Arvostelu: Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011)

KAAMEAT POMOT

HORRIBLE BOSSES

Ohjaus: Seth Gordon
Pääosissa: Jason Bateman, Jason Sudeikis, Charlie Day, Kevin Spacey, Jennifer Aniston, Colin Farrell, Jamie Foxx, Donald Sutherland, Wendell Pierce, Julie Bowen, Ioan Gruffudd ja Bob Newhart
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Horrible Bosses, eli suomalaisittain Kaameat pomot on Jason Batemanin, Jason Sudeikisin ja Charlie Dayn tähdittämä komediaelokuva. Michael Markowitz sai idean leffaan ja työsti siitä käsikirjoituksen, minkä hän sai myytyä New Line Cinemalle vuonna 2005. Alunperin Brett Ratnerin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän päättikin tehdä Tower Heistin (2011) tämän sijaan ja ohjaajaksi valittiin Seth Gordon. Päärooleihin kaavailtiin mm. Owen Wilsonia, Vince Vaughnia, Ryan Reynoldsia ja Johnny Knoxvillea, ennen kuin Bateman, Sudeikis ja Day valittiin. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kaameat pomot sai maailmanensi-iltansa 30. kesäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla ja se sai myös positiivista palautetta kriitikoilta, vaikka jotkut myös tylyttivät leffaa. Itse näin Kaameat pomot pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä kelpo komediana. Olenkin katsonut elokuvan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen kolmatta kertaa ja samalla myös arvostella sen.

Ylennyksestä haaveileva rahoitusyrityksen työntekijä, hammaslääkäri ja kemikaaliyhtiön myyntipäällikkö pitäisivät työpaikoistaan muuten, jos heidän pomonsa eivät olisi niin kaameita. Eräänä baariyönä kolmikko päättääkin hankkiutua pomoista eroon palkkaamalla murhaajan.

Jason Bateman näyttelee Nickiä, korkeassa asemassa olevaa työntekijää Comnidyne-yrityksessä, joka uskoo saavansa pian ylennyksen, raadettuaan kellon ympäri ja viikonloppuinakin ties kuinka kauan. Ylennys jää kuitenkin pelkäksi haaveeksi, sillä hänen pomonsa Dave Harken (Kevin Spacey) on Nickin omien sanojen mukaisesti "total fucking asshole". Dave intoilee Nickin nöyryyttämisestä, eikä mikään ihme, että Nick on alkanut haaveilla tämän nirhaamisesta. Bateman on mainio roolissaan ja tekee Nickistä pidettävän. Erityisen hauska hän ei kuitenkaan ole. Spacey istuu täydellisesti hirveäksi ja rikkaaksi mulkvistiksi.
     Charlie Day esittää Dalea, hammaslääkäriä, jonka pomo Julia (Jennifer Aniston) ahdistelee tätä seksuaalisesti kaiken aikaa. Julian kaltaisia naishahmoja hädintuskin nähdään leffoissa ja sarjoissa, ja onkin hyvä, että välillä näytetään seksuaalista ahdistelua näinkin päin. Dalen tilannetta pahentaa, kuinka kaikki vain väheksyvät hänen ongelmiaan, sillä "eihän miestä voi ahdistella". Day tuo hyvin esille Dalen epämiellyttävän olotilan ja hahmon stressitasojen noustessa Day päästää korkean äänensä usein valloilleen. Aniston on erinomainen inhottavana Juliana ja hoitaa työnsä suurella intohimolla.

Jason Sudeikis taas näyttelee Kurtia, kemikaaliyhtiön myyntipäällikköä, joka on hyvin samanlainen kuin monet Sudeikisin hahmot yleensä - pidettävä ja hauska, mutta paikoitellen vähän turhan perverssi. Kurtin pomo Jack Pellit (Donald Sutherland) on mitä mukavin tapaus. Valitettavasti hän kuolee heti leffan alussa ja hänen paikkansa ottaa Bobby-poika (Colin Farrell), joka vain hyväksikäyttää yhtiötä omiin hävyttömiin tarkoituksiinsa, pistäen Kurtin tekemään likaiset työt puolestaan, erottamisen uhalla. Spaceyn ja Anistonin tavoin Farrell herkuttelee suurella antaumuksella veemäisen hahmonsa kanssa. Sudeikis, Day ja Bateman muodostavat myös todella hyvän kolmikon.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Jamie Foxx Motherfucka Jonesina, jonka kolmikko palkkaa murha-avukseen, sekä Moderni perhe -komediasarjan (Modern Family - 2009-2020) tähti Julie Bowen Daven vaimona Rhondana.

Kaameat pomot tekee heti ensikohtauksillaan erittäin selväksi, miksi Nick, Dale ja Kurt haluavat hankkiutua pomoistaan eroon. Kun synkät ajatukset nousevat esille ja elokuvan juoni lähtee kunnolla käyntiin, huomaa katsoja olevansa täysin kolmikon puolella. Mutta kun kyseessä on kolme tällaista enemmän tai vähemmän hömelöä kaverusta, on alusta alkaen selvää, ettei mikään tule menemään suunnitelmien mukaan. Kolmikon päättäessä pistää tappoideansa käytäntöön, alkaa aikamoisten tapahtumien vyyhti ja ai että niiden parissa saakin nauraa! Kaameat pomot on usein jopa hulvaton kaikessa räävittömyydessään. Se ei muutu ihan niin synkäksi kuin siltä voisi odottaa tarinan perusteella, mutta jo tällaisena "kevyenä viihteenä" se on täynnä hilpeän kieroja juttuja. Julmia ja häröjä vitsejä heitetään sinne ja tänne, ja on aivan varmaa, että ainakin joku loukkaantuu leffaa katsoessaan.

Elokuva pitää yllättävänkin tiukasti mukanaan ja siihen on jopa onnistuttu saamaan pientä jännitettä, sillä tämä kolmikko ei ole parhaimmasta päästä, mitä tulee jälkien peittelyyn tai valehteluun. Tilanne eskaloituu kaiken aikaa isommaksi ja monimutkikkaammaksi, ja katsoja odottaa innolla, minne kaikki tämä tulee johtamaan. Yllättäviäkin käänteitä mahtuu mukaan. Kaiken kaikkiaan Kaameat pomot on erittäin hauska ja viihdyttävä paketti. Toki siitä löytyy vikansa, kuten muutamat vitsit, mitkä menettävät tehonsa, kun niissä ei luoteta katsojaan hoksaamaan, mikä niissä oli niin hauskaa. Kun kolmikko tarjoaa rahaa Motherfucka Jonesille, ne löytyvät salkusta, mikä on aivan liian iso pitämään sisällään yhtä setelinippua. Vitsi olisi hauska, jos hahmot eivät heti mutisisi toisilleen, mikä vitsistä tekee niin huvittavan.

Kaameiden pomojen ohjauksesta vastaa Seth Gordon, joka oli tätä ennen ohjannut lähinnä jaksoja komediasarjoihin Konttori (The Office - 2005-2013), Puisto-osasto (Parks and Recreation - 2009-2015) ja Moderni perhe. Tämän jälkeen hän teki elokuvien puolella mm. Pixelsin (2015) ja Baywatchin (2017), joten Kaameat pomot on erittäin luultavasti Gordonin paras teos. Michael Markowitz, John Francis Daley ja Jonathan Goldstein tekevät hauskaa työtä käsikirjoituksen kanssa. Näyttelijät ovat improvisoineet monet vitsit, mutta itse tarina on veikeä kirjoittajakolmikolta. Vain Aniston päätti pysyä täysin tekstissä, kokien, että se oli jo täydellistä hänen hahmoaan varten. Elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on sujuvaa. Lavastajat pääsevät vauhtiin rikkaiden Dave Harkenin ja Bobby Pellitin asuntojen kanssa. Äänimaailmakin on toimiva, mutta Christopher Lennertzin säveltämät musiikit lähinnä vain jumputtavat taustalla, ilman että ne koskaan nousevat esille. Musiikkipuolella mieleen jää pääasiassa The Heavyn How You Like Me Now -kappale, mikä kuullaan pariinkin otteeseen.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mistä löytyy useita pidennettyjä kohtauksia, joissa vitsit viedään vielä rivompiin mittoihin. Esimerkiksi Motherfucka Jonesin kertomus nimensä synnystä esitetään eri tavalla, minkä lisäksi Bobby Pellitin kusipäisyyttä korostetaan entisestään. Mukana on myös erittäin lystikäs kohtaus, missä pääkolmikko väijyy autossaan Bobbyn talon edessä.

Yhteenveto: Kaameat pomot on erittäin mainio ja paikoitellen jopa suorastaan hulvaton komediaelokuva. Sen juoni on kiero, mutta se esitetään varsin hilpeästi. Heti ensikohtauksien aikana katsoja voi ymmärtää, miksi pääkolmikko on valmis murhauttamaan pomonsa. Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis ovat erinomaiset valinnat päärooleihin Nickiksi, Daleksi ja Kurtiksi ja yhtä lailla Kevin Spacey, Jennifer Aniston ja Colin Farrell ovat mahtavat heidän inhottavina pomoinaan. Näyttelijöiden heittäytyminen on jo itsessään lystikästä ja lystikkyyttä vain lisäävät niin kirjoitetut kuin improvisoidut vitsit. Muutamat vitseistä epäonnistuvat liian selittelyn vuoksi, mutta muuten elokuva tarjoaa useat naurut. Läppä on monesti hävytöntä ja ronskia, joten on luultavaa, että jotkut katsojista tulevat vetämään herneen nenään leffan aikana. Itseäni Kaameat pomot jaksaa viihdyttää edelleen varsin passelisti kymmenenkin vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mokaotoksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Horrible Bosses, 2011, New Line Cinema, Rat Entertainment

Arvostelu: Fast & Furious 9 (F9 - 2021)

FAST & FURIOUS 9

F9

Ohjaus: Justin Lin
Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Chris "Ludacris" Bridges, Nathalie Emmanuel, Jordana Brewster, John Cena, Sung Kang, Thue Ersted Rasmussen, Charlize Theron, Anna Sawai, Michael Rooker, Vinnie Bennett, Finn Cole, Lucas Black, Bow Wow, Jason Tobin, Kurt Russell, Helen Mirren, Cardi B ja Jason Statham
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 12

Vin Dieselin tähdittämä kaahailuelokuva Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. 2 Fast 2 Furious (2003) oli vielä hitti, mutta Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006) ei menestynyt toivotulla tavalla teattereissa. Elokuvasarjaa päätettiin viedä uuteen suuntaan vuoden 2009 Fast & Furiousissa, joka nousi siinä kohtaa sarjan isoimmaksi hitiksi. Sen jatko-osat Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011), Fast & Furious 6 (2013) ja Fast & Furious 7 (2015) olivat kaikki toinen toistaan valtavampia megamenestyksiä lippuluukuilla. Seitsemännen osan jälkeen tekijät ilmoittivat, että olisi tulossa ainakin kolme elokuvaa lisää. Vuonna 2017 ilmestyi Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017), jota seurasi elokuvasarjan tähtien välille riidan aiheuttanut Fast & Furious: Hobbs & Shaw (2019). Yhdeksännen elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja sen oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian alettua, sen ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Nyt Fast & Furious 9 (tai kuten se tunnetaan monissa maissa yksinkertaisesti nimellä F9) saa vihdoin ensi-iltansa ja minun täytyy todeta, etten odottanut leffaa kovinkaan paljon. Vaikka olen pitänyt sarjan muutamasta osasta, on sen taso lähtenyt hiipumaan parin viime filmin myötä. Fast & Furious 9:n hölmöltä näyttävät trailerit saivat minut epäileväksi ja meninkin todella varautunein mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Dominic Toretto on elänyt elämäänsä neljännesmaili kerrallaan. Nyt hänen täytyy kuitenkin lähteä (jälleen) viimeiselle ajelulleen perheensä vuoksi - sillä tällä kertaa Dom ja hänen kumppaninsa saavat vastaansa Domin veljen Jakobin, joka aikoo käyttää vaarallista Aries-asetta pahoihin tarkoituksiin.

Tuttu hahmokaarti edellisistä osista tekee paluun - poislukien Dwayne Johnsonin näyttelemä Hobbs, Johnsonin ja Dominic Torettoa näyttelevän Vin Dieselin ajauduttua riitoihin Fast & Furious 8:a tehdessä. Johnsonin lihaspullistelua ei ehdi tulla ikävä, sillä Diesel hoitaa hommaa kahdenkin edestä. Dieselillä on sama tympeä murjotusilme jälleen kasvoillaan ja hän vetää roolinsa turhankin vakavasti, ottaen huomioon, kuinka paljon kaikenlaista pöljää hänen ympärillä tapahtuu. Dom on yrittänyt siirtyä hiljaiseloon Lettyn (Michelle Rodriguez) ja lapsensa Brianin kanssa, mutta kun huvitteleva Roman (Tyrese Gibson), automekaanikkona aikoinaan toiminut Tej (Chris "Ludacris" Bridges), hakkeri Ramsey (Nathalie Emmanuel), sekä paluun sarjaan tekevä Mia-sisko (Jordana Brewster) tulevat kyselemään mukaan uuteen tehtävään, on parin painettava taas kaasu pohjaan... ja nähtävästi jätettävä lapsi ainakin joksikin aikaa oman onnensa nojaan. Rodriguez pääsee paremmin esille kuin aiemmin, uhattuaan kahdeksannen leffan jälkeen jättävänsä sarjan, jos Letty ei saa isompaa roolia. Gibson ja Ludacris tarjoavat taas muutamat ihan hilpeät hetket ja Emmanuelkin pääsee tekemään enemmän kuin ennen. Brewsterin näkeminen Miana pitkästä aikaa on ihan mukavaa, mutta paluu taitaa johtua enemmän siitä, ettei Brewsterille ole sen kummemmin auennut uraa Fast & Furiousin ulkopuolella.

     Vastaansa tiimi saa tällä kertaa Domin veljen, Jakob Toretton, jota näyttelee showpainijasta näyttelijäksi siirtynyt John "you can't see me" Cena. Cena sopii hyvin machoäijäksi, jonka kanssa Diesel voi ottaa äijämäistä tuijotuskisaa lihasten pullistuessa ja verisuonten pulpahdellessa näkyviin hauiksista ja ohimoista. Jakobille ja Domille on kirjoitettu tietty vaikea menneisyys, minkä takia he ovat ajautuneet erilleen ja millä voidaan selittää se, että kuulemme koko veljestä vasta nyt. 

Nuoria Domia ja Jakobia esittävät Vinnie Bennett ja Finn Cole, jotka onnistuvat tulkitsemaan samaa tuimaa pullistelua, mutta joista on paikoitellen vaikea uskoa, että heistä kasvaisi isona Diesel ja Cena. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään mm. Thue Ersted Rasmussen Jakobia auttavana Ottona, Michael Rooker Domin lapsuudentuttuna Buddyna, kehnoa työtä tekevä Charlize Theron edellisestä osasta tuttuna pahis-Cipherina, Kurt Russell salaista järjestöään pyörittävänä herra Nobodyna, Helen Mirren Shaw-veljesten äitinä Queeniena, sekä kenties muutamia muitakin...

Siitä huolimatta, että olen tiedostanut Fast & Furious -elokuvasarjan kasvavan hölmöyden ja olen kokenut jotkut osat sarjasta selvästi heikommiksi, olen tähän asti pysynyt edes jotenkin sarjan puolella. Se taisi kuitenkin loppua nyt tähän. Kehno Hurjapäät: Tokio Drift pitää mielestäni yhä sijaa sarjan heikoimpana elokuvana, mutta ei Fast & Furious 9 siitä kauas jää. Hölmön sijaan kyseessä on jo lähes täysin aivoton sekoilu, josta on vaikea enää löytää järjen hiventäkään. Sarjassa on nähty jo monia urpouksia, mutta tässä mennään sellaisiin idioottimaisuuksiin, ettei voi muuta kuin miettiä, onko tätä käsikirjoitettu selvinpäin. Tunnustan, että nopeatempoiset kaahailut jaksoivat pariin otteeseen viihdyttää ja seasta löytyy muutamia ihan veikeitä autostuntteja, mutta jotkut hetket menevät jo myötähäpeän puolelle. Sankareita runnotaan taas joka suunnasta ja hyvä, että he saavat edes naarmua. Yhdessä kohtaa filmi yrittää olla itseironinen ja pistää hahmot keskustelemaan siitä, että mitä jos he ovatkin jotain supersankareita tai jumalia. Meno on jo sen mukaista, että jos Dom lähtisi viitta heiluen lentämään ja ampuisi lasersäteitä silmistään, en enää yllättyisi.

Nyt varmaan joku teistä ajattelee, että olen liian tyly elokuvalle, jonka on tarkoituskin olla pöljää popcorn-viihdettä. Niin ajattelisin itsekin, jos Fast & Furious 9 ei yrittäisi puolet ajasta olla vakavasti otettaa perhedraamaa. Voi kiesus, kuinka melodramaattista murjottamista leffasta löytyykään! Aina kun hahmot poistuvat autoistaan, leffa tuntuu painavan jarrua kaasun sijaan. Useassa kohtaa tylsistyin ja vain odotin, että elokuva tajuaisi taas lähteä hölmöilemään. Draamapuoli on todella kökköä, enkä voinut olla pyörittelemättä silmiäni joillekin kohdille. Katsoisin fysiikan lakien rikkomista sun muuta sormien läpi, jos elokuva tajuaisi olla vain sitä kieli poskessa tehtyä urpoilua. Mutta jostain syystä filmi yrittää aina joka toimintakohtauksen välissä olla jotain vakavaa ja syvällistä. Jatkuvasti tuntuu siltä kuin mukana olisi ollut kaksi ohjaajaa tekemässä täysin erilaisia elokuvia ja ne on päätetty liittää yhteen. Lopputulos on aikamoinen sillisalaatti, mitä ei todellakaan auta liki kahden ja puolen tunnin kesto.

Useammankin Fast & Furiousin tehnyt Justin Lin tekee paluun ohjaajan paikalle, muttei löydä lainkaan yhtenäistä visiota uudelle rainalle. Lin, tuottajana toimiva Diesel ja käsikirjoittaja Daniel Casey taitavat olla jo epätoivoisia, yrittäessään keksiä uusia, entistäkin päättömämpiä stuntteja, joilla saada katsojan silmät suurenemaan ihmetyksestä. Linin ja Caseyn teksti on suoraan sanottuna huono. Kaksikko repii takapuolistaan täysin typeriä ideoita ja käänteitä, joita he sekoittavat mukaan, koska miksipä ei. Ei Fast & Furiousilta mitään Shakespearea voikaan odottaa, mutta on tämä jo oman sarjansa mittarilla rimanalitus. Käsikirjoitus on vieläpä aivan liian pitkä ja viimeistään leikkauksessa sitä olisi pitänyt älytä tiivistää reippaasti. Sentään elokuva on taidokkaasti kuvattu ja siinä on onnistuneita lavasteita ja asuja. Erikoistehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma pärisee oivallisen tykittelevästi, mutta Brian Tylerin musiikit hukkuvat täysin jatkuvasti jumputtavien rap- ja hiphop-kappaleiden alle.

Yhteenveto: Fast & Furious 9 on todella heikko ja käsittämättömän ylipitkä toimintasekoilu. Ohjaaja Justin Lin ei tunnu tietävän, haluaako tehdä elokuvasta vakavasti otettavaa perhedraamaa vai täysin aivotonta rymistelyä ja yrittää sekoittaa molempia todella epätasaiseksi paketiksi. Kaahailut saavat välillä kaikessa hölmöydessäänkin katsojan viihtymään ja autojen ruttaamista on ihan veikeää seurata. Kuitenkin lähes kaikki kohtaukset näiden kaahailujen välissä ovat toinen toistaan tylsempää ja tympeämpää melodraamaa, joka meinaa saada nukahtamaan. Käsikirjoitus on jo oman leffasarjansa puitteissa oikeasti kehno, etenkin kun kaikenlaista vanhaa ja uutta tuodaan mukaan erittäin löyhin perusteluin. Gibson ja Ludacris saavat naurahtamaan muutamaan otteeseen jutuillaan, mutta Dieselin ja Cenan machopullistelu alkaa kyllästyttää nopeasti. Sentään filmi on visuaalisesti menevä ja elokuvateatterissa kunnon äänentoistolla sen rymistely tehoaa mukavasti. Osan elokuvasta voi katsoa typeryyksineenkin kelpo popcorn-viihteenä, mutta kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu kaikenlaista muuta ja täysin turhaa, minkä vuoksi itse menetin viimeisetkin kiinnostuksen rippeet elokuvasarjaa kohtaan. Ja tätä olisi kuulemma tulossa vielä ainakin kaksi lisää...

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
F9, 2020, Universal Pictures, Original Film, Perfect Storm Entertainment, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: Jali ja suklaatehdas (Willy Wonka & the Chocolate Factory - 1971)

JALI JA SUKLAATEHDAS

WILLY WONKA & THE CHOCOLATE FACTORY

Ohjaus: Mel Stuart
Pääosissa: Peter Ostrum, Gene Wilder, Jack Albertson, Roy Kinnear, Julie Dawn Cole, Denise Nickerson, Leonard Stone, Paris Themmen, Dodo Denney, Michael Bollner, Ursula Reit, Diana Sowle, Günter Meisner, Dora Altmann, Franziska Liebing, Ernst Ziegler, Malcolm Dixon, Rusty Goffe, George Claydon, Angelo Muscat ja Albert Wilkinson
Genre: fantasia, musikaali, komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Willy Wonka & the Chocolate Factory, eli suomalaisittain Jali ja suklaatehdas perustuu Roald Dahlin samannimiseen lastenkirjaan (Charlie and the Chocolate Factory) vuodelta 1964. Ohjaaja Mel Stuartin tytär luki Dahlin kirjan ja alkoi innoissaan puhua isälleen sen mahdollisuuksista elokuvana. Stuart ottikin yhteyttä tuottaja David L. Wolperiin, joka oli siihen aikaan työstämässä projektia elintarvikeyritys Quaker Oats Companyn kanssa. Wolper innostui ja sai idean, että yhtiö ostaisi kirjan elokuvaoikeudet ja voisi alkaa valmistamaan oheistuotteena suklaata. Yhtiö suostui ja leffan teko alkoi. Roald Dahl itse otettiin mukaan työstämään käsikirjoitusta, mutta ennen kuvauksia mukaan tuotiin myös David Seltzer, joka muokkasi Dahlin tekstiä. Tämä raivostutti Dahlin, joka inhosi muutoksia ja teki loppuelämänsä ajan selväksi, ettei pitänyt elokuvasta. Vili Vonkan rooliin pohdittiin aluksi mm. Monty Pythonin jäseniä, mutta heitä ei pidetty tarpeeksi tunnettuina maailmanlaajuiselle yleisölle. Dahl itse olisi halunnut nähdä Spike Milliganin roolissa, kun taas Vaaleanpunaisen pantterin (The Pink Panther - 1964) tähti Peter Sellers suorastaan anoi tekijöiltä roolia. Lopulta rooli annettiin Gene Wilderille, joka suostui sillä ehdolla, että sai itse luoda hahmon suuren saapumisen. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1970 ja lopulta Jali ja suklaatehdas sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 1971 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva ei ollut taloudellisesti erityisen suuri menestys ilmestyessään, mutta se on vuosien varrella kasvattanut suosiotaan, kun se on tuotu takaisin teattereihin ja kun sitä alettiin esittämään televisioissa 1980-luvulla. Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta musiikista ja Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta miespääosasta musikaalielokuvassa, mutta hävisi molemmat elokuvalle Viulunsoittaja katolla (Fiddler on the Roof - 1971). Itse en ollut koskaan ennen nähnyt tätä alkuperäistä filmatisointia, mutta olen nähnyt useasti Tim Burtonin ristiriitaisen vastaanoton saaneen Jali ja suklaatehdas -version (Charlie and the Chocolate Factory) vuodelta 2005. Kuitenkin kun huomasin alkuperäisen Jali ja suklaatehdas -elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin etsiä filmin käsiini ja vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Salamyhkäinen suklaatehtailija Vili Vonka on pitänyt tehtaansa ovet kiinni vuosien ajan, eikä kukaan tiedä, mitä tehtaassa tapahtuu. Yllättäen Vonka järjestää tempauksen, missä hän on piilottanut miljoonien suklaalevyjensä joukkoon viisi kultaista lippua, mitkä tarjoavat saajalleen pääsyn hänen tehtaaseensa ja suklaata koko loppuelämäksi!

Nuori Peter Ostrum näyttelee Jali Puikkoa (suomentajalle iso miinus tyhmästä sukunimestä), yhtä elokuvahistorian mukavinta hahmoa. Jalin Puikko-perhe on rutiköyhä ja Jali on yksi hyväsydämisimmistä pojista ikinä, auttaessaan perhettään kaikessa ilman minkäänlaista valitusta. Kun Jali saa syntymäpäivälahjakseen suklaapatukan, hän päättää heti jakaa sen perheensä kanssa. Hän antaa kaikkien muiden kulkea ensin, eikä koskaan puhu muiden päälle tai edes pyydä mitään itselleen. Vain yhdessä kohtaa Jali päätyy toimimaan itsekkäästi, mikä on yksi elokuvantekijöiden lisäys, mistä Roald Dahl ei pitänyt. Ja kun ottaa huomioon, millainen mahtava, tälle maailmalle aivan liian hyvä tenava Jali muuten on, olen kyllä Dahlin puolella tämän muutoksen suhteen. Muuten Jali on fantastinen tapaus, mitä parantaa Ostrumin aidosti sydäntä lämmittävä ja sympaattinen roolisuoritus. Onkin harmi, ettei Ostrum näytellyt enää tämän jälkeen. Jali Puikko jäi hänen ainoaksi roolityökseen elokuvissa ja aikuisena hänestä tulikin eläinlääkäri.
     Suklaatehtaan omistavana eksentrisenä Vili Vonkana nähdään Gene Wilder, joka varastaa show'n välittömästi astuttuaan valokeilaan elokuvan puolessa välissä. Wilder on nappivalinta kummallisia puhuvan ja hassusti käyttäytyvän Vonkan rooliin, tuoden mukaan valtavasti energiaa ja mikä parasta, ihmisten tyhmyyttä halveksuvaa sarkasmia. On täysin ymmärrettävää, miksi Vonka on päättänyt erakoitua muulta maailmalta ja vain tehtailla suklaataan miljoonille sitä rakastaville.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jack Albertson Jalin setänä Jorina, Diana Sowle Jalin äitinä, Julie Dawn Colt kaiken heti haluavana ja raivostuttavan ärsyttävänä Veeruskana ja Roy Kinnear tämän isänä, Michael Bollner jatkuvasti syövänä ja lihavana Aku Kluuppina ja Ursula Reit tämän äitinä, Denise Nickerson ylimielisenä Orvokkina ja Leonard Stone tämän isänä, Paris Themmen televisiota rakastavana ja cowboyksi pukeutuvana Mikko Telkkarina ja Dodo Denney tämän äitinsä, sekä Günter Meisner Vili Vonkan kilpailijana, Salakähmänä. Osa lapsinäyttelijöistä ampuu yli, mutta pääasiassa kaikki sopivat mainiosti rooleihinsa. Vaikka monet sivuhahmoista ovat ärsyttäviä, ovat he tärkeä osa elokuvan syvällistä opetusta.

Jali ja suklaatehtaasta löytyy nimittäin äärimmäisen tärkeää sanomaa ihmisluonteesta ja käytöksestä. Kuinka itsekkäitä, inhottavia ja teennäisiä ihmiset voivatkaan olla. Kun Vili Vonka ilmoittaa kultaisista lipuista, maailma ajautuu lähestulkoon kaaokseen. Ihmiset tappelevat suklaasta, tuhlaavat viimeisetkin rahansa suklaalevyihin, rakentavat ties minkälaisia koneita laskelmoimaan kultaisten lippujen mahdolliset olinpaikat, väärentävät kultaisia lippuja ja jopa huutokauppaavat viimeisiä suklaalevyjä törkeillä hinnoilla. Jalin koulun opettaja lopettaa tunnin kesken, jotta löytäisi kultaisen lipun. On samanaikaisesti sekä huvittavaa että hieman karmivaa nähdä kuvia suklaalähetyksistä, joita vartioidaan aseiden kanssa. Näiden kaikkien ihmiskammotusten keskellä Jali todella erottuu ja saa katsojan pitämään hänestä entistä enemmän. Lapsille elokuvan opetus käytöksestä onkin äärimmäisen tärkeä. Opetus on istutettu elokuvaan esimerkillisesti: se nostetaan esille vähän väliä, iskevästi, mutta ei liian alleviivaavasti.

Tärkeästä opetuksesta ja synkästi maalailemastaan ihmisluonteesta huolimatta elokuva osaa myös pitää valtavasti hauskaa. Kyseessä on suorastaan hurmaava koko perheen leffa, mikä pitää sisällään kaikenlaista huumorista pieneen jännitykseen, koskettavuuteen ja vauhdikkuuteen. Elokuvan ensimmäisen puoliskon nostatus on erinomainen ja kun vihdoin päästään Vili Vonkan tehtaaseen, riemu ja mielikuvituksellisuus päästetään tosissaan valloilleen. Vili Vonkan tehtaasta löytyy ties mitä outouksia vimpaimien, herkkujen ja tilojen muodossa. Tylsää hetkeä ei ole luvassa, sillä filmi lumoaa niin hienosti ja tarjoaa jatkuvasti jotain uutta ja jännää ihmeteltäväksi. Leffa käy jopa psykedeelisen puolella kummallisuuksiensa kanssa. Monista inhottavista hahmoista huolimatta elokuvasta löytyy paljon sydäntä ja se nostaa kaiken aikaa hymyn huulille. Lähinnä vain yksi Jalin persoonaa vastaan sotiva itsekäs hetki saa elokuvan kompastumaan. Muuten Jali ja suklaatehdas on ihastuttava teos kaikenikäisille, mikä loistaa yhä 50 vuodenkin jälkeen.

Pieni heikkous ovat elokuvan musikaalinumerot. En ole niitä vastaan kuten Dahl, mutta täytyy myöntää, että umppalumppien lauluja lukuunottamatta kappaleet eivät ole kovin muistettavia. The Candy Man -kappale saattaa nousta elokuvan parhaaksi lauluksi ja siitä onkin vuosien varrella tehty useita tulkintoja mm. Sammy Davis Jr:n ja Zeddin toimesta. Lauluista ja myös muista musiikeista löytyy kuitenkin hyvää tunnelmaa, kuten muustakin filmistä. Ohjaaja Mel Stuart onkin onnistunut hienosti lapsenomaisen riemun herättämisessä eloon. Leffan teknistä puolta ajan julma hammas on toki nakerrellut, muttei sentään ahminut kuin mitä herkullisinta suklaata. Niin visuaaliset efektit kuin äänitehosteet ovat pääasiassa edelleen toimivia. Asut ja etenkin suuret ja monipuoliset lavasteet ovat tyylikkäät. Elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu.

Yhteenveto: Jali ja suklaatehdas on erittäin ilahduttava koko perheen elokuva, joka toimii yhä 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ajan hampaat ovat hieman nakerrelleet teosta, mutta sen sydämellisyyteen ja sieluun hampaat eivät ole päässeet iskemään kiinni. Makea seikkailu erikoisessa ja mielikuvituksellisessa suklaatehtaassa pitää hyvin mukanaan, etenkin kun leffa tarjoaa kaiken aikaa jotain erikoista kummasteltavaksi. Paikoitellen elokuva käy jopa häiritsevän psykedeelisyyden puolella. Huumoria riittää paljon, mutta seasta löytyy myös hieman jännitettä ja herkkyyttäkin. Mainion Peter Ostrumin näyttelemä Jali-poika on niin sympaattinen tapaus, että jo hänen hyvyytensä tämän kurjan maailman keskellä saa liikuttumaan. Show'n toki varastaa Gene Wilder, joka on erinomainen suklaatehtailija Vili Vonkan osassa. Leffasta löytyy omat heikkoutensa mm. musikaalinumeroihin liittyen, mutta pääasiassa teos toimii yhä vallan mainiosti!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Willy Wonka & the Chocolate Factory, 1971, Wolper Pictures

Arvostelu: A.I. - Tekoäly (A.I. Artificial Intelligence - 2001)

A.I. - TEKOÄLY

A.I. ARTIFICIAL INTELLIGENCE

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Haley Joel Osment, Frances O'Connor, Jude Law, Sam Robards, Jake Thomas, Jack Angel, William Hurt, Brendan Gleeson, Robin Williams, Meryl Streep, Chris Rock ja Ben Kingsley
Genre: scifi, draama
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 16

A.I. Artificial Intelligence, eli suomalaisittain A.I. - Tekoäly perustuu löyhästi Brian Aldissin novelliin Supertoys Last All Summer Long vuodelta 1969. Jo 1970-luvun lopulla ohjaaja Stanley Kubrick alkoi suunnitella elokuvaa novellin pohjalta, ostettuaan sen filmatisointioikeudet ja sai Aldissin itse kirjoittamaan leffan käsikirjoitusta. 1980-luvulla Kubrick pyysi Tappajahain (Jaws - 1975) ja Indiana Jones -elokuvien (1981-) myötä kuuluisuuteen noussutta Steven Spielbergiä ohjaamaan elokuvan hänen sijaan, mihin tarjoukseen Kubrickia fanittava Spielberg tarttui heti. Vuonna 1990 Aldiss korvattiin uudella käsikirjoittajalla, Ian Watsonilla, mistä Aldiss katkeroitui. Kubrick ei kuitenkaan uskonut, että elokuvan vaatimia erikoistehosteita pystyttäisiin luomaan, joten hän alkoi työstämään muita projekteja. Spielbergin julkaistua tehoste-elokuvansa Jurassic Parkin (1993), Kubrick oli niin häkeltynyt, että hän palasi välittömästi leffan pariin. Spielberg halusi kuitenkin siirtyä muihin projekteihin, ehdottaen Kubrickille, että tämä ohjaisi sittenkin elokuvan. Kubrick sen sijaan päätti tehdä Eyes Wide Shutin (1999) ja projekti pistettiin jälleen tauolle. Kubrick menehtyi juuri saatuaan elokuvansa valmiiksi, jolloin hänen vaimonsa Christiane Kubrick pyysi Spielbergiä harkitsemaan A.I. - Tekoälyn tekoa uudestaan. Spielberg suostui ja ohjauksen lisäksi päätti myös työstää käsikirjoituksen itse. Tuotanto pistettiin jälleen tauolle, kun Spielbergille tarjoutui hetkeksi mahdollisuus ohjata Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001), mutta kun sen ohjausvastuu päätyi Chris Columbukselle, Spielberg palasi vihdoin kunnolla Kubrickin työn pariin. Kuvaukset alkoivat viimein kesällä 2000 ja lopulta A.I. - Tekoäly sai maailmanensi-iltansa 26. kesäkuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mikä sai kehuja kriitikoilta. Leffa sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras musiikki ja parhaat erikoistehosteet), yhden BAFTA-ehdokkuuden (parhaat erikoistehosteet), sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras ohjaus, miessivuosa ja musiikki), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse näin A.I. - Tekoälyn lähes kymmenen vuotta sitten, mutten pitänyt sitä kovin kummoisena, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun filmi täyttää 20 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella A.I. - Tekoälyn juhlan kunniaksi.

2100-luvulla ilmastonmuutos on aiheuttanut tuhoja ympäri Maapalloa, aiheuttaen monien miljoonien ihmisten kuoleman. Ihmiskunnan avuksi rakennetaan tekoälyllisiä meka-robotteja, mutta eräs tutkija ei koe niiden riittävän. Hän luokin David-nimisen lapsirobotin, minkä tehtävä on rakastaa ja tulla rakastetuksi oikean ihmisen tavoin.

Kuudes aisti -jännäristä (The Sixth Sense - 1999) tunnetuksi noussut ja siitä jopa Oscar-ehdokkuuden saanut Haley Joel Osment näyttelee Davidia, tekoälyllistä robottia, josta on ensimmäisenä yritetty luoda ihmismäistä tunteiltaan. Elokuvan aikana David yrittääkin ymmärtää rakkautta, mikä on hänelle aluksi pelkkä koodattu käsite, mutta vähitellen myös todellinen tunne. Osment eläytyy yllättävänkin vakuuttavasti robotiksi. Etenkin leffan alussa hänen liikkeensä ovat todella konemaiset ja tarkat, eikä hän taida räpäyttää silmiään koko filmin aikana. Alkupää elokuvasta käytetäänkin hyvin pitkälti siihen, kun hän tutkii ihmisten tapoja ja yrittää matkia niitä, sulautuakseen joukkoon.
     Frances O'Connor ja Sam Robards näyttelevät Monica ja Henry Swintonia, pariskuntaa, jonka todellinen lapsi Martin (Jake Thomas) on vakavan sairauden kourissa ja siksi jäädytetty hoitoa varten. Pariskunta ottaakin David-robotin itselleen sijaislapseksi. Robards ei pääse paljoa tekemään omassa osassaan, mutta O'Connor suoriutuu mainiosti äitinä, joka joutuu vaikeiden päätösten äärelle.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Davidin ystävä, nallerobotti Teddy (äänenä Jack Angel), seksirobotti Gigolo Joe (Jude Law), Davidin luoja professori Hobby (William Hurt) ja roboteista rahaa tahkoava Johnson-Johnson (Brendan Gleeson). Lisäksi joukko tunnettuja näyttelijöitä, kuten Robin Williams, Meryl Streep, Chris Rock ja Ben Kingsley tekevät cameoroolit robottien ääninä. Muuten näyttelijät tekevät vähintään kelvollista työtä, mutta Jude Law'n eksentrinen suoritus Gigolo Joena ampuu pahasti yli. Kyseessä saattaa jopa olla Law'n uran kehnoin roolityö.

Jude Law on jopa niin häiritsevä roolissaan, että elokuvan taso lähtee hurjaan laskuun, kun hän saapuu mukaan tarinaan. Ennen sitä, filmin ensimmäisten 45 minuutin ajan ehdin jo pohtia todella hämilläni, miksi ihmeessä en pitänyt A.I. - Tekoälystä kovinkaan paljon ensimmäisellä katselukerralla. Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat aivan mahtavat. Spielberg onnistuu taidokkaasti kanavoimaan Kubrickin henkeä ja tyyliä, silti pitäen lopputuloksen selvästi omana elokuvanaan. Hän vangitsee katsojan heti alussa samantyylisellä syvällisellä pohdinnalla, mitä Jurassic Parkistakin löytyi. Siinä mietiskeltiin, onko dinosaurusten palauttaminen takaisin oikein ja kannattaako niin tehdä, jos siihen pystyy? Tässä taas pohditaan, onko tekoälyllisten robottien luominen moraalisesti oikein ja etenkin, jos niihin yrittää koodata ihmismäisiä tunteita? Jumalan leikkiminen kostautuu aina ihmiskunnalle, joten miksi samoja virheitä toistetaan?

Pohdiskelun lisäksi on aidosti todella kiehtovaa ja suorastaan lumoavaa seurata, kuinka David aloittaa elämänsä Swintonin pariskunnan uutena lapsena. Seuraa toinen toistaan vangitsevampia kohtauksia, vaikka ne olisivat niinkin yksinkertaisia, että David vain tuijottaa, kun hänen vanhempansa syövät - ihmetellen, mitä ja miksi he tekevät niin, kun Davidin ei pidä tehdä? Oman lisänsä tähän kaikkeen tuo vielä elokuvan selvä pyrkimys olla futuristinen kuvaus Pinocchion sadusta. Paikoitellen tässä mennään liiallisuuksiin ja elokuva olisi voinut tehdä vertauskuvansa hienovaraisemmin, mutta toisaalta Pinocchion nykyaikaistaminen tarkottaisi luultavasti juurikin robottia, joka haluaa olla oikea ihminen.

Lähes kaikki tämä kuitenkin katoaa sen ensimmäisen 45 minuutin jälkeen. Gigolo Joe tuodaan mukaan ja vaikka toisaalta tulevat tapahtumat avaavat 2100-luvun maailmaa paremmin, alkupään vangitsevuus katoaa kuin tuhka tuuleen. A.I. - Tekoälyn mahtavuus lässähtelee jopa keskinkertaisuuden tasoille ja elokuva muuttuu yhä vain epätasaisemmaksi. Seikkailuissa futuristisessa kaupungissa on kyllä oma kiehtovuutensa, kun kaupunki on toteutettu kuin huomattavasti tätä vanhemmassa tieteiselokuvassa, mutta ei sekään lopulta riitä. Kahden ja puolen tunnin kestossaan elokuva käy välillä pitkäveteiseksikin. Kummallisessa loppuhuipennuksessaan meno taas paranee, mutta se alkupään hienous jää saavuttamatta. Pidin A.I. - Tekoälystä nyt toisella katselulla enemmän, mutta siitä löytyy yhä isoja ongelmia, mitkä estävät sitä nousemasta erittäin hyväksi filmiksi.

Vaikka kyseessä on selvästi Spielbergin elokuva (minkä voi huomata tunnelman lisäksi myös valaistuksesta ja savukoneen käytöstä), on A.I. - Tekoäly selvästi tehty Stanley Kubrickia kunnioittaen. Kahden omien aikojensa legendaaristen ohjaajien yhteentörmäys on kiehtova, mutta se ei jaksa kannatella loppuun asti, kuten ei myöskään tee Spielbergin käsikirjoitus. Teknisesti leffa on kuitenkin oivallinen (joskin leikkauksessa elokuvaa olisi voinut tiivistää ainakin kymmenellä minuutilla). Jotkut erikoistehosteet ovat vuosien varrella vanhentuneet kehnosti, mutta praktikaalitehostein toteutettu Teddy-nalle on yhä vaikuttava ilmestys. Huonoiten vanhentunutta taitaa tosin olla kuva tulevaisuuden New Yorkista, mikä on peittynyt veden valtaan, mutta missä vedestä kohoavat selvät World Trade Centerin kaksoistornit. Elokuva ilmestyi vuonna 2001, eivätkä tekijät tietenkään voineet tietää, mitä tulisi tapahtumaan... Spielbergin luottosäveltäjä John Williams on jälleen musiikkien puikoissa ja hoitaa hommansa tietty hienosti ja herkästi tunnelmoiden, nostaen hengen välillä mahtipontisiinkin mittoihin.

Yhteenveto: A.I. - Tekoäly on ensimmäisten kolmen varttinsa aikana hieno ja syvällisesti pohdiskeleva tieteiselokuva, joka kuitenkin lässähtää heti, kun Jude Law'n pahasti ylinäyttelemä Gigolo Joe tuodaan mukaan tarinaan. Alun unenomainen henki pitää kiehtovasti mukanaan ja on todella mielenkiintoista seurata, kuinka David yrittää elää kuin ihmiset. Haley Joel Osment on nappivalinta robottipojan rooliin. Filmistä löytyy oivaa moraalista mietintää ja samalla se ottaa kantaa teknologian ihannointiin ja ilmastonmuutokseen. Kun leffa siirtyy tästä nopeatempoisempaan scifiseikkailuun, elokuvasta tuntuu katoavan paljon. Epätasaisuutta alkaa löytyä yhä vain enemmän ja taso hiipuu pikkuhiljaa. Silti lopputuloksena on kelvollinen tieteisfilmi, jossa yksi kiehtovimmista puolista on kahden ohjaajalegendan tyylien yhdistyminen. Visuaalisesti elokuva toimii yhä, vaikka osa tietokonetehosteista ovatkin parhaat päivänsä jo nähneet. John Williams tunnelmoi tuttuun tapaansa mainiosti musiikeillaan. A.I. - Tekoäly ei kuulu Spielbergin filmografian kärkikastiin, mutta on se silti kelpo lisäys hänen kattavalle uralleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A.I. Artificial Intelligence, 2001, Warner Bros., Amblin Entertainment, DreamWorks, Parkes/MacDonald Image Nation, Stanley Kubrick Productions, The Kennedy/Marshall Productions

Arvostelu: Smurffit 2 (The Smurfs 2 - 2013)

SMURFFIT 2

THE SMURFS 2

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Katy Perry, Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Christina Ricci, Brendan Gleeson, J. B. Smoove, Jayma Mays, John Oliver, George Lopez, Jacob Tremblay ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7

HUOM! Jotta arvostelu pysyisi lapsiystävällisenä, osa sanoista on jouduttu korvaamaan "smurffaavalla" ilmaisulla.

Peyon klassikkosarjakuviin perustuva elokuva Smurffit (The Smurfs - 2011) oli valtava hitti, vaikka se sai paljon haukkuja niin kriitikoilta kuin sarjakuvien ja Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) faneilta. Jatko-osan teosta ilmoitettiinkin pian sen jälkeen, kun ensimmäinen elokuva todettiin menestykseksi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja Smurffit 2 sai ensi-iltansa heinäkuussa 2013. Elokuva oli hitti, vaikkei tienannutkaan yhtä paljon kuin edellinen leffa ja se sai vielä ensimmäistä osaa huonommat arviot. Itse en ollut nähnyt Smurffit 2:a aiemmin. Olin katsonut ensimmäisen Smurffit-elokuvan ja se oli niin kehno, etten kokenut tarvetta jatko-osan katsomiselle. Kuitenkin kun huomasin, että ensimmäinen osa täyttää tänä kesänä 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Se oli mielestäni edelleen huono leffa, mutta siitä huolimatta päätin vihdoin katsoa myös Smurffit 2:n.

Smurffaavan paha Velho smurfnappaa Smurffiinan ja yrittää käyttää tätä ilkikurisessa juonessaan saadakseen smurffien esanssia ja valloittaakseen maailman taikavoimillaan.

Ensimmäisestä elokuvasta tutut smurffihahmot tekevät paluun, mutta hieman erilainen joukko lähtee Smurffiinan (äänenä laulajatähti Katy Perry) pelastusretkelle. Suursmurffi (kesken elokuvan teon menehtynyt Jonathan Winters viimeisessä roolissaan), mokaileva Tohelo (Anton Yelchin) ja jatkuvasti tympeä Ärjysmurffi (George Lopez) saavat Välkyn (Fred Armisen) ja Sisusmurffin (Alan Cumming) sijaan seurakseen narsistisen Kaunosmurffin (John Oliver), joka käyttää koko ruutuaikansa itsensä ylistämiseen ja ihalemiseen. Kaunosmurffi käykin nopeasti hermoille ja katsojana toivoo pian, että hahmo smurffaisi jossain kohtaa leffaa. Miksei hänen sijaan Passiivisaggressiivissmurffi (Jimmy Kimmel) voinut lähteä seikkailuun? Hänen nimensä oli yksi ainoista vitseistä, joille jopa hymähdin positiivisesti. Suursmurffi, Tohelo ja Ärjysmurffikin ovat omien heikkouksiensakin kanssa tarpeeksi hyvä kolmikko, ettei neljättä smurffia olisi edes tarvittu retkelle.

Monien Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) hahmojen äänenä tunnettu Hank Azaria palaa pahan Velhon rooliin ja hän onnistuu olemaan vielä smurffimpi roolissa kuin viime kerralla. Azaria hyppää täysin roolinsa vietäväksi, eikä pysähdy kertaakaan miettimään, missä kohtaa hän alkaa jo olla raivostuttava. Lapsista Velho saattaa olla hieman jännittävä, mutta aikuinen lähinnä pyörittelee silmiään Azarian smurffailulle. Sitten taas kun ruutuun ilmestyy Velhon kissa, kammottavilla digiefekteillä toteutettu Rontti, silmien pyörittely loppuu, eikä katsetta voi kääntää, vaikka mieli kuinka tekisi. Häiriintyneen epäaidon katin väännellessä naamaansa, katsojan tärykalvoille palaa ilmestys, minkä aiheuttamat painajaiset eivät hetkeen lopu.
     Ja tietty edellisestä osasta tutut poloiset Neil Patrick Harris ja Jayma Mays on raahattu tähänkin leffaan, vaikka tosin Mays pääsee hieman pälkähästä hahmonsa Gracen pienellä ruutuajalla. Patrickia esittävä Neil Patrick Harris sen sijaan kärvistelee pitkin leffaa ja hänestä voi nähdä, että ensimmäisen elokuvan kuvausten aikana mukana kulkenut lapsenomainen into on kadonnut karun todellisuuden tieltä. Rakastavasti tehdyn lastenseikkailun sijaan Smurffit-rainat ovatkin rahanahneudesta väännettyjä tuotesijoitteluja, joita Peyo tuskin hyväksyisi, jos olisi yhä elossa. Elokuvassa esitellään myös Patrickin ja Gracen lapsi, joka on tottakai nimetty Blueksi (Jacob Tremblay ensimmäisessä elokuvaroolissaan), sekä Patrickin isäpuoli Victor (Brendan Gleeson), johon Patrickilla on todella huonot välit. Koska jos jotain ensimmäisestä Smurffit-leffasta puuttui, niin ihmissuhdedraama. Voi smurffi soikoon.

Ensimmäisen Smurffit-elokuvan tekijät eivät tainneet ottaa lainkaan opikseen filmin saamasta murskapalautteesta, josta äänekkäin tuli smurffien faneilta, joiden mielestä elokuva teki pelkkää hallaa heidän lapsuudensuosikeilleen. Smurffit 2 ei ole ihan yhtä paha tuotesijoitteluteos kuin edeltäjänsä, mutta se on jo itsessään täysin sieluton tuote. Parissa kohtaa filmi kyllä syyllistyy mainostamiseen. Elokuvan taustalla pyörii Sony-yhtiö, joten on täysin odotettavissa, että kaikki leffassa nähtävät puhelimet ja tietokoneet olisivat yhtiön. Sen vielä ymmärtää. Mutta kun mukana on kohtaus, missä Velho oikein ihailee ja tutkii yhtä Sonyn tablettia ja kehuu sitä maasta taivaisiin, alkaa katsojalla jo olla smurffi kireällä. Sentään tekijät ovat kuunnelleet fanien valitusta siitä, että leffa sijoittui smurffien maailman sijaan New Yorkiin ja keskittyi liikaa esittelemään nähtävyyksiä. Smurffit 2 tapahtuukin Pariisissa... missä taitaa olla vielä enemmän nähtävyyksiä. Tuotesijoittelun sijaan elokuvaa voi katsoa siis matkailumainoksena. Jossain kohtaa huomaa odottavansa Trivagon hotellivertailua.

Joku voisi toisaalta ihan ymmärrettävästi sanoa, että olen aivan liian julma elokuvalle, joka on tarkoitettu monta vuotta nuoremmille katsojille kuin minä. Onhan se ihan totta, mutta minua silti smurffaa suunnattomasti, kun rahanahneet studiot tekevät tällaista moskaa lapsille, jotka ansaitsevat paljon parempaa. Kun maailmasta löytyy niin paljon lapsiystävällisiä elokuvia, joihin on panostettu monella tapaa enemmän kuin moniin "aikuisten elokuviin" ja joista oikeasti kaikenikäiset voivat nauttia, niin miksi pistää heitä tyhmentymään tällaisten rainojen parissa? Jos smurffeja haluaa katsoa, niin pistäkää pyörimään vanha ihastuttava piirrossarja. Jopa vuoden 2017 animaatio Smurffit: Kadonnut kylä (Smurfs: The Lost Village) on parempi vaihtoehto, vaikka sekin on lopulta aika keskinkertainen. Smurffit 2:sta on turha odottaa ajatuksia herätteleviä opetuksia, mitkä auttaisivat lasta kasvamaan hyväksi aikuiseksi. Siitä ei löydy sydäntä, mikä pumppaisi sen täyteen Peyon töistä tuttua rakkautta ja aitoa, puhdasta riemua. Kaikessa ylienergisyydessään leffa ei ole edes viihdyttävä tai hauska.

Elokuvan on ohjannut sama henkilö kuin edellisenkin osan, Raja Gosnell, joka tekee täysin samanlaista työtä kuin viimeksi. Gosnell hassuttelee, minkä kerkeää, muttei pysähdy miettimään, mitä on oikeasti tekemässä. Sama koskee myös viidestä henkilöstä koostuvaa käsikirjoitustiimiä, joka tunkee mukaan toinen toistaan typerämpiä vitsejä, eikä ole hoksannut lainkaan, mikä ensimmäisessä osassa meni pieleen. Sentään Smurffit 2 on sujuvasti kuvattu. Leikkauksessa turhia juttuja voisi karsia, sillä tunnin ja 45 minuutin kestossaan leffa käy tylsäksi kohdeyleisöllekin. Mukana on oivallisia lavasteita, kelpo valaisua ja Velho on puettu ja maskeerattu mahdollisimman samannäköiseksi kuin sarjakuvissa. Tehosteet eivät tässäkään leffassa vakuuta ja on edelleen erittäin selvää, milloin Rontti on oikea kissa ja milloin digismurffitus. Heitor Pereiran säveltämät musiikit eivät pääse lainkaan esille, sillä leffa tuntuu vain olevan täynnä isosti jumputtavia popkappaleita.

Yhteenveto: Smurffit 2 on smurffaavan smurffi elokuva, joka tylsistyttää liian pitkällä kestollaan, ärsyttää monestakin syystä ja tyhmentää kaikenikäisiä katsojia. Hävytöntä tuotesijoittelua löytyy jälleen, mutta tällä kertaa filmi tuntuu enemmän matkailumainokselta. Sielu ja sydän ovat tästäkin rainasta kateissa ja katsojaa harmittaa niin Peyon, kyllästyneen näköisen Neil Patrick Harrisin kuin myös niiden lasten puolesta, jotka päätyvät tätä katsomaan. Aivoton kohellus saattaa toki naurattaa kohdeyleisöä, mutta on tästä silti kelpo perhe-elokuva kaukana. Kyseessä on niitä teoksia, joita lapset tuskin muistelevat enää aikuisiällä lämmöllä edes paksujen, nostalgianhuuruisten lasien kera. Hank Azaria käy hermoille pahana Velhona ja tämän digikissa aiheuttaa yhä painajaiskuvia. Uutena hahmona seikkailuun hyppäävä Kaunosmurffi on raivostuttava tapaus. Smurffit 2 pitää sisällään aika lailla kaiken, mitä 2000-luvun lastenleffoissa voi mennä vikaan ja taitaa olla sanomattakin selvää, että suosittelen kaikenikäisiä pysymään kaukana näistä smurffaavista kammotuksista. Jos hahmojen seikkailut kiinnostavat, suosittelen vilkaisemaan kokonaan animoidun Smurffit: Kadonneen kylän.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Jos sinne asti pystyy sinnittelemään...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs 2, 2013, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Hemisphere Media Capital, Kerner Entertainment Company, Studio Peyo, Canadian Film or Video Production Tax Credit, Firstep Productions, Legend3D, NeoReel

Arvostelu: Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003)

LARA CROFT TOMB RAIDER - ELÄMÄN LÄHDE

LARA CROFT: TOMB RAIDER - THE CRADLE OF LIFE

Ohjaus: Jan de Bont
Pääosissa: Angelina Jolie, Gerard Butler, Ciarán Hinds, Chris Barrie, Noah Taylor, Djimon Hounsou, Til Schweiger ja Simon Yam
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

Menestyneeseen Tomb Raider -videopelisarjaan (1994-) perustuva elokuva Lara Croft: Tomb Raider (2001) oli iso menestys, joten tietysti sille päätettiin tehdä jatkoa. Käsikirjoitus työstettiin nopeasti valmiiksi ja kuvaukset alkoivat kesällä 2002. Lopulta Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life, eli suomalaisittain Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde sai ensi-iltansa heinäkuussa 2003. Vaikka elokuva sai hieman paremmat arviot kriitikoilta kuin murskapalautetta kerännyt ensimmäinen osa, eivät leffan tuotot päässeet lähellekään ensimmäisen elokuvan rahasummia. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lara Croft Tomb Raider - elämän lähdettä, mutta olin nähnyt ensimmäisen osan noin kymmenen vuotta sitten, enkä pitänyt siitä yhtään. Kuitenkin kun Lara Croft: Tomb Raider täytti tänä vuonna 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Leffa oli mielestäni yhä surkea, mutta tällä kertaa päätin vihdoin katsoa myös jatko-osan.

Lara Croft ottaa tehtäväkseen löytää myyttisen Pandoran lippaan, ennen kuin paha tiedemies Jonathan Reiss saa sen käsiinsä ja muuttaa sen superaseeksi.

Angelina Jolie palaa rooliinsa rikkaana haudanryöstäjä Lara Croftina, josta löytyvät samat hyvät ja huonot puolet kuin viimeksi. Jolie näyttää kyllä täydelliseltä osaan ja on uskottava toimintakohtauksissa, mutta muuten hän tekee yhä kehnoa työtä näyttelijänä. Jolie saikin roolityöstään huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden. Sentään tässä leffassa Jolien ei tarvitse yrittää esittää vahvoja tunteita isähahmon vuoksi, vaan hänen täytyy lähinnä tuijottaa muita itsevarmasti ja tympeästi. Hahmolle itselleen ei ole kirjoitettu sen kummempaa kehityskaarta ja kyseessä on selvästi vain yksi seikkailu lisää Laran uralla, minkä hahmo luultavasti unohtaa yhtä pian kuin katsojakin.

Tällä kertaa Lara Croft saa vastaansa Ciarán Hindsin näyttelemän Jonathan Reissin, aikoinaan ihaillun tiedemiehen, joka on nyt kehittynyt kemiallisiin aseisiin. Reiss on valitettavasti todella mitäänsanomaton roisto, jonka motiivit jäävät lopulta löyhiksi, eikä Hinds onnistu olemaan uhkaava roolissa. Til Schweiger on kelpo valinta Reissiä auttavaksi kätyriksi, mutta hänkin on aika tylsä tapaus.
     Edellisestä osasta tutut hovimestari Hillary (Chris Barrie) ja tietokonevelho Bryce (Noah Taylor) tekevät paluun ja auttavat Laraa jollain tapaa. Kunnon apuna kuitenkin toimii Gerard Butlerin näyttelemä Laran entinen heila Terry, joka yrittää pysyä temppuilevan Laran perässä. Hahmoon tuo kiinnostavan lisän se, ettei häneen oikein luota ja pitkin elokuvaa pohtiikin, pettääkö tämä Laran jossain kohtaa. Jolien tavoin Butlerkin on uskottava toimintakohtauksissa, mutta eipä hänkään muuten vakuuta tässä näyttelijäntaidoillaan.

Se, että Lara Croft Tomb Raider - elämän lähdettä oli kutsuttu edeltäjäänsä paremmaksi elokuvaksi, nosti ihan pienesti odotuksiani sen näkemistä kohtaan. Lopulta mielestäni tämä leffa on ihan yhtä huono kuin edellinenkin, ellei jopa huonompi. Jos jotain, niin tämä on tylsempi elokuva. Miten toiminnallisesta seikkailuelokuvasta voikaan saada näin pitkäveteisen? Itse juoni Pandoran lippaan etsimisestä voisi toimia, mutta tämä ei ole se toimiva lopputulos. Jo elokuvan pöljä aloitus Laran ja hain välisen nyrkkeilymatsin kera viestii, ettei tästä seuraa mitään hyvää. Surullista onkin, että se, kun Lara vetää haita turpaan veden alla, on koko elokuvan tähtihetki. Ihan mielenkiintoisesta lähtökohdastaan huolimatta tarina ei millään onnistu nappaamaan mukaansa. Jonkin sortin karttana toimivan pallon jahtaaminen johtaa lähinnä kömpelösti toteutettuihin toimintakohtauksiin ja kun lopussa päästään itse Pandoran lippaan luokse, on vastassa tietty pettymys.

Loppuhuipennuksesta sentään löytyy yksi, aika lyhyt, mutta veikeä toimintajakso, mikä on vähintäänkin yhtä huvittava kaikessa äkillisessä yliampuvuudessaan kuin ensimmäisen elokuvan taistelu henkiinherääviä kiviörkkejä vastaan. Muuten taistelut ovat täysin jännityksettömiä ja innottomia räpellyksiä, joissa matkitaan surkuhupaisasti esimerkiksi John Woon tyyliä. Yhdessä kohtaa nähdään jotain, mikä voisi olla onnistuneena huima stuntti - ja sitä se toisaalta onkin, sillä hurja temppu toteutettiin ilman erikoistehosteita - mutta sekin on saatu vesitettyä todella laimeaksi. Missä on seikkailuhenki? Missä vaaran tuntu? Leffa ei ole edes menevää kertakäyttöviihdettä. Vähäinenkään huumori ei toimi ja ainoat naurut tarjoavat cooleiksi tarkoitetut idioottimaisuudet. Ihan oikeasti, katsoin Laran lyövän haita ties kuinka monta kertaa, sillä se tarjosi niin makeat naurut.

Ohjaajana toimii tällä kertaa Jan de Bont, jonka ura on todella mielenkiintoinen ja hämmentävä. Hänen esikoisteoksensa oli jännittävä toimintafilmi Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), mitä seurasi ihan viihdyttävä Twister (1996), mutta sen jälkeen hän päätyi tekemään haukutun Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) ja Lara Croft Tomb Raider - elämän lähteen. Eikä hän ole tämän jälkeen ohjannut ainuttakaan elokuvaa. Mitä ihmettä tapahtui? De Bont ei onnistu luomaan lainkaan hyvää tunnelmaa, eikä saa imaistua katsojaa mukaan tapahtumiin. Dean Georgarisin käsikirjoituskaan ei vakuuta ja leffaa olisi pitänyt tiivistää joko kirjoitusvaiheessa tai leikkauksessa. Mukana on tyylikkäitä kuvia, mutta toimintakohtauksista löytyy myös paljon kehnoa kameratyöskentelyä ja tökeröitä hidastuksia. Efektitkään eivät vakuuta enää tänä päivänä. Sentään seasta löytyy tyylikkäitä lavasteita. Äänitehosteetkin toimivat tarpeeksi hyvin. Alan Silvestrin säveltämät musiikit jumputtavat paikoitellen kivasti taustalla, mutta eivät nouse muuten esille.

Yhteenveto: Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde on vielä ensimmäistä osaa kehnompi ja ennen kaikkea tylsempi seikkailuraina. Itse seikkailuhenki uupuu täysin, kuten myös jännittävät vaaratilanteet ja mukaansatempaavat toimintakohtaukset. Loppuhuipennus viihdyttää pienesti pöljyydellään, mutta siihen päästäkseen katsojan pitää taistella noin puolentoista tunnin pitkäveteisyyden läpi. Vähäiset vitsit ovat kiusallisen huonoja ja naurut syntyvät lähinnä hetkistä, joiden on luultu olevan tosi siistejä. Kun Lara lyö veden alla haita nyrkillä päin näköä, on kyseessä elokuvan huippuhetki. Angelina Jolie sopii yhä ulkonäkönsä puolesta Lara Croftin rooliin, mutta tekee näyttelijänä edelleen kehnoa työtä. Ciarán Hinds sopii roistoksi, mutta hänen hahmonsa onkin sitten tylsä. Kaiken kaikkiaan Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde jatkaa täysillä edellisen elokuvan jalanjäljissä. Olen kyllä iloinen, että vuonna 2018 elokuvasarja päätettiin käynnistää uudelleen Alicia Vikanderin tähdittämällä Tomb Raiderilla. Ei sekään erityisen vahva teos ollut, mutta huomattavasti laadukkaampi kuin nämä kaksi kammotusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life, 2003, Paramount Pictures, Mutual Film Company, BBC, Lawrence Gordon Productions, Eidos Interactive, H2L Media Group, October Pictures, Toho-Towa, Tele München Fernseh Produktionsgesellschaft

Arvostelu: Shrek ja ikuinen onni (Shrek Forever After - 2010)

SHREK JA IKUINEN ONNI

SHREK FOREVER AFTER

Ohjaus: Mike Mitchell
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Walt Dohrn, Jon Hamm, Craig Robinson, Jane Lynch, Conrad Vernon, Cody Cameron, Jeremy Steig, Julie Andrews ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! (1990) perustuva samanniminen elokuva (2001) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Shrek 2 (2004) oli vielä suurempi hitti - jopa ilmestymisvuotensa menestynein elokuva! DreamWorks päättikin heti tehdä jopa kolme jatko-osaa lisää. Shrek kolmas (Shrek the Third - 2007) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin kehutut kaksi aiempaa osaa, mutta sekin oli niin valtava menestys lippuluukuilla, että neljännen osan teko lähti pian liikkeelle. Tässä kohtaa DreamWorks päätti kuitenkin, että neljäs elokuva tulisi olemaan päätösosa ja aluksi suunniteltu viides elokuva muuttuikin lisäosaleffaksi Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011). Lopulta Shrek Forever After (jota kuitenkin mainostettiin nimellä "Shrek: The Final Chapter"), eli suomalaisittain Shrek ja ikuinen onni sai ensi-iltansa keväällä 2010. Elokuva sai ristiriitaiset arviot, mutta se oli edeltäjiensä tavoin varsinainen kassamagneetti, tuottaen yli 750 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Itse kävin katsomassa Shrek ja ikuisen onnen, kun se ilmestyi Suomen teattereihin ja pidin sitä kolmososaa parempana. Olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan ja kun päätin arvostella koko elokuvasarjan läpi, alkuperäisen Shrekin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, oli aika katsoa Shrek ja ikuinen onni taas kerran. Katsoinkin leffan noin kaksi kuukautta Shrek kolmannen jälkeen.

Shrek on kyllästynyt elämäänsä koti-isänä ja toivoo, että voisi palata takaisin aikaan, jolloin hän oli yksinäinen jätti, jota kaikki pelkäsivät. Ilkikurinen Tittelintuure kuulee tämän ja tarjoaa Shrekille mahdollisuuden toteuttaa haaveensa. Tittelintuure jättää kuitenkin kertomatta sopimukseensa liittyvät katalat ja pienellä printatut ehdot...

Vihreä jätti Shrek (äänenä jälleen Mike Myers) palaa tältä erää viimeistä kertaa seikkailemaan. Shrek kolmannessa hahmon suurin pelko oli tulla isäksi, mutta lopulta perhe-elämä ei olekaan kenties sinänsä pelottavaa, vaan lähinnä samaa toistavaa ja tylsää. Shrek kaipaa elämäänsä jännitystä ja onkin siksi jopa valmis uuteen seikkailuun. Hän ei tosin tiedä, mitä tuleman pitää... Hahmon kehityskaari läpi leffan on toisaalta mainio, mutta samalla se tuntuu toistavan samaa kuin jokainen edellisistäkin osista. Jokaisen elokuvan lopussa Shrekin sydän pehmenee ja hän arvostaa ystäviä ja rakastaan enemmän, mutta aina seuraavan filmin alussa hän on äksy jääräpää.
     Shrekin vaimo Fiona (Cameron Diaz), sekä eläinystävykset Aasi (Eddie Murphy) ja Saapasjalkakissa (Antonio Banderas) ovat tietty mukana, mutta eivät kuitenkaan sellaisina, minä heidät on totuttu näkemään, kun Shrekin uusi seikkailu alkaa. Vaihtoehtoiset versiot rakastetuista hahmoista ovat veikeät - etenkin pulskistunut Saapasjalkakissa, joka on nyt oikeastaan pelkkä puhuva katti. Fiona on jo aiemmin osoittanut taistelutaitojaan, mutta pääsee niissä oikeuksiinsa parhaiten nyt, sillä vaihtoehtoinen Fiona on hurja soturi, joka itse karkasi lohikäärmeen vartioimasta tornista.
     Tämän leffan pahis on Shrekille vaihtoehtotodellisuuden tarjoava Tittelintuure (Walt Dohrn), joka on parannus kolmososan tylsän prinssi Uljaan jälkeen, mutta samalla myös hieman ärsyttävä vastus. Hahmon kyvyt ja aikomukset ovat oivallisen häijyt lasten seikkailuleffaan, mutta jokin Tittelintuuren persoonassa tökkii rasittavasti. Siitä huolimatta hän ajaa asiansa ja sopii oikein passelisti viholliseksi.

Shrek ja ikuinen onni ei pääse lähellekään kahden ensimmäisen Shrek-leffan mahtavaa tasoa, mutta on se sentään parannus keskinkertaisen Shrek kolmannen jälkeen. Kaukaisen maan seikkailujen jälkeen leffa vie hahmot takaisin tutulle suolle ja aloittaa uuden tarinan esittelemällä jättien perhettä. Shrek kuitenkin kaipaisi toisenlaista jännitystä elämäänsä kuin vaippojen vaihtamista ja jättien ja aasi-lohikäärme-mutanttivauvojen leikkihetkiä, ja suostuukin Tittelintuuren diiliin. Pian vaihtoehtotodellisuudessa hän sitten hoksaakin, että hänellä oikeasti oli jo kaikki, mitä hän tarvitsi. Seikkailu vaihtoehtoisessa maailmassa, missä Shrek ei ole koskaan syntynyt, eikä kukaan tunne häntä, on veikeä idea ja leffa pitääkin ihan menevästi mukanaan, vaikka siitä löytyy välillä samaa väsynyttä henkeä kuin edellisestä elokuvasta. Kertomukseltaan elokuva tuntuu kuitenkin tarpeeksi tuoreelta, jolloin ei ihan niin pahasti häiritse, että kahden ensimmäisen filmin aito nerokkuus on kadonnut.

Vaihtoehtoiset Aasi ja Saapasjalkakissa tarjoavat pari hassua hetkeä, mutta sen kummemmin elokuva ei ole kovinkaan hauska. Alussa tosin naurahdin aika kovaankin ääneen turistiryhmälle, joka saapuu Shrekin ja Fionan suolle, mutta muuten komedia ei ole elokuvan vahva puoli. Pientä seikkailuhenkeä siitä löytyy, eikä aika käy pitkäksi puolentoista tunnin keston aikana. Toimintakohtauksista puuttuu tietty isku, mikä kahdesta ensimmäisestä osasta löytyi, mutta loppuhuipennus on kuitenkin onneksi tarpeeksi menevä. Lopusta löytyy myös aitoa sympaattisuutta ja jopa pientä koskettavuuttakin. Jos tämä nyt on Shrekin ja kumppaneiden tarinan päätös, millaiseksi DreamWorks tämän tarkoitti (eihän tämä oikeasti mikään loppu ole, viides osa on ollut suunnitteilla jo vuosia), on se sellaisena mainio.

Animaatiolaadultaan taso on kuitenkin pysynyt ennallaan tai kenties jopa parantunut aiempiin osiin verrattuna. Maisemat metsineen ja linnoineen ovat upean näköiset ja filmi on loistokkaan värikäs. Hahmot ovat visuaalisesti pääasiassa tutut itsensä, mutta vaihtoehtotodellisuuden uudet ilmeet luovat hauskan erilaisia piirteitä. Myös äänimaailma on oivallinen ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat taas kerran mainiot. Josh Klausnerin ja Darren Lemken käsikirjoitus kaipaisi kuitenkin tiettyä potkua hyvistä ideoista huolimatta. Uusi ohjaaja Mike Mitchell ei myöskään ole yhtä hyvä tekijä kuin esimerkiksi kahta ensimmäistä osaa ohjannut Andrew Adamson, mutta ajaa asiansa.

Yhteenveto: Shrek ja ikuinen onni on askel parempaan suuntaan keskinkertaisen Shrek kolmas -leffan jälkeen, mutta vieläkään ei päästä takaisin kahden ensimmäisen elokuvan hienouteen. Seikkailu vaihtoehtoisessa todellisuudessa on veikeä idea ja on kiinnostavaa nähdä, millainen maailma olisi ollut ilman Shrekiä. Erityistä mukaansatempaavaa seikkailun henkeä ei kuitenkaan löydy ja huumoripuoleltaan filmi jää pienesti vaisuksi, muutamista tähtihetkistään huolimatta. Tittelintuure on asiansa ajava pahishahmo, mutta hänestä löytyy ärsyttävät puolensa. Animaation laatu on kehittynyt jälleen ja elokuva on visuaalisesti näyttävä. Käsikirjoitus ei kuitenkaan pääse niin lennokkaaseen vauhtiin kuin voisi toivoa. Heikkouksistaan huolimatta leffa on kelpo fantasia-animaatio koko perheelle. Jos elokuva ihan oikeasti huipentaa Shrekin ja kumppaneiden tarinan, toimii se finaalina oivallisesti. DreamWorks on jo pitkään ollut työstämässä viidettä Shrekiä, mutta saa nähdä, tapahtuuko se oikeasti koskaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek Forever After, 2010, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Child's Play (1988)

CHILD'S PLAY

Ohjaus: Tom Holland

Pääosissa: Catherine Hicks, Alex Vincent, Brad Dourif, Chris Sarandon, Dinah Manoff, Tommy Swerdlow, Jack Colvin, Neil Giuntoli, Raymond Oliver ja Alan Wilder

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Child's Play on Tom Hollandin (ei tosin sen Spider-Man -näyttelijän) ohjaama kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle käsikirjoittaja Don Mancinin ideasta nimeltä "Blood Buddy", kun hän opiskeli elokuva-alalle Kalifornian yliopistossa Los Angelesissa. Hän sai idean läpi tuottaja David Kirschnerillä, joka oli myös pohtinut kauhuleffaa tappajanukesta. Metro-Goldwyn-Mayerilla Manchinin teksti kirjoitettiin uusiksi John Lafian ja ohjaaja Hollandin toimesta, kunnes kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1988. Siitä huolimatta, että ennen elokuvan julkaisua monet pitivät studion tilojen edessä mielenosoitusta, vaatien studiota lopettamaan leffan teon, filmi työstettiin valmiiksi ja Child's Play sai ensi-iltansa marraskuussa 1988. Elokuva oli menestys, josta kriitikotkin pitivät ja vuosien varrella leffa on saanut itselleen kulttiklassikon maineen. Itse näin Child's Playn joitain vuosia sitten Netflixistä ja pidin näkemästäni. Pohdin elokuvan katselua uusiksi ja sen arvostelemista kesällä 2019, kun leffasta tehtiin samanniminen uudelleenfilmatisointi, mutta päätin jättää alkuperäisen myöhemmäksi. Nyt kun tätä leffasarjaa ollaan jatkamassa televisiosarja Chuckyn (2021) muodossa, päätin vihdoin katsoa ja arvostella alkuperäisen Child's Playn... sekä sen jatko-osat.

Pieni Andy-poika saa syntymäpäivälahjakseen pitkään toivomansa Good Guy -nuken nimeltä Chucky. Chuckyn saavuttua taloon pahaenteisiä asioita alkaa kuitenkin tapahtua ja pian käy ilmi, ettei nukke ole niin mukava kuin sen hymyilevä ilme ja lempeä ääni antavat ymmärtää...

Nuori Alex Vincent näyttelee pientä Andy-poikaa, joka saa syntymäpäivänä lahjaksi äidiltään Karenilta (Catherine Hicks) Chucky-nuken, jollaista on toivonut jo kauan. Sekä äitiä esittävä Hicks, että nuori Vincent suoriutuvat todella hyvin rooleistaan. Hicks välittää hienosti äidin voimakasta huolta, kun nukke vaikuttaisi uhkaavan hänen poikansa henkeä. Hicks muuttaa tunnetilaa yhä vain suuremmaksi pakokauhuksi ja katsoja voi tuntea hänen pelkonsa. Vincent on erittäin sympaattinen Andyna, jonka riemu uudesta nukesta hyytyy nopeasti, kun pahoja asioita alkaa tapahtua Chuckyn läsnäollessa. Jos Vincent ei toimisi roolissaan, olisi se jo iso kompastuskivi filmille.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Chris Sarandon etsivä Mike Norrisina, joka alkaa tutkia, kun Chuckyn oikut johtavat ensimmäiseen kuolemaan, Dinah Manoff Karenin työkaverina Maggiena, sekä Brad Dourif vankilasta karanneena vaarallisena sarjamurhaaja Charles Lee Rayna. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Dourif pääsee paremmin esille puheensa kanssa, esittäen leffassa myös Chucky-nuken ääniroolia.

Sen lisäksi, että nuori Vincent olisi potentiaalisesti voinut pilata leffan, jos ei onnistuisi Andy-pojan roolissa, elokuva kaatuisi täysin, jos tekijät eivät onnistuisi Chucky-nuken kanssa. Onneksi toteutus toimii todella hyvin - yhä tänäkin päivänä! Upean animatroniikan, nukkejen ja lyhytkasvuisten näyttelijöiden avulla luotu Chucky on todella kaamiva kauhuhahmo, jonka pelottavuutta vain lisää se, kuinka viattomasti ja suloisesti nukke hymyilee suuren osan ajasta. Tekijät tekivät ehdottomasti oikean ratkaisun siinä, että suunnilleen ensimmäisen puoliskon ajan Chucky pidetään ihan vain tavallisena nukkena ja nuken liikkumiset nähdään lähinnä yllättävinä ilmestymisinä eri paikkoihin tai nuken näkökulmakuvalla. Toisella puoliskolla Chucky päästetäänkin sitten tosissaan valloilleen, mikä on onneksi yhtä efektiivistä, ja yhä vain häijymmäksi muuttuva nukke tarjoaa todellista karmivuutta. Sanattomien naamiotappajien, kuten Halloween-leffojen (1978-) Michael Myersin tai Perjantai 13. päivä -rainojen (Friday the 13th - 1980-2009) Jason Voorheesin jälkeen rääväsuinen nukke on piristävän erilainen hahmo kauhugenreen ja isoin syy, miksi filmi nousi kauhufanien keskuudessa niin suureen suosioon.

Toinen syy suosioon on, että kauhupuoli on läpikotaisin hyvin rakennettu. Tunnelma lähtee vähitellen kohoamaan ja homma muuttuu kaiken aikaa painostavammaksi. Leffan aikana nähdään joitain todella tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa jännitettä aiheuttaa se, kun katsoja odottaa, milloin Chucky ryhtyy vihdoin liikkumaan ja puhumaan oikein kunnolla. Loppuhuipennus on erinomaisen tiivistunnelmainen ja leffa höynäyttää katsojaansa osuvasti sillä, että kun luulee filmin päättyneen, se pistääkin lisää pökköä pesään ja lähtee ihan uusille kierroksille. Sen lisäksi, että leffa on jännittävä, se osaa myös olla hauska. Tarina murhaavasta nukesta on itsessään niin pöhkö, että homma on pakko hoitaa enemmän tai vähemmän kieli poskessa. Mukana on synkkää huumoria, mutta silti kenties hulvattominta koko leffassa on alun kohtaus, missä Andy yrittää tehdä äidilleen aamiaista.

Ohjaaja Tom Hollandin rakentama tunnelma on todella vangitseva ja samaan aikaan yhä vain jännittävämpi. Alkupäässä leffaa Holland on selvästi ottanut vaikutteita Steven Spielbergin Tappajahaista (Jaws - 1975) ja Ridley Scottin Alien - kahdeksannesta matkustajasta (Alien - 1979) siinä, kuinka paljon hän piilottelee Chuckya. Hollandin ja John Lafian käsikirjoitus Don Mancinin tekstin pohjalta on mainio, vaikkakin on hieman huvittavaa, että erään murhatapauksen jälkeen murha-asunnon asukkaat onnistuisivat muka käskemään tutkivat poliisit pois. Lisäksi vaikka homma toimii jo näin, olisi ollut mielenkiintoista nähdä Mancinin teksti suoraan sovitettuna elokuvaksi, sillä siinä olisi pidetty pitkään salassa, onko murhaaja nukke vai sittenkin Andy-poika itse? Tekniseltä puoleltaankin Child's Play on onnistunut teos, vaikka parit myrskytehosteet ovatkin nähneet parhaat päivänsä. Chucky itse on tosiaan hurjan vaikuttava ilmestys, minkä lisäksi efektitiimi on tehnyt hienoa jälkeä myös mm. parissa räjähdyksessä. Filmi on hyvin kuvattu, napakasti leikattu, sekä taidokkaasti lavastettu ja valaistu. Äänimaailma toimii oivallisesti ja Joe Renzettin säveltämät musiikit lisäävät painostavuutta.

Yhteenveto: Child's Play on mahtava kauhuelokuva, jonka tappajanukke Chucky on täysin ymmärrettävästi noussut yhdeksi genren suurimmista ikoneista. Brad Dourif on loistovalinta Chuckyn ääneksi ja hahmo on synkästi vekkulimainen tapaus, joka tarjoaa niin nauruja kuin aitoa hyytävyyttä. Chuckyn hienoutta vain lisää nuken upea toteutus eri tekniikoita hyödyntäen. Nukke näyttää yhä yli 30 vuotta myöhemmin vakuuttavalta. Dourifin lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, erityisesti nuori ja sympaattinen Alex Vincent ja kauhisteleva Catherine Hicks. Päähenkilöt toimivat oivallisesti ja heidän puolesta jännittää yhä vain enemmän filmin kulkiessa eteenpäin ja Chuckyn näyttäessä todellista luonnettaan. Ensimmäinen puolisko elokuvasta on erityisen jännittävä, katsojan kauhulla odotellessa, milloin alkaa tapahtumaan. Toinen puolisko on enemmän menoa ja meininkiä, mutta elokuva onnistuu silti pysymään tiivistunnelmaisena, tarjoten yhä vain intensiivisemmäksi muuttuvan loppuhuipennuksen. Kaikin puolin Child's Play on klassikkoasemansa kauhugenressä ansainnut ja kuuluu edelleen lajityypin kärkiteoksiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Child's Play, 1988, United Artists