Arvostelu: Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020)

SOUL - SIELUN SYÖVEREISSÄ

SOUL

Ohjaus: Pete Docter
Pääosissa: Jamie Foxx, Tina Fey, Questlove, Angela Bassett, Phylicia Rashad, Graham Norton, Rachel House, Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Daveed Diggs
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia, musiikki
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Elokuvan taikaa -sivun tuhannes elokuva-arvostelu!

Soul - Sielun syövereissä on Pixar-animaatioyhtiön uusi elokuva. Sen ohjaaja-käsikirjoittaja Pete Docter alkoi työstämään uutta ideaansa, kun oli saanut valmiiksi animaationsa Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015). Vähitellen leffan teko lähti kunnolla liikkeelle; näyttelijät äänittivät repliikkinsä ja animaattorit ryhtyivät rakentamaan filmin visuaalista ilmettä. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa jo tänä kesänä, mutta koronaviruksen levitessä maailmalla, leffan julkaisua päätettiin siirtää. Aluksi Soul - Sielun syövereissä siirrettiin marraskuulle, mutta koronan toisen aallon alkaessa elokuva päätettiin julkaista suoraan Disney+ -suoratoistopalvelussa joulupäivänä. Itse aloin odottamaan elokuvaa erittäin innokkaasti, kun näin sen mielenkiintoisen trailerin. Minua ärsyttikin, kun leffaa on siirrelty eteenpäin ja vaikka olinkin iloinen, kun kävi selväksi, että elokuvan näkisi varmasti jouluna, minua harmitti suuresti, etten pääsisi kokemaan elokuvaa valkokankaalta, minne se on tarkoitettukin. Katsoinkin Soul - Sielun syövereissä heti sen ilmestymispäivänä.

Musiikinopettaja Joe Gardner saa unelmiensa mahdollisuuden esiintyä jazzklubilla menestyksekkään bändin pianistina. Kertoessaan uutiset tästä puhelimessa, Joe ei kadulla katso, minne astuu ja putoaa kaivoon ja kuolee. Joen sielu ei kuitenkaan ole valmis matkaamaan tuonpuoleiseen, vaan päättää keksiä keinon palata takaisin ruumiiseensa ja soittaa unohtumattoman konsertin.

Jamie Foxxin ääninäyttelemä Joe Gardner on erittäin intohimoinen muusikko, joka ei kuitenkaan ole päässyt esiintymään lavoilla, kuten on nuoruudesta asti toivonut. Hän onkin päätynyt musiikinopettajaksi ja vaikka hänestä on hienoa herättää muissa intoa soittamista kohtaan, hän silti haluaisi päästä todistamaan kykynsä kunnon yleisölle. Ei siis olekaan ihme, että kun Joe kuolee juuri sen jälkeen, kun saa mahdollisuuden toteuttaa unelmansa, hän päättää tehdä kaikkensa muovatakseen kohtaloaan. Hahmo on välittömästi pidettävä ja katsojana haluaa nähdä Joen onnistuvan haaveessaan. Niinpä hänen seikkailuunsa henkimaailmassa uppoutuu heti täysillä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Joen rumpalikaveri Curley (Questlove), joka saa järjestettyä Joelle keikan, Joen ihailema jazztähti Dorothea Williams (Angela Bassett), Joen äiti (Phylicia Rashad), sekä henkimaailman hahmot Terry (Rachel House), Jerryt (mm. Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Fortune Feimster) ja tärkeimpänä 22 (Tina Fey), joka päätyy Joen kanssa seikkailemaan. 22 voi aluksi vaikuttaa hieman ärsyttävältä, mutta nopeasti hänestäkin alkaa välittämään suuresti. Joe ja 22 ovat erinomainen parivaljakko.

Pixar teki sen taas! Soul - Sielun syövereissä on fantastisen erinomainen animaatioelokuva, jolla Pixar pistää jälleen muut animaatiostudiot nurkkaan häpeämään (kyllä, jopa Pixarin omistavan Disneyn), sekä saa monet ns. "aikuisten elokuvat" tuntumaan vähäisemmiltä. En voi muuta kuin ihailla Pixarin elokuvantekijöiden mielikuvituksen määrää, tarinankerronnallista lahjakkuutta, kykyä iskeä katsojan tunteisiin, sekä rohkeutta tarjota todella erilaisia ja kypsiä animaatioita. Kaikenlaisten sekopäisten ja sisällöltään tyhjien animaatiorainojen keskellä Soulin kaltaiset filmit ovat helmiä, joita pitää varjella. Tämä on niitä teoksia, jotka todella kuljettavat katsojansa täysin uusiin ulottuvuuksiin ja sfääreihin, ja kun se lopputekstien alkaessa palauttaa takaisin maan pinnalle, on katsojassa jokin muuttunut. Olikin siis sääli, ettei näin hienoa teosta päässyt kokemaan elokuvateatterissa, vaan tylsästi kotisohvalta. Edes monikymmentätuumainen 4K Ultra HD -älytelevisio ei tee lopulta oikeutta näin hienolle filmille, kun sen kokee ensimmäisen kerran.

Kyseessä on jälleen erittäin monikerroksinen ja -ulotteinen teos animaatioiden mestareilta. Soulissa pohdiskellaan mm. elämää ja kuolemaa, ihmisyyttä, sielua ja elämän tarkoitusta. Ei kuitenkaan elämän tarkoitusta siinä mittakaavassa, että miksi tässä maailmankaikkeudessa on sellainen asia kuin elämä, vaan mikä on jokaisen ihmisen tarkoitus omassa elämässään? Onko se sitä, että saa jotain erityistä aikaiseksi ennen kuolemaa? Ainakin niin Joe uskoo, eikä siksi ole valmis siirtymään tuonpuoleiseen. Syntyykö ihmisen tarkoitus intohimosta jotain tiettyä asiaa kohtaan? Vai onko kyseessä jotain suurempaa? Perheen pienimmille katsojille elokuvan seuraaminen voi vaatia teemoja avaavan vanhemman apua, jotta leffan kertomuksen ymmärtää. Vielä yläasteikäisellekin elokuva voi olla haastava. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kritiikki Soulia kohtaan, sillä minä vain ihailen sitä, että tekijöillä on rohkeutta tarjota katsojilleen haastetta. Pixar ei istuta katsojaansa syöttötuoliin ja sitten tarjoa lusikan kanssa vastauksia, vaan se odottaa kärsivällisesti, että katsoja on valmis ottamaan lautasen herkut vastaan. Siten leffasta avautuu jatkuvasti uusia puolia, kun sen näkee varttuessaan aina uusin silmin. 

Vaikkei elokuvaa täysin ymmärtäisikään, se ei silti tarkoita, etteikö siitä voisi nauttia suuresti. Pixarin tekijät pohdiskelevat syviä elokuvissaan, mutta mikä parasta, he osaavat tehdä sen niin valloittavan viihdyttävästi, ettei katsoja välttämättä edes ehdi miettiä leffan aikana, mitä juuri tuli hoksattua elämän syvimmistä saloista. Soul - Sielun syövereissä on kaikessa filosofisuudessakin äärimmäisen mukaansatempaava ja lumoava leffa. Huumoria riittää jokaiseen makuun ja elokuva tarjoaa monen monet makeat naurut. Jännitettäkin löytyy, kun Joen tilanne monimutkistuu entisestään ja henkimaailmassakin aletaan huomaamaan, ettei hän kuulu sinne sellaisenaan. Ja Pixarin tuttuun tapaan mukana on tietysti herkkyyttäkin. Ei Soul - Sielun syövereissä saanut minua itkemään, kuten vaikka leffaa osittain vahvasti muistuttava Docterin edellinen teos Inside Out - mielen sopukoissa, mutta kyllä se silti sai minut liikuttumaan. Filmi on monin tavoin kaunis ja jo se saa herkistymään.

Kun kyseessä on Pixarin elokuva, on varmaan jopa turha todeta, että Soul - Sielun syövereissä on visuaalisesti häikäisevän upea teos. No sitä se todella on. Oli kyse sitten lähes fotorealistisesta New Yorkista tai lumoavasta ja abstraktista henkimaailmasta, elokuva on täynnä hienoa animaatiota, mikä loksauttaa helposti katsojan suun auki. Kuvat pursuavat yksityiskohtia, joita bongaa varmasti uusilla katseluilla lisää ja lisää. Värien, valojen ja varjojen käyttö on erinomaista. Kun elokuva sijoittuu tavalliseen maailmaan, sitä saattaa jopa unohtaa katsovansa animaatiota, sillä leffaa käsitellään kuin se olisi kuvattu paikan päällä näyttelijöiden kera. Pete Docterin ohjaus on erittäin taidokasta ja hänen työstämänsä käsikirjoitus on erittäin kiehtova ideoidensa ja teemojensa kera. Myös äänimaailma on loistokas äänitehosteista Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämiin musiikkeihin, joissa yhdistellään tyylikkäästi reipasta jazzia unenomaisiin sointuihin.

Yhteenveto: Soul - Sielun syövereissä on jälleen hurja taidonnäyte Pixarin animaatiovelhoilta niin visuaalisesti kuin tarinaltaan ja teemoiltaan. Elokuvassa käsitellään ihmisen sielua ja pohdiskellaan elämän tarkoitusta sekä kuolemaakin, mikä voi tehdä filmistä paikoitellen vaikean katselukokemuksen perheen pienemmille katsojille. Vaikkei elokuvan filosofisuuksista mitään ymmärtäisikään, pitää se silti mukanaan mainioiden hahmojensa, kiinnostavan tarinansa ja lumoavan tunnelmansa ansiosta. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon kaikenikäisille. Herkkyyttäkin on tiedossa, vaikkei Soul - Sielun syövereissä kuulukaan Pixarin syviten tunteisiin meneviin teoksiin, joita katsoessa vollottaa kerta toisensa perään. Visuaalisesti leffa on tietty häikäisevän hieno todella aidon näköisestä New Yorkista fantasiamaiseen henkimaailmaan asti. Kaikin puolin kyseessä on upea elokuva, jota suosittelen erittäin lämpimästi aivan kaikille!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä todella lyhyt, jokseenkin ironinen kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Soul, 2020, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

Arvostelu: Klaus (2019)

KLAUS

Ohjaus: Sergio Pablos

Pääosissa: Jason Schwartzman, J. K. Simmons, Rashida Jones, Joan Cusack, Will Sasso, Norm Macdonald, Neda Margrethe Labba ja Sergio Pablos

Genre: animaatio, joulu, komedia, draama

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Klaus on Netflixin jouluinen animaatioelokuva. Leffa lähti liikkeelle espanjalaisen Sergio Pablosin ideasta. Pablos oli työskennellyt pitkään Disneyn animaatiostudiolla, mutta halusi luoda jotain uutta ja omaa palattuaan Espanjaan. Hän perustikin oman animaatiostudionsa, Sergio Pablos Animation Studiosin ja päätti keskittyä perinteisiin 2D-piirrettyihin, uusien tietokoneilla tehtyjen 3D-animaatioiden sijaan. Elokuvalle oli kuitenkin vaikeaa löytää rahoittajaa ja levittäjää, sillä monet yhtiöt pitivät sitä liian erikoisena. Lopulta Netflix innostui Pablosin ideasta marraskuussa 2017 ja elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle. Klaus ilmestyikin pari vuotta myöhemmin, marraskuussa 2019 ja se nousi nopeasti suureen suosioon suoratoistopalvelussa. Niin katsojat kuin kriitikot ylistivät elokuvaa ja se voittikin niin Annie Awardin kuin BAFTA:n parhaana animaatioelokuvana, sekä oli ehdolla parhaan animaation Oscar-palkinnosta. Mutta jostain syystä kaikkien kehujenkin keskellä Klaus jäi minulta katsomatta. Siinä kohtaa, kun leffa alkoi vihdoin oikeasti kiinnostamaan, joulusesonki oli jo ohi ja halusinkin katsoa kaikkea muuta. Kuitenkin nyt kun pohdin, mitä jouluelokuvia katsoisin tänä jouluna ja mistä tekisin vuoden jouluarvion, mieleeni muistui tämä Netflixin oma animaatio, jonka olin vuotta aiemmin ohittanut. Katsoinkin Klausin eräänä talvipäivänä joulupuuron, lämpimän kaakaon ja piparipaketin kera. Ei kestänyt kauaa, kun jo moitin itseäni suuresti siitä, että olin vuoden ajan viivytellyt elokuvan näkemistä.

Huonosti työnsä tekevä Jesper Johansson lähetetään syrjäiselle ja synkälle Smeerensburgin saarelle uudeksi postinkantajaksi. Nähdessään kylän riitelevien sukujen onnettomat lapset ja tavatessaan leluntekijä Klausin, Jesper keksii tavan ilahduttaa kyläläisiä: lapset kirjoittavat kirjeen Klausille, joka tuo heille yöllä leluja lahjaksi.

Elokuvan päähenkilö on ylimielinen Jesper Johansson (äänenä Jason Schwartzman), joka on sellainen häpeäpilkku postifirman omistavalle isälleen, että tämä lähettää hänet kaikista syrjäisimpään kyläpahaseen, missä hän ei voi aiheuttaa ongelmia firman maineelle. Smeerensburgissa Jesper joutuu kohtaamaan huomattavasti kehnommat oltavat kuin mihin on tottunut, mikä alkaa tietty vähitellen kasvattamaan häntä ihmisenä. Ylimielisestä käytöksestään huolimatta Jesper on pidettävä tapaus alusta alkaen, lähinnä siksi, kuinka huvittavaa on seurata, kun hienoihin oloihin tottunut Jesper heitetään synkimpään mahdolliseen loukkuun.

     Syvällä Smeerensburgin metsässä taas asuu hiljainen ja yksinäinen leluntekijä Klaus (J. K. Simmons), jonka kyvyt väläyttävät Jesperille idean, millä hän voisi tuoda iloa kylään ja todistaa samalla kykynsä postinkantajana isälleen ja siten päästä pois Smeerensburgista. Klaus pidetään pitkään mysteerinä, kunnes hänen taustojaan aletaan vähitellen avaamaan, selittäen, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Jesperin ja Klausin välille hitaasti muodostuva ystävyys on kaikin puolin onnistuneesti rakennettu.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. kylän kahden, keskenään sodassa olevan suvun johtajat rouva Krum (Joan Cusack) ja herra Ellingboe (Will Sasso), kylään opettajaksi saapunut, mutta kalamyyjän hommiin päätynyt Alva (Rashida Jones), sarkastinen lautturi Mogens (Norm Macdonald), sekä pieni saamelaistyttö Márgu (pelkästään saamea leffassa puhuva Neda Margrethe Labba). Hahmogalleria on kaikin puolin veikeä. Alvasta saadaan kehitettyä kunnon hahmo päätarinan ohessa, Mogens tarjoaa hilpeät naurut ja Krum ja Ellingboe tarjoavat hyvät antagonistit, hahmojen inhotessa Jesperin ideaa leluja lapsille tuovasta punanutusta.

Voi miksi, MIKSI minä en katsonut Klausia viime vuonna, kun se ilmestyi? Tämä on aivan valloittavan taianomainen ja ihana teos, jolla on vahvaa potentiaalia nousta uudeksi jouluklassikoksi! Kuten arviosta on jo voinut päätellä, kyseessä on hieman erilainen kertomus Joulupukin legendasta ja omanlaisensa alkutarina kaikkien tuntemalle valkoparralle. Sergio Pablosin työstämä tarina on todella kiehtova ja lumoava. Hän ottaa vaikutteita erilaisista joulutaruista ja tutuista Joulupukkiin kuuluvista jutuista, mutta rakentaa niistä täysin uudenlaisen teoksen. Kertomuksen keskellä vallitsevat perinteiset teemat muiden kohtelemisesta hyvin, ilon levittämisestä ja rakkaimpien arvostamisesta. Aluksi posti- ja lelubisneksenä alkava homma muuttuu vähitellen erittäin merkitykselliseksi Jesperille ja Klausille.

Mielestäni parhaat animaatiot ovat niitä, joista ihan kaikenikäiset voivat nauttia ja Klaus on juuri sellainen. Lapsille luvassa on mukaansatempaava ja hauska joulusatu, mutta aikuiset voivat poimia seasta juttuja, mitkä perheen pienimmiltä jäävät bongaamatta. Tämän voi huomata myös huumorissa, mitä todella löytyy vähän jokaiseen makuun. On hupsua fyysistä komediaa ja nokkelia visuaalisuuksia, mutta myös yllättävän synkkääkin huumoria. Kun Jesper ensimmäisen kerran saapuu Smeerensburgiin, kylä esitetään aika hurjanakin paikkana (kaupungin kellon naru on solmittu hirttoköydeksi, jolloin siitä löytyy kahdenlaista hyötyä). Se on samanaikaisesti hieman karmiva, mutta silti todella hauska paikka, täynnä mitä erikoisempia ihmisiä. Etenkin elokuvan ensimmäiset puoli tuntia ovat paikoitellen jopa hulvatonta menoa ja nauroin jatkuvasti ääneen.

Kiehtovan tarinan, kypsän lähestymistavan ja mahtavan huumorin lisäksi elokuvassa erityisen onnistunutta on sen tunnelma. Vähitellen kylään Jesperin ja Klausin toimesta leviävä joulun henki on niin maagista ja niin käsinkosketeltavan aidon onnellista, että katsoja kuin katsoja voi herkistyä ihan kyyneliin asti. Mukana on kyllä surullisuuttakin ja lopussa itse kukin on tippa linssissä, mutta itse olin äimistynyt siitä, että juurikin Klausin valloittava kauneus, sydän ja lämpö saivat minut lähes itkemään. Ja juurikin tämä valloittava, katsojan lämmöllä täyttävä henki on se, minkä ansiosta Klaus voisi olla uusi, rakastettu jouluklassikko. Jos Netflix on olemassa vielä 20 vuoden päästä, voin hyvinkin kuvitella, että he, jotka näkivät Klausin lapsena, kerääntyvät uuden perheensä kanssa näyttämään tätä omille lapsilleen jouluna.

Ja sitten on tietty elokuvan visuaalinen puoli. Siis vau! Klaus on visuaalisesti aivan uskomattoman upea. Perinteinen käsin piirretty 2D-animaatio on alkanut vakavasti tehdä kuolemaa, studioiden turvautuessa digitekniikkaan. Ja vaikkei minulla oikeasti olekaan mitään tietokoneanimaatioita vastaan, kunhan niiden tarinat ovat hyviä ja ne ovat visuaalisesti laadukkaita, aina välillä minulle tulee ikävä käsin piirrettyä työtä. Sergio Pablosillakin on selvästi sitä ikävä ja kun kukaan muu ei ole palannut vanhaan tekniikkaan, on hän päättänyt tehdä sen itse. Hienoa! Klausin visuaalisesta ilmeestä huomaa, että Pablos oli töissä Disneyllä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa, mutta silti hän luo siihen täysin omannäköisen tyylin. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä ja taustat ovat täynnä yksityiskohtia. Pablos kuitenkin herättää perinteisen 2D-animaation täysin uudella tavalla eloon lisäämällä siihen digitaalisesti valaistusta ja varjostuksia, mitkä luovat siihen kolmiulotteisen tunteen. Värien käyttö on myös ilmiömäistä. Visuaalinen häikäisevä kauneus vain korostaa Klausin hienoutta, puhumattakaan Alfonso González Aguilarin riemastuttavista musiikeista.

Yhteenveto: Klaus on erinomainen jouluelokuva, jolla on suuret mahdollisuudet nousta lajityyppinsä tulevaksi klassikoksi. Sen erilainen lähestymistapa Joulupukin myyttiin on kiehtova. Tutut pukkijutut ovat mukana, mutta niitä hyödynnetään omalaatuisin keinoin. Tarina nappaa heti mukaansa ja se tekee yhä isompaa vaikutusta, mitä pidemmälle elokuva etenee. Elokuva on erittäin hauska, tarjoten huumoria jokaiseen makuun. Komedia on välillä jopa yllättävänkin synkkää. Silti leffassa vallitsee lämmin ja sydämellinen henki. Se on paikoitellen niin ihana ja kaunis, että jo se saattaa saada katsojansa kyyneliin. Myös surullisuuttakin on mukana ja elokuvaa on vaikea katsoa ilman, että alahuuli alkaa jossain kohtaa väpättämään tai että silmät kostuvat. Visuaalisesti Klaus on huikean upea, yhdistellen perinteistä käsin piirrettyä animaatiota digitaalisiin valo-, varjo- ja värilisäyksiin. Jo pelkkä elokuvan animaatio on erittäin vaikuttava ja kun mukana on vielä näin valloittava kertomus, sekä sen täyttämät mahtavat hahmot, on kyseessä todella hieno teos, joka nousi kertaheitolla suosikkijouluelokuvieni joukkoon. Jos ette ole vielä nähneet Klausia, korjatkaa se virhe tänä jouluna, älkääkä olko hölmöjä kuten minä ja pitkittäkö sen näkemistä. Täten toivotan kaikille ihanaa, lämmintä, rauhallista ja ennen kaikkea turvallista joulua!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Klaus, 2019, The SPA Studios, Atresmedia Cine

Arvostelu: Ma Rainey's Black Bottom (2020)

MA RAINEY'S BLACK BOTTOM

Ohjaus: George C. Wolfe

Pääosissa: Viola Davis, Chadwick Boseman, Glynn Turman, Colman Domingo, Michael Potts, Taylour Paige, Dusan Brown, Jonny Coyne ja Jeremy Shamos

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Ma Rainey's Black Bottom perustuu edesmenneen August Wilsonin samannimiseen näytelmään vuodelta 1982. 2010-luvulla näyttelijä-tuottaja Denzel Washington teki HBO:n kanssa sopimuksen, että hän työstäisi kymmenestä Wilsonin näytelmästä elokuvasovitukset. Niistä ensimmäinen, Fences ilmestyi vuonna 2016. Sen jälkeen Washington alkoi työstämään elokuvaa Ma Rainey's Black Bottomista, mutta kesken prosessin diili siirtyi HBO:lta Netflixille. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2019 ja nyt Ma Rainey's Black Bottom on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itseltäni filmi olisi luultavasti mennyt kokonaan ohi, jos kyseessä ei olisi ollut elokuussa menehtyneen Black Panther -tähti Chadwick Bosemanin viimeinen elokuva. Heti, kun Ma Rainey's Black Bottom ilmestyi Netflixin valikoimaan, katsoin sen.

Vuonna 1927 tunteet käyvät kuumina chicagolaisessa levytysstudiossa, kun laulajatähti Ma Rainey ja trumpetinsoittaja Levee päätyvät erimielisyyksiin siitä, miltä bändin kappaleiden pitäisi kuulostaa.

Ma Rainey's Black Bottom -bändin laulajana, itse Ma Raineyna nähdään Viola Davis, joka tuttuun tapaansa katoaa täysin hahmoonsa. Hänessä on sitä vahvaa auktoriteettia ja karismaa, mitä tällaisen suositun ja muita nenänvartta pitkin katsovan artistin rooli vaatii. Vaikka hahmolla on jatkuvasti vaara näkyä pelkkänä ylimielisenä diivaana katsojan silmissä, varsinkin kun emme koskaan näe, kuinka hän on korkean asemansa todella ansainnut, on silti viihdyttävää seurata, kun Ma Rainey pistää muita komennukseen.

Vaikka Davis onkin roolissaan upea, hän jää lopulta elokuussa syöpään kuolleen Chadwick Bosemanin varjoon. Boseman näyttelee nuorta trumpetinsoittaja Levee Greeniä, jolla on omat vahvat näkemyksensä siitä, kuinka Ma Raineyn laulut voisivat olla parempia, eikä vanha tekijä sellaisesta tietenkään pidä. Boseman heittäytyy osaansa niin riemukkaasti ja reippaasti, että katsojalle tekee pahaa, kun ei voi olla miettimättä, pohtiko Boseman koskaan tekevänsä tässä uransa viimeistä roolia? Hän todella näyttää, kuinka paljon hänellä olisi ollut vielä annettavanaan maailmalle ja onkin traagista, että hän menehtyi niin nuorena ja juuri kun hän oli noussut huipulle Black Pantherin (2018) kautta. Lepää rauhassa, herra Boseman.

     Elokuvassa nähdään myös Glynn Turman, Colman Domingo ja Michael Potts muuna Black Bottomina, Toledona, Cutlerina ja Slow Dragina, Taylour Paige taustatanssija Dussie Maena, Dusan Brown Ma Raineyn änkyttävänä sukulaispoikana Sylvesterinä, sekä Jonny Coyne ja Jeremy Shamos levytysfirman herra Sturdyvantina ja Irvininä. Turman, Domingo ja Potts muodostavat mahtavan, veikeän ja kokeneen kolmikon, joka naureskelee itsevarmalle Leveelle, kun tämä puhuu itsestään kuin bändin todellisena tähtenä. Paige, Brown, Coyne ja Shamos ovat myös mainiot omissa rooleissaan.

Ma Rainey's Black Bottomista oikein huokuu se, että elokuva perustuu näytelmään. Pitkät keskustelukohtaukset on rakennettu samalla tyylillä ja kun joku näyttelijöistä alkaa pitämään monologiaan, katsoja oikein näkee mielessään, kuinka näyttelijä kääntyy lavalla puhumaan kohti yleisöä, valospotin kohdistuessa häneen. Kun uusi hahmo saapuu kohtaukseen, on aivan kuin näyttelijä astelisi verhon takaa näyttämölle. Eikä tämä todellakaan ole kritiikki elokuvaa kohtaan! Koska minulla on teatteritaustaa, tämä näytelmällisyys vain lisäsi leffan kiinnostavuutta. Elokuva rakentuu täysin näyttelijöiden ja heidän välisten kemioidensa varaan, ja kun ne toimivat erittäin mainiosti, samoin toimii myös itse leffa.

Mielenkiintoista on myös, että lukuunottamatta aloituskohtausta koko elokuva tapahtuu yhden levytyssession aikana. Sessio on niin hyvin kirjoitettu, että katsoja ymmärtää hahmoja täysin, vaikka näemmekin vain todella pienen osan, alle yhden päivän heidän elämästään. Dialogi on todella nasevaa ja kun sen lausuu näin lahjakkaat näyttelijät, elokuva todella imaisee mukaansa. Vain vähän yli puolentoista tunnin kestossa aika ei koskaan käy pitkäksi, etenkin kun henki on näin reipas. Hauskoja juttuja on luvassa ja filmi viihdyttää yllättävänkin hyvin. Ihan lopussa elokuva muuttuu turhan ylidramaattiseksi ja tarjoaa päätöksen, mikä ampuu mielestäni yli, mutta muuten Ma Rainey's Black Bottom on erittäin mainio teos.

Elokuvan ohjauksesta vastaa George C. Wolfe, joka on aika täydellinen valinta, sillä hänen taustansa on juurikin teatterin puolella. Wolfe onnistuukin taidokkaasti yhdistelemään teatteria ja elokuvaa toisiinsa, muodostaen tavallaan omanlaisensa taiteenlajin. Ehkä sitä voisi kutsua... elokuvateatteriksi? Ei kun, ai niin. Käsikirjoituksen taas on työstänyt Ruben Santiago-Hudson ja olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon hän on ottanut suoraan August Wilsonin alkuperäisestä tekstistä. Leffan kuvaus on oivallista, kameran liikkuessa sulavasti näyttelijöiden ympärillä ja ahtaillakin käytävillä. Kuvausta tukee mainio leikkaus, sekä tietty tyylikkäät puvut ja lavasteet, joilla 1927 herätetään takaisin eloon ruudulle. Äänimaailma on onnistunut ja musiikkia hyödynnetään oikeastaan vain silloin, kun hahmot itse soittavat.

Yhteenveto: Ma Rainey's Black Bottom on todella mainio elokuva, joka siirtää näytelmän tyylikkäästi elokuvan muotoon. Tietty näytelmällisyys on säilytetty mm. kohtausten rakenteiden kautta ja jo se tekee elokuvasta mielenkiintoisen kokemuksen. Hahmojen väliset keskustelut levyn nauhoitusten välissä ovat loistokkaasti kirjoitetut ja niiden parissa aika kuluu nopeasti. Eipä elokuva kovin pitkäkään ole ja puolentoista tunnin kesto on vauhdilla ohi. Tähän vaikuttavat etenkin mahtavat näyttelijät. Viola Davis on nappivalinta Ma Raineyn rooliin, mutta elokuvan todellinen tähti on innokasta trumpetinsoittajaa näyttelevä Chadwick Boseman, joka säkenöi roolissaan ja saa katsojan jatkuvasti harmittelemaan, millainen lahjakkuus onkaan poissa maailmasta. Turhan yliampuvaksi paisuvaa loppua lukuunottamatta Ma Rainey's Black Bottom on erittäin oivallinen teos. Sitä on vaikea suositella kenelle tahansa, mutta uskon, että Bosemanin viimeisenä roolityönä se houkuttelee monia katsomaan elokuvan, vaikkei se olisi muuten erityisemmin kiinnostanut. Niin kävi omalla kohdallani ja onneksi katsoin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ma Rainey's Black Bottom, 2020, Netflix

Arvostelu: Black Christmas (2019)

BLACK CHRISTMAS

Ohjaus: Sophia Takal
Pääosissa: Imogen Poots, Aleyse Shannon, Lily Donoghue, Brittany O'Grady, Caleb Eberhardt, Cary Elwes, Madeleine Adams, Ryan McIntyre ja Lucy Currey
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Christmas on toinen uudelleenfilmatisointi vuoden 1974 kauhuklassikosta Musta joulu (Black Christmas). Elokuvan teosta ilmoitettiin kesäkuussa 2019 ja sen kuvaukset alkoivat vielä samassa kuussa. Leffa tehtiin todella kovalla vauhdilla ja se saikin maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, joulukuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä myös Suomeen viime jouluna, mutta sen saaman murskapalautteen vuoksi leffa päätettiin julkaista vasta keväällä suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse en ole nähnyt alkuperäistä Mustaa joulua, mutta kiinnostuin Black Christmasista, kun näin mainoksen siitä viime syksynä. Vuokrasinkin elokuvan eräänä iltana matalin odotuksin, elokuvan saamien haukkujen vuoksi. Ei kestänyt kauaa, kun jo hoksasin, miksi filmi on niin inhottu...

Hawthorne Collegessa naisopiskelijat alkavat saamaan ahdistavia viestejä ja pian heitä alkaa löytymään yksitellen kuolleena. Mu Kappa Epsilon sisarkunnan joululoma muuttuukin taisteluksi elämästä ja kuolemasta.

Mu Kappa Epsilonin sisarkuntaan kuuluvat mm. Riley (Imogen Poots), Kris (Aleyse Shannon), Marty (Lily Donoghue), Jesse (Brittany O'Grady) ja Helena (Madeleine Ritterhouse), jotka ovat toinen toistaan mitäänsanomattomampia tyyppejä. Krisillä tosin on paljon sanottavanaan, mikä jakaa katsojat todella vahvasti kahtia. Läpi leffan hän käyttää aikansa valkoisten heteromiesten haukkumiseen ja on jopa aloittanut vetoomuksen yhden opettajan (Cary Elwes) erottamiseksi, sillä tämän tuntien opetussuunnitelmaan kuuluu pääasiassa valkoisten heteromiesten klassikkokirjojen lukeminen ja niistä keskustelu... siis sen sijaan, että hän vaikkapa aloittaisi vetoomuksen, että opetussuunnitelmaa muuttaisi ja siihen lisäisi laajemmin kirjoja. Hahmoista ehdottomasti kiinnostavin on Riley, jota vaivaa seksuaalisen ahdistelun aiheuttamat traumat. Onkin vain harmi, että nämä traumat on kirjoitettu mukaan aika kömpelösti. Rileytä esittävä Poots tekee kuitenkin parhaansa sillä, mitä hänelle on annettu ja hyppää hahmonsa vietäväksi intensiivisesti. Muut näyttelijät eivät onnistu vakuuttamaan, eikä heidän hahmoihin ole panostettu lainkaan. Teinikauhuleffoissa hahmot eivät yleensäkään ole päätähuimaavia, mutta tämä filmi ehdottomasti tarvitsisi vahvasti kirjoitetut naishenkilöt, joita katsojana kannustaisi murhaajia vastaan.

Black Christmas on todella ongelmainen elokuva, mikä epäonnistuu täysin molemmissa asioissa, mitä se yrittää olla: kauhuleffa ja voimakas feministinen kannanotto. Käsitellään ensin sen pinnallisempi puoli, eli kauhu, ennen kuin hypitään heikoilla jäillä ja vajotaan syviin vesiin elokuvan ristiriitaisten teemojen käsittelyssä. Kauhuleffana tämä on säälittävä räpellys, mikä ei pelota lainkaan. Jos olette lukeneet arvostelujani muista kauhuelokuvista, tiedätte, että suorastaan vihaan typeriä äkkisäikäytysleffoja, joiden kauhu perustuu vain kovan äänen aiheuttamaan säpsäytykseen. Hahmo hiipii yksin pimeässä, musiikki hiljenee ja BÖÖ! Se on halvin kikka, mitä kauhussa voi käyttää ja Black Christmas ei sisällä mitään muuta. Suomessa elokuva on saanut aika korkean K16-ikärajan, mutta tämä voisi olla K12, sillä leffa on tehty täysin esiteiniyleisölle. Tapot ovat verettömiä, mikä on todella kummallinen päätös, kun ottaa huomioon, että elokuva on uudelleenfilmatisointi kauhuklassikosta, mikä oli aloittamassa slasher-genreä. En ole nähnyt alkuperäistä teosta, enkä vuoden 2006 Black Christmasia, mutta olen ymmärtänyt niiden olevan todella raakoja, joten on varmaa, että niiden fanit tulevat pettymään tämän teoksen todella kesyyn muka-kauhuiluun.

Elokuvan toinen ongelma on sen teemat. Mitä se yrittää sanoa, mitä se ei onnistu sanomaan ja mitä se sanoo tajuamattaan. Kyseessä on todella äärifeministinen elokuva, oikeastaan jopa "feminatsi"-elokuva, mikä keskittyy aivan liikaa miesten lyttäämiseen kuin vahvoihin naishahmoihin ja naisten aseman nostamiseen. Elokuva on niin syvästi valkoisia heteromiehiä vastaan, että katsoja tietää heti ensiminuuteilla kuka tai ketkä ovat murhaajia. Leffa käyttää aikansa yleistämiseen, stereotypioihin ja Krisin kohdalla vihapuheeseen, jolloin katsomisesta tulee jopa ärsyttävää. Elokuva yrittää nostaa esille tärkeitä ja vakavia aiheita mm. joissain collegeissa esiintyvästä raiskauskulttuurista, mutta se tekee tämän niin kehnosti ja ajattelematta, että se turhauttaa. Tähän myös vaikuttaa filmin todella epätasainen tunnelma, josta ei tiedä, onko tämä tehty vakavasti ottaen, vai satiiriksi. Kaikenlaisten kauhukliseiden viljely saa elokuvan tuntumaan paikoitellen parodialta. Lopulta koko kauhupuoli tuntuu vain naamiolta elokuvan agendalle, mistä se ei ole itsekään varma. Tahattomalta koomisuudelta ei voi välttyä. Elokuva on täynnä kyseenalaisia ratkaisuja, niin tekijöiltä kuin hahmoiltakin. Tapa, millä Black Christmas päättyy, on hämmentävä. Kun elokuva yrittää sanoa, että teoilla on seurauksensa, ei se hoksaa päähenkilöiden tekemiä moraalisesti arveluttavia ratkaisuja, joiden seuraukset olisivat kenties koko leffan kiinnostavinta antia.

Leffan ohjauksesta vastaa Sophia Takal, joka on niin keskittynyt omasta mielestään vahvaan sanomaan, että hän sokaistuu täysin elokuvan valtaville, jopa erittäin noloille ongelmille. Takalia ei tunnu lainkaan kiinnostavan leffan kauhupuoli ja menee siinä täysin siitä, mistä aita on matalin. On myös jopa käsittämätöntä, kuinka hän ja April Wolfe ovat käsikirjoituksessaan unohtaneet kirjoittaa kiinnostavia naishahmoja. Kun teette isosti feministisen elokuvan, niin kirjoittakaa sitten moniulotteisemmat naishahmot! Rileyta ja miesvihaaja-Krisiä lukuunottamatta elokuvan naiset on vain tarkoitettu tapettavaksi mahdollisimman verettömästi. Kaksikon käsikirjoitus tympäisee viimeistään siinä kohtaa, kun hahmot selittävät toisilleen kaiken, mitä elokuvassa on tapahtunut. Eli siis kaiken, minkä katsojat ovat juuri katsoneet ja minkä nämä hahmot ovat yhdessä kokeneet.

Tekniseltä puolelta voi huomata elokuvan kiirehdityn tuotannon. Kuvauksessa luotetaan käsivarakuvaan ja monet otokset näyttävät siltä, että niitä ei ole suunniteltu etukäteen. Näyttelijäsuorituksia seuratessa tuntuu myös siltä, että monet otokset on kuvattu vain kerran ja siirrytty heti seuraavaan, antamatta näyttelijöille mahdollisuutta parantaa uudella otoksella. Nämä kuvat on sitten leikattu kasaan kiireellä ja tönkösti. Sentään lavasteet ja asut ovat tyylikkäät. Valoilla kikkaillaan parissa kohtaa veikeästi. Maskeeraustiimikin pääsee toimintaan, vaikkei saakaan leikkiä tekoverellä. Äänimaailma vain kierrättää samaa kovaa säikäytysääntä, eivätkä Will ja Brooke Blairin säveltämät musiikit tee vaikutusta.

Yhteenveto: Black Christmas on kiusallisen surkea agenda-elokuva, mikä on naamioitu kauhuklassikon uudelleenfilmatisoinniksi. Kauhupuoli on niin laiskaa ja kliseistä äkkisäikyttelyä, että se on selvästi pelkkä kulissi elokuvan voimakkaalle miesvastaisuudelle. Elokuvassa on jopa hahmo, jonka ainoa puuha on valkoisten heteromiesten jatkuva lyttääminen. Ei olekaan siis vaikea arvata, mitä sukupuolta leffan murhaajat ovat. Kaikkein noloiten elokuva kompastuu agendassaan siihen, että leffan naishahmot ovat lähes täysin yksiulotteisia ja tylsiä. Kenenkään puolesta ei jännitä, eikä kenenkään tylsän veretön kuolema liikuta suuntaan tai toiseen. Tunnelma on äärimmäisen epätasainen ja filmistä on vaikea sanoa, kuinka vakavin mielin sitä on tehty. Jos se yrittää olla satiiri, on siinä yksi epäonnistuminen lisää. Kauhuleffojen surkeita uudelleenfilmatisointeja on vuosien varrella nähty monia, mutta Black Christmas edustaa ehdottomasti sitä kaikkein kehnointa päätyä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Black Christmas, 2019, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Divide/Conquer

Arvostelu: Pieni suklaapuoti (Chocolat - 2000)

PIENI SUKLAAPUOTI

CHOCOLAT

Ohjaus: Lasse Hallström
Pääosissa: Juliette Binoche, Victoire Thivisol, Judi Dench, Alfred Molina, Lena Olin, Johnny Depp, Hugh O'Conor, Carrie-Anne Moss, Peter Stormare, Aurélien Parent-Koenig, John Wood ja Leslie Caron
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Chocolat, eli suomalaisittain Pieni suklaapuoti perustuu Joanne Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Kirjaan ihastunut Robert Nelson Jacobs työsti käsikirjoituksen ja sai Miramaxin kiinnostumaan filmistä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2000 ja lopulta Pieni suklaapuoti sai maailmanensi-iltansa 15. joulukuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, mikä sai myös paljon kehuja kriitikoilta. Leffa sai viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus ja musiikki), neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), sekä kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (paras naispääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse olin ollut pitkään tietoinen Pienestä suklaapuodista ja pohtinut useaan kertaan sen katselua, mutta jostain syystä olen vain päätynyt lykkäämään sen näkemistä. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa leffan - tietysti suklaalevyn kera!

Vuonna 1959 pienen, tapoihinsa ja uskomuksiinsa kangistuneen ranskalaiskylän rauha järkkyy, kun sinne muuttaa Vianne tyttärensä kanssa ja perustaa suklaapuodin. Jotkut ihastuvat Viannen herkkuihin, kun taas toiset yrittävät keksiä keinon häätää hänet pois kylästä.

Pääroolissa suklaapuodin perustajana, Vianne Rocherina nähdään Juliette Binoche, joka hurmaa välittömästi. Binoche onnistuu upeasti välittämään Viannen intohimon kaikenlaista suklaata kohtaan ja katsojana alkaa välittömästi toivomaan, että pääsisi vierailemaan Viannen suklaapuodissa. Onkin ärsyttävää, kun niin monet kylässä ovat automaattisesti suklaapuotia vastaan ja katsojana on heti Viannen puolella. Binoche oli täysin ansaitusti ehdolla niin Oscarista, BAFTA:sta kuin Golden Globesta. Viannen tyttärenä, mielikuvituskengurun kanssa leikkivänä Anoukina nähdään Victoire Thivisol, mutta hänen äänenään kuullaan Sally Taylor-Isherwood, sillä ranskalainen Thivisol ei ollut lopulta tekijöiden mielestä tarpeeksi hyvä puhumaan englantia.

Muutkin näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan, vaikka paikoitellen heidän tapansa puhua englantia "ranskalaisittain" lähinnä huvittaa. Alfred Molina vakuuttaa arvokkaana pormestari Reynaudina, joka johtaa Viannea vastustavaa joukkoa. Judi Dench on tuttuun tyylinsä fantastinen, esittäessään tällä kertaa Viannen kannattajiin kuuluvaa rouva Voizinia. Vuosi ennen tätä leffaa ilmestyneen The Matrix -elokuvan (1999) tähti Carrie-Anne Moss on mainio rouva Voizin tyttärenä, jolla on huonot välit äitiinsä ja joka yrittää pitää taiteilijasielupoikansa (Aurélien Parent-Koenig) erossa tästä. Ohjaaja Lasse Hallströmin vaimo Lena Olin esittää vaikuttavasti herkkää Josephinea, jota tämän mies Serge (Peter Stormare) pahoinpitelee humalassa. Hugh O'Conor sopii passelisti rooliinsa kylän uutena pappina, joka yrittää olla rakastetun edeltäjänsä arvoinen jatkaja. Johnny Depp taas näyttelee matkailija Rouxia, joka saapuu myös kylään ja Viannen tavoin saa heti epäilijöiden vihat niskoilleen. On huvittavaa, kuinka isosti Depp on esillä leffan mainoksissa ja DVD:n kannessa, vaikka hän saapuu mukaan vasta puolessa välissä filmiä. Depp on kuitenkin todella hyvä roolissaan, muistuttaen näin 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, kuinka hyvä hän joskus olikaan, ennen kuin hän lähti hölmöilyn tielle Pirates of the Caribbean -seikkailuelokuvien (2003-) myötä.

Pieni suklaapuoti on jälleen niitä elokuvia, joiden ei tarvinnut pyöriä edes varttia, kun minua jo ärsytti, etten ollut aiemmin katsonut sitä. Kuin suklaan tavoin itse elokuvakin on suloinen, makea ja monin tavoin ihana. Heti ensimaistiaisella leffa onnistui lumoamaan minut ja piti minut koukussa lopputeksteihin asti. Elokuvan tunnelma on kertakaikkiaan erinomainen ja vaikka seasta löytyy surullisiakin hetkiä, on kyseessä pääasiassa kunnon hyvän mielen teos. Sen idylliseen pikkukylään uppotuu täysin ja sinne lähtisi itsekin mielellään matkalle - jos siis vastaanotto kyläläisiltä olisi suopeampi. Katsoja toivookin läpi elokuvan, että Vianne otettaisiin lämpimämmin vastaan, sillä hänkin yrittää olla lämmin kaikille muille.

Valloittavan tunnelman lisäksi elokuva onnistuu myös tasapainottelemaan useita juonikuvioita samanaikaisesti. Osa juonikuvioista on pieniä, kuten ajat sitten leskeksi jääneeseen madame Audeliin (Leslie Caron) ihastunut Guillaume (John Wood) ja toiset taas isompia, kuten Josephinen ja Sergen vaikea parisuhde. On kiehtovaa seurata katolilaiskylän asukkien muutosta monesta eri vinkkelistä, kun Vianne saapuu paikalle "syntisen" suklaansa kanssa. Vaikka sivuhahmot eivät ihan hirveästi saa lihaa (tai suklaata) luidensa ympärille, palvelevat he tarinaa silti erittäin hyvin. Lopulta hieman heikommaksi juonikuvioksi jääkin Viannen ja Rouxin välille kehkeytyvä romanssi, mutta senkin ymmärtää täysin - ovathan molemmat jatkuvasti matkalla, kokien, etteivät kuulu minnekään.

Elokuvan on ohjannut naapurimaastamme Ruotsista kotoisin oleva Lasse Hallström, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. Johnny Deppin tähdittämä Gilbert Grape (What's Eating Gilbert Grape - 1993). Pientä suklaapuotia Hallström työstää kuin valmistaisi kotitekoista suklaata. Hän käyttää siihen aikaa ja täyttää sen sydämellä ja riemulla. Oivaa työtä tekee myös käsikirjoittaja Robert Nelson Jacobs, joka pyörittelee useita juonikuvioita mainiosti, pitäen paketin silti kasassa. Leffa on myös hyvin kuvattu, alkupään paria kömpelöä ilmakuvaa lukuunottamatta. 1950-luvun lopun ajankuva on toteutettu upeilla lavasteilla ja asuilla. Flavigny-sur-Ozerainin keskiaikaiskaupunki sopii täydellisesti tarinan fiktiiviseksi ranskalaiskyläksi. Myös äänipuoli toimii ja Rachel Portman tuo hienoja sävyjä ja makuja säveltämillään musiikeilla.

Yhteenveto: Pieni suklaapuoti on suloinen, lämmin ja makea, aivan kuten suklaa. Elokuva valloittaa heti mukaansa viehättävän tunnelmansa ja lumoavan pikkukylänsä ansiosta. On ärsyttävää, kuinka tympeästi monet kyläläiset ottavat tulokas-Viannen suklaapuoteineen vastaan ja onkin siksi niin hienoa nähdä, kuinka hän alkaa vähitellen voittamaan kyläläisten sydämet puolelleen. Mielenkiintoisen päätarinan lisäksi leffa osaa myös hyvin ujuttaa mukaan useita sivujuonia kyläläisistä, mikä vain rikastuttaa filmiä. Näyttelijät tekevät kaikin puolin hyvää työtä. Juliette Binoche hurmaa pääroolissa ja myös Alfred Molina, Judi Dench ja Johnny Depp suoriutuvat erinomaisesti. Ohjaaja Lasse Hallströmin rakentama henki on suorastaan ihana ja kyseessä onkin varsinainen hyvän mielen elokuva. Pientä suklaapuotia katsookin enemmän kuin mielellään lämpimän peiton alla, makoisa suklaalevy ja kenties kuppi kuumaa kaakaota vierellä herkkuna. Jos ette ole elokuvaa vielä nähneet, suosittelen sitä kyllä etenkin nyt filmin 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Se tuo lämpöä ja hymyä näihin pitkiin, kylmiin ja synkkiin talvi-iltoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chocolat, 2000, Miramax, David Brown Productions, Fat Free

Arvostelu: Kova kuin kivi (True Grit - 2010)

KOVA KUIN KIVI

TRUE GRIT

Ohjaus: Ethan Coen ja Joel Coen
Pääosissa: Hailee Steinfeld, Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin, Barry Pepper, Dakin Matthews ja Domhnall Gleeson
Genre: western
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

True Grit, eli suomalaisittain Kova kuin kivi perustuu Charles Portisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1968. Portisin kirjasta oli jo vuonna 1969 tehty John Waynen tähdittämä elokuva Kova kuin kivi (True Grit). Coenin veljekset olivat kiinnostuneet Portisin kirjasta ja pitivät kovasti Waynen leffasta. He alkoivatkin suunnittelemaan uutta elokuvaa kirjan pohjalta, haluten tehdä kirjalle uskollisemman filmatisoinnin kuin Wayne. Päähenkilöksi leffaan tarvittiin hyvinkin nuori tyttö, jonka pitäisi olla kova ja päättäväinen. Coenin veljekset pelkäsivät, ettei rooliin löytyisi sopivaa ehdokasta, kunnes 15 tuhannen hakijan joukosta he bongasivat 13-vuotiaan Hailee Steinfeldin, joka teki heihin suuren vaikutuksen. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja lopulta Kova kuin kivi sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin suuri hitti lippuluukuilla, minkä lisäksi kriitikot ylistivät sitä. Se sai jopa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus ja Hailee Steinfeldkin onnistui saamaan ehdokkuuden naissivuosasta, yhtenä nuorimpana ehdokkaana ikinä), muttei valitettavasti voittanut niistä ainuttakaan. Filmi onnistui kuitenkin nappaamaan mm. parhaan kuvauksen BAFTA-pystin kahdeksasta ehdokkuudestaan. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kovaa kuin kiveä, enkä edes Waynen aiempaa filmatisointia. Kun huomasin leffan täyttävän 10 vuotta, päätin vihdoin, että minun olisi aika katsoa ja arvostella se juhlan kunniaksi.

Villissä lännessä nuori ja päättäväinen Mattie-tyttö palkkaa sheriffi Rooster Cogburnin etsimään Mattien isän murhaajan, Tom Chaneyn.

Ei ole mikään ihme, että Hailee Steinfeld onnistui saamaan Oscar-ehdokkuuden roolisuorituksestaan. Elokuvaa tehdessään vasta 14-vuotias Steinfeld näyttää roolissaan niin hurjan määrän sisua, päämääräisyyttä, uhmakkuutta, vahvuutta ja energiaa - puhumattakaan siitä, kuinka hienosti hän omii länkkärimongerruksen puheessaan - että hänen vierellään karskit äijätkin näyttävät heiveröisiltä. Steinfeld näyttelee päähenkilö Mattieta, joka on joutunut todistamaan isänsä kuoleman ja jahtaakin nyt murhaajaa suurella vimmalla. Katsoja ihailee hahmoa alusta alkaen ja on heti valmis lähtemään kostoretkelle mukaan. Mattie on moniulotteinen tapaus ja ehdottomasti yksi parhaista naishahmoista, jonka olen yleensä miesvoittoisessa western-genressä nähnyt.

Mattien palkkaamana sheriffi Cogburnina taas nähdään Jeff Bridges, joka on myös erinomainen roolissaan. Bridgeskin sai Oscar-ehdokkuuden näyttelijätyöstään ja hänkin täysin ymmärrettävästi. Cogburn on veikeä juopottelija, joka kulkee omia polkujaan ja hämmästelee, kun alaikäinen tyttö saapuu palkkaamaan hänet ja käskyttämään häntä. Bridges hoitaa homman hienosti ja hahmon yliampuvillakin hetkillä hänellä on täysi hallinta työstään. Mattie ja Cogburn ovat erinomainen kaksikko ja on mukava nähdä, kuinka matkan varrella he alkavat oppia toisiltaan asioita.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Josh Brolin murhaaja Tom Chaneyna, Matt Damon tätä jahtaavana texas ranger LaBoeufina, sekä Barry Pepper lainsuojaton Ned Pepperinä. Damon on hupaisa normistaan poikkeavassa roolissa, mutta jää kuitenkin Steinfeldin ja Bridgesin jalkoihin. Brolin sopii todella hyvin pääpahikseksi, vaikka Pepper onkin lopulta häntä häijympi roiston roolissa.

Steinfeldin lahjakkuuden ja hänen hahmonsa mielenkiintoisen päämäärän ansiosta Kova kuin kivi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa. Coenin ohjaajaveljekset rakentavat tunnelmaa taidokkaasti, tuoden mukaan tiettyä lumoavuutta, mikä taas tekee elokuvasta erikoisen kauniin paikoitellen. Tähän myös vaikuttaa vahvasti Roger Deakinsin mestarillinen kuvaus, millä hän esittelee upeita villin lännen maisemia. Kyseessä on niitä elokuvia, jotka todella imaisevat katsojan mukaansa ruudun läpi seikkailemaan maailmassaan. Kostoretken aikana Mattie ja Cogburn kohtaavat tietty erilaisia mielenkiintoisia henkilöitä ja hetkiä, puhumattakaan vaaratilanteesta. Leffasta löytyy oivallisen jännittäviä kohtauksia, joissa tunnelma tiivistyy hitaasti ja ovelasti. Kun revolverit vedetään esille ja tulitaistelu alkaa, on se nopeaa ja sähäkkää. Elokuva rakentuu niitä kohti hitaasti ja tietää, missä kohdissa revitellä. Pääasiassa Kova kuin kivi on kuitenkin aika maltillinen Coenin veljesten elokuvaksi.

Coenien tyyliin sopivaa huumoria on kyllä mukana ja nauruja revitään esimerkiksi synkän hilpeästä hirttokohtauksesta. Hahmojen välinen dialogi on mahtavasti kirjoitettua ja se on osasyy siihen, miksi filmiin uppoutuu niin vahvasti. Sillä tuodaan esille paljon puhujista, vaikka he eivät kertoisikaan itsestään mitään. Mattien väitellessä raha-asioista käy selväksi, kuinka tarkka ja sanavalmis hän onkaan. On myös hupaisaa seurata, kun Cogburn ja LaBoeuf kisailevat tarkkuudestaan ampumisessa. Coenit onnistuvat tekemään pienistä asioista hyvinkin tehokkaita. He myös tekevät elokuvasta tavallista länkkäriä koskettavamman. Matkan päässä katsoja hoksaa, kuinka paljon onkaan alkanut välittämään Mattiesta ja Cogburnista, sekä heidän välilleen hitaasti muodostuvasta ystävyydestä.

Tekniseltä toteutukseltaan Kova kuin kivi on todella vaikuttava teos. Kun kuvaajana toimii Deakins, alan todellinen mestari, ei voi muuta odottaakaan kuin huikean näyttävää visuaalista ilmettä. Mukana on laajoja kuvia karuista maisemista, joista Deakins onnistuu kuitenkin maalailemaan kauniita. Kuvasommittelu ja kuvien valaisu on esimerkillistä ja kaikkea tätä tukee väkevä leikkaus. Vain yhdessä, puuhun kiipeämiseen liittyvässä kohtauksessa nähdään kumma hyppy editoinnissa. Lavasteet ovat erittäin tyylikkäästi toteutetut, etenkin elokuvan alkupään kaupungissa. Asutkin ovat onnistuneet kaikin puolin. Äänimaailma on iskevä luonnon äänien, aseiden laukausten ja hevosten askellusten kautta. Säveltäjä Carter Burwell lisää elokuvan kauneutta ja lumoavuutta herkillä musiikeillaan.

Yhteenveto: Kova kuin kivi on hieno western-elokuva. Coenin ohjaajaveljekset tekevät tavallista rauhallisempaa työtä, mutta sisällyttävät tietyt Coen-jutut silti mukana. Dialogi on erinomaista ja nokkelaa, mukana on synkkää ja absurdia huumoria, sekä teknistä vaikuttavuutta. Roger Deakinsin kuvaus on upeaa vaikuttavista laajoista maisemakuvista tiukkoihin lähikuviin hahmoista. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän matkaansa uppoutuu täysillä, etenkin kun heidän näyttelijänsä ovat näin mahtavia. Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin ja Barry Pepper ovat kaikki todella hyviä, mutta loppujen lopuksi nuori Hailee Steinfeld jättää heidät kaikki varjoonsa häikäisevän vakuuttavalla roolisuorituksellaan. Steinfeld oli kyllä täydellinen löytö rooliin. Oli kyse sitten keskusteluista, maisemien katselusta tai sähäköistä revolveritaisteluista, kaikki elokuvassa pitää tiukasti mukanaan. Lännenelokuvat on genre, mikä on tehnyt jo pitkään kuolemaa Hollywoodissa. Onneksi on Coenin veljesten kaltaisia lahjakkuuksia, jotka yhä arvostavat westernien hienoutta ja yrittävät pitää lajityyppiä elossa vaikka väkisin. Täytyypä jossain kohtaa katsoa myös John Waynen alkuperäinen Kova kuin kivi -filmatisointi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
True Grit, 2010, Paramount Pictures, Skydance Media, Scott Rudin Productions, Mike Zoss Productions

Arvostelu: Asterix ja taikajuoman salaisuus (Astérix - Le Secret de la potion magique - 2018)

ASTERIX JA TAIKAJUOMAN SALAISUUS

ASTÉRIX - LE SECRET DE LA POTION MAGIQUE

Ohjaus: Alexandre Astier ja Louis Clichy
Pääosissa: Christian Clavier, Guillaume Briat, Bernard Alane, Daniel Mesguich, Lévanah Solomon, Alex Lutz, Alexandre Astier, Serge Papagalli, François Morel, Lionnel Astier, Florence Foresti, Arnaud Léonard ja Philippe Morier-Genoud
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

Astérix - Le Secret de la potion magique, eli suomalaisittain Asterix ja taikajuoman salaisuus perustuu René Coscinnyn ja Albert Uderzon luomiin Asterix-sarjakuviin (1961-) ja se on itsenäinen jatko-osa animaatioelokuvalle Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho (Astérix - Le Domaine des dieux - 2014). Kun ensimmäinen leffa osoittautui menestykseksi, tekijät alkoivat heti suunnittelemaan toista filmiä. Tällä kertaa he päättivät kuitenkin kehitellä oman tarinansa, eivätkä ottaneet sitä suoraan Coscinnyn ja Uderzon sarjakuvista. Lopulta Asterix ja taikajuoman salaisuus sai ensi-iltansa Ranskassa joulukuussa 2018 ja Suomessa huhtikuussa 2019. Elokuva oli edeltäjänsä tavoin hitti, mistä myös kriitikot pitivät. Itse olen lukenut lapsena Asterix-sarjakuvia ja pidin Asterix: Jumaltenrannan noususta ja tuhosta, joten innostuinkin kuullessani, että sille oltiin tekemässä jatkoa. Minun olikin tarkoitus käydä katsomassa Asterix ja taikajuoman salaisuus, kun se saapui Suomen teattereihin, mutta jostain syystä se jäi väliin. Noin vuotta myöhemmin törmäsin elokuvaan vuokrauspalvelu Blockbusterissa ja päätin vihdoin ja viimein katsoa sen.

Pienen gallialaiskylän tietäjä Akvavitix on keräämässä ainesosia taikajuomaan, kun hän putoaa puusta ja murtaa jalkansa. Tämä saa Akvavitixin pelkäämään, että hän kuolee jonain päivänä ja hän päättää etsiä itselleen seuraajan, yhdessä Asterixin ja Obelixin kanssa.

Pieni mutta rohkea Asterix - äänenä tällä kertaa Christian Clavier, joka esitti hahmoa elokuvissa Asterix ja Obelix vastaan Caesar (Astérix & Obélix contre César - 1999) ja Asterix ja Obelix: Tehtävä Kleopatra (Astérix et Obélix : Mission Cléopâtre - 2002) - sekä tämän isokokoinen ja hömelö kaveri Obelix (Guillaume Briat) lähtevät jälleen seikkailuun. Tuttuun tapaan matkan varrelta löytyy niin yhteistyötä kuin kinastelua. Parivaljakko on aina yhtä mahtava ja heidän kanssa lähtee joka kerta mielellään seikkailemaan.

Tällä kertaa tarinan päähenkilö tuntuu kuitenkin olevan tietäjä Akvavitix (Bernard Alane), joka valmistaa gallialaisia voimistavaa taikajuomaa. Hän huomaa vihdoin, ettei ole mikään nuori tietäjänalku enää ja turvatakseen gallialaisten tulevaisuuden, hän päättää löytää manttelinperijän. Viisaan tietäjän lisäksi hahmosta löytyy muitakin puolia ja on mielenkiintoista seurata seikkailua tällä kertaa hänen vinkkelistään.
     Muutkin tutut gallialaishahmot palaavat. Kylän päällikkö Aladobix (Serge Papagalli) ei pääse kovin paljoa esille, mutta seisoo ylväästi kilpensä päällä. Tämän vaimo Smirgeline (Florence Foresti) pääseekin paremmin tositoimiin, kun kylän naiset nousevat taistoon hyökkääviä roomalaisia vastaan. Seppä Caravellix (Lionnel Astier) ja kalakauppias Amaryllix (François Morel) tappelevat tuttuun tapaansa. Laulaja Trubadurixin (Arnaud Léonard) ei vieläkään anneta esitellä lahjojaan. Sivuhahmoille annetaan läpi leffan yksittäisiä pieniä hetkiä loistaa, mutta paikoitellen tuntuu siltä kuin muut kyläläiset olisivat mukana pakotettuina. Paha keisari Julius Caesarkin (Philippe Morier-Genoud) häijyilee parissa kohtauksessa, mutta aika turhaan.
     Tämänkertainen vihollinen onkin nimittäin ilkikurinen tietäjä Pyritix (Daniel Mesguich), joka haluaa varastaa Akvavitixin taikajuoman reseptin. Hahmo on oivallisesti tehty ja hän luultavasti saa perheen pienimmät jännittämään uhkaavuudellaan. Koska kyseessä on taikoja itse, tuntuu hänestä aikuiskatsojastakin olevan enemmän uhkaa sankareille kuin tavanomaisista roomalaissotilaista.

Asterix ja taikajuoman salaisuudesta huomaa, ettei taustalla ole vahvaa Coscinnyn ja Uderzon kertomusta, mistä tekijät ovat voineet ammentaa, mutta jo tällaisenaan lopputuloksena on kelpo animaatioseikkailu, mikä varmasti viihdyttää niin vanhempia Asterix-faneja kuin hahmoihin vasta tutustuvia lapsia. Elokuva lähtee vauhdikkaasti käyntiin ja se kulkeekin reipasta tahtia koko lyhyen, alle puolentoista tunnin kestonsa verran. Leffa avaa enemmän tietäjien maailmaa ja vaikka mukana on Asterix-tarinoille tavanomaisia roomalaishyökkäyksiä (ja aidosti hauskoja sellaisia, kenties jopa hieman synkän humoristisen väkivaltansa ansiosta), elokuvan pääpaino on taikuuksissa. On tosiaan mielenkiintoinen ratkaisu nostaa Akvavitix keskiöön, vaikka samalla on tietty harmi, että mahtava pääkaksikko kärsii siitä hyvästä.

Tunnelma on oikein veikeä läpi leffan. Pyritix tarjoaa synkempiä hetkiä ja jännitystä, mutta muuten elokuva on hilpeä, energinen ja siitä löytyy sydäntä. Paikoitellen kuitenkin tuntuu, että alle puolentoista tunnin elokuvaksi siinä on jopa hieman liikaa kaikkea ja meno voisi muutamassa kohtaa rauhoittua hieman enemmän. Jo Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho oli hieman liian nopeatempoinen, mutta tämä kulkee kenties jopa vielä kovempaa vauhtia. Isoin ongelmani elokuvassa on kuitenkin sen loppuhuipennus, mikä kadottaa kaiken asterixmaisuuden ja muuttuu pienesti kiusalliseksi. Lapsia tämä tuskin haittaa, mutten ihmettele, jos monet vanhemmat Asterix-fanit ärsyyntyvät ratkaisusta.

Animaatiojäljessä ei tälläkään kertaa ole moittimista. Sarjakuvat on upeasti herätetty henkiin 3D-tekniikan avulla ja visuaalisesti filmi on pelkkää silmäkarkkia. Hahmot näyttävät juuri siltä kuin pitääkin ja elokuva on ihanan värikäs. Tuttuja juttuja, kuten taisteluiden aiheuttamat pölypilvet, ovat tietty mukana, innostamassa lisää faneja. Alexandre Astierin työstämä käsikirjoitus ei kuitenkaan ole niin eheä kuin voisi toivoa. Vaikka onkin hienoa, että Astier on päättänyt luoda oman tarinansa, toivoisin, että ensi kerralla hän hyödyntäisi Coscinnyn ja Uderzon tekstejä. Astier toimii myös toisena ohjaajana yhdessä Louis Clichyn kanssa, ja siinä he tekevät parempaa työtä.

Yhteenveto: Asterix ja taikajuoman salaisuus on mainio animaatioseikkailu, mikä tarjoaa hupia niin lapsille kuin vanhemmillekin Asterix-faneille - joskin leffan yliampuva loppuhuipennus saattaa nostattaa kulmia paheksuvasti. On oiva päätös nostaa tietäjä Akvavitix tarinan keskiöön, mutta samalla on harmi, kuinka paljon vähemmän ruutuaikaa pääkaksikko Asterix ja Obelix saavat. Valloittava seikkailuhenki on läsnä ja leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen. Perheen pienimmille katsojille pahistietäjä Pyritix voi jopa tarjota kutkuttavaa jännitystä. Leffan taistot perustuvatkin enemmän tietäjien taikataisteluihin, mutta mukana on myös perinteistä roomalaisten mätkimistä. Paikoitellen leffan rytmitys käy hieman ylikierroksilla ja se voisi rauhoittua enemmän. Siitä ja loppuhuipennuksesta huolimatta Asterix ja taikajuoman salaisuus on oikein hyvä leffa koko perheelle. Visuaalisesti se on todella vaikuttava, herättäen sarjakuvat upeasti henkiin tietokoneanimaation voimin. Katsoisinkin erittäin mielelläni näitä Asterix-animaatioita lisää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Astérix - Le Secret de la potion magique, 2018, M6 Studio, M6 Films, Les Editions Albert René, Canal+, Mikros Image, OCS, M6, W9, Région Ile-de-France, Centre National de la Cinématographie

Yhteistyössä:

Arvostelu: Dyyni (Dune - 1984)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: David Lynch
Pääosissa: Kyle MacLachlan, Francesca Annis, Jürgen Prochnow, Freddie Jones, Kenneth McMillan, Virginia Madsen, Silvana Mangano, Brad Dourif, José Ferrer, Patrick Stewart, Dean Stockwell, Sean Young, Sting, Paul Smith ja Max von Sydow
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo vuonna 1971, kun tuottaja Arthur P. Jacobs hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David Lean palkattiin ohjaajaksi. Jacobs kuitenkin kuoli kaksi vuotta myöhemmin, jolloin oikeudet päätyivät ranskalaisen Jean-Paul Gibonin käsiin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Alejandro Jodorowsky. Näyttelijöiksi ehdittiin kysellä mm. Salvador Dalía, Orson Wellesiä, Udo Kieriä ja Mick Jaggeria, mutta projekti pistettiin jäihin, kun se paisui yli kymmentuntisen eepoksen suunnitelmaksi. Vuonna 1976 tuottaja Dino De Laurentiis hankki oikeudet ja pyysi Herbertiä itse kirjoittamaan elokuvan käsikirjoituksen, kokiessaan, että vain hän pystyisi siirtämään kirjan massiivisen tarinan filmimuotoon. Ohjaajaksi palkattiin Ridley Scott, joka oli juuri osoittanut lahjansa scifin parissa elokuvassaan Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979). Hän kuitenkin luopui elokuvasta tehdäkseen scifileffan Blade Runner (1982). Vuonna 1981 De Laurentiisin tytär, Raffaella De Laurentiis näki David Lynchin ohjaaman Elefanttimiehen (The Elephant Man - 1980) ja ehdotti häntä isälleen Dyynin ohjaajaksi. Lynch tarttui projektiin, vaikka kirja ei ollut hänelle lainkaan tuttu ja kuvaukset alkoivat vihdoin maaliskuussa 1983. Alunperin leffan leikkausversio kesti jopa neljä tuntia, mutta studion vaatimusten takia kestoa typistettiin jopa puolella. Uusia kohtauksia kuvattiin ilman Lynchiä ja mukaan pistettiin useita kertojaääniä pois leikattujen osioiden tilalle. Lynch suuttui tästä jopa niin paljon, ettei pidä leffaa enää omanaan, ei suostu puhumaan siitä haastatteluissa ja otti pois nimensä elokuvan pidennetystä televisioversiosta, jolloin ohjaajaksi merkittiin "Alan Smithee", mitä monet muutkin ohjaajat ovat käyttäneet, kun he eivät ole halunneet omaa nimeään elokuvaan. Lopulta Dyyni sai ensi-iltansa joulukuussa 1984. Se oli taloudellinen pettymys, minkä lipputulot eivät edes päässeet lähelle budjettia, minkä lisäksi niin kriitikot kuin Herbertin kirjan fanit haukkuivat elokuvan lyttyyn. Leffa oli ehdolla parhaista äänitehosteista Oscar-gaalassa, mutta "voitti" Stinkers Bad Movie Award -gaalassa vuoden huonoimman elokuvan palkinnon. Vuosien varrella elokuva on kuitenkin kerännyt oman kulttifanikuntansa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Dyyniä, mutta olen tiennyt siitä ja sen maineesta pidemmän aikaa. Nyt kun ohjaaja Denis Villeneuve kokeilee onneaan uuden Dyyni-elokuvan (Dune - 2021) kanssa, päätin vihdoin ja viimein katsoa Lynchin Dyyni-leffan ja arvostella sen uutta filmatisointia odotellessa.

Vuonna 10 191 universumin kallisarvoisin aine on rohto, joka toimii niin ihmisten parantajana kuin mahdollisuutena matkustaa avaruuden halki silmänräpäyksessä. Rohtoa kuitenkin löytyy vain karulta Arrakiksen planeetalta, Dyyniltä, missä elävät vaaralliset, satoja metrejä pitkät hiekkamadot. Rohdon herruudesta syttyy sota kahden suvun välille, joista toisen perijää, Paul Atreidesia odottaa suuri kohtalo.

Elokuvadebyyttinsä tekevä Kyle MacLachlan nähdään Dyynin pääroolissa Paul Atreidesinä, Atreidesin ylhäisen suvun perijänä, joka lähtee seikkailuun karulle Arrakiksen hiekkaplaneetalle, mitä myös Dyyniksi kutsutaan. MacLachlan on yllättävänkin mainio löytö päärooliin ja hän vakuuttaa toimivasti muodostuvana sankarina. Hänen ongelmakseen vain koituu, kuinka pökkelösti Paul on lopulta kirjoitettu... tai leikattu kasaan, sillä käsikirjoitushan antoi hahmolle tilaa vajaan neljän tunnin ajan, kun taas leikkauksessa hahmon kehitys on typistetty todella tökeröksi.
     Jos jo päähenkilön kehityskaari lässähtää pakotetusti tiivistetyn leikkauksen takia, voi olla varma, etteivät muutkaan hahmot onnistu vakuuttamaan. Etenkin merkittävinä esitellyt, mutta lopulta täysin tyhjänpäiväisiksi jäävät sinisilmäiset fremen-olennot ovat esimerkki siitä, mitä kehno leikkaus voikaan tehdä.
     Jürgen Prochnow ja Francesca Annis esittävät Paulin vanhempia, herttua Letoa ja lady Jessicaa. Mentaatti Thufir (Freddie Jones) on herttuan tärkeä neuvonantaja, kun taas Gurney (Patrick Stewart) ja Duncan (Richard Jordan) kouluttavat Paulia taistelijaksi. Stewart on ilo nähdä taistelueksperttina, ennen kuin hänestä tuli kunnon tähti scifisarja Star Trek - uuden sukupolven (Star Trek: The Next Generation - 1987-1994) myötä.
     Elokuvan pahisosastoa taas edustavat koko universumin valtias, Padishah-keisari Shaddam IV (José Ferrer), joka juonittelee Harkonennin suvun kanssa Atreidesin tuhoa. Harkonnenejä johtaa paroni Vladimir Harkonnen (Kenneth McMillan), joka on myötähäpeällisen nolo sarjakuvapahis ilkikurisen naurunsa ja hölmön lentämisensä kanssa. Brad Dourif näyttelee paronin kätyriä, Piter De Vriesiä, joka on parempi hahmo, mutta jää pahasti taustalle. Sting ja Paul Smith esittävät tappajakaksikko Feydiä ja Rabbania. McMillania lukuunottamatta näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan. Onkin vain harmi, kuinka heidän työnsä valuu hukkaan viimeistellyssä elokuvassa.

Tai no, Dyyniä on vaikea kutsua viimeistellyksi. Se on keskeneräiseltä tuntuva sekasotku, minkä suuri potentiaali hukkuu ohjaajan ja studion konfliktin vuoksi. David Lynch halusi kunnioittaa Frank Herbertin kirjaa ja tehdä massiivisen scifiteoksen, kun taas studio toivoi kilpailijaa supersuositulle Tähtien sota -saagalle (Star Wars - 1977-), hoksaamatta, ettei lähdemateriaali anna mahdollisuutta siihen. Jo ensimmäisen vartin aikana käy selväksi, että elokuva tulee olemaan pelkkä pintaraapaisu Herbertin valtavasta opuksesta. Vaikka kertojaääni kuinka selittää ja selittää erilaisia käsitteitä, konsepteja, hahmoja ja maailmoja, katsojalle ei leffan päätyttyäkään jää oikein mitään käteen. Elokuvan kertojaäänet lisättiin mukaan vasta, kun leffasta karsittiin lähes kahden tunnin edestä materiaalia pois, sillä studiokin taisi hoksata, ettei elokuvasta ymmärrä muuten mitään. Sen lisäksi, että erillinen kertojaääni selittää tarinaa, studio on kokenut hyväksi ratkaisuksi heittää jatkuvasti mukaan hahmojen ajatuksia, jottei katsoja varmasti putoaisi kärryiltä. Koska leffalla ei ole aikaa avata hahmojen motiiveja kunnolla, heidän täytyy olla jatkuvasti sanomassa niitä katsojalle. Tämä paikkailu on kuin yrittäisi korjata murtuvaa patoa laastareilla.

Vielä ensimmäinen puolituntinen on jokseenkin lupaava ja tiettyjen heikkouksienkin kera voi nähdä, millaista järkälemäistä scifieeposta Lynch oli rakentamassa. Seuraavan puolituntisen aikana voi jo kuitenkin huomata, että tämä järkälemäinen paketti on lopulta päätettykin ahtaa aivan liian pieneen tilaan. Toinen tunti mennäänkin sitten sellaisella pikakelauksella, että varmaankin yli kaksi tuntia on pakotettu samaan tuntiin. Tässä kohtaa kaikista hahmoista ja tapahtumista katoaa merkitys. Mikään leffassa ei enää tunnu miltään, sillä elokuva ei tarjoa minkäänlaista yritystä tarjota katsojalle tunteita. Hahmojen kohtaamat haasteet pyyhitään pois, jotta tarina saadaan mahdollisimman pian päätökseensä. Pikakelauksesta huolimatta toinen puolisko on välillä jopa puuduttavan tylsä. Ensimmäinen tunti onnistuu vielä herättämään mielenkiinnon ja pitämään sitä edes jotenkin yllä, mutta noin puolessa välissä katsoja hoksaa, ettei meno tästä selkene tai parane ja luovuttaessaan katsoja katkaisee kaiken siteensä yritykseen Dyynin parissa. Jos Lynch yritti saada aikaiseksi kolmituntista elokuvaa, mikä tuntuu kahdelta tunnilta, studion käsissä elokuvasta muodostuikin kaksituntinen, mikä tuntuu kolmelta tunnilta.

Koska studion leikkausten ja uusintakuvausten takia elokuvan todellinen visio on täysin kadonnut, on vaikea sanoa Lynchin työstä muuta kuin että ainakin hän on yrittänyt luoda jotain vaikuttavaa. Voihan se tosin olla, ettei elokuva olisi toiminut kummoisesti silloinkaan, jos Lynch olisi saanut kaiken haluamansa läpi. Niin tai näin, lopputulos on todella heikko. Vaikka leikkaus onkin kehnoa ja käsikirjoituksesta jäävät vain rippeet jäljelle, eivät studion päätökset jälkitöissä ole vaikuttaneet siihen, kuinka tyylikäs elokuva on visuaalisesti. Mukaan toki mahtuu tehosteita, mitkä näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten, mutta muuten leffa on yhä onnistunut monilta teknisiltä puolilta. Kuvaus on mainiota ja valtavat lavasteet ja tyylikkäät asut rakentavat maailmaa, kun tarina ei ehdi. Jättimäiset hiekkamadot ovat yllättävänkin hienoja yhä tänä päivänä ja monet avaruusotoksetkin vakuuttavat. Äänimaailma on oivallinen ja Toton säveltämät musiikit luovat eeppistä henkeä, kun elokuva ei siihen muuten pysty.

Teatteriversion aiheuttaman raivon takia elokuva työstettiin uudestaan lähes kolmen tunnin kestoon televisioesitystä varten. Elokuvan alku muutettiin täysin ja sekaan lisättiin paljon kohtauksia, jotka studio oli alunperin leikannut pois. Tämän version teossa Lynch ei ollut enää lainkaan mukana ja juuri siksi hän ei suostunut siihen, että hänen nimeään lukisi alku- tai lopputeksteissä. Uusi leikkauskaan ei kirjan faneja lämmittänyt. Studio on pyytänyt useasti Lynchiä palaamaan takaisin ja leikkaamaan elokuvan haluamaansa muotoon ilman rajoituksia, mutta kohtelustaan katkeroitunut Lynch ei ole tähän suostunut. On siis hyvinkin mahdollista, ettemme koskaan tule näkemään oikeaa ohjaajan versiota Dyynistä.

Yhteenveto: Dyyni on erittäin heikko scifielokuva ja valtava hukattu mahdollisuus. Elokuva on oiva esimerkki siitä, kuinka käy, kun selkeällä visiolla varustettu ohjaaja ja rahaa himoitseva studio pistetään vastakkain. Lopputuloksena on tekele, mikä ei miellytä elokuvafaneja, eikä tuota tarpeeksi rahaa lippuluukuilla. Ja pahimmassa tapauksessa filmille muodostuu kehno maine, millä se tunnetaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Dyyni todella tuntuu neljän tunnin elokuvalta, mikä on väkisin puristettu vähän päälle kahteen tuntiin. Mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä nopeammaksi ja hätäisemmäksi tarinan kuljetus käy ja loppupää onkin jo kuin pikakelausta. Silti katsoja tylsistyy vähän väliä. Tarinan aukkoja, hahmojen kehittämättömyyttä ja maailman avaamatta jättämistä on yritetty peitellä tökeröllä kertojaäänellä, joka selittää aivan kaiken ihan koko ajan. Ja silti katsojasta tuntuu, että sai koko hommasta pelkän pintaraapaisun. Leikkauspöydällä pilatusta filmistä voi hetkittäin bongata sen hyvän elokuvan, mitä Lynch oli tekemässä, mutta se ei riitä, jotta kokonaisuutta voisi kutsua hyväksi. Teknisesti elokuvassa on onnistumisensa ja sitten taas juttunsa, jotka eivät vakuuta enää lähes 40 vuotta myöhemmin. Kyle MacLachlan on hyvä valinta päärooliin, mutta Kenneth McMillan taas on surkea pahiksena. Todella toivon, että Denis Villeneuve saa tehtyä kunnollisen filmatisoinnin Herbertin kirjan pohjalta. Toivon myös, että uusi Dyyni menestyy, jotta sille tehdään alusta asti kaavailtu jatko-osa. Jos ensimmäinen osa floppaa, eikä jatkoa pystytä tekemään, jää nähtäväksi, uskaltaako enää kukaan kokeilla onneaan Dyynin kanssa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dune, 1984, Dino De Laurentiis Company, Estudios Churubusco Azteca S.A.