Pääosissa: Austin Butler, Regina King, Zoë Kravitz, Matt Smith, Liev Schreiber, Vincent D'Onofrio, Benito A Martínez Ocasio, Nikita Kukushkin, Yuri Kolokolnikov ja D'Pharaoh Woon-A-Tai
Genre: rikos, komedia, trilleri
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16
Caught Stealing perustuu Charlie Hustonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2004. Jo vuonna 2013 David Hayter aikoi tehdä kirjasta elokuvasovituksen, jota olisi tähdittänyt Patrick Wilson, mutta projekti ei edennyt. Vuonna 2024 Sony Pictures ilmoitti Hustonin itse kirjoittavan studiolle elokuva-adaptaatiota, jonka ohjaisi Darren Aronofsky. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Caught Stealing saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Hustonin kirja ei ole tuttu, mutta kiinnostuin heti, kun kuulin Aronofskyn tekevän uutta elokuvaa ja kun näin leffan näyttelijäkaartin. Kävinkin uteliaana katsomassa Caught Stealingin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1998 New Yorkissa Hank Thompson tekee naapurilleen Russille palveluksen ja huolehtii tämän kissasta, kun mies matkustaa Lontooseen näkemään sairasta isäänsä. Pian Hankille valkenee, että Russ on sotkeutunut hämärähommiin ja Hank joutuu keskelle kahden rikollisjengin konfliktia.
Pääroolissa Hank Thompsonina nähdään Elvis-elokuvan (2022) nimikkoroolista tuttu Austin Butler. Hank on entinen pesäpallolupaus ja nykyinen baarimikko, joka yrittää pitää elämäänsä kasassa, soitellen päivittäin äidilleen ja tapaillen rakastamaansa Yvonnea (Zoë Kravitz). Kun Hankin naapuri Russ (Matt Smith) eräänä iltana saapuu Hankin ovelle hätäpäissään, kertoen että hänen täytyy matkustaa Lontooseen tapaamaan sairasta äitiään, Hank huomaa yhtäkkiä pitävänsä huolta Russin kissasta Budista ja joutuvansa osaksi tämän rikollisia puuhia. Butler näyttää jälleen olevansa yksi tämän hetken kiinnostavimmista nimistä Hollywoodissa, heittäytyen vakuuttavasti roolinsa vietäväksi, kun menneisyyden traumojen keskellä kamppaileva Hank joutuu New Yorkin alamaailman pyöriteltäväksi. Myös Kravitz ja etenkin rääväsuista naapuria esittävä Smith ovat oivat rooleissaan, eikä pidä missään nimessä unohtaa Budia esittävää, erinomaisesti koulutettua Tonic-kissaa.
Elokuvassa nähdään myös Benito A Martínez Ocasio, eli rap-artisti Bad Bunny rikollisena Coloradona ja Nikita Kukushkin ja Yuri Kolokolnikov tämän kätyreinä, Vincent D'Onofrio ja Liev Schreiber rikollisina juutalaisveljeksinä Shmullynä ja Lipana, sekä Regina King etsivä Romanina, joka saapuu tutkimaan, kun Coloradon kätyrit hakkaavat Hankin rappukäytävässä, etsiessään Russia. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. D'Onofrio ja Schreiber ovat mainiot rikollisveljeksinä, jotka vaikuttavat lämpimiltä ja mukavilta, mutta voivat äityä todella julmiksi sille tuulelle sattuessaan.
Caught Stealing osoittautui erittäin hyväksi elokuvaksi ja jälleen varsin erilaiseksi lisäykseksi Darren Aronofskyn monipuoliseen filmografiaan. Leffasta löytyy tiettyä tragediaa, sekä synkkiä puolia, mutta se ei kuitenkaan uiskentele läheskään niin tummissa vesissä kuin ohjaajan tunnetuimmat työt, kuten vaikkapa Unelmien sielunmessu(Requiem for a Dream - 2000). Kyseessä on sopivassa määrin trilleriä ja komediaa sekoittava rikosleffa, joka nappaa tehokkaasti mukaansa, kun Russ häipyy Lontooseen, jättäen Bud-kissansa Hankille ja kun hämäräheput saapuvat koputtelemaan ovea. Ennen kuin Hank edes tajuaa, hänet on jo kiskaistu mukaan tapahtumaketjuun, josta ei äkillisiä kuolemia puutu ja onkin mukaansatempaavaa seurata tämän ketjun eskaloitumista.
On kiinnostavaa ryhtyä Hankin kanssa selvittämään, että mihin ihmeeseen hän on joutunut mukaan ja mitä Russ on tehnyt, saadakseen useammankin tahon peräänsä? Osa kohtauksista ovat tiivistunnelmaisia jännitysnäytelmiä, osa rujon väkivaltaisia ja osa yllättävänkin hauskoja. Leffassa on pari toistuvaa vitsiä, jotka jaksavat naurattaa joka kerta. Muutenkin elokuvaan on ovelasti upotettu yksityiskohtia, jotka huipennetaan loppusuoralla palkitsevan tuntuisesti. Varttia vaille parin tunnin kestossa Caught Stealingiin ei juuri ylimääräistä mahdu ja elokuva viihdyttää mukavasti viime minuuteille asti. Kirjojen puolella kyse on vasta trilogian avausosasta, mutta omasta mielestäni leffa päättyy niin, etten jäänyt kaipaamaan jatkoa.
Aronofsky yhdistelee sulavasti kertomuksen synkempiä ja humoristisempia puolia, mikä näkyy erityisesti D'Onofrion ja Schreiberin hahmoissa, joissa tämä kepeyden ja julmuuden yhdistelmä tarjoaa kunnon jännitettä, kun koskaan ei voi tietää, milloin toinen miehistä ryhtyy häikäilemättömiin tekoihin. Charlie Hustonin käsikirjoitus on oivallinen ja hän kuljettaa käänteitä täynnä olevaa kertomusta sujuvasti maaliinsa. Caught Stealing on myös pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on onnistuneesti työstetty. Musiikit on säveltänyt Rob Simonsen ja ne esittää Idles-yhtye. Yhteistyö toimii ja musiikit säestävät jännittävää menoa hyvin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Caught Stealing, 2025, Columbia Pictures, Protozoa Pictures
Pääosissa: Naomi Ackie, Channing Tatum, Alia Shawkat, Adria Arjona, Christian Slater, Haley Joel Osment, Liz Caribel, Trew Mullen, Simon Rex, Levon Hawke, Geena Davis, María Elena Olivares, Cris Costa ja Kyle MacLachlan
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16
Blink Twice on näyttelijä Zoë Kravitzin esikoisohjaus. Kravitz oli vuosia halunnut kokeilla elokuvantekoa kameran toisella puolella ja ryhtyi vuonna 2017 kynäilemään käsikirjoitusta, joka kulki työnimellä "Pussy Island". Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022 ja nyt Blink Twice on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Kravitzin kokeilevan onneaan ohjaajan penkillä ja kiinnostukseni kasvoi, kun näin elokuvan lupaavan trailerin. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Blink Twicen heti elokuvan ensi-iltapäivänä.
Cocktail-tarjoilija Frida saa kutsun teknomoguli Slater Kingin paratiisisaarelle. Aluksi jatkuva juhlinta vaikuttaa huippulomalta, mutta pian Frida alkaa epäillä, että saarella on meneillään jotain shokeeraavaa...
I Wanna Dance: The Whitney Houston Movieta (Whitney Houston: I Wanna Dance With Somebody - 2022) tähdittänyt Naomi Ackie näyttelee Fridaa, cocktail-tarjoilijaa, joka haaveilee hulppeammasta elämästä ja kiinnostuukin työkeikkanaan toimivan varainkeruugaalan järjestävästä teknomoguli Slater Kingistä, jota näyttelee ohjaaja Kravitzin poikaystävä Channing Tatum. Frida on pidettävä hahmo ja varmasti samaistuttava monelle, tämän painaessa tylsää duunia ja tarttuessa sitten tietty aikamoiseen irtiotto arjesta -tarjoukseen. Ackie on hyvä valinta rooliinsa ja mainio on myös Tatum, josta löytyy karismaa hurmaavaksi bisnesmieheksi ja joka parantaa otettaan elokuvan edetessä.
Elokuvassa nähdään myös Alia Shawkat Fridan työkaveri-kämppis-bestiksenä Jessinä, joka pääsee myös paratiisisaarelle, sekä Adria Arjona, Haley Joel Osment, Christian Slater, Liz Caribel, Trew Mullen, Geena Davis, Simon Rex, Levon Hawke, Cris Costa ja Kyle MacLachlan saaren muina vieraina, Sarahina, Tomina, Vicinä, Camillana, Heatherina, Stacyna, Codynä, Lucasina, Stanina ja tohtori Richinä. Sukuvika-komediasarjasta (Arrested Development - 2003-2019) tuttu Shawkat on lystikäs osassaan ja hän ja Ackie vakuuttavat siitä, että he olisivat olleet parhaita ystäviä vuosikaudet. Oivallinen on kanssa alkukesän Hit Man -leffassakin (2023) nähty Arjona fiktiivisestä Selviytyjät-tyyppisestä sarjasta tunnettuna Sarahina.
Blink Twice alkaa sisältövaroituksella, elokuvan käsitellessä vallan väärinkäyttöä ja sisältäessä kuvausta seksuaalisesta väkivallasta. Kyseessä onkin hyvin ajankohtainen trilleri, jonka kauhukertomuksesta on helppo vetää yhtymäkohtia tosielämän ikäviin tapauksiin. Mukana on pari kohtausta, jotka saattavat laukaista herkemmällä ja/tai traumaattisen kokemuksen läpikäyneellä katsojalla paniikkikohtauksen, joten tässä tapauksessa suosittelen elokuvaa varauksella. Muuten suosittelen varsin lämpimästi käymään kurkkaamassa Blink Twicen, sillä kyseessä on oikein toimiva jännäri ja ennen kaikkea ihan pätevä esikoiselokuva Zoë Kravitzilta.
Kravitzin työssä parasta on hänen ohjauksensa. Hän rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti ja hissuksiin. Aluksi unelmalomalta paratiisisaarella vaikuttava reissu alkaa vähitellen saada synkkiä pilviä ylleen ja meno muuttuu kohtaus kohtaukselta epämiellyttävämmäksi. Kravitz ei paljoa säästele katsojaansa, vaan ne parit aiemmin mainitut kohtaukset ovat aidosti ahdistavia. Painostavuuden lisäksi sekaan on ujutettu myös hyvää huumoria, paikoin varsin synkkää sellaista ja kelpo satiiria. Kravitzin käsikirjoitus ei kuitenkaan ole yhtä vahva kuin ohjaus ja itse jäin kaipaamaan menoon jotain mojovampaa koukkua. Kenelle ihan oikeasti tulee yllätyksenä, että naisen ohjaamassa ja käsikirjoittamassa trillerissä valkoisen rikkaan miehen bilesaari ei ole kiva paikka naisille? Fridalta ja muilta kestää todella kauan hoksata asian todellinen laita, mutta tämänkin jälkeen leffa kulkee turhan yllätyksettömiä polkuja lopputeksteihin asti. Alusta saakka Kravitz istuttaa katsojan mieleen tarinan loppupään kannalta tärkeitä yksityiskohtia, mutta tekee sitä turhankin alleviivaavasti, jolloin näiden yksityiskohtien todellisen merkityksen voi arvata hyvissä ajoin etukäteen. Siitä huolimatta, että käsikirjoitus kaipaisi hieman potkua, on Blink Twice silti pääosin hyvä jännäri, joka jättää positiivisena odottamaan, mitä Kravitz seuraavaksi tekee kameran takana.
Tekniseltäkin puoleltaan Blink Twice on hyvin tehty. Se on taitavasti kuvattu ja kameratyöskentelyllä ja leikkauksella korostetaan epämiellyttävää ilmapiiriä, kun kuvat ovat esimerkiksi hieman vinksahtaneita tai vaivaannuttavan lähellä kohteitaan. Luksussaaren lavastukset ovat hienot, puvustus on oivaa ja maskeeraukset äityvät kivan rajuiksi. Äänimaailma on hyvin rakennettu Chanda Dancyn musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Blink Twice, 2024, Metro-Goldwyn-Mayer, Bruce Cohen Productions, Free Association, Redrum
Ohjaus: Joaquim Dos Santos, Kemp Powers ja Justin K. Thompson
Pääosissa: Shameik Moore, Hailee Steinfeld, Brian Tyree Henry, Luna Lauren Vélez, Jason Schwartzman, Oscar Isaac, Jake Johnson, Issa Rae, Daniel Kaluuya, Greta Lee, Shea Whigham, Amandla Stenberg, Jorma Taccone, Rachel Dratch, Zoë Kravitz ja Andy Samberg
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12
Marvelin sarjakuviin perustuva animaatioelokuva Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia(Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) oli taloudellinen hitti ja parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -voittaja, joten jatkoa oli tietty luvassa. Phil Lord, Christopher Miller ja David Callaham ryhtyivät kirjoittamaan leffaa, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi käynnistyi. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2022, mutta keväällä 2020 alkaneen koronaviruspandemian vaikeutettua tuotantoa, ensi-iltaa siirrettiin ensin loppuvuoteen 2022 ja lopulta se siirrettiin alkukesään 2023. Nyt Spider-Man: Across the Spider-Verse on saapunut elokuvateattereihin ja minulle kyseessä oli yksi vuoden eniten odottamistani elokuvista. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia yllätti minut toden teolla ja olen sen ilmestymisestä asti halunnut lisää. Kävinkin katsomassa Spider-Man: Across the Spider-Versen heti ensi-iltapäivän ensimmäisessä IMAX-näytöksessä.
Miles Morales kamppailee siviilielämänsä ja supersankariminänsä Spider-Manin välillä, kun toisen universumin Gwen Stacy kiskaisee hänet uuteen seikkailuun, täynnä hämähäkkivoimaisia yksilöitä eri maailmoista, voittaakseen multiversumissa tuhoa aiheuttavan Spotin.
Neljän ja puolen vuoden odotuksen jälkeen Miles Morales (äänenä Shameik Moore) seittisinkoilee takaisin valkokankaille, toimien Peter Parkerin kuoleman jälkeen oman maailmansa ainoana Spider-Manina. Hahmolle ominaiseen tapaan Milesille tuottaa vaikeuksia saada tavallinen elämänsä ja supersankaripuolensa kulkemaan käsi kädessä. Koulu kärsii, sillä roistojen jahtaaminen on paljon kiinnostavampaa puuhaa, mikä taas aiheuttaa harmaita hiuksia Milesin vanhemmille, Rio-äidille (Luna Lauren Vélez) ja Jefferson-poliisi-isälle (Brian Tyree Henry). Hahmolle on kirjoitettu oivallinen, joskin tässä kohtaa useamman Spider-Man -elokuvan jälkeen hyvin tyypillinen kehityskaari, missä Milesin täytyy löytää oma paikkansa kaiken keskellä.
Kuten varmaan kaikilla on tiedossa ykkösleffan ja runsaan mainonnan jälkeen, Miles ei suinkaan ole ainoa Spider-tyyppi tässä elokuvassa. Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät merkittävämpään rooliin nouseva Gwen Stacy (Hailee Steinfeld), sekä elämänsä kuntoon saanut Peter B. Parker (Jake Johnson). Myös lopputekstikohtauksessa käväissyt Miguel O'Hara, eli Spider-Man 2099 (Oscar Isaac) on menossa mukana. Hän johtaa Spider-yhteiskuntaa, johon kuuluvat multiversumin monet erilaiset Spider-tyypit. Ja huhhuh, tässä leffassa muuten riittää Spider-tyyppejä! On moottoripyöräilevää Jessica Drew'ta (Issa Rae), intialaista Pavitr Prabhakaria (Karan Soni), punkkari Hobieta (Daniel Kaluuya) ja ties vaikka ketä! Bongailtavaa riittää useammaksi katselukerraksi ja kovimmat Hämisfanit voisivat pistää kuvia pauselle ja nimetä varmaan kymmeniä eri versioita ikonisesta sankarista. Gwen nousee muista Spider-tyypeistä selväksi ykköseksi ja hän on lähestulkoon elokuvan päähenkilö siinä missä Mileskin. Hahmolle on kirjoitettu oma juonikuvionsa, joka - yllätysyllätys - liittyy vaikeaan tasapainotteluun siviiliminän ja supersankariminän välillä.
Vastaansa nämä Spider-Manit ja -Womanit ja muut Spider-kaikenlaiset saavat Spotin (Jason Schwartzman), jolla on kyky luoda portaaleja, joiden kautta hyppiä paikasta toiseen. Ja kun Spot hoksaa pystyvänsä hyppimään myös eri ulottuvuuksien välillä, on koko multiversumi vaarassa. Kyseessä on mainio, mutta hieman alikäytetty hahmo, joka meinaa unohtua pitkin leffaa, vaikka hänen vekkuli persoonansa sisältäisi avaimet enempäänkin.
Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia oli todellinen yllättäjäelokuva ja piristysruiske niin supersankarigenressä kuin animaation saralla, mullistaen villillä tyylillään sitä, kuinka animaatioita tehdään. Se oli sähäkkä, hulvaton, jännittävä, liikuttava ja kaikin puolin erinomainen teos, joka asetti riman niin korkealle, että olisi turha edes odottaa jatko-osan pystyvän samaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että en olisi odottanut, että Spider-Man: Across the Spider-Verse jää lopulta näinkin kauas taakse edeltäjästään. Kyseessä ei missään nimessä ole huono elokuva, mutta jatko-osa häviää aika lailla kaikilla osa-alueillaan ykköselle, eikä se tuota samanlaista "hei vau" -fiilistä ja jätä innolla odottamaan jatkoa - siitäkään huolimatta, että Across the Spider-Verse jää todella ikävään paikkaan kesken, suorastaan vaatien katsojaa palaamaan ensi vuonna katsomaan kolmososan Spider-Man: Beyond the Spider-Verse (2024). Mieleen juolahtaa herkästi, miten kävi käsikirjoittajaduo Phil Lordin ja Christopher Millerin Lego-elokuvien kanssa. Ensimmäinen Lego Elokuva(The Lego Movie - 2014) oli aivan fantastinen, mutta Lego Elokuva 2(The Lego Movie 2: The Second Part - 2019) jätti vähän kylmäksi.
Kyseessä on turhauttavan ailahteleva paketti, joka tarjoaa varsinaista tunteiden vuoristorataa. Valitettavasti toivomani tunne ei ollut pitkästyminen. Sitä leffan aikana kuitenkin ikävä kyllä tapahtui. Ykkösosa oli todella napakasti rytmitetty elokuva vajaan kahden tunnin kestossaan, mutta kakkonen on venytetty aivan liian pitkäksi. Kahden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mitassaan Across the Spider-Verse taitaa jopa olla kaikkien aikojen pisin amerikkalainen animaatioelokuva! Leikkaamisen varaa olisi runsaasti. Vaikka hengähdystauot ovat toivottavia tällaisessa tykittelyssä, ne venähtävät ajoittain aivan liian pitkiksi. Etenkin kun pääasiassa ensikertalaisista koostuva ohjaajakolmikko Joaquim Dos Santos, Kemp Powers ja Justin K. Thompson tekevät ihmisdraamasta lähinnä melodramaattista jaarittelua. Käsikirjoitus taas rakentuu liikaa hahmojen jatkuvan selittämisen ja muka-yllättävien käänteiden varaan, jotka katsojana arvaa varhain ja sitten odottaa paljastuvaksi myös hahmoille.
Mutta silloin kun leffa toimii, niin se myös toimii. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja mielikuvituksellisempia. Ensikohtaaminen Spotin kanssa on veikeä ja todella mukaansatempaava. Elokuva on myös ajoittain todella hauska. Se ei ole yhtä hulvaton kuin edeltäjänsä, mutta siitä löytyy kyllä monia vitsejä ja muita hetkiä, joiden aikana pääsee nauramaan ääneen. Osa vitseistä taas ovat kierrätystä edellisosasta. Kuinka monta kertaa voidaankaan käyttää sama meemi toisiaan osoittelevista Spider-Maneista? Ja vaikka ihmisdraama äityy toisinaan turhan siirappiseksi, löytyy Milesin vaikeasta perhekuviosta myös onnistumisensa, tasapainottamaan villiä menoa. Ja villistä menosta puheenollen, odotin elokuvan olevan vielä villimpi. Spider-yhteiskuntaan liittyvät kohtaukset jäivät hieman latteiksi, lähinnä tosin siksi, että ne näytettiin lähes kokonaan jo trailereissa. Spider-Man: Across the Spider-Versessä on omat vahvuutensa ja onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä, jotka estävät sitä nousemasta potentiaalisiin korkeuksiinsa.
Jos jostain elokuvassa ei löydy mitään moitittavaa, niin sen animaatiojäljestä. Ykkösleffan tapaan myös Across the Spider-Verse on visuaalisesti ällistyttävä, hurjan räjähtävä ja todella sekopäisesti tyylitelty. Värit ovat räiskyviä ja meno välillä todella hektistä. Jälleen kerran animaattorit saavat filmin näyttämään kuin henkiin heränneeltä sarjakuvalta. He pääsevät myös tekemään vielä luovempaa työtä kuin viimeksi, sillä siinä, missä ykkösleffassa Milesin maailmaan saapui vieraita muualta, tällä kertaa Miles päätyy seikkailuun muihin maailmoihin. Tämä johtaa moniin eri animaatiotyyleihin. Joku paikka näyttää luonnosmaiselta piirrokselta, toinen taas maalaukselta. Äänimaailmakin tykittelee mainiosti Daniel Pembertonin musiikkeja myöten. Teknisiltä ansioiltaan elokuva onkin puhdasta karkkia. Käsikirjoitus olisi vaatinut sen sijaan mojovaa viilausta.
Yhteenveto: Spider-Man: Across the Spider-Verse on varsin mainio, mutta silti turhauttavan ailahteleva jatko-osa upealle animaatioelokuvalle, joka mullisti niin animaatiota kuin supersankarigenreä. Lopulta leffa tuntuu lähinnä ylipitkältä pohjustukselta trilogian päätösosalle. Liki kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu paljon leikattavan varaa, esimerkiksi ihmisdraaman äityessä toisinaan pitkäveteiseksi jaaritteluksi. Kun elokuva vihdoin pääsee vauhtiin, on meno kuitenkin loistoviihdettä. Toimintakohtaukset ovat mukaansatempaavia ja mielikuvituksellisia. Huumoria on runsaasti, mutta vastapainona elokuva synkistelee edeltäjäänsä enemmän. Animaatiojälki on aivan tajuttoman hienoa ja animaattorit päästävät kaiken luovuuden valloilleen eri maailmojen ja niistä ilmaantuvien Spider-tyyppien kanssa. Käsikirjoitus kaipaisi kuitenkin paljon viilausta. Sen lisäksi, ettei leffa toimi millään omilla jaloillaan seisovana teoksena, se rakentuu liikaa jatkuvan selittelyn ja turhan ennalta-arvattavien käänteiden varaan. Homma katkeaa kuin seinään ja itse jäin odottamaan sekaisin tuntein tulevaa Spider-Man: Beyond the Spider-Verseä (joka muuten kulki alun perin nimellä Across the Spider-Verse Part Two). Jos pidit Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffasta, suosittelen kyllä jatko-osaa, mutta sillä varauksella, ettei se yllä edeltäjänsä tasolle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.5.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spider-Man: Across the Spider-Verse, 2023, Marvel Entertainment, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, Lord Miller, Arad Productions, Pascal Pictures
Pääosissa: Jaden Smith, Will Smith, Sophie Okonedo, Zoë Kravitz, Glenn Morshower, Kristofer Hivju, Sacha Dhawan ja Chris Geere
Genre: scifi, jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12
After Earth on Will Smithin ja hänen poikansa Jaden Smithin tähdittämä scifielokuva. Will Smith keksi idean elokuvasta, jossa isä ja poika joutuisivat auto-onnettomuuteen ja pojan täytyisi lähteä etsimään apua haavoittuneelle isälleen. Smith muovasi tarinaansa lopulta sijoittumaan kauas tulevaisuuteen, ennen kuin hän ehdotti sitä käsikirjoittaja Gary Whittalle, joka innostui ideasta ja ryhtyi työstämään tekstiä. Smith tarjosi tekstiä M. Night Shyamalanille, joka oli myös innoissaan ideasta ja suostui ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2012 ja lopulta After Earth sai maailmanensi-iltansa 1. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut kuitenkaan toivottu hitti ja kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Leffa saikin kuusi Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti huonoimman miespääosan, miessivuosan ja näyttelijäkaksikon palkinnot. Elokuvan ympärille suunniteltu franchise täynnä jatko-osia, televisiosarjoja, kirjoja, sarjakuvia, teemapuistoja ja muuta peruttiin, ja pari vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen Smith kutsui After Earthia Esquiren haastattelussa uransa kivuliaimmaksi virheeksi. Itse katsoin After Earthin vasta vuokralta muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, enkä pitänyt näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
On kulunut tuhat vuotta siitä, kun ihmiskunta jätti tuhoutuvan Maan ja muutti kaukaiselle Nova Primelle. Sotilaskomentaja Cypher Raige ja hänen kadettipoikansa Kitai joutuvat tekemään pakkolaskun Maahan, kun asteroidimyrsky osuu heidän alukseensa. Isän ja pojan täytyy yrittää selviytyä vaaroilta ja keksiä keino lähettää avuntarvesignaali Nova Primeen.
Will Smith ei tosiaan vain keksinyt elokuvan ideaa ja muovannut sitä sitten tavan jännäristä dystooppiseksi scifiseikkailuksi, vaan hän myös toimi elokuvan tuottajana ja tähdittääkin sitä yhdessä poikansa Jadenin kanssa. Isä ja poika Smith olivat aiemmin näytelleet isää ja poikaa elokuvassa Onnen potkuja (The Pursuit of Happyness - 2006) ja vieläpä onnistuneesti. Samaa onnistumista ei After Earthissa nähdä. Will esittää Cypher Raigea, Nova Primen arvostetuinta sotilaskomentajaa, joka omaa kyvyn liikkua "aaveena". Nova Primella on nimittäin hirviöitä, ursia, jotka ovat sokeita, mutta metsästävät ihmisten tuottamien pelkoferomonien avulla. Cypher ei pelkoa tunne ja niinpä hän on ursille kuin näkymätön aave. Jaden taas näyttelee Kitaita, Cypherin kadettipoikaa, joka yrittää epätoivoisesti näyttää arvonsa kunnioitetun isänsä silmissä. Mahdollisuus siihen muodostuu, kun isä ja poika tekevät pakkolaskun Maahan ja Cypherin haavoituttua törmäyksessä, Kitain täytyy pystyä pelastamaan heidät. Ajatuksen tasolla homma toimii, mutta toteutus ontuu ja pahasti. Isä-Smith on totuttu näkemään veijarisankarin roolissa, eikä Williltä luonnistu kovakasvoisen äijän esittäminen. Will tekee Cypheristä tylsän yhden ja ainoan tympeän ilmeensä kanssa. Pointtina on, että Cypher hallitsee tunteensa, mutta tämä tekee hänestä henkilönä aika mitäänsanomattoman. Jaden-poika on vielä huonompi. On selvää, että täysin lahjaton Smith junior ei pärjäisi elokuva-alalla ilman isänsä rahallista tukea ja sysäystä eteenpäin. Siinä, missä Will pidättelee tunteitaan, Jaden on täysin yliampuva ja epäuskottava hahmonsa tunteiden kanssa. Äkkipikainen ja kitisevä Kitai on myös aika ärsyttävä nulikka, eikä katsoja paljoa piittaa hahmojen selviytymisestä. Smithit voittivatkin Razzie-palkintoja niin yksin kuin yhdessä, eikä ihme. Vaikka kyseessä ovatkin todelliset isä ja poika, ei heidän väliltään löydy minkäänlaista kemiaa tai yhteyttä elokuvan aikana.
After Earth on lähtökohdiltaan erittäin kiinnostava ja lupaava scifielokuva. Premissi toimii ja siitä voisi saada aikaiseksi erittäin jännittävän leffan. Will Smith osaa näytellä niin tahtoessaan ja hänestä löytyy karismaa toimintasankariksi. M. Night Shyamalan näytti uransa alkupäässä osaamistaan ohjaajana, elokuvillaan Kuudes aisti(The Sixth Sense - 1999), Unbreakable - särkymätön(Unbreakable - 2000) ja Signs(2002). Joten mitä ihmettä tapahtui, että elokuva lässähti näin pahasti? Jos lukee juttuja elokuvan tuotannosta, käy ilmi, että Smith varasti jatkuvasti ohjaksia Shyamalanilta, määräillen elokuvaa haluamaansa suuntaan. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä After Earth ei tunnu Shyamalanin tekeleeltä. Mutta jos tarkoituksena oli olla Smithin intohimoprojekti, niin eipä sekään näy leffasta, sillä niin pitkästyneesti Will roolinsa hoitaa.
Loppujen lopuksi koko homma tuntuu isukin yritykseltä nostattaa poikansa elokuvauraa tekemällä leffan varta vasten hänelle. Kenties Will toivoi, että hänen ja Shyamalanin nimet, yhdessä kiinnostavan juonen kera houkuttelisivat tarpeeksi katsojia, jotta Jaden saisi kertaheitolla itselleen suuren franchisen, joka pursuaisi kaikenlaista oheismateriaalia Tähtien sodan(Star Wars - 1977-) tapaan. Miksei elokuvasta kuitenkaan löydy mitään yritystä? After Earth on todella väsynyt ja ponneton raina, jonka parissa katsoja tylsistyy jo ennen puolta väliä. Kun päänäyttelijät ovat näin kehnoja ja heidän hahmonsa näin mitäänsanomattomia, ei selviytymisyritys jaksa napata mukaansa. Ja kun elokuvasta ei löydy muuta, eivät lupaavat lähtökohdatkaan kanna pitkälle.
Vaikka Kitai kohtaakin erilaisia vaaroja, etsiessään kauemmas aluksesta pudonnutta hätäsignaalilähetintä, ei elokuva tarjoa katsojalleen jännitettä. Erilaiset uhat eivät saa katsojansa sydäntä hakkaamaan lujempaa ja hikipisaroita valumaan ohimoilla, vaan menoa tuijottaa yhtä ilmeettömästi kuin Cypher-isä, joka seuraa poikansa menoa tämän pukuun asennetun kameran kautta. Ainoa jännityksen hiven syntyy siitä, kun leffa piilottelee loppuhuipennukseensa asti pelkoferomonien avulla metsästävää ursaa, mutta sekin vähäinen pelko katoaa, kun viimeistelemätön digimörkö vihdoin ilmestyy karjumaan ruudulle. Elokuva luulee tekevänsä katsojaansa vaikutuksen Kitain kasvutarinan kanssa, mutta suuret hetket eivät tunnu missään - ei, vaikka James Newton Howard kuinka tykittelisi mahtipontisilla musiikeillaan.
Toimi ohjaajana lopulta Shyamalan tai Smith, ei kumpikaan onnistu rakentamaan jännitettä tai pitämään katsojaa koukussa ruudulla nähtäviin tapahtumiin. Vaikka leffalla on kestoa vain noin puolitoista tuntia ilman lopputekstejä, tuntuu After Earth päälle kaksituntiselta filmiltä, sillä se laahaa niin pahasti. Gary Whittan ja Shyamalanin käsikirjoitus Smithin idean pohjalta on ihan kelvollinen, mutta teksti ei siirry onnistuneesti elokuvamuotoon vaisun ohjauksen, kehnon näyttelemisen ja muutenkin tönkön toteutuksensa kanssa. Sentään After Earth on hyvin kuvattu ja äänimaailma on toimivasti työstetty. Lavasteet ja asut näyttävät kuitenkin paikoin aika halvoilta ja niin näyttävät myös erikoistehosteet. Efektit ovat läpikotaisin keskeneräisen näköisiä, eikä aika ole tehnyt hyvää niille. Välillä on huvittavaa, kuinka liian kalliit efektit on korvattu pistämällä kuva pimeäksi ja käyttämällä pelkkiä äänitehosteita.
Yhteenveto:After Earth on harmillisen huono scifiseikkailu, jonka lähtökohdissa olisi aineksia parempaan. Sen tarinasta löytyy potentiaalia erittäin viihdyttävään tieteisleffaan, mutta lopputulos on lähinnä pitkästyttävä. Kestoa on vain vähän päälle puolitoista tuntia, mutta sekin menee haukotellessa ja kelloa vilkuillessa. Elokuva on läpikotaisin todella ponnettomasti tehty, vailla mitään kunnon panostusta. M. Night Shyamalanin ohjaus on latteaa ja Will Smith on tylsän yksi-ilmeinen Cypher Raigena. Jaden Smith taas on myötähäpeällisen huono Cypherin poikana, ylinäytellessään läpi leffan. On kiusallisen selvää, että elokuvan ainoa pointti oli yrittää luoda Jadenille elokuvauraa isänsä jalanjäljissä. Vaikka Smithit ovat isä ja poika tosielämässäkin, ei heidän välillä ole mitään kemiaa ruudulla. Leffa ei vakuuta edes visuaalisesti ja pitkään piilossa pidetty ursa on lopulta naurettavan kökkö digimonsteri. After Earthia ei pysty suosittelemaan scifin, Shyamalanin tai Smithin faneille. Selkeämmällä panostuksella ja paremmalla nuorella näyttelijällä siitä olisi voinut saada aikaan kelpo elokuvan, mutta tällaisenaan se on ihan syystäkin vaipunut unholaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.en.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
After Earth, 2013, Columbia Pictures, Overbrook Entertainment, Blinding Edge Pictures
Pääosissa: Robert Pattinson, Zoë Kravitz, Jeffrey Wright, Paul Dano, Colin Farrell, Andy Serkis, John Turturro, Peter Sarsgaard, Jayme Lawson ja Alex Ferns
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16
The Batman perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoon Batmaniin, joka teki ensiesiintymisensä maaliskuussa 1939. Vuosien varrella hahmo on noussut yhdeksi maailman suosituimmaksi popkulttuurin edustajaksi ja Batman on nähty televisiosarjoissa, animaatioissa ja elokuvissa mm. Adam Westin, Michael Keatonin, Kevin Conroyn ja Christian Balen esittämänä. Vuonna 2013 Ben Affleck valittiin Batmaniksi esiintymään elokuvissa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squad (2016) ja Justice League (2017/2021). Samalla Affleck alkoi työstämään omaa sooloelokuvaansa hahmona, aikeenaan myös ohjata elokuva. Vuonna 2017 Affleck kuitenkin ilmoitti, ettei ohjaisi leffaa, vaan ainoastaan tähdittäisi sitä. Matt Reeves valittiin ohjaajaksi ja vaikka hän piti Affleckin ja kumppaneiden työstämästä käsikirjoituksesta, hänellä oli oma visionsa nuoresta Batmanista, jonka ympärille hän ryhtyi kirjoittamaan tekstiään. Vuonna 2018 Affleck lähti vieroitukseen alkoholiongelmansa vuoksi, jolloin ilmoitettiin, että Reevesin elokuvassa nähtäisiin uusi näyttelijä Batmanin roolissa, eikä elokuva tulisi liittymään meneillä olevaan DC:n elokuvauniversumiin. Batmaniksi valittiin Twilight-elokuvista (2008-2012) tuttu Robert Pattinson, mikä aiheutti raivoa fanien keskuudessa ja jopa internetvetoomuksia Pattinsonin erottamiseksi. Siitä huolimatta kuvaukset käynnistyivät Pattinsonin kanssa tammikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kesällä 2020 kuvauksia päästiin jatkamaan hetkellisesti, mutta pian Pattinson sai koronatartunnan. Syksyllä Pattinson palasi kuvauksiin ja elokuva saatiin tehtyä valmiiksi. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2021, mutta viivästysten takia sen ensi-ilta siirrettiin ensin syksylle ja lopulta tämän vuoden maaliskuulle. Nyt The Batman saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olin todella innoissani... joskin olin aluksi skeptinen. Minua harmitti, että Affleckilta evättiin mahdollisuus näytellä hahmoa soololeffassa, enkä lämmennyt Pattinsonin valitsemiselle. Kuitenkin elokuvan ensimmäinen traileri vakuutti minut täysin puolelleen ja siitä asti olen odottanut leffaa yhä vain innokkaammin. Olinkin todella jännittynyt mennessäni katsomaan The Batmanin sen lehdistönäytökseen IMAX-salissa noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Kun sarjamurhaaja ottaa kohteekseen Gotham Cityn poliittisesti merkittäviä henkilöitä, toista vuotta kaupungin suojelijana toimivan Batmanin täytyy ratkoa rikospaikoille jätetyt arvoitukset pysäyttääkseen mielipuolen.
Robert Pattinsonin roolittaminen miljardööri Bruce Waynen, eli naamiokostaja Batmanin rooliin silitti monia faneja pahasti vastakarvaan. Twilight-leffoista tuttua Pattinsonia pidettiin välittömästi elokuvan epäonnistumisen merkkinä ja kun erottamista koskevia nettivetoomuksia ei kuunneltu, moni fani jopa ilmoitti boikoitavansa leffaa näyttelijän takia. Tunnustan olleeni todella epäileväinen, kun luin roolituksesta ja pelänneeni pahinta, mutta parin viime vuoden aikana olen ehtinyt lämmetä idealle ja nyt kun olen oikeasti nähnyt Pattinsonin Batmanina, voin huojennuksekseni todeta, että hän on nappivalinta rooliin. Pattinson tulkitsee erinomaisesti viittasankaria, joka on hakannut rikollisia Gothamin yössä vasta vähän päälle vuoden ajan. Hän on yhä nuori ja aloittelija, mutta sitäkin sinnikkäämpi ja vimmaisempi hommassaan. Tämä Batman on niinkin hurahtanut lepakkoleikkeihin, että Pattinsonia hädin tuskin nähdään ihan vain Bruce Waynena, koska hahmo ei halua olla Bruce Wayne. Vaikka Batman on vuosien saatossa nähty monen näyttelijän tulkitsemana monessa eri projektissa, on hienoa, että hahmosta voidaan yhä saada aikaiseksi hyvin erilainen ja virkistävä versio, jota ainakin itse haluaisin nähdä äärimmäisen mielelläni lisää.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Brucen uskollinen hovimestari Alfred Pennyworth (Andy Serkis), joka saa harmillisen vähän ruutuaikaa, komisario James Gordon (Jeffrey Wright), joka on Gothamin poliiseista ainoa, joka uskoo Batmaniin, pikkurikollinen Selina Kyle eli Kissanainen (Zoë Kravitz), joka herättää Batmanissa monenlaista kiinnostusta, rikollispomo Carmine Falcone (John Turturro), joka yhdessä Pingviinin (arpiselta Robert De Nirolta näyttävä Colin Farrell) kanssa johtaa Gothamin huumebisneksiä, sekä kaupungin johdon polvilleen pistävä mysteerimies Arvuuttaja (Paul Dano), joka ryhtyy hyytävään leikkiin Batmanin kanssa. Läpikotaisin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti. Dano on suorastaan karmiva psykopaattina, jonka katalat suunnitelmat pistävät Batmanin kyvyt todelliseen koetukseen. Pelottavaa Arvuuttajassa on, että tällainen tyyppi voisi olla ihan oikeastikin olemassa.
Jos menee katsomaan The Batmania, odottaen toiminnantäyteistä supersankariseikkailua, tulee luultavasti pettymään ja pahasti. The Batman on täysin erilainen kuin muut supersankarielokuvat - niinkin erilainen, että sitä on vaikea kutsua sellaiseksi. Kyseessä on enemmänkin David Fincherin Seitsemän-trillerin (Se7en - 1995) jalanjäljissä kulkeva synkkä murhaajajahti, joka miellyttää luultavasti enemmän aikuisyleisöä kuin nuorempia katsojia - vähän niin kuin muutaman vuoden takainen Joker(2019). Toimintaa on kyllä seassa ja Batman hakkaa rikollisia sairaalakuntoon useaan otteeseen, mutta pääasiassa leffa on enemmänkin rauhassa eteenpäin liikkuva rikosdraama, jossa päähenkilö nyt sattuu pukeutumaan lepakoksi.
Itse olin heti ensiminuuteista täysin myyty ja mykistynyt näkemästäni.The Batman imaisi minut välittömästi mukaansa tummasävyiseen, sateiseen ja likaiseen kuvaukseen korruptoituneesta kaupungista, jota yksi oman käden oikeutta harjoittava naamiomies yrittää saada puhdistettua. Filmi nostattaa jännitteen välittömästi korkealle, eikä suostu päästämään katsojaa irti painostavasta otteestaan, ennen kuin lopputekstit lähtevät rullaamaan. Ja vielä senkin jälkeen elokuva jää pyörimään mielessä vielä pitkäksi aikaa. Ennakkoon pelkäämäni kolmen tunnin kesto meni yllättävänkin nopeasti. Esimerkiksi viimevuotinen, puolet lyhyempi sarjisleffa Venom: Let There Be Carnage (2021) tuntui pitkäveteisemmältä kuin tämä erinomaisesti rakennettu rikostarina.
Kuten olette varmaan huomanneet, olen käyttänyt elokuvasta ilmaisuja "rikosdraama" ja "rikostarina", sillä The Batman todella on enemmän noir-tyylinen rikostrilleri kuin perinteinen sarjakuvafilmatisointi. Sen sijaan, että filmissä taisteltaisiin jotain maailmanvalloitustoiveissa olevaa superpahista vastaan, elokuva kertoo sekopäisen, mutta samalla pelottavan nerokkaan sarjamurhaajan metsästämisestä. Ja siitä päästäänkin nimikkohahmoon liittyvään puoleen, joka on jäänyt aiemmissa elokuvasovituksissa todella vähälle huomiolle. Batman on sarjakuvissa usein tituleerattu maailman parhaaksi etsiväksi ja juuri sitä hän on tässä leffassa: etsivä. Komisario Gordonin kanssa Batman muodostaa mainion kaksikon ja heidän kohtauksiaan rikospaikoilla on vangitsevaa seurata.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Matt Reeves, joka on tunnettu esimerkiksi katastrofileffa Cloverfieldin(2008) ja Apinoiden planeetan vallankumouksen(Dawn of the Planet of the Apes - 2014) ja Sodan apinoiden planeetasta(War for the Planet of the Apes - 2017) tekijänä. Reevesillä on ollut vahva visio siitä, kuinka hän haluaa tuoda yön ritarin valkokankaille ja hänen työstä uhkuu intohimo projektia kohtaan. Reevesin rakentama tunnelma on todella upea ja hän pitää jännitettä taiturimaisesti yllä läpi pitkän keston. Lisäksi Reevesin ja Peter Craigin työstämä käsikirjoitus on erittäin laadukas. Seasta löytyy oikeastaan vain muutama tönkkö ja turha repliikki, jotka olisi voinut karsia pois - erityisesti kun elokuva onnistuu muuten käyttämään esimerkillisen hienosti sanatonta viestintää hahmojen katseiden kautta. En muistakaan, milloin jossain leffassa olisi viimeksi hyödynnetty näin hyvin hahmojen katseita. Se, miten Batman katsoo muita ja miten muut katsovat häntä, on vaikuttava tehokeino.
The Batman on myös teknisiltä ansioiltaan vaikuttava teos. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja filmin synkkyydessä on ahdistavuudenkin keskellä jotain aika kaunista. Valaisua ja värejä (ja värittömyyttä) käytetään taidokkaasti. Leikkaus on onnistunutta niin, ettei elokuva tunnu lähes kolmetuntiselta. Elokuva saa edetä rauhassa, mutta koukuttavuus ei pääse herpaantumaan. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot, vaikka etukäteen olinkin epäileväinen Batmanin ja Arvuuttajan toteutuksista. Maskeeraukset ovat myös hyvin hoidetut, joskin ihmettelen päätöstä saada Colin Farrell näyttämään arpiselta Robert De Nirolta. Efektit ovat oivalliset, joskin huomattavasti pienimuotoisemmat kuin nykypäivän sarjakuvaelokuvissa yleensä. Äänimaailma on myös onnistuneesti rakennettu Michael Giacchinon lumoavasti tunnelmia musiikkeja myöten.
Yhteenveto:The Batman on erinomainen ja poikkeuksellinen sarjakuvafilmatisointi, joka tuntuu enemmän rikosjännäriltä kuin supersankarielokuvalta. Toimintaa on seassa ja tappelut ovat varsin tylyjä, mutta pääasiassa elokuva keskittyy sarjamurhaajan hitaan piinaavaan jahtaamiseen, kaupungin korruption paljastamiseen ja päähenkilön omien ongelmien ratkomiseen. Robert Pattinson voittaa nopeasti puolelleen Batmanin roolissa, tarjoten uudenlaisen tulkinnan hahmosta. Batmanin etsiväpuoleen on panostettu enemmän ja rikospaikkatutkinnat Gordonin kanssa ovat koukuttavaa katseltavaa. Muukin näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä. Paul Danon Arvuuttaja on hyytävä pahis, erityisesti kun tällainen sekopää voi olla ihan oikeastikin olemassa. Elokuvan liki kolmetuntinen kesto menee yllättävän vauhdilla. Matt Reevesin ohjaus ja käsikirjoitus ovat erittäin vahvoja ja Reeves onnistuu pitämään katsojaa tiukasti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava. The Batman ei välttämättä innosta nuorta yleisöä, jotka kaipaavat supersankarielokuvilta lähinnä näyttävää toimintaspektaakkelia. Aikuiseen makuun filmi voi kuitenkin kolahtaa todella isosti. Jatko-osa on jo suunnitteilla ja odotan sitä suurella innolla. En kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut Gothamin poliisivoimista ja Farrellin Pingviinistä kertovista televisiosarjoista, joita HBO Maxiin parhaillaan työstetään...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Batman, 2022, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, 6th & Idaho Productions
Ohjaus: Bob Persichetti, Peter Ramsey ja Rodney Rothman Pääosissa: Shameik Moore, Jake Johnson, Hailee Steinfeld, Brian Tyree Henry, Liev Schreiber, Mahershala Ali, Nicolas Cage, Kathryn Hahn, John Mulaney, Lily Tomlin, Kimiko Glenn, Zoë Kravitz, Luna Lauren Velez, Chris Pine, Oscar Isaac ja Stan Lee Genre: animaatio, seikkailu, toiminta Kesto: 1 tunti 57 minuuttia Ikäraja: 12
Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Hämähäkkimies on yksi kaikkien aikojen suosituimmista sankarihahmoista ja hänestä onkin tehty useita filmatisointeja. Nicholas Hammond esitti sankaria kolmessa pienen luokan rainassa Spider-Man (1977), Spider-Man Strikes Back (1978) ja Spider-Man: The Dragon's Challenge (1981). Tobey Maguire taas tähditti Sam Raimin Spider-Man - Hämähäkkimies -trilogiaa (2002-2007) ja Andrew Garfield nähtiin nimikkoroolissa The Amazing Spider-Manissa (2012) ja sen jatko-osassa (2014). 2016 hahmo liitettiin mukaan Marvelin elokuvauniversumiin ja Hämähäkkimies on esiintynyt Tom Hollandin esittämänä leffoissa Captain America: Civil War (2016), Spider-Man: Homecoming (2017) ja Avengers: Infinity War (2018). Ottaen huomioon, että hahmosta on aloitettu tämän vuosituhannen aikana jo kolme elokuvasarjaa, en voi olla ainoa, joka ajatteli "joko taas", kun Sony-yhtiö ilmoitti tekevänsä animaatioleffan hahmosta. Ilahduin, kun kuulin, että kyseessä ei olisikaan alkuperäisestä Hämähäkkimiehestä, eli Peter Parkerista kertova filmi, vaan leffa esittelisi valkokankaille toisen Hämishahmon, Miles Moralesin. Mielenkiintoni kuitenkin katosi taas, kun näin ensimmäisen trailerin elokuvasta, enkä pitänyt siitä lainkaan. Olenkin vuoden aikana unohtanut leffan ilmestymisen useaan otteeseen, kunnes se herätti mielenkiintoni jälleen lokakuussa, kun siitä nähtiin pätkä Venomin (2018) lopputekstien jälkeen. Todellisen huomioni elokuva sai vasta, kun sen arvosteluja alkoi ilmestyä ja ne kaikki ylistivät sitä maasta taivaisiin. Filmi oli jopa yli viikon sadassa prosentissa Rotten Tomatoes -sivulla! Aloin innostua leffasta ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan sen Finnkinon uuteen IMAX-saliin yhdessä tuttuni kanssa, joka tekee elokuva-arvosteluja YouTubeen kanavalle IlyaTheKid. Hän on myös tehnyt hyvin kiinnostavan lyhytleffan "The Calling" - suosittelen käymään tsekkaamassa!
Nuori Miles Morales päätyy seikkailuun, kun häntä puree radioaktiivinen hämähäkki ja hän saa Hämähäkkimiehen voimat. Samaan aikaan rikollispomo Kingpin aktivoi laitteen, jolla hän avaa aukon ulottuvuuksien välille, jolloin Milesin maailmaan alkaa ilmestyä hämähäkkisankareita muista ulottuvuuksista.
Tällä kertaa Hämähäkkimiehenä nähdäänkin Miles Morales, jonka äänenä kuullaan rap-artisti Shameik Moore. Miles teki ensiesiintymisensä sarjakuvissa vuonna 2011 ja siitä lähtien fanit ovat halunneet nähdä hänet myös valkokankailla. Hahmosta on onnistuttu tekemään todella kiehtova ja vaikka hänestä löytyy samankaltaisuuksia alkuperäisen Hämähäkkimiehen, Peter Parkerin kanssa, on hahmo tarpeeksi erilainen, jotta hänen matkansa sankariksi tuntuu tuoreelta. Miles on nuori ja älykäs poika, joka kärsii perheensä aiheuttamista paineista pärjätä koulussa, kun hän itse haluaisi päästää luovuutensa valloilleen. Uusiin voimiinsa Miles ei tutustu yhtä innokkaasti kuin Parker, vaan leffan aikana hän yrittää löytää itsestään, haluaako hän olla sankari vai palata tavalliseen elämäänsä. Hahmosta alkaa välittämään yllättävänkin paljon leffan aikana, jolloin hänen tarinansa todella liikuttaa. Miles ei kuitenkaan ole elokuvan ainoa Hämähäkkimies, ehei. Hänen lisäksi mukana on parikin eri Peter Parkeria, joista toinen (Chris Pine) on nuori aikuinen ja se perinteisin sankarillinen Hämis, mikä on totuttu näkemään leffoissa ja toinen (Jake Johnson) on lähes nelikymppinen, hieman lihavampi ja laiskempi Hämähäkkimies, jota ei sankarin hommat enää samalla lailla kiinnosta. Etenkin jälkimmäinen on erittäin mielenkiintoinen ja moniulotteinen tapaus, ja hänelle on onnistuttu luomaan oma juonikuvionsa, missä on myös tunnetta pelissä. Heidän lisäkseen mukana on myös Spider-Gwen (Hailee Steinfeld), joka omassa ulottuvuudessaan sai voimat Peterin sijaan, Spider-Noir (Nicolas Cage), joka ratkoi 1930-luvulle sijoittuvassa mustavalkoisessa ulottuvuudessaan rikoksia, anime-hahmoa muistuttava Peni Parker (Kimiko Glenn), joka seikkaili Japanissa 3100-luvulla hämähäkkirobottinsa kanssa, sekä hämähäkkipossu Spider-Ham (John Mulaney), joka hassutteli omassa piirrosanimaatio-ulottuvuudessaan ja pystyy vetämään taskustaan nuijia sun muita pöhköjä aseita. Spider-Gwenistäkin on saatu kiinnostava tapaus, mutta harmillisesti Spider-Noir, Peni Parker ja Spider-Ham jäävät aika yksiulotteisiksi hahmoiksi. Jokaisesta heistä löytyy oma hauska puolensa, mutta he eivät ole hahmoina erityisen kiinnostavia.
Hämähäkkimiehet ja -naiset saavat vastaansa rikollispomo Wilson Fiskin eli Kingpinin (Liev Schreiber), sekä tämän lukuisat kätyrit, kuten tohtori Mustekalan (Kathryn Hahn), Vihreän Menninkäisen (Jorma Taccone) ja Skorpionin (Joaquín Cosío). Kingpinin ruutuaika jää harmillisen vähäiseksi, mutta tekijät ovat siinä lyhyessä ajassakin onnistuneet kirjoittamaan hänelle taustatarinan, mikä motivoi hänen tekojaan. Katsojana voi jopa ymmärtää, miksi hahmo tekee niin kuin tekee. Hänen kätyreistään uusi tohtori Mustekala, eli Olivia Octavius pääsee isosti esille, mutta muuten monet roistot lähinnä aiheuttavat hetkeksi päänvaivaa sankareille. Tämä ei kuitenkaan ole huono ratkaisu, sillä leffassa on niin paljon hahmoja, että sen olisi turha yrittääkään nostaa kaikkia isoon rooliin. The Amazing Spider-Man 2 on hyvä esimerkki siitä miten käy, kun elokuva yrittää ahtaa liikaa tärkeitä tekijöitä mukaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat Milesin vanhemmat, poliisi-isä Jefferson (Brian Tyree Henry) ja äiti Rio (Luna Lauren Velez), Milesin setä Aaron (Mahershala Ali), sekä Peter Parkerin vaimo Mary Jane (Zoë Kravitz) ja May-täti (Lily Tomlin), joka on todella erilainen siitä, millaisena hahmo on totuttu näkemään. Milesin äiti jää todella pieneen osaan, mutta isähahmo on kirjoitettu erinomaisesti. Milesin isä haluaa Milesin pärjäävän koulussa, eikä tämä pidä siitä, että Miles livahtaa jatkuvasti ulos tekemään graffiteja Aaron-setänsä kanssa. Milesin ja hänen isänsä välinen vaikea suhde on todella hyvin luotu ja se onnistuu parissa kohtaa koskettamaan oikein kunnolla. Ja kun kyseessä on Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva, leffassa nähdään tietty Hämähäkkimiehen luoneen, hieman yli kuukausi sitten menehtyneen Stan Leen lyhyt cameorooli. Yleisön reaktiosta huomasi, kuinka Stan Leen näyttäytyminen iski lujasti sydämeen ja itsekin herkistyin. Kun lopputeksteissä lukee omistusteksti Leelle ja kesällä kuolleen, Hämähäkkimiehen toisen luojan Steve Ditkon muistolle, koko yleisö alkoi taputtamaan kunnianosoituksena. Levätkää rauhassa sarjislegendat!
Vaikka olin kuullut vain ylistäviä kommentteja Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffasta, olen silti täysin hämmästynyt, kuinka upea elokuva onkaan kyseessä. Tämä on vuoden paras supersankarielokuva (kyllä, jopa parempi kuin Avengers: Infinity War), ylipäätään yksi vuoden parhaista elokuvista, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista supersankarielokuvista! Kyseessä ei ole vain mullistava teos supersankarigenressä, vaan se on myös todella merkittävä tapaus animaationa. Yleensä kerron animaatioiden teknisistä puolista vasta arvostelun loppupäässä, mutta tämän filmin animointi on niin vaikuttavaa, että siitä on pakko puhua jo nyt. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on visuaalisesti aivan mieletön. Näin ällistyttävän kekseliästä animointia en ole nähnyt aikoihin. Elokuva todella näyttää siltä kuin joku olisi loihtinut sarjakuvan sivut heräämään henkiin. Animaattorit ovat yhdistäneet tavallista piirrosanimaatiota tietokonetyöhön, jolloin leffa on erinomainen yhdistelmä erilaisia tyylejä. Hahmojen liikkeet ovat paikoitellen takeltelevia kuin piirretyissä ja välillä taas täysin sulavia kuten tietokoneanimaatioissa. Varjostukset ovat kuin suoraan sarjakuvapiirroksista revittyjä ja mukana on jopa ajatuskuplia, keltaisia tarinankerrontapalkkeja, sekä nopeita tekstejä, mitkä ilmestyvät lyöntien tai ihan vain tietokoneen näppäimistön naputtelun takia. Kuvan päällä on vieläpä filtteri, mikä saa elokuvan näyttämään vanhalta painetulta sarjikselta. Leffa hyödyntää värejä hurjalla tavalla, mikä tekee katselukokemuksesta jopa hypnoottisen. Useassa kohtaa elokuvan vahva ja korostettu visuaalinen tykitys muuttuu jopa henkeäsalpaavaksi.
Elokuva on muutenkin visuaalisesti todella kiehtova teos, sillä mukana on niin paljon viittauksia sarjakuviin, peleihin ja leffoihin, että aloin toivomaan kaukosäädintä, jolla olisin voinut vähän väliä pausettaa filmin tutkiakseni kuvia tarkemmin. Mukana on paljon viittauksia sarjakuviin, joista tosifanit ovat varmasti riemuissaan, sekä hauskaa kettuilua vanhoille Spider-Man -leffoille. Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:a (Spider-Man 3 - 2007) pilkataan oikein kunnolla, vaikka samalla osoitetaan, ettei se ole täysin kuraa. Hämähäkkimies-oheistuotteidenkin kustannuksella naureskellaan ja muutenkin leffa on todella itseironinen. Tämä on itse asiassa aika hulvaton teos. Elokuvan aikana saa nauraa ääneen monen monta kertaa ja se sisältää todella nokkelia vitsejä. Huumoria riittää eri makuihin ja sekä lapset että aikuiset voivat kokea suurta iloa leffaa katsoessaan. Muutenkin elokuva tuottaa suurta iloa, sillä se on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä. Puolessa välissä filmiä tarina voisi kaivata pientä tiivistämistä, mutta muuten aika ei todellakaan käy pitkäksi leffaa katsoessa.
Vauhtia elokuvassa todella riittää. Nopeatempoiset seittisinkoilut tarjoavat useita vau-efektejä ja toimintakohtaukset ovat kekseliäitä, hyödyntäessään eri hämähäkkihahmojen monipuolisia kykyjä ja tarjoten jatkuvasti jotain uutta. Elokuva tuntuu muutenkin tarjoavan jatkuvasti jotain uutta, oli kyse sitten supersankarikliseiden väistelemisestä tai visuaalisesti muuttuvasta teoksesta. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että elokuva sisältää hyvän tarinan ja hyvät hahmot, joiden ansiosta se onnistuu koskettamaan oikein kunnolla. Miles Morales on niin mahtavasti kirjoitettu hahmo, että hänestä alkaa tosissaan välittämään. Hahmo rakennetaan niin taidokkaasti, että kun hän vihdoin pistää päälle kunnon asunsa ja hyppää pilvenpiirtäjän katolta taistoon, kylmät väreet valtasivat kehoni. En ole aikoihin kokenut tällaista riemua katsoessani elokuvaa, enkä malta odottaa, että näen Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia uudestaan. Enkä todellakaan malta odottaa jatko-osaa, minkä Sony on jo luvannut.
Elokuvan ohjauksesta vastaa kolmikko Bob Persichetti, Peter Ramsey ja Rodney Rothman. Ennen leffan näkemistä pelkäsin, että näin monta ohjaajaa koituisi leffan tuhoksi, mutta onneksi trio pitää paketin mestarillisesti hallussaan alusta loppuun. Rothmanin ja Phil Lordin työstämä käsikirjoitus on aivan mahtava ja he onnistuvat jatkuvasti yllättämään keksinnöillään. Leffan visuaalista puolta en vain voi kehua tarpeeksi. Animaattorit ovat tehneet käsittämättömän täydellistä työtä ja on huutava vääryys, jos Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia ei voita parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkintoa. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja säveltäjä Daniel Pemberton on saanut aikaiseksi loistokkaita musiikkeja, jotka nostattavat hienoa tunnelmaa entisestään.
Yhteenveto:Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on sekä yksi vuoden parhaista elokuvista, että yksi kaikkien aikojen parhaista supersankarielokuvista! Kyseessä on myös ehdoton merkkiteos animaationa, sillä visuaalisesti elokuva on sellaista silmäkarkkia, ettei tällaista ole ennen nähty. Leffan muuttuva, väreillä pommitteleva ja sarjakuvien ulkoasua hyödyntävä animointi on hypnoottista katseltavaa. Mukana on useita todella vaikuttavia hetkiä, jotka tarjoavat kylmiä väreitä, sekä koskettavia kohtauksia, mitkä oikeasti iskevät suoraan sydämeen. Nauraakin saa, sillä leffa on suurimmaksi osaksi jopa hulvaton nerokkaiden vitsiensä ja oivallustensa kanssa. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että elokuvan tarina on äärimmäisen kiehtova ja sen päähenkilö Miles Morales on erinomaisesti kirjoitettu. Muitakin kiinnostavia hahmoja löytyy ja plösähtänyt Hämähäkkimies ja energinen Spider-Gwen ovat mahtavat lisäykset. Kingpinin roistomotivaatio käy selväksi, mutta häntä voisi nähdä enemmänkin. Leffan ainoa ongelma on, että Spider-Ham, Peni Parker ja Spider-Noir jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta silloinkin on ymmärrettävää, ettei elokuva voi samalla tavalla panostaa kaikkiin hahmoihinsa. Jo näin elokuva tasapainottelee useiden hahmojen kanssa paremmin kuin The Amazing Spider-Man -elokuvat. Kaiken kaikkiaan Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on pakko-katsottavaa niin sarjakuvafaneille kuin hämmästyttävää animaatiota arvostaville. Leffasta löytyy myös syvällisyyttä, mikä voi toimia myös niille, jotka eivät muuten supersankareista innostu. Itse innostuin tästä elokuvasta erittäin paljon, enkä malta odottaa jatkoa!
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä Hämis-fanien todella täytyy nähdä!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spider-Man: Into the Spider-Verse, 2018, Sony Pictures Animation, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures Corporation, Lord Miller, Marvel Animation, Marvel Entertainment, Pascal Pictures
Ohjaus: David Yates Pääosissa: Eddie Redmayne, Katherine Waterston, Dan Fogler, Alison Sudol, Ezra Miller, Zoë Kravitz, Jude Law, Johnny Depp, Callum Turner, Claudia Kim, William Nadylam, Carmen Ejogo, Poppy Corby-Tuech ja Brontis Jodorowsky Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 12
J. K. Rowlingin fantasiakirjasarja "Harry Potter" (1997-2007) nousi käsittämättömään suureen suosioon, joten tietysti siitä tehtiin myös elokuvat. Harry Potter -leffat (2001-2011) olivat pitkään kaikkien aikojen menestynein elokuvasarja, kunnes Marvel Cinematic Universe (2008-) ja Star Wars (1977-) ohittivat sen pari vuotta sitten. Harry Potterin suosio ei näyttänyt minkäänlaista hiipumista, vaikka kaikki kirjat ja elokuvat olivat ilmestyneet, joten oli vain loogista, että sarjaa jatkettaisiin lisää. Rowling itse päätti kirjoittaa käsikirjoituksen uuteen leffaan, mikä pohjautui hänen kirjoittamaansa opukseen "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat" ("Fantastic Beasts and Where to Find Them" - 2001). Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuva (Fantastic Beasts and Where to Find Them) ilmestyi marraskuussa 2016 ja se oli suuri menestys, mistä myös kriitikot pitivät. Samalla tekijät ilmoittivat, että kyseessä olisi viisiosaisen leffasarjan avausosa ja jatkoa olisi tulossa. Jo elokuvan ilmestyessä Rowling oli kirjoittanut jatko-osan tarinan ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2017. Nyt Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset on vihdoin saanut ensi-iltansa ja Harry Potterin massiivisena fanina en voi sanoin kuvailla, kuinka innostunut olin leffan näkemisestä. Innostustani hieman laski se, että trailerit vaikuttivat paljastavan todella paljon ja mietin, jääkö leffasta enää mitään koettavaa? Innostukseni kuitenkin kohosi, kun pari päivää ennen Grindelwaldin rikoksia katsoin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat uudestaan ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan Finnkinon järjestämään faniennakkonäytökseen.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat!
Pimeyden velho Gellert Grindelwald pakenee ja alkaa keräämään joukkojaan. Samaan aikaan noitakoulu Tylypahkan professori Dumbledore lähettää Lisko Scamanderin salaiselle tehtävälle.
Eddie Redmayne palaa rooliinsa Lisko Scamanderina ja osoittaa jälleen kerran olevansa äärimmäisen lahjakas näyttelijä. Redmayne tekee paljon kasvoillaan ja eleillään, heittäytyen rooliinsa pienillä tavoilla. Paikoitellen hän pääsee heittäytymään isomminkin ja filmissä nähdään hänen kohdalla lähes samanlaista pöhköyttä kuin edellisessäkin osassa. Lisko on mitä pidettävin päähahmo ja hänen kanssaan on jälleen mahtavaa lähteä seikkailulle. Onkin vain suuri harmi, että Lisko on loppujen lopuksi lähes merkityksetön tarinan kannalta. Tarinan tärkeimmät tapahtumat kulkisivat samalla tavalla, vaikkei Liskoa nähtäisi ollenkaan. Liskon lisäksi muutkin tutut hahmot edellisestä elokuvasta tekevät paluun. Katherine Waterstonin näyttelemä Tina on saanut aurorin paikkansa takaisin ja pyrkii eroon tietystä herkkyydestään. Alison Sudol ei valitettavasti vakuuta samalla lailla Tinan siskona Queeniena kuin edellisessä osassa, minkä lisäksi hänen hahmonsa on aika kömpelösti kirjoitettu. Dan Fogler sen sijaan jatkaa hauskuuttamista jästi-Jacobina, jonka paluu selitetään tosin liian helposti. Ezra Millerin näyttelemää Valiota aletaan kiehtovasti syventämään, mutta hahmon traagisuus ei täysin luonnistu Milleriltä. Myös Yhdysvaltain taikakongressin presidentti Picquery (Carmen Ejogo) nähdään pikaisesti.
Ensimmäisessä Ihmeotukset-leffassa alle minuutin ruudulla näkynyt Johnny Depp palaa pääroisto Gellert Grindelwaldin rooliin ja on huojentavaa sanoa, että ennakkohuolet osoittautuivat turhiksi ja Depp suoriutuu pimeyden velhon roolista erittäin mainiosti. Ennakkoon monet pelkäsivät, että Depp tekisi Grindelwaldista liian karikatyyrimaisen hahmon, mitä hän on tehnyt muissa leffoissa viimeisen vuosikymmenen ajan. Tämän lisäksi Deppin roolitus synnytti paheksuntaa fanien keskuudessa, sillä Deppin ex-vaimo Amber Heard syytti miestään väkivaltaisuudesta. Ulkopuolisena en ole mitään sanomaan, mitä parin välillä oikeasti tapahtui, mutta täytyy kyllä myöntää, että pelkäsin Deppin olevan väärä näyttelijä Grindelwaldiksi. Deppin alkoholismi ei ole mikään huhu, sillä näyttelijä on itse vahvistanut asian, joten huolestuin, että hän olisi humalassa Grindelwaldia esittäessään. Näin ei onneksi käynyt, vaan Depp tekee ensimmäisen maltillisen roolityön aikoihin ja luo hienolla tavalla uhkaavuutta. Kaikkein parasta on, että itse hahmo on kirjoitettu hyvin eri lailla kuin Harry Potter -leffojen päävihulainen lordi Voldemort. Grindelwald leikkii psykologisia temppuja ja on manipuloiva, eikä kylmäverinen massamurhaaja. Pelottavinta hahmossa on, että hänen sanomisissaan on tavallaan jopa järkeä, jolloin on ymmärrettävää, miksi monet velhot kääntyvät hänen puolelleen. Tällä kertaa vanhana viisaana professori Albus Dumbledorena nähdään Jude Law... paitsi että tämä Dumbledore ei ole vanha, vaan enemmänkin charmikas Oxford-tieteilijä. Ja täytyy kyllä sanoa, etten ole täysin varma, mitä ajatella tästä versiosta. Tavallaan tuttu salamyhkäinen Dumbledore on olemassa, mutta hänestä puuttuu se lämpö, mitä hän säteili Harry Pottereissa. Law on varmasti lopulta oikein passeli valinta nuoreksi Dumbledoreksi, mutta vielä tämän leffan kohdalla hän vaatii hieman totuttelua. Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisessä leffassa vain nopeasti mainitut Leta Lestrange (Zoë Kravitz) ja Liskon veli Theseus Scamander (Callum Turner), Valion uusi kirottu ystävä (Claudia Kim), Valiota metsästävät Yusuf (William Nadylam) ja Grimmson (Ingvar Eggert Sigurðsson), sekä Grindelwaldin oikea käsi (Poppy Corby-Tuech). Uudet hahmot vaikuttavat aluksi mielenkiintoisilta ja katsojana haluaa nähdä, mikä heidän paikkansa on tässä tarinassa, mutta valitettavasti heidät on kirjoitettu yllättävänkin tylsiksi ja unohdettaviksi. Kravitz ja Kim tekevät parhaansa sen kanssa, mitä heille on annettu, mutta heidän hahmonsa jättävät toivomisen varaan.
Olen aina ihaillut J. K. Rowlingia kirjoittajana. Hän on aivan mahtava tarinankertoja, minkä osoittaa esimerkiksi se, kuinka hienosti Potter-sarjan viimeinen kirja "Harry Potter ja kuoleman varjelukset" ("Harry Potter and the Deathly Hallows" - 2007) sitoo koko sarjan kunnolla yhteen ja vie kaikki kirjojen aikana syntyneet kysymykset, hahmokaaret ja juonikuviot mestarillisesti päätökseen. Rowling taitaa useiden juonikuvioiden kertomisen päällekäin ja täyttää tarinansa mitä kiehtovimmilla hahmoilla, joista vähintäänkin sadalle hän on luonut historian ja monipuolisen sukupuun. Hän on myös erinomainen rakentamaan fantasiamaailmaa ja laajentamaan sitä maagisin eri tavoin. Rowling on selvästi täynnä upeita ideoita ja tarinoita, joita hän pääsee esittelemään tämän uuden leffasarjan kautta ... tai näin minä ajattelin, kunnes näin Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset. Tämä elokuva on iso pettymys, eikä lähellekään Rowlingin tasoinen kertomus.
Tuntuu siltä kuin Rowling olisi ollut malttamaton pääsemään esittelemään uusia hahmoja ja näyttämään, kuinka taitava hän on keksimään näille menneisyyksiä, mutta samalla hän on unohtanut, että leffan pitäisi myös kertoa oma tarinansa. Tästä viestii jo se, että elokuva käyttää käsittämättömän pitkän ajan ihan vain selittääkseen mahdollisimman monimutkistettua mysteeriä joidenkin hahmojen sukuhistoriasta, vaikka leffan nimi viestii ihmeotuksista ja Grindelwaldin pahoista teoista. Toki niitä erilaisia olentoja löytyy, mutta välillä tuntuu siltä kuin ne olisivat mukana vain, koska ensimmäinen osa kertoi niistä, eikä Rowling voi enää kirjoittaa niitä ulos tarinasta. Grindelwald viestii pahuuttaan, muttei oikeastaan tee kovin kummoisia rikoksia. Ja kuten jo sanoin, tarinan päähenkilö Lisko Scamander tuntuu lähestulkoon statistilta omassa elokuvassaan. Hän siirtyy paikasta toiseen, puhuu paljon ja näkyy tärkeissä kohtauksissa taustalla, mutta ei häntä tarvita tarinan etenemiseen ja tämä on elokuvan isoin virhe. Tällä kertaa Rowling ei onnistu yhdistelemään useita päällekäin kulkevia juonikuvioita, vaan ne sotkeentuvat ja tekevät filmistä tarpeettoman vaikeasti seurattavan. Mysteerisyys on ymmärrettää, mutta kun mysteerit eivät ole kovin kiinnostavia tai kummoisesti kirjoitettuja, kannattaako niitä edes tunkea mukaan?
Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset tuntuu vielä vähemmän omalta seikkailultaan, kun Rowling on kokenut pakottavaa tarvetta lisäillä hurjan määrän viittauksia Harry Potter -sarjaan. Onhan se kiva nähdä tiettyjä hahmoja pitkästä aikaa (tai ensimmäistä kertaa) ja käydä tutuissa paikoissa (Tylypahkan näkeminen saa monet fanit pissaamaan housuun innostuksesta), mutta tämä tuntuu lopulta siltä, ettei Rowling luotakaan uuteen tarinaansa, vaan lisäilee viittauksia siinä toivossa, etteivät fanit huomaa, kuinka ohut tarina on. Kyseessä on täysin selvä väliosa, joka lähinnä pohjustaa tulevia tapahtumia. Nämä tulevat jutut kuulostavat kyllä kiehtovilta ja Grindelwaldin visio saa fanin innostumaan leffasarjan seuraavista osista, mutta elokuva ei herätä samanlaista kiinnostusta katsoa tätä kyseistä elokuvaa uudestaan. Tämän lisäksi filmistä löytyy myös keskusteluja tapahtumista, jotka kuulostavat huomattavasti kiinnostavammilta kuin tämän leffan "mysteeri". Tina mainitsee lukeneensa Liskon kirjoittaman ihmeotus-oppaan - miksei tämän julkaisua näytetty? Lisko olisi voinut kiertää ympäri Eurooppaa markkinoimassa kirjaansa ja siitä sitten päätyä uuteen seikkailuun. Tai entäpä ne kuoleman varjelukset, jotka ovat tärkeä osa Grindelwaldin tarinaa? Grindelwald heiluttelee seljasauvaa, mutta elokuva ei vaivaudu avaamaan, mistä hän sen sai.
Vaikka tämä arvostelu antaakin aika negatiivisen kuvan elokuvasta, en silti sanoisi, että Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset olisi huono leffa. Siitä löytyy kyllä selkeitä hyviä hetkiä. Elokuva alkaa todella vahvasti Grindelwaldin paetessa ja saa katsojan vanhoihin tuttuihin tunnelmiin esittelemällä Liskon uuden kodin ihmeotuksille. Elokuvan ehdottomasti parasta antia ovatkin Liskon ja otusten yhteiset kohtaukset - oli kyseessä sitten vanha tuttu kulta-addikti haisku tai uudet olennot, kuten jättimäinen zouwu-hirviö. Seikkailuhenki on vahvasti mukana leffassa ja kömpelösti yhdistellyistä juonikuvioista huolimatta täytyy kehua Rowlingin tekstiä siitä, ettei tarina ole ennalta-arvattava, vaan onnistuu yllättämään käänteillään. Rowling myös osoittaa taitonsa laajentaa maailmaansa ja on äärimmäisen kiehtovaa nähdä ranskalaista taikakulttuuria. Huumoria on paljon mukana, vaikka tunnelma on muuten edellistä osaa synkempi. Filmi on myös kaikesta huolimatta todella viihdyttävä ja vähän yli kahden tunnin kesto hujahtaa hetkessä ohi.
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat tavoin elokuvan on ohjannut David Yates, joka vastasi myös neljästä viimeisestä Harry Potter -filmatisoinnista. Yates osoittaa taas kerran olevansa oikea mies hommaan ja saa luotua hyvää tunnelmaa Rowlingin epätasapainoisesta tekstistä huolimatta. Elokuva on myös todella taidokkaasti kuvattu, vaikka parissa kohtaa nähdään turhankin tiukkoja lähikuvia hahmojen naamoista. Leikkaus on kohtausten sisällä sujuvaa, mutta kohtaukset on liitetty yhteen hieman liian äkkipikaisesti ja leffaan voisi pistää sinne sun tänne lyhyitä hetkiä lisää, jotta elokuva hengittäisi paremmin. Synkkyydestään huolimatta valaisu on hyvin hoidettu ja katsoja näkee kaiken tarpeellisen. Lavastus-, puvustus-, maskeeraus- ja efektitiimit ovat jälleen kerran tehneet mielettömän huikeaa työtä tuodessaan velhomaailmaa valkokankaille. Lavasteet ovat näyttävät, puvut viestivät 1920-luvun ajankuvaa ja tehosteet sulautuvat hienosti oikeiden näyttelijöiden mukaan. Äänimaailma on efektiensä puolesta loistavasti rakennettu, mutta musiikit eivät tee suurta vaikutusta. Säveltäjä James Newton Howardin työstä jää lähinnä mieleen vain Ihmeotukset-sarjan tunnusmusiikki, sekä John Williamsilta kierrätetyt ikoniset Potter-sävelmät.
Yhteenveto:Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset ei valitettavasti ole kovin ihmeellinen elokuva. Leffan tarina on ohut, minkä peittämiseksi sen juonikuvioita monimutkistetaan ihan liikaa. Fanien hämäämiseksi elokuva on myös täynnä viittauksia Potter-leffoihin ja -kirjoihin, jottei heti huomaisi, että kyseessä on vain aika tarpeeton väliosa, jonka tapahtumat olisi voinut tiivistää sarjan seuraavaan osaan. Yllättävän tylsien sivuhahmojen juonikuviot nousevat oudon isoon rooliin, eikä päähenkilöille jää paljoa tehtävää. Itse asiassa Lisko Scamanderin voisi poistaa koko leffasta, eikä tarinan lopputulokseen tapahtuisi muutosta. Onneksi elokuvasta löytyy hyvin luotua tunnelmaa, viihdyttävää seikkailua ja lystikkäitä otuksia, jotka ovat ainoa ihmeellinen asia leffassa. Liskon ja otusten yhteiset hetket ovat elokuvan parasta antia ja niitä pitäisi olla huomattavasti enemmän. Ennakkopeloista huolimatta Johnny Depp osoittautuu loistovalinnaksi tarinan pahiksena, mutta Jude Law'n Dumbledore vaatii pientä totuttelua. Visuaalisesti elokuva on tietysti aivan huikea. Rowlingin kömpelöhkön käsikirjoituksen hyviä puolia ovat ennalta-arvattavuuden välttely ja tulevien osien kiehtovuus. Hieman kuitenkin jännittää, milloin sarja vihdoin pääsee niihin kiinnostaviin asioihin ja tulevatko pari seuraavaakin leffaa olemaan tällaisia väliosia? Aiemmin olin innoissani, että Ihmeotukset-leffoja ilmestyy yhteensä viisi kappaletta, mutta tämän jälkeen toivon, että Rowling olisi osannut tiivistää Liskon ja kumppaneiden seikkailut trilogiaksi. Harry Potter -fanithan menevät tietty katsomaan elokuvan kritiikistä huolimatta, mutta ne, jotka eivät ole velhomaailmasta aiemmin innostuneet, voivat turvallisin mielin pysyä erossa Grindelwaldin rikoksista, sillä en todellakaan usko tämän elokuvan muuttavan mieltänne sarjasta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald, 2018, Warner Bros. Pictures, Heyday Films
