Arvostelu: Gremlins 2 - uusi pesue (Gremlins 2: The New Batch - 1990)

GREMLINS 2 - UUSI PESUE

GREMLINS 2: THE NEW BATCH

Ohjaus: Joe Dante

Pääosissa: Zach Galligan, Phoebe Cates, John Glover, Robert Picardo, Christopher Lee, Robert Prosky, Haviland Morris, Dick Miller, Jackie Joseph, Gedde Watanabe, Kathleen Freeman, Keye Luke, Howie Mandel, Tony Randall, Frank Welker ja Hulk Hogan

Genre: komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Joe Danten ohjaama joulunaikainen kauhukomedia Riiviöt (Gremlins - 1984) oli taloudellinen jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Dante ei kuitenkaan ollut aluksi halukas palaamaan riiviöiden pariin, kokiessaan, että tarina oli jo kerrottu. Warner Bros. päätti silti jatkaa elokuvasarjaa ja kyseli muita ohjaajia ja kirjoittajia mukaan, mutta projekti ei edennyt. Studio palasi takaisin Danten luokse, pyytämään häntä uudestaan työstämään jatko-osan ja lopulta Dante suostui sillä ehdolla, että hän saisi täysin vapaat kädet elokuvan kanssa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1989 ja lopulta Gremlins 2 - uusi pesue sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva jakoi mielipiteitä ilmestyessään ja se oli taloudellinen pettymys. Itse näin sekä Riiviöt, että Gremlins 2 - uuden pesuen joskus lapsena, pitäen tuolloin lähinnä ykkösosasta. Olen katsonut kummatkin ainakin kerran uudestaan, mutta viime katselusta on jo aikaa. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa televisiosarjalla Gremlins: Secrets of the Mogwai (2023-), päätin odotellessa katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne.

New Yorkiin muuttanut Billy Peltzer saa tietää, että suloinen mogwai Gizmo on joutunut laboratorion koe-eläimeksi Billyn uudella työpaikalla älytalo Clampissa. Yrittäessään pelastaa Gizmon, uusi pesue riiviöitä syntyy ja pian on koko New York vaarassa ajautua kaaokseen.

Zach Galligan tekee paluun Billy Peltzeriksi, joka on muuttanut New Yorkiin tyttöystävänsä Katen (Phoebe Cates) kanssa ja saanut työpaikan hulppeasta Clamp-älytalosta. Siellä hän saa tietää entisen lemmikkinsä, Gizmo-mogwain joutuneen koe-eläimeksi laboratorioon ja päättää pelastaa suloisen ystävänsä. Matkan varrella mogwaihin liittyvät säännöt tietty unohtuvat ja pian on taas piru merrassa. Galligan - jonka ura ei oikein ottanut tuulta alleen Gremlins-leffojen myötä - on toistamiseen mainio Billynä ja Cateskin suoriutuu hyvin osastaan Katena. Gizmo varastaa show'n jälleen aina ollessaan ruudulla, päästessään esimerkiksi kanavoimaan sisäistä Ramboaan. Paluun ykkösosasta tekevät myös mystistä itämaista kauppaa pyörittävä herra Wing (Keye Luke), sekä Futtermanin pariskunta Murray (Dick Miller) ja Sheila (Jackie Joseph).

     Elokuvassa nähdään lisäksi John Glover Clamp-älytalon omistavana Daniel Clampina, Robert Picardo turvallisuuspäällikkö Forsterina, Haviland Morris Billyä työpaikalla vikittelevänä Marlana, Robert Prosky televisiojuontaja Grandpa Fredinä, sekä Christopher Lee tiedemies Katetrina, jonka laboratoriosta Gizmo löytyy. Karismaattinen Lee on tietty nappivalinta tutkijaksi. Hänen lisäksi sivunäyttelijöistä erityismaininnan ansaitsee Glover, joka on lystikäs hölmönä miljonäärinä, joka alkaa tietysti pohtia täysin vääriä seikkoja, kun hänen älytalonsa täyttyy pahantahtoisista vihreistä olennoista.

Siinä, missä Riiviöt oli välitön hitti niin taloudellisessa mielessä kuin kriitikoiden ja katsojien näkökulmasta, hassusti osittain suomentamatta jäänyt Gremlins 2 - uusi pesue on ilmestymisestään asti jakanut mielipiteitä. Monien mielestä jatko-osa on selvästi ykkösosaa huonompi, osan mielestä jatko-osa pyyhkii alkuperäisellä lattioita ja sitten on niitä, jotka eivät osaa päättää, kummasta tykkäävät enemmän. Aiemmin en ole pahemmin piitannut jatko-osasta, vaikka olenkin myös ymmärtänyt, mikä siinä viehättää monia. Ilokseni voin sanoa, että tällä katselukerralla se viehätys puri minuunkin ja pidin Gremlins 2 - uudesta pesueesta aika paljonkin. Ei se ole mielestäni yhtä mahtava kuin jouluklassikon asemaa pitävä ykkösleffa, mutta on se varsin veikeä jatkohömpötys.

Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Joe Dante suostui tekemään jatko-osan lopulta sillä ehdolla, että hän saisi täysin vapaat kädet leffan kanssa. Epätoivoinen Warner Bros. suostui ja Dante ryhtyi selvästi työstämään jatkoa sillä ajatusmallilla, että "jos tämä nyt on kerran pakko tehdä, niin tehdään tämä sitten ihan täysillä". Elokuva lähtee aika rauhallisesti liikkeelle, saaden katsojan voivottelemaan, että hellanlettas kuinka söpönöpö pieni pörrökaveri Gizmo onkaan. Kun Gizmo kastuu, virnuileva Dante ryhtyy lisäämään kierroksia ja vääntää hullunkurisuuden nuppeja visusti kohti kaakkoa. Riiviöiden ilmestyessä kehiin, elokuva muuttuu täysin sekopäiseksi. Ykkösosasta tutun riehumisen ohessa Dante on halunnut tuoda uuttakin mukaan ja tarjoaa niin erilaisia riiviöitä kuin myös aikamoista itsetietoisuutta. Leffa rikkoo neljättä seinää muutamaankin otteeseen todella lystikkäin tavoin, sekä tarjoaa useita hilpeitä parodioita ja jopa riiviöiden musikaalinumeron. Monessa jutussa ei ole mitään järkeä, mutta eipä tarvitsekaan. Dante hoitaa työnsä tyylikkäästi, eikä leffa äidy hulluttelussaan ihan aivottomaksi kohellukseksi. Vaikka elokuvasta löytyykin parit hieman karmivat hetkensä (hämähäkkikammoisille varoitus), Dante on pitänyt menon lapsiystävällisempänä ja Gremlins 2 - uusi pesue panostaa enemmän komediaan kuin kauhuelementteihin.

Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio. Taaskaan ei voi kuin ihastella tehostetiimin häikäisevää työtä Gizmon ja riiviöiden parissa. Rick Bakerin johdolla efektivastaavat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen. Gizmosta on jollain ilveellä tehty vielä ykkösleffaa söpömpi ilmestys. Riiviöitä on luotu runsaasti erilaisia, eriin tarkoituksiin. Voin vain kuvitella, kun suunnitteluvaiheessa tekijät ovat vain heitelleet ideoita, että "hei tässä voisi olla myös tällainen". Loistotehosteiden lisäksi elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma toimii hyvin niin tehosteita kuin Jerry Goldsmithin säveltämiä musiikkeja myöten. Riiviöiden rallatustunnari jää jälleen soimaan päässä pitkäksi aikaa.

Yhteenveto: Gremlins 2 - uusi pesue ei ihan yllä alkuperäisen jouluklassikon tasolle, mutta se on silti erittäin mainiota ja hullunkurista jatkoa. Vapaat kädet saanut Joe Dante on päättänyt vääntää nupit ihan tosissaan kaakkoon ja kun riiviöt vihdoin kuoriutuvat ja ryhtyvät mellastamaan, Dante paahtaa menemään yhä vain mielikuvituksellisemmin ja sekopäisemmin. Kauhuelementit jäävät taakse ja leffa panostaa lähinnä komediapuoleen, tarjoten niin fyysistä toilailua, veikeää parodiaa kuin myös kekseliästä itsetietoisuutta muun muassa neljättä seinää rikkomalla. Väärissä käsissä meno voisi äityä typerryttäväksi koheltamiseksi, mutta Dantelta löytyy tyylitajua sekoiluun. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti ja erilaisilla nukeilla luodut Gizmo ja riiviöt ovat toistamiseen uskomattomia ilmestyksiä. Efektitiimi ansaitsee aplodit edelleen ja on jälleen vääryys, ettei tehosteita noteerattu Oscar-gaalassa. Jerry Goldsmithin räikeät musiikit riemastuttavat jälleen. Gremlins 2 - uusi pesue ei ole yhtä mahtava teos kuin alkuperäinen Riiviöt-leffa, mutta se on silti ilahduttava jatko-osa, joka täysin ymmärrettävästi nauttii kummallista suosiotaan. Jos siis pidit Riiviöistä, kannattaa jatko-osakin katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gremlins 2: The New Batch, 1990, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: Kummisetä osa III (The Godfather Part III - 1990)

KUMMISETÄ OSA III

THE GODFATHER PART III

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Andy García, Talia Shire, Diane Keaton, Sofia Coppola, Eli Wallach, Franc D'Ambrosio, Joe Mantegna, Bridget Fonda, George Hamilton, Raf Vallone, Donal Donnelly, Al Martino, Mario Donatone, Helmut Berger ja Vittorio Duse
Genre: draama, rikos
Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia - Mario Puzo's The Godfather, Coda: The Death of Michael Corleone: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Mario Puzon kirjaan perustuva elokuva Kummisetä (The Godfather - 1972) oli valtava menestys, joka keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta, sekä kahmi palkintoja eri gaaloissa, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Myös Kummisetä osa II (The Godfather Part II - 1974) oli palkintoja ja kehuja saava hitti. Alunperin ohjaaja Francis Ford Coppola koki jatko-osan toimineen tarinan päätöksenä ja aikoi siirtyä kokonaan muihin projekteihin. Kuitenkin kun hänen elokuvansa Suoraan sydämestä (One from the Heart - 1982) oli valtava taloudellinen pettymys, Coppola päätti lopulta suostua Paramount-studion pyyntöihin tehdä kolmas Kummisetä-elokuva. Kirjailija Puzo kehitteli kolmososalle tarinan, jonka pohjalta Dean Riesner työsti käsikirjoituksen. Coppola ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tekstiin ja kirjoittikin sen kokonaan uusiksi Puzon kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja Kummisetä osa III sai ensi-iltansa joulukuussa 1990, jopa kuusitoista vuotta edellisen elokuvan ilmestymisen jälkeen. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai huomattavasti edeltäjiään heikomman vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta. Siitä huolimatta elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, kuvaus, lavastus, leikkaus ja laulu), sekä seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, käsikirjoitus, musiikki ja laulu), voittamatta niistä yhtään. Sen sijaan leffa "voitti" kaksi Razzie-palkintoa huonoimmasta naissivuosasta ja uudesta tähdestä. Itse olin nähnyt kaksi ensimmäistä Kummisetää joitain vuosia sitten, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt trilogian huipennusta. Kun huomasin ensimmäisen Kummisedän täyttävän tänä vuonna 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella niin sen kuin sen jatko-osat. Pari kuukautta Kummisetä osa II:n katselun jälkeen katsoin viimeinkin Kummisetä osa III:n.

Vuonna 1979 tekojensa syyllisyydestä musertunut Michael Corleone yrittää vanhoina päivinään siirtyä pois rikollisilta poluilta. Tehdessään diiliä Vatikaanin pankin kanssa, Michael joutuu kuitenkin keskelle sotkua, kun hänen veljenpoikansa Vincent Mancini ajautuu riitoihin rikolliskilpailijansa Joey Zasan kanssa.

Al Pacino nähdään kolmatta ja viimeistä kertaa Michael Corleonen roolissa. Annettuaan käskyn veljensä murhasta, Michaelia on ruvennut painamaan syyllisyys, minkä takia hän yrittää luopua mafiapuuhista ja viedä toimiaan laillisempiin suuntiin ennen kuolemaansa. Pacino tulkitsee jälleen kerran hahmoaan hienosti, erityisesti, kun pääsemme nyt näkemään hyvin erilaisia puolia ikääntyvästä Michaelista. On ollut mielenkiintoista seurata Michaelin matkaa läpi trilogian ja tässä hänen tarunsa viedään hyvin päätökseensä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire Michaelin Connie-siskona, Diane Keaton Michaelin ex-vaimo Kayna, ohjaajan tytär Sofia Coppola ja Franc D'Ambrosio Michaelin ja Kayn lapsina Maryna ja Anthonyna, Andy García Michaelin veljenpoikana Vincent "Vinnie" Mancinina, Joe Mantegna tämän kilpailijana Joey Zasana ja Raf Vallone Michaelia Vatikaani-asioissa auttavana kardinaali Lambertona, minkä lisäksi Al Martino tekee lyhyesti paluun laulaja Johnny Fontanena. Shire saa paremmin ruutuaikaa ja tekemistä kuin aiemmin trilogiassa, minkä lisäksi myös Keaton nostetaan hyvin esille, Kayn ja Michaelin keskustellessa suhteensa epäonnistumisista. Roolistaan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut García on nappivalinta Vinnien osaan, kanavoiden roolityössään Pacinon henkeä kahdesta ensimmäisestä Kummisedästä. D'Ambrosio pääsee vain hetkittäin näyttämään kykyjään Anthony-poikana, kun taas Sofia Coppola on aivan liikaa ruudulla Mary-tyttärenä. Ei ole mikään ihme, että Coppola "voitti" suorituksellaan huonoimman naissivuosan ja uuden tähden Razzie-palkinnot; niin pökkelö hän roolissaan on. Coppolalle tuottaa suuria vaikeuksia ilmaista uskottavia tunteita tai puhua repliikkejään luontevasti. On selvää, että hän sai roolin puhtaasti ohjaajaisänsä kautta ja viimeisenä oljenkortena. Maryn rooli taisi olla alusta asti kirottu, sillä aluksi rooliin valittu Julia Roberts jätti projektin muiden töiden takia, Rebecca Schaefferin oli tarkoitus koe-esiintyä rooliin, mutta hänet murhattiin ja myöhemmin valittu Winona Ryder poistui elokuvasta viime hetkellä vakavan heikkohermoisuuden takia. Laulajatähti Madonna yritti saada roolin, mutta ohjaaja Coppola koki hänet liian vanhaksi osaan. Onneksi Sofia Coppola on myöhemmin osoittanut lahjansa kameran takana, seuratessaan isänsä jalanjälkiä ohjaajana.

Aloitin Kummisetä osa III:n katsomisen hieman ristiriitaisin tuntein. Olin erittäin innoissani siitä, että näkisin vihdoin, kuinka trilogia päättyy, mutta samalla minua epäilytti, sillä olin kuullut elokuvasta ennakkoon niin vaihtelevia mielipiteitä. Jotkut sanovat, että se on aliarvostettu, kun taas jotkut ovat sitä mieltä, että se on huono teos ja jopa vesittää koko trilogian. Kerran kun mainitsin eräälle, että olen nähnyt vain kaksi ensimmäistä Kummisetää, minulle sanottiin, ettei minun kannata koskaan katsoa kolmatta. Nyt kun olen viimein nähnyt Kummisetä osa III:n, täytyy todeta, että olin tyytyväinen näkemääni. Ei elokuva ole edeltäjiensä veroinen, muttei mielestäni haukkujensakaan arvoinen - pois lukien toki Sofia Coppolan roolisuoritus. Se on oikein mainio filmi ja kuten jo sanoin, on mielenkiintoista nähdä, kuinka Michael Corleonen tarina ja matka rikollisuuden parissa viedään päätökseensä.

Tämänkin Kummisetä-teoksen kesto lähentelee jopa kolmea tuntia, vaikka kyseessä onkin trilogian lyhyin osa. On pakko myöntää, että tätä katsoessa pitkä kesto kyllä tuntui paikoitellen, sillä tarina ei ole yhtä mukaansatempaava kuin edellisissä osissa. Vaikka päätarina Michaelin ikääntymisestä, rikollisuudesta poistumisesta ja seuraajan valitsemisesta Corleonen rikollisperheen johtoon on onnistunut, löytyy seasta hieman tylsähköjä sivuraiteita. Koko Vatikaaniin liittyvä talousjuonittelu on hieman kömpelösti toteutettu ja loppupeleissä voi huomata, kuinka vähän siitä onkaan kiinnostunut. Siihen liittyvät kohtaukset tuntuivat muuta leffaa raskassoutuisemmilta. Parasta Vatikaaniin liittyvässä kuviossa on oikeastaan kohtaus, missä Michael vihdoin tunnustaa tekonsa kardinaalille ja Pacino pääsee tosissaan loistamaan.

Kiinnostavimmat puolet elokuvassa liittyvät kuitenkin Michaelin ja Vinnien juonikuvioihin ja kuinka hahmoja peilataan hyvin toisiinsa. Garcían roolityöstä löytyy tosiaan paljon samaa kuin Pacinosta kahdessa ensimmäisessä Kummisedässä, mutta hänen hahmonsa on erilainen. Siinä, missä Michael aloitti matkansa vahvasti kieltäytyen roolista Corleonen perheen puuhissa, Vinnie olisi innokkaasti näyttämässä kykyjään rikollishommissa. Vinnien eteneminen urallaan ja Michaelin pahan vallan hiipuminen johtavat todella jännittävään ja tehokkaaseen loppuhuipennukseen. Jos toisen tunnin aikana Vatikaanikuviot saivat pienesti pitkästymään, viimeinen vajaa tunti pitää tiukasti mukanaan ja saa sydämen lyömään kovempaa, kun Kummisetä-trilogia viedään tyylikkäästi päätökseensä.

Ohjaajana toimii tietty edellisetkin osat ohjannut Francis Ford Coppola. Vaikka Coppola näyttääkin lahjakkuutensa jälleen, ei Kummisetä osa III:sta löydy samaa intohimoa ja vimmaa kuin kahdesta edeltäjästään. Tämä johtuu varmasti siitä, että kuten alussa kerroin, Coppola koki pitkään tarinan päättyneen Kummisetä osa II:n myötä. Coppolan ja Puzon työstämä käsikirjoitus on oivallinen, joskin turhan monimutkikas ja epätasainen tietyissä puolissa. Tekniseltä puoleltaan elokuva on tietty huippuluokkaa. Kuvaus on erinomaista ja siinä hyödynnetään samaa valo-varjo-kikkailua ja väreillä leikittelyä kuin edeltäjissä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat näyttävät ja äänimaailma hyvin rakennettu. Tällä kertaa musiikeista vastaa ohjaajan isä Carmine Coppola, joka oli edellisissä osissa auttanut Nino Rotaa melodioissa. Carmine tekee oivaa työtä ja hyödyntää tietty Rotan sävelmiä läpi leffan.

2010-luvun lopulla Coppola palasi takaisin Kummisetä osa III:n pariin, koettuaan pitkään, ettei elokuvan teatterijulkaisusta tullut sellainen kuin hän olisi halunnut. Vuonna 2020 hän julkaisikin uudestaan leikatun version filmistä, joka kantaa vähän liiankin paljastavaa nimeä (eli nyt, jos et ole elokuvaa nähnyt, kannattaa lukeminen lopettaa tähän) Mario Puzo's The Godfather, Coda: The Death of Michael Corleone. Uusi leikkaus on muutaman minuutin teatteriversiota lyhyempi, siinä on erilainen alku ja loppu, jotkut kohdat on leikattu pois ja joidenkin hetkien paikkaa on vaihdettu. Itse katsoin elokuvasta alkuperäisen teatteriversion.

Yhteenveto: Kummisetä osa III on erittäin mainio päätös upealle trilogialle, vaikka jääkin pahasti edellisten osien varjoon. Al Pacino jatkaa loppuun asti loistotyötään Michael Corleonena ja on kiehtovaa seurata, kuinka hahmon tarina viedään loppuunsa. Hahmon vaikeita suhteita perheenjäseniinsä syvennetään oivallisesti, näyttäen Michaelin kertomuksen traagisuutta. Andy García toimii todella hyvänä tulokkaana Vinnien osassa, joka olisi innokkaasti nousemassa Corleonen perhebisnesten johtoon. Nämä kuviot vangitsevat, mutta sen sijaan Vatikaaniin liittyvät jutut saavat noin kolmituntisen leffan laahaamaan aika ajoin. Elokuvan kompastuskivenä toimii myös Sofia Coppolan kehno roolisuoritus Michaelin tyttärenä. Francis Ford Coppola suoriutuu ohjaajana jälleen pätevästi, joskin hänen työstään ei löydy samaa intoa kuin kahdessa aiemmassa Kummisedässä. Tekniseltä puoleltaan filmi on myös onnistunut. Kummisetä osa III ei ole edeltäjiensä veroinen mestariteos, mutta se on silti oikein hyvä rikosdraama ja toimiva huipennus trilogialle. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather Part III, 1990, Paramount Pictures, Zoetrope Studios

Arvostelu: Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990)

CHILD'S PLAY 2 - MURHAAVA NUKKE

CHILD'S PLAY 2

Ohjaus: John Lafia

Pääosissa: Alex Vincent, Brad Dourif, Christine Elise, Jenny Agutter, Gerrit Graham, Peter Haskell, Beth Grant ja Greg Germann

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ongelmia kuitenkin muodostui, kun australialaisfirma Qintex oli ostamassa ensimmäisen elokuvan tehneen United Artistsin, eikä firmaa kiinnostanut kauhuleffojen teko. Yhtiö alkoikin kauppaamaan jatko-osaa, josta kiinnostuivat studiot Paramountista Foxiin ja Warner Brosiin, kunnes Universal Pictures nappasi elokuvasarjan oikeudet. Kuvaukset käynnistyivät ja Child's Play 2 - murhaava nukke sai ensi-iltansa marraskuussa 1990. Tämäkin leffa oli taloudellinen hitti, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Child's Play 2 - murhaavaa nukkea, vaan ainoastaan alkuperäisen elokuvan, sekä sen uudelleenfilmatisoinnin Child's Play (2019). Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa Chucky-nimisen televisiosarjan muodossa, päätin vihdoin katsoa leffat läpi ja arvostella ne valmistautumisena sarjaan. Noin viikko ensimmäisen Child's Playn jälkeen katsoin Child's Play 2 - murhaavan nuken.

Kun kukaan ei usko Karenia ja hänen poikaansa Andya murhaavasta Chucky-nukesta, Karen joutuu mielisairaalaan ja Andy otetaan huostaan sijaisperheelle. Samaan aikaan Good Guy -nukkeja valmistava yhtiö korjaa tuhoutuneen Chucky-nuken, todistaakseen perheen syytökset vääriksi, mutta nukke herääkin takaisin henkiin ja lähtee Andyn perään.

Karen-äitiä edellisessä osassa näytellyt Catherine Hicks ei tee paluuta jatko-osassa, mutta Alex Vincent nähdään toistamiseen pienenä Andy-poikana, joka on pahasti traumatisoitunut ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Asiaa ei yhtään auta se, ettei kukaan usko hänen kertomustaan ja että hänen äitinsä on viety pois. Parin vuoden varttumisen myötä Vincent tekee lahjakkaampaa työtä kuin viimeksi, pitäen silti vahvan sympaattisuutensa läsnä läpi leffan.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Andyn uusi sijaisperhe Simpsonit, johon kuuluvat pariskunta Marge ja Homer... ei kun siis Joanne ja Phil (Jenny Agutter ja Gerrit Graham), sekä heidän kapinoiva adoptiotyttärensä Kyle (Christine Elise). Joanne ja Phil ovat niitä tavanomaisen tylsiä tyyppejä, jotka eivät tietenkään usko Andyn puheita murhaavasta nukesta, aiheuttaen tietty lisää ongelmia. Kyle taas vaikuttaisi aluksi olevan liiankin tyypillinen angstaajateini, kunnes Andyn kautta hahmo alkaa pehmentyä ja näiden kahden adoptiolapsen välille muodostuva lähes sisaruksellinen side on lopulta filmin kantava voima.

     Mutta tietysti varmaan ihan jokainen ryhtyy katsomaan elokuvaa juurikin sen murhaavan nuken, Chuckyn (äänenä jälleen Brad Dourif) takia. Hahmo on jälleen kaikin tavoin upeasti toteutettu. Sen lisäksi, ettei voi muuta kuin ihailla efektitiimin vaikuttavaa työtä animatroniikkanuken kanssa, hahmo on kirjoitettu todella voimakkaaksi persoonaksi, jonka Dourif lopulta todella herättää henkiin äänensä voimalla. Jossain kohtaa sitä jälleen unohtaa katsovansa erikoistehostetta, sillä niin aidon elävältä Chucky on saatu näyttämään.

Kenties vielä Chuckyn hienoa toteutusta enemmän äimistelin sitä, kuinka hyvä elokuva Child's Play 2 - murhaava nukke onkaan. Lähes jokainen kauhuelokuvasarja sukeltaa tasoltaan välittömästi vahvan, klassikoksi muodostuneen avauselokuvan jälkeen, mutta Child's Play 2 - murhaava nukke on hämmentävän laadukas jatko-osa - jopa parempi kuin sen tarvitsisi olla. Ihan ei alkuperäisen elokuvan tasoa saavuteta, mutta leffa kyllä pyyhkii lattioita monilla muilla kauhujatko-osilla, kuten Halloween II - tappajan paluulla (Halloween II - 1981), Perjantai 13. päivä, osa 2:lla (Friday the 13th Part 2 - 1981) ja Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kostolla (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985). Vaikka tapa palauttaa Chucky takaisin henkiin onkin hieman hätäisesti tehty, heti sen jälkeen filmi lähtee mainiosti käyntiin. Tarina pitää hyvin otteessaan ja vajaan puolentoista tunnin kestossa ei aika ehdi käydä pitkäksi.

Tunnelma on tässäkin filmissä hyvin rakennettu ja jännite pysyy kaiken aikaa yllä. Jälleen iso osa jännityksestä muodostuu siitä, kun odottaa, milloin nukke vihdoin paljastaa olevansa elossa. Paikoitellen jännitettä nostetaan korkeammaksi ja mukana on muutama erittäin tiivistunnelmainen kohtaus - etenkin elokuvan loppuhuipennus, missä huomaa, kuinka paljon välittää Andysta ja Kylesta. Monien kauhuleffojen ongelmaksi koituu, että haluaa nähdä murhaajan voittavan, mutta tässä todella pelkää hahmojen puolesta. Kauhun lisäksi elokuvasta löytyy myös huumoria, tosin kieroa ja synkkää kuten Chucky itse. Kieroja juttuja on kaikin puolin luvassa läpi leffan ja paikoitellen elokuva jopa yllättää sillä, kuinka pitkälle se uskaltaa mennä. 

Tom Hollandin sijaan ohjaajana toimii tällä kertaa John Lafia, joka tekee oikein mainiota työtä kauhua ja kieroa huumoria yhdistelevän tunnelman kanssa. Käsikirjoittajana jatkava Don Mancini hyödyntää viimeksi nähtyjä juttuja, mutta tuo mukaan jonkinlaista twistiä, jotta homma pysyy yhä mukaansatempaavana. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi siinä hyödynnetään valoja ja varjoja tyylikkäästi. Lavasteet ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja pitäähän sitä vielä kerran hehkuttaa Chuckyn tehnyttä efektitiimiä. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Graeme Revellin säveltämät musiikit lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Child's Play 2 - murhaava nukke on jopa yllättävän mainio jatko-osa kauhuklassikolle. Suurimman osan kauhuklassikoiden jatko-osista sukeltaessa laadun puolesta, Chucky-nuken uudet seikkailut pitävät menoa korkeammalla kuin edes tarvitsisi. Jännite on tässäkin filmissä hyvin rakennettu ja on jälleen erityisen tiivistunnelmaista odotella, milloin Chucky päättää osoittaa olevansa elossa ja hyökkää. Loppuhuipennus vasta onkin karmiva. Tehostetiimi vain parantaa työtään Chucky-nuken parissa ja vähän väliä katsojana saattaa unohtaa, että kyseessä on kulisseista liikuteltu nukke, eikä oikeasti elävä ja häijy olento. Pieni Alex Vincent on toistamiseen mainio Andy-pojan roolissa ja Christine Elise on oiva valinta Kyleksi, jonka kanssa Andylle muodostuu aidosti sympaattinen sisarusmainen suhde, joka toimii filmin kantavana voimana. Kaiken kaikkiaan Child's Play 2 - murhaava nukke toimii todella hyvänä jatkona ja nyt jännitänkin lähinnä sitä, pysyykö taso samana enää seuraavissa jatko-osissa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Child's Play 2, 1990, Universal Pictures

Arvostelu: Piina (Misery - 1990)

PIINA

MISERY

Ohjaus: Rob Reiner
Pääosissa: James Caan, Kathy Bates, Richard Farnsworth, Frances Sternhagen ja Lauren Bacall
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Misery, eli suomalaisittain Piina perustuu Stephen Kingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1987. Tuottaja Andrew Scheinman luki kirjan lentokoneessa, innostui siitä ja ehdotti sitä heti ohjaajaystävälleen, Rob Reinerille, joka oli jo ohjannut Kingin kirjaan perustuneen elokuvan Stand by Me - viimeinen kesä (Stand by Me - 1986). Reiner ihastui tarinaan ja halusi ohjata leffan sen pohjalta. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Piina sai maailmanensi-iltansa 29. marraskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti ja se sai suurta ylistystä kriitikoilta. Elokuva oli jopa ehdolla monista palkinnoista ja sen naispäätähti Kathy Bates voittikin mm. parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot! Itse en valitettavasti ollut nähnyt Piinaa aiemmin. Olin kuullut siitä jo vuosia sitten, mutten ollut katsonut leffaa. Kun huomasin, että elokuva täyttää 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Menestyskirjailija Paul Sheldon joutuu auto-onnettomuuteen lumisella vuoristotiellä. Hänet löytää hänen suuri ihailijansa Annie Wilkes, joka vie Paulin kotiinsa. Aluksi Annie vaikuttaa lempeältä hoitajalta, mutta vähitellen Paulille alkaa käydä selväksi, että tämän fanitus on muuttunut painajaismaiseksi pakkomielteeksi...

Ties ketkä näyttelijät kieltäytyivät kirjailija Paul Sheldonin roolista, kun sitä heille tarjottiin. Kieltäytyjien listalla on niinkin tunnettuja nimiä kuin Harrison Ford, Dustin Hoffman, Robert Ne Niro, Al Pacino, Michael Douglas, Gene Hackman, Robert Redford ja Jack Nicholson, joista jälkimmäinen ei halunnut enää esiintyä Kingin kirjaan perustuvassa leffassa Hohdon (The Shining - 1980) jälkeen. Suuri osa heistä kieltäytyi, koska Paul joutuu olemaan lähes koko leffan ajan sängyssä tai pyörätuolissa. Lopulta rooliin uskaltautui James Caan ja hyvä niin, sillä Caan on loistava roolissaan. Caan tuo upeasti esille Paulin erilaiset tunnetilat ja pystyy ilmeillään ja äänellään viestimään, mitä kaikkea hänen päässään liikkuu. Jatkuva makoilu ja istuskelu on varmasti käynyt jossain kohtaa tylsäksi kuvauksissa, mutta Caan hoitaa hommansa kunniakkaasti loppuun saakka.
     Toinen syy, miksi monet näyttelijät kieltäytyivät roolista, oli, että he kokivat Annie Wilkesin nousevan isommin esille kuin Paulin. Ja näinhän siinä kyllä käykin. Vaikka Caan on erittäin hyvä Paulina, show'n varastaa täysin Annieta näyttelevä Kathy Bates. Bates on ilmiömäisen fantastinen roolissaan, eikä mikään ihme, että hän voitti roolisuorituksellaan mm. Oscar-palkinnon. Batesin saama Oscar-pysti on muuten ainoa Oscar-palkinto, mikä on annettu millekään Stephen King -filmatisoinnille. Bates onnistuu muuttumaan salamannopeasti mitä ihanimmasta ja lempeimmästä naisesta täydeksi psykopaatiksi ja takaisin täysin saumattomasti. Hän on aidosti pelottava roolissaan, mutta samalla on myös huvittavaa, kuinka Annie on syvästi uskonnollinen, eikä suostu esimerkiksi kiroilemaan. Pelko syntyy Annien ennalta-arvaamattomuudesta ja katsojana jännittää kaiken aikaa, mitä Annie päättää seuraavaksi tehdä.
     Elokuvassa nähdään myös Lauren Bacall Paulin kirja-agenttina, Richard Farnsworth Paulia etsivänä sheriffinä ja Frances Sternhagen sheriffin vaimona.

Voi, miksi ihmeessä minä olen pitkittänyt Piinan katsomista?! Kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista Stephen Kingin kirjoihin perustuvista elokuvista, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista trillereistä! Elokuva nappasi minut koukkuunsa ensiminuuteista lähtien, eikä todellakaan päästänyt irti, ennen kuin lopputekstit olivat pyörineet loppuun saakka. Jännitystä rakennetaan mestarillisin tavoin ja kyllä huomaa, että ohjaaja Rob Reiner katsoi ison läjän Alfred Hitchcockin klassikkofilmejä valmistautuessaan Piinan tekoon, sillä elokuvassa vallitsee vahva hitchcockmaisuus. Elokuva on todella vahva suoritus psykologisessa kauhussa, avatessaan tätä inhottavaa kauhuskenaariota pikkuhiljaa. Paulin jalat ja toinen käsi ovat rikkoutuneet, eikä hän pysty tekemään mitään yksin. Kun Annien todellinen luonne paljastuu, aluksi lämmin ja mukava mökki alkaa tuntua painostavalta vankilalta. Ulos ei voi mennä, sillä siellä on kova pakkanen ja lunta sataa, eikä lähistöllä ole talon taloa. Lähin kaupunki on pieni kylänpahanen ja sinnekin on pitkä matka.

Elokuvan nimi on kyllä todella osuva, sillä piinastahan tässä on kyse. Tunnelma on erittäin tärkeä osanen filmin onnistumista ja se on saatu luotua täydellisesti. Harmi vain, että nimen suomennoksessa katoaa osa nimen nerokkuudesta, sillä alkuperäinen nimi Misery ei tarkoita pelkkää piinaa ja kurjuutta, vaan kyseessä on Paulin kirjojen päähenkilön nimi, jota Annie fanittaa hullun lailla (kirjaimellisesti). Nämä kirjat saadaan filmin kautta tuntumaan todellisilta, jolloin myös Paul vaikuttaa todelliselta henkilöltä. Annie taas on yliampuva persoona, mikä pohjautuu Kingin oudoimpiin ihailijoihin, joten periaatteessa elokuvan tarina voisi ihan hyvin tapahtuakin tosielämässä. Se myös tekee leffasta entistä pelottavamman. Leffasta löytyy pari äkkisäikäytystä, mutta pääasiassa sen kauhupuoli perustuu hitaaseen tunnelman rakentamiseen, kunnes lopussa kaikki päästetään valloilleen. Filmi hyödyntää erinomaisesti Annien mökkiä ja sen luomaa klaustrofobista tunnetta. Katsoja viedään Paulin pään sisälle, kun tämä yrittää epätoivoisesti keksiä tavan paeta. Piina on kaikin puolin nerokas tapaus ja pitkästä aikaa minulle heräsi suuri mielenkiinto lukea kirja, mihin elokuva perustuu.

Ohjaaja Rob Reiner oli tosiaan aiemmin ohjannut Stephen King -filmatisoinnin Stand by Me - viimeinen kesä, mikä on myös aika lailla mestariteos. Reiner on selkeästi oikea herra hommaan, sillä hän sai loihdittua kaksi upeaa filmiä Kingin kirjojen pohjalta. William Goldmanin käsikirjoitus on myös erinomainen ja hänen kirjoittamansa dialogit Paulin ja Annien välille ovat koukuttavia. Teknisestikin Piina on vaikuttava teos. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja huolellisesti. Mukana on paljon hienoja otoksia, ja kuvasommittelija on todella tiennyt, milloin käyttää laajaa kuvaa ja milloin tiukkaa lähikuvaa. Yksi suosikkikuvistani on, kun sheriffi etsii Paulin autoa ja kiipeää rinnettä ylös, samalla kun kamera kääntyy, paljastaen katsojalle lumen alta pilkottavan auton renkaan. Valaisuakin hyödynnetään esimerkillisesti. Leikkauksessa rytmitys on työstetty prikuulleen oikeaksi. Annien talon lavasteet ovat yksityiskohtaiset ja Paulin rikkoutuneiden ja paleltuneiden jalkojen maskeeraukset ovat ällöttävät. Lisäksi on pakko kehua heitä, jotka ovat työstäneet leffassa käytetyt "Misery"-kirjat. Kirjojen kansien tyylikkäät kuvat herättävät tunteen siitä, että ne olisivat todellisia ja voi olla, että jotkut katsojista alkavat leffan aikana jopa toivomaan, että ne todella olisivat aitoja opuksia. Äänimaailmakin on hyvin luotu ja Marc Shaimanin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä leffan painostavaan henkeen.

Yhteenveto: Piina todella on piinaava elokuva. Sen hitaasti rakentuva ja yhä vain jännittävämmäksi muuttuva tunnelma ympäröi katsojan salakavalasti ja sitten puristuu tiukasti ympärille. Lopulta ei voikaan muuta kuin sydän hakaten seurata Paulin yritystä karata turhankin innokkaan faninsa kynsistä. James Caan on loistovalinta Pauliksi, mutta lopulta huikeimman työn tekee psykoottista Annieta näyttelevä Kathy Bates, joka todella ansaitsi palkintonsa. Bates on aidosti hyytävän pelottava roolissaan, mitä ei yhtään auta hahmon käytöksen arvaamattomuus. Ohjaaja Rob Reiner saa näyttelijöistään kaiken irti ja luo tunnelmaa mestarillisesti. Reinerin työstä voi huomata Hitchcockin vaikutteet, mutta silti herra onnistuu tekemään filmistä omannäköisensä. Musiikki vain auttaa tunnelmassa ja tekninen puoli on muutenkin taiturimaista. Lopputuloksena on yksi lajityyppinsä parhaista filmeistä. Erinomainen trilleri, mitä suosittelen aivan kaikille! Vielä kun Piinan äärimmäisen harvinaisen, kotimaisen Blu-ray -julkaisun löytäisi joskus jostain...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Misery, 1990, Castle Rock Entertainment, Nelson Entertainment

Arvostelu: Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990)

TANSSII SUSIEN KANSSA

DANCES WITH WOLVES

Ohjaus: Kevin Costner
Pääosissa: Kevin Costner, Mary McDonnell, Graham Greene, Rodney A. Grant, Floyd Red Crow Westerman, Jimmy Herman, Nathan Lee Chasing His Horse, Robert Pastorelli, Tony Pierce ja Larry Joshua
Genre: draama, western
Kesto: 3 tuntia 1 minuuttia - Special Edition: 3 tuntia 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Tanssii susien kanssa perustuu Michael Blaken samannimiseen kirjaan vuodelta 1988. Blake työsti tarinan alunperin elokuvakäsikirjoitukseksi, muttei saanut sitä myytyä, jolloin näyttelijä Kevin Costner ehdotti, että hän muokkaisi sen kirjaksi. Blake teki niin, mutta hänellä kesti kauan saada kirja myytyä. Kun kirja oli saatu julkaistua, Costner osti sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 1989 ja lopulta Tanssii susien kanssa sai maailmanensi-iltansa 19. lokakuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin ennustettiin, elokuva oli iso menestys, mikä sai paljon ylistystä kriitikoilta ja mikä voitti useita palkintoja, kuten seitsemän Oscaria (mm. paras elokuva, ohjaus, kuvaus ja paras musiikki) kahdestatoista ehdokkuudestaan. Itse en ollut koskaan nähnyt filmiä aiemmin, mutta olin toki tiennyt siitä jo vuosia. Kun huomasin, että leffa juhlii 30-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja teinkin niin yhdessä isäni ja serkkuni kanssa.

Vuonna 1863 Yhdysvaltain sisällissodan aikaan luutnantti John J. Dunbar lähetetään huolehtimaan kaukaisesta vartioasemasta yksin. Siellä John kohtaa sioux-intiaaniheimon, jonka kanssa hän ystävystyy, vaikka se tarkoittaakin sitä, että hänet tuomitaan petturiksi armeijan silmissä.

Pääroolissa luutnantti John J. Dunbarina nähdään elokuvan ohjaaja Kevin Costner, josta en ole koskaan erityisemmin innostunut näyttelijänä. Costner osaa kyllä näytellä, mutta hänestä löytyy myös tiettyä puisevuutta ja tylsyyttä, mikä on saanut minut usein ihmettelemään, miksi hänestä nousi niin iso stara? Tässä Costner kuitenkin toimii pääasiassa oikein hyvin, vaikka ohjaa itseään. Luutnantti Dunbar on aika haaveileva ja pohtiva tapaus, mihin Costner sopii, etenkin äänensä kautta. Dunbarin kirjoittaessa päiväkirjaansa, elokuvassa kuullaan hänen kertojaääntään ja jokin Costnerin äänessä on hyvin rauhoittavaa ja miellyttävää. Tiukan paikan tullen Dunbar on valmis tositoimiinkin ja on kiinnostavaa seurata, kuinka hän käyttää eri taitojaan selvitäkseen tilanteista.

Luutnantti Dunbarin kohtaamiin sioux-intiaaneihin kuuluvat mm. päällikkö Kymmenen Karhua (Floyd Red Crow Westerman), hiljainen Potkiva Lintu (Graham Greene), soturi Tuuli Hiuksissaan (Rodney A. Grant), sekä heimon tavoille oppinut valkoihoinen nainen Seisoo Nyrkki Pystyssä (Mary McDonnell). Westerman, Greene ja Grant tekevät kaikki erinomaista työtä ja heistä huokuu oikeanlainen arvokkuus ja mystisyys, mutta valitettavasti McDonnell ei onnistu vakuuttamaan. Jokin hänen näyttelemisessään tuntui vain yli- tai alisuorittamiselta, eikä hän ollut kummoinen roolissaan. Intiaanihahmot olivat ainakin itselleni pääasiassa mielenkiintoisempia tapauksia kuin itse Dunbar, joten elokuva oli koukuttavimmillaan, kun Dunbar alkoi opetella heidän kanssaan uusia tapoja ja opetti heille vastaavasti omia tapojaan.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Pastorelli idiootti Timmonsina, sekä Tony Pierce ja Larry Joshua ärsyttävinä armeijan sotilaina. Maininnan arvoinen on myös vartioaseman lähistöllä kiertelevä susi, mille Dunbar antaa nimeksi "Kaksi Sukkaa" sen tassujen värien vuoksi ja jota esittää kaksi koulutettua sutta Teddi ja Buck.

Hyvin nopeasti käy selväksi, ettei Tanssii susien kanssa kaltaista elokuvaa enää tehtäisi tänä päivänä - tai ainakaan se ei olisi rahallisesti kannattavaa. Westernleffat ovat muutenkin kuoleva laji Hollywoodissa, minkä lisäksi tällä sattuu olemaan kestoa kolme tuntia (neljä tuntia, jos katsoo pidennetyn version), eikä kyseessä todellakaan ole erityisen nopeatempoinen tapaus. Tanssii susien kanssa kulkee eteenpäin rauhallisesti, eikä sillä ole kiire minnekään. Se pysähtyy kaiken aikaa ihastelemaan mielettömän upeita maisemia, joissa ihmisen kädenjälki ei vielä näy ja siinä on useita hiljaisia hetkiä, joissa hahmot vain ovat, eivätkä tee mitään erityistä tai juonta edistävää. Monille nykynuorille tämä tekee filmistä todella raskassoutuisen, enkä ihmettele, jos monet kutsuisivat elokuvaa tylsäksi. Vielä muutamia vuosia sitten olisin itsekin pitänyt tätä pitkäveteisenä. Nyt olin lähinnä hämilläni, kuinka hyvin elokuva onnistuikaan nappaamaan minut mukaansa. Amerikan alkuasukasheimot ovat tunnettuja läheisestä suhteestaan luontoon ja siksi on vain osuvaa ja äärimmäisen tärkeää, että elokuva jaksaa keskittyä maisemiin niin paljon. Suuren osan leffasta vain ihailin kauniita kuvia ja harmittelin päässäni, ettei tällaisia elokuvia enää tehdä.

On hyvä, että elokuva vie aikansa, kun ottaa huomioon, kuinka kauan aikaa Dunbar leffan mukaan viettää aikaa vartioasemalla. Tutustuminen siouxeihin vie myös oman aikansa ja kuten sanoin, on todella kiehtovaa seurata, kun eri kulttuurien edustajat alkavat opettamaan toisiaan. Leffa osoittaa, kuinka kielimuuri ei lopulta ole este, jos löytyy yritystä ja sinnikkyyttä. Näistä hetkistä löytyy myös oivaa huumoria, eikä kyseessä todellakaan ole mikään totinen draamateos. Muutamasta kohtaa löytyy lisäksi vauhtia, kun intiaanit esimerkiksi jahtaavat biisoneita tai kun siouxit taistelevat toista heimoa vastaan. Ja tietysti leffa sisältää romantiikkaakin ja siitä itse asiassa minulta löytyy kritisoitavaa. Elokuvan rakkaustarina ei nimittäin mielestäni täysin toimi. Costnerilta ja McDonnellilta ei erityisemmin löydy kemiaa, jolloin elokuva käy silloin hieman pitkäveteiseksi, kun se alkaa tosissaan keskittyä rakkauspuoleen. Pidinkin elokuvan ensimmäisestä puoliskosta enemmän kuin toisesta. Vasta loppupäässä leffan kesto alkoi tuntumaan ja tarinan olisi voinut viedä päätökseen aikaisemmin. Jos McDonnellin tilalla olisi joku toinen ja romanssi toimisi paremmin, pitäisin Tanssii susien kanssa -elokuvaa kokonaisuutena erinomaisena. Jo nyt se on kuitenkin mielestäni hieno teos, mistä löytyy paljon erinomaisia asioita ja hetkiä. Veikkaan, että tulevaisuudessa uudelleenkatselut ja oma ikääntymineni saavat minut arvostamaan elokuvaa enemmän.

Näyttelemistä parempaa työtä Costner tekee ohjaajana. Costner luo elokuvaan mukaansatempaavan tunnelman, vaikka tarina kulkee hitaasti eteenpäin. Hän ymmärtää, kuinka tuoda luonnon merkitys mukaan filmiin ja jo vuonna 1990 oli rohkea ratkaisu käyttää näin paljon aikaa maisemakuviin. Käsikirjoituksesta vastaa Tanssii susien kanssa -kirjan kirjoittanut Michael Blake, joka tosiaan alunperinkin halusi kertoa tarinan elokuvan muodossa. Blaken teksti on oivallista ja hän käyttää kertojaääntä hyödyksi taidokkaasti. Tanssii susien kanssa on todella upeasti kuvattu ja pääasiassa erittäin hyvin leikattu. Valaisu on yökohtauksissa oivallista, minkä lisäksi 1860-luvun lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut. Äänipuolikin on hyvin rakennettu ja tekijät ovat tienneet, milloin hyödyntää hiljaisuutta ja milloin soittaa John Barryn mainioita sävelmiä.

Elokuvasta on olemassa noin tunnin pidempi, eli yhteensä neljä tuntia kestävä versio. Mukana on paljon pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia, minkä lisäksi jotkut kohtaukset ovat hieman eri tavalla järjesteltyjä. Itse näin kolmen tunnin teatteriversion, mutta aion seuraavan kerran katsoa pidennetyn version, vaikka hieman karmiikin, jos se sitten tuntuu mielestäni pitkäveteiseltä...

Yhteenveto: Tanssii susien kanssa on hieno lännenelokuva, millaista ei enää tänä päivänä tehtäisi - ainakaan tässä mittakaavassa. Kolmen tunnin kestoon mahtuu paljon rauhallista olemista ja maisemien ihastelua. Jos leffa tehtäisiin vuonna 2020, siitä leikattaisiin vähintäänkin puoli tuntia pois. Monille nuorille katsojille elokuva voi tuntua pitkäveteiseltä ja vaikka täytyy myöntää, että loppupäässä kesto alkoi kyllä tuntumaan (lähinnä hieman kömpelön rakkaustarinan vuoksi), olin muuten täysin myyty. Kevin Costner onnistui vakuuttamaan minut ohjaustaidoillaan. Sioux-intiaanien ollessa vahvasti yhtä luonnon kanssa, on myös hyvä, että elokuvakin jaksaa ihastella luonnon ihmeitä - etenkin kun elokuva on näin huikean hyvin kuvattu. Kulttuurien kohtaamista on kiehtovaa seurata ja siihen mahtuu myös paljon hilpeitä tilanteita. Jännitystä on luvassa, eikä toimintaakaan puutu. Mary McDonnellin mitäänsanomattoman roolisuorituksen vuoksi romanttinen puoli kuitenkin lässähtää ja tiputtaa pisteitä. Siitä huolimatta Tanssii susien kanssa on upea filmi, mikä kaikkien westernfanien ja kunnon elokuvaharrastajien täytyy katsoa ainakin kerran elämässään. Siitä huolimatta en olisi itse antanut tälle kaikkia pystejä, eikä kyseessä ole mielestäni ilmestymisvuotensa paras teos. Se rooli menee omissa silmissäni joko Mafiaveljille (Goodfellas - 1990), Saksikäsi Edwardille (Edward Scissorhands - 1990) tai Piinalle (Misery - 1990).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dances with Wolves, 1990, Tig Productions, Majestic Films International, Allied Filmmakers

Arvostelu: Mafiaveljet (Goodfellas - 1990)

MAFIAVELJET

GOODFELLAS

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Ray Liotta, Robert De Niro, Joe Pesci, Lorraine Bracco, Paul Sorvino, Frank Sivero, Frank Vincent, Frank DiLeo, Tony Darrow, Michael Imperioli, Catherine Scorsese, Gina Mastrogiacomo ja Samuel L. Jackson
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 16

Goodfellas, eli suomalaisittain Mafiaveljet perustuu Nicholas Pileggin kirjaan Wiseguy vuodelta 1985, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Henry Hillin elämästä gangsterina. Ohjaaja Martin Scorsese oli aina ollut kiehtoutunut mafiamaailmasta ja hän innostuikin Pileggin kirjasta. Scorsese soitti välittömästi Pileggille, jonka mukaan Scorsese oli sanonut "olen odottanut tätä kirjaa koko elämäni", mihin Pileggi oli vastannut "olen odottanut tätä puhelua koko elämäni". Scorsese alkoi suunnitella elokuvaa, mutta teki samalla Kristuksen viimeisen kiusauksen (The Last Temptation of Christ - 1988). Scorsese ja Pileggi kirjoittivat yhdessä leffan käsikirjoitusta ja päättivät muuttaa nimen "Wiseguysta" Goodfellasiksi, sillä Brian De Palma oli juuri tehnyt rikoselokuvan nimeltä Wise Guys (1986). Kuvausharjoituksissa Scorsese antoi näyttelijöille paljon vapauksia ja kirjoitti tekstiä uudestaan näyttelijöiden esiintymisen pohjalta. Kuvaukset alkoivat keväällä 1989 ja lopulta Mafiaveljet sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 9. syyskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta. Leffa sai lukuisia palkintoehdokkuuksia, kuten kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon, seitsemän BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, leikkauksen ja puvustuksen palkinnot, sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se ei kuitenkaan voittanut ainuttakaan. Nykyään Mafiaveljiä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana ja esimerkiksi IMDb-sivulla leffa on päässyt parhaiden elokuvien listalla sijalle 19. Itse en valitettavasti ollut aiemmin katsonut tätä elokuvaa, vaikka olen omistanutkin sen jo jonkin aikaa. Nyt kun elokuva viettää 30-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin vihdoin korjata tämän vääryyden ja sivistää itseäni Mafiaveljillä.

Henry Hill on halunnut olla gangsteri niin kauan kuin hän vain muistaa. Lapsesta asti Henry on pyrkinyt mafian piireihin ja vuosien varrella hänestä alkaa muodostua isokin kiho.

Pääroolissa Henry Hillinä nähdään Ray Liotta (nuorena Henrynä Christopher Serrone). On mielenkiintoista seurata Henryn matkaa mafiapiireissä ja nousua kohti huippua. Vaikka katsoja tietää, että hahmo tekee rikollisia hommia, on häntä vaikea olla kannustamatta onnistumaan. Henryn kertojaäänen avulla pääsemme entistä paremmin hahmon pään sisälle ja näemme tapahtumat hänen silmiensä kautta. Liotta on erittäin pätevä roolissaan ja hänkin kehittyy matkan varrella. Liottan täytyy uppoutua gangsterin osaan yhä vain enemmän, mitä pidemmälle tarina kulkee ja suoriutuu roolistaan uskottavasti läpi filmin.

Liotta jää kuitenkin näyttelijänä Henryn mafiaveljiä, Jimmy Conwayta ja Tommy DeVitoa näyttelevien Robert De Niron ja Joe Pescin jalkoihin. Kaksikko kahmi ehdokkuuksia ja itse palkintoja rooleistaan ja täysin ansaitusti. Varsinkin Pesci on täydellinen Tommyna, herkutellen roolillaan läpi leffan ja kiroillen lähes joka repliikissään. Hänen hahmonsa Tommy on pidettävä, mutta samalla hieman karmiva, sillä hänellä on lyhyt pinna ja herkkä liipaisinsormi. De Niro taas huokuu karismaa ja hän on nappivalinta hienosti pukeutuvan ja käyttäytyvän Jimmyn rooliin, joka voi kuitenkin silmänräpäyksessä muuttua vaaralliseksi.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Lorraine Bracco Henryn tyttöystävänä Karenina, Paul Sorvino gangstereiden toimia seuraavana ja tuomitsevana Pauliena, sekä Martin Scorsesen äiti Catherine Scorsese Tommyn äitinä. Martinin isä, Charles Scorsese tekee pienen roolityön leffassa, kuten tekee myös Samuel L. Jackson, joka ei vielä tätä tehdessään ollut iso stara. Kaikki näyttelijät ovat erittäin hyviä siinä, mitä he tekevät. Jokainen hyppää omaan osaansa täydellä antaumuksella - vaikka rooli kestäisi vain yhden kohtauksen verran.

Lukiessaan Nicholas Pileggin Wiseguy-kirjaa, Martin Scorsese äimisteli, ettei mikään muu opus ollut vienyt häntä yhtä taidokkaasti mafiaelämään mukaan ja hän halusi tarjota katsojalle samanlaisen kokemuksen elokuvallaan. Ja siinä hän totta vie onnistui. Mafiaveljet on erinomainen filmi, mikä kuljettaa katsojansa täydellisesti mafiakulttuuriin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. On todella kiehtovaa nähdä gangstereiden elämää ja heidän tapojaan. Katsoja ymmärtää helposti, miksi joku haluaisi ryhtyä sellaiseen elämään, vaikka samalla (ainakin toivottavasti) tietää myös, että se on väärin ja vaarallista - ei vain muille, vaan myös itselle. Jos pääset mafiaan mukaan ja he hyväksyvät sinut, olet osa heitä ja he osa sinua. Jos teet kuten käsketään, et väitä vastaan ylemmälle taholle, maksat velkasi ja käyttäydyt hyvin, tämä jengi on kuin toinen perheesi. He ovat valmiita suojelemaan sinua vaikka omalla hengellään ja kostavat sinun kuolemasi. Jos taas vaikkapa jätät rahoja maksamatta, etkä toimi ohjeiden mukaan ja vielä jos teet näin toistamiseen, voit päätyä takakonttiin ja hakattavaksi - tai pahempaa, suoraan hautaan luoti kallossa.

Sen lisäksi, että Mafiaveljet esittää gangsterikulttuurin kiehtovasti ja Henryn matkan siellä vangitsevasti, on elokuva muutenkin koukuttava. Martin Scorsesen huikea ohjaus, sekä hänen ja Nicholas Pileggin fantastinen käsikirjoitus pitävät katsojasta kiinni leffan alusta loppuun. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu huomattavasti lyhyemmältä, sillä elokuva on kaiken aikaa liikkeessä. Se tarjoaa koko ajan mielenkiintoista seurattavaa, eikä koskaan pysähdy - aivan kuin näiden gangstereiden elämä. Filmi kehittyy läpi leffan Henryn tavoin ja on hyvin vaikea sanoa, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Scorsesen ja Pileggin kirjoittama dialogi ja se, miten näyttelijät sen lausuvat, on ehdottomasti yksi elokuvan parhaista puolista. Replikointi on läpi elokuvan mestarillista ja jo ihan vain hahmojen keskustelut pitävät kiinnostuksen täysillä yllä, etenkin kun tuntuu siltä kuin olisi paikan päällä keskusteluissa mukana. Dialogi on luontevaa - täydellisyyteen hiottua, mutta silti spontaania. Hahmojen väliset keskustelut ovat usein myös todella hauskoja. Elokuva herätti ilmestymisestään lähtien kohua voimakkaalla kielenkäytöllään, mutta omasta mielestäni yli 500 kertaa kuultava "fuck" toimii vain pisteenä i:n tai kirsikkana kakun päällä. Leffa ei myöskään pelkää esittää brutaalia väkivaltaa, kun sille päälle sattuu - aivan kuten todellinen gangsteri.

Mafiaveljet on myös teknisesti todella taidokkaasti tehty. Kuvaus on tyylikästä ja leikkauksessa rytmi on hiottu mahdollisimman iskeväksi. On aivan nerokas idea pysäyttää kuva joka kerta, kun Henry oppii jotain uutta. Aluksi ruudun pysäyttäminen voi tuntua erikoiselta, mutta sekin muuttuu luontevaksi filmin aikana. Leikkaustyyli vaihtelee pitkin leffaa, osoittaen mafiaelämän hektisyyden ja jatkuvan muutoksen. Samalla se pitää kerrontatyylin jatkuvasti tuoreen tuntuisena. Lavasteisiin on panostettu ja puvustajat ovat pistäneet gangsterit hienoihin pukuihin. Maskeeraukset ovat onnistuneet, kuten ovat myös ääniefektit. Läpi elokuvan on tehty erittäin mainioita kappalevalintoja, mitkä säestävät tapahtumia erinomaisesti.

Yhteenveto: Mafiaveljet on upea gangsterifilmi, mikä viskaa katsojan mafian kiehtovaan maailmaan ja pitää rautaisessa otteessaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tarina koukuttaa heti ensimmäisestä kohtauksesta ja ikonisiksi muodostuneista ensirepliikeistä lähtien. Gangsterien tavoin itse filmikin on usein armoton, mutta samalla myös todella viihdyttävä. Se sisältää paljon hauskoja hetkiä, mutta se osaa myös äityä brutaaliksi. Ray Liotta on todella hyvä pääroolissa Henry Hillinä, jonka elämää on mielenkiintoista seurata. Silti hän jää pahasti mielettömän fantastisten Robert De Niron ja Joe Pescin jalkoihin, jotka loistavat molemmat kirkkaina. Jokainen Pescin lausuma kirosana parantaa filmiä entisestään. Muutenkin elokuvan dialogi on läpikotaisin erinomaista ja on yksi osasyy koukuttavuuteen - hahmojen keskusteluja on vain niin vangitsevaa seurata. Martin Scorsesen ohjaus on huikeaa ja hän hyödyntää erilaisia tehokeinoja, kuten pysäytyskuvia nerokkaasti. Tekninen toteutus on muutenkin taiturimaista. Kaiken kaikkiaan Mafiaveljet on aivan mahtava elokuva, mitä suosittelen lämpimästi kaikille - jopa niille, joita rikosleffat eivät yleensä kiinnosta. Mafiaveljet on niin hieno teos, että sen kautta voi monille katsojille avautua täysin uusi maailma elokuvien parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Goodfellas, 1990, Warner Bros.

Arvostelu: Ghost - näkymätön rakkaus (Ghost - 1990)

GHOST - NÄKYMÄTÖN RAKKAUS

GHOST

Ohjaus: Jerry Zucker
Pääosissa: Patrick Swayze, Demi Moore, Whoopi Goldberg, Tony Goldwyn, Rick Aviles, Gail Boggs, Armelia McQueen, Vincent Schiavelli ja Stephen Root
Genre: jännitys, romantiikka, fantasia
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Ghost - näkymätön rakkaus on Patrick Swayzen ja Demi Mooren tähdittämä, romantiikkaa, fantasiaa ja trilleriä yhdistelevä elokuva. Käsikirjoittaja Bruce Joel Rubin keksi idean elokuvaan ja alkoi työstämään sen pohjalta tarinaa, mikä sai erikoisempia ja synkempiä käänteitä kuin Rubin oli aluksi ajatellut. Rubin sai tuottaja Lisa Weinsteinin innostumaan tekstistä ja leffan teko alkoi. Komedioita, kuten Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja Top Secret - huippusalaista (Top Secret! - 1984) ohjannut Jerry Zucker valittiin ohjaajaksi, mikä aluksi ärsytti Rubinia, sillä tämä pelkäsi Zuckerin tekevän tästäkin komedian. Rubin ja Zucker pääsivät kuitenkin nopeasti yhteisymmärrykseen siitä, mitä leffan kuuluisi olla ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1989. Lopulta Ghost - näkymätön rakkaus sai maailmanensi-iltansa vuotta myöhemmin, 13. heinäkuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuvasta tuli jättihitti, mikä yllätti tekijätkin suosiollaan - leffa oli jopa ilmestymisvuotensa menestynein elokuva lippuluukuilla! Kriitikotkin pitivät filmistä ja se sai useita palkintoehdokkuuksia, kuten viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan naissivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, neljä BAFTA-ehdokkuutta (mm. käsikirjoitus, maskeeraus ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa ja naispääosa), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Ghost - näkymätöntä rakkautta, enkä oikeastaan tiennyt siitä muuta kuin että julisteen perusteella kyseessä olisi romanttinen leffa ja että nimen perusteella siihen liittyisi haamu. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta ja vielä sen, että kyseessä oli vuoden 1990 isoin hitti, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen.

Pariskunta Sam Wheat ja Molly Jensen ovat juuri muuttaneet uuteen asuntoon, kun Sam tapetaan pimeällä kujalla. Sam ei kuitenkaan pääse tuonpuoleiseen, vaan hän jää maan päälle haamuna, jota kukaan ei näe, mutta jonka vain meedio Oda Mae voi kuulla.

Pääroolissa kuolevana ja haamuksi muuttuvana Sam Wheatina nähdään Patrick Swayze, joka oli Ghost - näkymättömän rakkauden ilmestymisen aikaan erityisen iso stara leffojen, kuten Dirty Dancing - kuuma tanssi (Dirty Dancing - 1987) ja Road House - kuuma kapakka (Road House - 1989) ansiosta. Swayze hyppelikin ns. miehille ja naisille suunnattujen leffojen välillä, eikä halunnut vain jämähtää toiseen osapuoleen. Tässä elokuvassa Swayze esittää herkempää roolia, kun Sam tapetaan ja hän joutuu jäämään tyttöystävänsä seuraksi ilman, että pystyy mitenkään kommunikoimaan tämän kanssa. Swayze tuokin hyvin hahmon epätoivon esille. Samin tyttöystävänä Mollyna nähdään Demi Moore, joka taas eläytyy oivallisesti hahmonsa suruun Samin kuoltua. Hän jää kuitenkin aika pahasti taustalle pitkäksi aikaa, kun Sam tapaa meedio Oda Maen.

Oda Maeta näyttelee Whoopi Goldberg, joka tekee elokuvan parhaan roolisuorituksen ja joka voittikin parhaan naissivuosan palkinnot niin Oscareissa, Golden Globeseissa kuin BAFTA-gaalassa. Oda Mae on erittäin teatraalinen ja energinen tapaus, ja Goldberg ilahduttaakin läpi leffan erikoisena meediona. Hän tuo erittäin onnistuneesti huumoria synkkien ja surullisten juttujen keskelle ilman, että ne puolet filmistä kärsivät.
     Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Tony Goldwyn Samin ja Mollyn ystävänä Carlina, Gail Boggs ja Armelia McQueen Oda Maen siskoina, jotka auttavat tätä meediohommissa, sekä Rick Aviles Samin tappajana.

Ghost - näkymättömän rakkauden alku sai minut nopeasti ajattelemaan, että tämä ei välttämättä tule olemaan oikein minun leffani. Samin ja Mollyn romanttinen puoli oli heti hieman imelää, eivätkä heidän omat työkuvionsa herättäneet kiinnostusta. Kuitenkin siinä kohtaa, kun pariskunta kävelee synkälle kujalle ja Sam tapetaan, elokuvan yhtäkkinen synkempi henki paljastuu ja tarina sai silmänräpäyksessä minut otteeseensa. Vaikka Samin ja Mollyn rakkaus ei herättänyt minussa erityisempiä tunteita Samin eläessä, romanttinen puoli onnistuu tasapainottamaan imelyyden oikeasti herkäksi, kun Sam yrittää keksiä keinoa kommunikoida rakkaansa kanssa. Tosissaan leffa sai minut puolelleen, kun meedio Oda Mae astelee ruutuun ja Whoopi Goldberg nappaa koko homman haltuunsa. En muista, milloin olisin viimeksi katsonut elokuvaa ja sen ensimmäisen kolmen vartin aikana se olisi onnistunut muuttamaan mielipidettäni näin voimakkaasti siitä, etten oikein välitä leffasta, siihen että pidän sitä erittäin mainiona teoksena.

Goldbergin ja hänen hahmonsa lisäksi yksi suosikkijutuistani filmissä on sen taitava tasapainottelu usean eri lajityypin välillä. Elokuvassa on siirappista romantiikkaa, kiehtovaa fantasiaa, hilpeää komediaa ja sitten taas jopa jännittävää trillerimäisyyttä. Leffa ei koskaan tunnu epätasaiselta tunnelmiensa kanssa, vaan vaihtelu on täysin sulavaa. Kun aluksi ajattelin, että leffasta tuli megahitti vain, koska Swayzen vetovoima sai niin monet naiset käymään katsomassa sen, elokuva saikin minut pohtimaan, että siitä löytyy niin osuvasti edes jotain kaikille, jotta se voi iskeä vielä isompaan yleisöön. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä mielenkiintoisemmaksi se käy. Samalla sen tunnepuoli iskee lujemmin ja vaikken aluksi voinut vähät välittää Samista ja Mollysta, loppupäässä huomasin, että rakkauspuolesta onkin saatu jopa jokseenkin liikuttava. Elokuvasta löytyy kuitenkin hieman liikaa kohtauksia, joissa Sam yrittää Oda Maen kautta vakuuttaa Mollyn siitä, että on yhä maisemissa haamuna. On ymmärrettävää, että Mollyn on vaikea uskoa tällaista, etenkin eksentrisen meedion selittämänä, mutta silti nämä kohtaukset tuntuvat pakotetuilta, jotta Moore saa alun ja lopun välillä edes jotain tekemistä ja jotta mukaan saataisiin vielä lisää vastoinkäymistä.

Ohjaaja Jerry Zucker pääsee leikittelemään hauskoilla hetkillä, mutta hän osoittaa leffassa osaavansa muutakin kuin komedian. Zucker on selvästi halunnut päästä tekemään jotain synkempää ja onnistuukin tässä yhdistämään huumorin ja trillerimäisyyden. Bruce Joel Rubin on kirjoittanut tarinan mainiosti, kuljettaen sitä oivasti eteenpäin ja tehden oman panoksensa sen eteen, ettei elokuva jämähdä vain yhteen genreen, vaan tasapainottelee useamman välillä. Leffa on myös suurimmaksi osaksi hyvin kuvattu, vaikka mukana on muutama kehnompi otos. Valaisu ja lavasteet ovat tyylikkäät, ja maskeeraukset onnistuvat parissa kohtaa yllättämään brutaaliudellaan. Erikoistehosteet toimivat hyvin edelleen ja kohdat, joissa Sam kulkee ihmisten ja esineiden läpi, ovat yhä vaikuttavat. Äänipuolikin on mainiosti rakennettu ja Maurice Jarre pääsee säveltämään monenlaista musiikkia tunnelmien vaihdellessa. Musiikeista jää kuitenkin parhaiten mieleen The Righteous Brothersin herkkä kappale Unchained Melody.

Yhteenveto: Ghost - näkymätön rakkaus on erittäin hyvä filmi, mikä onnistuu tasapainottelemaan taidokkaasti usean lajityypin välillä. Joskus elokuva tarjoaa hempeää romantiikkaa, toisinaan trillerimäisyyttä, välillä fantasiaa ja sitten taas hauskaa komediaa aivan mielettömän hyvän Whoopi Goldbergin ansiosta. Vaikka Patrick Swayze ja Demi Moore ovatkin mainiot päärooleissa, Goldberg jättää lopulta molemmat varjoonsa mahtavalla suorituksellaan. Leffa lähtee käyntiin hieman kömpelösti, mutta heti Samin kuoltua ja muututtua haamuksi se onnistuu nappaamaan mukaansa oikein tosissaan. Tarina kiehtoo yhä enemmän, mitä pidemmälle siinä päästään ja elokuva tuntuu vain paranevan loppua kohti. Aluksi rakkauspuoli on jopa turhan imelä, mutta loppujen lopuksi se on aidosti liikuttava ja herkkä. Lisäksi elokuvan efektit toimivat yhä erittäin vakuuttavasti 30 vuodenkin jälkeen. Olin erittäin yllättynyt siitä, kuinka paljon pidinkään Ghost - näkymättömästä rakkaudesta, peläten aluksi, ettei se tulisi toimimaan minulle ja sen monipuolisen genreleikittelyn ansiosta voin suositella laajempaakin yleisöä kuin vain romantiikannälkäisten katsomaan sen, jos elokuva on edelleen näkemättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghost, 1990, Paramount Pictures, Howard W. Koch Productions

Arvostelu: Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990)

TOTAL RECALL - UNOHDA TAI KUOLE

TOTAL RECALL

Ohjaus: Paul Verhoeven
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Michael Ironside, Rachel Ticotin, Sharon Stone, Ronny Cox, Ray Baker, Mel Johnson Jr., Marshall Bell, Michael Champion, Rosemary Dunsmore, Robert Costanzo, Dean Norris ja Roy Brocksmith,
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 18

Total Recall - unohda tai kuole perustuu Philip K. Dickin lyhyttarinaan We Can Remember It for You Wholesale vuodelta 1966. Dan O'Bannon ja Ronald Shusett kiinnostuivat tarinasta ja ostivat sen elokuvaoikeudet Dickiltä. Kaksikko ei kuitenkaan saanut ideaa myytyä ja projekti jäikin pitkäksi aikaa tuotantohelvettiin, siirtyessään studiolta toiselle. 1980-luvun puolessa välissä tuottaja Dino De Laurentiis kiinnostui projektista ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Pääosaan kaavailtiin Richard Dreyfussia tai Patrick Swayzea, mutta projekti ei saanutkaan tuulta purjeisiinsa ja heidän suunnitelmansa jäi toteutumatta. Ohjaaja David Cronenberg sai käsikirjoituksen haltuunsa ja halusi tehdä elokuvan, mutta kun hänelle tuli erimielisyyksiä Shusettin kanssa, Cronenberg lopulta hylkäsi filmin. Kun De Laurentiisin tuottama scifileffa Dyyni (Dune - 1984) floppasi pahasti lippuluukuilla, hänen tuotantoyhtiönsä jäi pahaan paikkaan. Tässä kohtaa leffasta kiinnostunut näyttelijä Arnold Schwarzenegger tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän ylipuhui Carolco-yhtiön hankkimaan tarinan elokuvaoikeudet ja De Laurentiis luopuikin niistä jopa 3 miljoonalla dollarilla. Schwarzenegger oli lumoutunut Paul Verhoevenin ohjaamasta RoboCopista (1987) ja suostuttelikin hänet ohjaamaan myös tämän leffan. Lopulta elokuvan kuvaukset saatiin vihdoin käynnistettyä ja Total Recall - unohda tai kuole sai maailmanensi-iltansa 31. toukokuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Tuotantokulut olivat vierähtäneet siihen aikaan niinkin hurjiin lukemiin, että kyseessä oli yksi siihen asti kalleimmista elokuvista, joten olikin tekijöiden onni, että filmi oli jättihitti. Leffa voitti myös monet kriitikot puolelleen, vaikka jotkut kritisoivat elokuvan väkivallan määrää. Lisäksi elokuva oli ehdolla kolmesta Oscar-palkinnosta (paras äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet), joista se voitti jälkimmäisen. Itse näin Total Recallin ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuotta sitten, kun sain sen isältäni lahjaksi. Siihen aikaan en kuitenkaan erityisemmin välittänyt leffasta, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Vuosien varrella olen alkanut pohtimaan uusintakatselun mahdollisuutta ja kun huomasin, että elokuva täyttää nyt 30 vuotta, tiesin, että oli vihdoin aika pistää idea toteutukseen.

Arkeensa tylsistynyt ja Marsista uneksiva Quaid päättää kokeilla Rekall-nimistä yritystä, jolta voi ostaa erilaisia elämysmatkoja, mitkä tapahtuvat mielen sisällä. Prosessi menee kuitenkin pieleen ja Quaid huomaa joutuneensa pinteeseen, kun häntä luullaan vakoojaksi ja hänet yritetään tappaa. Tästä lähtee hurja pakomatka, samalla kun Quaid yrittää selvittää, mistä koko hommassa on oikeasti kyse?

Pääroolissa Douglas Quaidina nähdään tosiaan hauiksiaan pullisteleva äijien äijä, Arnold Schwarzenegger. Quaid on täysin tavallinen rakennustyöläinen, joka viettää päivänsä poraten maata lihakset täristen ja hiestä kimmeltäen... vai onko hän sittenkään? Juuri sitä Quaid lähteekin selvittämään, kun hänen visiittinsä Rekalliin ei suju toivotulla tavalla. On erittäin mielenkiintoista seurata Quaidin matkaa, kun hän alkaa vähitellen yhdistelemään palasia toisiinsa ja saamaan selvää kaikesta. Matkan varrella hänestä muodostuu tietty aikamoinen toimintasankari ja siihen hommaanhan Arska on luotu. Schwarzenegger on täysin elementissään läpi leffan; näyttäessään siistiltä aseen kanssa, yrittäessään näytellä vakuuttavasti ja kailottaessaan sellaista älämölöä ettei mitään rajaa. Muutamat "ÄÖÄÖÄÖÄÖÄÄ!" -huudot Schwarzenegger ampuu pahasti yli, mutta muuten hän on heikkouksineenkin nappivalinta päärooliin.

Tarinan roistot ovat Marsia johtavan Järjestön jäseniä, joita pomottaa mies nimeltä Vilos Cohaagen (Ronny Cox). Cohaagenilla on oma kiero juonensa ja Cox sopii passelisti pääpirun osaan, mutta hahmo jää auttamattomasti hänen tärkeimmän kätyrinsä, Quaidia jahtaavan Richterin (Michael Ironside) varjoon. Richter on häijy tapaus, joka luo oivallisesti jatkuvia uhkatilanteita. Richterin apuna häärää Helm (Michael Champion), joka pääsee myös pari kertaa toimivasti esille. Ironside on erinomainen roiston osassa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Quaidin vaimo Lori (Sharon Stone), Rekallilla työskentelevät Bob McClane (Ray Baker), sekä tohtorit Renata Lull (Rosemary Dunsmore) ja Edgemar (Roy Brocksmith), veikeä taksikuski Benny (Mel Johnson Jr.), salaperäinen Melina (Rachel Ticotin) ja Kuato, mutantti, joka johtaa Marsin vastarintaliikettä Järjestöä vastaan. Sivuhahmoistakin löytyy kiinnostavia tapauksia ja esimerkiksi Stone onnistuu yllättävänkin hyvin osassaan. Johnson Jr. tuo lisähuumoria mukaan, vaikka hänessä on myös ärsyttäväksi muuttumisen riski.

Vaikka toisellakin katselukerralla löysin elokuvasta pieniä asioita ja hölmöyksiä, mitkä häiritsivät hieman katselukokemusta, oli selvää, etten ollut vielä aikoinaan valmis katsomaan tätä leffaa. Näin kymmenisen vuotta vanhempana on helppo todeta, että Total Recall - unohda tai kuole on loistava scifitoimintaseikkailu, eikä ole mikään ihme, että tätä pidetään korkeassa arvossa yhä tänäkin päivänä. Kyseessä on todella vangitseva ja jännittävä kokemus, joka esittelee alussa taidokkaasti hahmonsa ja kiehtovan tulevaisuudenkuvansa, ja heittää katsojan sitten vauhdikkaalle matkalle Arskan kanssa. Leffasta ei tylsää hetkeä löydy, sillä jahdin takia tarina on jatkuvassa liikkeessä. Jos Quaid ei saa kunnon hengähdystaukoa, on osuvaa, ettei katsojakaan voi saada. Tarina on rytmitetty erinomaisesti ja se tarjoaa vähän väliä hienosti uusia puolia, kuten mutantit, joiden ansiosta mielenkiinto säilyy loppuun saakka.

Kyseessä on myös äärimmäisen viihdyttävä paketti alusta loppuun. Schwarzenegger pääsee heittelemään vitsejä useaan otteeseen ja hänen hahmonsa keksii tietty lähes joka kerta jotain nokkelaa sanottavaa tappaessaan jonkun. Tappamista elokuvasta nimittäin löytyy, eikä siinä säästellä katsojaa. Monien muiden vanhempien filmien, kuten Terminator - tuhoajan (The Terminator - 1984) ja Predator - saalistajan (Predator - 1987) tiputtaessa ikärajaansa vuosien varrella, Total Recall - unohda tai kuole on ymmärrettävästi edelleen kielletty alle 18-vuotiailta. Kyseessä on todella brutaali filmi, missä veri roiskuu oikein kunnolla, kun tulitus alkaa. Ammuskelun tarjoama roiske on kuitenkin vielä jokseenkin kesyä verrattuna muutamiin muihin kuolemiin, jotka herättävät väkisinkin ikävän tunteen katsojassa. Väkivallan ollessa näin yliampuvaa, Schwarzeneggerin hassu huutokin alkaa kuulostaa normaalilta.

Nämä mainitsemani kehut johtavat kuitenkin vasta todella mainioon ja viihdyttävään toimintaseikkailuun, enkä ole vielä päässyt siihen, mikä tekee Total Recallista oikeasti hienon teoksen. Kyseessä ei nimittäin todellakaan ole mikään aivoton räiskintäpätkä, missä käydään vähän pyörähtämässä toisella planeetalla, vaan elokuva on yllättävänkin syvällinen tapaus. Läpi leffan katsoja nimittäin pohtii, tapahtuuko tämä kaikki oikeasti Quaidille, vai onko tämä pelkkä Rekallin tarjoama elämysmatka? Parasta elokuvassa on, että tämä jätetään täysin auki ja mukaan vain ripotellaan vihjeitä, jotka tukisivat kumpaakin teoriaa. Yliampuva väkivaltaisuus, huvittavat "one-linerit" tai edes kolmirintainen nainen eivät ole vielä tarpeeksi, jotta tämä elokuva jäisi vahvasti ihmisten mieleen. Elokuvan syvällisempi pohdiskelu saavat ihmiset väittelemään leffasta yhä tänäkin päivänä ja siksi Total Recall - unohda tai kuole on niin fantastinen teos.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Paul Verhoeven, jonka kädenjälki näkyy vahvasti leffassa. Hänen tulevaisuudenkuvansa tuo helposti mieleen hänen edeltävän scifitoimintateoksen, RoboCopin, mutta vielä pidemmälle vietynä. Lisäksi RoboCopin tavoin veri kyllä roiskahtelee, eikä sivullisten kohtaloista liiemmin välitetä. Kaiken ennakkosotkun jälkeen käsikirjoittajiksi on merkitty O'Bannon ja Shusett, sekä heidän lisäksi Gary Goldman. Alkuperäisen kaksikon luoma pohja ja Goldmanin työstämät viimeistelyt ovat johtaneet todella napakkaan pakettiin ja he ovat saaneet jopa lähes kaikki huulenheitot toimimaan. Visuaalinen ilme on kohdallaan ja esimerkiksi Marsin yksityiskohtaiset pienoismallit ja likaiset lavasteet näyttävät upeilta yhä tänä päivänä. Elokuvaa varten on nähty paljon vaivaa, jotta sen maailmasta on saatu mukaansatempaava ja kova työ johtaa erinomaiseen lopputulokseen. Vanhoja tulevaisuusleffoja on aina hauska katsoa, sillä on kiehtovaa nähdä, kuinka joissain asioissa teknologia on edistynyt huomattavasti, kun taas toisista asioista vielä haaveillaan. Mutanttien maskeeraus ja nukeilla toteutetut osat ovat tyylikkäät, vaikka niistä paistaa läpi pientä kumisuutta Blu-raylla katsottuna. Lisäksi mukana on pari kohtaa, kuten erään naamion riisuminen, joita ajan hammas on nakertanut oikein vimmalla, mutta ne antaa kyllä anteeksi. Total Recall - unohda tai kuole on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu kasaan. Marsin punainen värimaailma luo omaa mystisyyttä mukaan. Ääniefektit ovat pääasiassa toimivat, vaikkakin lyöntien yliampuvat kumahdukset aiheuttavat huvitusta. Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat fantastiset ja tuovat oman hienon lisänsä kokonaisuuteen.

Yhteenveto: Total Recall - unohda tai kuole on erinomainen tieteisseikkailu. Jo elokuvan vauhdikkaan mukaansatempaava tarina, brutaalit toimintakohtaukset ja mahtava Arnold Schwarzenegger saavat leffan toimimaan, mutta filmin hienous syntyy sen syvällisemmästä puolesta. Tapahtuuko tämä kaikki oikeasti vai ei? Pohdiskelu nostaa leffan uudelle tasolle ja siellä se voi pistää haisemaan oikein tosissaan. Taistelut todella ovat väkivaltaisia, eikä ohjaaja Paul Verhoevenia kiinnosta tälläkään kertaa säästellä katsojaa. Kertomuksesta löytyy voimaa ja Schwarzenegger on sen voiman ruumiillistuma. Vaikka ajan hammas onkin nakerrellut leffaa, on Total Recall - unohda tai kuole edelleen vaikuttava scifitoimintaelokuva. Elokuva tarjoaa paljon niin tieteisleffojen kuin toimintafilmien ystäville, joten jos näet itsesi jommassa kummassa porukassa (tai olet Schwarzeneggerin suuri fani), etkä ole tätä elokuvaa vielä nähnyt, niin suosittelen katsomaan. Ja vaikka olisit elokuvan jo nähnyt montakin kertaa, on 30-vuotissyntymäpäivä hyvä syy pistää Total Recall - unohda tai kuole pyörimään jälleen kerran!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Total Recall, 1990, Carolco Pictures, Carolco International N.V.