Arvostelu: Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011)

KAAMEAT POMOT

HORRIBLE BOSSES

Ohjaus: Seth Gordon
Pääosissa: Jason Bateman, Jason Sudeikis, Charlie Day, Kevin Spacey, Jennifer Aniston, Colin Farrell, Jamie Foxx, Donald Sutherland, Wendell Pierce, Julie Bowen, Ioan Gruffudd ja Bob Newhart
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Horrible Bosses, eli suomalaisittain Kaameat pomot on Jason Batemanin, Jason Sudeikisin ja Charlie Dayn tähdittämä komediaelokuva. Michael Markowitz sai idean leffaan ja työsti siitä käsikirjoituksen, minkä hän sai myytyä New Line Cinemalle vuonna 2005. Alunperin Brett Ratnerin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän päättikin tehdä Tower Heistin (2011) tämän sijaan ja ohjaajaksi valittiin Seth Gordon. Päärooleihin kaavailtiin mm. Owen Wilsonia, Vince Vaughnia, Ryan Reynoldsia ja Johnny Knoxvillea, ennen kuin Bateman, Sudeikis ja Day valittiin. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kaameat pomot sai maailmanensi-iltansa 30. kesäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla ja se sai myös positiivista palautetta kriitikoilta, vaikka jotkut myös tylyttivät leffaa. Itse näin Kaameat pomot pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä kelpo komediana. Olenkin katsonut elokuvan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen kolmatta kertaa ja samalla myös arvostella sen.

Ylennyksestä haaveileva rahoitusyrityksen työntekijä, hammaslääkäri ja kemikaaliyhtiön myyntipäällikkö pitäisivät työpaikoistaan muuten, jos heidän pomonsa eivät olisi niin kaameita. Eräänä baariyönä kolmikko päättääkin hankkiutua pomoista eroon palkkaamalla murhaajan.

Jason Bateman näyttelee Nickiä, korkeassa asemassa olevaa työntekijää Comnidyne-yrityksessä, joka uskoo saavansa pian ylennyksen, raadettuaan kellon ympäri ja viikonloppuinakin ties kuinka kauan. Ylennys jää kuitenkin pelkäksi haaveeksi, sillä hänen pomonsa Dave Harken (Kevin Spacey) on Nickin omien sanojen mukaisesti "total fucking asshole". Dave intoilee Nickin nöyryyttämisestä, eikä mikään ihme, että Nick on alkanut haaveilla tämän nirhaamisesta. Bateman on mainio roolissaan ja tekee Nickistä pidettävän. Erityisen hauska hän ei kuitenkaan ole. Spacey istuu täydellisesti hirveäksi ja rikkaaksi mulkvistiksi.
     Charlie Day esittää Dalea, hammaslääkäriä, jonka pomo Julia (Jennifer Aniston) ahdistelee tätä seksuaalisesti kaiken aikaa. Julian kaltaisia naishahmoja hädintuskin nähdään leffoissa ja sarjoissa, ja onkin hyvä, että välillä näytetään seksuaalista ahdistelua näinkin päin. Dalen tilannetta pahentaa, kuinka kaikki vain väheksyvät hänen ongelmiaan, sillä "eihän miestä voi ahdistella". Day tuo hyvin esille Dalen epämiellyttävän olotilan ja hahmon stressitasojen noustessa Day päästää korkean äänensä usein valloilleen. Aniston on erinomainen inhottavana Juliana ja hoitaa työnsä suurella intohimolla.

Jason Sudeikis taas näyttelee Kurtia, kemikaaliyhtiön myyntipäällikköä, joka on hyvin samanlainen kuin monet Sudeikisin hahmot yleensä - pidettävä ja hauska, mutta paikoitellen vähän turhan perverssi. Kurtin pomo Jack Pellit (Donald Sutherland) on mitä mukavin tapaus. Valitettavasti hän kuolee heti leffan alussa ja hänen paikkansa ottaa Bobby-poika (Colin Farrell), joka vain hyväksikäyttää yhtiötä omiin hävyttömiin tarkoituksiinsa, pistäen Kurtin tekemään likaiset työt puolestaan, erottamisen uhalla. Spaceyn ja Anistonin tavoin Farrell herkuttelee suurella antaumuksella veemäisen hahmonsa kanssa. Sudeikis, Day ja Bateman muodostavat myös todella hyvän kolmikon.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Jamie Foxx Motherfucka Jonesina, jonka kolmikko palkkaa murha-avukseen, sekä Moderni perhe -komediasarjan (Modern Family - 2009-2020) tähti Julie Bowen Daven vaimona Rhondana.

Kaameat pomot tekee heti ensikohtauksillaan erittäin selväksi, miksi Nick, Dale ja Kurt haluavat hankkiutua pomoistaan eroon. Kun synkät ajatukset nousevat esille ja elokuvan juoni lähtee kunnolla käyntiin, huomaa katsoja olevansa täysin kolmikon puolella. Mutta kun kyseessä on kolme tällaista enemmän tai vähemmän hömelöä kaverusta, on alusta alkaen selvää, ettei mikään tule menemään suunnitelmien mukaan. Kolmikon päättäessä pistää tappoideansa käytäntöön, alkaa aikamoisten tapahtumien vyyhti ja ai että niiden parissa saakin nauraa! Kaameat pomot on usein jopa hulvaton kaikessa räävittömyydessään. Se ei muutu ihan niin synkäksi kuin siltä voisi odottaa tarinan perusteella, mutta jo tällaisena "kevyenä viihteenä" se on täynnä hilpeän kieroja juttuja. Julmia ja häröjä vitsejä heitetään sinne ja tänne, ja on aivan varmaa, että ainakin joku loukkaantuu leffaa katsoessaan.

Elokuva pitää yllättävänkin tiukasti mukanaan ja siihen on jopa onnistuttu saamaan pientä jännitettä, sillä tämä kolmikko ei ole parhaimmasta päästä, mitä tulee jälkien peittelyyn tai valehteluun. Tilanne eskaloituu kaiken aikaa isommaksi ja monimutkikkaammaksi, ja katsoja odottaa innolla, minne kaikki tämä tulee johtamaan. Yllättäviäkin käänteitä mahtuu mukaan. Kaiken kaikkiaan Kaameat pomot on erittäin hauska ja viihdyttävä paketti. Toki siitä löytyy vikansa, kuten muutamat vitsit, mitkä menettävät tehonsa, kun niissä ei luoteta katsojaan hoksaamaan, mikä niissä oli niin hauskaa. Kun kolmikko tarjoaa rahaa Motherfucka Jonesille, ne löytyvät salkusta, mikä on aivan liian iso pitämään sisällään yhtä setelinippua. Vitsi olisi hauska, jos hahmot eivät heti mutisisi toisilleen, mikä vitsistä tekee niin huvittavan.

Kaameiden pomojen ohjauksesta vastaa Seth Gordon, joka oli tätä ennen ohjannut lähinnä jaksoja komediasarjoihin Konttori (The Office - 2005-2013), Puisto-osasto (Parks and Recreation - 2009-2015) ja Moderni perhe. Tämän jälkeen hän teki elokuvien puolella mm. Pixelsin (2015) ja Baywatchin (2017), joten Kaameat pomot on erittäin luultavasti Gordonin paras teos. Michael Markowitz, John Francis Daley ja Jonathan Goldstein tekevät hauskaa työtä käsikirjoituksen kanssa. Näyttelijät ovat improvisoineet monet vitsit, mutta itse tarina on veikeä kirjoittajakolmikolta. Vain Aniston päätti pysyä täysin tekstissä, kokien, että se oli jo täydellistä hänen hahmoaan varten. Elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on sujuvaa. Lavastajat pääsevät vauhtiin rikkaiden Dave Harkenin ja Bobby Pellitin asuntojen kanssa. Äänimaailmakin on toimiva, mutta Christopher Lennertzin säveltämät musiikit lähinnä vain jumputtavat taustalla, ilman että ne koskaan nousevat esille. Musiikkipuolella mieleen jää pääasiassa The Heavyn How You Like Me Now -kappale, mikä kuullaan pariinkin otteeseen.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mistä löytyy useita pidennettyjä kohtauksia, joissa vitsit viedään vielä rivompiin mittoihin. Esimerkiksi Motherfucka Jonesin kertomus nimensä synnystä esitetään eri tavalla, minkä lisäksi Bobby Pellitin kusipäisyyttä korostetaan entisestään. Mukana on myös erittäin lystikäs kohtaus, missä pääkolmikko väijyy autossaan Bobbyn talon edessä.

Yhteenveto: Kaameat pomot on erittäin mainio ja paikoitellen jopa suorastaan hulvaton komediaelokuva. Sen juoni on kiero, mutta se esitetään varsin hilpeästi. Heti ensikohtauksien aikana katsoja voi ymmärtää, miksi pääkolmikko on valmis murhauttamaan pomonsa. Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis ovat erinomaiset valinnat päärooleihin Nickiksi, Daleksi ja Kurtiksi ja yhtä lailla Kevin Spacey, Jennifer Aniston ja Colin Farrell ovat mahtavat heidän inhottavina pomoinaan. Näyttelijöiden heittäytyminen on jo itsessään lystikästä ja lystikkyyttä vain lisäävät niin kirjoitetut kuin improvisoidut vitsit. Muutamat vitseistä epäonnistuvat liian selittelyn vuoksi, mutta muuten elokuva tarjoaa useat naurut. Läppä on monesti hävytöntä ja ronskia, joten on luultavaa, että jotkut katsojista tulevat vetämään herneen nenään leffan aikana. Itseäni Kaameat pomot jaksaa viihdyttää edelleen varsin passelisti kymmenenkin vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mokaotoksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Horrible Bosses, 2011, New Line Cinema, Rat Entertainment

Arvostelu: Elf (2003)

ELF

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Will Ferrell, James Caan, Zooey Deschanel, Daniel Tay, Mary Steenburgen, Bob Newhart, Ed Asner, Faizon Love, Amy Sedaris, Kyle Gass, Andy Richter, Jon Favreau ja Peter Dinklage
Genre: komedia, seikkailu, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Elf on Jon Favreaun ohjaama jouluelokuva vuodelta 2003. Sen suunnittelu lähti käyntiin jo 1990-luvulla, kun käsikirjoittaja David Berenbaum sai idean ihmisten maailmaan tutustuvasta tontusta. Elokuva pysyi kirjoitusvaiheessa pitkään ja sitä työstettiin useasti uudestaan, kunnes projekti lähti vihdoin kunnolla liikkeelle. Alunperin päärooliin kaavailtiin Jim Carreyta, mutta hän hylkäsi tarjouksen, jolloin rooliin valittiin Will Ferrell. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Elf sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2003. Suomeen leffa tosin saapui vasta 2005 suoraan DVD:lle. Elokuva oli iso hitti ja se voitti kriitikotkin puolelleen. Kyseessä onkin yksi 2000-luvun suosituimmista joulufilmeistä. Itse näin Elfin muutama vuosi sitten ennen joulua ja pidin sitä ihan hauskana kohelluksena. Olen välillä pohtinut leffan uudelleenkatselua ja suunnittelin jo viime vuonna arvostelevani tämän ennen joulua. Päädyin kuitenkin arvioimaan eri elokuvat, jolloin Elf siirtyi tälle vuodelle. Ja kun marraskuussa halloweenin juhliminen päättyi, päätimme tyttöystäväni kanssa aloittaa joulun vieton katsomalla Elfin.

Buddy on koko elämänsä luullut olevansa joulutonttu kuten kaverinsa, kunnes eräänä päivänä hänelle selviää, että hän onkin ihminen. Buddy päättää jättää Joulupukin pajan ja matkustaa New Yorkiin etsimään isäänsä.

Will Ferrell näyttelee tarinan päähahmo Buddy-tonttua, jonka elämä kokee aikamoisen muutoksen elokuvan aikana. Buddy on elänyt koko elämänsä Joulupukin pajalla tonttujen kanssa ja oppinut heidän tapansa. Kun hän siis reissaa New Yorkiin, on hän täysin ulalla kaikesta. Aluksi Buddyn kohellus ja kaiken leikkimiseksi mieltäminen naurattaa, mutta välillä hän muuttuu myös aika ärsyttäväksi. Elokuva pyrkii korostamaan Buddyn hyväsydämisyyttä, antaen siten katsojalle mahdollisuuden hyväksyä tämän hölmöilyt, mutta joissain kohdissa tämä ei täysin onnistu ja katsojana on täysin niiden puolella, jotka suuttuvat Buddylle. Pääasiassa hahmo kuitenkin toimii, mikä johtuu lähinnä Ferrellin mahtavasta heittäytymisestä. Ferrell joutuu tekemään leffassa paljon asioita, mistä tulisi kenelle tahansa todella huono olo ja voin kuvitella, että hän on joutunut tekemään ne monta kertaa.
     New Yorkissa Buddy kohtaa erilaisia persoonia, jotka suhtautuvat hyvin eri tavoin Buddyn tonttuiluun. Gimbels-tavaratalossa työskentelevä Jovie (Zooey Deschanel) pitää Buddya kummallisena, mutta alkaa vähitellen tottumaan tämän erilaisuuteen. Jovien pomo (Faizon Love) taas ei innostu Buddyn tyylistä. Elokuvan ohjaaja Jon Favreau tekee pienen roolin Buddya ihmettelevänä lääkärinä ja Game of Thrones -sarjasta (2011-) tuttu Peter Dinklage nähdään ylimielisen kirjailijan roolissa. Buddyn isä Walter Hobbs (James Caan) on laimeahko versio "Saiturin joulu" -tarinan ("A Christmas Carol" - 1843) Scroogesta, vanhasta työnarkomaanista, joka laiminlyö rakkaitaan ja jolla ei todellakaan ole aikaa joululle. Tästä syystä katsojana säälii hieman Walterin vaimoa (Mary Steenburgen) ja poikaa (Daniel Tay), jotka ovat paljon kiinnostuneempia Buddysta kuin Walter. Steenburgen ja Tay ovat kelpo valinnat rooleihinsa ja niin ovat myös Caan ja Zooey Deschanel, joka uskottavasti ei tunne kuuluvansa mihinkään joukkoon.
     Elokuvassa nähdään myös Bob Newhart Buddyn tonttuisänä ja Ed Asner Joulupukkina. Newhart on oivallinen huolehtivana isähahmona, mutta Asnerista tuntuu hieman puuttuvan sitä lämpöä, minkä Joulupukki tarvitsisi.

Olin oikein ilahtunut, sillä pidin Elfistä tällä katselukerralla enemmän kuin aiemmin. Ei kyseessä ole mikään maailmaa mullistava tai kovin ihmeellinen teos, mutta elokuva sai minut mukavasti hyvälle joulumielelle ja odottamaan joulun aikaa, joten filmi onnistui oikein mainiosti tavoitteessaan. Siitä riittää erittäin hyvin hupia ja riemua koko perheen yhteiseen joululeffahetkeen, sillä huumoria on mukana moneen makuun. Lapset pääsevät nauttimaan hassusta koheltamisesta ja Buddyn tietämättömyydestä, kun taas aikuisia saattavat naurattaa ovelasti piilotetut tuhmat jutut tai tietyt asiat, mitä he saattavat huomata itsestään elokuvaa katsoessaan. Kaikenikäiset voivat nauraa Buddyn saapumiselle New Yorkiin ja itse ainakin nautin suuresti myötähäpeästä syntyvästä komediasta. Kaikkein eniten koin riemua kuitenkin siitä, että elokuvan tekijöillä on selvästi ollut hauskaa ja se vasta onkin tärkeää. Leffaa on selvästi tehty enemmän huvin kuin rahan takia, mikä myös näkyy lopputuloksessa.

Elokuvasta löytyy myös erittäin kiinnostava juoni ja vaikka tarina onkin hyvin perinteinen ja yllätyksetön, on sitä miellyttävä seurata alusta loppuun. Mukana on tietty tärkeitä teemoja ja sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, että ymmärtää, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Nämähän eivät ole tärkeitä juttuja vain lapsille opeteltavaksi, vaan myös aikuisille, jotka tuntuvat unohtavan tällaisia asioita jatkuvasti. Ja ennen kaikkea Elfistä löytyy hilpeää joulumieltä, mikä joistakin kyynikoista saattaa tuntua ällöltä, mutta omasta mielestäni tietty yliampuvuus juuri kuuluu jouluun ja siten myös joululeffoihin. Kirkkaat värit, herkuilla mässäily, yhteislaulut, perheen merkitys ja lahjojen antamisen ilo ovat asioita, joiden kuuluu olla läsnä jouluelokuvissa ja niitä todella löytyy Elfistä. Buddyn intoilu käy paikoitellen hieman raskaaksi, mutta toisaalta maailma olisi varmasti parempi paikka, jos monet muutkin innostuisivat joulusta yhtä lapsenomaisesti.

Tänä päivänä Jon Favreau on tunnettu ohjaaja, joka on tehnyt mm. isot hittielokuvat Iron Man (2008) ja Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016), mutta 2000-luvun alussa hän ei ollut tehnyt vielä mitään erityisen merkittävää. Elfillä Favreau osoittaa taitonsa ohjaajana sekä komediapuolella että muutenkin tunnelman luojana. Ei tämäkään mikään erityisen merkittävä työ ollut, mutta antoi varmasti hyvän pohjan hänelle siirtyä isompiin projekteihin. David Berenbaumin idea on oivallinen ja nokkela, vaikka hän kierrättääkin kliseitä, etenkin loppupäässä leffaa. Kuvaus ei ole millään tapaa erityisen hätkäyttävää, mutta ajaa asiansa, kuten tekee myös leikkaus. Lavasteet ja efektit ovat kuitenkin hyvin silmiinpistävät. Tekijöillä ei ollut erityisen suurta budjettia käytössään, mutta he ovat onnistuneet kääntämään sen edukseen ja leikitelleet visuaalisuuksilla. Joulupukin paja ja Korvatunturi (tai siis Pohjoisnapa missä jenkit luulevat Joulupukin majailevan) ovat aivan päivänselvät lavasteet studiossa. Erikoisina olentoina on käytetty nukkeja ja monet jutut näyttävät pahvisilta. Tämä ei kuitenkaan haittaa, vaan se jopa tuo oman hauskan lisäyksensä, sillä tekijät ovat selvästi halunneet paikan näyttävän sellaiselta. Laadukkain tehoste leffassa on niksit, joilla muut tontut on saatu näyttämään pieniltä Buddyn vieressä. Tämä on toteutettu nokkelilla huijauksilla ja tietokone-efekteillä ja lopputulos näyttää edelleen mainiolta. Äänimaailmakin toimii ja John Debneyn säveltämät musiikit sisältävät mukavaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Elf on kelpo jouluelokuva täynnä lämpöä, värejä ja kohellusta. Leffa tarjoaa hupia niin lapsille kuin aikuisillekin ja se nostaa mukavasti joulumielen pintaan. Elokuvan tarina on kiinnostava ja vaikka se on aika ennalta-arvattava, pitää se mielenkiinnon yllä loppuun asti mainioilla hetkillään. Will Ferrell heittäytyy mahtavasti päähahmo Buddyn rooliin ja vaikka hahmo välillä ärsyttääkin yli-innostuksellaan, on hän todella pidettävä tapaus, toivoessaan aina parasta muille. Muutkin näyttelijät ovat oivallisia valintoja rooleihinsa, vaikka jäävätkin jatkuvasti Ferrellin varjoon. Elokuvasta löytyy aika lailla kaikkea, mitä kunnon joulufilmistä kuuluukin ja hyviä opetuksia, joita joidenkin aikuistenkin pitäisi oppia uudestaan. Visuaalisesti leffa on hauskasti toteutettu ja kömpelöt efektit sopivat mukaan täydellisesti. Kokoero Buddyn ja muiden tonttujen välillä on erinomaisesti toteutettu. Elf sopii oikein hyvin koko perheen yhteiseen jouluelokuvahetkeen ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille joulusta intoileville. Kyynikoille ja Ferrellistä piittaamattomille tätä ei tosin ole tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Elf, 2003, New Line Cinema, Guy Walks into a Bar Productions, Gold/Miller Productions, Mosaic Media Group, Shawn Danielle Productions Ltd.

Arvostelu: Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under - 1990)

BERNARD JA BIANCA AUSTRALIASSA

THE RESCUERS DOWN UNDER

Ohjaus: Hendel Butoy ja Mike Gabriel
Pääosissa: Bob Newhart, Eva Gabor, Adam Ryen, John Candy, Tristan Rogers, George C. Scott, Wayne Robson, Frank Welker, Peter Firth ja Douglas Seale
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: 7

The Rescuers Down Under, eli suomalaisittain Bernard ja Bianca Australiassa on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 29. osa. Elokuva on jatkoa Disneyn Pelastuspartio Bernard ja Bianca -animaatiolle (The Rescuers - 1977), joka perustuu Margery Sharpin kirjoihin. Kyseessä on ensimmäinen jatko-osa Disney-klassikolle, joka on myös osa klassikkosarjaa. Elokuvan kirjoittaminen alkoi vuonna 1986. Sen oli alunperin tarkoitus olla musikaali edeltäjänsä tavoin, mutta tekijät päättivät poistaa kappaleet, sillä he uskoivat niiden vaikuttavan rytmitykseen kehnolla tavalla. Sen lisäksi, että kyseessä on ensimmäinen Disney-klassikon klassikkojatko-osa, elokuva on merkittävä myös siitä syystä, että se oli Disneyn ensimmäinen filmi, jossa hyödynnettiin Computer Animation Production Systemsiä eli CAPS-tekniikkaa. Siinä piirretyt kuvat skannataan tietokoneelle, jolloin niitä voi käsitellä monipuolisemmin. Tekniikan hyödyntäminen aloitti Walt Disneyn ja Pixar-studion yhteistyön, eikä Pixar ollut silloin vielä edes julkaissut ensimmäistä elokuvaansa, Toy Story - Leluelämää (Toy Story - 1995)! Bernard ja Bianca Australiassa ilmestyi loppuvuodesta 1990 ja se sai pääasiassa positiiviset arviot. Elokuva menestyi kuitenkin todella heikosti, eikä se ole jäänyt elämään samalla lailla monien muiden Walt Disney -klassikoiden kanssa. Itse näin filmin vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen samana päivänä ensimmäisen osan kanssa. Silloin en kuitenkaan erityisemmin pitänyt teoksesta, joten en ole katsonut sitä toistamiseen. Ostin sen silti Blu-rayna muiden Disney-klassikoiden kanssa ja kun vuonna 2017 päätin arvostella noin puolet Disneyn animaatioista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin että olisi jälleen aika katsoa leffa. Bernard ja Bianca Australiassa olikin viimeinen, jonka suunnittelemastani listasta katsoin, sillä se on viimeinen Disney-arvioni tältä erää! Olin todella iloinen, kun sain käytyä lähes kolmekymmentä animaatiota läpi, minkä lisäksi olin erittäin tyytyväinen, sillä Bernard ja Bianca Australiassa oli selvästi parempi elokuva kuin muistin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Pelastuspartio Bernard ja Bianca!

Pelastushiiret Bernard ja Bianca matkaavat Australiaan auttamaan Toni-poikaa, jonka salametsästäjä McLeach on kidnapannut. Toni nimittäin tietää arvokkaan maakotkan sijainnin ja McLeach yrittää saada pojan paljastamaan sen.

Hiirikaksikko Bernard (Bob Newhart) ja Bianca-neiti (Eva Gabor) ovat tosiaan palanneet, mutta harmillisesti he tuntuvat usein jäävän sivuhahmoiksi. Varsinkaan Biancalla ei ole kovin paljoa merkittävää tekemistä, vaan hän vain saa jälleen kaikki hiirimiehet ihastumaan itseensä jo sillä, että hän saapuu paikalle. Bernardille on sen sijaan annettu selkeämpi tavoite elokuvan aikana, sillä hän ja Bianca-neiti ovat nykyään myös pariskunta, ja Bernard on päättänyt kosia rakastaan. Kosimisyritykset tuovat oivan lisänsä filmiin ja katsojana kannustaa Bernardia onnistumaan.
     Nuorella Toni-pojalla (Adam Ryen) on iso rooli tarinassa. Hän huolehtii kotinsa lähellä asuvista eläimistä, ja päättäväisenä ja reippaana yrittää pitää metsästäjät erossa karvaisista ja höyhenpeitteisistä ystävistään. Tonista alkaa välittämään nopeasti leffan alussa ja katsojana toivoo näkevänsä Tonin päihittämässä salametsästäjä McLeachin. Hahmo ei samalla lailla tarvitse apua kuin edellisen osan Penny-tyttö, sillä hän on nokkela nuorukainen.
     Elokuvan pahis, salametsästäjä McLeach (George C. Scott) on oivallisen häijy roisto. Hänen pahuutensa näkyy välittömästi, kun hän ilmestyy ruutuun. Hahmo on huomattava parannus edellisen elokuvan Meduusa-pahikseen, joka oli lähinnä vain laiska kopio 101 dalmatialaista -elokuvan (One Hundred and One Dalmatians - 1961) Cruella De Vilistä. McLeach on uskottava paha, sillä salametsästäjiä on oikeasti olemassa ja he saattavat olla ihan yhtä itsekkäitä ja välinpitämättömiä. Salametsästäjä McLeachilla on kuitenkin oma eläinystävänsä, kummallinen lisko Jonna (Frank Welker). Jonna tuo kätyrinä paljon huumoria mukaan ja hän nouseekin helposti suosikkihahmoksi filmistä toilailujensa ansiosta. Vaikka Jonna on myös inhottava, on hän lähinnä huvittava ja tarjoaa useat naurut.
     Uusina tärkeinä hahmoina elokuvassa esitellään myös loikkiva hiiri Jake (Tristan Rogers) ja edellisen osan Orville-albatrossin veli Vilpuri (John Candy). Jake on hieman Indiana Jonesia muistuttava seikkailijahenkinen tyyppi, joka on valmis kohtaamaan huimia vaaroja. Hän tietty iskee samantien silmänsä Bianca-neitiin, mikä aiheuttaa vaikeuksia Bernardin kosintayrityksiin. Vilpuri sen sijaan on hieman pelokas hölösuu, joka tarjoaa myös komediaa mukaan elokuvaan. Pari Vilpurin jutuista ovat hieman ärsyttäviä, mutta suurimmaksi osaksi hahmo on onnistuneen hauska.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tonin rakas kotkaystävä Maara (myös Frank Welker), mukava mutta turhan innokas lisko Frank (Wayne Robson), kenguru Red (Peter Firth) ja koala Krebbs (Douglas Seale).

En yhtään tiedä, miksen viimeksi pitänyt Bernard ja Bianca Australiassa -elokuvasta, sillä mielestäni kyseessä on oikein mainio seikkailuleffa koko perheelle. Tarina lähtee vauhdikkaasti käyntiin Tonin lennellessä Maara-kotkalla Australian yllä ja salametsästäjä McLeachin siepatessa hänet. Alkupäässä saattaa hieman kummastella, onko teos jatkoa Pelastuspartio Bernard ja Biancalle, sillä kestää melkein kaksikymmentä minuuttia ennen kuin nimikkohahmot edes saapuvat tarinaan mukaan! Hiirikaksikko lähtee kuitenkin välittömästi suorittamaan pelastusoperaatiota, joka tarjoaa läpi elokuvan hassuja, pienesti jännittäviä, sekä vauhdikkaita hetkiä. Jonna-liskon kohtaukset ovat omasta mielestäni filmin parasta antia, sillä luihun hahmon saapuessa ruutuun, katsojana voi arvata, että kohta saa taas nauraa. Vilpurin sairaalakohtauksetkin ovat ihan huvittavia, mutta samalla ne ovat myös täysin tarpeettomia. Ne saavat hieman hekottelemaan, mutta silti toivoisi, että itse tarina kulkisi eteenpäin. Elokuva on selvästi koomisempi kuin edeltäjänsä, minkä lisäksi se tuntuu muutenkin mukaansatempaavammalta seikkailulta.

Isoin miinukseni filmille on se, kuinka alikäytettyjä sen päähahmot ovat. Muille henkilöille on annettu selkeämpiä kehittymiskaaria, mutta Bianca-neiti jää tosiaan täysin muiden varjoon, vaikka hänen olisi tarkoitus erottua joukosta kaiken aikaa. Bernard-poloisen rohkeuden keräämistä on mukava seurata, mutta toivoisi, että hiirikaksikolla olisi jokin selvästi tärkeä kohtaus yhdessä tehtävän kannalta. Vaikka Jake on ihan toimiva lisäys, on hänen tuomansa kolmiodraama paikoitellen tarpeetonta. Teoksen loppuun on saatu mainio huipennus, joka saa lapset varmasti jännittämään, minkä lisäksi vanhemmatkin jäävät luultavasti miettimään, miten hahmoille käy? Vaikka mukana ei ole oikeastaan mitään syvällistä tai erikoista, tarjoaa Bernard ja Bianca Australiassa myös aikuisille miellyttävän elokuvakokemuksen, joka viihdyttää alusta loppuun asti. Muutama heikompi hetki on livahtanut mukaan, mutta pääasiassa filmi on selvästi parempi kuin muistin.

Bernard ja Bianca Australiassa on tosiaan animoitu CAPS-tekniikkaa hyödyntäen ja sen myös huomaa. Monissa kohdissa on täysin selvää, etteivät ne ole käsin piirrettyjä, ja joidenkin asioiden liikkuminen on saatu tietokoneella luontevammaksi. Esimerkiksi salametsästäjä McLeachin auto on toteutettu tietokoneen avulla, kuten myös useat maisemat. Australiasta on saatu erittäin tyylikkään näköinen ja varsinkin filmin alku on näyttävä. Valitettavasti alkupäässä nähtävä maapallo, New Yorkin pilvenpiirtäjät ja Sydneyn oopperatalo ovat todella tönkösti toteutettuja. Ne näyttävät siltä kuin niihin ei olisi käytetty aikaa lähes ollenkaan. Muuten filmi on kuitenkin visuaalisesti oivallinen. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Hendel Butoy ja Mike Gabriel, jotka ovat aiemmin tehneet lähinnä animaattorin hommia. Kaksikko onnistuu hyvin esikoisohjauksestaan. Leffa ei tosiaan ole edeltäjänsä tavoin musikaali, mutta Bruce Broughtonin säveltämät musiikit ovat toimivia ja hän on saanut mukaan melodiaa edellisen osan Pelastusyhdistyksen tunnuskappaleesta, "Rescue Aid Societysta".

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on noin kymmenen minuuttia kestävä "The Making of The Rescuers Down Under" ja 3D Blu-rayn esittely Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa.

Yhteenveto: Bernard ja Bianca Australiassa on oikein kelpo seikkailuelokuva. Leffa nappaa nopeasti mukaansa ja viihdyttää katsojaansa hauskoilla hetkillä, sekä pienellä jännitteellä. Harmillisesti elokuvan päähenkilöt jäävät hieman etäisiksi, vaikka on kiinnostavaa seurata Bernardin kosintayrityksiä. Leffassa esitellyt sivuhahmot salametsästäjä McLeach, Jonna-lisko ja Vilpuri-albatrossi pääsevät hyvin esille. Jonna-lisko nousi helposti suosikikseni pöhköytensä avulla. Hänen ja Vilpurin ansiosta elokuvaa on hauska katsoa ja siinä on hyvää seikkailuhenkeä. Joitakin ongelmia teoksesta löytyy, eikä siinä ole oikeastaan mitään syvällistä, mutta se sopii silti erittäin hyvin koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Bernard ja Bianca Australiassa on selvästi parempi teos kuin muistin ja suosittelenkin sitä kaikille lapsille, jotka pitävät seikkailuista tai tämän edellisestä osasta. Tähän nämä Walt Disney -klassikoiden arviot tosiaan tältä erää päättyvät, mutta aion palata niiden pariin vielä myöhemmin. Tämän elokuvan jälkeen ilmestyneen Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) olenkin jo arvostellut, kuten myös sitä seuraavat animaatiot, eli Aladdinin (1992) ja Leijonakuninkaan, mutta jossain kohtaa arvostelen Pocahontasin (1995) ja jatkan siitä eteenpäin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Rescuers Down Under, 1990, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation, Silver Screen Partners IV

Arvostelu: Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers - 1977)

PELASTUSPARTIO BERNARD JA BIANCA

THE RESCUERS

Ohjaus: John Lounsbery, Wolfgang Reitherman ja Art Stevens
Pääosissa: Bob Newhart, Eva Gabor, Michelle Stacy, Geraldine Page, Jim Jordan, Joe Flynn, John McIntire, Pat Buttram, Jeanette Nolan ja Bernard Fox
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Rescuers, eli suomalaisittain Pelastuspartio Bernard ja Bianca on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 23. osa. Elokuva perustuu Margery Sharpin kirjoihin "The Rescuers" (1959) ja "Miss Bianca" (1962). Leffan suunnittelu alkoi jo 1960-luvun alussa, mutta se ei lähtenyt käyntiin, sillä Walt Disney ei ollut siihen tyytyväinen. Kuitenkin 1970-luvun alussa projektia alettiin jälleen työstämään ja tuotanto lähti kunnolla käyntiin. Pelastuspartio Bernard ja Bianca sai ensi-iltansa kesällä 1977 ja oli menestys, mikä oli huojentavaa Disneylle, sillä he joutuivat kilpailemaan lipputuloista megahitti Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) kanssa! Elokuva oli myös kriitikoiden suosiossa, jotka ylistivät elokuvaa. Kuitenkin leffa sai myös negatiivista huomiota vuonna 1999, sillä jostain syystä yhteen kohtaukseen oli livahtanut nopeasti vilahtava puolialastoman naisen kuva taustalle. Myöhemmin tämä kuva on poistettu, eikä sitä ole enää nähtävissä, mutta silloin oli Disneylla selittelemistä, miksi lastenanimaatiossa näkyi paljaat rinnat. Vaikka teos olikin suosittu aikoinaan, ei se ole jäänyt elämään samalla lailla kuin monet muut Disneyn animaatiot. Itse näin Pelastuspartio Bernard ja Biancan vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen ystäväni kanssa. Mielestäni kyseessä oli ihan hyvä pätkä ja ostin sen monen muun Disney-elokuvan kanssa Blu-ray -muodossa seuraavana kesänä. En kuitenkaan katsonut leffaa uudestaan, kunnes vuoden 2017 alussa päätin kirjoittaa arvostelut puolelle Disneyn animaatioklassikoista alkuvuodelle 2018.

Kansainvälisen pelastusjärjestön hiirineiti Bianca lähtee yhdessä talonmies Bernardin kanssa pelastamaan avun tarpeessa olevaa Penny-tyttöä, jonka inhottava Meduusa-akka on kidnapannut itselleen.

Neiti Biancaa (Eva Gabor) ei nopeasti vilkaistuna voisi kuvitella seikkailijaksi. Turkiksiin pukeutunut Bianca näyttää lähinnä rikkaalta neidolta, jonka ainoa yhteys pelastusjärjestöön luulisi olevan sen rahoittaminen. Bianca kuitenkin osoittaa olevansa valmis sankaritekoihin, vaikkei välttämättä uskaltaisikaan kohdata kaikkia vaaroja silmästä silmään. Hahmo ottaa monet asiat paljon rennommin kuin hermoileva pelastajakumppaninsa Bernard.
     Talonmies Bernard (Bob Newhart) ei nimittäin ole mikään seikkailija ja lähteekin Biancan mukaan lähinnä sen takia, että on ihastunut tähän, eikä suostu antamaan hennon neidon lähteä yksin vaarantamaan itsensä. Bernard hermoilee matkalla vähän väliä ja hän on todella taikauskoinen tyyppi. Lähes kaikkialla tuntuu esiintyvän numero kolmetoista, minkä hän uskoo merkitsevän huonoa onnea operaation onnistumiselle. Hiirihahmot ovat erinomaisesti todella erilaiset, jolloin heidän luonteenpirteensä nousevat hienosti esille. Vaikka kumpikaan ei olekaan mitä urhoollisin sankari, ei kumpikaan anna periksi, vaikka lähes kaikki vaarat ovat monta kertaa heitä isompia.
     Pelastettavaa Penny-tyttöä (Michelle Stacy) käy välittömästi sääliksi. Penny on orpo, joka on pitkään haaveillut siitä, että jonain päivänä pariskunta astuisi sisään Morningsiden orpokotiin ja ottaisi hänet tyttärekseen. Hänen ainoa ystävänsä on hänen pehmonallensa, jota hän kantaa koko ajan mukanaan. Penny ei ole mitä rohkein, jolloin hän ei uskalla uhmata pahaa Meduusaa, mutta tarpeeksi urhea kokeillakseen karkaamista moneen otteeseen ja kirjoittaakseen avunpyynnön pullopostilla.
     Elokuvan pahis, eli julma Meduusa (Geraldine Page) muistuttaa erittäin paljon 101 dalmatialaista -leffan (One Hundred and One Dalmatians - 1961) pahista, Cruella De Viliä, eikä mikään ihme, sillä kun elokuvaa suunniteltiin, De Vil aiottiin valita pahikseksi ja yhdistää näin kaksi leffaa samaan maailmaan. Meduusa on siis De Vilin tapaan yliampuvasti meikkejä käyttävä nainen, joka käyttää hienoja vaatteita ja kuvittelee olevansa muita tärkeämpi. Turkiksia hän ei sentään aio tehdä kidnappaamastaan Pennysta, mikä olisi jo todella hurjaa, vaikka kyseessä olisi aikuisten elokuva! Meduusa esittää kilttiä, mutta usein hän myös raivostuu kunnolla, jolloin kukaan ei halua olla hänen tiellään. Pahiksena hahmo on ihan toimiva, mutta muistuttaessaan liikkeissään ja puheessaan Cruella De Viliä, toivoisi hahmon olevan hän, eikä mikään kopio. Meduusalla on lemmikkinä kaksi krokotiilia, Nero ja Brutus, jotka eivät jostain syystä puhu mitään, vaikka muut leffan eläinhahmot tekevät niin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Meduusan hömelö apuri Nuppi (Joe Flynn), orpokoti Morningsidessa asuva vanha kissa Rufus (John McIntire), lentokoneen työtä pienille eläimille tekevä albatrossi Orville (Jim Jordan), Kansainvälisen pelastusjärjestön puhemies (Bernard Fox), sekä Pirunpoukamassa - jonne Meduusa on Pennyn napannut - asuva piisamipariskunta (Jeanette Nolan ja Pat Buttram), jotka valmistavat jonkinlaista pontikkaa, millä pistävät päänsä sekaisin.

Pelastuspartio Bernard ja Bianca on synkempi teos kuin monet muut Disneyn animaatiot. Mukana on toki tuttua kevyempää tunnelmaa, mutta jo ensimmäisistä minuuteista voi päätellä, että tällä kertaa tiedossa on vakavampi ja ilottomampi elokuva, jossa on kuitenkin ripaus toivoa. Penny on kirjoittanut paperille avunpyynnön ja laittanut sen pulloon, jonka hän on heittänyt mereen, toivoen jonkun löytävän sen ja pelastavan hänet. Alkutekstien aikana tämä pullo kulkee myrskyjen halki epätoivoisen "The Journey" -kappaleen säestämänä, jonka puolenvälin jälkeen kuultava musiikkiosio aiheutti ihoni menemään kananlihalle. Tästä onneksi päästään jo niihin kevyempiin kohtiin, kun Kansainvälinen pelastusjärjestö päättää, ketkä lähtevät etsimään Pennyä. Seikkailu lähtee nopeasti käyntiin ja sen henki on toimivasti luotu, jolloin katsojana lähtee mielellään hiirten mukana suorittamaan pelastusoperaatiota. Mukaan on saatu myös mysteeristä tunnelmaa ja kestää kauan, kunnes paljastetaan, mitä varten Meduusa on siepannut Pennyn.

Valitettavasti elokuvasta puuttuu hauskuus. Vaikka mukana onkin kevyempää henkeä, sekä albatrossi Orvillen tuottamaa hupsuilua, ei leffassa saa koskaan kunnolla nauraa. Tarinaan on pistetty kohtauksia mukaan, joiden olisi tarkoitus kai hieman hauskuuttaa, mutta näin ei tapahdu, jolloin katsojana voi hieman tylsistyä elokuvan aikana, vaikka se kestääkin vain vähän päälle tunnin ja vartin. Pelastuspartio Bernard ja Biancassa ei ole myöskään tiettyä nokkeluutta, mitä Disney-pätkistä usein löytyy, mikä on sääli. Vaikka synkempi teos voi lähtökohtaisesti kuulostaa toimivalta, ei kokonaisuus sitä täysin ole ja siitä jää selkeästi uupumaan jotain. Paikoitellen elokuva on myös hieman liian surullinen, jolloin se muuttuu jopa hieman masentavaksi. Leffan loppuhuipennukseen on sentään saatu oivallisesti mukaan jännitystä ja toimintaa, jolloin viihdettäkin on luvassa. Parasta kuitenkin koko leffassa taitaa olla kohtaus, johon liittyvät pelokkaat Bernard ja Bianca, uhkaavat krokotiilit ja urut. Kokonaisuutena kyseessä on ihan kelpo seikkailuleffa, joka tarjoaa jännitystä, mutta joka ei tällaisenaan täysin tee vaikutusta.

Animointi leffassa on kuitenkin erittäin mainiota. Hahmot ovat selvästi Disney-tyylisiä eläimistä ihmisiin. Vanha luonnostyyli on lähestulkoon kadonnut ja piirretyt viivat ovat tarkkoja, mitä on miellyttävää katsoa, vaikka luonnosmaisuuskin toimi. Monet taustat ovat hyvin maalaukselliset, mikä näyttää hyvältä. Myös elokuvan alkutekstikohtaus, joka näyttää diashow'na esitettävältä maalaustyöltä, on näyttävä. Leffan ohjauksesta vastaavat kuusi aiempaa Disney-klassikkoa ohjannut Wolfgang Reitherman (jolle tämä jäi viimeiseksi Disney-ohjaukseksi), sekä John Lounsbery ja Art Stevens, jotka ovat aiemmin toimineet lähinnä animaattoreina. Pelastuspartio Bernard ja Biancaa ei oikein voi kutsua musikaaliksi, sillä lauluja on vain muutama ja vain yksi niistä on hahmojen laulama. Kyseessä on Kansainvälisen pelastusjärjestön mainio tunnuslaulu "Rescue Aid Society", joka jää loppupäiväksi päähän soimaan. Elokuvassa on hyvät musiikit, ja "The Journeyn" ja "Rescue Aid Societyn" lisäksi kuultavat biisit "Tomorrow is Another Day" ja "Someone's Waiting for You" ovat mainiot, vaikkakin aika surulliset.

Elokuva ei erityisemmin sisällä "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. mutta "Someone's Waiting for You" -kappaleen aikana voi nähdä Bambin syömässä äitinsä kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Blu-rayn lisämateriaat eivät niinkään, sillä mukana on vain poistettu laulu "Peoplitis", vesilintudokumentti, lyhytelokuva "Three Blind Mouseketeers", laula-mukana -versio kappaleesta "Someone's Waiting for You" ja Blu-ray 3D:n esittelyvideo Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa. Elokuvan teosta ei ole yhtä ainoaa pätkää.

Yhteenveto: Pelastuspartio Bernard ja Bianca on ihan kelpo seikkailuelokuva. Teos on synkempi kuin Disney-animaatiot yleensä, mikä lähtökohtaisesti toimii, mutta tiettyä riemua ja iloa elokuva kuitenkin jää kaipaamaan. Penny-tyttöä käy heti sääliksi ja toivoo, että mainiosti erilaiset hiiripelastajahahmot pystyvät auttamaan häntä. Valitettavasti leffan pahis Meduusa tuntuu liikaa kopiolta Cruella De Vilistä, jolloin alkaa toivomaan, että kyseessä olisi oikea De Vil, eikä outo kopio. Hieman huumoria on mukana, mutta koskaan ei saa nauraa. Seikkailuhenki on läsnä läpi elokuvan ja siihen on saatu oivaa mystisyyttä mukaan. Elokuva on animoitu erinomaisesti ja sen musiikit ovat todella hyvät, etenkin alkutekstien aikana soiva "The Journey" ja rallatus "Rescue Aid Society", joka alkaa soimaan päässäni heti, kun kirjoitan sen nimen. Lapsille Pelastuspartio Bernard ja Bianca kannattaa näyttää, vaikka ihan perheen pienimmille tämä ei synkkyyden takia sovi. Vanhemmat katsovat tämän oikein sujuvasti vierestä, etenkin jos tämä kuului heidän omiin suosikkeihinsa, kun he olivat muksuja. Vuonna 1990 elokuvalle ilmestyi jatko-osa Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under), joka on yksi ainoista Disney-klassikkojen jatko-osista, joka on myös Disney-klassikkoja. Sen arvostelu tulee olemaan viimeinen näistä keskiviikon Disney-hetkistä. Onneksi välissä on kuitenkin vielä viisi klassikkoa, joista kertoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Rescuers, 1977, Walt Disney Productions