Arvostelu: Viimeinen samurai (The Last Samurai - 2003)

VIIMEINEN SAMURAI

THE LAST SAMURAI

Ohjaus: Edward Zwick

Pääosissa: Tom Cruise, Ken Watanabe, Koyuki Kato, Shin Koyamada, Hiroyuki Sanada, Timothy Spall, Masato Harada, Tony Goldwyn, Shichinosuke Nakamura, Seizo Fukumoto ja Billy Connolly

Genre: sota, draama

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 16

The Last Samurai, eli suomalaisittain Viimeinen samurai on Tom Cruisen tähdittämä historiallinen sotaelokuva. John Logan kirjoitti elokuvan tarinan, ottaen vaikutteita samurai Saigō Takamorin johtamasta vuoden 1877 Satsuman kapinasta ja ranskalaisen kapteeni Jules Brunetin osallisuudesta Boshin-sotaan vuonna 1868. Logan sai tuottaja Vincent Wardin kiinnostumaan ideastaan ja tämä palkkasi Edward Zwickin ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Viimeinen samurai sai maailmanensi-iltansa 20. marraskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joskin kriitikot eivät ihan innostuneet siitä. Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras miessivuosa, lavastus, puvustus ja äänitys), sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras miespääosa, miessivuosa ja musiikki). Itse en ollut aiemmin nähnyt Viimeistä samuraita, vaikka minun on pitänyt katsoa se jo useamman vuoden ajan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja katsoa ja arvostella leffan juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1876 Yhdysvaltain asevoimien kapteeni Nathan Algren palkataan kouluttamaan Japanin Keisarillista armeijaa sotaan kapinoivia samuraita vastaan. Taistelun aikana samurait kuitenkin vangitsevat Nathanin, mutta tappamisen sijaan he haluavat oppia häneltä länsimaisesta kulttuurista, samalla kun Nathan ihastuu heidän elämäntapoihinsa.

Tom Cruise nähdään elokuvassa kapteeni Nathan Algrenina, intiaanisotien veteraanina, joka on taisteluiden ja tekojensa takia syvästi traumatisoitunut ja alkoholisoitunut. Hän kiertää osavaltioita esittelemässä uusia kivääreitä eri tapahtumissa aika pienehköä palkkiota vastaan. Niinpä kun hänelle tarjotaan isoa summaa rahaa japanilaissotilaiden kouluttamisesta, Nathan päättää tarttua tilaisuuteen. Cruise tekee yhden uransa vakuuttavimmista roolitöistä Viimeisessä samuraissa. Hän heittäytyy hienosti mieleltään rikkinäisen sotaveteraanin osaan, joka alkaa elokuvan aikana hiljalleen löytämään uutta merkitystä elämälleen. Olen aina ihaillut Cruisen omistautumista leffojaan kohtaan ja sen lisäksi, että hän teki tietty omat stunttinsa tässä, hän myös opetteli rooliaan varten japaninkieltä.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Goldwyn Nathanin entisenä komentajana Bagleyna, Billy Connolly Nathanin mukaan lähtevänä sotaveteraani Gantina, Timothy Spall brittivalokuvaaja Grahamina, Masato Harada Nathanille työtarjouksen tekevänä herra Omurana, Shichinosuke Nakamura Japanin keisari Meijinä, Ken Watanabe kapinoivia samuraita johtavana Katsumotona, Koyuki Kato hänen siskonaan Takana, Shin Koyamada hänen poikanaan Nobutadana, sekä Hiroyuki Sanada hänen uskollisena soturinaan Ujiona. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin rooleistaan mallikkaasti. Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut Watanabe tarjoaa filmin parhaan roolityön samuraina, joka rakastaa maataan ja keisariaan niin syvästi, että on valmis hyökkäämään niitä kohtaan, kokiessaan länsimaisen kulttuurin uhkaavan vanhoja japanilaisia arvoja. Samalla häntä kuitenkin kiehtoo länsimainen kulttuuri suuresti, mikä tekee Katsumodosta kiinnostavan hahmon.

Miksi olinkaan viivästyttänyt näin kauan Viimeisen samurain näkemistä? Hitaasti mutta varmasti olin täysin myyty näkemälleni ja vartti vartilta pidin elokuvasta enemmän ja enemmän. Aluksi olin vaikuttunut Cruisen roolisuorituksesta, sitten näyttävistä puitteista ja brutaaleista taistelukohtauksista, mutta lopulta ennen kaikkea elokuvan tarinasta. Leffan juonta voi helposti verrata Kevin Costnerin Oscar-voittajaan Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990), joissa kummassakin amerikkalaissotilas otetaan mukaan kulttuuriin, jota hän piti ennen raakalaismaisena ja vihollisena, ja päätyy lopulta auttamaan tätä kulttuuria taistelussa aiempia liittolaisiaan vastaan. Mutta miksi edes lähteä keksimään pyörää uusiksi, kun tällainen kertomus toimii hienosti? Amerikan alkuperäiskansojen ja Japanin samuraiden kulttuurit ovat kuitenkin hyvin erilaisia, mikä tekee Viimeisestä samuraista omanlaisensa elämyksen.

Elokuvasta löytyy todella vaikuttavia taistelukohtauksia ja erityisesti loppuhuipennuksena toimiva sota on suorastaan eeppinen. Menoa ei ole tehty lapsiystävälliseksi, vaan veri roiskuu ja raajoja katkotaan. Miksikään raakuuksilla mässäilyksi homma ei kuitenkaan äidy. Sekaan mahtuu toki pientä romanssintynkää ja muutama hauskakin hetki. Kuitenkin kaiken keskellä minut nappasi mukaansa parhaiten kuvaus kulttuurien kohtaamisesta. Hiljalleen vangiksi otettu Nathan lämpenee samuraille ja alkaa kiinnostua heidän tavoistaan. Vaikka Katsumodo onkin Japanin länsimaalaistamista vastaan, länsimainen kulttuuri kuitenkin kiehtoo häntä - eikä vain siksi, että hän voisi ymmärtää vihollistaan paremmin. Nathanin ja Katsumodon välille vähitellen muodostuva liki veljellinen ystävyys on suorastaan kaunis. Jos jostain yllätyin, niin siitä, kuinka liikuttava Viimeinen samurai lopulta onkaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Edward Zwick, joka tekee upeaa työtä kerronnan ja tunnelman parissa. Hänellä on silmää niin näyttävälle toiminnalle kuin myös nätille maisemaesittelylle. John Loganin ohella käsikirjoitusta on ollut laatimassa niin Zwick kuin Marshall Herskovitz. Kolmikko tekee taidokasta työtä rakentaessaan tarinaa ja ystävyyttä, kuten myös esitellessään ihailemaansa kulttuuria. Viimeinen samurai on myös visuaalisesti erinomainen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja taidokkaasti leikattu kasaan. Kahden ja puolen tunnin kesto menee varsin nopeasti, sillä katsoja jää niin täysillä kertomuksen vietäväksi. Valaisua hyödynnetään oivallisesti. Lavasteet ja asut ovat huikeat. Taistelukohtauksissa on hieno nähdä, kuinka paljon on tehty käytännöin tehostein ja satojen näyttelijöiden kera. Nykyään tämä kaikki tehtäisiin viherkankaan edessä digiefektien kanssa. Ääniefektit ovat myös vakuuttavat ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat tietty väkevän mahtipontiset - mitäpä muuta herralta voisi odottaa?

Yhteenveto: Viimeinen samurai on hieno elokuva, joka tarjoaa niin komeita taistelukohtauksia kuin yllättävänkin liikuttavaa henkilödraamaa, eri kulttuureista tulevien miesten välille muodostuvan veljellisen ystävyyden kautta. Tom Cruise tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista alkoholisoituneena sotaveteraani Nathan Algrenina ja Ken Watanabe pistää parastaan kapinoivia samuraita johtavana Katsumotona. Kulttuurien yhteentörmäystä käsitellään mielenkiintoisesti läpi leffan ja kaunista Japania päästään ihastelemaan oikein koko rahan edestä. Kertomus on vangitseva ja seasta löytyy myös oivaa romantiikkaa ja huumoria. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on vaikuttava, oli kyse sitten kuvauksesta, puitteista tai tehosteista. Hans Zimmerin säveltämät musiikit tunnelmoivat mahtipontisesti taustalla. Viimeinen samurai on mahtava filmi, jota suosittelen japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneille, eeppisten historiaan nojaavien elokuvien ystäville kuin myös näiden näyttelijöiden faneille. 20-vuotisjuhla on hyvä syy vihdoin katsoa elokuva, jos se on jäänyt näkemättä tai sitten katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisikin aiemmin nähnyt useamman kerran.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Samurai, 2003, Warner Bros., Radar Pictures, The Bedford Falls Company, Cruise/Wagner Productions

Arvostelu: King Richard: Williamsien tarina (King Richard - 2021)

KING RICHARD: WILLIAMSIEN TARINA

KING RICHARD

Ohjaus: Reinaldo Marcus Green

Pääosissa: Will Smith, Aunjanue Ellis, Saniyya Sidney, Demi Singleton, Mikayla LaShae Bartholomew, Danielle Lawson, Layla Crawford, Jon Bernthal, Tony Goldwyn, Erika Ringor, Dylan McDermott ja Kevin Dunn

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 12

King Richard: Williamsien tarina perustuu tositapahtumiin Richard Williamsista ja hänen tennistä pelaavista tyttäristään Venuksesta ja Serenasta. Zach Baylin kirjoitti heidän elämästään elokuvan käsikirjoituksen, jonka Warner Bros. hankki itselleen huutokaupasta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään paria kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvauksia jatkettiin lokakuussa ja lopulta King Richard: Williamsien tarina sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Pari kuukautta myöhemmin leffa julkaistiin Suomen teattereihin ja nyt se on katsottavissa myös HBO Max -palvelussa. Itse kiinnostuin filmistä, kun se oli saapumassa Suomeen, mutta leffa meni minulta silti ohi, enkä käynyt katsomassa sitä. Kuitenkin kun elokuva voitti parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon ja on nyt ehdolla kuudesta Oscar-palkinnosta (paras elokuva, miespääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, leikkaus ja laulu), päätin katsoa King Richard: Williamsien tarinan HBO Maxista.

Comptonissa asuvalla Richard Williamsilla on selvä tavoite mielessään, eikä hän anna minkään tulla sen toteutumisen tielle: hänen tyttäristään Venuksesta ja Serenasta tulee huippuluokan tennispelaajia.

Will Smith tekee yhden parhaista roolitöistään pitkään aikaan Williamsin perheen isänä, Richardina. Richard oli jo ennen lastensa syntymää tehnyt selvän suunnitelman, mikä ohjaisi lapset menestykseen, eikä hän todellakaan anna minkään estää sitä. Smith kanavoi tätä innokasta paloa erinomaisesti, tulkiten hahmoaan ihailtavalla vimmalla. Jo Smithin ansiosta Richardin tarinaa lähtee seuraamaan mielellään, vaikka nopeasti katsojan mieleen nouseekin ajatuksia Richardin suunnitelmien ja tekojen kyseenalaisuudesta ja hävyttömyydestä. Helposti herää myös ajatus siitä, että pohtiko isä koskaan, mitä hänen tyttärensä haluaisivat elämässään tehdä?

     Aunjanue Ellis nähdään Richardin vaimona Brandyna, kun taas tyttärinä Venuksena ja Serenana nähdään Saniyya Sidney ja Demi Singleton. Mikayla LaShae Bartholomew, Danielle Lawson ja Layla Crawford esittävät perheen kolmea muuta lasta, Tundea, Ishaa ja Lyndreaa, jotka jäävät paria hetkeä lukuun ottamatta täysin tennissiskosten varjoon ja joille ei ole keksitty sen kummempaa sisältöä. Muissa rooleissa nähdään mm. Tony Goldwyn, Jon Bernthal, Kevin Dunn ja Dylan McDermott tennikseen liittyvinä henkilöinä, joista jotkut hoksaavat heti tyttöjen lahjakkuuden ja joista osa torjuu heidät saman tien. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti nuoret Sidney ja Singleton vakuuttavat.

Hieman liian pitkästä kestostaan ja urheiludraamaksi kovin tutun tuntuisia latuja kulkevasta ja yllätyksettömästä tarinastaan huolimatta King Richard: Williamsien tarina osoittautui oikein hyväksi filmiksi - lähinnä juurikin Will Smithin näyttelijätyön ansiosta. Se pitää toimivasti mukanaan silloinkin, kun leffan lähes kahden ja puolen tunnin kesto kaipaisi pientä tiivistämistä ja se tarjoaa niin oivaa ihmissuhdedraamaa, kelvollista perhekuvausta kuin myös jännittäviä tennismatseja. Vaikkei Williamsin perheen toimintatavat aina tunnukaan hyväksyttäviltä ja usein huomaa toivovansa, että Richard kysyisi edes kerran tyttäriltään, onko heillä muita ajatuksia tulevaisuudelleen, perhekuviossa on silti jotain lämmintä. Venuksen ja Serenan kolme muuta siskoa saavat todella vähän sisältöä, mutta ainakin he ovat aina tsemppaamassa yleisössä.

Vaikka Williamsin siskojen tennismenestyksestä ei olisi etukäteen kuullutkaan (kuten minä en ollut kuullut/sisäistänyt, anteeksi sivistämättömyyteni, urheilu ei ole minun juttuni), tarina kulkee niin selkeitä latuja, että lopputuloksen arvaa jo ennen kuin elokuvaa pistää pyörimään. Ei se aina huono juttu ole, mutta välillä tuntuu, että filmi kaipaisi jotain lisäpotkua. Toki, jos tapahtumat etenivät näin helposti kuin elokuva antaa ymmärtää ja tyttöjen menestyksen esteenä oli lähinnä heidän isänsä, jota pelotti vuosia päästää tyttärensä maailmalle, turhaa sitä olisi kirjoittaa mukaan mitään extradraamaa. Vähän myös kummastuttaa, että tummaihoisiksi naisurheilijalegendoiksi nousseiden siskosten sijaan elokuva päättääkin kertoa lähinnä heidän isästään. Hyvä elokuva King Richard on silti.

Elokuvan on ohjannut Reinaldo Marcus Green, jonka aiempiin töihin kuuluvat vähälle huomiolle jääneet Monsters and Men (2018) ja Joe Bell (2020). Green hoitaa tonttinsa pätevästi ja saa Smithistä irti parasta näyttelijätyötä aikoihin. Zach Baylinin käsikirjoitus on pääasiassa oivallinen, mutta se kaipaisi pientä viilausta niin tiivistämisen kuin tyttäriin keskittyvien kuvioiden kanssa. Lisäksi Baylin on yrittänyt tunkea mukaan kummallisen kannanoton poliisirasismiin todella irralliselta tuntuvassa kohtauksessa, jossa perhe katsoo televisiota ja sieltä tulee uutinen tummaihoisen surmanneesta poliisista. Aihe on toki tärkeä ja sitä on hyvä tuoda esille, mutta tähän leffaan se on istutettu kömpelösti. Tekniseltä puoleltaan King Richard: Williamsien tarina on mainio niin kuvauksensa ja valaisunsa, aikaan sopivien lavasteidensa ja asujensa, kuten myös äänimaailmansa suhteen. Kris Bowersin musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla.

Yhteenveto: King Richard: Williamsien tarina on erittäin oivallinen urheiludraama, vaikka välillä voi hämmentää, että itse urheilijoiden sijaan filmi keskittyykin heidän sinnikkääseen isäänsä. Will Smith on kuitenkin niin huippuvedossa Richard Williamsina, että elokuva pyörii ymmärrettävästi lähinnä hänen ympärillä. Heikomman päätähden kanssa filmi kompastelisi rajusti. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa oivallisesti, mutta jäävät auttamatta yhden uransa huippurooleista tekevän Smithin varjoon. Kahden ja puolen tunnin kestossaan filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta jo tällaisenaan elokuva pitää hyvin mukanaan. Tarina ei erityisiä yllätyksiä tarjoa, mutta sitä on silti mielenkiintoista seurata. Tunnelma on onnistuneesti rakennettu ja ajankuva taidokkaasti toteutettu. King Richard: Williamsien tarina jää mieleen lähinnä Smithin vakuuttavan roolisuorituksen ansiosta, mutta on se muutenkin erittäin passeli urheiluleffa, jonka katsoo mielellään joskus toistekin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

King Richard, 2021, Warner Bros., Star Thrower Entertainment, Westbrook Studios, Keepin' It Reel

Arvostelu: Ghost - näkymätön rakkaus (Ghost - 1990)

GHOST - NÄKYMÄTÖN RAKKAUS

GHOST

Ohjaus: Jerry Zucker
Pääosissa: Patrick Swayze, Demi Moore, Whoopi Goldberg, Tony Goldwyn, Rick Aviles, Gail Boggs, Armelia McQueen, Vincent Schiavelli ja Stephen Root
Genre: jännitys, romantiikka, fantasia
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Ghost - näkymätön rakkaus on Patrick Swayzen ja Demi Mooren tähdittämä, romantiikkaa, fantasiaa ja trilleriä yhdistelevä elokuva. Käsikirjoittaja Bruce Joel Rubin keksi idean elokuvaan ja alkoi työstämään sen pohjalta tarinaa, mikä sai erikoisempia ja synkempiä käänteitä kuin Rubin oli aluksi ajatellut. Rubin sai tuottaja Lisa Weinsteinin innostumaan tekstistä ja leffan teko alkoi. Komedioita, kuten Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja Top Secret - huippusalaista (Top Secret! - 1984) ohjannut Jerry Zucker valittiin ohjaajaksi, mikä aluksi ärsytti Rubinia, sillä tämä pelkäsi Zuckerin tekevän tästäkin komedian. Rubin ja Zucker pääsivät kuitenkin nopeasti yhteisymmärrykseen siitä, mitä leffan kuuluisi olla ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1989. Lopulta Ghost - näkymätön rakkaus sai maailmanensi-iltansa vuotta myöhemmin, 13. heinäkuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuvasta tuli jättihitti, mikä yllätti tekijätkin suosiollaan - leffa oli jopa ilmestymisvuotensa menestynein elokuva lippuluukuilla! Kriitikotkin pitivät filmistä ja se sai useita palkintoehdokkuuksia, kuten viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan naissivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, neljä BAFTA-ehdokkuutta (mm. käsikirjoitus, maskeeraus ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa ja naispääosa), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Ghost - näkymätöntä rakkautta, enkä oikeastaan tiennyt siitä muuta kuin että julisteen perusteella kyseessä olisi romanttinen leffa ja että nimen perusteella siihen liittyisi haamu. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta ja vielä sen, että kyseessä oli vuoden 1990 isoin hitti, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen.

Pariskunta Sam Wheat ja Molly Jensen ovat juuri muuttaneet uuteen asuntoon, kun Sam tapetaan pimeällä kujalla. Sam ei kuitenkaan pääse tuonpuoleiseen, vaan hän jää maan päälle haamuna, jota kukaan ei näe, mutta jonka vain meedio Oda Mae voi kuulla.

Pääroolissa kuolevana ja haamuksi muuttuvana Sam Wheatina nähdään Patrick Swayze, joka oli Ghost - näkymättömän rakkauden ilmestymisen aikaan erityisen iso stara leffojen, kuten Dirty Dancing - kuuma tanssi (Dirty Dancing - 1987) ja Road House - kuuma kapakka (Road House - 1989) ansiosta. Swayze hyppelikin ns. miehille ja naisille suunnattujen leffojen välillä, eikä halunnut vain jämähtää toiseen osapuoleen. Tässä elokuvassa Swayze esittää herkempää roolia, kun Sam tapetaan ja hän joutuu jäämään tyttöystävänsä seuraksi ilman, että pystyy mitenkään kommunikoimaan tämän kanssa. Swayze tuokin hyvin hahmon epätoivon esille. Samin tyttöystävänä Mollyna nähdään Demi Moore, joka taas eläytyy oivallisesti hahmonsa suruun Samin kuoltua. Hän jää kuitenkin aika pahasti taustalle pitkäksi aikaa, kun Sam tapaa meedio Oda Maen.

Oda Maeta näyttelee Whoopi Goldberg, joka tekee elokuvan parhaan roolisuorituksen ja joka voittikin parhaan naissivuosan palkinnot niin Oscareissa, Golden Globeseissa kuin BAFTA-gaalassa. Oda Mae on erittäin teatraalinen ja energinen tapaus, ja Goldberg ilahduttaakin läpi leffan erikoisena meediona. Hän tuo erittäin onnistuneesti huumoria synkkien ja surullisten juttujen keskelle ilman, että ne puolet filmistä kärsivät.
     Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Tony Goldwyn Samin ja Mollyn ystävänä Carlina, Gail Boggs ja Armelia McQueen Oda Maen siskoina, jotka auttavat tätä meediohommissa, sekä Rick Aviles Samin tappajana.

Ghost - näkymättömän rakkauden alku sai minut nopeasti ajattelemaan, että tämä ei välttämättä tule olemaan oikein minun leffani. Samin ja Mollyn romanttinen puoli oli heti hieman imelää, eivätkä heidän omat työkuvionsa herättäneet kiinnostusta. Kuitenkin siinä kohtaa, kun pariskunta kävelee synkälle kujalle ja Sam tapetaan, elokuvan yhtäkkinen synkempi henki paljastuu ja tarina sai silmänräpäyksessä minut otteeseensa. Vaikka Samin ja Mollyn rakkaus ei herättänyt minussa erityisempiä tunteita Samin eläessä, romanttinen puoli onnistuu tasapainottamaan imelyyden oikeasti herkäksi, kun Sam yrittää keksiä keinoa kommunikoida rakkaansa kanssa. Tosissaan leffa sai minut puolelleen, kun meedio Oda Mae astelee ruutuun ja Whoopi Goldberg nappaa koko homman haltuunsa. En muista, milloin olisin viimeksi katsonut elokuvaa ja sen ensimmäisen kolmen vartin aikana se olisi onnistunut muuttamaan mielipidettäni näin voimakkaasti siitä, etten oikein välitä leffasta, siihen että pidän sitä erittäin mainiona teoksena.

Goldbergin ja hänen hahmonsa lisäksi yksi suosikkijutuistani filmissä on sen taitava tasapainottelu usean eri lajityypin välillä. Elokuvassa on siirappista romantiikkaa, kiehtovaa fantasiaa, hilpeää komediaa ja sitten taas jopa jännittävää trillerimäisyyttä. Leffa ei koskaan tunnu epätasaiselta tunnelmiensa kanssa, vaan vaihtelu on täysin sulavaa. Kun aluksi ajattelin, että leffasta tuli megahitti vain, koska Swayzen vetovoima sai niin monet naiset käymään katsomassa sen, elokuva saikin minut pohtimaan, että siitä löytyy niin osuvasti edes jotain kaikille, jotta se voi iskeä vielä isompaan yleisöön. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä mielenkiintoisemmaksi se käy. Samalla sen tunnepuoli iskee lujemmin ja vaikken aluksi voinut vähät välittää Samista ja Mollysta, loppupäässä huomasin, että rakkauspuolesta onkin saatu jopa jokseenkin liikuttava. Elokuvasta löytyy kuitenkin hieman liikaa kohtauksia, joissa Sam yrittää Oda Maen kautta vakuuttaa Mollyn siitä, että on yhä maisemissa haamuna. On ymmärrettävää, että Mollyn on vaikea uskoa tällaista, etenkin eksentrisen meedion selittämänä, mutta silti nämä kohtaukset tuntuvat pakotetuilta, jotta Moore saa alun ja lopun välillä edes jotain tekemistä ja jotta mukaan saataisiin vielä lisää vastoinkäymistä.

Ohjaaja Jerry Zucker pääsee leikittelemään hauskoilla hetkillä, mutta hän osoittaa leffassa osaavansa muutakin kuin komedian. Zucker on selvästi halunnut päästä tekemään jotain synkempää ja onnistuukin tässä yhdistämään huumorin ja trillerimäisyyden. Bruce Joel Rubin on kirjoittanut tarinan mainiosti, kuljettaen sitä oivasti eteenpäin ja tehden oman panoksensa sen eteen, ettei elokuva jämähdä vain yhteen genreen, vaan tasapainottelee useamman välillä. Leffa on myös suurimmaksi osaksi hyvin kuvattu, vaikka mukana on muutama kehnompi otos. Valaisu ja lavasteet ovat tyylikkäät, ja maskeeraukset onnistuvat parissa kohtaa yllättämään brutaaliudellaan. Erikoistehosteet toimivat hyvin edelleen ja kohdat, joissa Sam kulkee ihmisten ja esineiden läpi, ovat yhä vaikuttavat. Äänipuolikin on mainiosti rakennettu ja Maurice Jarre pääsee säveltämään monenlaista musiikkia tunnelmien vaihdellessa. Musiikeista jää kuitenkin parhaiten mieleen The Righteous Brothersin herkkä kappale Unchained Melody.

Yhteenveto: Ghost - näkymätön rakkaus on erittäin hyvä filmi, mikä onnistuu tasapainottelemaan taidokkaasti usean lajityypin välillä. Joskus elokuva tarjoaa hempeää romantiikkaa, toisinaan trillerimäisyyttä, välillä fantasiaa ja sitten taas hauskaa komediaa aivan mielettömän hyvän Whoopi Goldbergin ansiosta. Vaikka Patrick Swayze ja Demi Moore ovatkin mainiot päärooleissa, Goldberg jättää lopulta molemmat varjoonsa mahtavalla suorituksellaan. Leffa lähtee käyntiin hieman kömpelösti, mutta heti Samin kuoltua ja muututtua haamuksi se onnistuu nappaamaan mukaansa oikein tosissaan. Tarina kiehtoo yhä enemmän, mitä pidemmälle siinä päästään ja elokuva tuntuu vain paranevan loppua kohti. Aluksi rakkauspuoli on jopa turhan imelä, mutta loppujen lopuksi se on aidosti liikuttava ja herkkä. Lisäksi elokuvan efektit toimivat yhä erittäin vakuuttavasti 30 vuodenkin jälkeen. Olin erittäin yllättynyt siitä, kuinka paljon pidinkään Ghost - näkymättömästä rakkaudesta, peläten aluksi, ettei se tulisi toimimaan minulle ja sen monipuolisen genreleikittelyn ansiosta voin suositella laajempaakin yleisöä kuin vain romantiikannälkäisten katsomaan sen, jos elokuva on edelleen näkemättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghost, 1990, Paramount Pictures, Howard W. Koch Productions

Arvostelu: Tarzan (1999)

TARZAN

Ohjaus: Chris Buck ja Kevin Lima
Pääosissa: Tony Goldwyn, Minnie Driver, Rosie O'Donnell, Wayne Knight, Brian Blessed, Glenn Close, Lance Henriksen, Nigel Hawthorne, Alex D. Linz ja Taylor Dempsey
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Tarzan on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 37. osa. Elokuva perustuu Edgar Rice Burroughsin kirjaan "Tarzan, apinain kuningas" ("Tarzan of the Apes") vuodelta 1912. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty leffoja, kuten mykkäfilmit Tarzan of the Apes (1918) ja The Romance of Tarzan (1918), sekä tunnetuimpana Johnny Weissmullerin Tarzan-leffat (1932-1948), joita hän teki yhteensä 12. Walt Disney -yhtiölläkin tietty kiinnostuttiin tarinasta, jossa ihminen varttuu eläinten kanssa - olihan yhtiö tehnyt aiemmin elokuvasovituksen (1967) Rudyard Kiplingin hieman samankaltaisesta tarinasta, "Viidakkokirjasta" ("The Jungle Book" - 1894). Elokuvan työstäminen lähti käyntiin ja joidenkin takaiskujen ja ongelmien (esim. animaattorit joutuivat luomaan uudenlaista teknologiaa saadakseen viidakon toimimaan) jälkeen Tarzan sai maailmanensi-iltansa 12. kesäkuuta 1999 - tasan 20 vuotta sitten (Suomeen leffa tosin saapui vasta joulukuussa)! Elokuva oli iso menestys, mistä myös kriitikot pitivät ja se voitti parhaan alkuperäiskappaleen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Menestyksen myötä Disney jatkoikin tarinaa kirjoilla, sarjakuvilla, Tarzanin legenda -televisiosarjalla (The Legend of Tarzan - 2001-2003) ja kahdella elokuvalla; Tarzan & Jane (2002) ja Tarzan 2 (2005). Itse näin Tarzanin useaan otteeseen lapsena ja pidin sitä yhtenä Disneyn parhaimpana teoksena. Viimeksi näin leffan 2014, kun ostin sen Blu-ray -julkaisun. Olen jo pidemmän aikaa pohtinut elokuvan katsomista uudestaan ja kun huomasin leffan täyttävän tänä kesänä 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla Tarzanin!

Vauvasta asti viidakossa gorillojen kanssa varttunut Tarzan on koko elämänsä luullut olevansa gorilla itsekin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun viidakkoon tupsahtaa gorilloja tutkiva professori Porter, hänen tyttärensä Jane ja liipaisinherkkä metsästäjä Clayton.

Elokuvan päähenkilö Tarzan (aikuisen äänenä Tony Goldwyn, lapsi-Tarzanin äänenä Alex D. Linz) muistuttaa tavallaan hyvin vahvasti Viidakkokirjan päähahmo Mowglia. Molemmat ovat vauvana joutuneet erilleen ihmisistä ja heidät on kasvattanut jokin eläinlauma. Aikuisena he joutuvat miettimään paikkaansa maailmassa; kuuluvatko he viidakkoon vai ihmisten pariin? Omasta mielestäni tämä hahmokaari on toteutettu hieman paremmin Tarzanin kanssa. Hahmosta löytyy muitakin puolia, mitkä tekevät hänestä kiinnostavamman persoonan kuin Mowglista. Tarzan osaa olla sekä kavereidensa kanssa hassutteleva heppu kuin leopardeja vastaan taisteleva soturi. Tarzanilla ei ole gorillojen synnynnäistä vahvuutta ja ruumiinrakennetta, minkä vuoksi hän on joutunut keksimään omia tapojaan pärjätäkseen luonnossa. Hahmo on alusta alkaen mielenkiintoinen ja hänen kanssaan lähtee mielellään seikkailuun.
     Viidakossa Tarzan elää gorillalauman kanssa, joista tärkeimpiä ovat Tarzanin äitinä toimiva Kala (Glenn Close), joka rakastaa syvästi poikaansa, välittämättä siitä että he ovat eri lajia, lauman johtaja Kerchak (Lance Henriksen), joka ei voi sietää ihmisiä ja halveksuu siksi Tarzania, sekä nuori gorillatyttö Terk (Rosie O'Donnell), joka on vähän väliä järjestämässä Tarzania ties minkälaisiin hankaluuksiin huolettoman luonteensa vuoksi. Tarzanin ja Terkin hullutteluihin on päätynyt mukaan myös elefantti Tantor (aikuisena Wayne Knight, lapsena Taylor Dempsey), joka on paljon arempi ja pelokkaampi tapaus kuin ystävänsä. Elokuvan ensimmäisen puolikkaan aikana eläinhahmot saavat hyvin ruutuaikaa ja heistä alkaa välittämään paljon, mutta toisen puoliskon aikana he jäävät enemmän sivuun ihmisten tullessa kuvioihin.
     Jane Porter (Minnie Driver) vaikuttaa ensisilmäyksellä hyvin hienostuneelta leidiltä, mutta jo hetken päästä voi huomata, että hän on paikoitellen hieman hupsu ja usein todella innokas tapaus. Jane rakastaa eläimiä ja lähteekin tutkimusmatkoille isänsä, professori Archimedes Q. Porterin (Nigel Hawthorne) kanssa. Professori Porter vasta hupsu ja innokas onkin, eikä hän malta odottaa näkevänsä gorilloja omin silmin. Kiväärin kanssa kulkeva Claytonkaan (Brian Blessed) ei malta odottaa gorillojen näkemistä, mutta heti astuttuaan ruutuun katsoja tietää, ettei hän ole lainkaan yhtä mukavin tarkoituksin lähtenyt retkelle kuin Porterit...

Tarzan on erinomainen seikkailuelokuva, mikä tarjoaa vauhtia ja vaaroja koko kestonsa ajan. Elokuva nappaa välittömästi mukaansa vaikuttavan alkunsa kanssa, mikä näyttää, kuinka Tarzan päätyi lapsena gorillojen mukaan. Leffa esittää taidokkaasti Tarzanin kasvun lapsesta aikuiseksi ja kertoo tarinansa muutenkin loistokkaasti. Tylsää hetkeä ei koskaan ole tiedossa, vaan leffa viihdyttää täysillä alusta loppuun. Huumoria on luvassa niin repliikeissä kuin hahmojen fyysisessä toiminnassa. Tarzanin lapsuus tarjoaa useat naurut, kuten myös se, kun hän pääsee tutustumaan ihmisten outoon maailmaan Janen kanssa. Jännitystä taas tuo viidakossa väijyvä leopardi, jonka kohtaukset ovat yllättävänkin tiivistunnelmaisia ja perheen pienimmille kenties liiankin pelottavia. Huomasin itsekin jännittäväni joka kerta, kun joku hahmoista joutuu kohtaamaan leopardin ja ihailin, kuinka hyvin tekijät ovat luoneet painostavaa henkeä koko perheen elokuvaan.

Romantiikkaakin tietty löytyy, eikä voi tulla yllätyksenä, että Tarzan ja Jane alkavat pikkuhiljaa ihastumaan toisiinsa - etenkin Tarzan, joka ei ole aiemmin nähnyt toista ihmistä. Tämä on myös leffan syvällisempi puoli, mikä viehätyttää enemmän aikuiskatsojaa, lasten innostuessa lähinnä seikkailusta. Kaiken vauhdikkuudenkin keskellä elokuva on erittäin henkilövetoinen kertomus ja se syventyy hienosti päähahmoonsa, joka etsii paikkaansa maailmassa. Leffan teema on tärkeä kaikille katsojille ja se onnistuu johtamaan pariin liikuttavaankin hetkeen. Elokuva osaa rauhoittua juuri oikeissa kohdissa ja se onkin rytmitetty todella taidokkaasti. Kaikin puolin Tarzan on erittäin onnistunut seikkailufilmi koko perheen yhteiseen leffahetkeen ja sen ainoa vika on mielestäni se, että Claytonin ilkeyttä ei edes yritetä piilotella mitenkään, mikä pistää miettimään, kuinka Porterit eivät tajunneet heti matkansa alussa, että tällä on pahat mielessään?

Monen muun Disney-animaation tavoin myös Tarzan on musikaali... tavallaan. Elokuvassa on vain yksi laulu, jonka joku hahmoista laulaa (Oscarin ja Golden Globen voittanut "You'll Be In My Heart"), mutta muuten kaikki kappaleet ovat Phil Collinsin laulamia. Elokuvan aloittaa "Two Worlds", joka luo hyvän pohjan itse tarinalle. "Son of Man" -laulun aikana Tarzan varttuu aikuiseksi ja "Strangers Like Me" soi, kun Tarzan oppii asioita ihmisten maailmasta. Musikaalinumeroiden sijaan elokuva tarjoaa yhden musiikkinumeron, missä gorillat ja Tantor pistävät pystyyn esityksen ihmisten leirissä. Vaikka laulut ovat oivallisia, on sinänsä harmi, ettei leffassa ole kunnon musikaalikohtauksia, vaan lauluja käytetään vain montaasien aikana. Toisaalta olen kuitenkin samaa mieltä tekijöiden kanssa, jotka pohtivat, ettei puolialastomaa Tarzania olisi välttämättä saatu laulamaan ilman, että hän olisi muuttunut hölmön näköiseksi.

Visuaalisesti Tarzan on todella näyttävä teos. Animaattorit ovat pistäneet parastaan piirtäessään ja herättäessään kirjoitettua tarinaa henkiin. Hahmot ovat tuttua Disney-tyyliä ja animaation voimin he saavat Tarzanin liikkumaan vikkelämmin viidakossa kuin kukaan oikea näyttelijä pystyisi kulkemaan. Tekijät joutuivat tosiaan luomaan uutta teknologiaa animaatiota varten, nimittäin Deep Canvas -menetelmän, millä he pystyivät rakentamaan digitaalisen viidakon, mikä näyttäisi silti maalaukselliselta. Tekniikkaa on käytetty hyödyksi erinomaisesti ja taustat ovat häikäisevän hyvin toteutettuja. Ohjaajakaksikko Kevin Lima ja Chris Buck ovat myös tehneet taidokasta työtä luodessaan elokuvan eri tunnelmia ja he ovatkin saaneet aikaiseksi loistavan paketin.

Perinteiseen Disneyn tapaan elokuva sisältää tietty muutamia viittauksia Disneyn muihin elokuviin. Professori Porterin taskusta putoaa yhdessä kohtaa Mulan-leffan (1998) Pikkuveli-koiraa esittävä lelu, minkä lisäksi ihmisten leiristä voi helposti bongata Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) rouva Pannun ja Kipon.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen, toisin kuin sen lisämateriaalitarjonta. Extroina Blu-raylla on vain vaihtoehtoinen alku, musiikkivideo "You'll Be In My Heart" -kappaleesta ja lyhyt dokumentti elokuvan eläimistä. Katsottavaa on vain noin kymmeneksi minuutiksi.

Yhteenveto: Tarzan on loistava seikkailuleffa koko perheelle, mikä tarjoaa juuri sopivissa määrin huumoria, jännitystä, romantiikkaa ja draamaa. Elokuva imaisee katsojansa mukaan seikkailuun välittömästi ja on mielenkiintoista seurata Tarzanin varttumista gorillojen parissa. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon, mm. Tarzanin alkaessa oppimaan asioita ihmisten maailmasta. Leopardi taas tuo mukaan yllättävänkin jännittäviä kohtauksia, mitkä eivät välttämättä sovellu vielä pienemmille katsojille. Kaiken keskellä elokuva onnistuu olemaan todella hahmovetoinen kertomus, missä päähenkilö etsii paikkaansa maailmassa. Tämä puoli nostaa leffan arvoa entisestään. Hahmot ovat kaikki mainioita ja visuaalisesti filmi on todella hienon näköinen. Phil Collinsin laulut sopivat mukaan ihan hyvin, mutta paikoitellen katsojana jää kaipaamaan Disneylle tuttuja musikaalinumeroita. Pienistä vioistaan huolimatta Tarzan on erittäin toimiva paketti aika lailla kaikenikäisille, mikä viihdyttää yhä uudestaan ja uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tarzan, 1999, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: The Belko Experiment (2016)

THE BELKO EXPERIMENT (2016)

Ohjaus: Greg McLean
Pääosissa: John Gallagher Jr., Tony Goldwyn, Adria Arjona, John C. McGinley, Melonie Diaz, Owain Yeoman, James Earl, Sean Gunn, David Del Rio, Josh Brener, David Dastmalchian ja Michael Rooker
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 18

Guardians of the Galaxy (2014) -ohjaaja James Gunn kirjoitti vuosia sitten käsikirjoituksen leffalle nimeltä "The Belco Experiment" ja hänen oli tarkoitus myös ohjata elokuva, mutta heti kun tuotannolle näytettiin vihreää valoa, Gunn päätti poistua projektista elokuvan teemojen takia, eikä sen teko jatkunut. Kuitenkin eräänä päivänä häntä pyydettiin jatkamaan leffan tekemistä, joka muuttui The Belko Experimentiksi ja jonka ohjaajaksi valittiin Greg McLean. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa, muttei kovin innostunutta vastaanottoa. Kun kuulin elokuvasta, kiinnostuin heti, sillä idea vaikutti toimivalta, vaikkei kovinkaan originaalilta. Kaikkein eniten innostuin, kun huomasin, että The Belko Experimentin ikärajaksi oli annettu 18, mikä tarkoittaisi, että toteutus olisi oikeasti todella raju, sillä nykyään erittäin verisetkin elokuvat ovat vain K16. Vaikka en ollutkaan kuullut paljoa hyvää leffasta, menin silti positiivisin mielin katsomaan sen. Hauskana faktana, että kyseessä oli ensimmäinen K18-elokuva, jonka näin leffateatterissa.

Keskellä ei-mitään sijaitsevassa Belko-yhtiön toimistossa tunnelma muuttuu paniikiksi, kun rakennus peittyy metallilaatoilla ja kaiuttimista kuuluva ääni käskee kahdeksaakymmentä työntekijää tappamaan toisiaan tietyn määrän tai kaksinkertainen määrä kuolee...

Belko-yhtiöstä esitellään monta henkilöä ja erittäin monella on iso rooli elokuvassa. Tärkeimpiä hahmoja ovat mm. järkeilevä ja inhimmillinen Mike (John Gallagher Jr.), hänen tyttöystävänsä Leandra (Adria Arjona), toimiston operatiivinen johtaja Norris (Tony Goldwyn), hieman pervolta vaikuttava Wendell (John C. McGinley), ensimmäistä päivää töissä oleva Dany (Melonie Diaz), kovaa esittävä Terry (Owain Yeoman), turvamies Evan (James Earl), pössyttelijä Marty (käsikirjoittajan veli Sean Gunn), sekä korjaajat Bud (Michael Rooker) ja Lonny (David Dastmalchian). Ehdottomaksi suosikikseni nousi turvamies Evan, sillä hän tuntui todella sympaattiselta, ystävälliseltä ja ennen kaikkea järkevältä tapaukselta. Katsojana kokee, että Evan olisi sellainen, jonka kanssa haluaisi selvitä tuollaisesta tilanteesta, jolloin Evanille ei haluaisi tapahtuvan mitään pahaa. Näyttelijät ovat kaikin puolin onnistuneita rooleissaan ja hahmot ovat toimivan erilaisia, jolloin katsojat saavat kokea erilaisia lähestymistapoja tilanteeseen.

Jos menee katsomaan The Belko Experimentia, odottaen näkevänsä paljon kuolemaa, verta sun muuta hupaisaa, niin ei tule pettymään ja viihtyy oivallisesti elokuvan parissa. Jos taas odottaa jotain syvällisempää teosta tai miettii, kuinka kekseliäs syy tappamiseen on, niin tulee pettymään. Leffan syvällisyys löytyy tietenkin siitä, että onko oikein tappaa pienempi määrä, jotta suurempi määrä ei kuole? Mutta kuka muka on ylempänä muita päättämään, kuka kuolee ja kuka ei? Suurin osa arvostaa omaa henkeään yhtä paljon kuin muiden, jolloin heihin voi luottaa täysillä, mutta rakennuksesta löytyy myös niitä, jotka ovat armeijan käyneinä osaavia tappamaan ja myös tietävät sen. Ja sitten on tietenkin ne, joiden viimeinenkin muumi karkaa laaksosta, kun ensimmäiset päät posahtelevat, ja verta ja aivopalasia roiskuu seinille uudeksi maalikerrokseksi. Yksi vilkaisu heihin kertoo jo pysymään kaukana. Hahmoja esitellään paljon, joten katsojat saavat nähdä monia eri näkemyksiä, mikä on oikein ja inhimmillistä, ja mikä taas ei todellakaan ole?

The Belko Experiment kulkee nopeasti eteenpäin. Elokuva kestää vain puolitoista tuntia, eikä sen tarvitsekaan kestää kauemmin. Ensimmäisen vartin jälkeen kuullaan jo uhkaava kuulutus ja rakennus menee lukkoon, kun suuret metallilaatat peittävät ikkunat ja ovet, jolloin ulospääsyä ei ole. Laatat peittävät myös signaalit, jolloin poliiseille ei voida soittaa. Mystisesti radio kuitenkin toimii. Pienet epäloogisuudet eivät kuitenkaan erityisemmin haittaa, kun ensimmäiset työntekijät kuolevat. Nopeasti ymmärtää, miksi leffa on saanut K18-leiman. Yhdessä kohtaa nähdään läheltä, kuinka takaraivo on posahtanut sisältäpäin ja aivot muhivat veren ja kallonpalasten keskellä, kun taas toisessa kohtaa isketään kirveellä hahmolta pää pystysuunnassa lähes halki. Ne jotka syystä tai toisesta innostuvat tällaisista mässäilyistä, voivat lähteä teatterista tyytyväisinä, kun taas herkimmät saattavat suunnata vessanpöntölle jo kesken näytöksen. Valitettavasti olin hieman pettynyt siihen, että kovin luovia tappokeinoja ei ole nähtävissä, mikä oli sääli, sillä toimistomiljöö olisi voinut tarjota monenlaisia eri vaihtoehtoja. Esimerkiksi joku olisi voinut pamauttaa toista nitojalla kaulaan ja joku olisi voinut tökätä toista paperiliittimellä silmään. Onneksi kuitenkin tunnelma on onnistuttu luomaan toimivaksi ja useassa kohtaa jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu ja kenellä vinksahtaa päässä... Pelottava teos ei kuitenkaan ole kyseessä, vaikka mukana onkin muutama (aika tarpeeton) äkkisäikäytyskohta.

Sen lisäksi, että mukana on paljon raakuuksia ja katsojana pääsee hieman jännittämään, The Belko Experiment on yllättävän hauska elokuva. Komedian puolelle leffa ei mene, mutta mukana on monia koomisia kohtia - jotkut syntyvät hupaisilla tavoilla tehdyistä kuolemista ja jotkut taas hahmojen repliikeistä. Mielestäni vitsikkyyttä olisi voinut olla lisääkin, jolloin koomisuus olisi erikoisena vastakohtana kaikille hirveyksille, joita valkokankaalla tapahtuu. Tylsäksi leffa ei kuitenkaan käy ja viihdyttää oivasti koko kestonsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi erityisen hyvä teos. Tekijät ovat selvästi halunneet tehdä elokuvan, jossa pääsee käyttämään niin paljon veripanoksia kuin vain mahdollista, mutta kesken leffan teon onkin tajuttu, että ei ole mitään järkevää selitystä sille, miksi kaikki tämä tapahtuu. Elokuva ei myöskään tunnu siltä, että sen tekisi mieli katsoa uudestaan. Ei siis raakuuksien takia, vaan koska lopputekstien alkaessa on sellainen tunne, että nyt se on nähty, eikä menetä mitään, jos sitä ei katso koskaan uudestaan. Ei myöskään menetä mitään, jos tätä ei katso ensimmäistäkään kertaa, sillä leffa ei oikeasti tarjoa muuta kuin paljon punaista ihmisnestettä.

Olen aika varma, että elokuva olisi parempi, jos ohjauksesta vastaisi käsikirjoittaja James Gunn. Käsikirjoituksesta huomaa tiettyjä Gunnin koomisia piirteitä ja niiden toteutus voisi olla parempi kokonaan Gunnin käsissä. Ohjaajan pallilla toimiikin Greg McLean, joka on aiemmin tehnyt mm. kauhuelokuvat Wolf Creek (2005) ja Wolf Creek 2 (2013). Itselleni McLean oli tuntematon nimi, eikä hän erityistä vaikutusta saa aikaan. Elokuva on kuvattu pääasiassa hyvin, mutta eräässä kohtaa, kun kaksi henkilöä käyvät toistensa kimppuun nyrkein, on tappelu kuvattu liian läheltä, jolloin siitä on vaikea ottaa selvää. Leikkaus on onnistunutta, vaikkakin muutamassa kohtaa liian nopeatempoista. Belko-yhtiön toimistotilan lavasteet ovat taitavasti toteutetut, mutta laajat kuvat itse rakennuksesta ovat selvästi digitaalisesti muuteltuja. Äänitehosteet ovat mainioita.

Yhteenveto: The Belko Experiment tyydyttää katsojat, jotka tulivat näkemään verimässäilyä, mutta voi muuten jättää helposti kylmäksi. Elokuva osaa olla tunnelmaltaan jännittävä, mutta myös oikeissa tilanteissa hauska ja se viihdyttää läpi kestonsa. Valitettavasti kun syitä tapahtumalle aletaan selvittää, eivät ratkaisut toimi odotetulla tavalla. Mutta toisaalta mikä olisi oikeasti toimiva syy siihen, että paljon porukkaa tapetaan mahdollisimman raaoilla tavoilla tällaisessa elokuvassa. Verta on tosiaan luvassa paljon, kuten myös mm. paloja aivoista, joten ihan ymmärrettävästi ikäraja on kaikista korkein. Kovin suuria yllätyksiä ei ole luvassa, eivätkä tapot ole yhtä luovia kuin olisi voinut kuvitella. Näyttelijät suoriutuvat toimivasti rooleistaan. Hieman tietenkin annetaan viittausta siihen, että jatkoa voisi ilmestyä. Kyllä tällaisen toisenkin puolentoista tunnin tappopätkän voisi katsoa ihan hyvin vaikka parin vuoden päästä, mutta sellaista ei jää kaipaamaan leffasta poistuessa. Jos haluat nähdä paljon raakuuksia valkokankaalla, niin käy katsomassa The Belko Experiment. Kovin kummoinen teos ei ole kyseessä, joten voi myös yhtä hyvin odottaa, että tämä ilmestyy johonkin striimipalveluun. Herkimmille en elokuvaa todellakaan suosittele.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Belko Experiment, 2016, BH Tilt, Blumhouse Productions, Itaca Films, Metro-Goldwyn-Mayer, Orion Pictures, The Safran Company