Arvostelu: Maailmojen sota (War of the Worlds - 2005)

MAAILMOJEN SOTA

WAR OF THE WORLDS

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Tom Cruise, Dakota Fanning, Justin Chatwin, Miranda Otto, Tim Robbins, David Alan Basche, Rick Gonzalez, Yul Vázquez, Lisa Ann Walter, Lenny Venito, Ann Robinson, Gene Barry ja Morgan Freeman

Genre: scifi, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

War of the Worlds, eli suomalaisittain Maailmojen sota perustuu H.G. Wellsin kirjaan Maailmojen sota (The War of the Worlds) vuodelta 1898. Vuosien varrella kirjan pohjalta on tehty useita adaptaatioita, joista yksi tunnetuimmista oli Orson Wellesin työstämä radiokuunnelma, joka sai kuuntelijat paniikin valtaan, heidän luullessa avaruusolentojen oikeasti hyökkäävän Maahan. Tehtyään Minority Reportin (2002), ohjaaja Steven Spielberg ja näyttelijä Tom Cruise etsivät kuumeisesti uutta yhteistyöprojektia. Cruise esitteli Spielbergille ideoitaan, joista yksi oli elokuva Wellsin kirjan pohjalta, mistä Spielberg innostui. Josh Friedman työsti ensimmäisen käsikirjoituksen, jonka pohjalta David Koepp laati lopullisen tekstin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2004 ja lopulta Maailmojen sota sai maailmanensi-iltansa 13. kesäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta, sekä kolme Oscar-ehdokkuutta (paras äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet). Itse näin Maailmojen sodan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja elokuvan loppua lukuun ottamatta pidin näkemästäni. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin Maailmojen sodan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Ray Ferrier yrittää pitää perheensä turvassa, kun maan alta kuoriutuu avaruusolentojen valtavia aluksia, jotka ryhtyvät tuhoamaan ihmiskuntaa.

Elokuvan pääroolissa satamatyöläisenä Ray Ferrierinä nähdään tosiaan Tom Cruise, joka sai Spielbergin tarttumaan projektiin. Tämä oli Cruisen ja Spielbergin toinen yhteistyöelokuva mahtavan Minority Reportin jälkeen ja harmillisesti se jäi myös viimeiseksi, kaksikon ajauduttua riitoihin markkinoinnin aikana, muun muassa Cruisen esiinnyttyä kiusallisesti Oprahin ohjelmassa. Tämä on suuri sääli, sillä molemmat scifielokuvat näyttivät, että Spielberg-Cruise on aikamoinen duo, jolta olisi nähnyt mielellään lisääkin leffoja. Cruise on tuttuun tapaansa erittäin mainio spektaakkelileffan keulakuvana, tulkiten taitavasti hahmonsa monenlaisia suhtautumisia haastavaan tapahtumaketjuun. Sen lisäksi, että avaruuden muukalaiset aloittavat yllättäen hyökkäyksensä ihmiskuntaa kohtaan, Rayn pitäisi myös parantaa suhdettaan lapsiinsa, Justin Chatwinin näyttelemään Robbieen ja Dakota Fanningin näyttelemään Racheliin. Robbiesta on kirjoitettu aika rasittava angstiteini, jonka osuus leffassa jää harmillisen alikehitetyksi, elokuvan keskittyessä enemmän isä-tytär-puoleen Rayn ja Rachelin kanssa. Chatwin tekee parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus hänelle tarjoaa ja Fanning on oiva valinta tyttären osaan.

     Elokuvassa nähdään myös Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Miranda Otto Rayn ex-vaimona Mary Annina, Rita Hayworth - avain pakoon -elokuvasta (The Shawshank Redemption - 1994) tuttu Tim Robbins höyrähtäneenä Harlanina ja Lisa Ann Walter Rayn tuttuna Sherylinä. Vuoden 1953 Maailmojen sota -elokuvaa (The War of the Worlds) tähdittäneet Gene Barry ja Ann Robinson nähdään pikaisesti elokuvan lopussa ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat bongata Channing Tatumin yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan leffan alussa, juoksemassa avaruusolentojen tripod-alusta pakoon. Sivunäyttelijät ovat hyviä rooleissaan, etenkin Robbins pakkomielteisesti avaruusolennoille vastaiskua suunnittelevana Harlanina.

Jos minulta kysytään, millä elokuvalla on niin kehno loppu, että se meinaa pilata muuten todella hyvän elokuvan, Maailmojen sota nousee usein ensimmäisenä mieleen. Sen enempää loppuratkaisusta paljastamatta sanon vain, että kaiken kypsyttelyn jälkeen finaali tuntuu aivan käsittämättömän laiskalta, suoraan sanottuna aikamoiselta läpsäisyltä katsojan kasvoihin, joka on juuri yli puolentoista tunnin ajan jännittänyt tiivisti Rayn ja tämän lasten yrittäessä selviytyä tuhon ja kaaoksen keskellä. Loppuratkaisu mukailee kyllä Wellsin klassikkokirjaa, mutta tällaisenaan toteutus on pöyristyttävän tönkkö ja laiska. Katsojasta tuntuu herkästi siltä, että loppu olisi alun perin ollut toinen ja jostain syystä se jouduttiinkin hätäisesti kuvaamaan uusiksi tai siltä että rahat loppuivat kesken. Asiaa ei auta, että Morgan Freemanin kertojaäänen täytyy viimeisellä minuutilla selittää, mitä oikein lopussa tapahtui, koska leffa ei osaa sitä muuten avata katsojille.

Ennen tätä turhauttavaa lopetusta Maailmojen sota on erittäin hyvä, paikoin jopa loistava scifispektaakkeli, joka pitää tehokkaan tiukasti katsojasta kiinni läpi kestonsa. Vajaan kahden tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä niin jännittävän ja mukaansatempaavan paketin Spielberg on saanut loihdittua David Koeppin ajoittain ontuvan käsikirjoituksen pohjalta. Alkupää rakentuu tiivistunnelmaisesti kohti ensimmäistä kohtaamista avaruusolioiden kanssa ja heti kättelyssä Spielberg näyttää, että nämä alienit eivät todellakaan ole samoja sympaattisia kavereita kuin nimikko-olio E.T. the Extra-Terrestrialissa (1982) tai edes pääasiassa rauhanomaisia tutkijoita, kuten Kolmannen asteen yhteydessä (Close Encounters of the Third Kind - 1977).

Kohtaamiset avaruusolentojen kanssa ovat toinen toistaan jännittävämpää seurattavaa. Etenkin eräs kellarikohtaus muuttuu suorastaan kauhuksi, kun hahmot yrittävät hiirenhiljaa piilotella avaruusolentojen tutkivaa laitetta. Ihmisten pelkoa ja joukkohysteriaa kuvataan onnistuneesti eri tavoin. Kun tällainen tilanne koittaa, sitä voisi toivoa, että ihmiset osaisivat unohtaa erimielisyytensä ja lyöttäytyä yhteen yhteisen vihollisen päihittämiseksi, mutta tietenkin kaikkihan vain ajavat omaa etuaan, selviytyäkseen kaiken keskellä. Leffasta löytyy joitain varsin kauhistuttavia puolia, mutta Spielberg tuo sekaan myös pientä lämpöä ja herkkyyttä toimivan isä-tytär-kuvion kautta. Onkin siis valtava harmi, että totaalisen lattea loppuhuipentuma syö muuten niin oivallista elokuvaa.

Teknisiltä ansioiltaan Maailmojen sota on myös pääasiassa vakuuttava tapaus. Toki 20 vuotta vanhan elokuvan tietokonetehosteet ovat paikoin vanhentuneet, mutta kun leffan immersio on muuten niin vahva, ajan hampaiden nakertamia efektejä ei juuri jää tapittamaan kriittisemmin. Tripodit näyttävät edelleen vaikuttavan uhkaavilta ja jotkut käytännön tehosteet ovat yhä upeat. Digitehosteita enemmän leffan visuaalista ilmettä syö sama ylivalottuneisuus, mikä häiritsi jo Minority Reportissa. Tätä tapahtuu onneksi vain päiväsaikaan tapahtuvissa kohtauksissa, yökohtausten näyttäessä hyviltä. Kameratyöskentely on pätevää, leikkaus sujuvaa ja niin lavasteet, asut kuin maskeerauksetkin toimivat. Äänimaailma rymistelee vahvasti ja Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin työstämät musiikit toki tehostavat jännittävää menoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

War of the Worlds, 2005, Paramount Pictures, DreamWorks Pictures, Amblin Entertainment, Cruise/Wagner Productions

Arvostelu: Mission: Impossible - The Final Reckoning (2025)

MISSION: IMPOSSIBLE - THE FINAL RECKONING

Ohjaus: Christopher McQuarrie

Pääosissa: Tom Cruise, Hayley Atwell, Simon Pegg, Angela Bassett, Pom Klementieff, Esai Morales, Henry Czerny, Rolf Saxon, Ving Rhames, Lucy Tulugarjuk, Greg Tarzan Davis, Shea Whigham, Pasha D. Lychnikoff, Janet McTeer, Nick Offerman, Hannah Waddingham, Tramell Tillman ja Katy O'Brien

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Vaarallinen tehtävä -televisiosarjaan (Mission: Impossible - 1966-1973) perustunut samanniminen elokuva vuodelta 1996 oli hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai heikomman vastaanoton, mutta M:i:III Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006), Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Mission: Impossible - Fallout (2018) olivat toinen toistaan isompia hittejä. Vuonna 2019 päätähti Tom Cruise paljasti, että elokuvasarja saisi vielä kaksi jatko-osaa, jotka kertoisivat yhdessä ison tarinakokonaisuuden. Näistä ensimmäinen, Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One (2023) keräsi kehuja, mutta sen massiivisen budjetin takia jopa vajaan 600 miljoonan dollarin lipputulot eivät olleet tarpeeksi ja elokuva tuomittiin taloudelliseksi flopiksi. Kahdeksatta osaa kuvattiin silti jo, mutta sille päätettiin antaa uusi nimi suunnitellun "Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Two'n" tilalle. Kuvaukset jouduttiin keskeyttämään keväällä 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakon takia, mutta alkuvuodesta 2024 tuotanto saatiin taas rullaamaan. Nyt, vihdoin ja viimein Mission: Impossible - The Final Reckoning saapuu elokuvateattereihin, enkä itse malttanut odottaa sen näkemistä. Lukuun ottamatta heikkoa kakkososaa, olen pitänyt valtavasti elokuvasarjan muista osista. Pidin paljon Dead Reckoning Part Onesta ja olenkin innolla odottanut näkeväni, kuinka tarina viedään päätökseen. Olinkin ilahtunut, kun pääsin näkemään Mission: Impossible - The Final Reckoningin lähes viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä ja vieläpä jättimäiseltä IMAX-kankaalta.

Ethan Hunt on elämänsä mahdottomimman tehtävän edessä. Hänen täytyy löytää Sevastopol-sukellusvene, tuhotakseen karkuun päässyt tekoäly Entiteetti, ennen kuin tämä aiheuttaa ydiniskuilla maailmanlopun.

Tom Cruise nähdään jo kahdeksatta ja kenties jopa viimeistä kertaa uransa tunnetuimmassa roolissaan IMF-agentti Ethan Huntina - roolissa, jota Cruise esitti ensi kertaa jo 29 vuotta sitten. Jos tähän tarvitsee perspektiiviä, niin samassa ajassa elokuvamaailman kuuluisinta agenttia, James Bondia ehti näytellä kaksi eri miestä ja seuraavan näyttelijän etsinnätkin ovat jo käynnistyneet. Cruise on roolissaan tuttuun tapaansa erinomainen. Hän uhkuu vanhaa kunnon Hollywood-starakarismaa ja näyttää jälleen kerran menevänsä äärimmäisyyksiin elokuviensa eteen - molemmat piirteitä, joita ei oikein enää löydä kenestäkään muusta tähdestä. Jos (ja kun) Mission: Impossible -elokuvat jonain päivänä jatkuvat uusien näyttelijöiden kanssa, tulee Cruisen uupuminen tuntumaan kriittisellä tavalla.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös Ethanille aina yhtä uskolliset Luther (Ving Rhames) ja Benji (Simon Pegg), sekä entinen CIA-pomo Erika Sloane (Angela Bassett), joka on nykyään Yhdysvaltojen presidentti, ensimmäisestä Vaarallinen tehtävä -leffasta tuttu Kittridge (Henry Czerny), sekä Dead Reckoning Part Onessa esitellyt taskuvaras Grace (Hayley Atwell), Entiteetti-tekoälylle uskollinen Gabriel (Esai Morales), salamurhaaja Paris (Pom Klementieff), sekä Ethania jahtaavat agentit Briggs (Shea Whigham) ja Degas (Greg Tarzan Davis). Uusina mukaan hyppäävät Apple TV+ -palvelun Ted Lasso -sarjasta (2020-) tuttu Hannah Waddingham komentaja Neelynä ja Severance - Erotus -sarjasta (Severance - 2022-) tuttu Tramell Tillman sukellusveneen kapteeni Bledsoena. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Rhames ja Pegg ovat aina yhtä mainiot ja Bassettista löytyy täydellistä arvokkuutta presidentin osaan.

Nimimuutoksesta huolimatta Mission: Impossible - The Final Reckoning on edelleen selvästi toinen osa Dead Reckoning Part Onen käynnistämästä tarinasta. Entiteetti on päässyt valloilleen ja tehnyt internetistä täysin epäluotettavan paikan, mutta keräten myös samalla ympärilleen vannoutuneen tuomionpäivän kultin. Tekoäly on jo saanut itselleen osan maailman ydinaseista ja on enää muutamasta päivästä kiinni, ennen kuin Entiteetti aloittaa totaalisen ihmiskunnan hävittämisen. Panokset eivät ole koskaan olleet yhtä korkealla ja Ethaninkin hymy on hyytynyt aidosti mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä.

The Final Reckoning käynnistyy kuitenkin hieman takkuillen. Kuten alussa kerroin, vaikka Dead Reckoning Part One tuotti lähes 600 miljoonaa dollaria lippuluukuilla, se tuomittiin taloudelliseksi epäonnistumiseksi korkean budjettinsa takia. Kenties tästä syystä studio ja tekijät ovat pelästyneet, että tarpeeksi moni ei nähnyt edellistä osaa ja niinpä The Final Reckoning käyttää alussa liikaa aikaa vanhan kertaamiseen. Enkä tarkoita vain Dead Reckoning Part Onen tapahtumien kertaamista, vaan myös kuuden aiemmankin leffan tapahtumien. Alusta asti on selvää, että The Final Reckoning on tarkoitettu huipennukseksi ja niinpä se pyrkii niputtamaan koko sarjan yhteen - välillä todella tönköillä fanipalveluksilla ja toisinaan taas jopa ilahduttavalla tavalla, tuoden takaisin erään vanhan tutun, mutta huomattavasti merkittävämpään rooliin.

Alkukankeuden jälkeen The Final Reckoning pääsee onneksi kuitenkin kunnon vauhtiin, kun Ethan lähtee tosissaan etsimään Sevastopol-sukellusvenettä, mistä Entiteetti alun perin karkasi ja missä piilee ainoa keino pysäyttää se. Itse osuus Sevastopolissa on pirun ahdistava kokemus, etenkin jos kärsii klaustrofobiasta tai talassofobiasta, eli meripelosta. Tästä eteenpäin elokuva onkin todella väkevää jännitysnäytelmää, joka kulminoituu tietty mielettömiin stuntteihin ja alaspäin tikittävään tuomionpäivän kelloon. Leffan hapuilevan alkupään antaa helposti anteeksi, kun elokuvan jälkimmäiset kaksi tuntia ovat niin huikeaa ja koukuttavaa menoa. Niin ja kyllä, Dead Reckoning Part Onen tapaan myös The Final Reckoningillakin on kestoa liki kolme tuntia, mutta omasta mielestäni elokuva tuntui huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Se on jälleen yksi loistava lisäys yhteen kaikkien aikojen tasokkaimmista elokuvasarjoista. Lukuun ottamatta kakkosleffaa, Mission: Impossiblet ovat olleet korkean luokan toimintaviihdettä, eikä tämä finaaliksi mainostettu uutuus ole poikkeus. On äärimmäisen harvinaista, että tuttuja kikkoja toistavan elokuvasarjan kahdeksas osa olisi yhä näin tykkiä kamaa.

Ohjauksesta vastaa jälleen kerran Christopher McQuarrie, joka muodostaa Cruisen kanssa huippuduon. He ymmärtävät, kuinka rakentaa huikeita kohtauksia ja miten pitää jännitettä yllä. McQuarrien ja Erik Jendresenin käsikirjoitus kaipaisi alkupäässä viilausta, mutta muuten homma toimii. Teknisiltä ansioiltaan Mission: Impossible - The Final Reckoning on vaikuttava. Kameratyöskentely on tyylikästä, etenkin älyttömien stunttien aikana. Cruise ymmärtää edelleen, että kun yleisö näkee hänet oikeasti roikkumassa lentokoneesta, on vaaran tuntu täysin omaa luokkaansa taustakangaskikkailun sijaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja tehosteet ovat läpikotaisin näyttäviä. Äänimaailma on onnistuneesti työstetty ja Max Arujin ja Alfie Godfreyn säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä jännitteeseen. Tuttu tunnusmelodia jää toki soimaan vielä moneksi päiväksi elokuvan päättymisen jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mission: Impossible - The Final Reckoning, 2025, Paramount Pictures, Skydance Media, TC Productions

Arvostelu: Collateral - väärä aika väärä paikka (Collateral - 2004)

COLLATERAL - VÄÄRÄ AIKA VÄÄRÄ PAIKKA

COLLATERAL

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Jamie Foxx, Tom Cruise, Jada Pinkett Smith, Mark Ruffalo, Peter Berg, Bruce McGill, Irma P. Hall, Barry Shabaka Henley, Klea Scott, Emilio Rivera, Javier Bardem ja Jason Statham

Genre: trilleri, toiminta

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Collateral, suomalaiselta lisänimeltään Väärä aika väärä paikka, on Michael Mannin ohjaama toimintatrilleri. Stuart Beattie sai idean elokuvaan jo 17-vuotiaana, ollessaan taksin kyydissä ja pohtiessaan, mitä jos joku taksikuski kyyditsisi tietämättään tappajaa. Beattie esitteli "The Last Domino" -työnimellä kulkeneen ideansa tuottajakaverilleen Julie Richardsonille, joka taas vei idean eteenpäin Frank Darabontin perustamalle Edge City -yhtiölle. Yhtiöllä kiinnostuttiin elokuvasta, mutta kun HBO (jolle Edge City tuotti elokuvia) kieltäytyi projektista, se päätyi DreamWorksille, missä siitä innostuttiin. Alun perin ohjaajaksi oli ehdolla muun muassa Mimi Lederiä ja Fernando Meirellesiä, kunnes pestiin valittiin Michael Mann. Pääosiin taas kaavailtiin ensiksi Russell Crowea ja Adam Sandleria, mutta kumpikin jätti projektin ja lopulta rooleihin palkattiin Tom Cruise ja Jamie Foxx. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2003 ja lopulta Collateral - väärä aika väärä paikka sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai myös parhaan miessivuosan ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, parhaan miessivuosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan ohjauksen, käsikirjoituksen, miessivuosan, leikkauksen ja äänen BAFTA-ehdokkuudet ja parhaan kuvauksen BAFTA-palkinnon. Itse näin Collateralin jo hyvin nuorena ja pidin siitä paljon. Olen katsonut sen kerran tai pari uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Taksikuski Max saa eräänä yönä kyytiinsä Vincentin, joka tarjoaa hänelle mojovaa rahasummaa sitä vastaan, että Max kyyditsee ainoastaan Vincentiä läpi yön, kun tämä hoitaa bisneksiään. Kun Maxille selviää, että Vincentin bisnekset liittyvät ihmisten murhaamiseen, alkaa kyyti, josta vaikuttaisi olevan mahdotonta päästä pois.

Jamie Foxx nähdään Maxina, joka on työskennellyt taksikuskina yli vuosikymmenen, samalla haaveillen omasta limusiiniyhtiöstään. Tom Cruise taas näyttelee Vincentiä, palkkatappajaa, joka eräänä yönä sattuu hyppäämään juuri Maxin kyytiin, hoitaessaan tappokeikkaa Los Angelesissa. Pian käy selväksi, että Max on panttivanki omassa taksissaan, Vincentin uhkaillessa ja kiristäessä häntä toimimaan hänen henkilökohtaisena kuljettajanaan läpi yön. Asetelma on trillerille mitä erinomaisin ja nämä kaksi hahmoa ovat niin vakuuttavasti kirjoitettuja kuin myös näyteltyjä. Foxx tekee yhden uransa parhaista töistä Maxina, joka ryhtyy vähitellen keräämään rohkeuttaan elämänsä hurjimman kyydin aikana. Foxx sai suorituksellaan jopa parhaan miessivuosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet ja vaikka hän hävisikin niistä jokaisen, ei tuo tainnut painaa miehen mieltä, sillä samoissa gaaloissa hän onnistui nappaamaan parhaan miespääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot työstään Ray-elokuvassa (2004). Cruise taas tekee yhden oman elokuvauransa poikkeuksellisimmista rooleista. Pääasiassa sankaritonttia hoitava Cruise on yllättävänkin toimiva valinta pahiksen osaan. Collateral taitaakin olla ainoa elokuva, jossa Cruisen jahdatessa hahmoja ase kourassaan, katsoja ei kannusta häntä onnistumaan, vaan hänen kohteitaan selviytymään.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo ja Peter Berg etsivinä Fanningina ja Weidnerinä, Jada Pinkett Smith asianajaja Anniena, Bruce McGill FBI-agentti Pedrosana, Irma P. Hall Maxin äitinä, Javier Bardem rikollispomo Felixinä, sekä Jason Statham pienessä roolissa heti elokuvan alussa miehenä, joka antaa Vincentille hänen työnkuvansa sisältävän laukun. Statham on myöhemmin haastatteluissa todennut kyseessä olevan Frank Martin, hänen roolihahmonsa Transporter-elokuvissa (2002-2015). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan, etenkin Ruffalo ja Pinkett Smith.

Collateral - väärä aika väärä paikka sen kuin paranee iän ja uudelleenkatselujen myötä. Heat - ajojahdin (Heat - 1995) ohjaajana parhaiten tunnettu Michael Mann osoittaa lahjakkuutensa toimintatrillerien saralla tässäkin ja tarjoaa jännittävän ja vangitsevan parituntisen, jonka parissa ei aika käy pitkäksi. Elokuva nappaa heti mukaansa Los Angelesin yöelämään ja Maxin taksin kyytiin, ja kun Vincent hyppää sekaan, sekä paljastaa todelliset kyntensä, alkaa aivan mahtava ajomatka. Kuten tulikin jo sanottua, leffan premissi on loistava ja siitä on saatu kypsyteltyä sitäkin parempi lopputulos. Elokuva kasvattelee jännitystään erinomaisesti läpi kestonsa, muuttuen finaaliaan kohti jopa piinaavan tiivistunnelmaiseksi. Sekaan mahtuu useita väkeviä kohtauksia, oli kyse sitten pääkaksikon välisen jännitteen kulkemisesta vuoristoratamaisesti tai räiskyvistä toimintakohtauksista, Vincentin päästessä kunnolla irti. Nämä väkivallan purkaukset vain saavat katsojan jännittämään enemmän Maxin selviytymisen puolesta.

Elokuva on jo pintapuoleisesti todella onnistunut juonta, ohjausta, näyttelijöitä ja tunnelmaa myöten, mutta se nousee vielä korkeammalle tasolle hiljalleen avautuvien syvempien puoltensa ansiosta. Maxin ja Vincentin kohtaaminen ei jää pelkäksi intensiiviseksi jännitysnäytelmäksi, vaan yhteinen matka avaa kummastakin asioita niin katsojille kuin myös toisilleen ja jopa itselleen. Ampumiset, takaa-ajot ja sen sellaiset ovat kyllä koukuttavaa katseltavaa, mutta elokuvan parasta antia ovat näiden kahden erilaisen miehen keskustelut taksimatkan aikana. Meno käy jopa ajoittain todella filosofiseksi, kun Max ja Vincent pohtivat palkkatappajan työtä, kilpailevien roistojen tappamisen moraalisia puolia, sekä jopa yksittäisten ihmisten merkityksestä ja merkityksettömyydestä järjettömän valtavassa universumissa. Näihin kahteen hahmoon kiintyy hyvin eri tavoin ja kun heidän matkansa viedään vihdoin päätökseensä, on tunne lopputekstien aikana monimutkikas ja haikea.

Michael Mann rakentaa ilmapiiriä fantastisesti, pitäen tiukasti katsojastaan kiinni läpi elokuvan. Ja kun Mann on ohjaksissa, voi myös olla varma, että leffa näyttääkin hyvältä. Collateral - väärä aika väärä paikka on todella tyylikkäästi kuvattu ja yöllinen Los Angeles näyttää kertakaikkiaan upealta. Leikkaus on taidokasta ja lavasteet ja puvut oivalliset. Äänimaailma on hyvin rakennettu tehosteita ja James Newton Howardin tunnelmallisesti maalailevia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Collateral, 2004, Paramount Pictures, Dreamworks Pictures, Edge City, Parkes/MacDonald Image Nation

Arvostelu: Viimeinen samurai (The Last Samurai - 2003)

VIIMEINEN SAMURAI

THE LAST SAMURAI

Ohjaus: Edward Zwick

Pääosissa: Tom Cruise, Ken Watanabe, Koyuki Kato, Shin Koyamada, Hiroyuki Sanada, Timothy Spall, Masato Harada, Tony Goldwyn, Shichinosuke Nakamura, Seizo Fukumoto ja Billy Connolly

Genre: sota, draama

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 16

The Last Samurai, eli suomalaisittain Viimeinen samurai on Tom Cruisen tähdittämä historiallinen sotaelokuva. John Logan kirjoitti elokuvan tarinan, ottaen vaikutteita samurai Saigō Takamorin johtamasta vuoden 1877 Satsuman kapinasta ja ranskalaisen kapteeni Jules Brunetin osallisuudesta Boshin-sotaan vuonna 1868. Logan sai tuottaja Vincent Wardin kiinnostumaan ideastaan ja tämä palkkasi Edward Zwickin ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Viimeinen samurai sai maailmanensi-iltansa 20. marraskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joskin kriitikot eivät ihan innostuneet siitä. Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras miessivuosa, lavastus, puvustus ja äänitys), sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras miespääosa, miessivuosa ja musiikki). Itse en ollut aiemmin nähnyt Viimeistä samuraita, vaikka minun on pitänyt katsoa se jo useamman vuoden ajan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja katsoa ja arvostella leffan juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1876 Yhdysvaltain asevoimien kapteeni Nathan Algren palkataan kouluttamaan Japanin Keisarillista armeijaa sotaan kapinoivia samuraita vastaan. Taistelun aikana samurait kuitenkin vangitsevat Nathanin, mutta tappamisen sijaan he haluavat oppia häneltä länsimaisesta kulttuurista, samalla kun Nathan ihastuu heidän elämäntapoihinsa.

Tom Cruise nähdään elokuvassa kapteeni Nathan Algrenina, intiaanisotien veteraanina, joka on taisteluiden ja tekojensa takia syvästi traumatisoitunut ja alkoholisoitunut. Hän kiertää osavaltioita esittelemässä uusia kivääreitä eri tapahtumissa aika pienehköä palkkiota vastaan. Niinpä kun hänelle tarjotaan isoa summaa rahaa japanilaissotilaiden kouluttamisesta, Nathan päättää tarttua tilaisuuteen. Cruise tekee yhden uransa vakuuttavimmista roolitöistä Viimeisessä samuraissa. Hän heittäytyy hienosti mieleltään rikkinäisen sotaveteraanin osaan, joka alkaa elokuvan aikana hiljalleen löytämään uutta merkitystä elämälleen. Olen aina ihaillut Cruisen omistautumista leffojaan kohtaan ja sen lisäksi, että hän teki tietty omat stunttinsa tässä, hän myös opetteli rooliaan varten japaninkieltä.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Goldwyn Nathanin entisenä komentajana Bagleyna, Billy Connolly Nathanin mukaan lähtevänä sotaveteraani Gantina, Timothy Spall brittivalokuvaaja Grahamina, Masato Harada Nathanille työtarjouksen tekevänä herra Omurana, Shichinosuke Nakamura Japanin keisari Meijinä, Ken Watanabe kapinoivia samuraita johtavana Katsumotona, Koyuki Kato hänen siskonaan Takana, Shin Koyamada hänen poikanaan Nobutadana, sekä Hiroyuki Sanada hänen uskollisena soturinaan Ujiona. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin rooleistaan mallikkaasti. Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut Watanabe tarjoaa filmin parhaan roolityön samuraina, joka rakastaa maataan ja keisariaan niin syvästi, että on valmis hyökkäämään niitä kohtaan, kokiessaan länsimaisen kulttuurin uhkaavan vanhoja japanilaisia arvoja. Samalla häntä kuitenkin kiehtoo länsimainen kulttuuri suuresti, mikä tekee Katsumodosta kiinnostavan hahmon.

Miksi olinkaan viivästyttänyt näin kauan Viimeisen samurain näkemistä? Hitaasti mutta varmasti olin täysin myyty näkemälleni ja vartti vartilta pidin elokuvasta enemmän ja enemmän. Aluksi olin vaikuttunut Cruisen roolisuorituksesta, sitten näyttävistä puitteista ja brutaaleista taistelukohtauksista, mutta lopulta ennen kaikkea elokuvan tarinasta. Leffan juonta voi helposti verrata Kevin Costnerin Oscar-voittajaan Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990), joissa kummassakin amerikkalaissotilas otetaan mukaan kulttuuriin, jota hän piti ennen raakalaismaisena ja vihollisena, ja päätyy lopulta auttamaan tätä kulttuuria taistelussa aiempia liittolaisiaan vastaan. Mutta miksi edes lähteä keksimään pyörää uusiksi, kun tällainen kertomus toimii hienosti? Amerikan alkuperäiskansojen ja Japanin samuraiden kulttuurit ovat kuitenkin hyvin erilaisia, mikä tekee Viimeisestä samuraista omanlaisensa elämyksen.

Elokuvasta löytyy todella vaikuttavia taistelukohtauksia ja erityisesti loppuhuipennuksena toimiva sota on suorastaan eeppinen. Menoa ei ole tehty lapsiystävälliseksi, vaan veri roiskuu ja raajoja katkotaan. Miksikään raakuuksilla mässäilyksi homma ei kuitenkaan äidy. Sekaan mahtuu toki pientä romanssintynkää ja muutama hauskakin hetki. Kuitenkin kaiken keskellä minut nappasi mukaansa parhaiten kuvaus kulttuurien kohtaamisesta. Hiljalleen vangiksi otettu Nathan lämpenee samuraille ja alkaa kiinnostua heidän tavoistaan. Vaikka Katsumodo onkin Japanin länsimaalaistamista vastaan, länsimainen kulttuuri kuitenkin kiehtoo häntä - eikä vain siksi, että hän voisi ymmärtää vihollistaan paremmin. Nathanin ja Katsumodon välille vähitellen muodostuva liki veljellinen ystävyys on suorastaan kaunis. Jos jostain yllätyin, niin siitä, kuinka liikuttava Viimeinen samurai lopulta onkaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Edward Zwick, joka tekee upeaa työtä kerronnan ja tunnelman parissa. Hänellä on silmää niin näyttävälle toiminnalle kuin myös nätille maisemaesittelylle. John Loganin ohella käsikirjoitusta on ollut laatimassa niin Zwick kuin Marshall Herskovitz. Kolmikko tekee taidokasta työtä rakentaessaan tarinaa ja ystävyyttä, kuten myös esitellessään ihailemaansa kulttuuria. Viimeinen samurai on myös visuaalisesti erinomainen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja taidokkaasti leikattu kasaan. Kahden ja puolen tunnin kesto menee varsin nopeasti, sillä katsoja jää niin täysillä kertomuksen vietäväksi. Valaisua hyödynnetään oivallisesti. Lavasteet ja asut ovat huikeat. Taistelukohtauksissa on hieno nähdä, kuinka paljon on tehty käytännöin tehostein ja satojen näyttelijöiden kera. Nykyään tämä kaikki tehtäisiin viherkankaan edessä digiefektien kanssa. Ääniefektit ovat myös vakuuttavat ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat tietty väkevän mahtipontiset - mitäpä muuta herralta voisi odottaa?

Yhteenveto: Viimeinen samurai on hieno elokuva, joka tarjoaa niin komeita taistelukohtauksia kuin yllättävänkin liikuttavaa henkilödraamaa, eri kulttuureista tulevien miesten välille muodostuvan veljellisen ystävyyden kautta. Tom Cruise tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista alkoholisoituneena sotaveteraani Nathan Algrenina ja Ken Watanabe pistää parastaan kapinoivia samuraita johtavana Katsumotona. Kulttuurien yhteentörmäystä käsitellään mielenkiintoisesti läpi leffan ja kaunista Japania päästään ihastelemaan oikein koko rahan edestä. Kertomus on vangitseva ja seasta löytyy myös oivaa romantiikkaa ja huumoria. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on vaikuttava, oli kyse sitten kuvauksesta, puitteista tai tehosteista. Hans Zimmerin säveltämät musiikit tunnelmoivat mahtipontisesti taustalla. Viimeinen samurai on mahtava filmi, jota suosittelen japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneille, eeppisten historiaan nojaavien elokuvien ystäville kuin myös näiden näyttelijöiden faneille. 20-vuotisjuhla on hyvä syy vihdoin katsoa elokuva, jos se on jäänyt näkemättä tai sitten katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisikin aiemmin nähnyt useamman kerran.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Samurai, 2003, Warner Bros., Radar Pictures, The Bedford Falls Company, Cruise/Wagner Productions

Arvostelu: Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One (2023)

MISSION: IMPOSSIBLE - DEAD RECKONING PART ONE

Ohjaus: Christopher McQuarrie

Pääosissa: Tom Cruise, Ving Rhames, Simon Pegg, Hayley Atwell, Rebecca Ferguson, Vanessa Kirby, Esai Morales, Henry Czerny, Pom Klementieff, Shea Whigham, Frederick Schmidt, Greg Tarzan Davis ja Cary Elwes

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia

Ikäraja: 12

Vakoojatelevisiosarja Vaaralliseen tehtävään (Mission: Impossible - 1966-1973) perustuva elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible - 1996) oli kehuttu hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai nuivemman vastaanoton, mutta M:i:III Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006), Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Mission: Impossible - Fallout (2018) ovat olleet toinen toistaan isompia ja kehutumpia menestyksiä. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että olisi tulossa vielä kaksi Mission: Impossible -elokuvaa lisää, jotka tehtäisiin peräjälkeen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas kesällä ja elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä heinäkuussa 2021, mutta erinäisten viivästymisten takia Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One -nimen saanut seitsemäs leffa saapuu vasta nyt elokuvateattereihin. Kakkososaa lukuun ottamatta olen pitänyt valtavasti kaikista sarjan elokuvista ja odotinkin innolla, kun uuden elokuvan ilmoitettiin olevan tekeillä. Kävinkin innostuneena (joskin myös hieman jännittyneenä) katsomassa Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Onen ennakkonäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kun voimakas ja vaarallinen tekoäly karkaa luojiensa käsistä, suurvallat kisaavat siitä, kuka saa sen ja samalla koko maailman tietoverkoston hallintaansa. Ethan Hunt uskoo tekoälyn tuoman mahdin olevan liian suuri kenellekään ja päättää metsästää sen käsiinsä tuhotakseen sen.

Tom Cruise nähdään jo seitsemättä kertaa IMF-agentti Ethan Huntina, osoittaen jälleen kerran, miksi hän on täydellinen toimintaelokuvan keulakuva. Cruise uhkuu karismaa, minkä lisäksi ei voi kuin ihailla hänen sekopäisyyttään yhä vain hullunkurisemmiksi käyvien stunttien kanssa. Cruise haluaa tarjota katsojilleen todellisia elämyksiä ja siinä hän myös onnistuu. Ethan on hahmona sama vanha Ethan, joskin hänen menneisyyttään ennen IMF-aikaa ryhdytään avaamaan hieman. Läheisistään välittävä vakooja joutuu aiempaa enemmän pohtimaan, onko hänelle tärkeämpää pelastaa ystävänsä, vai pelastaa muu maailma, vaikka se tarkoittaisi läheisimpien uhraamista.

     Elokuvassa nähdään useampi muukin vanha tuttu leffasarjan varrelta. Ving Rhames ja Simon Pegg ovat tietty auttamassa Ethania Lutherina ja Benjinä, ja Rebecca Fergusonin näyttelemä Ilsa sekaantuu jälleen kuvioihin. Falloutissa esitelty Vanessa Kirby tekee paluun rooliinsa laitonta kamaa välittävänä Alannana ja ihka ensimmäisestä Vaarallinen tehtävä -elokuvasta tuttu Henry Czerny nähdään lähes 30 vuoden tauon jälkeen IMF-järjestön ex-pomo Kittridgenä. Uusina tulokkaina taas esitellään Marvel-leffoista tutun Hayley Atwellin näyttelemä mestarivaras Grace, Esai Moralesin esittämä paha Gabriel, Pom Klementieffin esittämä salamurhaaja Paris, Shea Whighamin näyttelemä Ethania jahtaava agentti Jasper, sekä Cary Elwesin esittämä Yhdysvaltojen vakoojajärjestöjä hallinoiva Denlinger. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja elokuvasarjalle uusista kasvoista parhaiten suoriutuu Atwell, jonka hahmo etsii paikkaansa kaiken keskellä ja tarjoaa niin hyvää huumoria kuin hyviä koukkuja tarinaan.

Vaikka Gabrielin kaltaiset ihmisvastukset tuovat jo toimivan vaaran tunteen tämänkertaiseen agenttiseikkailuun, todellinen uhka on tällä kertaa tekoäly nimeltä Entiteetti. Vielä vaikka kymmenenkin vuotta sitten tekoälyn asettaminen Mission: Impossiblen pahikseksi olisi tuntunut turhan kaukaa ammutulta idealta, joka istuisi lähinnä Terminatorien (1984-) kaltaisiin scifielokuviin. Paljon on kuitenkin muuttunut viime vuosina ja vuonna 2023 katsottuna tuntuu jopa pelottavan mahdolliselta, että joku onnistuisi luomaan niin voimakkaan tekoälyn, että väärissä käsissä sillä voisi pistää koko maailman sekaisin. Kyse ei ole mistään tappajarobotteja valmistavasta Skynetistä, vaan tietoliikennettä ja samalla ihmisiä valvovasta ja hallitsevasta koneesta. Entiteetti luo erinomaisen vihollisen Ethanille. Miten voisi päihittää pahista, jota ei ole fyysisesti olemassa, joka pystyy laskelmoimaan sekunnin sadasosassa jokaisen mahdollisen lopputuloksen tapahtumille ja joka voi saastuttaa teknologian, johon agentit niin kovasti turvautuvat?

Siitä huolimatta, että odotin innolla uutta Mission: Impossiblea, minua silti hirvitti pari asiaa, kun menin katsomaan Dead Reckoning Part Onea. Ensinnäkin kuten jo nimi ilmoittaa, kyseessä on pelkkä ykkösosa kaksiosaisesta tarinasta. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) jaettua viimeisen kirjan kahdeksi elokuvaksi, vastaavia on viime vuosikymmenen aikana nähty useita, eikä kertomuksen jakaminen kahtia aina mielestäni toimi. Pelkästään tänä keväänä on jo ilmestynyt Fast & Furious X (Fast X - 2023) ja Spider-Man: Across the Spider-Verse (2023), jotka hävyttömästi jättivät kaiken kesken, saaden katsojan turhautuneena odottamaan, kuinka tarina tultaisiin viemään päätökseen vuoden tai parin päästä. Vaikka täytyy todeta, että ajoittain Dead Reckoning Part Onea katsoessani tuumin, että olisi tämän varmaan voinut tiivistää yhdeksi ainoaksi elokuvaksi, ei kahtiajako lopulta häirinnyt itseäni hirveästi. Tekijät ovat onnistuneet keksimään ykkösosalle finaalin, joka toisaalta vie merkittävän juonikuvion tyydyttävästi päätökseen, jättäen katsojan silti odottamaan tulevaa.

Toinen etukäteen jännittänyt asia oli elokuvan kesto. Dead Reckoning Part Onella on pituutta lähes kolme tuntia, sekin nykypäivän suurelokuvien turhauttava riesa. Pituus tuntui erityisen oudolta etukäteen, sillä edellisosista pisin Mission: Impossible -elokuva Falloutkin kesti juuri ja juuri alle kaksi ja puoli tuntia ja se ehti hyvin kertoa tarinansa alusta loppuun. Huojennuksekseni täytyy todeta, ettei Dead Reckoning Part One tunnu läheskään niin pitkältä kuin se todellisuudessa on. Elokuva on todella koukuttava ja jännittävä toimintakyyti alusta loppuun, joka ei millään suostu löysentämään otettaan. Pari hengähdystaukoa löytyy seasta ja sitten taas mennään. Ja kun mennään, niin silloin myös mennään. Vaikka onkin selvää, että tekijät säästelevät niitä suurimpia paukkuja kakkososaan, jo tästä löytyy paljon todella säväyttäviä kohtauksia, jotka tekevät filmistä tähän mennessä vuoden viihdyttävimmän. Jännite pidetään vaikuttavasti korkealla kaiken aikaa. Itse Entiteetti luo jo tehokasta uhkaa, mutta sen ja samalla Ethanin perässä on niin monta joukkoa erilaisin tavoittein, ettei koskaan tunnu siltä, että olisi turvallista. Abu Dhabin lentokenttäkohtaus ja jopa aika hauska takaa-ajo Roomassa sisältävät onnistuneen erilaisia uhkia, jotka nostavat vaikeusasteita kaiken aikaa. Eihän tämä muuten olisi "mahdoton tehtävä".

Ohjaajana toimii pari edellistäkin Mission: Impossiblea ohjannut Christopher McQuarrie, joka jatkaa voittoputkeaan. Pulssi ei nouse ihan niin korkealle kuin äärimmäisen stressaavassa Falloutissa, mutta McQuarrie on silti saanut aikaan todella tiivistunnelmaisen, pahimmillaan suorastaan intensiivisen elokuvan. Hänen ja Erik Jendresenin käsikirjoitus on myös onnistunut ja pitkästä kestosta, sekä kahtia leikatusta tarinasta huolimatta kaksikko on onnistunut pääasiassa välttämään tylsän tyhjäkäynnin, sekä keksimään todella luovan vastuksen sankareille. Dead Reckoning Part One on myös teknisiltä ansioiltaan vahva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja erikoistehosteet näyttävät. Cruisen toiveesta suuri osa toimintakohtauksista on tehty oikeasti ja sen myös huomaa. Nykypäivän spektaakkelileffojen turvautuessa täysin digiefekteihin, on ilo nähdä, että jotkut uskovat yhä käytännön tehosteiden voimaan ja niiden tarjoamaan todelliseen vau-efektiin. Vaarallinen moottoripyörähyppy on juuri niin hurja kuin etukäteen kohistiinkin. Äänimaailma jytisee oivallisesti Lorne Balfen musiikkeja myöten. Hänen tämänkertainen tulkintansa alun perin Lalo Schifrinin säveltämästä tunnusmusiikista (joka on muuten yksi televisio- ja elokuvahistorian parhaista tunnareista) on kiinnostavan rumpupainotteinen.

Yhteenveto: Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One on pitkästä kestostaan ja kahtia jaetusta tarinastaan yllättävänkin toimiva kokonaisuus, joka tyydyttää toiminnannälän ja jättää innolla odottamaan tulevaa kakkososaa. Lähes kolmen tunnin kesto on hämmentävän nopeasti ohi, elokuvan karsiessa tylsän tyhjäkäynnin ja pitäessä jännitettä ja vaaratilanteita kaiken aikaa yllä. Leffasta löytyy useita todella vangitsevia ja viihdyttäviä kohtauksia, joissa sankareiden täytyy tehdä ihan kaikkensa selvitäkseen. Vielä kymmenenkin vuotta sitten hupsulta scifiltä kuulostava tekoälypahis tuntuu nykypäivänä karmivan potentiaaliselta vaaralta ja luokin erinomaisen uhkan Ethanille ja kumppaneille. Käsikirjoitus on kaikin puolin taitavasti rakennettu ja vaikka homma jääkin periaatteessa kesken, on jo tällä ykkösosalla oma tyydyttävä finaalinsa. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Tom Cruisen osoittaessa jälleen istuvansa täydellisesti toimintaelokuvien keulakuvaksi. Puitteiltaan ja tekniseltä toteutukseltaan filmi on huippuluokkaa, joka näyttää, että taitavasti tehtynä käytännön tehosteet tarjoavat aina isomman vau-efektin kuin tietokone-efektit. Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One jatkaa elokuvasarjan hämmentävää voittokulkua ja sitä voikin ilomielin suositella kaikille sarjan ja ylipäätään toiminnan faneille. Jos hyvin käy, eivätkä suunnitelmat muutu, Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Two saapuu elokuvateattereihin jo hieman alle vuoden päästä, kesäkuussa 2024.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One, 2023, Paramount Pictures, Skydance Media, Bad Robot, New Republic Pictures, TC Productions

Arvostelu: Oblivion (2013)

OBLIVION

Ohjaus: Joseph Kosinski

Pääosissa: Tom Cruise, Andrea Riseborough, Olga Kurylenko, Morgan Freeman, Nikolaj Coster-Waldau ja Melissa Leo

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Oblivion on Tom Cruisen tähdittämä scifielokuva. Leffa lähti liikkeelle Joseph Kosinskin työstämästä sarjakuvasta, joka ei kuitenkaan koskaan edennyt julkaisuun asti. Luonnostelemillaan piirustuksilla ja ideoillaan hän sai silti Walt Disney Picturesin kiinnostumaan sarjakuvan muovaamisesta elokuvaksi. Projekti kuitenkin siirtyi Universalille, Disneyn kokiessa, ettei lapsilta kielletty filmi sopinut heidän katalogiinsa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2012 ja lopulta Oblivion sai maailmanensi-iltansa 26. maaliskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin Oblivionin vasta vuokralta ja pidin sitä ihan kelvollisena tieteisleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2077 Maapallo on tuhoutunut ihmisten ja avaruusolentojen välisessä sodassa. Ihmiskunnan rippeet ovat matkustaneet Saturnuksen kuuhun, Titaniin, samalla kun valtavat koneet keräävät vettä Maasta. Jack Harperin ja Victoria Olsenin tehtävänä on suojella näitä koneita olentojen hyökkäyksiltä, mutta kun Jack tekee mullistavan löydön, koko konflikti näyttäytyy uudessa valossa.

Tom Cruise ja Andrea Riseborough näyttelevät Jack Harperia ja Victoria Olsenia, jotka ovat jääneet tuhoutuneeseen Maahan hoitamaan viimeisiä tehtäviä, ennen kuin he voivat liittyä muiden suuresta sodasta selvinneiden ihmisten joukkoon Titanilla, Saturnuksen kuulla. Jackin hommana on huoltaa aluetta kiertäviä droneja ja suojella niiden kanssa valtavia koneita, jotka keräävät vettä ihmisten käyttöön toisaalla. Victoria taas antaa ohjeita kaksikon tukikohdasta, tornista, samalla kun saa itse ohjeita Sallylta (Melissa Leo), Maata kiertävällä Tet-aluksella työskentelevältä johtajalta. Cruise on nappivalinta päärooliin, hoitaen niin teknikon kuin myöhemmin toimintasankarinkin osan taidokkaasti Riseborough on myös oiva osassaan, joskin hän ei pääse yhtä hyvin esille kuin Cruise.

     Muina hahmoina elokuvassa nähdään Olga Kurylenko, Morgan Freeman ja Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Nikolaj Coster-Waldau. Kurylenko ja Coster-Waldau toimivat hyvin rooleissaan ja jylhä-ääninen Freeman on tietty elokuvan karismaattisin näyttelijä. Heidän hahmoistaan en lähde kuitenkaan sen enempää avaamaan...

Oblivion kuljettaa katsojansa viitisenkymmentä vuotta tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on voittanut sodan avaruuden olentoja vastaan, mutta samalla menettänyt Maan taistelun tiimellyksessä. Itse sotaa ei näytetä lainkaan, ainoastaan sen jälkipuinti. Osalle katsojista tämä voi tulla pettymyksenä, mutta itse pidän tästä hieman erilaisesta toteutuksesta. Alkupää filmistä käytetään hyvin esittelemään vuoden 2077 Maata, Jackin lennellessä ympäri aluetta, joka joskus oli New York (ainakin sortuneista Empire State Buildingista ja Vapaudenpatsaasta päätellen). Tästä dystooppisesta tulevaisuudenkuvasta on onnistuttu saamaan samanaikaisesti niin karmiva kuin jopa hieman kauniskin näky.

Elokuvan tarinaan on saatu mukaan kelpo mysteerielementti, jota Jack ryhtyy selvittämään, samalla kun Victoria haluaisi vain saada hommat nopeasti hoidettua sääntökirjan mukaisesti ja matkata sitten utopiana mainostettuun Titaniin. Mysteerin avautuessa elokuva heittää sekaan yhden jos toisen jos kolmannenkin juonenkäänteen, jotka sekoittavat pakkaa oivallisesti. Väliin ripotellaan myös mukaansatempaavia ja tyylikkäästi toteutettuja toimintakohtauksia. Loppua kohti pätevästi käynnistynyt tieteisleffa alkaa kuitenkin menettämään tehoaan ja katsoja alkaa huomata, kuinka paljon Oblivion lainailee muista scifiteoksista, aina 2001: Avaruusseikkailusta (2001: A Space Odyssey - 1968) alkaen muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen WALL-E -animaatioon (2008) asti. Myös Kuu (Moon - 2009) ja I Am Legend (2007) nousevat jossain kohtaa helposti mieleen. Loppuhuipennuksesta ei myöskään ole onnistuttu saamaan niin eeppistä kuin tekijät ovat selvästi luulleet.

Elokuvan ohjauksesta vastaa idean isä Joseph Kosinski, joka oli tätä ennen ohjannut vain kasariklassikko Tronin (1982) jatko-osan Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010). Vaikka Kosinski teki kelpo työtä jo siinä scifileffassa, Oblivion on selvästi ollut hänelle isompi intohimoprojekti. Herran työ kompasteleekin lähinnä Karl Gajdusekin ja Michael deBruynin käsikirjoitukseen. Se on toimiva, mutta tarvitsisi potkua, jotta elokuva nousisi oikeasti potentiaaliinsa. Tekniseltä puoleltaan Oblivion on kuitenkin erittäin vaikuttava edelleen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu, mitä vain vahvistaa mainio valaisu ja upeat erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat hyvin toteutetut ja äänimaailma on vahvasti rakennettu efektejä ja M83:n mahtipontisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Oblivion on kelpo tieteiselokuva, joka kuitenkin kompastelee loppupäässään, lainaillessaan turhan paljon lajityypin muista teoksista. Elokuva nappaa alussa tehokkaasti mukaansa ja on kiinnostavaa tutkia tätä tuhoutunutta Maata Jack Harperin kanssa. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja viihdyttäviä, ja mysteerinen tarina kiinnostaa yhä enemmän, kun se alkaa vähitellen aukeamaan. Elokuva ei kuitenkaan ihan kanna loppuun saakka ja aluksi mielikuvitukselliselta scifileffalta vaikuttanut filmi syyllistyy liikaan kopiointiin. Tom Cruise vakuuttaa pääroolissa ja muutkin näyttelijät hoitavat hommansa hyvin. Visuaalisesti filmi on edelleen komea ja M83:n musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla. Oblivionissa olisi potentiaalia iskevämpään scifielokuvaan, mutta jo tällaisenaan se on varsin kelvollinen teos ja jos se on jäänyt sinulta näkemättä ja diggaat toiminnallisesta scifistä ja/tai Tom Cruisesta, suosittelen sen vilkaisemista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oblivion, 2013, Universal Pictures, Relativity Media, Monolith Pictures, Chernin Entertainment, Radical Studios

Arvostelu: Kunnian miehiä (A Few Good Men - 1992)

KUNNIAN MIEHIÄ

A FEW GOOD MEN

Ohjaus: Rob Reiner
Pääosissa: Tom Cruise, Demi Moore, Kevin Pollak, Kevin Bacon, Jack Nicholson, Kiefer Sutherland, Wolfgang Bodison, James Marshall, J. T. Walsh, J. A. Preston, Cuba Gooding Jr. ja Michael DeLorenzo
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

"You can't handle the truth!"

A Few Good Men, eli suomalaisittain Kunnian miehiä on Aaron Sorkinin käsikirjoittama elokuva, joka perustuu hänen omaan näytelmäänsä vuodelta 1989. Sorkin sai inspiraation tarinaan siskoltaan, joka oli valmistunut lakiopinnoista ja päätynyt puolustamaan Guantanamo Baylla kahta merisotilasta, joiden simputus melkein johti yhden sotilaan kuolemaan. Kun Sorkin sai tekstinsä valmiiksi ja siitä ryhdyttiin tekemään näytelmää, hän myi käsikirjoituksen elokuvaoikeudet tuottaja David Brownille, joka innostui tekstistä. Brown yritti saada projektia läpi TriStar Picturesilla, joka ei kuitenkaan tarttunut projektiin. Sen sijaan Castle Rock Entertainment ja ohjaaja Rob Reiner osoittivat suurta mielenkiintoa Sorkinin työtä kohtaan ja elokuvan teko alkoi. Lopulta Kunnian miehiä sai maailmanensi-iltansa 2. joulukuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin iso hitti, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta elokuvasta, miessivuosasta, leikkauksesta ja äänitehosteista, sekä Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, miespääosasta, miessivuosasta ja käsikirjoituksesta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Kunnian miehiä kokonaan; ainoastaan lyhyen pätkän, jossa Jack Nicholson karjaisee elokuvan tunnetuimman repliikin "You can't handle the truth!". Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa, mitä muuta leffasta löytyy ikonisen repliikin lisäksi ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Kaksi merisotilasta saavat murhasyytteen, kun heidän simputustekonsa johtaa sotilaan kuolemaan. Lakimies Daniel Kaffee valitaan sotilaiden asianajajaksi ja yrittäessään keksiä puolustusta, Kaffee alkaa löytämään todisteita siitä, että kuoleman taustalla on jotain muutakin ja armeija yrittää peitellä asiaa.

Nykyään parhaiten uhkarohkeista Mission: Impossible -elokuvista (1996-) tunnettu Tom Cruise nähdään lakidraaman pääroolissa Daniel Kaffeena, joka saa hommakseen puolustaa oikeudessa murhasta syytettyjä sotilaita. Rooli on hyvin erilainen kuin missä Cruise on totuttu näkemään ja kenties juuri siksi hän toimiikin leffassa niin mainiosti. Cruise esittää hahmoaan samalla koppavan ylimielisellä asenteella kuin esimerkiksi elokuvassaan Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986). Kaffee ei säästele sanoissaan ja naljailee muille etenkin alkupäässä vähän väliä, päästäen Cruisen väläyttämään leveää virnettään jatkuvasti. Tapauksen edetessä ja synkistyessä myös Cruise alkaa vakavoitua ja loppupäässä näyttääkin todelliset taitonsa. 

     Avukseen Kaffee saa komentajakapteeni JoAnne Gallowayn (Demi Moore), joka on heti varma, että tapauksessa on jotain hämärää taustalla, sekä lakikaverinsa Sam Weinbergin (Kevin Pollak), joka taas vaikuttaisi olevan sotilaiden syyllisyyden kannalla. Syytettyjä sotilaita, korpraali Dawsonia ja sotamies Downeyta näyttelevät Wolfgang Bodison ja James Marshall, kun taas syyttäjä Jack Rossia esittää Kevin Bacon ja tuomari Randolphia J. A. Preston. Kuolinpaikkana toimivaa Guantanamo Bayn sotilastukikohtaa johtaa Jack Nicholsonin näyttelemä eversti Nathan Jessup, jonka läheisimpinä käskyläisinä toimivat everstiluutnantti Markinson (J. T. Walsh) ja luutnantti Kendrick (Kiefer Sutherland, jonka olen muuten nähnyt kahdesti livenä kesällä 2019, kun hän esiintyi suosikkibändini Musen lämppärinä). Kaikin puolin näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla kotiin. Moore on nappivalinta päättäväisen Gallowayn osaan, Bacon toimii hyvin Kaffeeta hieman halveksuvasti katsovana syyttäjänä ja Nicholson on tietysti erinomainen, huokuen vahvaa karismaa everstinä.

Heti, kun näin Aaron Sorkinin nimen elokuvan alkuteksteissä käsikirjoittajana, arvasin - ei, vaan suorastaan tiesin - että nyt olisi luvassa hyvä filmi. Enkä ollut väärässä. Kunnian miehiä oli Sorkinin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus ja välittömästi hän näyttää lahjakkuutensa, jota tultaisiin tulevaisuudessa ihastelemaan vielä lisää. Toki Sorkin oli jo tehnyt muutamia näytelmätekstejä, mutta näytelmät ja elokuvat ovat lopulta siinä mielessä erilaisia, ettei hyvä näytelmäteksti välttämättä kääntyisi hyväksi elokuvaksi. Sorkin on kuitenkin onnistunut ja tarjoaa erittäin väkevän oikeussalidraaman, mikä pitää katsojasta tiukasti kiinni, vaikka kestoa löytyy yli kaksi tuntia ja vartti. Sorkin rakentaa tarinan lahjakkaasti, kehitellen niin mysteeriä kuin hahmoja jatkuvasti, lisäten käänteitä hyvissä kohdissa ja kasvatellen panoksia kohti erittäin tiivistunnelmaista loppuhuipennusta. Tämän lisäksi Sorkin täyttää elokuvan erittäin nasevalla dialogilla ja jo pelkästään hienosti rustattujen ja näyteltyjen keskustelujen ansiosta leffaa jämähtää tuijottamaan hievahtumatta.

Sorkinin apuna on hyvien näyttelijöiden lisäksi myös erittäin hyvä ohjaaja. Rob Reiner oli tätä ennen tehnyt mm. Stephen King -adaptaatiot Stand by Me - viimeisen kesän (Stand by Me - 1986) ja Piinan (Misery - 1990), joissa Reiner osoitti lahjakkuuttaan rakentaa jännitettä. Samaa Reiner tekee myös tässä ja viimeisen yli puolen tunnin ajan huomasin olevani lähes sohvan reunalla, sillä olin niin syvästi tapahtumissa ja tunnelmassa mukana. Jatkuvilla takaiskuilla vain lisätään jännitettä. Mitä enemmän tapauksesta alkaa avautumaan puolia, sitä enemmän katsoja haluaa nähdä Kaffeen selvittävän sen perinpohjin. 

Kunnian miehiä on myös teknisesti taiturimaisesti tehty. Se on tyylikkäästi kuvattu ja oikeussalikohtausten painostavuutta vain lisätään sillä, kuinka lähelle hahmojen kasvoja kameraa viedään. Hikipisarat voi nähdä kimmeltelevinä ohimoilla. Lavasteet ovat hienot ja asut näyttävät. Leikkaus on läpikotaisin taidokasta ja tukee käsikirjoitusta siinä, ettei meno koskaan livahda pitkäveteisen puolelle. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Marc Shaimanin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Kunnian miehiä on mahtava oikeussalijännäri, joka koukuttaa yllättävänkin tehokkaasti. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on erinomainen juonenkuljetusta, kohtausten rakentamista ja dialogia myöten. Tästä Rob Reinerin on ollut helppo ammentaa väkevään ohjaukseensa, jossa hän saa näyttelijöistä kaiken irti. Tom Cruise on yllättävän hyvä valinta pääosaan ja muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vähintään passelisti, mutta toki karismaattinen Jack Nicholson jättää muut varjoonsa aina ollessaan ruudulla. Jännitettä kasvatetaan erittäin onnistuneesti ja loppuhuipennuksesta on saatu todella tiivistunnelmainen. Katsojan on aivan pakko saada tietää, kuinka homma lopulta ratkeaa. Kaikkea tätä on tukemassa vahva tekninen taituruus ja lopputuloksena onkin loistava filmi, jota suosittelen erittäin lämpimästi, jos vangitsevat lakitarinat ovat juttusi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Few Good Men, 1992, Columbia Pictures, Castle Rock Entertainment, David Brown Productions

Arvostelu: Veren vangit (Interview with the Vampire - 1994)

VEREN VANGIT

INTERVIEW WITH THE VAMPIRE

Ohjaus: Neil Jordan

Pääosissa: Brad Pitt, Tom Cruise, Kirsten Dunst, Christian Slater, Antonio Banderas, Stephen Rea, Domiziana Giordano ja Thandiwe Newton

Genre: fantasia, kauhu

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Interview with the Vampire, eli suomalaisittain Veren vangit perustuu Anne Ricen samannimiseen kirjaan vuodelta 1976. Jo ennen kirjan julkaisua Paramount Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet, mutta projekti ei edennyt vuosiin, joten lopulta oikeudet päätyivät Warner Bros. Picturesin käsiin. Ricen itsensä kirjoittaman käsikirjoituksen pohjalta kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja Veren vangit sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta. Elokuva sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras lavastus ja musiikki) ja kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (naissivuosa ja musiikki), ja se voitti kaksi BAFTA-palkintoa (paras kuvaus ja lavastus), sekä yhden Razzie-palkinnon (huonoin parivaljakko). Itse en ollut aiemmin nähnyt Veren vankeja, vaikka se on kiinnostanut minua jo monia vuosia ja olen omistanut siitä Blu-ray -julkaisun. Nyt kun Ricen kirjan pohjalta on tekeillä televisiosarja Interview with the Vampire (2022-), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa elokuvan. 

Reportteri Daniel Molloy kohtaa vampyyrin nimeltä Louis de Pointe du Lac, joka kertoo reportterille elämäntarinansa siitä lähtien, kun hänestä tuli vampyyri 200 vuotta sitten.

Jälkikäteen elokuvaa kohtaan pettymystään osoittanut Brad Pitt näyttelee Louis de Pointe du Lacia, entistä plantaasiomistajaa, joka muutettiin vuonna 1791 vampyyriksi ja joka nykypäivänä kertoo reportteri Daniel Molloylle (Christian Slater) tarinaa elämästään kuolemansa jälkeen. Siitä huolimatta, että Pitt on kertonut kokeneensa leffan kuvaukset kurjaksi ajaksi ja että hän yritti keplotella itsensä ulos filmistä, tätä ei näy hänen roolityöstään. Tuohon aikaan vielä aika tuntemattoman Pittin uralle tuskin olisi edes tehnyt hyvää lähteä kävelemään tämän kokoisesta tuotannosta. Pitt tulkitsee hyvin traagista vampyyrihahmoaan, joka yrittää kovasti pysytellä erossa himostaan ihmisverta kohtaan. Hahmon moraalipohdintaa tutkitaankin leffan aikana mielenkiintoisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Tom Cruise Louisin vampyyriksi muuttavana Lestat de Lioncourtina, jolle ei tuota mitään ongelmia nauttia ihmisverta, Thandiwe Newton Louisin ja Lestatin palvelijana Yvettenä, Antonio Banderas ja Stephen Rea teatterivampyyreina Armandina ja Santiagona, sekä Kirsten Dunst yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan Claudia-tyttönä, joka myös muutetaan vampyyriksi. Cruise tekee todella erilaisen roolin eksentrisenä vampyyrina, joka ei malta odottaa, milloin pääsee seuraavan uhrinsa kimppuun ja paheksuukin Louisia tämän yrityksistä vastustaa kiusaustaan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti Dunst, joka nuoresta iästään hyppää taidokkaasti vaativan osansa vietäväksi.

Veren vangit osoittautui erittäin kiehtovaksi, joskin paikoitellen hieman liian hidastempoiseksi vampyyritarinaksi. Osalle katsojista voi tulla pettymyksenä, ettei kyseessä ole tavanomainen kauhuelokuva, jossa vampyyri esitettäisiin monsterina, joka yritetään tappaa, vaan filmi näyttää menoa vampyyrin näkökulmasta, esittäen tämän verenhimon ja kuolemattomuuden pikemmin traagisena kirouksena. Elokuva onkin usein varsin surumielinen. Veren vangit on osuva nimi elokuvalle, kuten on toki myös alkuperäinen Interview with the Vampire, tarinan kulkiessa Louisin kertojaäänen avulla eteenpäin, vampyyrin selostaessa elämäänsä haastattelunomaisesti.

Sen lisäksi, että elokuva on haikea, on siinä myös paljon eroottisia vivahteita. Erityisesti ilmestyessään vuonna 1994 Louisin ja Lestatin, kahden miehen väliltä löytyvä seksuaalinen elekieli oli varmasti todella rohkea ja erilainen ratkaisu vampyyrifilmissä. Elokuvasta löytyy samanlaista teatraalisuutta ja goottiromantiikkaa, joka oli tuotu takaisin vampyyrigenreen pari vuotta aiemmin Bram Stokerin Dracula -filmissä (Bram Stoker's Dracula - 1992). Toteutustapa lumosi minut usein ja näiden vampyyreiden kronikan vietäväksi uppoutuu helposti.

Elokuva ei pahemmin kiirehdi rytmityksensä kanssa, vaan se kulkee hiljaa omalla painollaan eteenpäin. Pääasiassa ratkaisu on hyvä, mutta välillä leffa kaipaisi pientä potkua etenemiseensä. Pari kertaa elokuva päättää kuitenkin ravistella katsojaa oikein kunnolla. Ensimmäinen puolisko menee nopeasti, Lestatin opettaessa Louisille vampyyrielämää ja Louisin yrittäessä torjua kasvavaa himoaan. On myös mielenkiintoista, kun Claudia-tyttö tuodaan mukaan kuvioihin ja mitä moraalikysymyksiä se herättää. Toinen puolisko elokuvasta ei ole yhtä vahva, mutta se vie kertomuksen silti mainiosti päätökseensä. 

Elokuvan on ohjannut Neil Jordan, joka rakentaa mystistä ilmapiiriä taidokkaasti. Vaikkei kyseessä ole selvä kauhuteos, hän tuo kauhuelementtejä mukaan silloin tällöin ja tekee muutamista kohtauksista oivan jännittäviä. Anne Ricen käsikirjoitus on mainio ja on hienoa, että ennakkopeloistaan huolimatta hän uskalsi pitää mukana pääkaksikon homoseksuaalisen vivahteen, vaikka aluksi kirjoittikin Louisin naiseksi käsikirjoitukseen, uskoessaan, ettei Hollywood suostuisi muuhun kuin heteroerotiikkaan. Veren vangit on myös hyvin kuvattu. Valaisua hyödynnetään tyylikkäästi ja lavasteet ja asut ovat suorastaan upeat. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut ja erikoistehosteetkin ovat oivalliset. Äänimaailma on taitavasti rakennettu, joskin Elliot Goldenthalin säveltämät musiikit eivät erotu pahemmin tai jää mieleen.

Yhteenveto: Veren vangit on erittäin mainio ja oivallisen erilainen vampyyritarina. Tavanomaisen kauhukertomuksen sijaan elokuva on aika haikea ja surumielinen, esittäessään vampyyriutta enemmänkin tragedian keinoin. Leffasta löytyy myös vahvaa eroottista vivahdetta ja etenkin Louisin ja Lestatin väliset seksuaaliset eleet, ilmeet ja sanat luovat jännitettä, jollaista vampyyrielokuvissa ei olla oikeastaan nähty - etenkään vuonna 1994. Tarina kulkee rauhassa omalla painollaan eteenpäin ja vaikka filmi onkin koukuttava ja kiehtova, välillä se kaipaisi pientä lisäpotkua. Ensimmäinen puolisko onkin vahvempi kuin toinen. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaikuttavasti ja varsinkin Tom Cruise yllättää eksentrisenä vampyyrinä. Cruisea tuskin enää nähtäisiin vastaavassa roolissa. Teknisiltä puoliltaan elokuva toimii oivallisesti tyylikästä kuvausta ja upeita lavasteita ja asuja myöten. Jos et ole nähnyt Veren vankeja ja haluat kokea erilaisen vampyyrielokuvan, joka ei nojaudu niinkään kauhuun, vaan enemmän kuolemattomien verenimijöiden kirouksen traagisuuteen, suosittelen filmiä lämpimästi. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan, millainen teos tulevasta televisiosarjasovituksesta kuoriutuu...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Interview with the Vampire, 1994, Geffen Pictures