Arvostelu: The Girl with the Dragon Tattoo (2011)

THE GIRL WITH THE DRAGON TATTOO

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Daniel Craig, Rooney Mara, Christopher Plummer, Stellan Skarsgård, Steven Berkoff, Robin Wright, Yorick van Wageningen, Josefin Asplund, Geraldine James, Ulf Friberg, Tony Way ja Joely Richardson
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

The Girl with the Dragon Tattoo on uudelleenfilmatisointi ruotsalaisesta trilleristä Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), mikä perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Larssonin kirja saavutti suuren suosion Yhdysvalloissakin, missä kiinnostuttiin heti tekemään elokuvasovitusta. David Fincher palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset alkoivat Tukholmassa syyskuussa 2010. Lopulta The Girl with the Dragon Tattoo sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2011 ja se menestyi ihan hyvin, minkä lisäksi kriitikot pitivät siitä paljon. Leffa oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti parhaan leikkauksen palkinnon. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä minulla ei ollut ikää siihen, eikä se erityisemmin minua kiinnostanutkaan. Erikoisen englanninkielisen nimen takia tajusin vasta myöhemmin, että leffa perustuu Larssonin kirjaan. Vasta kun ilmoitettiin, että Larssonin Millennium-kirjasarjaa (2005-) jatkava kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss" - 2015) kääntyisi samannimiseksi elokuvaksi (The Girl in the Spider's Web - 2018), aloin kiinnostua edellisistä leffoista. Ostinkin kerralla The Girl with the Dragon Tattoon, sekä alkuperäiset ruotsalaisleffat ja kun olin katsonut alkuperäiset filmit, siirryin innokkaasti katsomaan, mitä Fincher oli saanut aikaiseksi tarinan kanssa.

Rikas bisnesmies Henrik Vanger palkkaa toimittaja Mikael Blomkvistin selvittämään, kuka tappoi hänen sukulaistyttönsä Harrietin vuosia sitten. Avukseen Mikael saa hieman erikoisen, mutta tehokkaan hakkerin, Lisbeth Salanderin.

Miespääosassa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistina nähdään James Bond -tähti Daniel Craig, joka on nappivalinta rooliin. Craig sopii erinomaisesti henkilöksi, jonka täytyy pakkomielteisesti saada faktat selville, kun tutkimus on aloitettu. Mikael ei ole mikään Bondin kaltainen toimintasankari, vaan Craig joutuu esittämään rauhallisempaa hahmoa, joka yrittää selvitä elämästä vaativien paineiden alla. Mikaelista kuitenkin löytyy Craigin Bondin tiettyä rosoisuutta, mistä olen pitänyt näyttelijässä pitkään.
     Lohikäärmetatuoinnilla varustettuna tyttönä, hakkeri Lisbeth Salanderina nähdään Rooney Mara, joka sai roolityöstään jopa parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Itse hämmästelen ehdokkuutta suuresti, sillä mielestäni Mara ei ole erityisen vakuuttava roolissaan. Hahmon on tarkoitus olla outo ja mysteerinen, punk-henkisesti pukeutunut nuori nainen, jota ei kannata ärsyttää, mutta tämä ei tule Maralta tarpeeksi luonnostaan. Alkuperäisessä ruotsalaisleffassa Miehet jotka vihaavat naisia Lisbethiä näytteli Noomi Rapace, joka istui rooliin täydellisesti. Kovan mimmin rooli tuli Rapacelta noin vain ja hän oli täysin uskottava rajussa tyylissään. Maran Lisbeth taas tuntuu teennäiseltä ja liikaa yrittävältä. Maralta löytyy kyllä hyvät hetkensä, mutta aluksi itselleni tuotti vaikeuksia nähdä hänet Lisbethinä. Mitä pidemmälle filmi eteni, sitä paremmin Mara istui rooliinsa, mutta hän jää silti armottomasti Rapacen varjoon.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mikaelin palkkaama herra Vanger (rooliinsa täydellisesti sopiva Christopher Plummer) ja tämän juristi Dirch (Steven Berkoff), Vangerin hieman erikoiset sukulaiset (rooleissa mm. Stellan Skarsgård, Joely Richardson, Geraldine James ja Per Myrberg), Mikaelin todella pieneen osaan jäävä tytär (Josefin Asplund), Millennium-lehden pomo Erika (Robin Wright), Lisbethin hakkerikaveri Plague (Tony Way), rikas herra Wennerström (Ulf Friberg), sekä Lisbethin holhooja Nils Bjurman (Yorick van Wageningen), joka on aika epämiellyttävä persoona, näin lievästi sanottuna... Wageningen tekee Nilsistä todella vastenmielisen tapauksen.

On hyvin vaikea kuvitella tälle elokuvalle parempaa ohjaajaa kuin David Fincher. Kylmän ahdistavista ja piinaavista trillereistään, kuten Seitsemän (Se7en - 1995) ja Zodiac (2007) tunnettu Fincher on osoittanut, että häntä ei pelota mennä syvemmälle hirveyksien maailmaan ja esittää nämä kauheudet katsojille. The Girl with the Dragon Tattoossa ohjaaja näyttää jälleen taitonsa ja tekee erittäin hyvää työtä filmin parissa. Joku muu ohjaaja ei luultavasti uskaltaisi lähteä yhtä synkkiin maisemiin, mikä johtaisi heti paljon tunnelmaköyhempään teokseen, joten on hienoa nähdä osaava Fincher puikoissa. Hän luo heti alussa karun maailmankuvan ahdistavilla alkuteksteillä ja pistämällä katsojan seuraamaan hyvin epämiellyttäviä pitkiä kohtauksia. Fincher ei todellakaan halua päästää katsojaansa helpolla ja paikoitellen leffan seuraaminen on vaikeaa, sillä mukana on niin inhottavaa kuvastoa ja painostavaa tunnelmaa. Tämän lisäksi katsoja ei pääse helpolla myöskään tarinankerronnan kanssa, sillä ohjaaja vaatii katsojan keskittymistä heti alusta alkaen. Etenkin ensimmäinen puoli tuntia liikkuu hyvin vauhdikkaasti, eikä leffa pysähdy selittelemään tapahtumia ja hahmoja katsojille. Jos ei siis keskity, on tarinaan vaikea päästä mukaan. Fincherin taiturimaisen ohjauksen myötä tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä hän saa vangittua katsojan alusta alkaen, eikä päästä irti ennen huipennusta.

Toinen syy, miksi elokuvaan on niin helppo uppoutua mukaan, on, että sen tarina on niin mielenkiintoinen. Murhan selvittäminen on jo kiinnostavaa, mutta kun kyseessä on vielä vuosikymmeniä sitten tapahtunut juttu, löytyy leffasta oma lisäkoukkunsa. On kiehtovaa seurata, kuinka Mikael Blomkvist yrittää ratkaista tapausta ja meno muuttuu entistäkin paremmaksi Lisbethin liittyessä hänen seuraansa. Pikkuhiljaa asioita alkaa ratkeamaan ja tunnelma tiivistyy, kun tapauksesta löytyy paljon muutakin hirvittävää. Jännitystä nostatetaan hienosti kohti loppuhuipennusta ja finaalissa tunnelma vasta onkin pysäyttävän jännittävä. Fincher on onnistunut erittäin mainiosti The Girl with the Dragon Tattoon kanssa, enkä voisi kuvitella parempaa tekijää hommaan.

Nyt jotakuta luultavasti kiinnostaa, pidänkö enemmän alkuperäisestä ruotsalaisesta elokuvasta vai tästä, niin täytyy sanoa, että mielestäni Miehet jotka vihaavat naisia on parempi filmi. Tähän vaikuttaa vahvasti se, että Noomi Rapace on huomattavasti parempi Lisbeth, minkä lisäksi hänen ja Michael Nyqvistin esittämän Mikaelin välillä on parempaa kemiaa kuin Maran ja Craigin välillä. Tämän lisäksi leffa ei tunnu osaavan päättyä. Jännittävän huipennuksen jälkeen tarinaa yritetään venytellä vielä vajaan puolen tunnin ajan, jolloin katsoja ehtii muutamaankin otteeseen ajatella, että lopputekstit voisi jo pistää pyörimään. Tämä on hyvin kummallista, etenkin kun miettii, kuinka nopeatempoinen filmi tuntuu muuten olevan. Loppua lukuunottamatta kahden ja puolen tunnin elokuva tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Se täytyy vielä sanoa, että sekä ruotsalaisfilmiä, että tätä Fincherin versiota vaivaa sama asia. Heti leffan alussa kerrotaan, että Mikael on joutunut vaikeuksiin herra Wennerströmin kanssa ja tästä syystä häntä odottaa tuomio. Tämä kuulostaa tärkeältä, mutta murhatutkimuksen alkaessa koko juonikuvio tuntuu lähes unohtuvan. Välillä filmi muistuttelee siitä, mutta se on silti kömpelösti tungettu mukaan.

Tuota asiaa ja turhan pitkäksi venyvää loppua lukuunottamatta Steven Zaillianin käsikirjoitus pysyy hienosti kasassa. Dialogi on sujuvaa ja kohtaukset etenevät hyvällä rytmillä, mitä tukee erinomainen leikkaus. Elokuva voitti tosiaan parhaan leikkauksen Oscar-palkinnon ja suurimmaksi osaksi se on perusteltua, sillä tapahtumat nivoutuvat yhteen äärimmäisen hyvin. Filmi oli ehdolla kuvauksestaankin, mikä on myös ymmärrettävää, sillä visuaalisesti The Girl with the Dragon Tattoo on todella komea. Kuvat on taidokkaasti sommiteltu ja hyytävän lumiset maisemakuvat lisäävät ahdistavuuden tuntua. Nostan myös tekijöille hattua siitä, että elokuva oikeasti kuvattiin Ruotsissa, eivätkä he lähteneet esittämään jotain amerikkalaiskaupunkia Ruotsina. Tekijät ovat panostaneet niinkin paljon, että elokuvasta löytyvät lehdet sun muut ovat ruotsiksi kirjoitettuja. Välillä kun oikein kuuntelee, voi huomata, että joukkokohtausten taustalla myös puhutaan ruotsia. Äänimaailma on muutenkin hyvin rakennettu, jos ei ota huomioon säveltäjäkaksikko Trent Reznorin ja Atticus Rossin hieman epätasaista jälkeä. Usein taustalla kuuluu tunnelmaa luovaa, ahdistavaa musiikkia, mutta päälle on tungettu jotain epämääräisempää pianonsoittoa, aivan kuin tekijät olisivat säveltäneet omat juttunsa ja yhdistäneet ne, tarkistamatta toimiiko lopputulos.

Yhteenveto: The Girl with the Dragon Tattoo on paikoitellen jopa piinaavan jännittävä trilleri, jossa ohjaaja David Fincher pääsee esittelemään taidokkuuttaan. Fincher ei pelkää ahdistavien ja inhottavien asioiden näyttämistä, vaan tekee sen vielä hienosti, minkä vuoksi hän on paras mahdollinen valinta elokuvan ohjaajaksi. Fincher luo erinomaisesti tunnelmaa ja pitää katsojaa hyvin otteessaan. Tarina on äärimmäisen kiehtova ja siihen tuodaan jatkuvasti lisää kiinnostavuutta mukaan eri tavoin. Mikaelin ja Lisbethin yhteistyötä on jännittävää seurata ja loppuhuipennuksessa tunnelma vasta nostetaankin huippuunsa. Daniel Craig on oiva valinta Mikael Blomkvistin rooliin, mutta Rooney Mara ei oikein vakuuta Lisbeth Salanderina. Selkeää rytmitysongelmaakin elokuvasta löytyy, alkupään kulkiessa todella nopealla temmolla eteenpäin ja viimeisen puolen tunnin laahustaessa oudonkin paljon, jolloin katsoja alkaa lähinnä odottamaan lopputekstien alkamista. Mukana on myös sivujuoni, joka esitetään tärkeänä, mutta on aika kömpelösti sullottu mukaan. Teknisesti filmi on erittäin taidokkaasti tehty - etenkin kuvaus on aivan huikeaa. Ongelmistaan huolimatta The Girl with the Dragon Tattoo on todella mainio jännäri, joka voi olla jopa liiankin hurja joillekin katsojille. Suosittelen elokuvaa Millennium-sarjan faneille ja vaikka rakastaisitte alkuperäisiä ruotsalaiselokuvia, antakaa mahdollisuus myös tälle versiolle. Kyseessä ei ole yhtä hieno teos kuin Miehet jotka vihaavat naisia, mutta tämä on silti ansiokkaasti omilla jaloillaan seisova trilleri.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Girl with the Dragon Tattoo, 2011, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Scott Rudin Productions, Yellow Bird, Film Rites, Ground Control

Arvostelu: Joulupuu on kärvennetty (National Lampoon's Christmas Vacation - 1989)

JOULUPUU ON KÄRVENNETTY

NATIONAL LAMPOON'S CHRISTMAS VACATION

Ohjaus: Jeremiah S. Chechik
Pääosissa: Chevy Chase, Beverly D'Angelo, Juliette Lewis, Johnny Galecki, Randy Quaid, John Randolph, Diane Ladd, Doris Roberts, E. G. Marshall, Miriam Flynn, Ellen Hamilton Latzen, Cody Burger, Mae Questel, William Hickey, Nicholas Guest, Julia Louis-Dreyfus ja Brian Doyle-Murray
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: S

Epäonnisen Griswoldin perheen lomakohelluksesta kertova Faijalla hommat hanskassa (National Lampoon's Vacation - 1983) oli pidetty menestyskomedia, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Pari vuotta myöhemmin ilmestyikin Mieletön kesis (National Lampoon's European Vacation - 1985), mutta se sai lähinnä haukkuja, vaikka olikin pieni hitti. Studio oli yhä innoissaan sarjan jatkamisesta ja he pyysivät käsikirjoittaja John Hughesia työstämään uuden elokuvan Griswoldien seikkailuista. Hughes keksi käyttää vanhaa novelliaan "Christmas '59" uuden tarinan pohjana ja alkoi kirjoittamaan. Aluksi Chris Columbuksen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hänellä tuli isoja riitoja päätähti Chevy Chasen kanssa, jolloin hän jätti projektin, mikä johti siihen, että Hughes antoi Columbukselle toisen joulutarinan, mistä tuli lopulta supersuosittu Yksin kotona -komedia (Home Alone - 1990). Ohjaajaksi valittiin Jeremiah S. Chechik ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1989. Saman vuoden marraskuussa Joulupuu on kärvennetty sai ensi-iltansa ja se oli siihen asti isoin hitti elokuvasarjassaan. Ilmestyessään kriitikot eivät erityisemmin välittäneet elokuvasta, mutta ovat vuosien varrella lämmenneet sille ja nykyään leffaa pidetään yhtenä parhaimpana jouluklassikkona. Itse näin Joulupuu on kärvennetty -elokuvan hyvin nuorena lapsena. En ollut nähnyt sarjan edellisiä osia, mutta innostuin leffasta silti ja olenkin katsonut sen useana jouluna. Viime kerrasta on tosin ehtinyt kulua jo muutama vuosi. Kun kesällä 2017 arvostelin Faijalla hommat hanskassa ja tänä kesänä arvostelin Mielettömän kesiksen, tiesin, että jouluna olisi tiedossa tämän elokuvan arvio. Katsoinkin elokuvan yhdessä tyttöystäväni kanssa, kun joulukalenterit, glögit, piparit ja suklaakonvehdit ilmestyivät kaupan hyllyille.

Clark Griswold haluaa järjestää kunnon joulun ja kutsuu sukulaisensa juhlimaan perheensä kanssa. Mikä voisikaan mennä pieleen...

Chevy Chase palaa ikoniseen rooliinsa Clark Griswoldina ja hoitaa hommansa paremmin kuin edellisissä osissa. Clark on sama vanha pöhköilijä, joka välittää suuresti perheestään ja haluaisi vain asioiden onnistuvan helposti. Onkin siis hauska seurata, kuinka suvun läsnäolo ja rikkinäiset jouluvalot alkavat stressaamaan häntä ja kenties ajavat hänet hieman hulluuden partaalle. Chasen ilmeet ovat aivan mahtavia läpi leffan ja hän todella taitaa tilannekomiikan jalon taidon.

Myös Beverly D'Angelo palaa tuttuun rooliinsa Ellen Griswoldina, joka joutuu jälleen seuraamaan vierestä miehensä hölmöilyä. D'Angelo on edelleen kelpo osassaan, mutta hänen hahmonsa jää usein taustalle uusien sukulaishahmojen saadessa enemmän ruutuaikaa.
     Griswoldien lasten näyttelijät ovat jälleen kerran vaihtuneet. Audrey-tyttärenä tässä nähdään Juliette Lewis, kun taas Russ-poikaa näyttelee nykyään Rillit huurussa -televisiosarjasta (The Big Bang Theory - 2007-) tuttu Johnny "Leonard" Galecki. Kummatkin lapset saavat omat hetkensä loistaa pienesti, mutta pääasiassa heidänkin hommakseen jää Clarkin sekoilun seuraaminen. Lasten kanssa hauskimpia hetkiä on, kun Clark yrittää saada jommankumman mukaansa villityyksiinsä ja muksut yrittävät keksiä tekosyitä päästäkseen pois tilanteesta, mikä ei mitenkään voi johtaa hyvään lopputulokseen.
     Griswoldien kanssa joulua saapuvat viettämään Clarkin vanhemmat Clark Sr. (John Randolph) ja Nora-äiti (Diane Ladd), jotka ovat selvästi lapsesta asti joutuneet kohentamaan poikansa mielialaa tämän mokatessa, Ellenin vanhemmat Art-isä (E. G. Marshall) ja Frances-äiti (Doris Roberts), jotka paheksuvat tyttärensä miesvalintaa, sekä höperö Bethany-täti (Mae Questel) ja kärttyisä Lewis-setä (William Hickey). Paikalle putkahtavat myös sarjan alkuperäisestä osasta tutut pöljä Eddie-serkku (Randy Quaid) ja tämän vaimo Catherine (Miriam Flynn), sekä heidän lapset Rocky (Cody Burger) ja Ruby Sue (Ellen Hamilton Latzen). Eddien saapuessa mukaan joulunviettoon alkaa selvä kilpailu parhaimman hauskuuttajan tittelistä Chasen ja Quaidin välillä, ja heidän juttunsa todella saavat nauramaan.
     Elokuvassa nähdään myös Nicholas Guest ja Julia Louis-Dreyfus Griswoldien epäonnekkaina naapureina ja koomikko Bill Murrayn hyvin samannäköinen veli Brian Doyle-Murray Clarkin pomona.

Joulupuu on kärvennetty on aivan mahtava jouluelokuva ja ehdottomasti National Lampoonin Vacation-sarjan paras osa! Kyseessä on sarjan kolmas elokuva, joten normaalisti olisi lähes mahdotonta, että filmi voisi ylittää edeltäjiensä tason, mutta niin vain leffa onnistui mahdottomassa, eivätkä kaksi edellistä osaa ole läheskään yhtä hyviä tai hauskoja teoksia. Kyseessä on tavallaan hyvin erilainen elokuva kuin Faijalla hommat hanskassa ja Mieletön kesis, sillä Yhdysvaltojen läpi ajamisen tai Euroopassa turisteilun sijaan elokuva tapahtuukin Griswoldien kotona. Leffa on kuitenkin siinä mielessä samanlainen, että tarinaa ei erityisemmin ole, vaan elokuva vain kulkee eteenpäin hauskojen jouluun liitännäisten kohtausten kautta. Mennään metsään etsimään joulukuusta, käydään lahjaostoksilla, pistetään koristeet pystyyn, mennään pulkkamäkeen ja nautitaan jouluateria sukulaisten kanssa... eikä elokuva tarvitse mitään sen enempää! Jouluiset aktiviteetit ja ihanan lämmin henki riittävät täydellisesti. Lisäksi leffa on todella hauska; ensimmäiset kolme varttia ovat jopa hulvatonta katseltavaa.

Elokuva onnistuu myös syventämään hahmojaan aiempia osia paremmin - ei kovin paljoa, mutta leffa tuo silti hahmoihin jotain, mitä edellisistä elokuvista puuttui. Clarkia syvennetään jo sillä, että näytetään hänen työpaikkansa. Tämän lisäksi leffasta löytyy esimerkiksi kohtaus, missä Clark yrittää saada pientä Ruby Sue -tyttöä uskomaan, että Joulupukki todella on olemassa. Tällainen tuo leffaan jopa pientä koskettavuutta. Kaikin puolin Joulupuu on kärvennetty tarjoaa siis erinomaista hupia koko perheelle ja se on ehdottomasti ansainnut paikkansa jouluklassikoiden joukossa. Minun täytyy kyllä pitää lyhyempiä taukoja elokuvan katselukertojen välillä ja ottaa Joulupuu on kärvennetty joka jouluiseksi perinteeksi leffojen, kuten Yksin kotona, Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993) ja The Grinch (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas - 2000) joukkoon.

Elokuvan ohjaajana toimii tosiaan Jeremiah S. Chechik, joka on luonut aivan mahtavan ilmapiirin läpi leffan. Chechik osaa hienosti ajoittaa komediahetket oikein ja takaa näin parhaimmat naurut. Olisi tavallaan mielenkiintoista nähdä, mitä Chris Columbus olisi saanut aikaan leffan kanssa, mutta toisaalta se voisi tarkoittaa, ettei elokuva välttämättä toimisi, eikä Yksin kotona -elokuvaa olisi koskaan tehty, joten parasta vain, että Chechik hoiti homman. John Hughesin käsikirjoitus on hauskan nokkela ja hän on saanut aikaiseksi sarjan parhaat vitsit. Lisäksi Joulupuu on kärvennetty on kuvattu ja leikattu oivallisesti. Olen aina pitänyt leffan tavasta näyttää ajan kulumista Clarkin avatessa joulukalenterin luukkuja. Lavasteet ovat mainiot ja muutamat visuaaliset efektit ovat hauskan yliampuvat. Alkutekstien aikana nähtävä joulupukkianimaatio on huvittava ja hyvin tehty. Äänimaailma on oivasti rakennettu ja Angelo Badalamentin säveltämät musiikit ovat ihanan jouluiset. Elokuvan jälkeen on myös aika varmaa, että Mavis Staplesin esittämä "Christmas Vacation" -hoilotus jää soimaan päässä.

Yhteenveto: Joulupuu on kärvennetty on loistava joulukomedia ja Vacation-sarjan paras osa! Chevy Chase pistää parastaan Griswoldin perheen isänä ja naurattaa, minkä kerkeää. Myös Randy Quaid tarjoaa monet naurut ja muutkin näyttelijät tekevät erittäin oivallista työtä hahmojensa kanssa. Erityisen ihmeellistä tarinaa ei elokuvasta löydy, mutta se ei todellakaan haittaa, sillä filmi on vain puhdasta joulun riemua ja taikaa alusta loppuun. Sen aikana saa nauraa useaan otteeseen, minkä lisäksi se luo pientä koskettavuutta syventäessään hieman hahmojaan. Mukana on useita ikimuistoisia hetkiä ja kaiken kaikkiaan Joulupuu on kärvennetty onnistuu tarjoamaan suurta iloa kerta toisensa jälkeen. Suosittelenkin katsomaan elokuvan heti tänä jouluna, jos ette ole sitä vielä nähneet. Tämä sopii erinomaisesti koko perheen kesken vietettävään leffahetkeen, sillä siitä voi nauttia minkä ikäinen tahansa. Kyseessä on ehdoton jouluklassikko ja mielestäni kaikkien kuuluisi katsoa tämä ainakin kerran! Hyvää joulua siis kaikille ja toivon, että teidän joulunne sujuu paremmin kuin tällä perheellä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
National Lampoon's Christmas Vacation, 1989, Warner Bros. Pictures, Hughes Entertainment

Arvostelu: Maija Poppasen paluu (Mary Poppins Returns - 2018)

MAIJA POPPASEN PALUU

MARY POPPINS RETURNS

Ohjaus: Rob Marshall
Pääosissa: Emily Blunt, Lin-Manuel Miranda, Ben Whishaw, Emily Mortimer, Joel Dawson, Pixie Davis, Nathanael Saleh, Julie Walters, Colin Firth, Jeremy Swift, Kobna Holdbrook-Smith, David Warner, Jim Norton, Meryl Streep, Angela Lansbury ja Dick Van Dyke
Genre: fantasia, musikaali
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 7

P. L. Traversin lastensatuihin (1934-1988) perustuva Walt Disneyn elokuva Maija Poppanen (Mary Poppins - 1964) oli jättimäinen kriitikoiden ylistämä menestys, mikä oli ehdolla jopa kolmestatoista Oscar-palkinnosta ja mikä on vuosien varrella noussut musikaaliklassikoksi. Travers itse ei kuitenkaan pitänyt leffasta, vaan piti sitä häväistyksenä kirjojaan kohtaan ja laati jopa testamenttiinsä, ettei Disney saisi enää tehdä elokuvasovituksia hänen kirjoistaan. Disney yritti vuosikausia suostutella Traversia, jotta tämä antaisi yhtiön tehdä jatko-osan, mutta tämä kieltäytyi joka kerta. Sen sijaan Disney tekikin elokuvan Maija Poppasen vaikeasta tuotannosta nimeltä Saving Mr. Banks (2013). Vuonna 1996 Travers menehtyi ja hänen kirjojensa oikeudet siirtyivät perikunnalle. Lopulta 2000-luvulla Disney sai perikunnan hyväksynnän tehdä jatkoa leffalle ja uuden Maija Poppanen -elokuvan tuotanto lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2017 ja nyt Maija Poppasen paluu saa vihdoin ensi-iltansa, 54 vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen. Itse en erityisemmin innostunut, kun kuulin leffan olevan tekeillä, sillä tiesin, ettei kirjailija Travers olisi halunnut sitä. Kiinnostukseni heräsi vasta viikkoa ennen kuin näin filmin sen lehdistönäytöksessä, kun katsoin alkuperäisen Maija Poppasen uudestaan ja pidin sitä erinomaisena teoksena. Lisäksi Maija Poppasen paluu sai neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva), joten menin sittenkin ihan positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvaa Maija Poppanen!

Mikko ja Anna Pankki ovat kasvaneet aikuisiksi, ja Mikko on saanut omia lapsia. Kuitenkin kun suuren laman aikana Mikon rahat loppuvat ja hänen taloaan uhkaa ulosmittaus, paikalle saapuu Maija Poppanen auttamaan Pankin perhettä jälleen kerran.

Tällä kertaa nimikkoroolissa Maija Poppasena nähdään Emily Blunt, joka omaksuu klassisen roolin heti ensimmäisestä kohtauksestaan lähtien. Blunt on ottanut vaikutteita alkuperäisestä Poppasesta, Julie Andrewsista, mutta tuo mukaan paljon omaakin. Bluntin Poppanen on tiukempi ollessaan napakka ja hymyileväisempi ollessaan hyvällä tuulella. Hahmo ei kuitenkaan tunnu muuttuvan liikaa, vaikka hän käyttäytyy eri tilanteissa eri tavoin. Joka kohtauksessa Blunt onnistuu katseellaan viestimään mystisyyttä ja taianomaisuutta, mitä hahmo vaatiikin. Hän on erinomainen valinta uudeksi Maija Poppaseksi ja show kuuluu jatkuvasti Bluntille, vaikka hän olisi joissain kohtauksissa taka-alalla.
     Mikko ja Anna Pankki eivät enää ole sinisilmäisiä lapsia, vaan aikuisia, joilla on erilaiset murheet kuin ensimmäisessä osassa. Ben Whishaw'n näyttelemä Mikko kärsii rahaongelmista, minkä lisäksi hänelle on käynyt iso tragedia alle vuosi sitten, mikä tekee elämästä entistäkin hankalampaa. Siksi hän tarvitsee siskonsa Annan (Emily Mortimer) apua, jotta saisi asiat hoidettua. Annalle on luotu oma sivujuonensa, missä hän toimii äitinsä tavoin aktivistina, mutta hän puhuu naisten oikeuksien sijaan työväen asialla. Hahmon juonikuvio on harmillisen kömpelösti liitetty mukaan, mutta on ihan hyvä, ettei Annasta ole tehty täysin sivustakatsojaa. Whishaw ja Mortimer ovat tuttuun tapaansa hyviä, vaikkakin välillä hieman ärsyttää, että tekijät ovat kirjoittaneet Mikosta lähes isänsä kaltaisen.

Mikolla on kolme lasta: Anniina (Pixie Davis), Jussi (Nathanael Saleh) ja Tuure (Joel Dawson). Anniina on fiksu, Jussi yrittää olla aikuismainen ja Tuure on seikkailunhaluinen pikkupoika, joka innostuu Maija Poppasesta suunnattoman paljon. Tuure nouseekin helposti suosikiksi lapsihahmoista, sillä katsojana voi ymmärtää hänen intonsa ja katsoa samalla vanhempia sisaruksia pahasti, kun he eivät usko taikuuteen. Anniina ja Jussi eivät hahmoina ole erityisen kiinnostavia, mutta kolmikkona lapsista on saatu toimivia ja Davis, Saleh ja Dawson ovat kelpo valinnat osiinsa, vaikka jokaiselta heikompikin hetkensä löytyy.
     Lasten lisäksi tärkeänä uutena hahmona esitellään Lin-Manuel Mirandan näyttelemä Jaakko, joka korvaa edellisen leffan Dick Van Dyken esittämän monitoimimies Pertun Maija Poppasen tuttavana. Jaakko toimi lapsena Pertun apulaisena ja on nyt töissä katulamppujen sytyttäjänä. Hahmo on ihan menevä tapaus, mutta hän tuntuu liian usein pelkältä "uudelta Pertulta", sillä Jaakko on monin tavoin hyvin samanlainen hahmo. Mirandasta kuitenkin puuttuu Van Dyken veikeys ja hassuttelun jalo taito, minkä vuoksi hän ei tee kovin kummoista vaikutusta.
     Elokuvassa nähdään myös mahtava Julie Walters Mikon kodinhoitaja Ellinä, loistava Colin Firth pankinjohtaja Vilkkinä, Jeremy Swift ja Kobna Holdbrook-Smith hänen assistentteinä, sekä legendaarinen Meryl Streep hassussa roolissa Maija Poppasen kummallisena sukulaisena. Mukana on lisäksi alkuperäisestä elokuvasta tuttuja hahmoja, kuten naapurissa asuva amiraali Poiju, jota esittää tässä leffassa David Warner.

Yksi parhaista asioista Maija Poppasen paluussa on, ettei se ole mikään rahan perässä tehty turhake, vaan leffasta huokuu tekijöiden rakkaus alkuperäistä elokuvaa kohtaan. Tämä ei tosin tarkoita, että elokuvaa olisi tarvinnut tehdä - alkuperäinenhän pärjää täysin hyvin yksinään klassikkoasemansa kanssa - mutta tämän päivän jatko-osien, esiosien, uudelleenfilmatisointien sun muiden maailmassa ei ole mikään ihme, että Maija Poppanen on palannut valkokankaille... vaikkei kirjailija Travers olisi sitä hyväksynytkään. Elokuvana Maija Poppasen paluu on hyvä. Ei mikään ihmeellinen, eikä mitenkään alkuperäisen tasoinen, mutta kukapa sitä olisi odottanutkaan? En ainakaan minä. Leffassa on selkeitä hyviä asioita, kuten tuttu taianomaisuus, joitain todella hyviä asioita, kuten Emily Blunt, sekä yksi aivan mahtava kohtaus, missä yhdistellään oikeita näyttelijöitä ja piirrosanimaatiota. Kohtauksen musikaalinumero "A Cover is Not the Book" on mielestäni leffan paras, minkä lisäksi kohtaus sai minut ikävöimään vanhoja kunnon käsin piirrettyjä animaatioita. Minä siis rakastan kyllä tietokoneanimaatiota, mutta olen silti jo pidemmän aikaa toivonut Disneyltä uutta piirrosanimaatiota ja tämän leffan jälkeen toivon sitä entistä enemmän.

Itse tarina ei kuitenkaan ole mikään erityinen tällä kertaa. On viihdyttävää ja hauskaa seurata, kun Maija Poppanen vie lapsia erilaisiin seikkailuihin, mutta taustalla kulkeva syvällisempi tarina ei ole kovin kiinnostava. Se tuntuu jopa laimennetulta versiolta alkuperäisen elokuvan tarinasta, minkä takia hieman harmittaa, ettei yli 50 vuoden jälkeen ole keksitty täysin uudenlaista kertomusta. Leffa ei onneksi kuitenkaan täysin luota nostalgiaan ja viittaukset alkuperäiseen osaan eivät ole liian massivisia, vaan enemmänkin nopeita näyttäytymisiä ja repliikkejä siellä täällä. Yhdellä tapaa elokuva kuitenkin onnistuu yhdistymään alkuperäiseen osaan yllättävänkin nokkelasti. Silti rahaongelmiin liittyvä tarina ei tavoita katsojaa toivotulla tavalla. Vaikka on ihan koskettavaa, kuinka lapset yrittävät ratkaista Mikko-isänsä huolet, eivät jatkuvat seikkailut luo tunnetta siitä, että kodin pelastamisella olisi oikea kiire. Lisäksi tarinan pääroisto on kehnosti luotu, eikä hahmoa kykene pelastamaan edes hänen erinomainen näyttelijänsä.

Alkuperäisen elokuvan tavoin Maija Poppasen paluu on tietty musikaali. Harmillisesti (vaikkakin aika odotetusti) yksikään uusi laulu ei nouse vanhojen klassikoiden tasolle, vaikka mukaan mahtuu meneviä kipaleita, kuten aiemmin mainitsemani "A Cover is Not the Book". "(Underneath the) Lovely London Sky" on mukava tapa aloittaa leffa ja sen jälkeen hulluttelulaulu "Can You Imagine That?" ja hieman liikuttava "The Place Where Lost Things Go" kestävät kuuntelua kotonakin, ilman että elokuva pyörii taustalla. Eritoten pidän jälkimmäisen laulun kohdasta, jossa Poppanen toteaa, ettei mikään ole poissa ikuisesti, ainoastaan poissa paikoiltaan. Leffaan mahtuu toki välittömästi unohdettavia täytebiisejä, mutta jokainen toimii kelvollisesti elokuvan aikana. Musikaalinumerot eivät tunnu liian pitkiltä ja niihin ujutetut tanssihetket ovat veikeää katseltavaa. "Nowhere to Go But Up" huipentaa elokuvan hyvin. Se jättää mukavan olon siitä, mitä on juuri katsonut, muttei kuitenkaan herätä minkäänlaista halua nähdä kolmatta Maija Poppanen -leffaa.

Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, jonka aiempiin töihin kuuluvat parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Chicago-musikaali (2002), sekä Disneyn Into the Woods (2014), mikä vasta olikin täynnä lauluja. Marshall taitaakin musikaaliosuudet erittäin mainiosti ja onkin siis nappivalinta tämän filmin ohjaajaksi. Marshallin ongelmaksi vain koituu, ettei David Mageen käsikirjoitus ole ihmeellinen. Magee ei ole onnistunut luomaan erityisen kiinnostavaa kertomusta, vaan on päätynyt kopioimaan alkuperäisen elokuvan ikonisiksi muodostuneita asioita. Maija Poppasen paluu on kuitenkin hienosti kuvattu leffa. Mukana on useita kauniita otoksia, joita vahvistavat näyttävät efektit, tyylikäs värimäärittely, loistokkaasti luodut lavasteet ja taidolla työstetyt asut. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuvassa ole paljoa tyhjäkäyntiä. Äänimaailma on oivasti rakennettu ja Marc Shaiman on säveltänyt kelpo musiikkeja luomaan tunnelmaa. Shaiman yhdistelee tietty alkuperäisen elokuvan sävelmiä omaan työhönsä, mutta on onneksi käsikirjoittajaa enemmän pyrkinyt luomaan jotain omaa.

Yhteenveto: Maija Poppasen paluu on kelpo (mutta hieman tarpeeton) jatko-osa alkuperäiselle musikaaliklassikolle, vaikkei koskaan pääse lähellekään samaa tasoa. Elokuvan tarina ei ole kummoinen, vaan se tuntuu välillä jopa liiankin samalta kuin alkuperäisen teoksen kertomus. Mikon rahahuolista voisi saada irti paljon kiinnostavamman juonen ja pahiksen olisi voinut kirjoittaa huomattavasti paremmin, mutta jo tällaisenaan leffa pitää katsojan kiinnostuksen yllä loppuun asti. Mielenkiinnon pysymistä tosin auttaa paljon erittäin mainio roolisuoritus Emily Bluntilta, viihdyttävät musikaalinumerot ja upeat animaatiot. Käsin piirretty animaatiokohtaus saa tosissaan toivomaan, että Disney tekisi joskus muutakin kuin tietokoneanimaatioita. "A Cover is Not the Book" -hoilotus jäi itselleni leffan tähtihetkeksi ja sitä laulua kuuntelee mielellään ihan yksittäisenä kappaleena. Kovin muistettava teos Maija Poppasen paluu ei ole, mutta sen katsoo täysin sujuvasti ainakin kerran, eikä epäilijöiden tarvitse pelätä, sillä filmi ei tietenkään voi pilata alkuperäistä klassikkoa. Elokuvavuoden huipentajana Maija Poppasen paluu toimii oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mary Poppins Returns, 2018, Walt Disney Pictures, Lucamar Productions, Marc Platt Productions

Arvostelu: Aquaman (2018)

AQUAMAN

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Jason Momoa, Amber Heard, Patrick Wilson, Yahya Abdul-Mateen II, Willem Dafoe, Dolph Lundgren, Nicole Kidman, Temuera Morrison, Djimon Hounsou, Randall Park ja Julie Andrews
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

Aquaman perustuu DC Comicsin samannimiseen supersankariin, joka teki ensiesiintymisensä "More Fun Comics #73" -lehdessä vuonna 1941. Kyseessä on myös DC:n elokuvauniversumin kuudes filmi Man of Steelin (2013), Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squadin (2016), Wonder Womanin (2017) ja Justice Leaguen (2017) jälkeen, joista jälkimmäisessä Aquaman nähtiin yhtenä pääsankareista. Hahmo on vuosikausia ollut pilkattu koomisen asunsa ja tyylinsä takia, minkä takia monien hymyt hyytyivät, kun Jason Momoan näyttelemästä hahmon elokuvaversiosta julkaistiin ensimmäinen kuva ja Aquamanista oltiin tehty karski taistelija. Aquamanista suunniteltiin jo vuonna 2004 omaa filmatisointia, mutta projekti lähti kunnolla käyntiin vasta, kun DC aloitti oman elokuvauniversuminsa. Leffan teosta ilmoitettiin vuonna 2014 ja sen kuvaukset alkoivat keväällä 2017. Itse en erityisemmin innostunut, kun kuulin Aquaman-elokuvan olevan tekeillä. Hahmo ei ole koskaan kiinnostanut minua ja mielenkiintoni leffaa kohtaan heräsikin lähinnä, kun huomasin, että ohjaajana toimisi kauhukonkari James Wan. Kiinnostukseni kasvoi, kun näin Justice Leaguen ja pidin Aquamania yhtenä elokuvan paremmista puolista. En kuitenkaan sen kummemmin jäänyt odottamaan filmin ilmestymistä, mutta tämä taas johtuu siitä, että minulla on suuri haikammo ja pääasiassa veden alle sijoittuvassa elokuvassa olisi varmasti haita uiskentelemassa. Minulle tulee muutenkin epämiellyttävä olo katsoessani vedenalaisia kohtauksia, minkä vuoksi olin erittäin jännittynyt, kun menin tyttöystäväni kanssa katsomaan Aquamania sen lehdistö/kutsuvierasnäytökseen Finnkinon uudelta jättimäiseltä IMAX-valkokankaalta ja vieläpä 3D:nä.

Kun Atlantiksen kuningas Orm julistaa sodan maanpäällistä ihmiskuntaa kohtaan, Arthur Curryn eli Aquamanin täytyy löytää myyttinen kuningas Atlanin kolmikärki, noustakseen todelliseksi merten hallitsijaksi ja päättääkseen koko maailmaa uhkaavan sodan.

Jason Momoa palaa Arthur Curryn eli Aquamanin rooliin ja osoittaa jälleen olevansa oikea mies rooliin. Momoalta löytyy roolin vaatimaa lihaksikkuutta, mutta myös itseironista huumoria ja hölmöyttä, mikä tekee hänestä pidettävän hahmon. DC:n sankareissa tuntuu paikoitellen olevan ongelmana, että he ovat liiankin voittamattomia jumalolentoja, mikä tekee heistä vaikeasti lähestyttäviä, mutta Aquamanista on onneksi luotu maanläheinen (vai pitäisikö sanoa "vedenläheinen", heh heh) tyyppi ja siten helposti tykättävä. Justice Leaguessa Aquamanin taustat jäivät lähes täysin pimentoon ja hahmo vain saapui mukaan yrmyilemään tai virnuilemaan, riippuen toimiko kuvauksissa ohjaajana Zack Snyder vai Joss Whedon. Tässä leffassa Aquaman on enemmän vitsiniekka, mutta hänestä löytyy synkempääkin puolta. Hahmon taustoja avataan lisää ja hänelle kirjoitettu matka todelliseksi sankariksi on tuttu ja turvallinen, mutta hyvin toteutettuna erittäin kiinnostava.
     Justice Leaguessa nopeasti näyttäytynyt Amber Heardin esittämä atlantislainen Mera nähdään tämän elokuvan naispäähenkilönä. Mera tulee kuninkaallisesta suvusta, muttei ole täysin sinut roolinsa kanssa, jolloin hänen on helpompi lähteä etsintäreissulle Aquamanin kanssa. Heard on mainio osassaan ja hänen hahmonsa pääsee vähän väliä toimintaan erikoisten kykyjensä kanssa. Elokuvan tekijät eivät kuitenkaan ole osanneet päättää, onko hahmon tarkoitus olla nainen joka ei tarvitse miestä selvitäkseen, vai pelkkä neito hädässä, sillä taistelukyvyistään huolimatta Mera tarvitsee oudonkin usein Aquamanin pelastamaan hänet pinteestä.
     Atlantiksen johtajana, kuningas Ormina nähdään ohjaaja James Wanin vakionäyttelijä Patrick Wilson. Kuningas Orm on vallan sokaisema ja julma johtaja, ja Wilson sopii osaan kelvollisesti. Onkin vain valitettavaa, että hyvistä lähtökohdista huolimatta hahmosta on lopulta kirjoitettu todella tylsä ja hieman rasittava pahis, joka geneerisyydellään saa katsojan lähinnä pyörittelemään silmiään. Hahmolle on onnistuttu luomaan motiivi teoilleen, mutta Orm on silti unohdettava roisto, vaikka Wilson yrittääkin parhaansa.

Paljon kuningas Ormia kiinnostavampi vastus on Yahya Abdul-Mateen II:n näyttelemä Black Manta, huipputeknologisia aseita käyttävä piraatti, jolla on kalavelkoja (ehe ehe) maksettavana Aquamanin kanssa. Lähes purskahdin nauruun, kun traileria katsoessani näin Black Mantan asun, mutta itse leffassa se on yllättävänkin toimiva ja hahmosta on saatu uhkaava. On kiinnostavaa nähdä, kuinka tavallinen ihminen yrittää luoda tekniikkaa taistellakseen jumalolentoa vastaan ja Abdul-Mateen II suoriutuu osastaan erittäin oivallisesti. Harmi vain, että hahmo jätetään kuningas Ormin varjoon, eikä häntä päästetä näyttämään täyttä potentiaaliaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Aquamanin isä Thomas Curry (Temuera Morrison), kuninkaan neuvonantaja Vulko (Willem Dafoe), sekä Meran kuningasisä Nereus (Dolph Lundgren). Morrison on oikein sympaattinen tapaus sankarin ihmisisänä, joka kaipaa rakasta vaimoaan, Atlantiksen kuningatarta (Nicole Kidman). Dafoe on hieman hölmö valinta omaan rooliinsa, eikä osoita tavallista lahjakkuuttaan, mutta Lundgren on yllättäen nappivalinta arvokkaan kuninkaan osaan.

Jason Momoan ohessa elokuvan parasta antia on ehdottomasti sen maailma. Vedenalaisia maailmoja harvemmin nähdään leffoissa ja silloinkin ne ovat aika pienessä osassa. Justice Leaguessa nähtiin todella pieni vilaus tästä maailmasta, mikä herätti kiinnostuksen ja Aquaman avaa Atlantiksen maailmaa vielä enemmän. Merenpohjaan sijoittuvat kohtaukset ovat kiehtovia ja ne tekevät elokuvasta ennennäkemättömän ja raikkaan tuntuisen supersankarigenressä. Lisäksi leffa poikkeaa perinteisistä supersankarileffoista lisäämällä mukaan enemmän seikkailuelokuvan tuntua, hahmojen etsiessä myyttistä objektia ympäri maailman. Toki mukaan mahtuu perinteistä supersankarimäiskettä, mutta elokuva löytää uusia suuntia, mitkä tekevät tästä yllättävänkin tuoreen oloisen. Mäiskeestä puheenollen toimintakohtaukset ovat todella näyttäviä ja kekseliäitä. Vettä hyödynnetään taidokkaasti ja esimerkiksi Italiaan sijoittuva pitkä taisto on erinomaisesti rakennettu. DC-leffojen tapaan lopputaistelu on todella massiivinen, mutta tällä kertaa suuri sota jopa sopii mukaan, eikä käy puuduttavaksi.

Tämän lisäksi Aquaman ei ota itseään kovin vakavasti. Se on itse asiassa jopa itsetietoisen hölmö elokuva. Lähivuosina ilmestyneitä DC-leffoja, kuten Man of Steeliä ja Batman v Superman: Dawn of Justicea kritisoitiin paljon siitä, kuinka synkkiä ja ilottomia ne ovat, ja Aquaman onkin täysin niiden vastakohta. Vaikka mukana onkin synkemmät ja vakavammat hetkensä, on leffa pääasiassa todella pöhkö, värikäs ja huumorintajuinen. Tekijät ovat ymmärtäneet, etteivät he voi haudanvakavina pistää merihevosarmeijaa taistelemaan haiarmeijaa vastaan ja pistää sekaan vielä laserammuskelua merenpohjassa, vaan elokuva tiedostaa hölmöytensä ja painelee menemään oikein kunnolla. Elokuva koettelee rajojaan yllättävänkin paljon, testaten kuinka pitkälle se voi mennä hölmöydessään. Itse nautin todella paljon leffan kevyemmästä hengestä ja se tukee hienosti filmin seikkailumeininkiä. Elokuva jaksaa jatkuvasti yllättää sillä, kuinka pöhköksi se voikaan muuttua, ilman että se menettää kasvonsa kokonaan.

Vaikka elokuva onnistuukin hölmöytensä ansiosta viihdyttämään ja tarjoamaan useat naurut, eivät sen vitseiksi tarkoitetut repliikit ole kovin hyviä. Vitsirepliikit ovat itse asiassa lähes surkeita. Itse hymähdin kerran jollekin vitseistä, mutta muuten vitsit ovat lähinnä myötähäpeällisiä, sillä ne eivät ole läheskään yhtä nokkelia kuin tekijät kuvittelevat, eivätkä ne ole kummoisesti ajoitettuja. Lisäksi Aquamanilla on ongelmia kestonsa kanssa. Elokuvalla on pituutta lähes kaksi ja puoli tuntia, mistä saisi helposti noin vartin pois. Esimerkiksi Saharaan sijoittuva osio tuntuu ylipitkältä ja etenkin siinä vitsit tuottivat suurta häpeän tunnetta. Suurin ongelma leffassa kuitenkin on, että sen olisi pitänyt ilmestyä ennen Justice Leagueta. Nyt Aquamanin täytyy olla jatkoa sille, mutta samalla sen täytyy avata sankarin taustatarina niille katsojille, jotka eivät ole sarjakuvia lukeneet. Tämän elokuva tekee todella kömpelösti. Leffan menneisyyteen sijoittuva alku on vielä toimiva, mutta läpi leffan nähtävät takaumat ovat tönkösti mukaan tungettuja. Tekijät ovat selvästi halunneet kertoa omaa tarinaansa, mutta ovat tajunneet, että hahmon menneisyyttä on pakko avata. Se onkin johtanut todella innottomiin takaumiin, jotka keskeyttävät elokuvan rytmityksen joka ikinen kerta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pääasiassa kauhuleffoja, kuten Saw (2004), Riivattu (Insidious - 2010) ja Kirottu (The Conjuring - 2013) tehnyt James Wan. Wan on jo kerran aiemmin hypännyt pois mukavuusalueeltaan tehdessään toimintaviihdepläjäyksen Fast & Furious 7 (Furious 7 - 2015) ja Aquamanissa hän jatkaa samalla tyylillä. Wanilla on selvästi ollut hauskaa leffaa tehdessään, minkä lisäksi hän on todella panostanut toimintakohtauksiin. Taistelut ovat erinomaisesti kuvattuja ja koreografioituja. Muutenkin leffa on oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksessa olisi voitu panostaa enemmän kokonaisuuden rytmitykseen. David Leslie Johnson-McGoldrickin ja Will Beallin työstämä käsikirjoitus vaatisi myös selkeää hiomista, etenkin repliikkien osalta. Visuaaliset tehosteet ovat suurimmaksi osaksi näyttävät. Atlantis ja erilaiset merenelävät on hienosti toteutettu, mutta paikoitellen hahmojen hiusten liike veden alla näyttää liiankin digitaaliselta. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet taidokasta työtä luodessaan yksityiskohtaista Atlantista, minkä lisäksi äänitiimi pistää parastaan jyrisevillä ääniefekteillä. Elokuvan musiikkivalinnat ovat kuitenkin aika kamalat. Leffassa kuullaan välillä kappaleita, jotka eivät tunnu kuuluvan mukaan lainkaan ja Saharakohtauksien sävellykset tuntuvat enemmän puhtaalta komedialta ja häiritsevät tunnelmaa liikaa.

Yhteenveto: Aquaman on erittäin viihdyttävä ja hauskan pöhkö supersankariseikkailu, mikä kärsii kuitenkin hieman kehnosta rytmityksestä. Tietty elokuvan täytyy avata päähenkilön taustoja katsojille, mutta mukaan tungetut takaumat ovat erittäin kömpelösti toteutettuja. Lisäksi elokuvaa voisi tiivistää, sillä sen ei tarvitsisi kestää melkein kahta ja puolta tuntia. Tarinan roistot eivät ole mitä parhaiten kirjoitettuja, kuningas Ormin ollessa hyvin geneerinen tapaus, ja Black Mantan ollessa harmillisen alikäytetty. Elokuvaan kirjoitetut vitsit ovat yllättävänkin huonoja, mutta muuten filmi onnistuu hauskuuttamaan hölmöydellään. On aivan mahtavaa, ettei ohjaaja James Wan ole seurannut Zack Snyderin yrmyilevissä jalanjäljissä, vaan pitää oikeasti hauskaa elokuvan kanssa ja tarjoaa jatkuvasti mitä hulluimpia juttuja. Elokuva onnistuu monessa kohtaa yllättämään, kuinka pitkälle se uskaltaa mennä hölmöytensä kanssa. Jason Momoa on erinomainen nimikkoroolissa Aquamanina ja hän osaa hyvin vitsailla omalla kustannuksellaan. Amber Heard on kelpo naispääroolissa, mutta Willem Dafoe on hieman kummallinen valinta omaan osaansa. Elokuvan merenalainen maailma on äärimmäisen kiehtova ja fantastisesti luotu, minkä lisäksi leffan seikkailuhenki tekee tästä hyvin poikkeuksellisen supersankariteoksen. Toimintakohtaukset ovat todella tyylikkäät ja ongelmistaan huolimatta Aquaman onnistuu viihdyttämään erittäin mainiosti. Supersankari- ja popcornviihteen ystäville tämä filmi toimii takuulla, mutta Snyderin synkkää DC-maailmaa ihannoivat saattavat pettyä tähän pahasti. Kovin fiksua leffaa ei kannata odottaa näkevänsä, vaikka mukana onkin sanomaa saastuttamisesta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Aquaman, 2018, Warner Bros. Pictures, DC Comics, DC Entertainment, Panoramic Pictures

Arvostelu: Maija Poppanen (Mary Poppins - 1964)

MAIJA POPPANEN

MARY POPPINS

Ohjaus: Robert Stevenson
Pääosissa: Julie Andrews, Karen Dotrice, Matthew Gaber, Dick Van Dyke, David Tomlinson, Glynis Johns, Hermione Baddeley, Reta Shaw ja Reginald Owen
Genre: musikaali, lastenelokuva, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: S

Walt Disneyn Mary Poppins, eli suomalaisittain Maija Poppanen perustuu P. L. Traversin "Maija Poppanen" -kirjasarjaan, jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1934 ja viimeinen vuonna 1988. Elokuvan teko syntyi siitä, että Walt Disneyn tyttäret rakastuivat kirjoihin ja pistivät isänsä lupaamaan tekevänsä filmatisoinnin kirjojen pohjalta. Lupauksen pitäminen tuntui kuitenkin vaikealta, sillä kirjailija Travers ei uskonut leffojen tekevän oikeutta kirjoilleen, eikä uskonut Disneyn onnistuvan tarinan kanssa. Kahdenkymmenen vuoden suostuttelun jälkeen Travers lopulta suostui, kunhan hän sai päättää ratkaisevista juonikuvioista, eikä filmiä toteutettaisi animaationa. Hänen ja Disneyn suhde oli kuitenkin todella epäonnistunut, Disneyn toimiessa vähän väliä oman päänsä mukaan ja lisäämällä animaatiopätkiä ja lauluja mukaan. Kaksikon väleistä ja leffan teosta on tehty todella mainio elokuva Saving Mr. Banks (2013). Lopulta Maija Poppanen sai ensi-iltansa loppukesästä 1964 ja oli erittäin rakastettu teos. Sekä kriitikot että muut katsojat ylistivät elokuvaa ja leffa sai jopa kolmetoista Oscar-ehdokkuutta (mukaan lukien Paras elokuva), joista se voitti viisi. Travers itse kuitenkin vihasi elokuvaa ja teki varmaksi, ettei Disney saisi enää tehdä elokuvia hänen kirjoistaan. Kuitenkin nyt kun Travers on ollut kuolleena parikymmentä vuotta, Disney on julkistanut tekevänsä Maija Poppaselle jatko-osan nimeltä Maija Poppasen paluu (Mary Poppins Returns - 2018), jossa pääosaa esittää Emily Blunt. Itse näin Maija Poppasen lapsena tätini kanssa ja muistan pitäneeni siitä. En ole kuitenkaan yksittäisiä pätkiä lukuunottamatta nähnyt sitä uudestaan, kunnes vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2018. Useiden Disneyn animaatioklassikoiden ohessa mieleeni juolahti, että tässä olisi mainio tilaisuus vilkaista myös yhtiön isoin näytelty teos uudestaan ja kirjoittaa siitä, etenkin jatko-osan ilmestyessä. Katsoinkin Maija Poppasen Viaplaysta tyttöystäväni kanssa kevään viimeisenä päivänä.

Yrjö ja Vilma Pankin lapset Anna ja Mikko aiheuttavat jatkuvasti harmia lastenhoitajille, joita irtisanoutuu jatkuvasti. Tämä kuitenkin muuttuu, kun taloon saapuu Maija Poppanen...

Julie Andrews on erittäin mainio pääosassa Maija Poppasena, joka on tiukka ja tarkka hahmo, mutta myös hupsu ja maaginen. Poppasen taustoja ei elokuvassa erityisemmin avata, vaan hän vain tupsahtaa tuulen mukana Pankin perheen ovelle ja aloittaa heti hommansa. Hahmo on erittäin kiehtova ja katsojana haluaa tietää, mihin kaikkeen hän pystyy. Poppanen kykenee tietty lentämään sateenvarjonsa kanssa, mikä on noussut ikoniseksi asiaksi hahmossa, minkä lisäksi hänellä on laukku, joka vaikuttaa tyhjältä, mutta josta hän voi kaivaa kaiken aikaa lisää esineitä. Poppanen on myös äidillinen, mikä lisää hänen tykättävyyttään lasten silmissä. Kuka tahansa olisi lapsena varmasti halunnut lähteä Maija Poppasen kanssa seikkailemaan.
     Anna ja Mikko Pankkina nähdään Karen Dotrice ja Matthew Garber, jotka eivät ole kovin ihmeellisiä näyttelijöitä. Lähinnä heidän tarvitsee vain hämmästellä Maija Poppasen ihmeellisiä taitoja ja iloita kaikesta. Hahmoina sisarukset ovat aika samanlaiset ja kummatkin ovat kaiken aikaa innostuneita erilaisista seikkailuista, joille he pääsevät. Kaksikko on pidettävä, mutta välillä he ovat myös jokseenkin ärsyttäviä. Elokuvassa ei kuitenkaan täysin tule selväksi, miksi he olisivat niin kauheita, että lastenvahdit eivät kestä heitä.

Dick Van Dyke näyttelee Perttua, monitoimimiestä, joka nähdään elokuvan aikana tekemässä useita eri hommia. Välillä hän on yhden miehen orkesteri, välillä taas liitutaiteilija ja välillä nuohooja. Perttu on tuntenut Maija Poppasen jo kauan ja osallistuukin hänen ja lapsien seikkailuihin. Kyseessä on lupsakka hahmo, joka löytää maailmasta paljon hupaisia juttuja ja hän selvästi rakastaa hyvän mielen levittämistä. Van Dyke on erinomainen osassaan ja hänellä riittää energiaa läpi elokuvan. Hän esittää myös pankinjohtajaa, herra Naakkaa.
     Lasten vanhempia, Yrjö-isää ja Vilma-äitiä esittävät David Tomlinson ja Glynis Johns. Yrjö on paljon vakavampi tapaus, joka ei pidä yhtään lasten leikeistä, vaan on sitä mieltä, että heidän pitäisi alkaa ymmärtämään aikuisten asioita. Nimensä mukaan Yrjö Pankki työskentelee pankissa, mikä tuntuu olevan hänelle ehkä jopa tärkeämpää kuin oma perhe. Vilma sen sijaan on paljon rennompi ja innokkaampi leikkien suhteen. Hän toimii naisten tasa-arvon puolesta ja yrittää saada naisille äänioikeutta, mikä on todella mielenkiintoinen juonikuvio ja onkin hauska, kuinka elokuvan tapahtumien sekaan on ujutettu tällaista poliittista ajattelua ilman, että se muuttuu saarnaavaksi. Tomlinson ja Johns vetävät erittäin oivalliset roolisuoritukset, vaikka Yrjö ei erityisen pidettävä hahmo olekaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Pankin taloudenhoitaja Elli (Hermione Baddeley) ja perheen kokkina toimiva rouva Kampela (Reta Shaw), sekä perheen naapurissa asuva pöhkö amiraali (Reginald Owen), joka ampuu katollaan olevasta tykistä pari kertaa päivässä ilmoittaakseen kellonajan.

Maija Poppasen tarina on mahtava. Katsojaa kiehtoo tietää, minne kaikkialle Poppanen vie lapset ja kuinka hän saa kasvatettua heistä hyväkäytöksiset ja kunnolliset. Kaikkein parasta on kuitenkin, kun alkaa ymmärtämään, kenet Poppanen oikeasti saapui muuttamaan paremmaksi ihmiseksi, mikä tuo paljon syvällisyyttä mukaan filmiin ja todella avaa katsojan silmät. Elokuvassa nähdään paljon viihdyttäviä hetkiä, joissa päähenkilöt tekevät hullunkurisia asioita, kuten kilpailevat karusellihevosilla tai juovat teetä katonrajassa. Leffassa on pääasiassa kevyt ja lämmin tunnelma, hurmaavuudesta puhumattakaan, jolloin hymy nousee huulille ja muutamaan otteeseen pääse nauramaan ihan ääneen. Amiraalin tykkiammuskelut ovat todella hupaisia, kun Pankin perhe joutuu tiettyinä kellonaikoina varmistamaan, etteivät heidän arvotavaransa mene rikki laukauksen aiheuttaman jyrähdyksen voimasta. Homman koomisuutta lisää, että koko juttu näyttää olevan täysin arkista perheelle. Elokuvassa kuullaan myös todella tyhmä vitsi, jolle nauroin vielä leffan näkemisenkin jälkeen. Joihinkin kohtiin on saatu onnistuneesti taianomaisuutta mukaan ja lapsille mukana on tietty tärkeitä opetuksia.

Vaikka Maija Poppanen on selvä ajaton klassikko, mikä periytyy sukupolvelta toiselle ja ihastuttaa sekä lapsia että aikuisia kerta toisensa jälkeen, löytyy siitä ongelmansakin. Elokuvalla on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, mikä on lastenleffaksi turhankin mittava. Vaikka kaikenlaiset tanssi- ja musikaalinumerot ovatkin veikeitä ja päähenkilöiden seikkailut viihdyttävät, nämä kohtaukset kestävät liian kauan. Joitain hetkiä on venytetty aivan liikaa, jolloin niistä alkaa katoilla hupi ja katsojana lähinnä odottaa siirtymistä seuraavaan kohtaukseen. Elokuvasta voisi helposti leikata noin vartin pois ja silti tarina saisi kulkea täysin omalla painollaan ja rauhassa. Onneksi mukaan mahtuu koskettavia hetkiä ja yllättävänkin syvällinen loppu, mikä saa arvostamaan filmiä enemmän ja rytmitykselliset viat pystyy helpommin katsomaan sormien läpi.

Jos joku ei vielä tiennyt, Maija Poppanen todella on musikaali ja vaikka minua harmittaakin, kuinka Disney kohteli kirjailija Traversia, joka ei halunnut lauluja mukaan, täytyy tunnustaa, että kyseessä on yksi parhaista musikaaleista, minkä olen nähnyt. Ei ole mikään ihme, että tämä leffa on jäänyt elämään, sillä sen laulut jäävät soimaan päässä päiväkausiksi. Oli kyseessä sitten Pertun laulama "Chim Chim Cheree" (joka voitti Oscarin parhaasta alkuperäiskappaleesta), Maija Poppasen lääkkeenottobiisi "A Spoonful of Sugar" tai mitä luultavimmin koko elokuvan tunnetuin hoilotus "Supercalifragilisticexpialidocious", on elokuva täynnä aivan fantastisia lauluja, mitkä nostavat hymyn huulille ja tanssijalan vipattamaan. Lauluissakin käy tosin sitä, että muutama niistä kestää liian pitkään, kuten nuohoojalaulu "Step in Time" ja parin laulun välissä ei ole tarpeeksi hengähdystilaa, mutta suurimmaksi osaksi kappaleet ovat huikeita.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Robert Stevenson, joka on tehnyt pääasiassa hyvää työtä, mutta joka olisi voinut ymmärtää, ettei lastenleffan tarvitse kestää selkeästi yli kahta tuntia. Bill Walshin ja Don DaGradin käsikirjoitus on hieman liian pitkä ja sitä olisi voinut jo lyhentää, jotta tekijät olisivat tajunneet tiivistää kohtauksien kohelluksia lisää. Maija Poppanen on kuitenkin kuvattu hyvin. Elokuvassa on toimivasti yhdistelty oikeita näyttelijöitä ja animaatiota, kun päähenkilöt seikkailevat Pertun taideteoksissa. Animaatioidut eläimet ovat selvästi Disney-henkisiä ja suloisia, etenkin tarjoilijapingviinit ja kisaavat hevoset, joiden vatsat ovat suuret ja jalat ohuet. Jälleen minua harmittaa kirjailija Traversin puolesta, mutta silti täytyy sanoa, että kun kyseessä on Disney-filmi, animaation käyttö aika lailla kuuluukin asiaan. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet hienoa työtä ja elokuvan efektit ovat pääasiassa vielä tänäkin päivänä näyttävät, joten voin vain kuvitella, kuinka mullistava teos tämä oli ilmestyessään 1960-luvulla! Ei ihme, että filmi voitti Oscar-palkinnon tehosteistaan.

Yhteenveto: Maija Poppanen on ajaton ja hurmaava klassikko täynnä ikimuistettavia lauluja. Elokuvan mainio tarina imaisee mukaansa ja lopun iso paljastus tuo todella paljon syvyyttä filmiin ja nostaa sen arvoa entisestään. Mukana on myös paljon hauskoja juttuja, sekä maagisuutta. Efektit ovat kestäneet aikaa yllättävänkin hyvin ja mukana on paljon kaunista kuvastoa. Vaikka minua harmittaa, että Disney puski tahtonsa läpi, eikä kuunnellut kirjailija P. L. Traversia, olen sitä mieltä, että piirrosanimaatio ja laulunumerot sopivat filmiin täydellisesti. Näyttelijät tekevät erittäin mainiota työtä - etenkin Julie Andrews itse Poppasena, Dick Van Dyke monitoimimies Perttuna ja David Tomlinson herra Pankkina. Hieman elokuva kärsii rytmitysongelmista ja jotkut musikaalinumerot eivät tunnu koskaan loppuvan, vaikka aluksi tarjoavatkin paljon hupia. Leffasta saisi helposti leikattua kymmenestä minuutista varttiin pois, jolloin kyseessä olisi entistäkin hienompi paketti. Kestossa on sekin harmillinen ongelma, että tämän päivän lapset, jotka ovat tottuneet lyhyihin ja vauhdikkaisiin leffoihin, eivät välttämättä edes jaksa katsoa tätä loppuun. Silti Maija Poppanen on elokuva, mikä kaikkien kuuluu nähdä ainakin kerran elämässään. Supercalifragilisticexpialidocioukset siis kaikille ja Maija Poppasen paluuta odottelemaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2017 - Muokattu 9.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Mary Poppins, 1964, Walt Disney Productions

Arvostelu: Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018)

SPIDER-MAN: KOHTI HÄMÄHÄKKIVERSUMIA

SPIDER-MAN: INTO THE SPIDER-VERSE

Ohjaus: Bob Persichetti, Peter Ramsey ja Rodney Rothman
Pääosissa: Shameik Moore, Jake Johnson, Hailee Steinfeld, Brian Tyree Henry, Liev Schreiber, Mahershala Ali, Nicolas Cage, Kathryn Hahn, John Mulaney, Lily Tomlin, Kimiko Glenn, Zoë Kravitz, Luna Lauren Velez, Chris Pine, Oscar Isaac ja Stan Lee
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Hämähäkkimies on yksi kaikkien aikojen suosituimmista sankarihahmoista ja hänestä onkin tehty useita filmatisointeja. Nicholas Hammond esitti sankaria kolmessa pienen luokan rainassa Spider-Man (1977), Spider-Man Strikes Back (1978) ja Spider-Man: The Dragon's Challenge (1981). Tobey Maguire taas tähditti Sam Raimin Spider-Man - Hämähäkkimies -trilogiaa (2002-2007) ja Andrew Garfield nähtiin nimikkoroolissa The Amazing Spider-Manissa (2012) ja sen jatko-osassa (2014). 2016 hahmo liitettiin mukaan Marvelin elokuvauniversumiin ja Hämähäkkimies on esiintynyt Tom Hollandin esittämänä leffoissa Captain America: Civil War (2016), Spider-Man: Homecoming (2017) ja Avengers: Infinity War (2018). Ottaen huomioon, että hahmosta on aloitettu tämän vuosituhannen aikana jo kolme elokuvasarjaa, en voi olla ainoa, joka ajatteli "joko taas", kun Sony-yhtiö ilmoitti tekevänsä animaatioleffan hahmosta. Ilahduin, kun kuulin, että kyseessä ei olisikaan alkuperäisestä Hämähäkkimiehestä, eli Peter Parkerista kertova filmi, vaan leffa esittelisi valkokankaille toisen Hämishahmon, Miles Moralesin. Mielenkiintoni kuitenkin katosi taas, kun näin ensimmäisen trailerin elokuvasta, enkä pitänyt siitä lainkaan. Olenkin vuoden aikana unohtanut leffan ilmestymisen useaan otteeseen, kunnes se herätti mielenkiintoni jälleen lokakuussa, kun siitä nähtiin pätkä Venomin (2018) lopputekstien jälkeen. Todellisen huomioni elokuva sai vasta, kun sen arvosteluja alkoi ilmestyä ja ne kaikki ylistivät sitä maasta taivaisiin. Filmi oli jopa yli viikon sadassa prosentissa Rotten Tomatoes -sivulla! Aloin innostua leffasta ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan sen Finnkinon uuteen IMAX-saliin yhdessä tuttuni kanssa, joka tekee elokuva-arvosteluja YouTubeen kanavalle IlyaTheKid. Hän on myös tehnyt hyvin kiinnostavan lyhytleffan "The Calling" - suosittelen käymään tsekkaamassa!

Nuori Miles Morales päätyy seikkailuun, kun häntä puree radioaktiivinen hämähäkki ja hän saa Hämähäkkimiehen voimat. Samaan aikaan rikollispomo Kingpin aktivoi laitteen, jolla hän avaa aukon ulottuvuuksien välille, jolloin Milesin maailmaan alkaa ilmestyä hämähäkkisankareita muista ulottuvuuksista.

Tällä kertaa Hämähäkkimiehenä nähdäänkin Miles Morales, jonka äänenä kuullaan rap-artisti Shameik Moore. Miles teki ensiesiintymisensä sarjakuvissa vuonna 2011 ja siitä lähtien fanit ovat halunneet nähdä hänet myös valkokankailla. Hahmosta on onnistuttu tekemään todella kiehtova ja vaikka hänestä löytyy samankaltaisuuksia alkuperäisen Hämähäkkimiehen, Peter Parkerin kanssa, on hahmo tarpeeksi erilainen, jotta hänen matkansa sankariksi tuntuu tuoreelta. Miles on nuori ja älykäs poika, joka kärsii perheensä aiheuttamista paineista pärjätä koulussa, kun hän itse haluaisi päästää luovuutensa valloilleen. Uusiin voimiinsa Miles ei tutustu yhtä innokkaasti kuin Parker, vaan leffan aikana hän yrittää löytää itsestään, haluaako hän olla sankari vai palata tavalliseen elämäänsä. Hahmosta alkaa välittämään yllättävänkin paljon leffan aikana, jolloin hänen tarinansa todella liikuttaa.
     Miles ei kuitenkaan ole elokuvan ainoa Hämähäkkimies, ehei. Hänen lisäksi mukana on parikin eri Peter Parkeria, joista toinen (Chris Pine) on nuori aikuinen ja se perinteisin sankarillinen Hämis, mikä on totuttu näkemään leffoissa ja toinen (Jake Johnson) on lähes nelikymppinen, hieman lihavampi ja laiskempi Hämähäkkimies, jota ei sankarin hommat enää samalla lailla kiinnosta. Etenkin jälkimmäinen on erittäin mielenkiintoinen ja moniulotteinen tapaus, ja hänelle on onnistuttu luomaan oma juonikuvionsa, missä on myös tunnetta pelissä. Heidän lisäkseen mukana on myös Spider-Gwen (Hailee Steinfeld), joka omassa ulottuvuudessaan sai voimat Peterin sijaan, Spider-Noir (Nicolas Cage), joka ratkoi 1930-luvulle sijoittuvassa mustavalkoisessa ulottuvuudessaan rikoksia, anime-hahmoa muistuttava Peni Parker (Kimiko Glenn), joka seikkaili Japanissa 3100-luvulla hämähäkkirobottinsa kanssa, sekä hämähäkkipossu Spider-Ham (John Mulaney), joka hassutteli omassa piirrosanimaatio-ulottuvuudessaan ja pystyy vetämään taskustaan nuijia sun muita pöhköjä aseita. Spider-Gwenistäkin on saatu kiinnostava tapaus, mutta harmillisesti Spider-Noir, Peni Parker ja Spider-Ham jäävät aika yksiulotteisiksi hahmoiksi. Jokaisesta heistä löytyy oma hauska puolensa, mutta he eivät ole hahmoina erityisen kiinnostavia.

Hämähäkkimiehet ja -naiset saavat vastaansa rikollispomo Wilson Fiskin eli Kingpinin (Liev Schreiber), sekä tämän lukuisat kätyrit, kuten tohtori Mustekalan (Kathryn Hahn), Vihreän Menninkäisen (Jorma Taccone) ja Skorpionin (Joaquín Cosío). Kingpinin ruutuaika jää harmillisen vähäiseksi, mutta tekijät ovat siinä lyhyessä ajassakin onnistuneet kirjoittamaan hänelle taustatarinan, mikä motivoi hänen tekojaan. Katsojana voi jopa ymmärtää, miksi hahmo tekee niin kuin tekee. Hänen kätyreistään uusi tohtori Mustekala, eli Olivia Octavius pääsee isosti esille, mutta muuten monet roistot lähinnä aiheuttavat hetkeksi päänvaivaa sankareille. Tämä ei kuitenkaan ole huono ratkaisu, sillä leffassa on niin paljon hahmoja, että sen olisi turha yrittääkään nostaa kaikkia isoon rooliin. The Amazing Spider-Man 2 on hyvä esimerkki siitä miten käy, kun elokuva yrittää ahtaa liikaa tärkeitä tekijöitä mukaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Milesin vanhemmat, poliisi-isä Jefferson (Brian Tyree Henry) ja äiti Rio (Luna Lauren Velez), Milesin setä Aaron (Mahershala Ali), sekä Peter Parkerin vaimo Mary Jane (Zoë Kravitz) ja May-täti (Lily Tomlin), joka on todella erilainen siitä, millaisena hahmo on totuttu näkemään. Milesin äiti jää todella pieneen osaan, mutta isähahmo on kirjoitettu erinomaisesti. Milesin isä haluaa Milesin pärjäävän koulussa, eikä tämä pidä siitä, että Miles livahtaa jatkuvasti ulos tekemään graffiteja Aaron-setänsä kanssa. Milesin ja hänen isänsä välinen vaikea suhde on todella hyvin luotu ja se onnistuu parissa kohtaa koskettamaan oikein kunnolla.
     Ja kun kyseessä on Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva, leffassa nähdään tietty Hämähäkkimiehen luoneen, hieman yli kuukausi sitten menehtyneen Stan Leen lyhyt cameorooli. Yleisön reaktiosta huomasi, kuinka Stan Leen näyttäytyminen iski lujasti sydämeen ja itsekin herkistyin. Kun lopputeksteissä lukee omistusteksti Leelle ja kesällä kuolleen, Hämähäkkimiehen toisen luojan Steve Ditkon muistolle, koko yleisö alkoi taputtamaan kunnianosoituksena. Levätkää rauhassa sarjislegendat!

Vaikka olin kuullut vain ylistäviä kommentteja Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffasta, olen silti täysin hämmästynyt, kuinka upea elokuva onkaan kyseessä. Tämä on vuoden paras supersankarielokuva (kyllä, jopa parempi kuin Avengers: Infinity War), ylipäätään yksi vuoden parhaista elokuvista, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista supersankarielokuvista! Kyseessä ei ole vain mullistava teos supersankarigenressä, vaan se on myös todella merkittävä tapaus animaationa. Yleensä kerron animaatioiden teknisistä puolista vasta arvostelun loppupäässä, mutta tämän filmin animointi on niin vaikuttavaa, että siitä on pakko puhua jo nyt. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on visuaalisesti aivan mieletön. Näin ällistyttävän kekseliästä animointia en ole nähnyt aikoihin. Elokuva todella näyttää siltä kuin joku olisi loihtinut sarjakuvan sivut heräämään henkiin. Animaattorit ovat yhdistäneet tavallista piirrosanimaatiota tietokonetyöhön, jolloin leffa on erinomainen yhdistelmä erilaisia tyylejä. Hahmojen liikkeet ovat paikoitellen takeltelevia kuin piirretyissä ja välillä taas täysin sulavia kuten tietokoneanimaatioissa. Varjostukset ovat kuin suoraan sarjakuvapiirroksista revittyjä ja mukana on jopa ajatuskuplia, keltaisia tarinankerrontapalkkeja, sekä nopeita tekstejä, mitkä ilmestyvät lyöntien tai ihan vain tietokoneen näppäimistön naputtelun takia. Kuvan päällä on vieläpä filtteri, mikä saa elokuvan näyttämään vanhalta painetulta sarjikselta. Leffa hyödyntää värejä hurjalla tavalla, mikä tekee katselukokemuksesta jopa hypnoottisen. Useassa kohtaa elokuvan vahva ja korostettu visuaalinen tykitys muuttuu jopa henkeäsalpaavaksi.

Elokuva on muutenkin visuaalisesti todella kiehtova teos, sillä mukana on niin paljon viittauksia sarjakuviin, peleihin ja leffoihin, että aloin toivomaan kaukosäädintä, jolla olisin voinut vähän väliä pausettaa filmin tutkiakseni kuvia tarkemmin. Mukana on paljon viittauksia sarjakuviin, joista tosifanit ovat varmasti riemuissaan, sekä hauskaa kettuilua vanhoille Spider-Man -leffoille. Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:a (Spider-Man 3 - 2007) pilkataan oikein kunnolla, vaikka samalla osoitetaan, ettei se ole täysin kuraa. Hämähäkkimies-oheistuotteidenkin kustannuksella naureskellaan ja muutenkin leffa on todella itseironinen. Tämä on itse asiassa aika hulvaton teos. Elokuvan aikana saa nauraa ääneen monen monta kertaa ja se sisältää todella nokkelia vitsejä. Huumoria riittää eri makuihin ja sekä lapset että aikuiset voivat kokea suurta iloa leffaa katsoessaan. Muutenkin elokuva tuottaa suurta iloa, sillä se on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä. Puolessa välissä filmiä tarina voisi kaivata pientä tiivistämistä, mutta muuten aika ei todellakaan käy pitkäksi leffaa katsoessa.

Vauhtia elokuvassa todella riittää. Nopeatempoiset seittisinkoilut tarjoavat useita vau-efektejä ja toimintakohtaukset ovat kekseliäitä, hyödyntäessään eri hämähäkkihahmojen monipuolisia kykyjä ja tarjoten jatkuvasti jotain uutta. Elokuva tuntuu muutenkin tarjoavan jatkuvasti jotain uutta, oli kyse sitten supersankarikliseiden väistelemisestä tai visuaalisesti muuttuvasta teoksesta. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että elokuva sisältää hyvän tarinan ja hyvät hahmot, joiden ansiosta se onnistuu koskettamaan oikein kunnolla. Miles Morales on niin mahtavasti kirjoitettu hahmo, että hänestä alkaa tosissaan välittämään. Hahmo rakennetaan niin taidokkaasti, että kun hän vihdoin pistää päälle kunnon asunsa ja hyppää pilvenpiirtäjän katolta taistoon, kylmät väreet valtasivat kehoni. En ole aikoihin kokenut tällaista riemua katsoessani elokuvaa, enkä malta odottaa, että näen Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia uudestaan. Enkä todellakaan malta odottaa jatko-osaa, minkä Sony on jo luvannut.

Elokuvan ohjauksesta vastaa kolmikko Bob Persichetti, Peter Ramsey ja Rodney Rothman. Ennen leffan näkemistä pelkäsin, että näin monta ohjaajaa koituisi leffan tuhoksi, mutta onneksi trio pitää paketin mestarillisesti hallussaan alusta loppuun. Rothmanin ja Phil Lordin työstämä käsikirjoitus on aivan mahtava ja he onnistuvat jatkuvasti yllättämään keksinnöillään. Leffan visuaalista puolta en vain voi kehua tarpeeksi. Animaattorit ovat tehneet käsittämättömän täydellistä työtä ja on huutava vääryys, jos Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia ei voita parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkintoa. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja säveltäjä Daniel Pemberton on saanut aikaiseksi loistokkaita musiikkeja, jotka nostattavat hienoa tunnelmaa entisestään.

Yhteenveto: Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on sekä yksi vuoden parhaista elokuvista, että yksi kaikkien aikojen parhaista supersankarielokuvista! Kyseessä on myös ehdoton merkkiteos animaationa, sillä visuaalisesti elokuva on sellaista silmäkarkkia, ettei tällaista ole ennen nähty. Leffan muuttuva, väreillä pommitteleva ja sarjakuvien ulkoasua hyödyntävä animointi on hypnoottista katseltavaa. Mukana on useita todella vaikuttavia hetkiä, jotka tarjoavat kylmiä väreitä, sekä koskettavia kohtauksia, mitkä oikeasti iskevät suoraan sydämeen. Nauraakin saa, sillä leffa on suurimmaksi osaksi jopa hulvaton nerokkaiden vitsiensä ja oivallustensa kanssa. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että elokuvan tarina on äärimmäisen kiehtova ja sen päähenkilö Miles Morales on erinomaisesti kirjoitettu. Muitakin kiinnostavia hahmoja löytyy ja plösähtänyt Hämähäkkimies ja energinen Spider-Gwen ovat mahtavat lisäykset. Kingpinin roistomotivaatio käy selväksi, mutta häntä voisi nähdä enemmänkin. Leffan ainoa ongelma on, että Spider-Ham, Peni Parker ja Spider-Noir jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta silloinkin on ymmärrettävää, ettei elokuva voi samalla tavalla panostaa kaikkiin hahmoihinsa. Jo näin elokuva tasapainottelee useiden hahmojen kanssa paremmin kuin The Amazing Spider-Man -elokuvat. Kaiken kaikkiaan Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on pakko-katsottavaa niin sarjakuvafaneille kuin hämmästyttävää animaatiota arvostaville. Leffasta löytyy myös syvällisyyttä, mikä voi toimia myös niille, jotka eivät muuten supersankareista innostu. Itse innostuin tästä elokuvasta erittäin paljon, enkä malta odottaa jatkoa!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä Hämis-fanien todella täytyy nähdä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spider-Man: Into the Spider-Verse, 2018, Sony Pictures Animation, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures Corporation, Lord Miller, Marvel Animation, Marvel Entertainment, Pascal Pictures

Arvostelu: Elf (2003)

ELF

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Will Ferrell, James Caan, Zooey Deschanel, Daniel Tay, Mary Steenburgen, Bob Newhart, Ed Asner, Faizon Love, Amy Sedaris, Kyle Gass, Andy Richter, Jon Favreau ja Peter Dinklage
Genre: komedia, seikkailu, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Elf on Jon Favreaun ohjaama jouluelokuva vuodelta 2003. Sen suunnittelu lähti käyntiin jo 1990-luvulla, kun käsikirjoittaja David Berenbaum sai idean ihmisten maailmaan tutustuvasta tontusta. Elokuva pysyi kirjoitusvaiheessa pitkään ja sitä työstettiin useasti uudestaan, kunnes projekti lähti vihdoin kunnolla liikkeelle. Alunperin päärooliin kaavailtiin Jim Carreyta, mutta hän hylkäsi tarjouksen, jolloin rooliin valittiin Will Ferrell. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Elf sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2003. Suomeen leffa tosin saapui vasta 2005 suoraan DVD:lle. Elokuva oli iso hitti ja se voitti kriitikotkin puolelleen. Kyseessä onkin yksi 2000-luvun suosituimmista joulufilmeistä. Itse näin Elfin muutama vuosi sitten ennen joulua ja pidin sitä ihan hauskana kohelluksena. Olen välillä pohtinut leffan uudelleenkatselua ja suunnittelin jo viime vuonna arvostelevani tämän ennen joulua. Päädyin kuitenkin arvioimaan eri elokuvat, jolloin Elf siirtyi tälle vuodelle. Ja kun marraskuussa halloweenin juhliminen päättyi, päätimme tyttöystäväni kanssa aloittaa joulun vieton katsomalla Elfin.

Buddy on koko elämänsä luullut olevansa joulutonttu kuten kaverinsa, kunnes eräänä päivänä hänelle selviää, että hän onkin ihminen. Buddy päättää jättää Joulupukin pajan ja matkustaa New Yorkiin etsimään isäänsä.

Will Ferrell näyttelee tarinan päähahmo Buddy-tonttua, jonka elämä kokee aikamoisen muutoksen elokuvan aikana. Buddy on elänyt koko elämänsä Joulupukin pajalla tonttujen kanssa ja oppinut heidän tapansa. Kun hän siis reissaa New Yorkiin, on hän täysin ulalla kaikesta. Aluksi Buddyn kohellus ja kaiken leikkimiseksi mieltäminen naurattaa, mutta välillä hän muuttuu myös aika ärsyttäväksi. Elokuva pyrkii korostamaan Buddyn hyväsydämisyyttä, antaen siten katsojalle mahdollisuuden hyväksyä tämän hölmöilyt, mutta joissain kohdissa tämä ei täysin onnistu ja katsojana on täysin niiden puolella, jotka suuttuvat Buddylle. Pääasiassa hahmo kuitenkin toimii, mikä johtuu lähinnä Ferrellin mahtavasta heittäytymisestä. Ferrell joutuu tekemään leffassa paljon asioita, mistä tulisi kenelle tahansa todella huono olo ja voin kuvitella, että hän on joutunut tekemään ne monta kertaa.
     New Yorkissa Buddy kohtaa erilaisia persoonia, jotka suhtautuvat hyvin eri tavoin Buddyn tonttuiluun. Gimbels-tavaratalossa työskentelevä Jovie (Zooey Deschanel) pitää Buddya kummallisena, mutta alkaa vähitellen tottumaan tämän erilaisuuteen. Jovien pomo (Faizon Love) taas ei innostu Buddyn tyylistä. Elokuvan ohjaaja Jon Favreau tekee pienen roolin Buddya ihmettelevänä lääkärinä ja Game of Thrones -sarjasta (2011-) tuttu Peter Dinklage nähdään ylimielisen kirjailijan roolissa. Buddyn isä Walter Hobbs (James Caan) on laimeahko versio "Saiturin joulu" -tarinan ("A Christmas Carol" - 1843) Scroogesta, vanhasta työnarkomaanista, joka laiminlyö rakkaitaan ja jolla ei todellakaan ole aikaa joululle. Tästä syystä katsojana säälii hieman Walterin vaimoa (Mary Steenburgen) ja poikaa (Daniel Tay), jotka ovat paljon kiinnostuneempia Buddysta kuin Walter. Steenburgen ja Tay ovat kelpo valinnat rooleihinsa ja niin ovat myös Caan ja Zooey Deschanel, joka uskottavasti ei tunne kuuluvansa mihinkään joukkoon.
     Elokuvassa nähdään myös Bob Newhart Buddyn tonttuisänä ja Ed Asner Joulupukkina. Newhart on oivallinen huolehtivana isähahmona, mutta Asnerista tuntuu hieman puuttuvan sitä lämpöä, minkä Joulupukki tarvitsisi.

Olin oikein ilahtunut, sillä pidin Elfistä tällä katselukerralla enemmän kuin aiemmin. Ei kyseessä ole mikään maailmaa mullistava tai kovin ihmeellinen teos, mutta elokuva sai minut mukavasti hyvälle joulumielelle ja odottamaan joulun aikaa, joten filmi onnistui oikein mainiosti tavoitteessaan. Siitä riittää erittäin hyvin hupia ja riemua koko perheen yhteiseen joululeffahetkeen, sillä huumoria on mukana moneen makuun. Lapset pääsevät nauttimaan hassusta koheltamisesta ja Buddyn tietämättömyydestä, kun taas aikuisia saattavat naurattaa ovelasti piilotetut tuhmat jutut tai tietyt asiat, mitä he saattavat huomata itsestään elokuvaa katsoessaan. Kaikenikäiset voivat nauraa Buddyn saapumiselle New Yorkiin ja itse ainakin nautin suuresti myötähäpeästä syntyvästä komediasta. Kaikkein eniten koin riemua kuitenkin siitä, että elokuvan tekijöillä on selvästi ollut hauskaa ja se vasta onkin tärkeää. Leffaa on selvästi tehty enemmän huvin kuin rahan takia, mikä myös näkyy lopputuloksessa.

Elokuvasta löytyy myös erittäin kiinnostava juoni ja vaikka tarina onkin hyvin perinteinen ja yllätyksetön, on sitä miellyttävä seurata alusta loppuun. Mukana on tietty tärkeitä teemoja ja sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, että ymmärtää, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Nämähän eivät ole tärkeitä juttuja vain lapsille opeteltavaksi, vaan myös aikuisille, jotka tuntuvat unohtavan tällaisia asioita jatkuvasti. Ja ennen kaikkea Elfistä löytyy hilpeää joulumieltä, mikä joistakin kyynikoista saattaa tuntua ällöltä, mutta omasta mielestäni tietty yliampuvuus juuri kuuluu jouluun ja siten myös joululeffoihin. Kirkkaat värit, herkuilla mässäily, yhteislaulut, perheen merkitys ja lahjojen antamisen ilo ovat asioita, joiden kuuluu olla läsnä jouluelokuvissa ja niitä todella löytyy Elfistä. Buddyn intoilu käy paikoitellen hieman raskaaksi, mutta toisaalta maailma olisi varmasti parempi paikka, jos monet muutkin innostuisivat joulusta yhtä lapsenomaisesti.

Tänä päivänä Jon Favreau on tunnettu ohjaaja, joka on tehnyt mm. isot hittielokuvat Iron Man (2008) ja Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016), mutta 2000-luvun alussa hän ei ollut tehnyt vielä mitään erityisen merkittävää. Elfillä Favreau osoittaa taitonsa ohjaajana sekä komediapuolella että muutenkin tunnelman luojana. Ei tämäkään mikään erityisen merkittävä työ ollut, mutta antoi varmasti hyvän pohjan hänelle siirtyä isompiin projekteihin. David Berenbaumin idea on oivallinen ja nokkela, vaikka hän kierrättääkin kliseitä, etenkin loppupäässä leffaa. Kuvaus ei ole millään tapaa erityisen hätkäyttävää, mutta ajaa asiansa, kuten tekee myös leikkaus. Lavasteet ja efektit ovat kuitenkin hyvin silmiinpistävät. Tekijöillä ei ollut erityisen suurta budjettia käytössään, mutta he ovat onnistuneet kääntämään sen edukseen ja leikitelleet visuaalisuuksilla. Joulupukin paja ja Korvatunturi (tai siis Pohjoisnapa missä jenkit luulevat Joulupukin majailevan) ovat aivan päivänselvät lavasteet studiossa. Erikoisina olentoina on käytetty nukkeja ja monet jutut näyttävät pahvisilta. Tämä ei kuitenkaan haittaa, vaan se jopa tuo oman hauskan lisäyksensä, sillä tekijät ovat selvästi halunneet paikan näyttävän sellaiselta. Laadukkain tehoste leffassa on niksit, joilla muut tontut on saatu näyttämään pieniltä Buddyn vieressä. Tämä on toteutettu nokkelilla huijauksilla ja tietokone-efekteillä ja lopputulos näyttää edelleen mainiolta. Äänimaailmakin toimii ja John Debneyn säveltämät musiikit sisältävät mukavaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Elf on kelpo jouluelokuva täynnä lämpöä, värejä ja kohellusta. Leffa tarjoaa hupia niin lapsille kuin aikuisillekin ja se nostaa mukavasti joulumielen pintaan. Elokuvan tarina on kiinnostava ja vaikka se on aika ennalta-arvattava, pitää se mielenkiinnon yllä loppuun asti mainioilla hetkillään. Will Ferrell heittäytyy mahtavasti päähahmo Buddyn rooliin ja vaikka hahmo välillä ärsyttääkin yli-innostuksellaan, on hän todella pidettävä tapaus, toivoessaan aina parasta muille. Muutkin näyttelijät ovat oivallisia valintoja rooleihinsa, vaikka jäävätkin jatkuvasti Ferrellin varjoon. Elokuvasta löytyy aika lailla kaikkea, mitä kunnon joulufilmistä kuuluukin ja hyviä opetuksia, joita joidenkin aikuistenkin pitäisi oppia uudestaan. Visuaalisesti leffa on hauskasti toteutettu ja kömpelöt efektit sopivat mukaan täydellisesti. Kokoero Buddyn ja muiden tonttujen välillä on erinomaisesti toteutettu. Elf sopii oikein hyvin koko perheen yhteiseen jouluelokuvahetkeen ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille joulusta intoileville. Kyynikoille ja Ferrellistä piittaamattomille tätä ei tosin ole tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Elf, 2003, New Line Cinema, Guy Walks into a Bar Productions, Gold/Miller Productions, Mosaic Media Group, Shawn Danielle Productions Ltd.