. Se oli iso menestys, mille kriitikotkin antoivat positiivisia arvioita. Itse näin elokuvan vasta, kun se ilmestyi vuokralle ja pidin sitä kelpo seikkailuna. En ole katsonut elokuvaa toistamiseen, vaikka hankinkin sen Blu-rayna. Kuitenkin nyt kun leffa saa jatkoa elokuvalla Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020), päätin katsoa ensimmäisen osan uudestaan ja arvostella sen valmistautumiseksi jatkoon.

Muiden luolamiesperheiden kuoltua sukupuuttoon, vain Croodin perhe on selviytynyt ylisuojelevan isän sääntöjen ansiosta. Croodien täytyy kuitenkin jättää luolansa ja lähteä hurjaan seikkailuun, kun maailma vaikuttaisi kohtaavan loppunsa.

Croodin luolaperheeseen kuuluvat isä Ugi (äänenä Nicolas Cage, joka pääsee parissa kohtaa hulluttelemaan tuttuun tyyliinsä), äiti Gugga (Catherine Keener), tytär Eep (Emma Stone), poika Thunk (Clark Duke), perheen pienin Sandy (Randy Thom) ja Guggan äiti, eli lasten mummo (Cloris Leachman). Paikoitellen elokuvan vaikuttaisi olevan vaikea päättää, onko sen päähenkilö ylisuojeleva isä Ugi, vai seikkailunhaluinen tytär Eep. Välillä toinen on huomattavasti isommin esillä ja sitten taas toinen. Aluksi Eep vaikuttaisi leffan päähahmolta, mutta loppupäässä hän jää yhä vain enemmän sivuun. Isä Ugille on kuitenkin kirjoitettu vahvempi kehityskaari, mikä on onni, sillä suuren osan leffasta hän on aika ärsyttävä sääntöjensä kanssa. Muut perheenjäsenet eivät ole kovin kummoisia - etenkään äiti Gugga, joka on täysin mitäänsanomaton, vailla mitään erityisiä piirteitä. Mummon hahmossa hauskinta on isä Ugin suhtautuminen häneen, mihin monet anoppiansa inhoavat voivat varmasti samaistua.
     Matkallaan Croodit tapaavat kehittyneemmän ihmisen, Kundin (Ryan Reynolds) ja tämän vyönä toimivan Remmi-otuksen. Katsojan tavoin Kundikin kummastelee Croodien erikoisia tapoja. Lisäksi hänen kautta tuodaan elokuvan vahva teema siitä, kuinka Kundin edustama älyn voima voi voittaa isä Ugin edustaman fyysisen voiman.

Kuten muistelin ensimmäiseltä katselukerralta, Croodit on kelpo seikkailuleffa, mikä tarjoaa riemua lapselle ja tarpeeksi hilpeitä juttuja myös aikuiselle. Luolaihmisten aikaan sijoittuva kertomus on jokseenkin poikkeavaa animaatioelokuvien joukossa, mikä erottaa tämän edukseen. Samalla filmi kuitenkin vajoaa unholaan nopeasti, kun se on nähty. Itse muistin leffasta lähinnä, että siinä on luolamiesperhe nimeltä Croodit... ja siinäpä se. Usein, jos katsoo elokuvan pitkästä aikaa uudestaan, sen aikana herää muistikuvia siitä, mitä kaikkea onkaan luvassa, mutta tätä ei käynyt minulle tämän elokuvan aikana. Aivan kuin olisin katsonut leffan ensimmäistä kertaa.

Croodit onnistuu tarpeeksi hyvin nappaamaan mukaansa vauhdikkaalla aloituksella. Tärkeimmät hahmot pohjustetaan sujuvasti ja itse seikkailu lähtee nopeasti käyntiin. Matkan varrella perhe kohtaa kaikenlaisia vaaroja, jotka tarjoavat perheen pienimmille sopivasti jännitystä ja erilaisia olentoja, jotka ovat hupaisia yhdistelmiä eri eläimistä, kuten kirahvin ja elefantin tai karhun ja pöllön sekoitus. Jossain kohtaa nämä vaaratilanteet tuntuvat hieman toistavan itseään ja osa kohtauksista tuntuu täytteeltä keston pidentämiseksi. Siitä huolimatta ne vievät hahmoja toimivasti kohti määränpäätään ja Ugia kohti kehityskaarensa huippua. Huipennuksessaan leffa ottaa onnistuneen loppukirin ja nostaa tasoaan vielä viime metreillä.

Elokuvan animaatiojälki on erittäin näyttävä, vaikka alkupäässä kalliot ja luolat saavatkin elokuvan näyttämään hieman tylsältä. Mitä pidemmälle hahmot pääsevät, sitä värikkäämmäksi ja hienommaksi visuaalisuudet muuttuvat. Luontomaisemat ja siellä asustavat oliot ovat erittäin hyvin toteutetut. Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Chris Sanders ja Kirk DeMicco rakentaa sujuvasti viihdyttävää seikkailuhenkeä ja he saavat loppuun pienesti liikuttavuuttakin. Hauskoja hetkiä he ovat keksineet useita ja etenkin nuorempaa yleisöä filmi naurattaa varmasti. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu ja säveltäjä Alan Silvestri tekee tuttuun tyyliinsä hyvää työtä musiikkien kanssa, tuoden mukaan tiettyä luonnon ja esihistoriallisuuden tuntua.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, trailereita, yhdistelmäeläinten esittelyjä, sekä lyhyet musiikkivideot DreamWorksin elokuvista Shrek (2001), Madagascar (2005), Näin koulutat lohikäärmeesi ja Kung Fu Panda (2008). Parasta lisämateriaaleissa ovat hyvät opetusvideot, kuinka piirtää muutamat elokuvan olennoista. Yhteensä lisäkatsottavaa on hieman yli tunniksi.

Yhteenveto: Croodit on kelpo animaatioseikkailu, mikä viihdyttää passelisti läpi vähän yli puolentoista tunnin kestonsa. Elokuvan varrella riittää hilpeyksiä ja vaaratilanteita, mitkä tarjoavat paljon riemua lapsikatsojille. Aikuinenkin voi sujuvasti hekotella, mutta erityisen isoa vaikutusta leffa ei välttämättä vanhempaan katsojaan tee. Nicolas Cage ja Emma Stone ovat mainiot päärooleissa isänä ja tyttärenä, mutta leffalla kestää oma aikansa, ennen kuin se osaa päättää, kummasta se haluaa oikeasti kertoa. Isä Ugille on kirjoitettu toimiva kehityskaari. Ryan Reynoldskin on veikeä omassa osassaan ja hänen hahmonsa kautta elokuvaan tuodaan oiva teema siitä, kuinka älyllinen voima voi päihittää fyysisen voiman. Konfliktien ratkominen sanoilla nyrkkien sijaan on tärkeä opetus lapsille (ja joillekin vanhemmille myös). Visuaalisesti elokuva on todella näyttävä, värikkäiden lokaatioidensa ja hassun näköisten eläintensä kera. Croodit sopii erittäin mainiosti koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Vaikka se olisi jo nähty, nyt on hyvä syy katsoa se uudestaan, virkistämään muistia ennen Croodit: Uusi aika -jatko-osan näkemistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Croods, 2013, DreamWorks Animation

Arvostelu: Charlie's Angels (2019)

CHARLIE'S ANGELS

Ohjaus: Elizabeth Banks
Pääosissa: Kristen Stewart, Naomi Scott, Ella Balinska, Elizabeth Banks, Patrick Stewart, Djimon Hounsou, Sam Claflin, Jonathan Tucker, Nat Faxon, Chris Pang ja Luis Gerardo Méndez
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Charlie's Angels on jatkoa niin Charlien enkelit -hittitelevisiosarjalle (Charlie's Angels - 1976-1981) kuin Cameron Diazin, Drew Barrymoren ja Lucy Liun tähdittämille toimintaelokuville Charlien enkelit (Charlie's Angels - 2000) ja Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003). Syksyllä 2015 Sony-studio ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa sarjan pohjalta. Käsikirjoittajaksi valittiin Evan Spiliotopoulos, mutta hänen tekstiään työstivät uudelleen myös Craig Mazin, Semi Chellas, Jay Basu ja ohjaajaksi valittu Elizabeth Banks, kunnes kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018. Lopulta Charlie's Angels sai ensi-iltansa monissa maissa viime marraskuussa, mutta sen saaman ristiriitaisen palautteen, sekä kehnon taloudellisen menestyksen vuoksi elokuvaa ei julkaistu Suomen teattereissa. Itse en odottanut elokuvan näkemistä lainkaan, sillä en voi sietää Diazin, Barrymoren ja Liun tähdittämiä Charlien enkelit -leffoja. Lisäksi en ole pitänyt Kristen Stewartista lähes missään elokuvassa, joten odotukseni elokuvaa kohtaan olivat todella matalat. Päätin kuitenkin antaa uudelle Charlie's Angelsille mahdollisuuden, toivoen, että se olisi edes hieman parempi kuin aiemmat filmatisoinnit.

Systeemisuunnittelija Elena Houghlin päätyy auttamaan salaista Charlien enkelit -järjestöä, joka uskoo, että Elenan kehittelemää Calisto-energialaitetta aiotaan käyttää tuhoisiin tarkoituksiin.

Uuden Aladdin-filmatisoinnin (2019) prinsessa Jasminea esittänyt Naomi Scott näyttelee tässä Elena Houghlinia, suunnittelijaa, joka päätyy Charlien enkelit -järjestöön. Elenalle on kirjoitettu tarpeeksi toimiva kehityskaari pelokkaasta tutkijasta, joka alkaa keräämään rohkeutta elokuvan aikana. Paikoitellen on kuitenkin hieman harmi, ettei elokuva kunnolla tuo esiin Elenan älykkyyttä. Hahmo on ollut mukana luomassa voimakasta laitetta, jota voi käyttää tuhoaseena ja tätä puolta hahmosta olisi voitu nähdä enemmän. Scott on kuitenkin oikein mainio roolissaan ja hänellä voi olla lupaava ura edessään Hollywoodissa.

Tämän elokuvan Enkeleitä ovat Twilight-rainoista (2008-2012) tutun Kristen Stewartin näyttelemä Sabina ja huomattavasti tuntemattomamman Ella Balinskan esittämä Jane. Balinska onnistuu nopeasti osoittamaan, että hänestä löytyy uskottavuutta toimintasankariksi ja vetääkin pätevästi pahiksia turpaan heti saapuessaan elokuvaan. Stewart taas yrittää olla porukan vitsiniekka ja vaikka hän on kiusallisen kömpelö komediapuolella, onnistui hän yllättämään minut positiivisesti tässä. Yksi-ilmeisyydestään ja puisesta olemuksestaan tuttu Stewart revittelee oikein kunnolla ja näyttää yhdessä kohtaa puolen minuutin aikana enemmän ilmeitä kuin koko Twilight-sarjassa. Parasta kuitenkin on, että Stewart, Balinska ja Scott toimivat erittäin mainiosti kolmikkona.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Patrick Stewart Enkeleitä ennen johtaneena, mutta nyt eläköityneenä Bosleynä, Elizabeth Banks tämän tilalle tulevana uutena Bosleynä, Nat Faxon Elenan pomona, Sam Claflin bisnesmies Brokina, Jonathan Tucker palkkamurhaajana, sekä Chris Pang salakuljettaja Jonnynä. Stewartia ei pitkään leffassa näe, mutta kun hänet lopulta otetaan kunnolla mukaan, hän on yllättävänkin hilpeä roolissaan. Myös Claflin hoitaa roolinsa kieli poskessa. Banks sen sijaan jää turhan tosikoksi ja paikoitellen on selvää, että hän on ottanut vähän liikaakin hoidettavakseen elokuvassa, toimiessaan niin ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin.

Vaikkei uusi Charlie's Angels ole mikään erityisen hyvä elokuva, onnistui se yllättämään positiivisesti, kun ottaa huomioon, kuinka vähän leffalta odotin. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana pystyin toteamaan, että kyseessä on parempi elokuva kuin Diazin, Barrymoren ja Liun tähdittämät fiaskot. Uuden leffan ongelmaksi jää lähinnä, kuinka perusturvallista höttöä se on. Paikoitellen sen lähes kahden tunnin kesto puuduttaa, kun elokuvan tarina ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa, mutta muuten filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti. Toimintakohtauksissa pääkolmikkoa hyödynnetään veikein tavoin ja mukaan mahtuu niin menevää turpaanvetoa kuin vauhdikkaita takaa-ajoja. Elokuva osaa olla oikealla tavalla älyvapaa, muuttumatta myötähäpeällisen typeräksi, kuten sarjan kaksi edellistä leffaa. Ja tämä siis on muuten samaa sarjaa kuin alkuperäinen televisiosarja ja 2000-luvun alun filmit. Elokuvan voi kuitenkin katsoa, vaikkei niitä olisi nähnyt.

Ilmestyessään elokuva sai paljon kritiikkiä sen vahvasta feministisestä asenteesta. Kieltämättä elokuvan aloitus tuntuu todella väkinäiseltä, kun koko homma lähtee käyntiin väittelyllä siitä, voivatko naiset toimia toimintasankareina. Sen jälkeen leffa alkaa kuitenkin luottamaan itseensä paljon vahvemmin. Elokuvan ongelmat eivät todellakaan johdu siitä, että siinä on pääosassa naisia, mikä on selvästi saanut monet mieskatsojat kiukustumaan. Päinvastoin. Stewart, Scott ja Balinska ovat elokuvan parasta antia ja jo heidän mainio yhteishenkensä saa katsomaan tiettyjä juttuja sormien läpi. Leffan ongelmat johtuvat lähinnä käsikirjoituksesta, mihin on laadittu mitä mitäänsanomattomin juoni, sekä paljon vitsejä, jotka ovat lähinnä kiusallisen kehnoja. Parissa kohtaa elokuva sai minut naurahtamaan ääneen, mutta useammin se sai minut vaivaantuneeksi. Lisäksi leffasta löytyy täysin turha romanttinen sivujuoni, joka on niin kökösti istutettu mukaan, että kun sen toinen osapuoli palaa kuvioihin, olin jo kokonaan unohtanut, kenestä olikaan kyse.

On kiinnostavaa nähdä komedioista tutun Elizabeth Banksin ottavan vastuulleen toimintaelokuvan ohjaus, mutta paikoitellen on selvää, että Banks on todella kokematon toiminnan saralla. Vaikka taistelut ovat viihdyttäviä, ovat ne teknisesti paikoitellen kömpelöitä. Näyttävien stunttien sijaan elokuva luottaa nopeatempoiseen leikkaukseen ja hieman sekavaan kuvaukseen käsirysyissä. Jos taistelut olisi kuvattu ja leikattu kuten esimerkiksi John Wickissä (2014), käsikirjoituksen ongelmia pystyisi katsomaan vielä enemmän sormien läpi. Leikkauksessa leffaa olisi myös voinut tiivistää ja tiputtaa pieniä pätkiä sieltä sun täältä, antamaan pitkäveteisemmille hetkille tarvittavaa reippautta. Lavasteet, tehosteet ja ääniefektit ovat onnistuneet, mutta säveltäjä Brian Tylerin työ valuu täysin hukkaan, kun elokuva luottaa musiikeissa täysin olemassa oleviin renkutuksiin, jotka jumputtavat kaiken aikaa taustalla.

Yhteenveto: Charlie's Angels on keskinkertainen toimintaraina, mutta silti positiivinen yllätys aiempien, katastrofaalisen huonojen Charlien enkelit -filmien jälkeen. Tarina on aika mitäänsanomaton ja nappaa harvoin mukaansa. Pitkäveteisiä hetkiä löytyy ja huumori on lähinnä kiusallista. Toimintakohtauksista huomaa ohjaaja Elizabeth Banksin kokemattomuuden. Silti elokuva onnistuu jollain tavalla viihdyttämään. Naomi Scott, Kristen Stewart ja Ella Balinska toimivat yllättävänkin hyvin uutena pääkolmikkona ja heidän yhteishenkeään on mukava seurata. Kolmikko toimii jopa niin mainiosti, että tietyt hölmöydet pystyy juuri ja juuri katsomaan jotenkin sormien läpi. Vaikkei kyseessä ole erityisen hyvä elokuva, olin silti ihan tyytyväinen näkemääni, pelätessäni pahinta. Tuskin katson Charlie's Angelsia uudestaan, mutta jos tälle joskus tehdään jatkoa, voisin jopa aiempaa positiivisemmin mielin vilkaista sen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2019, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, 2.0 Entertainment, Brownstone Productions