Superman & Lois, kausi 1 (2021) - sarja-arvostelu

SUPERMAN & LOIS - KAUSI 1

Luojat: Greg Berlanti ja Todd Helbing

Näyttelijät: Tyler Hoechlin, Elizabeth Tulloch, Jordan Elsass, Alex Garfin, Emmanuelle Chriqui, Inde Navarrette, Wolé Parks, Adam Rayner, Dylan Walsh, Stacey Farber, Angus Macfadyen, Michele Scarabelli, Jill Teed, Tayler Buck, Brendan Fletcher, Daniel Cudmore ja David Ramsey

Genre: toiminta, scifi, draama

Jaksomäärä: 15

Jakson kesto: 39 minuuttia - 1 tunti 2 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 12

Superman & Lois perustuu DC-sarjakuvien samannimisiin hahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1938. Arrow-sarjan (2012-2020) käynnistämässä Arrowverse-saagassa hahmot tekivät ensiesiintymisensä Supergirl-televisiosarjassa (2015-2021), näyttäytyen muutamassa yksittäisessä jaksossa. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että hahmot saisivat oman sarjansa Supergirlin rinnalle. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä alkuvuodesta 2020, mutta juuri käynnistynyt koronaviruspandemia esti suunnitelmat. Kuvaukset alkoivat vasta saman vuoden lokakuussa ja lopulta Superman & Loisin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa tammikuussa 2021. Kausi sai hyvin katsojia, sekä posiitivista palautetta kriitikoilta. Itse ryhdyin katsomaan Arrow'ta muutama vuosi sitten sarjan kymmenvuotisjuhlan kunniaksi ja päätin samalla arvostella Arrowversen muutkin sarjat läpi. Uuvuttuani saagaan useiden kausien jälkeen, aloitin Superman & Loisin katselun hieman epäröivin mielin.

Supermanin, eli Clark Kentin äidin kuoltua Clark, Lois ja heidän lapsensa Jonathan ja Jordan päättävät muuttaa Kentien maatilalle Smallvilleen. Siellä he kohtaavat niin mysteerisen pohatta Morgan Edgen kuin salaperäisen vierailijan toisesta todellisuudesta, joka haluaa tuhota Supermanin.

Tyler Hoechlin ja Elizabeth Tulloch palaavat rooleihinsa tuhoutuneelta Krypton-planeetalta Maahan vauvana saapuneeksi Kal-Eliksi, eli Clark Kentiksi, eli supersankari Supermaniksi ja tämän vaimoksi, huippureportteri Lois Laneksi, Hoechlinin ja Tullochin näyteltyä hahmoja aiemmin yksittäisissä jaksoissa sarjoissa Supergirl, Arrow, The Flash (2014-2023), Legends of Tomorrow (2016-2022) ja Batwoman (2019-2022). Näissä yksittäisissä cameoissa kumpikaan ei vielä tehnyt suurta vaikutusta, mutta omassa sarjassaan Hoechlin ja Tulloch hyppäävät ansiokkaasti rooleihinsa. Sarjan alkaessa Clark on toiminut Supermanina jo viitisentoista vuotta ja hän on saanut Loisin kanssa kaksi lasta, teinipojat Jonathanin (Jordan Elsass) ja Jordanin (Alex Garfin), jotka eivät tosin vielä tiedä isänsä alkuperästä tai yli-inhimillisistä voimista. Hoechlin tulkitsee hyvin niin hiukan kömpelöä, ylimukavaa ja isänä nolohkoa Clarkia kuin myös hahmon rehtiä ja hyväsydämistä supersankariminää. Tulloch tuo oivallisesti esille toimittajahahmonsa sinnikkyyden ja nuoret näyttelijät Elsass ja Garfin sopivat passelisti rooleihinsa.

     Avauskaudella nähdään myös muun muassa Wolé Parks Supermania jahtaavana mysteerimiehenä, Adam Rayner rikkaana Morgan Edgenä, Dylan Walsh Loisin armeijaisänä Samuelina, sekä Emmanuelle Chriqui Clarkin lapsuudenystävänä Lanana, Erik Valdez tämän miehenä Kylenä, sekä Inde Navarette heidän tyttärenään Sarahina, johon Clarkin ja Loisin penskat tietty iskevät silmänsä. Sivunäyttelijät ovat myös toimivat rooleissaan, etenkin Parks Supermania inhoavana miehenä, jonka motiivit avautuvat hiljalleen ja ymmärrettävästi kauden edetessä.

Arrow'n, The Flashin, Supergirlin, Legends of Tomorrow'n ja Black Lightningin (2018-2021) tason laskiessa kuin lehmän häntä kausien edetessä ja Batwomanin oltua aikamoista roskaa heti ensimmäisestä jaksostaan lähtien, intoni Arrowverseä kohtaan on myös tipahtanut pohjalukemiin. Ilahduinkin valtavasti heti Superman & Loisin avausjakson aikana, koska kyseessä on pitkästä aikaa mainiota supersankariviihdettä tästä maailmasta, sekä monin paikoin laadukkaampaa settiä kuin yksikään Arrowversen aiemmista tuotoksista. Siinä, missä muut Arrowverse-sarjat olivat selvästi television sarjoja, Superman & Loisista haluttiin tehdä elokuvallisempi, eli samalla lähestymistavalla kuin suoratoistot työstävät sarjojaan. "Viikon pahis" puuttuu täysin ja ainakin tämä avauskausi keskittyy huomattavasti paremmin kertomaansa päätarinaan, poistamalla lähes kokonaan kaiken turhan ja löysän täytteen.

Erilaisella lähestymistavallaan muihin Arrowverse-sarjoihin verrattuna Superman & Lois nappaa onnistuneesti heti mukaansa. On kiinnostavaa selvittää Supermanin kanssa miksi mysteerimies niin kovasti haluaa hänet hengiltä ja Loisin kanssa mitä Morgan Edge oikein haluaa Smallvillestä. Nämä kuviot yhdistyvät sulavasti kauden edetessä, eskaloituen kohti finaalia ja tarjoten tasaisin väliajoin jännittäviä tilanteita ja oivia toimintakohtauksia. Mainiota on myös sarjan perhedraama. Etukäteen kohottelin kulmiani idealle siitä, että Supermanilla ja Loisilla on lapsia, mutta tämä perhepuoli on juurikin sarjan voimavara ja sydän. Ja kun Supermanille antaa perheen, tarjoaa tämä pahiksille tietty keinon pistää sankarin aiempaa paremmin ahdinkoon. Superman & Loisin avauskausi on yksi Arrowversen parhaista jutuista ja katson kyllä innokkain mielin jatkoa, toivoen että taso pysyisi ennallaan.

Myös visuaalisesti Superman & Lois on "cinemaattisempi" kuin muut Arrowverse-sarjat. Tietokonetehosteista näkyy pienehkö televisiobudjetti, mutta muuten sarja näyttää kaikin tavoin tyylikkäämmältä kuin Supergirl, The Flash, Legends of Tomorrow ja muut. Kameratyöskentely on huolellisempaa ja värimäärittelykin on tarkempaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Oikeastaan ainoa, missä sarja häviää muille Arrowverse-saagan sarjoille, on musiikki. Dan Romerin sävellykset eivät jää millään lailla mieleen, toisin kuin Blake Neelyn mainiot melodiat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Superman & Lois, Yhdysvallat, 2021-2024, Warner Bros. Television, DC Entertainment, Berlanti Productions

Arvostelu: Matkalla Perditioniin (Road to Perdition - 2002)

MATKALLA PERDITIONIIN

ROAD TO PERDITION

Ohjaus: Sam Mendes
Pääosissa: Tom Hanks, Tyler Hoechlin, Paul Newman, Daniel Craig, Jude Law, Stanley Tucci, Jennifer Jason Leigh, Liam Aiken, Dylan Baker ja Ciarán Hinds
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Road to Perdition, eli suomalaisittain Matkalla Perditioniin perustuu Max Allan Collinsin ja Richard Piers Raynerin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 1998. Collinsin agentti oli erityisen innostunut kaksikon työstä ja sanoi useasti sarjakuvan kääntyvän hyvin elokuvan muotoon ja saikin Collinsin ja Raynerin esittelemään sarjakuvaa Hollywoodissa. Tuottaja Richard D. Zanuck kiinnostui sarjakuvasta ja se päätyi hänen kautta Steven Spielbergille, joka hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet yhtiölleen DreamWorksille. Spielberg ei kuitenkaan itse halunnut ohjata elokuvaa, työstäessään useampaa leffaa jo samanaikaisesti, joten hän ehdotti projektia Sam Mendesille, joka tarttui siihen innoissaan. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2001 ja lopulta Matkalla Perditioniin sai maailmanensi-iltansa 12. heinäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Se sai myös kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, lavastus, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen palkinnon, kolme BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa), joista se voitti parhaan kuvauksen ja lavastuksen palkinnot, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan miessivuosan Golden Globesta. Itse en ollut ennen nähnyt Matkalla Perditioniin, mutta yksi kaverini on kehunut sitä minulle kovasti, joten ostin sen jo pari vuotta sitten valmiiksi hyllyyni katsomista varten. Kun huomasin Matkalla Perditioniin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein vilkaista, mistä on oikein kyse ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1931 nuori Mike saa selville isänsä Michael Sullivanin työskentelevän paikalliselle rikollispomolle ja näkee kauhistuttavan teloituksen. Kun Sullivanin pomo saa tietää asiasta, hän käskee sekä isän että pojan tapettavaksi, jolloin Sullivanin ja Miken täytyy lähteä karkumatkalle Perditioniin.

Pääroolissa mafialle hommia tekevänä Michael Sullivanina nähdään Tom Hanks, joka on todella yllättävä valinta kylmäksi gangsteriksi. Pääasiassa puhtaasti hyviksiä näyttelevä ja Hollywoodin ehkä mukavimpana näyttelijänä tunnettu Hanks istuu hämmentävän hyvin rooliinsa ja on selvää, että Hanks itsekin nauttii erilaisen hahmon esittämisestä. Jo pelkkä Hanksin karisma saa heti kiinnostumaan Sullivanista, mitä vain vahvistetaan, kun leffa kulkee eteenpäin ja hahmoa kehitetään lisää. Sullivanin poikaa, Michael Sullivan junioria näyttelee Tyler Hoechlin, joka on myös mainio valinta osaansa. Poika on koko ikänsä kummastellut isänsä mysteeristä käytöstä, kunnes kaamea totuus paljastuu. Tämän myötä isä-Sullivanin täytyy alkaa itsekin pohtia omia elämänvalintojaan uusiksi, kun hänen poikansa henki joutuu vaakalaudalle. Hanks ja Hoechlin muodostavat uskottavan isä-poika-duon, jonka matkaa on kiinnostavaa seurata.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Jennifer Jason Leigh Sullivanin vaimona Anniena, Liam Aiken Sullivanin perheen toisena lapsena Peterinä, edesmennyt Paul Newman mafiapomo John Rooneyna, Daniel Craig tämän ylimielisenä poikana Connorina, Jude Law palkkatappaja Maguirena, sekä Stanley Tucci Frank Nittinä, joka oli ihan todellinen gangsteri 1930-luvulla. Kaikin puolin näyttelijät ovat nappivalintoja rooleihinsa. Osa roolituksista voi tänä päivänä tuntua hassuilta, mutta yllättäen jokainen toimii. Nykyään lähinnä komedioista tuttu Tucci istuu hyvin gangsteriksi, Law on jopa aika hyytävä tappajana, James Bond -tähti Craig tulkitsee kiinnostavasti itsestään liikoja luulevaa mafiapomon nyhveröpoikaa ja Newman on erinomainen John Rooneyna. 

Voi pojat, kuinka positiivisesti Matkalla Perditioniin onnistui minut yllättämään! Vaikka kaverini onkin elokuvaa kovasti kehunut minulle, minusta tuntuu, ettei elokuvasta oikein muuten puhuta ja se on jäänyt unohduksiin. Koen sen hassuksi, sillä mielestäni kyseessä on yksi ilmestymisvuotensa parhaista elokuvista. Matkalla Perditioniin on todella virkistävä teos mafiagenressä, tuoden monista leffoista tutun gangsterimaailman eloon erilaiselta tuntuvalla tavalla. Siitä löytyy tuttuja mafiajuttuja, kuten esimerkiksi häikäilemättömän kylmäsydämisiä murhia ja tiettyä kirjoittamatonta hierarkiaa gangsterikulttuurissa, mutta kaikki tarjotaan jotenkin piristävästi - jos nyt ei siis lasketa sitä, että elokuva on usein todella synkistelevä ja suorastaan melankolinen. Jatkuva sade vain lisää filmin alakuloisuutta, mutta silti elokuva ei ole koskaan mitään masentavaa surussa vellomista. Kyseessä on itse asiassa aika kauniskin teos.

Erityisen voimakasta filmissä on Michael Sullivan seniorin ja juniorin välinen isä-poika-suhde. Kun kaksikko joutuu karkumatkalle, vuosia lähinnä töidensä perässä kulkenut, sisäänpäin sulkeutunut ja perheensä ulos teljennyt isä pääsee ensimmäistä kertaa aikoihin oikeasti tutustumaan lapseensa ja lapsi taas saa oudolla tavalla isänsä takaisin, josta on pitkään haaveillut. Tapa, jolla näiden hahmojen lähentyminen pakomatkan aikana esitetään, on jopa liikuttava ja tuo sympaattista valoa jatkuvan ankeuden ja sateen keskelle. Tämän vuoksi Michael Sullivaneista alkaa tosissaan välittämään ja heidän puolestaan jännittämään. Law on aidosti häijy Maguiren roolissa, mikä tuo mukaan muutaman todella tiivistunnelmaisen kohtauksen.

Kaiken kaikkiaan tunnelma Matkalla Perditioniin -elokuvassa on upea. Se imaisee katsojan nopeasti mukaansa ja tiukentaa otettaan, mitä pidemmälle filmi etenee. Ohjaaja Sam Mendes oli juuri pari vuotta aiemmin palkintoja kahmineella American Beauty -elokuvallaan (1999) osoittanut lahjansa ja jatkaa samaa tässä. Mendes hallitsee niin kokonaisuutta kuin tiettyjä yksittäisiä palasia ihailtavan varmalla otteella. Erityisesti muutamat kohtaukset ovat huippuunsa asti hiottuja. Näissä kohtauksissa pidän siitä, kuinka Mendes kertoo asioita katsojalle visuaalisin keinoin. Eri ohjaaja voisi helposti sortua liikaan selittelyyn, mutta Mendes luottaa, että katsoja on pysynyt tarkkana läpi filmin ja kun tietyt yksityiskohdat nostetaan myöhemmin uudestaan nokkelasti esille, katsojan palkitsee suuri ahaa-elämys. Kaikki elokuvassa rakentuu kohti todella voimakasta loppuhuipennusta ja lopputekstien rullatessa minun teki mieli antaa aplodit.

Myös käsikirjoittaja David Selfiä pitää kiittää siitä, että luotto pysyy visuaalisessa tarinankerronnassa turhien selittelyjen sijaan. Dialogit Self hoitaa kunnialla ja juonenkuljetus sujuu taidokkaasti, mitä tukee onnistunut leikkaus. Tekniseltä toteutukseltaan Matkalla Perditioniin on muutenkin hieno teos. 1930-luku on herätetty takaisin henkiin näyttävin lavastein ja asuin. Maskeeraukset äityvät paikoitellen hurjiksi. Äänimaailma on mainiosti kasattu efekteistä Thomas Newmanin säveltämiin musiikkeihin, jotka vain lisäävät elokuvan herkkyyttä, surumielisyyttä ja kauneutta. Teknisestä näkökulmasta parasta on kuitenkin kuvaus, josta vastasi vain puoli vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen menehtynyt Conrad Hall, joka voitti postuumisti parhaan kuvauksen Oscar- ja BAFTA-palkinnot. Molemmat pystit menivät täysin oikeaan osoitteeseen; niin tyylikästä kameratyöskentely on. Kaikki kuvasommittelusta kamera-ajoihin ja vieläpä valaisuun on erinomaista. Hall voikin olla ylpeä, että hänen viimeinen työnsä oli näin hienolta näyttävä tapaus!

Yhteenveto: Matkalla Perditioniin on erinomainen rikoselokuva, joka on samanaikaisesti niin synkkä ja melankolinen kuin myös kauniskin. Elokuva vie todella iskevästi mukanaan ja kiristää otettaan katsojan ympärillä yhä enemmän, mitä pidemmälle leffa kulkee. Tunnelma on vakuuttavasti rakennettu ja tarina tehokkaasti kerrottu. Sam Mendes tekee loistotyötä ohjaajana ja David Selfin työstämä käsikirjoitus on myös vahva. On hienoa, kuinka leffa hyödyntää visuaalisia kikkoja ja luottaa katsojaansa, eikä selittele tiettyjä juttuja turhaan ja tylsästi auki. Tom Hanks on yllättävänkin hyvä valinta gangsteriksi ja Tyler Hoechlin sopii passelisti tämän pojaksi. Heidän isä-poika-suhteensa on onnistunut. Paul Newman, Stanley Tucci, Daniel Craig ja Jude Law hoitavat sivuosatonttinsa kunnialla kotiin. Teknisiltä ansioiltaankin Matkalla Perditioniin on vaikuttava, erityisesti todella tyylikkään kuvauksensa puolesta. Suosittelen elokuvaa äärimmäisen lämpimästi tiivistunnelmaisten rikosdraamojen ystäville. 20-vuotisjuhla on hyvä syy katsoa leffa joko ensimmäistä kertaa ikinä tai ties kuinka monetta kertaa uudestaan. On kyllä harmi, että elokuva on tuntunut jääneen tyystin unholaan, sillä se on aivan mahtava teos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Road to Perdition, 2002, DreamWorks, Twentieth Century Fox, The Zanuck Company

Arvostelu: Palm Springs (2020)

PALM SPRINGS

Ohjaus: Max Barbakow

Pääosissa: Andy Samberg, Cristin Milioti, Meredith Hagner, Camila Mendes, Tyler Hoechlin, Peter Gallagher, J. K. Simmons, Jacqueline Obradors, June Squibb, Jena Friedman ja Dale Dickey

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 12

Palm Springs on Andy Sambergin tähdittämä romanttinen komedia. Elokuva lähti liikkeelle käsikirjoittaja Andy Siaran ideasta, joka oli aluksi hyvin erilainen. Siara työsti tekstiä opiskellessaan elokuvaa American Film Institutessa ja yritti pitää sen mahdollisimman yksinkertaisena, jotta saisi tehtyä sen halvalla. Kuitenkin kun Siara päätyi kirjoittamaan Lodge 49 -sarjaa (2018-2019), hän tapasi ohjaaja Max Barbakowin, jonka kautta hän pääsi työstämään ideaansa oikein tosissaan ja tarina alkoi muovautua lopulliseen muottiinsa. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2019 ja Palm Springs sai maailmanensi-iltansa tämän vuoden tammikuussa Sundancen elokuvajuhlilla. Siellä Hulu nappasi filmin levitysoikeudet ja monessa maassa leffa ilmestyi Hulu-palvelussa heinäkuussa, rikkoen palvelun katsojaennätyksen. Kiinnostuin elokuvasta kesällä, kun kuulin, että Sambergilta on tullut uusi komediaelokuva, mutta koska Hulu ei ole saatavilla Suomessa, ei leffakaan ilmestynyt ja ehdin unohtaa koko filmin. Kuitenkin lokakuussa huomasin Finnkino Tennispalatsilla leffan julisteen ja innostuin, että se saa kunnon teatterilevityksen täällä. Meninkin katsomaan Palm Springsin sen lehdistönäytökseen Helsingin pienessä Kino Engelin teatterissa.

Tala Wilder ja Abe Schlieffen ovat menossa naimisiin. Talan morsiusneito Misty tuo häihin mukanaan poikaystävänsä Nylesin... yhä uudestaan... ja uudestaan... ja uudestaan. Nyles on nimittäin jumissa aikasilmukassa, jossa hän joutuu elämään hääpäivää kerta toisensa perään, heräten aina uudestaan samana aamuna.

The Lonely Island -ryhmästä (joka toimii leffan tuottajina) ja Brooklyn 99 -komediasarjasta (Brooklyn Nine-Nine - 2013-) tuttu Andy Samberg näyttelee Nylesia, joka on jäänyt jumiin aikasilmukkaan. Nyles herää joka aamu ärsyttävän tyttöystävänsä Mistyn (Meredith Hagner) kaverin hääpäivänä ja joutuu kärvistelemään juhlan läpi päivä toisensa jälkeen. Toisin kuin monet samanlaiset aikasilmukkaelokuvat, kuten Päiväni murmelina (Groundhog Day - 1993), Palm Springs ei näytä, kuinka Nyles alunperin päätyi silmukkaan, vaan lähtee liikkeelle siitä, kun hän elää hääpäivää jo ties kuinka monetta kertaa. Nyles on välittömästi pidettävä heppu, mikä johtuu pääasiassa siitä, kuinka valloittavan hilpeä Samberg on roolissaan. Hän on tuttuun tapaansa todella hauska, mutta myös yllättävänkin monisävyinen. On mielenkiintoista seurata, kuinka hän suhtautuu aikasilmukkaan eri päivinä ja Samberg pääseekin niin hulluttelemaan kuin synkistelemään.

     Elokuvassa nähdään myös Arrowversen (2012-) Supermania esittävä Tyler Hoechlin häiden sulhasena Abena, inhokkisarjastani Riverdalesta (2017-) tuttu Camila Mendes tämän morsiamena Talana, Peter Gallagher ja Jacqueline Obradors Talan vanhempina, sekä itselleni tuntematon Cristin Milioti Talan siskona Sarahina, joka päätyy Nylesin mukaan aikasilmukkaan. Vaikka Samberg onkin loistava, Milioti onnistuu vähitellen varastamaan show'n. Hänen ja Sambergin välinen kemia on erinomaista ja kaksikon matkaa saman päivän läpi katsoo erittäin mielellään. Lisäksi mukana leffassa on myös J. K. Simmons, joka tekee pienen, mutta silti yllättävän moniulotteisen roolin.

Aikasilmukkaan joutuminen ei todellakaan ole uusi konsepti elokuvissa. Sitä on kuitenkin käytetty veikeästi monin tavoin, mikä saa idean tuntumaan raikkaalta kerta toisensa perään. Päiväni murmelina on puhtaampi komedia, kun taas Edge of Tomorrow (2014) käsittelee ideaa scifitoiminnan ja avaruusolentojen kera. Kauhukomedia Happy Death Day (2017) taas pistää päähenkilönsä kuolemaan murhaajan toimesta kerta toisensa perään. Toisaalta Palm Springsissä on paljon tuttua, eikä se tunnu mitenkään mullistavalta teokselta siinä, miten se hyödyntää konseptia, mutta toisaalta se onnistuu silti tuntumaan raikkaalta tuulahdukselta. Tuttu idea ei edes haittaa, kun sitä hyödyntää näin valloittavan hyvin. Palm Springs on yksi vuoden ilahduttavimmista elokuvakokemuksista, minkä voisi katsoa aika lailla heti uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja ennen kuin huomaakaan, on jumissa aikasilmukassa, missä katsoo leffaa kerta toisensa perään!

Tietyn uuden jutun ideaan elokuva tuo sillä, että siinä on useampikin henkilö, jotka ovat jumissa aikasilmukassa. Jos leffa onnistuu jonkin kliseen konseptissaan välttämään, niin sen, ettei päähenkilön täydy jatkuvasti selittää muille uudestaan sitä, mitä hän käy läpi. Kun tällainen turhuus on pois alta, elokuva voi pitää oikein kunnolla hauskaa. Ja sama hauskuus välittyy myös katsojaan. Kun aikasilmukasta ei vaikuttaisi olevan ulospääsyä, Nyles ja Sarah päättävät ottaa kaiken irti siitä, että elävät samaa päivää uudestaan ja uudestaan. He voivat selvittää synkkiä salaisuuksia, nolata itsensä totaalisesti, rikkoa lakia jne., eikä kukaan muu muista seuraavana (tai siis samana) aamuna asiasta mitään. Samalla leffa tuo myös esille sen, että vaikka teoilla ei olisi varsinaisia seurauksia maailmaan tai muihin, niillä on seurauksia päähahmoihin. Vaikka elokuva onkin pääasiassa komedia, osaa se myös vakavoitua oikeina hetkinä.

Mutta silloin kun leffa on puhtaasti komedia, on se myös todella hauska. Mukana on paljon hulvattomia räävittömyyksiä, aikamoista häröilyä, nokkelaa tilannekomiikkaa, hilpeää naljailua, sekä puhdasta sekopäisyyttä. Vakavia hetkiä lukuunottamatta Palm Springs pitää visusti virneen yllä katsojan kasvoilla. Erityisen lystikkäitä ovat hetket, jotka hahmot ovat kokeneet moneen kertaan ja he osaavat ennakoida täydellisesti kaiken tapahtuvan. Elokuvasta löytyy myös kunnon sydän ja se onnistuu liikuttamaankin. Romanttinen puoli ei ole mitään ällösiirappia, vaan oikeasti aika herkkää. Ja kyynistä. Päähenkilöillä on hyvin synkkä kuva rakkaudesta, muista ihmisistä ja maailmasta. Se vasta itseäni naurattikin. 

Vaikkei Andy Siaran idea elokuvaansa ole ollut kaikkein alkuperäisin, hän kuitenkin hyödyntää konseptia esimerkillisesti käsikirjoituksessaan. Hän on myös rakentanut tarinan oivaltavasti siten, että tietyt asiat valkenevat katsojalle vasta myöhemmin kunnolla. Katsoja saattaa nähdä tietyn tilanteen useaan kertaan, kunnes käy selväksi sen todellinen laita. Paljastuksetkin ovat oivallisesti tehtyjä, eivätkä liian yliselitteleviä. Siaran käsikirjoituksen pohjalta ohjaaja Max Barbakow voi päästää riemun valloilleen ja ensikertalaiseksi hän tekee erinomaista työtä. Myös teknisesti leffa on hyvin tehty, vaikka mukana onkin pari erikoistehostetta, joista huomaa pienen budjetin. Ne voi kuitenkin helposti katsoa sormien läpi. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus erityisen napakkaa, lavasteet tyylikkäät ja äänimaailmakin mainio. Matthew Comptonin säveltämät musiikit säestävät toimivasti tapahtumia.

Yhteenveto: Palm Springs on riemastuttava komedia, mikä hyödyntää aikasilmukkatarinaansa vekkulimaisin tavoin. Vaikka pohjimmiltaan aikaidea on jo tuttu, elokuva onnistuu pitämään sen raikkaana valloittavalla lähestymistavallaan. Andy Samberg on hulvaton pääroolissa ja Cristin Milioti on mahtava valinta hänen rinnalleen. Sambergin ja Miliotin kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon hassuttelua aikakierteessä on ilahduttavaa seurata. Elokuva tarjoaa monet naurut, mutta se osaa myös vakavoitua oikeilla hetkillä ja tarjota jotain syvällisempää sanottavaa, sekä hieman herkkyyttäkin. Puolentoista tunnin kestossaan filmi on vauhdilla ohi ja koska sen parissa oli niin viihdyttävää, sen voisi katsoa heti uudestaan. Palm Springs on loistoleffa ja aikamoinen yllättäjä. Vaikka aikasilmukkaelokuvia aina vertaisikin Päivääni murmelina, jokainen uusi tuotos onnistuu yllättämään omalla tavallaan käsitellä veikeää ideaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Palm Springs, 2020, The Lonely Island, Limelight, Culmination Productions, Sun Entertainment Culture