Arvostelu: Räyhä-Ralf valloittaa internetin (Ralph Breaks the Internet - 2018)

RÄYHÄ-RALF VALLOITTAA INTERNETIN

RALPH BREAKS THE INTERNET

Ohjaus: Phil Johnston ja Rich Moore
Pääosissa: John C. Reilly, Sarah Silverman, Gal Gadot, Taraji P. Henson, Bill Hader, Alan Tudyk, Jack McBrayer, Jane Lynch, Alfred Molina, Flula Borg, Ed O'Neill, Ali Wong, Timothy Simons, GloZell Green, Hamish Blake, Idina Menzel, Kristen Bell, Irene Bedard, Jodi Benson, Auli'i Cravalho, Linda Larkin, Mandy Moore, Paige O'Hara, Anika Noni Rose, Ming-Na Wen, Pamela Ribon, Jennifer Hale, Kate Higgins, Brad Garrett, Vin Diesel, Tim Allen ja Anthony Daniels
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 7

Ralph Breaks the Internet, eli suomalaisittain Räyhä-Ralf valloittaa internetin on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 56. osa. Disneyn pelimaailmoihin sijoittuva koko perheen seikkailu Räyhä-Ralf (Wreck-It Ralph - 2012) oli iso menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo ensimmäisen osan ilmestyessä tekijät paljastivat, että heillä on idea jatko-osaa varten ja työstäminen lähti heti liikkeelle. Käsikirjoitusvaihe kesti kuitenkin kauan, sillä idea lähti jatkuvasti uuteen suuntaan, mutta tekijät eivät olleet tyytyväisiä lopputuloksesta. Lopulta oikea tarina löytyi ja animointi alkoi. Räyhä-Ralf valloittaa internetin sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa marraskuussa 2018, mutta tavalliseen Disneyn tapaan, saamme tämänkin animaation muutaman kuukauden myöhässä Suomeen. Itse hämmästyin suuresti, kun kuulin, että Räyhä-Ralf saa jatkoa. Disney-klassikoille harvemmin enää tehdään jatko-osia, joten kummastelin, että miksi juuri Räyhä-Ralfin tarinaa täytyi jatkaa? Mielenkiintoni laski entisestään, kun näin jatko-osan trailerin, mikä näytti enemmänkin Emoji-elokuvan (The Emoji Movie - 2017) kaltaiselta tuotesijoittelulta kuin elokuvalta. Kiinnostus taas nousi, kun leffa alkoi saamaan yllättävänkin positiivisia arvosteluja ja menin hieman ristiriitaisin mielin katsomaan Räyhä-Ralf valloittaa internetin -elokuvan Finnkinon järjestämään ennakkonäytökseen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Räyhä-Ralf!

Teknisen vian vuoksi Sokerihuuma-peli otetaan pois käytöstä ja Nelli Karamelli -parka jää kodittomaksi. Räyhä-Ralf keksii kuitenkin tavan ratkaista ongelma: kaksikon täytyy matkata internetiin, löytääkseen tarvittavat varaosat korjatakseen pelin.

Edellisessä elokuvassa John C. Reillyn ääninäyttelemä Räyhä-Ralf vaikutti hieman itsekkäältä, mutta se johtui siitä, kun hän halusi todistaa kykynsä muille millä keinolla hyvänsä. Tässäkin leffassa Räyhä-Ralfista on tehty aika itsekäs, mikä on hieman harmillista, sillä se piirre tekee hänestä paikoitellen ärsyttävän. Ralf on erittäin omistushaluinen ystävästään Nellistä, eikä halua tämän elävän omaa elämäänsä, vaan Ralfin mielestä heidän pitäisi elää pelimaailmassa samoin rutiinein joka päivä. Tähänkin löydetään ihan toimiva syy epävarmuuden kautta, mutta silti katsojana huomaa paikoitellen ajattelevansa, että Räyhä-Ralf voisi häipyä, jotta voisi keskittyä Nellin seikkailuihin.
     Nelli Karamelli (Sarah Silverman) tuntuu nimittäin olevan tarinan oikea päähenkilö. Hänen pelinsä jää tuhoutumisen uhan alle ja hänen pelinsä täytyy pelastaa tai muuten hänellä ei ole enää mitään paikkaa asua. Nelli on sama pieni ja innokas kilpa-ajotyttö edellisestä elokuvasta, mutta tässä filmissä hahmoon syvennytään entistäkin paremmin. Hahmolle on luotu erinomainen kaari läpi leffan, joka muuttuu paikoitellen jopa koskettavaksi.

Muutkin tutut hahmot edellisestä osasta tekevät paluun. Fixari-Felix Jr. (Jack McBrayer) ja kersantti Calhoun (Jane Lynch) ovat naimisissa ja heille on luotu oma sivujuonensa... mikä jää kuitenkin harmillisen pieneksi. Hapankarkki-Bill (Rich Moore), pelihallin omistaja herra Litwak (Ed O'Neill), ärsyttävä kilpa-ajaja Toffiina (Mindy Kaling), sekä eri peleistä tutut klassiset hahmot, kuten Sonic the Hedgehog, Q*bert ja Pac-Man nähdään elokuvassa, mutta heidänkin ruutuaikansa jää todella vähäiseksi.
     Elokuva keskittyykin paljon enemmän esittelemään uusia hahmoja internetin villistä maailmasta. Matkallaan Räyhä-Ralf ja Nelli tapaavat mm. ennakoivia vastauksia ärsyttävästi tarjoavan Hakusen (äänenä edellisessä leffassa Karkkikunkkua esittänyt Alan Tudyk), epäilyttäviä linkkejä tyrkyttävän J. P. Spämmin (Bill Hader), videosivusto BuzzzTuben pääalgoritmi Yesssin (Taraji P. Henson) ja tämän assistentti Ehkän (Flula Borg), viruksia myyvän Tupla-Danin (Alfred Molina), sekä Teuraantie-kaahailupelin kova mimmi Shankin (Gal "Wonder Woman" Gadot) ja tämän kätyrit (Ali Wong, Timothy Simons, GloZell Green ja Hamish Blake). Uudet hahmot ovat erittäin mainioita lisäyksiä sarjaan ja etenkin Hakunen ja Spämmi ovat hauskan ärsyttävät tapaukset aikuiskatsojille, jotka tietävät liiankin hyvin, mihin hahmot perustuvat. Shank taas on todella siisti tapaus kapinahenkisen luonteensa ja näyttävän autonsa kanssa.
     Disney-elokuvissa on ollut jo vuosia tapana sisältää erilaisia viittauksia yhtiön muihin elokuviin, sarjakuviin, peleihin jne. Näitä viittauksia kutsutaan "easter eggeiksi" ja ne voivat usein olla vaikeasti bongattavia, sillä ne on yritetty piilottaa hyvin. Tämän leffan viittauksia on aika vaikea kutsua "easter eggeiksi", sillä yhdessä pitkässä kohtauksessa nähdään jättimäinen määrä hahmoja Disneyn vanhoista animaatioista, kuten myös Disneyn omistuksessa olevien yhtiöiden elokuvista. Trailerit ovatkin jo näyttäneet, että leffassa esiintyy kaikki ikoniset Disney-prinsessat ja mikä parasta, suurinta osaa heistä ääninäyttelee alkuperäiset näyttelijät! Lumikkina kuullaan leffan käsikirjoittaja Pamela Ribon, sillä hahmon alkuperäinen esittäjä Adriana Caselotti menehtyi jo vuonna 1997. Tuhkimon ja Prinsessa Ruususenkaan alkuperäiset ääninäyttelijät eivät tee paluuta, mutta heitä esittävät Jennifer Hale ja Kate Higgins ovat esittäneet hahmoja vuosien varrella jo aiemmin. Muuten leffassa kuullaan Jodi Benson Pienen merenneidon (The Little Mermaid - 1989) Arielina, Paige O'Hara Kaunotar ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) Bellenä, Linda Larkin Aladdinin (1992) prinsessa Jasminena, Irene Bedard Pocahontasina, Ming-Na Wen Mulanina, Anika Noni Rose Prinsessa ja sammakon (Princess and the Frog - 2009) Tianana, Mandy Moore Kaksin karkuteillä -leffan (Tangled - 2010) Tähkäpäänä, Idina Menzel ja Kristen Bell Frozen - huurteisen seikkailun (Frozen - 2013) Elsana ja Annana, sekä uusimpana Auli'i Cravalho Vaianana.

Kuten jo alussa sanoin, Räyhä-Ralf valloittaa internetin -leffan traileri sai elokuvan näyttämään enemmän mainokselta kuin kunnon leffalta. Seikkaileminen tunnetuissa sovelluksissa, kuten eBayssa, Facebookissa, Instagramissa, Twitterissä ja YouTubessa toi vahvasti mieleen Emoji-elokuvan, eikä todellakaan voi olla hyvä juttu, jos elokuva tuo mieleen sen hirvityksen. Tähän vielä päälle, että leffa vaikutti myös vahvasti mainostavan Disneyn muita elokuvia, epäilin leffan saamia kehuja. Olenkin todella huojentunut, ettei Räyhä-Ralf valloittaa internetin ole sellainen kuin pelkäsin. Vaikka eBay on isossa osassa tarinaa, eivät sovellukset ole tarinan kannalta tärkeitä, vaan yksinkertaisesti asioita, mihin internetissä oikeastikin törmää. Pidin todella paljon siitä, että elokuva ottaa oikeasti kantaa internet-kulttuuriin. Kuinka ihmiset puhuvat kommenttipalstoilla ilman mitään suodatinta, kuinka yritykset käyttävät hävyttömästi click bait -otsikoita kalastellakseen näyttökertoja, kuinka jokin täysin outo asia nostetaan suosioon ja kuinka se jokin katoaa suosiosta lähes välittömästi uuden asian noustessa tilalle. Elokuva sisältääkin tärkeitä opetuksia internetistä niin lapsille kuin aikuisillekin ja toivon todella, että monet vanhemmat pohtivat internet-käyttäytymistään elokuvan nähtyään.

Disneyn omien hahmojen ja yhtiöiden lisääminen taas tuntuu hieman mainostamiselta, sillä sitä ei oikeastaan tarvitsisi mukaan ja tarina toimisi ilmankin näitä hahmoja. Onneksi tähän mainostamiseen on saatu iso määrä itseironiaa mukaan ja Disney tuntuukin heittävän vitsiä itsestään, mikä on aivan mahtavaa. Elokuva vitsailee prinsessaleffojen kaavamaisuudesta ja jättiyhtiön asemasta tämän päivän elokuvakulttuurissa. Filmi heittää huumoria myös hieman fanienkin kustannuksella, mikä on aikamoinen temppu. Muutenkin Räyhä-Ralf valloittaa internetin on todella hauska leffa. Huumoria riittää tälläkin kertaa kaikenikäisille ja vitsejä syntyy niin fyysisestä kohelluksesta kuin nokkelasta sanailusta. Seikkailuhenkeä ei todellakaan puutu ja mukana on muutama koukuttavan vauhdikas ja hieman jännittävä kohtaus. Elokuvassa on myös tärkeitä teemoja ystävyydestä. Tämä onnistuu tekemään leffasta paikoitellen aidosti liikuttavan, joten herkimpien kannattaa varautua kyyneliin. Joitakin juoniaukkoja filmiin harmillisesti mahtuu - isoimpana se, että eräs paha voima on tuntunut unohtuneen tekijöiltä käsikirjoitusvaiheessa leffan lopussa. Näistä huolimatta Räyhä-Ralf valloittaa internetin on oikein mainio ja erittäin viihdyttävä jatko-osa.

Ja tietysti kun kyseessä on Disney-leffa, on Räyhä-Ralf valloittaa internetin visuaalisesti mielettömän näyttävä teos. Animaatiojälki on huippuluokkaa ja laajat kuvat internetmaailmasta ovat täynnä kiehtovia yksityiskohtia. Animaattorit ovat tehneet myös hyvää työtä luodessaan klassisista Disney-hahmoista 3D-versiot. Edellisen osan tavoin tämäkin leffa leikittelee eri tyyleillä, kun hahmot seikkailevat eri paikoissa ja erinomaista vastapainoa kaikkeen muuhun elokuvassa nähtävään tuo rosoinen ja ankea Teuraantie-peli, josta on saatu samanaikaisesti todella realistinen ja hauskan yliampuva. Värejä käytetään upeasti läpi leffan ja kaikin puolin filmi on puhdasta silmäkarkkia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Phil Johnstonin ja Pamela Ribonin käsikirjoitus vaatisi vielä viilaamista, mutta jo tällaisenaan kaksikko on saanut aikaiseksi mielenkiintoisen tarinan, hyvin kirjoitetut hahmot ja syvällisiä teemoja. Johnston toimii myös toisena ohjaajana edellisen osan ohjanneen Rich Mooren kanssa, ja he ovat tehneet erittäin mainiota työtä luodessaan tunnelmaa ja pitäessään edellisen osan hengen yhä mukana.

Yhteenveto: Räyhä-Ralf valloittaa internetin on aika selvästä mainostuksesta huolimatta oikein hyvä jatko-osa, mikä viihdyttää alusta loppuun. Seikkailua, huumoria ja jännitystä riittää kaikenikäisille, minkä lisäksi filmi onnistuu olemaan myös hieman liikuttava. Elokuva syventyy hyvin Nellin hahmoon ja on oiva ratkaisu, että hän onkin tällä kertaa enemmän tarinan keskiössä kuin paikoitellen ärsyttävän itsekäs Räyhä-Ralf. Ralf ei onneksi ole kaiken aikaa rasittava, mutta hänestä löytyy usein sellaisia piirteitä, joita filmin aikana tietty yritetään korjailla. Leffalla on myös hyvää sanomaa internet-kulttuurista ja toivonkin monien aikuiskatsojien pohtivan omaa käyttäytymistä netissä elokuvan näkemisen jälkeen. Tarina ei välttämättä tarvitsisi kaikkia tuttuja hahmoja Disneyn muista elokuvista, mutta valehtelisin, jos sanoisin, etten innostunut nähdessäni näitä kaikenlaisia tyyppejä samassa leffassa. Animaatiojälki on tietty aivan huikeaa läpi elokuvan. Mukaan mahtuu muutamia asioita, joita käsikirjoituksessa olisi voinut miettiä pidemmälle tai uudestaan, mutta muuten Räyhä-Ralf valloittaa internetin on erittäin oivallinen leffa ja suosittelen sitä kaikille ensimmäisestä osasta pitäneille.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Disney-fanien on aivan pakko jäädä katsomaan ne, sillä luvassa on jotain todella erityistä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Ralph Breaks the Internet, 2018, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Vice - vallan oikeat kasvot (Vice - 2018)

VICE - VALLAN OIKEAT KASVOT

VICE

Ohjaus: Adam McKay
Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Steve Carell, Jesse Plemons, Sam Rockwell, Alison Pill, Lily Rabe, Justin Kirk, Tyler Perry, Eddie Marsan, Alfred Molina ja Naomi Watts
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Vice - vallan oikeat kasvot pohjautuu tositapahtumiin Richard "Dick" Cheneyn ajasta Yhdysvaltain varapresidenttinä. Vuonna 2016 Paramount Pictures -yhtiö ilmoitti hankkineensa oikeudet Cheneyn tarinaan ja alkoi työstämään elokuvaa. Ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi valittiin useita Oscar-ehdokkuuksia haalineen The Big Shortin (2015) tekijä Adam McKay ja pääosaan Cheneyksi roolitettiin samaista leffaa tähdittänyt Christian Bale. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta Vice - vallan oikeat kasvot sai ensiesityksensä joulukuussa 2018. Suomeen leffa saapui vasta nyt. Itseäni ei politiikka erityisemmin kiinnosta, joten en kiinnostunut myöskään tästä elokuvasta, kun kuulin siitä ensimmäisen kerran. Mielenkiintoni heräsi vasta, kun näin elokuvan trailerin, jossa huomasin, kuinka paljon Bale on muuttunut esittääkseen roolia. Kiinnostukseni kasvoi, kun Bale voitti parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon ja kun elokuva keräsi jopa 8 Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, paras ohjaus, paras miespääosa ja paras alkuperäinen käsikirjoitus). Meninkin positiivisin mielin katsomaan Vicen sen ensi-iltaviikonloppuna.

Tositarina Dick Cheneyn noususta Yhdysvaltojen historian vaikutusvaltaisimmaksi varapresidentiksi.

Christian Bale on tunnettu siitä, että hän todella antautuu rooliensa vietäväksi ja on valmis tekemään hurjia muodonmuutoksia rooliensa vuoksi. The Machinistia (2004) varten Bale laihdutti lähes 30 kiloa, minkä jälkeen hänellä oli puoli vuotta aikaa kerätä hurja lihasmassa Batman Beginsiä (2005) varten. Tällä kertaa Bale lihotti itseään lähes 20 kiloa muuttuakseen Dick Cheneyksi. Bale meni jopa niin pitkälle, että hänen syntymäpäivänsä on sama kuin Cheneyllä, 30. tammikuuta! No okei, se on ehkä sattumaa, mutta Bale on todella osoittanut hurjaa omistautumista roolejaan kohtaan ja onneksi se myös palkitaan. Hän on aivan mielettömän hyvä tässä elokuvassa ja onnistuu katoamaan totaalisesti hahmonsa taakse. Bale on suurimmaksi osaksi ajasta lähes tunnistamaton ja lähinnä vain muutamat pätkät Cheneyn nuoruudesta paljastavat, että kyllä se Bale on. Bale tekee upeaa työtä pienillä eleillä, ilmeillä ja äänellään. Hahmona, tai pikemminkin siis henkilönä Cheney ei ole kovinkaan miellyttävä tapaus. Cheney on valmis menemään todella pitkälle vallanhimonsa kanssa ja tekee välillä kyseenalaisia ja hirveitä tekoja. Samalla hahmosta on onnistuttu saamaan jollain kierolla tavalla huvittavakin.
     Dick Cheneyn perheeseen kuuluvat hänen vaimonsa Lynne (Amy Adams), sekä pariskunnan tyttäret Mary (lasta näyttelee Colyse Harger, aikuista Alison Pill) ja Lizzie (Violet Hicks ja Lily Rabe). Lynne on persoonana huomattavasti pidettävämpi kuin miehensä, mutta samalla hänenkin moraalinsa on koetuksella, hänen kannustaessa miestään, vaikka tämä tekisi ties mitä valtansa kanssa. Adams on oikein mainio osassaan, mutta jää pahasti Balen huikean roolityön varjoon jokaisessa kaksikon yhteisessä kohtauksessa. Tyttärille on luotu omat sivujuonensa, mutta ne ovat loppujen lopuksi hieman kömpelösti mukaan tungettuja.
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat muutamassakin eri virassa nähtävä tökerö poliitikko Donald Rumsfeld (Steve Carell), 2000-luvun alun Yhdysvaltain presidentti George W. Bush (Sam Rockwell), sekä koko leffan ajan Cheneyn tarinaa selostava Kurt (Jesse Plemons), joka on mukana jopa ärsyttävyyteen asti. Tarina poukkoilee paljon ajassa, jolloin selostus on katsojalle mukava lisä, mutta Kurt on mukana niin paljon, että usein hän tuntuu rikkovan rytmityksen ilmestymällä kuvaan. Rockwell on tuttuun tapaansa erittäin mainio näyttelijä ja tekee hauskan roolityön Bush juniorina. Siksi onkin harmi, että hänen ruutuaikansa jää lopulta aika vähäiseksi. Sen sijaan Carell saa paljonkin aikaa osoittaakseen, ettei hän ole vain hölmöilevä koomikko, vaan oikeasti varteenotettava näyttelijä. Carell on näyttänyt todelliset lahjansa mm. Foxcatcherissa (2014) ja on jälleen hienoa, kuinka hän taitaa myös draamaroolin - vaikka Rumsfeldkin on kierolla tavalla koominen.
     Lisäksi leffassa nähdään mm. Tyler Perry, Justin Kirk, Eddie Marsan ja Don McManus poliitikkoina ja nappuloina Cheneyn pelissä, sekä joitakin tuttuja naamoja yllättävissä rooleissa...

Vice - vallan oikeat kasvot lähtee käyntiin erinomaisesti. Kuten sanoin, tarina hyppii ajassa välillä todella paljon ja siksi elokuva vaatii jatkuvaa tarkkaa seuraamista. Tämä ei kuitenkaan tuota ongelmaa, sillä filmi on suurimmaksi osaksi niin vangitseva loistavien näyttelijäsuoritusten ja taiturimaisen ohjauksen vuoksi. Ohjaaja Adam McKay päästää luovuutensa valloilleen ja tarjoaa aikamoista kikkailua, mitä itse ihailen paljon. McKay luottaa käsikirjoittajana paljon dialogiin ja selittämiseen, mutta samalla ohjaajana hän taitaa myös visuaalisen kerronnan taidon esimerkiksi hauskoilla kuvametaforillaan. Jotkut saattavat ihmetellä vähän väliä näkyviä kuvia Cheneystä kalastamassa, mutta toiset taas hoksaavat heti, mitä McKay pyrkii kertomaan niillä. McKay on myös aikamoinen kirjoittaja ja etenkin pari keskustelukohtausta saivat minut todella kummastelemaan, mitä hänen päässään oikein liikkuu - ja siis hyvällä, nerokkaalla tavalla. Puolessa välissä leffaa ohjaaja revittelee oikein kunnolla ja tarjoaa jotain ainakin itselleni täysin ennennäkemätöntä. Tämä kikka on aivan täydellisesti saatu mukaan elokuvaan ja nosti leffan tasoa entisestään... paitsi että heti sen jälkeen alkaakin valitettava alamäki.

Vice - vallan oikeat kasvot lähtee käyntiin erinomaisesti... mutta sen lopusta olen täysin eri mieltä. Ensimmäisen puoliskonsa aikana leffa yhdistelee taidokkaasti politiikkaa ja komediaa, pitäen fokuksen silti tarinassa ja elokuvanteossa, mutta elokuvan viimeiset puoli tuntia lässähtävät pahasti käsiin. Viimeisen puolen tuntinsa aikana leffa muuttuu nokkelasta aivan liian esiintymishaluiseksi ja huomionhakuiseksi, ja mikä pahinta, todella saarnaavaksi ja pitkästyttäväksi. McKay on halunnut iskeä oikein kunnolla vielä lopussa, mutta sen sijaan, että revittely olisi tällä kertaa hupaisaa ja kekseliästä, se tuntuu enemmänkin mauttomalta kannanotolta, mikä jätti itselleni todella ristiriitaisen tunteen, kun kävelin pois teatterista. Viimeinen puolituntinen jää vain junnaamaan paikoillaan poliittisessa sanomassaan ja mässäilee hirveyksillä puutumiseen asti. Puolituntinen myös tuntuu kaiken aikaa siltä, että leffa voisi päättyä minä hetkenä hyvänsä ja vartin jälkeen todella toivoin, että niin myös tapahtuisi, alamäen muuttuessa yhä jyrkemmäksi. Olen todella pettynyt siihen, kuinka tökerösti McKay päätti lopettaa elokuvansa. Vicen ensimmäinen puolisko on neljän tähden luokkaa, mutta sen lopetus liikkuu yhden ja kahden tähden välillä. Minun täytyi kirjoittaa arvosteluni vasta pari päivää leffan näkemisen jälkeen, jotta iso pettymyksen tunteeni ehti rauhoittua ja pystyin keskittymään leffan huikeisiin puoliin, jotka saavat kokonaisuuden pysymään plussan puolella, vaikka elokuvasta selkeät heikkoudet löytyvätkin.

Adam McKay on selvästi todella lahjakas ohjaaja ja käsikirjoittaja. Hän näyttää huikeat taitonsa useaan otteeseen elokuvan aikana, miksi onkin harmi, että leffa tekee tällaisen mahalaskun lopussa. McKayn kirjoittama dialogi on usein todella nokkelaa ja parissa kohtaa hän onnistuu keksimään siihenkin omituisia niksejä. Tekniseltä toteutukseltaan Vice - vallan oikeat kasvot on lähes kaikin puolin onnistunut teos. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää huomattavasti, mutta elokuvan ensimmäinen tunti on erinomaisesti pistetty kasaan. Kuvaus on taidokasta, minkä lisäksi lavasteet ovat tyylikkäästi toteutetut. Maskeeraukset ovat huikean hyvin loihditut. Voi kunpa Bale vain tajuaisi, että maskeeraajat ja puvustajat voivat lihottaa hänet hänen puolesta, eikä Balen tarvitsisi ottaa tällaisia terveysriskejä. Visuaalisesti leffa kikkailee paljon pysäytyskuvilla ja teksteillä, mitkä toimivat mainiosti. Äänimaailmaankin on saatu mukaan nokkeluuksia, mutta harmillisesti Nicholas Britellin säveltämät musiikit eivät nouse kummoisesti esille.

Yhteenveto: Vice - vallan oikeat kasvot sisältää mahtavan alun, todella oivallisen keskikohdan ja harmillisen kehnon lopetuksen. On suuri sääli, että filmi lähestulkoon unohtaa lopussa olevansa elokuva ja alkaa vain revittelemään poliittisella kannanotollaan ärsyttävään saarnaamiseen asti. Onneksi elokuvasta löytyy niin paljon hienoja asioita, ettei loppu onnistu täysin pilaamaan kokonaisuutta. Ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay kikkailee läpi leffan nokkelasti ja taidokkaasti niin dialogillaan kuin erikoisella ohjaustyylillään. Mukana on mahtavaa dialogia, mitä parantaa sen lausuvien näyttelijöiden roolityöt. Amy Adams, Sam Rockwell ja Steve Carell ovat todella mainiot rooleissaan, mutta kalpenevat Christian Balen fantastisen eläytymisen rinnalla. Bale todella muuttuu hahmokseen, jolloin katsoja unohtaa täysin, että kyseessä on näyttelijä eikä aito Cheney. Voi kun voisinkin sanoa, että Vice - vallan oikeat kasvot olisi läpikotaisin fantastinen elokuva, mutta ei se vain ole. Suosittelen kuitenkin erittäin lämpimästi katsomaan sen, sillä positiivisia puolia todella riittää. Joitakin katsojia ei välttämättä edes häiritse leffan lopetus ja kenties juuri sinä saatat pitää sitä kuin kirsikkana kakun päällä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. Jos pidit elokuvan viimeisestä puolituntisesta, kannattaa lopputekstikohtaus vilkaista, mutta jos taas loppupää ärsytti myös sinua, kannattaa lopettaa katselu ennen kohtausta, sillä se vain ärsyttää enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Vice, 2018, Annapurna Pictures, Gary Sanchez Productions, Plan B Entertainment

Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi 3 (How to Train Your Dragon: The Hidden World - 2019)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI 3

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON: THE HIDDEN WORLD

Ohjaus: Dean DeBlois
Pääosissa: Jay Baruchel, America Ferrera, F. Murray Abraham, Cate Blanchett, Craig Ferguson, Jonah Hill, Justin Ripple, Kristen Wiig, Christopher Mintz-Plasse ja Kit Harington
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Cressida Cowellin "Näin koulutat lohikäärmeesi" -kirjasarjaan ("How to Train Your Dragon" - 2003-) löyhästi pohjautuvat elokuvat Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) ja Näin koulutat lohikäärmeesi 2 (How to Train Your Dragon 2 - 2014) olivat kriitikoiden ylistämiä jättihittejä, joten kolmas osa oli tietty tekeillä. Tekijät alkoivat suunnitella kolmatta osaa jo toisen leffan ollessa tuotannossa ja he tähtäsivät alunperin julkaisemaan kolmannen elokuvan kesällä 2016. Tekijät kuitenkin tajusivat julkaisuajankohdan aiheuttavan liian suurta kiirettä, jolloin ensi-iltaa piti siirtää vuodella eteenpäin. Elokuvan tekevällä DreamWorks-yhtiöllä tapahtui kuitenkin paljon sisäisiä muutoksia 2015, jolloin ensi-iltaa siirrettiin jälleen vuodella eteenpäin ja 2016 leffan julkaisu siirrettiin vuoteen 2019. Itse ihastuin aivan täysillä kahteen ensimmäiseen Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvaan ja aloin innolla odottamaan kolmatta osaa. Kuitenkin kun tuotanto vain viivästyi ja ensi-iltaa siirrettiin aina myöhemmäksi, aloin menettämään toivon leffan näkemisestä ja intonikin katosi. Onneksi viime vuonna ensi-ilta todella varmistui tammikuuksi 2019 ja leffasta alkoi ilmestyä julisteita ja trailereita, mitkä nostivat jälleen innostustani. Odotukseni kasvoivat entisestään, kun katsoin edelliset leffat pitkästä aikaa uudestaan ja meninkin todella positiivisin mielin katsomaan Näin koulutat lohikäärmeesi 3:n sen ensi-iltapäivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Näin koulutat lohikäärmeesi ja Näin koulutat lohikäärmeesi 2!

Kun Öystilää uhkaa vaarallinen ja häijy lohikäärmemetsästäjä Grimmel Garmea, Hikotuksen täytyy johtaa kansansa ja lohikäärmeensä uuteen turvapaikkaan.

Hikotuksen (Jay Baruchel) kasvua on ollut erittäin kiinnostavaa seurata läpi elokuvasarjan. Hahmo on kasvanut pienestä hintelästä ja pelokkaasta pojasta Öystilän uudeksi päälliköksi isänsä Aimo Mahtimurikan traagisen kuoleman jälkeen. Tämä ei onneksi tarkoita, että hahmo olisi muuttunut tylsäksi ollessaan huipulla uljaana sankarina, vaan hänestä löytyy ensimmäisestä osasta tuttuja piirteitä, kuten voimakasta epävarmuutta, mitä hän yrittää paikata päättäväisyydellä. Hikotus joutuu jälleen tekemään vaikeita päätöksiä ja elokuva onnistuu näyttämään hienosti hänen tunteensa.
     Hikotuksen lohikäärme Hampaaton varastaa jälleen kerran show'n mahtavuutensa ja suloisuutensa kanssa. Enemmänkin leikkisää kissaa tai koiraa muistuttava Hampaaton tarjoaa useat naurut leffan aikana hassuilla tempauksillaan. Samalla lohikäärme osoittaa myös sankarillisuutta tiukan paikan tullen. Hampaattomalle on onnistuttu kirjoittamaan oma juonikuvionsa, eikä hän ole pelkkä hölmöilevä sivuhahmo.
     Muutkin tutut hahmot tekevät paluun. Astrid (America Ferrera) pyrkii olemaan poikaystävänsä Hikotuksen tukena kaikin tavoin ja yrittää saada Hikotuksen ymmärtämään, ettei tämän tarvitsisi tehdä kaikkea yksin. Raivo-seppä (Craig Ferguson) hauskuuttaa pöhköillä jutuillaan, mutta Hikotuksen äiti Valka (Cate Blanchett) jää harmillisen mitättömään rooliin. Lohikäärmetietäjä Suomusintti (Christopher Mintz-Plasse) ei tällä kertaa erityisemmin naurata, mutta edellisissä osissa hieman ärsyttävästä Karskista (ääninäyttelijä vaihtunut T. J. Milleristä Justin Ruppleen) on saatu aikaiseksi todella hauska tapaus. Sen sijaan hänen kaksossiskonsa Ronski (Kristen Wiig) on hieman rasittava. Limalotjalla (Jonah Hill) on ihan hauskat omat juttunsa, kun hän yrittää olla parempi kuin entinen lohikäärmepyydystäjä Eret (Kit Harington). Valitettavasti Eretille ei ole keksitty tekemistä lähes lainkaan. Voi tietty olla, että tämä on johtunut Haringtonin kiireistä Game of Thrones -sarjan (2011-2019) parissa.
     Tällä kertaa Hikotus ja kumppanit saavat vastaansa Grimmel Garmean (F. Murray Abraham), joka on vannonut tappavansa kaikki Yön raivo -lohikäärmeet. Vaikka hahmosta on yritetty luoda uhkaavaa hänen älykkyytensä ja karmivien lohikäärmekätyreidensä kautta, on Grimmel silti aika tylsä tapaus ja ehdottomasti elokuvan heikoin lenkki. Paikoitellen tuntuu jopa siltä kuin hän olisi vain laimeampi versio sarjan edellisen osan pahiksesta, Drago Veriaurasta.

Näin koulutat lohikäärmeesi 3 ei valitettavasti ole yhtä fantastinen teos kuin sarjan kaksi edellistä osaa, mutta se on silti erittäin mainio päätös lohikäärmetrilogialle. Ja kyseessä siis todella on selkeä päätös sarjalle, joten trilogian fanien kannattaa varautua kyyneliin jo ihan vain sen vuoksi, että joutuu jättämään hyvästit näille hahmoille. Sarjan edellisen osan ilmestymisestä on kulunut jo lähes viisi vuotta, mutta onneksi hyvää kannatti odottaa, sillä tekijät tarjoavat vielä viimeisen kerran kiinnostavan tarinan mainioilla hahmoilla ja vauhdikkaalla seikkailulla höystettynä. Elokuva alkaa ja päättyy jännittäviin (vaikkakin paikoitellen myös hauskoihin) toimintakohtauksiin ja niiden väliin mahtuu useita vaaratilanteita, hassuttelua ja yllättävänkin paljon myös romantiikkaa. Romanttisuudestakin löydetään paljon huumoria ja etenkin lohikäärmeiden soidintanssit ovat hulvatonta katseltavaa. Aikuiskatsojat saattavat jopa löytää niistä enemmän riemua kuin lapset, tietäessään tanssien todellisen syyn.

Kaiken vauhdikkuuden ja pöhköilyn taustalla elokuvan keskiössä on yhä pojan ja lohikäärmeen ystävyys, mitä on ollut valloittavan ihanaa seurata trilogian edetessä. Tässä ystävyys johtaa useisiin koskettaviin hetkiin ja etenkin elokuvan lopussa tajuaa, kuinka paljon katsojana oli oikeasti alkanut välittämään näistä hahmoista. Tarina ystävyydestä viedään ansaitsemaansa päätökseen, vaikka itse leffasta myös ongelmiakin löytyy. Grimmel on tosiaan aika tylsä tapaus, minkä lisäksi hänen jonkinsortin yhteistyökumppanit jäävät niin sivuun, ettei voi muuta kuin miettiä, miksi heidät edes otettiin mukaan koko filmiin. Leffasta löytyy myös hieman pitkäveteisemmät hetkensä, mitkä tuntuvat junnaavan tarinaa paikoillaan, mutta niitä on onneksi vain pari. Elokuva ei myöskään tarjonnut yhtä syvällisiä teemoja ja vau-elämyksiä kuin edelliset osat, ja olisinkin kaivannut loppuryminään jotain kunnon lisäkoukkua. Näistä asioista huolimatta Näin koulutat lohikäärmeesi 3 on todella hyvä seikkailu koko perheelle ja ihan viimeisissä hetkissään mitä erinomaisin päätös sarjalle.

Elokuvan animaatiojälki on tietty aivan fantastista. Leffa on visuaalisesti todella näyttävä upeiden maisemiensa ja tarkasti tehtyjen yksityiskohtiensa myötä. Laajoihin kuviin on saatu paljon ihailemisen aihetta ja lähikuvissa voi lähestulkoon laskea Hikotuksen partasängen pienet karvat. Värien käyttö on erinomaista läpi leffan ja etenkin muutamassa kohtaa väreillä leikitään huikein tavoin. Äänimaailma elokuvassa on mahtavasti rakennettu ja lohikäärmeiden erilaiset äännähdykset ovat taidokkaasti luotuja. John Powell palaa kolmatta kertaa säveltäjäksi ja hän on taas kerran saanut aikaiseksi mitä oivallisimpia musiikkeja, jotka luovat hyvin lisätunnelmaa kohtauksiin. Ohjauksesta vastaa edellisetkin Näin koulutat lohikäärmeesi -leffat ohjannut Dean DeBlois, jolle sarjan huipentaminen on selvästi ollut tärkeä urakka ja hän tekee erittäin mainiota työtä. DeBlois olisi vain voinut kirjoittaa paremman roiston Grimmelistä.

Yhteenveto: Näin koulutat lohikäärmeesi 3 on erittäin hyvä päätös seikkailutrilogialle, vaikka siitä ongelmiakin löytyy. Tarinan roisto Grimmel Garmea olisi kaivannut vielä paljon viilausta, minkä lisäksi tarina junnaa parissa kohtaa paikoillaan. Itse jäin myös kaipaamaan isompia vau-elämyksiä, joita edelliset osat tarjosivat ilahduttavan usein. Elokuva kuitenkin tarjoaa paljon vauhdikasta seikkailua, paikoitellen hulvatonta huumoria ja jännittävää toimintaa. Lohikäärmeiden soidintanssit ovat hysteerisen hauskaa seurattavaa ja Hampaaton-lohikäärme osoittaa mahtavuutensa monen monta kertaa elokuvan aikana. Trilogian tarina pojasta ja hänen lohikäärmeestään viedään koskettavasti päätökseensä ja herkimpien kannattaa varautua kyynelvirtaan. Animaatiojälki on tietysti huippuluokkaa. Jos pidit sarjan edellisistä osista, kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa myös Näin koulutat lohikäärmeesi 3.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
How to Train Your Dragon: The Hidden World, 2019, DreamWorks Animation, Mad Hatter Entertainment

Arvostelu: Räyhä-Ralf (Wreck-It Ralph - 2012)

RÄYHÄ-RALF

WRECK-IT RALPH

Ohjaus: Rich Moore
Pääosissa: John C. Reilly, Sarah Silverman, Jack McBrayer, Jane Lynch, Alan Tudyk, Mindy Kaling, Ed O'Neill, Adam Carolla, Horatio Sanz, Joe Lo Truglio ja Rich Moore
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

Wreck-It Ralph, eli suomalaisittain Räyhä-Ralf on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 51. osa. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1980-luvulla ja sen produktio kulki eri nimillä, kuten "High Score", "Joe Jump" ja "Reboot Ralph" parin vuosikymmenen ajan. Vasta 2000-luvulla projekti lähti tosissaan käyntiin. Elokuvan tekijät ottivat paljon vaikutteita eri peleistä ja saivat monet isot peliyhtiöt kiinnostumaan leffan sponsoroinnista. Näyttelijät saatiin roolitettua ja animaattorit rupesivat hommiin. Lopulta Räyhä-Ralf sai ensi-iltansa marraskuussa 2012 (Suomeen leffa tosin saapui jostain syystä vasta helmikuussa 2013) ja se oli iso hitti, mitä kriitikotkin kehuivat. Elokuva voitti myös useita palkintoja ja oli ehdolla mm. parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa Räyhä-Ralfia vielä, kun se ilmestyi, vaan näin sen vasta loppuvuodesta 2013, kun vuokrasin sen ystäväni kanssa. Mielestäni leffa oli aika keskinkertainen, mutta ostin sen silti muiden Disney-klassikoiden kanssa ja toisella katselukerralla pidin siitä enemmän. Siitä on kuitenkin pitkä aika ja olin jo melkein unohtanut elokuvan olemassaolon, kun kuulin, että se saisi jatkoa. Ja nyt, kun Räyhä-Ralf valloittaa internetin (Ralph Breaks the Internet - 2018) on saamassa ensi-iltansa, päätin katsoa ensimmäisen leffan uudestaan ja kirjoittaa siitä samalla arvostelun.

Pelihallin "Fixari-Felix Jr." -pelissä asustava Räyhä-Ralf on pelinsä pahis. Hän on kuitenkin kyllästynyt hommaansa ja siihen miten muut suhtautuvat häneen, joten hän päättää lähteä seikkailulle eri peleihin, todistaakseen että hänkin voi olla sankari.

Elokuvan päähenkilö on tietty sen nimikkohahmo Räyhä-Ralf (äänenä John C. Reilly), joka ei nimestään ja jättimäisistä tuhoajakäsistään huolimatta ole kovin räyhäävä. Kolmenkymmenen vuoden ajan Räyhä-Ralf on joutunut tyytymään osaansa pelinsä hahmojen inhokkina. Joka päivä hänet heitetään katolta mutaan, minkä lisäksi hän joutuu asumaan kaatopaikalla, sillä muut pelihahmot eivät huoli häntä kattohuoneistoonsa. Heti alusta alkaen Ralf saa katsojan sympatiat puolelleen, jolloin hänen seikkailuunsa lähtee helposti mukaan. Ralf on erinomaisesti kirjoitettu päähenkilö, vaikka paikoitellen hänen toimensa tuntuvatkin todella itsekkäiltä.
     "Fixari-Felix Jr." -pelin päähenkilö on taas sen nimikkohahmo Fixari-Felix Jr. (Jack McBrayer). Hän on oikein mukava heppu ja tuo iloa ihmisten elämään... jos ei siis lasketa sitä, ettei hänkään halua Räyhä-Ralfia kattohuoneistoon asumaan. Fixari-Felix Jr:llekin on onneksi kirjoitettu hyvä hahmokaari, jolloin hän alkaa tarinan aikana huomata, kuinka kaltoin Ralfia on kohdeltu. Tämän lisäksi hahmolle on kirjoitettu muutakin hauskaa tekemistä, mikä tekee hänestäkin pidettävän.
     Eri peleissä Räyhä-Ralf kohtaa erilaisia hahmoja. "Sankarin duuni" -scifisotapelissä Ralf joutuu tekemisiin kylmän kersantti Calhounin (Jane Lynch) kanssa, kun taas värikkäässä karkkikilpa-ajopeli "Sokerihuumassa" Ralf tapaa innokkaan Nelli Karamellin (Sarah Silverman) ja pelin johtajan Karkkikunkun (Alan Tudyk). Jokainen kolmesta hahmosta on omalla tavallaan mielenkiintoinen ja he ovat myös hauskasti erilaisia toisistaan. Kersantti Calhoun vannoo sotaa karmivia robottiötökkä kybugeja kohtaan, kun taas Nelli unelmoi autokilpailun voittamisesta ja Karkkikunkku on hieman pöljä. Jokaiselle on onnistuttu luomaan kiinnostavaa taustatarinaa ja on aivan mahtavaa, kuinka heihin, Ralfiin ja Fixari-Felix Jr:iin on todella panostettu.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. "Sokerihuuman" ylimielinen kilpa-ajaja Toffiina (Mindy Kaling), Karkkikunkun neuvonantaja hapankarkki-Bill (äänenä elokuvan ohjaaja Rich Moore), herkkupoliisit Wynchell (Adam Carolla) ja Duncan (Horatio Sanz), sekä "Sankarin duunin" sotilas Markowski (Joe Lo Truglio). Pelihallin omistajaa, herra Litwakia ääninäyttelee Moderni perhe -sarjasta (Modern Family - 2009-) tuttu Ed O'Neill.

Isona positiivisena yllätyksenä minulle tuli, että pidin Räyhä-Ralfista paljon enemmän kuin aiemmin. Jostain syystä minulta kesti kauan nähdä, kuinka mahtava teos onkaan kyseessä. Elokuva nappaa katsojan heti mukaansa hauskan ideansa, loistavien hahmojensa ja erinomaisesti luodun maailmansa ansiosta. Vaikka pelihallit eivät enää ole sellainen asia, mitä nykypäivän lapset tunnistaisivat, lähtevät hekin varmasti mukaan seikkailemaan eri peleihin. Räyhä-Ralfin peli "Fixari-Felix Jr." on hauskasti saatu näyttämään 8-bittiseltä peliltä, missä kaikki on kulmikasta ja hahmot liikkuvat todella tönkösti ja takellellen. "Sokerihuuma" taas on täynnä vauhtia, värikkyyttä ja iloisuutta karkkimaisemiensa ja autokilpailujensa kanssa. "Sankarin duuni" tuo hienoa kontrastia näihin synkällä ja pelottavalla futuristisella sodallaan kybugeja vastaan. Maailmat ovat hyvin erilaisia ja todella kiehtovia, jolloin niitä on mahtavaa päästä tutkimaan. Jotkut katsojat saattavat harmistua, ettei leffa sen enempää kiertele eri peleissä, mutta omasta mielestäni on parasta, että elokuva panostaa täysillä näihin peleihin ja antaa niiden kautta kaikkensa.

Elokuva on täynnä vauhtia ja hauskoja hetkiä. Alkupää leffasta kuluu erilaisten pelivitsien kanssa, mistä monet pelaajat varmasti innostuvat, kun taas loppupäässä keskitytään enemmän karkkiläppään. Paikoitellen erilaisten herkkutuotteiden, kuten Oreon, Nesquikin ja Mentosin tuotesijoittelu häiritsee, mutta tavallaan ne on ihan nokkelasti ujutettu mukaan. Vanhempia varmasti naurattaa pelipahisten terapiakerho, kun taas koko perhe voi naureskella erilaiselle toilailulle. Mukana on myös pari yllättävänkin nerokasta sanaleikkiä. Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää turbovauhdilla kiitämistä, vaan se osaa pysähtyä oikeissa kohdissa ja rauhoittua. Ja kun elokuvan hahmot ja maailma ovat niin hyvin luotuja, ne muuttuvat katsojan silmissä tärkeiksi, jolloin surullisemmat hetket oikeasti koskettavat. En edes muistanut, kuinka liikuttava leffa onnistuu parissa kohtaa olemaan. Leffan yllättävä romanttinenkin puoli on mainiosti luotu. Tarinaan on myös saatu oivallisia käänteitä mukaan ja erilaiset paljastukset hoidetaan erinomaisesti. Muutenkin tarina kerrotaan erittäin hyvin ja leffassa on hyviä teemoja siitä, onko pahuus aina pahasta, vai voiko pahakin olla hyvä? Kaiken kaikkiaan Räyhä-Ralf on siis aivan loistokas teos koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen!

Kuten on jo pystynyt päättelemään, Räyhä-Ralf on visuaalisesti aivan huikea. Animaatiojälki on häikäisevää katseltavaa ja kuten jo sanoin, leffa leikkii värien kanssa taidokkaasti. Elokuva on täynnä hienoja yksityiskohtia aina hahmojen yksittäisistä hiuskarvoista taustalla näkyviin maisemiin. Leffaa tekisikin välillä mieli pysäytellä, jotta pääsee tutkimaan, mitä kaikkea kuvasta voi löytää. Käsikirjoittajakaksikko Jennifer Lee ja Phil Johnston ovat tehneet hienoa työtä tarinan ja hahmojen kanssa, ja he ovat oikeasti tuoneet sisältörikkautta kaikkeen mukaan. Ohjaaja Rich Moore luo mahtitunnelmaa läpi leffan. Säveltäjä Henry Jackman on myös päässyt pitämään hauskaa ja hän on luonut erilaisia pelimusiikkeja läpi vuosikymmenten. Musiikkien mahtavuuden huomaa, kun niihin alkaa oikeasti kiinnittää huomiota leffan aikana. Äänimaailma on muutenkin erittäin hyvin rakennettu.

Elokuva ei ole musikaali, kuten monet muut Disney-animaatiot, mutta Disneyn tuttuun tapaan on tämäkin leffa täynnä piiloviittauksia kaikkeen muuhun. Pelinörtit ilahtuvat nähdessään tuttuja hahmoja eri peleistä, kuten "Marion" (1981-) Bowser-pahiksen, Sonic the Hedgehogin, Q*bertin ja Pac-Manin. Litwakin pelihallista löytyy myös pelejä elokuvista ja sarjoista, kuten Star Wars (1977-) ja Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1987-1996). Myös Disneyn omiin animaatioihin löytyy viittauksia. Jättimäisestä pelihahmojen yhteiskäytävästä voi bongata Tiny-dinosauruksen Riemukas Robinsonin perhe -leffasta (Meet the Robinsons - 2007), Bellen Kaunottaresta ja hirviöstä (Beauty and the Beast - 1991), sekä Auroran Prinsessa Ruususesta (Sleeping Beauty - 1959). Roinakasan seasta loikkaa esiin torakka Pixarin WALL-E:stä (2008), pelihallin ulkopuolella näkyvässä kyltissä on kuva Mikki Hiirestä ja yhdessä bilekohtauksessa voi nähdä Skrillexin, joka teki elokuvaan kappaleen "Bug Hunt".

Lisämateriaalina elokuvan Blu-ray -julkaisulla on poistettuja kohtauksia, hauskoja mainoksia leffan kolmelle pelille, teattereissa elokuvan yhteydessä näytetty suloinen lyhytelokuva "Paperman", sekä vartin kestävä, elokuvan teosta kertova "Bit by Bit: Creating the Worlds of Wreck-It Ralph". Yhteensä katsottavaa on noin 40 minuuttia.

Yhteenveto: Räyhä-Ralf on mahtava seikkailu pelien maailmassa. Elokuvan hahmot ovat fantastiset ja hauskalla tavalla erilaiset toisistaan, mikä tekee heistä muistettavat. Räyhä-Ralf on erinomaisesti kirjoitettu päähenkilö ja hänen tapaamistaan hahmoista etenkin Nelli Karamelli ja kersantti Calhoun ovat hauskoja. Leffan maailma on todella kiehtovasti luotu ja sen pelit ovat hienosti erilaiset, jolloin filmiin saadaan yhdistettyä erilaisia genrejä. Perheen pienimmille lapsille "Sankarin duuni" -peli saattaa tosin olla liiankin jännittävä kybugiensa ja synkkyydensä vuoksi. Muitakin jännittäviä hetkiä on luvassa, mutta vastapainona on tietty iso annos hyvää huumoria, vauhdikasta seikkailua ja hieman romantiikkaakin, unohtamatta koko perheen elokuville tärkeitä sanomia ja teemoja. Animaatiojälki on tuttuun Disney-tyyliin aivan huikeaa. Värien käyttö ja pienet yksityiskohdat tekevät leffasta visuaalisesti erittäin kiehtovan. Suosittelenkin Räyhä-Ralfia todella lämpimästi koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sillä siitä voi nauttia kaikenikäiset - entistäkin enemmän jos pelaaminen on lähellä sydäntä. Innolla jään odottamaan, mitä Ralfin uusi seikkailu tulee tarjoamaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wreck-It Ralph, 2012, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Hävitys (Annihilation - 2018)

HÄVITYS

ANNIHILATION

Ohjaus: Alex Garland
Pääosissa: Natalie Portman, Jennifer Jason Leigh, Tessa Thompson, Gina Rodriguez, Tuva Novotny, Oscar Isaac, Benedict Wong ja David Gyasi
Genre: scifi
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Annihilation, eli suomalaisittain Hävitys perustuu Jeff VanderMeerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Paramount Pictures ja Scott Rudin Productions hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja alkoivat työstämään filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja sen oli tarkoitus ilmestyä jo 2017, mutta kehnon testiyleisöreaktion vuoksi filmiä jouduttiin kuvaamaan ja leikkaamaan uudestaan, jolloin ensi-iltaa piti siirtää. Lisäongelmia syntyi, kun yhtiöiden pomot riitaantuivat. Tämän vuoksi Hävitys myytiin suoratoistopalvelu Netflixiin, missä se julkaistiin, kun elokuva oli ensin pyörinyt parin viikon ajan Yhdysvaltojen teattereissa. Tästä syystä leffan menestys oli kehno ja se sai vain juuri ja juuri tienattua budjettinsa takaisin. Elokuva oli kuitenkin kriitikoiden mieleen ja monet kutsuvat sitä yhdeksi vuoden 2018 parhaimmista filmeistä. Minun oli tarkoitus katsoa Hävitys, kun se ilmestyi Netflixiin, mutta jostain syystä se jäi tekemättä ja ehdin jopa unohtaa koko leffan. Kun vuoden lopussa aloin pohtia, mitä filmejä minulla on vielä näkemättä, Hävitys tuli mieleeni ja katsoinkin sen vihdoin juuri ennen joulua.

Ryhmä tutkijoita lähtee selvittämään, mikä on keskelle ei-mitään ilmestynyt "hohde"? Ulkoapäin "hohde" näyttää värikkäältä muurilta, joka laajetessaan imaisee kaiken sisäänsä, eikä kukaan tai mikään sinne päätynyt ole palannut takaisin. Mitä salaisuuksia paikka kätkee sisäänsä?

Tutkijaryhmä koostuu viidestä hahmosta. Tarinan päähenkilö on Natalie Portmanin näyttelemä Lena, joka on armeijataustainen biologi. Lenalla on siis sekä tietoa, jolla tutkia hohdetta että myös asetaitoja, joilla kohdata mahdolliset hohteen sisältämät vaarat. Hahmo on oivasti kirjoitettu ja hänen taustojaan avataan läpi leffan. Lenasta alkaa hyvin nopeasti välittämään ja katsojana jännittää hänen puolestaan, kun tutkijat marssivat kohti pelottavaa tuntematonta. Portman on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan ja onnistuu usein tekemään paljon hyvin vähällä.
     Harmillisesti tutkijaryhmän muista jäsenistä on aika hankala välittää elokuvan aikana. Jokaiselle luodaan jonkinlaista taustaa ja jokainen pääsee ainakin hetkeksi esille kunnolla, mutta hahmot tuntuvat silti oudon etäisiltä. Heti elokuvan alussa myös paljastetaan asia, minkä vuoksi hahmoihin on hankala luoda tunnesidettä. Tutkijoiden näyttelijät tekevät kuitenkin hyvää työtä. Jennifer Jason Leigh on mainio kylmänä johtohahmo tohtori Ventressinä ja Tessa Thompson myy hieman nörttimäisen tutkijan roolin uskottavasti. Gina Rodriguez pääsee parissa kohtaan oikein kunnolla vauhtiin Anyana, kun taas Tuva Novotnyn esittämä Cassie jää hahmoista kaikista etäisimmäksi. Hahmot lähinnä palvelevat tarkoituksensa tarinan kannalta, mutta jäävät persoonina aika yksiulotteisiksi.
     Elokuvassa nähdään myös Oscar Isaac Lenan miehenä Kanena, Benedict Wong eräänä tutkijana, sekä David Gyasi Lenan kanssa työskentelevänä professorina, jolle on luotu oma sivujuoni. Tavallaan tällä on tarkoituksensa isomman kokonaisuuden kannalta, mutta toisaalta sen voisi myös leikata kokonaan pois.

Hieman tylsähköistä hahmoistaan huolimatta Hävitys on erinomainen, koukuttava, kiehtova ja hypnoottinen teos, mikä jättää katsojan pohdiskelemaan sen sisältöä vielä pitkäksi aikaa. Kirjoitan tätä arvostelua muutama päivä elokuvan näkemisen jälkeen ja huomaan aina välillä löytäneeni leffasta jotain uutta ja mielenkiintoista, mikä saa minut pitämään siitä entistäkin enemmän. Jos on nähnyt elokuvan trailerin, ei tavallaan ole ihme, että viihteellisempää scifiä katsovat eivät pitäneet Hävityksestä. Traileri saa leffan vaikuttamaan enemmän toimintaa ja kauhua yhdistelevältä scifiseikkailulta, missä taistellaan erilaisia yliluonnollisia hirvityksiä vastaan, eikä elokuva todellakaan ole sitä. Tai no, kyllä filmissä pari sellaistakin hetkeä on, mutta pääasiassa kyseessä on hidastempoinen teos, joka rakentaa rauhassa tunnelmaansa ja mysteeriään, herättäen jatkuvasti kysymyksiä. Mikä hohde on? Mistä se on tullut? Miksi se on tullut? Mitä se tekee? Mihin se pyrkii? Mysteeri avautuu upealla tavalla hitaasti ja varmasti, mikä teki filmistä itselleni erittäin jännittävän ja vangitsevan kokemuksen. Elokuva vaatii kunnon keskittymistä, mutta tämä ei tuota vaikeuksia, sillä leffa on niin hienosti tehty. Mukana on myös vaikeita teemoja ihmisyydestä, mitkä lisäävät elokuvan kiehtovuutta entisestään. Jälkeenpäin on mahtava tunne, kun tajuaa, kuinka läpi leffan on pohjustettu tiettyjä asioita hohteesta ja annettu vihjeitä loppuhuipennuksesta.

Hävitykseen on onnistuttu luomaan mahtava ilmapiiri, joka tekee siitä samaan aikaan kauniin ja karmivan. Hohde ei aluksi kuulostaa mitenkään houkuttelevalta paikalta, kun sanotaan, ettei sieltä ole kukaan palannut, mutta samalla sen saippuakuplaa muistuttava taianomaisen värikäs muuri kutsuu voimakkaasti luokseen. Hohteen sisällä nähdään asioita, jotka aiheuttavat epämiellyttävää tunnetta, sillä niissä on jotain luonnotonta ja väärin, mutta samalla monet niistä asioista ovat erittäin kauniita. Oikeasti pelottaviakin hetkiä löytyy ja mukana on häiriintynyttä kuvastoa, joka voi jäädä kummittelemaan mielessä. Minun tekisi todella kovasti mieli ryhtyä kunnolla analysoimaan elokuvan sisältöä ja kertomaan omia ajatuksiani filmin teemoista ja hohteen merkityksestä, mutta enemmän kuitenkin haluan, että jokainen katsoisi leffan itse ja tekisi omat tulkintansa. Kaiken kaikkiaan Hävitys on loistokas scifiteos. Elokuvasta löytyy vikansa, kuten hahmot jotka kaipaisivat viilausta, minkä lisäksi leffan alussa löytyy juoniaukko siitä, miten koko maailma ei muka tiedä laajenevasta hohteesta, mutta sen syvällinen pohdiskelu, erinomaisesti luotu mysteeri, hienosti rakennettu tunnelma ja pysäyttävä loppu saavat antamaan anteeksi pieniä heikkouksia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alex Garland, joka on tätä ennen ohjannut scifileffan Ex Machina (2014). Garlandilla on selvää taitoa tehdä ajattelevaa scifiä ja hän osaa luoda tunnelmaa mestarillisesti. Lisäksi hän tietää yksinkertaisen tehokkaita tapoja, joilla järkyttää katsojaa. Garland on myös käsikirjoittanut leffan ja tehnyt siinäkin mahtavaa työtä, vaikka hän olisikin voinut hieman panostaa hahmoihin enemmän. Paria hieman liian digitaaliselta näyttävää hetkeä lukuunottamatta Hävitys on teknisesti aivan huikea filmi. Elokuva on upeasti kuvattu. Kuvat ovat täynnä näyttäviä lavasteita ja tehosteita, sekä väriä, mikä lisää leffan hypnoottisuutta. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut, kuten on myös valaisu. Äänimaailma on fantastisesti rakennettu aina äänitehosteista Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämiin musiikkeihin asti. Yksi leffan sävelmistä on aivan täydellinen scifielokuvalle ja siihen on saatu mukaan juurikin sitä mystisyyttä ja outoutta, mitä elokuva muutenkin tarjoaa.

Yhteenveto: Hävitys on upea scifielokuva, mikä tarjoaa pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa. Leffa menee erittäin syvälliseksi teemoissaan ja on mahtava tunne, kun filmin mysteerit alkavat selviämään elokuvan aikana ja sen jälkeen. Ohjaaja Alex Garland tekee erinomaista työtä tunnelman kanssa, luoden filmistä ja hohteesta samalla sekä kauniin että karmivan. Uhkaavuudestaan huolimatta hohteen saloja on pakko päästä tutkimaan. Leffassa riittää aidosti järkyttäviä asioita, jotka jäävät kummittelemaan mielessä elokuvan hienon musiikin kera. Näyttelijät ovat todella mainioita rooleissaan, etenkin Natalie Portman, mutta harmillisesti hahmot jäävät aika unohdettaviksi. Visuaalisesti filmi on todella näyttävä hienojen efektiensä ja lavasteidensa ansiosta. Hävitys ei todellakaan ole kaikille, ja nopeatempoisemmasta toiminta-kauhu-scifistä pitävät saattavat tylsistyä tämän parissa. Kuitenkin ne, jotka ovat kaivanneet syvällisempää scifiteosta, tulevat varmasti riemastumaan leffasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Annihilation, 2018, DNA Films, Paramount Pictures, Scott Rudin Productions, Skydance Media

Arvostelu: Slender Man (2018)

SLENDER MAN

Ohjaus: Sylvain White
Pääosissa: Joey King, Julia Goldani Telles, Jaz Sinclair, Annalise Basso, Alex Fitzalan, Taylor Richardson, Kevin Chapman ja Javier Botet
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16

Slender Man perustuu Eric Knudsenin luomaan internet-meemiin, kauhutarinaan lapsia pelottelevasta kasvottomasta oliosta. Hahmo nousi nopeasti suureen suosioon ja sen pohjalta tehtiin pari peliäkin. Hauskuus kuitenkin loppui, kun keväällä 2014 12-vuotiaat tytöt houkuttelivat kaverinsa metsään ja puukottivat häntä useita kertoja uhratakseen hänet Slender Manille. Puukotuksen uhri selvisi onneksi hengissä ja tytöt päätyivät vankilaan, mutta tapaus oli niin iso shokki ja sitä vielä seurasi muutama muukin kauhea rikos, että Slender Man alkoi vähitellen katoamaan suosiosta. Tapauksesta tehtiin dokumenttileffa "Beware the Slenderman" vuonna 2016 ja samoihin aikoihin Sony-yhtiö alkoi työstämään kauhuelokuvaa hahmosta. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja lopulta Slender Man sai ensi-iltansa monissa maissa kesällä 2018, mutta Suomen teattereihin filmi ei saapunut ollenkaan. Elokuva tuotti rahaa ihan mukavasti, mutta sekä kriitikot että katsojat haukkuivat leffan täysin lyttyyn. Itselleni leffan haukkuminen ei tullut yllätyksenä, ottaen huomioon, kuinka surkealta elokuvan traileri näytti, enkä yllättynyt myöskään, ettei leffa saapunut Suomen teattereihin. Olisin kuitenkin halunnut nähdä elokuvan ja päätin katsoa sen, kunhan se ilmestyisi Suomeen myyntiin ja vuokralle. Tammikuun alussa huomasin, että Slender Man oli saapunut Blockbusterin valikoimaan ja katsoin sen sieltä.

Eräänä iltana neljä teinityttöä kyllästyvät pornon katseluun ja päättävät manata esiin lapsia sieppaavan Slender Manin. Ei olisi ehkä kannattanut.

Elokuvan teinityttöhahmot ovat Julia Goldani Tellesin näyttelemä Hallie, Joey Kingin näyttelemä Wren, Jaz Sinclairin esittämä Chloe ja Annalise Basson esittämä Katie. Tytöt ovat hyvin stereotyyppisiä teinejä, jotka hengaavat yhdessä, puhuvat tykkäämistään pojista ja... no, siinäpä se. Hallie, Wren, Chloe ja Katie eivät ole hahmoja. He ovat vain yksiulotteisia tyyppejä, jotka ovat vuorotellen kauhuissaan Slender Manin takia. Yhdellekään heistä ei ole vaivauduttu luomaan kehitystä, vaan he vain ovat. He ovat mitäänsanomattoman tylsiä, eikä katsojaa kiinnosta kenenkään kohtalo. Lisäksi nelikon näyttelijät ovat aika kehnoja rooleissaan. Basso on nelikosta paras näyttelijä ja siksi onkin harmi, että hänen ruutuaikansa on tytöistä vähäisin. Sinclair on ihan ok roolissaan, mutta Telles ja King ovat todella huonot. Tellesin ja Kingin yhteisissä kohtauksissa on huvittavaa, että he vetävät roolinsa täysin eri tavoin. King ylinäyttelee pelkotilansa, kun taas Telles ei edes yritä esittää, että häntä kiinnostaisi.
     Muita "hahmoja" leffassa ovat Hallien ihastus Tom (Alex Fitzalan), Hallien pikkusisko Lizzie (Taylor Richardson), Katien isä (Kevin Chapman), sekä tietty elokuvan nimikkohahmo Slender Man, jota esittää monista epätavallisen pitkistä, laihoista ja vääntyilevistä kauhuhahmorooleista tuttu Javier Botet. Botet on esiintynyt esimerkiksi elokuvissa Mama (2013), Crimson Peak (2015), Kirottu 2 (The Conjuring 2 - 2016) ja Se (It - 2017), ja hän on osoittanut kykynsä muuntautua epämiellyttäviksi hirviöiksi. Slender Manina hän ei kuitenkaan vakuuta, mikä tosin johtuu siitä, ettei Slender Mania nähdä kunnolla lähes ollenkaan leffan aikana ja silloin, kun hahmo on ruudulla, näyttää hän vain todella digitaaliselta, eikä lainkaan pelottavalta.

Ei ole mikään ihme, että Slender Man on niin haukuttu leffa. Elokuva on päässyt jopa IMDb:n sadan huonoimman leffan listalle, eikä sitäkään tarvitse kummastella. Kyseessä on ehdottomasti yksi huonoimmista kauhuelokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Slender Man on käsittämättömän laiskasti tehty kasa roskaa, mikä ei pelota, viihdytä tai herätä mielenkiintoa. Leffassa ei oikeastaan edes ole tarinaa. Teinitytöt manaavat Slender Manin esiin ja loput elokuvan kestosta käytetään vuorotellen siihen, kun joku tytöistä joutuu Slender Manin pelottelun kohteeksi ja siihen kun tytöt kauhistelevat toisilleen sitä, että Slender Man on heidän perässään. Tätä jatketaan siihen asti, kunnes leffa päättyy. Kliseitä kliseen perään, äkkisäikäytyksiä äkkisäikäytyksen perään. Leffa on täysin tyhjänpäiväinen turhake, mikä käy jossain kohtaa jopa tylsäksi. Jo ennen elokuvan näkemistä tiesin, että filmin "kauhu" tulisi koostumaan pelkistä äkkisäikäytyksistä, mutta nekin tuottivat pettymyksen, sillä ne olivat aivan käsittämättömän laiskasti toteutettuja. Eräässä kirjastokohtauksessa säikäytys on niin typerästi tehty, etten voinut olla nauramatta.

Slender Man tuntuu myös todella keskeneräiseltä ja siitä vaikuttaa puuttuvan kohtauksia, joissa olisi kaikki henkilöitä syventävä sisältö. Joko leffa on joskus kestänyt pari tuntia ja se on pitänyt typistää puoleentoista tuntiin tai sitten tekijät eivät vain jaksaneet viimeistellä elokuvaa. Lisäksi leffa on erittäin surkeasti kirjoitettu. David Birken työstämä dialogi on kammottavaa, mutta se ei ole edes pahinta. Välillä vaikuttaa nimittäin siltä, että Birke on alkanut kirjoittamaan kohtausta ja lähtenyt kesken kahvitauolle, eikä palatessaan enää muistanut, mitä oli työstänyt siihen mennessä ja alkaa viemään tarinaa täysin eri suuntaan. Eräässä kohtauksessa yksi tytöistä marssii uhmakkaana metsään vaatiakseen Slender Manilta kavereitaan takaisin ja kun hän näkee Slender Manin, hän juoksee kirkuen pakoon. Elokuva on täynnä todella aneemisia kohtauksia, joita katsoja tuijottaa ja odottaa, että jotain oikeasti tapahtuisi. Jotkut ratkaisut, kuten erään tytön videopuhelu Slender Manin kanssa, ovat lähinnä kyseenalaisia ja naurettavia. Jossain kohtaa sitten tajuaakin, että katsoo jo elokuvan loppuhuipennusta. Tapa, millä leffa päätetään lopettaa, on oikein kunnon viimeinen läpsäisy katsojan naamalle, aivan kuin tekijät naureskelisivat: "Hahaa, saatiinpa sinut tuhlaamaan elämästäsi puolitoista tuntia tähän paskaan!"

Surullisinta kuitenkin on, että elokuva ei ole pelottava. Jopa huonolaatuinen ja loppujen lopuksi aika naurettava Slender Man -puhelinpeli, mitä pelasin yhdessä luokkatoverieni kanssa koulun välitunneilla, oli pelottavampi kuin tämä raina. Jossain kohtaa leffan aikana aloinkin toivomaan, että elokuva olisi vain suora kopio siitä pelistä; "found footage" -tyylillä (hahmot itse kuvaavat elokuvan) tehty pelotteluleffa, mikä sijoittuisi kokonaan metsään, hahmojen etsiessä eri paikkoihin piilotettuja lappusia. Eipä siinäkään tarinaa olisi, mutta ainakin itselleni siitä syntyisi jonkinlaista nostalgian tunnetta. Voi tietty olla, että tekijät pohtivat sellaista ratkaisua, mutta tajusivat, että siitä tulisi pelkkä kopio The Blair Witch Projectista (1999).

Jos Slender Manista pitäisi ihan väkisin löytää jotain hyvää sanottavaa, niin täytyy kyllä myöntää, että mukana on yksi kuva, mistä aidosti pidin. Siinä tytöt tutkivat Slender Manin mytologiaa tietokoneelta ja heidän taakse seinälle ilmestyy Slender Manin varjo, mikä kohoaa hitaasti heidän ylle. Se oli rehellisesti sanottuna tyylikäs kuva. Ja siinäpä se. Kyllä leffaan mahtuu joitain muitakin ihan kelvollisia kuvia, maskeerauksia ja lavasteita, mutta ei niillä vielä pitkälle päästä, kun Birken käsikirjoitus on näin mitäänsanomaton, Sylvain Whiten ohjaus on näin laiskaa ja Jake Yorkin leikkaus näin kömpelöä. Ääniefektit koostuvat lähinnä kovista säikäytysäänistä, mikä on kaikista halvin kauhukikka ja todella toivon, että siitä päästäisiin pian eroon.

Yhteenveto: Slender Man on yksi surkeimmista kauhuelokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Leffa on täysin tarinaton ja se vain viljelee kliseitä ja äkkisäikäytyksiä puolentoista tunnin ajan, kunnes se ei jaksa enää ja elokuva päättyy. Kyseessä on äärimmäisen tyhjentävä kokemus, mistä ei lopulta jää muuta käteen kuin ihmetys siitä, kuinka tämä kura edes sai rahoituksen ja teatterilevityksen joissain maissa? Näyttelijät ovat huonoja rooleissaan, etenkin ylinäyttelevä Joey King ja alinäyttelevä Julia Goldani Telles. Eivätkä heidän esittämänsä teinitytöt ole edes hahmoja. Hahmot vaatisivat sisältöä ja persoonaa. Nämä ovat yksiulotteisia uhreja, joiden kohtalo ei voisi vähempää kiinnostaa. Itse Slender Manista ei ole onnistuttu saamaan pelottavaa, vaan lähinnä leffa saa katsojan haukottelemaan ja naureskelemaan sen typerille jutuille. Elokuvan ainoa hyvä puoli on yksi karmiva kuva, mutta eipä sen vuoksi voi lisäpisteitä antaa. Äkkisäikäytyskauhusta pitäville yliherkille esiteineille elokuva voi toimia, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä roskasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Slender Man, 2018, Mythology Entertainment, Madhouse Entertainment

Yhteistyössä

Arvostelu: Glass (2019)

GLASS

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: James McAvoy, Bruce Willis, Samuel L. Jackson, Sarah Paulson, Anya Taylor-Joy, Spencer Treat Clark, Charlayne Woodard, Luke Kirby ja Adam David Thompson
Genre: trilleri, toiminta
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) ja Split (2016)!

Vuonna 2000 M. Night Shyamalan päätti tuoda oman näkemyksensä supersankarigenreen ja teki elokuvan Unbreakable - särkymätön. Se ei ollut iso hitti, mutta se on kuitenkin kerännyt oman vannoutuneen fanikuntansa. Elokuvan jälkeen Shyamalanin ura lähti alamäkeen ja hänestä tuli enemmänkin vitsailun kohde kuin arvostettu visionääri, mitä hänestä odotettiin. Vuonna 2016 Shyamalan julkaisi trillerin Split, mikä viimeisessä kohtauksessaan paljasti katsojille, että se olikin jatko-osa Unbreakablelle, eikä kestänyt kauaa, kun Shyamalan ilmoitti yhdistävänsä nämä kaksi filmiä trilogian päättävässä kolmannessa osassa. Aluksi tästä syntyi pientä haastetta, sillä leffojen oikeudet kuuluivat eri yhtiöille, joten Shyamalanin piti saada Disney ja Universal tekemään yhteistyötä, jotta hän sai tehtyä leffansa. Kuvaukset lähtivät käyntiin lokakuussa 2017 ja nyt Glassiksi nimetty päätösosa on vihdoin saanut ensi-iltansa. Itse en innostunut, kun kuulin elokuvan olevan tekeillä, sillä en erityisemmin välittänyt Unbreakable - särkymättömästä ja Splitistä, mutta kun katsoin ne uudestaan vuoden vaihteessa, pidin niistä paljon enemmän ja aloin odottamaan uuden osan näkemistä. Valitettavasti odotukseni laskivat, sillä elokuva sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta. Meninkin aika ristiriitaisin tuntein katsomaan leffaa ja valitettavasti poistuin myös aika samoin miettein.

Tuhoutumattoman David Dunnin jahdatessa petomaista Kevin Wendell Crumbia, he päätyvät vangeiksi Raven Hillin mielisairaalaan, missä he kohtaavat Davidin entisen vihollisen, Elijah "Glass" Pricen.

Bruce Willis nähdään kolmatta kertaa David Dunnina, vihreään sadeviittaan pukeutuvana sankarina, joka on rikkoutumaton ja väkivahva, minkä lisäksi hän pystyy kosketuksen perusteella selvittämään, onko joku paha. David on ryhtynyt kaupunkinsa suojelijaksi yhdessä tietokoneen takaa auttavan poikansa Josephin (aikuiseksi kasvanut Spencer Treat Clark) kanssa. Willis on tämän vuosikymmenen aikana vaikuttanut siltä, että hän näyttelee enää rahan vuoksi, miksi onkin piristävää nähdä hänet oikeasti yrittämässä roolissaan. Ja siksi onkin harmi, että hänen hahmonsa jää lopulta hieman tyhjentäväksi, vaikka aluksi on hienoa, kuinka Davidista on luotu kunnon supersankari.
     James McAvoy näyttelee toistamiseen Kevin Wendell Crumbia, monipersoonahäiriöistä miestä, jonka sisällä elää eläimellinen voima, Peto. Kevinin vanhat tutut persoonat, kuten siisteydestä pitävä tosikko Dennis, elegantti nainen Patricia, 9-vuotias Hedwig ja muotisuunnittelija Barry tekevät tietty paluun, minkä lisäksi leffa esittelee monen monta muuta persoonaa. McAvoy varastaa show'n jokaisessa kohtauksessaan ja pistää niin täysillä menemään kuin vain pystyy. Hän on aivan mielettömän huikea roolissaan ja onnistuu luomaan jotain pelottavaa kaikista normaaleimmiltakin vaikuttaviin persooniinsa. Etenkin Hedwig-poikana McAvoy on suorastaan täydellinen ja tarjoaa useat naurut.
     Elokuvan nimikkohahmona Elijah Pricena, eli herra Glassina nähdään 19 vuoden tauon jälkeen Samuel L. Jackson. Jacksonille supersankarileffat eivät todellakaan ole tuntematon juttu, onhan hän esittänyt Nick Furya jo seitsemässä Marvel-filmissä ja tänä vuonna hänet nähdään roolissa ainakin Captain Marvelissa (2019) ja Spider-Man: Far From Homessa (2019), minkä lisäksi hän on myös ääninäytellyt Ihmeperhe-animaatioissa (2004-2018). Tämän vuoksi onkin kiinnostavaa nähdä hänen palaavan tähän synkempään rooliin rikolliseksi neroksi, jolla on katalat suunnitelmat kehitteillä. Jackson on erittäin hyvä osassaan, mutta jotkut hänelle kirjoitetuista repliikeistä ovat aika kömpelöitä.
     Elokuvassa nähdään myös Splitistä tuttu Anya Taylor-Joy Kevinin uhrina Caseyna, Unbreakable - särkymättömässä aika lyhyen roolityön tehnyt Charlayna Woodard Elijahin äitinä, sekä uusina hahmoina Sarah Paulson mielisairaalan psykologi Staplena, joka tutkii ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa supersankareita, ja pääkolmikon vartijat Pierce (Luke Kirby) ja Daryl (Adam David Thompson). Woodard ja Taylor-Joy ovat mainiot rooleissaan, mutta Paulson ei vakuuta psykologin osassa. Hänen hahmonsa on myös todella tylsä ja ärsyttävä. Leffan ohjaaja Shyamalan tekee tietty tuttuun tapaansa cameon elokuvan alkupäässä.

Glass lähtee käyntiin todella koukuttavasti. On mahtavaa nähdä Willis ja Jackson pitkästä aikaa tutuissa rooleissaan ja McAvoy Kevininä heidän kanssaan. Katsojana jännittää, miten käy, kun David jahtaa Keviniä ja iho saattaa nousta kananlihalle, kun he vihdoin kohtaavat toisensa. Elokuvan ensimmäiset parikymmentä minuuttia ovat aivan mahtavat ja lupailevat todella hyvää. Harmillisesti kun tarinaa siirtyy mielisairaalaan, alkaa taso heittelemään. On toisaalta mielenkiintoista, että elokuvassa yritetään löytää psykologisia syitä hahmojen kyvyille ja leffa yrittää saada katsojan kyseenalaistamaan, ovatko he sittenkään supersankareita. Tämä kuitenkin ontuu pahasti, kun Unbreakable - särkymättömässä ja Splitissä käsittely tapahtui juuri toisinpäin. Niissä pohdittiin, mitä jos nämä tavallisilta ihmisiltä vaikuttavat henkilöt ovatkin oikeasti jotain yliluonnollista, joten on hieman hassua viimeisessä leffassa kääntää pohdinta nurinkurin. Samalla leffaa katsoessa herää myös hölmöjä kysymyksiä mielisairaalan toiminnasta. Psykologi Staplesta esimerkiksi katoaa nopeasti uskottavuus, kun hän toteaa, että hänellä on kolme päivää aikaa vakuuttaa päähenkilöt siitä, että he ovat tavallisia ihmisiä. Miksi vain kolme päivää? Millainen psykologi luovuttaisi potilaansa kanssa kolmen päivän jälkeen?

Elokuva osaa kuitenkin rakentaa jännitystä toimivasti. Katsoja jännittää, miten käy, jos kolmikko pääseekin ulos. Jotkut kohtaukset muistuttavat jopa kauhua ja tunnelma on pääasiassa toimivasti luotu. Valitettavasti jännityksen rakentaminen on lopulta lähes yhtä tyhjän kanssa ja tuntuu siltä, ettei se johdakaan mihinkään. Elokuvan loppuhuipennus vaikuttaa aluksi todella hyvältä, mutta sitten se lähtee kulkemaan kummallisiin suuntiin ja tietty viime hetkille on pitänyt tunkea se perus Shyamalan-twisti, mikä on vain todella typerä ja latistaa elokuvan hyviä puolia vahvasti. Glassissa on monia erittäin hyviä juttuja, etenkin näyttelijöiden ja tunnelman osalta. Onkin vain harmi, että Shyamalan on valinnut juuri tämän antiklimaattisen tarinan kerrottavakseen, mikä lopulta pilaa monien fanien odotuksen. Filmi on erittäin epätasainen sekä liian pitkä ja siksi poistuin ristiriitaisin tuntein teatterista - en ollut oikein varma, näinkö hyvän elokuvan vai en? Lopulta tulin siihen tulokseen, että Glass on valitettavan keskinkertainen päätös hienosti alkaneelle sarjalle.

M. Night Shyamalan tekee ohjaajana oivallista työtä, mutta hänen käsikirjoituksensa ontuu useassa kohtaa pahasti. Elokuvasta oikein huokuu, että Shyamalan on pitänyt filmin päätöstä todella nokkelana ja ajatuksia herättelevänä, mutta harmillisesti tämä tunne ei välity yleisöön. Hän ei myöskään luota visuaaliseen kerrontaan, kuten sarjan edellisissä osissa, vaan kokee liian suurta tarvetta selittää kaikki katsojille. Tämä johtaa välillä kehnoon dialogiin. Shyamalan ei myöskään ole istuttanut sarjakuvia mukaan tarinaansa lainkaan niin kekseliäästi kuin hän on luultavasti uskonut. Teknisesti Glass on kuitenkin hyvin toteutettu. Kuvaus on pääasiassa erinomaista, mutta mukaan tungetut näkökulmakuvat ovat aika tökeröitä. Leikkaus on myös useassa kohtaa sujuvaa, mutta kokonaisuutta voisi helposti tiivistää - etenkin päättymättömältä tuntuvaa loppua. Valaisu ja värien käyttö on erinomaista; Davidin, Elijahin ja Kevinin päävärit vihreä, violetti ja keltainen ovat vahvasti esillä, kun hahmot ovat näkyvillä. Erikoistehosteet ovat minimaaliset ja oivalliset. Äänimaailma on aivan mahtavasti rakennettu karmivista ääniefekteistä säveltäjä West Dylan Thordsonin hienoihin musiikkeihin asti. Kaikki Keviniin liittyvät äänet ovat huikeita.

Yhteenveto: Glassista löytyy paljon hyvää, mutta myös selkeitä isoja heikkouksia, jotka tekevät kokonaisuudesta harmillisen epätasaisen ja keskinkertaisen huipennuksen hienosti alkaneelle trilogialle. Elokuva alkaa aivan mahtavasti, mutta mielisairaalaan päädyttäessä taso lähtee heittelemään voimakkaasti. Tunnelmaa rakennetaan toimivasti, mutta se ei tunnu oikeasti johtavan minnekään. Leffa selittelee liikoja, mutta samalla sitä katsoessa herää outoja kysymyksiä. Lopussa ohjaaja Shyamalan yrittää tehdä oikein kunnon vaikutuksen, mutta lopputwisti tuntuu vain pilaavan hyvin alkaneen tarinan. Elokuvan päätös ei tunnu millään tavalla "ansaitulta", jolloin se jättää lähinnä happaman maun katsojan suuhun. Leffan selkeä pelastus tulee pääkolmikon näyttelijöiltä, McAvoylta, Jacksonilta ja Willisiltä, jotka ovat kaikki erittäin hyviä rooleissaan - McAvoy on suorastaan täydellinen. Jos innostuitte Unbreakable - särkymättömästä ja Splitistä, pitäähän tämä tietty nähdä, mutta sillä varoituksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä. Jos taas jopa Shyamalanin haukutummatkin leffat ovat uponneet kyseenalaisien twistiensä kanssa, voi Glass toimia täysillä sinulle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Glass, 2019, Blumhouse Productions, Blinding Edge Pictures

Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi 2 (How to Train Your Dragon 2 - 2014)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI 2

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON 2

Ohjaus: Dean DeBlois
Pääosissa: Jay Baruchel, America Ferrera, Gerard Butler, Cate Blanchett, Craig Ferguson, Jonah Hill, Christopher Mintz-Plasse, Kristen Wiig, T. J. Miller, Djimon Hounsou ja Kit Harington
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Cressida Cowellin samannimiseen kirjasarjaan (2003-) löyhästi perustuva animaatioelokuva Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ensimmäisen osan ohjaaja Dean DeBlois alkoi työstämään käsikirjoitusta välittömästi ja kertoi hakeneensa vaikutteita lapsuutensa suosikeistaan, Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskusta (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Naapurini Totorosta (となりのトトロ - 1988). Alunperin jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2013, mutta sen julkaisu päätettiinkin siirtää vasta seuraavalle vuodelle. Näin koulutat lohikäärmeesi 2 ilmestyikin kesällä 2014 ja se oli edeltäjänsä tavoin suuri hitti. Kriitikot kehuivat tätäkin filmiä ja elokuva voitti useita palkintoja, mm. parhaan animaatioelokuvan Golden Globen. Itse en nähnyt sarjan aloitusosaa teattereissa, mutta kävin innoissani katsomassa tämän jatko-osan. Pidin filmistä erittäin paljon, mutta olen jostain syystä katsonut sen vain kerran uudestaan. Olen pohtinut leffojen uudelleenkatselua jo pitkään, mutta sain sen aikaiseksi vasta, kun ilmoitettiin, että sarja saa vihdoin ja viimein kolmannen osan, Näin koulutat lohikäärmeesi 3 (How to Train Your Dragon: The Hidden World - 2019). Katsoin alkusyksystä 2018 sarjan avausosan ja pidin sitä aivan huikeana teoksena. Pari kuukautta myöhemmin jatkoin sarjaa katsomalla Näin koulutat lohikäärmeesi 2:n ja toivoin pitäväni elokuvasta yhtä paljon kuin aiemminkin - ja pidin siitä jopa enemmän!

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Näin koulutat lohikäärmeesi!

Öystilässä viikingit ja lohikäärmeet ovat eläneet sovussa viiden vuoden ajan. Hikotus etsii Hampaaton-lohikäärmeen kanssa uusia lajeja ja tutkimusretkellään hän törmää vaaralliseen Drago Veriauraan ja tämän lohikäärmearmeijaan, sekä saa selville synkkiä paljastuksia menneisyydestä...

Edellisen ja tämän elokuvan välissä päähenkilö Hikotus (äänenä Jay Baruchel) on kasvanut herkästä mutta uhmakkaasta pojasta itsevarmaksi ja sankarilliseksi mieheksi. Hintelä nuorukainen on muuttunut ulkoisesti paljon, ja Hikotus on kehitellyt itselleen tyylikkään asun ja kekseliään aseen, jolla voi kohdata niin vihamieliset lohikäärmeet kuin ihmisetkin. Hahmon uusi sankarityyli ei kuitenkaan tarkoita, että hahmo olisi muuttunut tylsäksi, sillä Hikotukselta löytyy sama rehti sydän kuin viimeksikin, usko hyvään ja toivo, että konfliktit voi selvittää puhumalla ja erimielisyydet voi avata yhteiseksi ymmärrykseksi. Katsojana lähtee toistamiseen erittäin mielellään mukaan seikkailemaan Hikotuksen kanssa.
     Ja mitäpä Hikotus olisi ilman uskollista toveriaan, lohikäärme Hampaatonta? Edellisen filmin tavoin Hampaaton meinaa varastaa show'n jatkuvasti suloisuudellaan ja pöhköydellään. Hampaattoman ilmeitä ja eleitä käytetään mahtavasti hyödyksi luomaan hulvattomia hetkiä, mutta hänkin osaa muuttua oikeassa tilanteessa urheaksi sankariksi. Lohikäärme ei ole pelkkä suloinen sivuhahmo, vaan Hampaaton on onnistuttu kirjoittamaan mukaan tarinaan kiinnostavalla tavalla.

Muutkin tutut hahmot edellisestä elokuvasta tekevät paluun. Rohkeasta Astridista (America Ferrera) on tullut Hikotuksen tyttöystävä, mutta hän ei suostu jäämään taka-alalle, vaan ottaa isomman sivujuonen omiin käsiinsä. Ronski (Kristen Wiig) joutuu lohikäärmetietäjä Suomusintin (Christopher Mintz-Plasse) ja pöljän Limalotjan (Jonah Hill) huomion kohteeksi, kun taas hänen kaksosveljensä Karski (T. J. Miller) osoittaa typeryytensä. Vaikka nuori viikinkinelikko koostuukin lähinnä urpoista tyypeistä, ovat heidän vitsinsä oikeasti huvittavia ja Ronski nostetaan hauskalla tavalla esiin läpi leffan. Öystilän päällikkö Aimo Mahtimurikka (Gerard Butler) on muuttunut lempeämmäksi alkaessaan pitämään lohikäärmeistä, mutta hänestä löytyy silti lujuutta. Seppä Raivo (Craig Ferguson) tarjoaa pari koomista hetkeä, mutta onnistuu myös valitettavasti rikkomaan tunnelman yhdessä todella tärkeässä hetkessä.
     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään lohikäärmeiden kanssa elävä mystinen Valka (Cate Blanchett), julma Drago Veriaura (Djimon Hounsou) ja tämän lohikäärmeitä metsästävä kätyri Eret (Kit Harington). Valkasta on saatu aikaiseksi mielenkiintoinen tapaus ja Eret tarjoaa kelpo huumoria mukaan, mikä on hyvä juttu, kun Drago synkentää elokuvan tunnelman joka kerta ollessaan ruudulla. Edellisessä Näin koulutat lohikäärmeesi -leffassa ei ollut kunnon pahista ollenkaan ja Drago onkin mahtava ensimmäinen ihmisvastus päähenkilöille kaikessa häijyydessään.

Näin koulutat lohikäärmeesi 2 on erinomainen jatko-osa. On hyvin selvää, mitä ohjaaja Dean DeBlois tarkoitti sanoessaan, että hän haki vaikutteita Imperiumin vastaiskusta, sillä kyseisen elokuvan tavoin Näin koulutat lohikäärmeesi 2 laajentaa upeasti sarjan edellisessä osassa luotua maailmaa, pistää hahmot eri poluille selvittämään uusia asioita itsestään, tarjoaa yllätyksiä jotka mullistavat päähenkilön elämää, sekä vahvasti luodun vastuksen sankareille ja synkentää tunnelmaa vaikka mukana onkin huumoria. Tarina kerrotaan täysillä hahmojen kautta, mikä imaisee katsojan vielä paremmin tapahtumiin mukaan. DeBlois onnistui myös samassa kuin Imperiumin vastaisku, että sarjan fanit kiistelevät yhä siitä, kumpi on parempi: alkuperäinen vai jatko-osa? Omasta mielestäni ensimmäinen Näin koulutat lohikäärmeesi on parempi teos, muttei tämä leffa siitä kauas jää.

Elokuvasta löytyy tiettyjä asioita, mitkä estävät sitä nousemasta edeltäjänsä tasolle. Ensinnäkin mielestäni alkuperäisen elokuvan tarina ja sen teemat erilaisuuden hyväksymisestä, virheidensä myöntämisestä ja anteeksiannosta ovat parempia, mutta pääasiassa tarkoitan tiettyjä juttuja, joita muuttelemalla Näin koulutat lohikäärmeesi 2 olisi entistäkin vahvempi paketti. Edellisen filmin tavoin tämäkin osa alkaa ja loppuu Hikotuksen kertojaäänellä, mutta tällä kertaa se ei vain sovi mukaan. Päälleliimattu selitys on liian venytettyä ja oudon juustoista, mikä ei sovi muuhun elokuvaan. Lisäksi vaikka Drago onkin mahtiroisto, hänen armeijansa jää harmillisen alikäytetyksi - etenkin lopputaistelussa, missä armeija tuntuu vain katoavan kokonaan. Ja vaikka pidänkin siitä, että elokuvan panoksia kasvatetaan ja asioita paisutetaan suuremmiksi, mikä johtaa näyttävän eeppisiin hetkiin, on filmi paikoitellen turhankin massiivinen.

Näistä asioista huolimatta haluan vielä painottaa, että Näin koulutat lohikäärmeesi 2 on aivan fantastinen elokuva. Tekijät ovat pitäneet edellisestä osasta tutun kypsemmän lähestymistavan ja suorastaan rakastan sitä, kun onnistutaan tekemään oikeasti koko perheelle ja kaikenikäisille sopiva animaatioteos. Kypsyys ja synkkyys nostaakin Näin koulutat lohikäärmeesi -sarjan DreamWorks-yhtiön muiden animaatioleffojen yläpuolelle ja lähemmäs Pixar-yhtiön leffojen tasoa. Mukana on oikeasti jännittäviä tilanteita, joten ihan perheen pienimmille filmi on luultavasti liian hurja. Muuten tästä löytää jotain, mistä kaikki voivat nauttia. On perinteisempää seikkailuhenkeä, vauhdikkaita toimintakohtauksia, kiehtova sankari, uhkaava roisto, hauskaa huumoria keventämässä synkkyyttä, hassun suloisia eläinhahmoja, sekä aitoa koskettavuutta. Mukana on muutamakin liikuttava hetki, eikä tarvitse edes olla herkemmästä päästä, että kyynel saattaa tirahtaa poskelle.

Se, missä elokuva ylittää ensimmäisen Näin koulutat lohikäärmeesi -leffan, on animaatiojälki. Kyseessä on aivan mielettömän upealta näyttävä teos, mikä kannattaa katsoa mahdollisimman isolta ruudulta. Tekijät ovat onnistuneet pitämään edellisestä osasta tutun vahvan visuaalisen tyylin mukana ja tarjoavat sen isommalla määrällä pieniä yksityiskohtia. Laajat kuvat haluaisi pistää pauselle, jotta voisi tutkia ja ihailla maisemia enemmänkin. Synkkyydestään huolimatta elokuva on täynnä väriä, mistä pidän todella paljon animaatioissa. Ohjaaja Dean DeBlois luo hienosti tunnelmaa ja saa siten katsojan täysillä mukaansa. DeBlois on myös tehnyt hyvää työtä käsikirjoituspuolella, vaikka olisikin voinut miettiä uudestaan, tarvitseeko Hikotuksen höpöttää leffan alussa ja lopussa kliseisellä tavalla. Ei ole enää millään tavalla yllättävää, että Öystilässä on niitä lohikäärmeitä, joten ei niistä tarvitse puhuakaan sillä lailla. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu. Lohikäärmeiden ääntelyt ovat mahtavia ja säveltäjä John Powell pistää jälleen parastaan musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Näin koulutat lohikäärmeesi 2 on fantastinen jatko-osa, mikä laajentaa hienosti sarjan maailmaa, kertoo jälleen kiehtovan tarinan ja tarjoaa paljon tunteita. On upeaa, että tekijät ovat malttaneet säilyttää hahmovetoisen kerrontatavan ja edellisestä osasta tutun kypsyyden, eivätkä tee tästä lapsellisempaa teosta. Kyseessä on yllättävänkin synkkä filmi sen pääpahis Drago Veriauran vuoksi, mutta onneksi mukana on oivaa huumoria piristämässä tunnelmaa. Hampaaton-lohikäärme on aina yhtä mahtava kaikessa suloisuudessaan. Parissa kohtaa leffa tarjoaa myös aidosti liikuttavia hetkiä. Animaatiojälki filmissä on huikea - elokuva on täynnä visuaalisesti häikäiseviä kuvia. Lisäksi elokuvan musiikit ovat erinomaiset ja ohjaaja-käsikirjoittaja Dean DeBlois on tehnyt loistavaa työtä tarinan ja tunnelman parissa. Pientä miinusta filmi saa siitä, että se tuntuu parissa kohtaa hieman liiankin massiiviselta, minkä lisäksi Hikotuksen kertojaääni alussa ja lopussa on jokseenkin korni. Näistä huolimatta kyseessä on aivan mahtava teos ja suosittelen Näin koulutat lohikäärmeesi 2:a kaikille, jotka pitivät edellisestä osasta, sekä fantasiatarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
How to Train Your Dragon 2, 2014, DreamWorks Animation, Mad Hatter Entertainment