Näytetään tekstit, joissa on tunniste Olga Kurylenko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Olga Kurylenko. Näytä kaikki tekstit

torstai 1. toukokuuta 2025

Arvostelu: Thunderbolts* (2025)

THUNDERBOLTS*



Ohjaus: Jake Schreier
Pääosissa: Florence Pugh, Sebastian Stan, Wyatt Russell, David Harbour, Hannah John-Kamen, Lewis Pullman, Julia Louis-Dreyfus, Geraldine Viswanathan, Wendell Pierce ja Olga Kurylenko
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Thunderbolts* on Marvelin elokuvauniversumin 36. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Tehdessään Guardians of the Galaxy -elokuvaa (2014), James Gunn ilmaisi halukkuuttaan ohjata elokuvan Thunderbolts-tiimistä, mutta tehtyään The Suicide Squad: Suicide Mission -elokuvan (The Suicide Squad - 2021) DC:lle, Gunn luopui suunnitelmastaan. Marvelilla kuitenkin innostuttiin ideasta ja studio käynnisti pohjustuksen tiimileffaan vuoden 2021 minisarjassa The Falcon and the Winter Soldier ja elokuvassa Black Widow. Vuonna 2022 Eric Pearson esitteli käsikirjoituksen Marvel-pomo Kevin Feigelle, joka tarttui tekstiin ja pestasi Jack Schreierin ohjaajaksi. Kuvausten oli tarkoitus alkaa keväällä 2023, mutta Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakko viivästytti tuotantoa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt Thunderbolts* on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin leffaa ihan positiivisin mielin, sillä se vaikutti hieman erilaiselta tapaukselta Marvelilta. Kävinkin katsomassa Thunderbolts*-leffan heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Kuusi hylkiötä lyöttäytyvät yhteen pysäyttääkseen uuden pahan voiman, joka meinaa syöstä koko maailman pimeyden valtaan.




Thunderbolts* lyöttää yhteen useista aiemmista Marvel-elokuvista ja -sarjoista tuttuja sivuhahmoja. On Black Widow -elokuvassa esitelty ja Hawkeye-sarjassakin (2021) nähty Yelena Belova (Florence Pugh), samassa leffassa esitellyt Yelenan isä Alexei Shostakov, eli Red Guardian (David Harbour) ja Antonia Dreykov, eli Taskmaster (Olga Kurylenko), The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa tavattu John Walker (Wyatt Russell), Ant-Man and the Waspissa (2018) pahiksen virkaa toimittanut Ava Starr, eli Ghost (Hannah John-Kamen), sekä vanha kunnon Bucky Barnes, eli Winter Soldier (Sebastian Stan). Vaikka Bucky on nähty taistelemassa Avengerien riveissä, ei yksikään hahmoista ole mikään puhdasverinen sankarityyppi ja niinpä heidän yhteentörmäyksensä onkin sitä antoisampaa... jos nyt ei lasketa Taskmasteria, jonka käyttö leffassa saa monet fanit taatusti jälleen vihaisiksi. Yelena, Alexei, Walker, Ghost ja Bucky toimivat kuitenkin mainiosti ja osaan hahmoista syvennytään onnistuneesti lisää. Pugh, Harbour, Russell, John-Kamen ja Stan ovat oivallisia rooleissaan, etenkin Pugh ja Harbour, joiden kemiat vaikean isä-tytär-suhteen keskellä rypevinä tappajina on väkevää.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Julia Louis-Dreyfusin näyttelemä Valentina Allegra de Fontaine, joka on nähty pikaisesti aiemmin esimerkiksi Black Widow'ssa, The Falcon and the Winter Soldierissa ja Black Panther: Wakanda Foreverissa (2022), mutta joka pääsee nyt paremmin vauhtiin manipuloinnin mestarina, sekä Lewis Pullmanin esittämä Bob. Louis-Dreyfus herkuttelee mukavasti lipevänä de Fontainena, mutta parhaiten vakuuttaa Pullman, jonka hahmosta on moneksi ja mies hoitaa joka osa-alueen roolistaan kunnialla kotiin.




Muutaman ailahtelevamman produktion jälkeen vastikään Disney+ -palvelussa väliaikaisesti päättynyt Daredevil: Born Again -sarja (2025-) ja nyt elokuvien puolella Thunderbolts* ovat mukavat paluut ruotuun Marvelilta. Vaikka leffa sisältää tuttuja Marvel-juttuja, missä erilaisiin asuihin pukeutuvat ja supervoimaiset tyypit liittoutuvat pysäyttääkseen pahan voiman, joka uhkaa tuhota maailman, elokuvalla tuntuu olevan raikkaan omanlainen lähestymistapansa aiheeseen. Tai no, raikkaan ja raikkaan. Pikemminkin pitäisi puhua masentavasta. Sillä siitä elokuvassa on perimmiltään kyse: masennuksesta. Jopa tämä paha voima, mikä hahmojen pitäisi yrittää päihittää, on periaatteessa masennuksen ruumiillistuma. Pimeys ja tyhjyys, joka voi niin pahoin, että se haluaa vangita kaikki muutkin ympärillään siihen samaan loppumattomalta tuntuvaan kipuun ja yksinäisyyteen. Nämä sankarintapaiset ovat jo valmiiksi aika rikkinäisiä tyyppejä, jotka kamppailevat jo valmiiksi erilaisten menneisyyden traumojen kanssa (Yelenaa kummittelevat teot Black Widow'na ja Walkeria epäonnistuminen Captain Americana), joten tällainen vastus on kuin luotu heille.

Thunderbolts*-elokuvasta löytyy tuttuun tapaan toimintaa, oli kyse sitten käsirysyistä, ammuskeluista tai takaa-ajoista, sekä kosolti huumoria, mikä on tasoltaan ailahtelevaa, mutta tulee kyllä tarpeeseen, kun elokuva painii ajoittain niin synkkien aiheiden puolesta. Joillekin katsojille leffan loppuratkaisu voi olla aikamoinen antikliimaksi, mutta itse tykkäsin erilaisesta ja osittain kypsemmästä ratkaisusta. Lisäksi loppu sai kerrankin innolla odottamaan Marvelin tulevaisuutta. Okei, Disney+:n puolella tulevat sarjat eivät etukäteen aiheuta riemunkiljahduksia, mutta kesällä ilmestyvää The Fantastic Four: First Stepsiä (2025), sekä ensi vuoden Spider-Man: Brand New Dayta (2026) odotan malttamattomana - puhumattakaan toki Avengers: Doomsdaysta (2026) ja Avengers: Secret Warsista (2027). Näitä odottavien kannattaakin jäädä katsomaan lopputekstit Thunderbolts*-leffasta. Samalla käy myös selväksi, miksi elokuvan nimessä on asteriski...




Elokuvan ohjauksesta vastaa Jake Schreier, joka työskenteli aiemmin Netflixin mahtavan Beef-sarjan (2023-) parissa, kun taas käsikirjoituksen laativat Eric Pearson ja Joanna Calo. Kolmikon työ tuntuu selvältä ja päämäärälliseltä, eikä miltään kompromissiratkaisulta ja useiden uudelleentyöstöjen summalta, kuten esimerkiksi parin kuukauden takainen Captain America: Brave New World (2025). Juoni kulkee sujuvasti eteenpäin ja hahmojen aluksi vastahakoinen yhteistyö rakentuu luontevasti. Teknisiltä ansioiltaan Thunderbolts* on pääasiassa mainio, joskin sekaan mahtuu joitain heikompia digiefektejä. Elokuva on pätevästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivat, ja äänimaailma väkevästi rakennettu Son Lux -yhtyeen säveltämiä musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Thunderbolts*, 2025, Marvel Studios


sunnuntai 9. heinäkuuta 2023

Arvostelu: Extraction 2 (2023)

EXTRACTION 2



Ohjaus: Sam Hargrave
Pääosissa: Chris Hemsworth, Golshifteh Farahani, Adam Bessa, Tinatin Dalakishvili, Andro Japaridze, Tornike Gogrichiani, Miriam Kovziashvili, Marta Kovziashvili, Tornike Bziava, Olga Kurylenko ja Idris Elba
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Ciudad-sarjakuvaan (2014) perustuva toimintaelokuva Extraction nousi todella suosituksi, kun se julkaistiin Netflixissä keväällä 2020. Elokuvalle ryhdyttiin välittömästi työstämään jatkoa ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021, koronaviruspandemian viivästettyä tuotannon alkua parilla kuukaudella. Nyt Extraction 2 on saapunut Netflixin valikoimaan ja itse en pahemmin odottanut elokuvan näkemistä. Ensimmäinen osa oli mielestäni ihan pätevästi tehtyä toimintaa, jonka tarina kuitenkin unohtui aika lailla välittömästi. Katsoinkin Extraction 2:n, kun se oli jo ollut Netflixissä jonkin aikaa.

Hädin tuskin Bangladeshistä hengissä selvinnyt Tyler Rake aikoo jäädä eläkkeelle palkkasoturihommista, kun hän saa uuden työtehtävän. Hänen täytyy tunkeutua georgialaiseen vankilaan ja hakea sieltä ex-vaimonsa siskon ja tämän lapset.




Chris Hemsworth palaa rooliinsa palkkasoturi Tyler Rakeksi, joka vaikutti kuolleen ensimmäisen Extraction-elokuvan lopussa, mutta kun joku hoksasi, että tästä hommastahan saisi lypsettyä enemmän rahaa, päätettiin viime minuutille kirjoittaa kohtaus, joka vihjaili hahmon sittenkin selvinneen. Ja totta tosiaan Tyler selvisi vammoistaan kuin ihmeen kaupalla ja hän päättääkin lopettaa vaaralliset hommansa, keskittyäkseen rauhallisempaan elämään. Mutta eihän sellaisesta saisi kiinnostavaa elokuvaa aikaiseksi, joten eipä aikaakaan, kun Tyler jo hoksaa olevansa keskellä uutta tehtävää. Hemsworthista löytyy edelleen väkevää karismaa ja hän kannattelee elokuvaa taitavasti harteillaan.
     Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät myös Golshifteh Farahani ja Adam Bessa Tyleriä auttavina palkkasoturisisaruksina Nikinä ja Yazina, kun taas uusina hahmoina esitellään Tylerin ex-vaimon sisko Ketevan (Tinatin Dalakishvili) ja hänen lapsensa Sandro (Andro Japaridze) ja Nina (Miriam ja Marta Kovziashvili), jotka Tylerin täytyy käydä noutamassa, sekä Ketevanin mies, nagazi-rikollisryhmää veljensä Zurabin (Tornike Gogrichiani) kanssa johtava Davit (Tornike Bziava). Näyttelijät ovat vähintään kelvollisia rooleissaan, mutta eipä yhdenkään hahmo erityisemmin vakuuta. Sandro-pojalle on kirjoitettu ristiriitaa siitä, haluaako hän seurata rikollisen isänsä jalanjäljissä, vai kulkea äitinsä osoittamaa lainkuuliaista polkua. Lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä nulikka, jonka kohtalosta ei lopulta jaksa kiinnostua.




Vastoin kaikkia odotuksiani Extraction 2 osoittautui yllättävänkin viihdyttäväksi toimintapläjäykseksi, joka peittoaa helposti ykkösosan... ainakin siltä osin, mitä ykkösleffasta enää edes muistan. Tarinaltaan jatko-osakaan ei tarjoa mitään mullistavaa ja tuskin siitä enää muistaa paljoa siinä kohtaa, kun jo ilmoitettu kolmososa saapuu Netflixiin. Tyleriä lukuun ottamatta hahmojen kohtalot ovat aika yhdentekeviä, eikä erityistä jännitettäkään pääse syntymään - ei edes Tylerin ympärille, sillä ykkösosan huijaukselta tuntuva päätös herättää fiiliksen, ettei mikään voi tätä miestä tappaa.

Mutta ai että, kun tämänkertainen operaatio alkaa ja homma pääsee valloilleen, niin onpahan meno komeaa! Kun Tyler saapuu vankilaan ja ottaa perheen sellistä mukaansa, pako esitetään hengästyttävän huikealla, yli kahdenkymmenen minuutin mittaisella yhdeksi pitkäksi otokseksi huijatulla kuvalla. Kamera kiertää "yhtäjaksoisesti" hahmojen ympärillä, kun nämä taistelevat tietään ulos vankilasta, mihin kuuluu niin kipittämistä pitkin tunneleita, tylyjä turpaanvetoja, suurta joukkotaistelua pihalla, autotakaa-ajoa, junataistelua ja helikopterien ammuskelua. Toimintaelokuvien saralla tämä vuosi on tarjonnut parempia kokonaisuuksia esimerkiksi kotimaisen Sisun (2022) muodossa, mutta yksittäisenä toimintakohtauksena Extraction 2 jää odottamaan haastajaa. Koska tämä pitkä osio nähdään jo ensimmäisen kolmanneksen aikana, pelkäsin leffan ampuneen parhaat kutinsa liian aikaisin, mutta onneksi elokuva jaksaa viihdyttää loppuun asti. Taistelut eivät liikaa kierrätä itseään ja niissä keksitään jatkuvasti luovia keinoja pistää porukkaa hengiltä. Jos toimintakohtaukset eivät olisi näin pirun tyylikkäästi toteutettuja, Extraction 2:sta ei paljoa jäisi käteen.




Elokuvan ohjauksesta vastaa ykkösosan tapaan Sam Hargrave, jolle ensimmäinen Extraction tuntuu tässä kohtaa lähinnä harjoitustyöltä. Samalla lailla kuin John Wick -leffoissa (2014-) huomaa ohjaaja Chad Stahelsekin stunt-taustan, myös Hargraven kohdalla aiemmat stunt-kokemukset pääsevät esille. Hargraven ohjauksessa toiminta on näyttävää ja oivan rujoa, eikä veressä säästellä. Joe Russon käsikirjoitus on aika mitäänsanomaton, mutta se antaa hyvät raamit Hargravelle toteuttaa lahjojaan. Extraction 2 on myös todella hyvin kuvattu ja taitavasti leikattu. Oikeastaan vain harjaantuneet katsojat bongaavat piiloleikkaukset pitkän vankilataistelun keskeltä ja silloinkin homma vie niin mukanaan, ettei niitä edes halua etsimällä etsiä. Lavasteet ovat mainiot, asut toimivat ja maskeeraukset äityvät yhä vain rajummiksi. Erikoistehosteiden taso kuitenkin ailahtelee ja jotkut digiräjähdykset pistävät silmään viimeistelemättömyydellään muuten päheän menon keskellä. Äänimaailma jytisee väkevästi ja Henry Jackmanin ja Alex Belcherin musiikit säestävät menoa kelvollisesti, joskin melodiat ja jumputukset eivät jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Extraction 2 on yllättäen edeltäjäänsä parempi ja viihdyttävämpi toimintaelokuva. Tarina on tälläkin kertaa varsin yhdentekevä, eivätkä hahmojen kohtalot jaksa pahemmin kiinnostaa. Edes päähenkilö Tyler Raken ympärille ei muodostu erityistä jännitettä, edellisleffan huijauslopun viestiessä, ettei tätä miestä voi saada hengiltä. Käsikirjoitus antaa kuitenkin tekijöille kelpo raamit tarjota todella päräyttäviä toimintakohtauksia. 20-minuuttinen, yhdeksi pitkäksi otokseksi naamioitu vankilapako on ällistyttävän hengästyttävää seurattavaa, esitellen toinen toistaan hurjempaa menoa. Vaikka osio onkin elokuvan parasta antia, filmi jaksaa viihdyttää loppuun asti, antaen katsojalle pari muutakin tyylikkään onnistunutta mähinää. Stunt-taustainen Sam Hargrave esittelee lahjojaan genren saralla. Chris Hemsworth on toistamiseen hyvässä iskussa pääroolissa ja muutkin näyttelijät ovat vähintään ihan hyviä rooleissaan. Jos pidit ensimmäisestä Extractionista ja fanitat ylipäätään toimintaleffoja, kannattaa Extraction 2 ehdottomasti katsoa. Kolmososasta ilmoitettiin heti kakkosen ilmestyttyä ja elokuva jättääkin homman hieman jännään paikkaan, joten odotan ihan positiivisin mielin, mitä seuraavaksi onkaan luvassa...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Extraction 2, 2023, Netflix, AGBO, Filmhaus Films, Stillking Films, Wild State, T.G.I.M. Films


sunnuntai 26. maaliskuuta 2023

Arvostelu: Oblivion (2013)

OBLIVION



Ohjaus: Joseph Kosinski
Pääosissa: Tom Cruise, Andrea Riseborough, Olga Kurylenko, Morgan Freeman, Nikolaj Coster-Waldau ja Melissa Leo
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Oblivion on Tom Cruisen tähdittämä scifielokuva. Leffa lähti liikkeelle Joseph Kosinskin työstämästä sarjakuvasta, joka ei kuitenkaan koskaan edennyt julkaisuun asti. Luonnostelemillaan piirustuksilla ja ideoillaan hän sai silti Walt Disney Picturesin kiinnostumaan sarjakuvan muovaamisesta elokuvaksi. Projekti kuitenkin siirtyi Universalille, Disneyn kokiessa, ettei lapsilta kielletty filmi sopinut heidän katalogiinsa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2012 ja lopulta Oblivion sai maailmanensi-iltansa 26. maaliskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin Oblivionin vasta vuokralta ja pidin sitä ihan kelvollisena tieteisleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2077 Maapallo on tuhoutunut ihmisten ja avaruusolentojen välisessä sodassa. Ihmiskunnan rippeet ovat matkustaneet Saturnuksen kuuhun, Titaniin, samalla kun valtavat koneet keräävät vettä Maasta. Jack Harperin ja Victoria Olsenin tehtävänä on suojella näitä koneita olentojen hyökkäyksiltä, mutta kun Jack tekee mullistavan löydön, koko konflikti näyttäytyy uudessa valossa.




Tom Cruise ja Andrea Riseborough näyttelevät Jack Harperia ja Victoria Olsenia, jotka ovat jääneet tuhoutuneeseen Maahan hoitamaan viimeisiä tehtäviä, ennen kuin he voivat liittyä muiden suuresta sodasta selvinneiden ihmisten joukkoon Titanilla, Saturnuksen kuulla. Jackin hommana on huoltaa aluetta kiertäviä droneja ja suojella niiden kanssa valtavia koneita, jotka keräävät vettä ihmisten käyttöön toisaalla. Victoria taas antaa ohjeita kaksikon tukikohdasta, tornista, samalla kun saa itse ohjeita Sallylta (Melissa Leo), Maata kiertävällä Tet-aluksella työskentelevältä johtajalta. Cruise on nappivalinta päärooliin, hoitaen niin teknikon kuin myöhemmin toimintasankarinkin osan taidokkaasti Riseborough on myös oiva osassaan, joskin hän ei pääse yhtä hyvin esille kuin Cruise.
     Muina hahmoina elokuvassa nähdään Olga Kurylenko, Morgan Freeman ja Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Nikolaj Coster-Waldau. Kurylenko ja Coster-Waldau toimivat hyvin rooleissaan ja jylhä-ääninen Freeman on tietty elokuvan karismaattisin näyttelijä. Heidän hahmoistaan en lähde kuitenkaan sen enempää avaamaan...




Oblivion kuljettaa katsojansa viitisenkymmentä vuotta tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on voittanut sodan avaruuden olentoja vastaan, mutta samalla menettänyt Maan taistelun tiimellyksessä. Itse sotaa ei näytetä lainkaan, ainoastaan sen jälkipuinti. Osalle katsojista tämä voi tulla pettymyksenä, mutta itse pidän tästä hieman erilaisesta toteutuksesta. Alkupää filmistä käytetään hyvin esittelemään vuoden 2077 Maata, Jackin lennellessä ympäri aluetta, joka joskus oli New York (ainakin sortuneista Empire State Buildingista ja Vapaudenpatsaasta päätellen). Tästä dystooppisesta tulevaisuudenkuvasta on onnistuttu saamaan samanaikaisesti niin karmiva kuin jopa hieman kauniskin näky.

Elokuvan tarinaan on saatu mukaan kelpo mysteerielementti, jota Jack ryhtyy selvittämään, samalla kun Victoria haluaisi vain saada hommat nopeasti hoidettua sääntökirjan mukaisesti ja matkata sitten utopiana mainostettuun Titaniin. Mysteerin avautuessa elokuva heittää sekaan yhden jos toisen jos kolmannenkin juonenkäänteen, jotka sekoittavat pakkaa oivallisesti. Väliin ripotellaan myös mukaansatempaavia ja tyylikkäästi toteutettuja toimintakohtauksia. Loppua kohti pätevästi käynnistynyt tieteisleffa alkaa kuitenkin menettämään tehoaan ja katsoja alkaa huomata, kuinka paljon Oblivion lainailee muista scifiteoksista, aina 2001: Avaruusseikkailusta (2001: A Space Odyssey - 1968) alkaen muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen WALL-E -animaatioon (2008) asti. Myös Kuu (Moon - 2009) ja I Am Legend (2007) nousevat jossain kohtaa helposti mieleen. Loppuhuipennuksesta ei myöskään ole onnistuttu saamaan niin eeppistä kuin tekijät ovat selvästi luulleet.




Elokuvan ohjauksesta vastaa idean isä Joseph Kosinski, joka oli tätä ennen ohjannut vain kasariklassikko Tronin (1982) jatko-osan Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010). Vaikka Kosinski teki kelpo työtä jo siinä scifileffassa, Oblivion on selvästi ollut hänelle isompi intohimoprojekti. Herran työ kompasteleekin lähinnä Karl Gajdusekin ja Michael deBruynin käsikirjoitukseen. Se on toimiva, mutta tarvitsisi potkua, jotta elokuva nousisi oikeasti potentiaaliinsa. Tekniseltä puoleltaan Oblivion on kuitenkin erittäin vaikuttava edelleen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu, mitä vain vahvistaa mainio valaisu ja upeat erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat hyvin toteutetut ja äänimaailma on vahvasti rakennettu efektejä ja M83:n mahtipontisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Oblivion on kelpo tieteiselokuva, joka kuitenkin kompastelee loppupäässään, lainaillessaan turhan paljon lajityypin muista teoksista. Elokuva nappaa alussa tehokkaasti mukaansa ja on kiinnostavaa tutkia tätä tuhoutunutta Maata Jack Harperin kanssa. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja viihdyttäviä, ja mysteerinen tarina kiinnostaa yhä enemmän, kun se alkaa vähitellen aukeamaan. Elokuva ei kuitenkaan ihan kanna loppuun saakka ja aluksi mielikuvitukselliselta scifileffalta vaikuttanut filmi syyllistyy liikaan kopiointiin. Tom Cruise vakuuttaa pääroolissa ja muutkin näyttelijät hoitavat hommansa hyvin. Visuaalisesti filmi on edelleen komea ja M83:n musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla. Oblivionissa olisi potentiaalia iskevämpään scifielokuvaan, mutta jo tällaisenaan se on varsin kelvollinen teos ja jos se on jäänyt sinulta näkemättä ja diggaat toiminnallisesta scifistä ja/tai Tom Cruisesta, suosittelen sen vilkaisemista.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Oblivion, 2013, Universal Pictures, Relativity Media, Monolith Pictures, Chernin Entertainment, Radical Studios


torstai 1. heinäkuuta 2021

Arvostelu: Black Widow (2021)

BLACK WIDOW



Ohjaus: Cate Shortland
Pääosissa: Scarlett Johansson, Florence Pugh, David Harbour, Rachel Weisz, O-T Fagbenle, Ray Winstone, Olga Kurylenko, William Hurt ja Julia Louis-Dreyfus
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12

Black Widow on Marvelin elokuvauniversumin 24. elokuva ja se pohjautuu vuonna 1964 luotuun samannimiseen Marvelin sarjakuvahahmoon. Scarlett Johanssonin esittämänä Black Widow teki ensiesiintymisensä elokuvassa Iron Man 2 vuonna 2010 ja sen jälkeen Johansson on näytellyt hahmoa elokuvissa The Avengers (2012), Captain America: The Winter Soldier (2014), Avengers: Age of Ultron (2015), Captain America: Civil War (2016), Avengers: Infinity War (2018), Captain Marvel (2019) ja Avengers: Endgame (2019). Kuitenkin jo ennen näitä elokuvia Lionsgate yritti työstää hahmosta omaa filmatisointiaan vuonna 2004. Nämä suunnitelmat kuitenkin pian kariutuivat, kun Marvel Studios alkoi rakentaa omaa elokuvauniversumiaan. Jo Iron Man 2:n ilmestymisen aikaan Marvelilla ryhdyttiin ideoimaan Black Widow'n omaa leffaa, mutta vasta 2017 sen teko alkoi ihan tosissaan. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisua on jouduttu siirtämään pariinkin otteeseen. Nyt Black Widow saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse odotin filmiä positiivisin mielin. Vaikka mielestäni on hassua, että hahmon oma elokuva ilmestyy vasta useita vuosia hahmon esittelyn jälkeen, olin silti tyytyväinen, että Black Widow'sta vihdoin tehtiin oma leffansa. Meninkin innokkaana katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa - suuri osa innosta tosin johtui lähinnä siitä, että kahden vuoden tauon jälkeen pääsin jälleen katsomaan uutta Marvel-elokuvaa valkokankaalta.

Sokovian sopimuksen ja Captain American ja Iron Manin välienselvittelyjen myötä Black Widow, eli Natasha Romanoff on karkumatkalla, kun hän liittoutuu yhteen vanhan perheensä kanssa, pysäyttääkseen Punaisen huoneen aivopestyt musta leski -agentit ja Taskmasterin.




Scarlett Johansson palaa Natasha Romanoffin eli Black Widow'n rooliin - ja voi olla, että jopa viimeistä kertaa, kun miettii Avengers: Endgamen tapahtumia. Kymmenen vuoden odotuksen jälkeen Johansson pääsee vihdoin oman sooloelokuvansa keulakuvaksi ja hän antaakin filmille kaikkensa. Elokuva sijoittuu Captain America: Civil Warin ja Avengers: Infinity Warin väliseen aikaan, jolloin suuri osa Avengers-tiimistä on julistettu lainsuojattomiksi ja yhtenä heistä Natasha on nyt karkumatkalla. Karkumatkansa aikana hahmon menneisyys nousee takaisin esille ja hahmosta avataan paljon kiinnostavia puolia, joista olemme päässeet näkemään aiemmissa leffoissa vain vilauksia. On hienoa, että hahmo on viimein saanut oman elokuvansa - sellaisen hän on ansainnut ja on vieläpä erityisen hienoa, että kyseessä on hyvä elokuva!
     Johanssonin lisäksi elokuvassa nähdään myös urallaan vahvaa nousua tekevä Florence Pugh Natashan "siskona" Yelenana, David Harbour ja Rachel Weisz heidän "vanhempinaan" Alexeina ja Melinana, O-T Fagbenle Natashaa karkumatkalla avustavana Masonina, William Hurt karkulaissupersankareita jahtaavana kenraali Thaddeus Rossina, sekä Ray Winstone Punaista huonetta ja musta leski -agentteja komentavana Dreykovina, jonka oikeana kätenä toimii uusi, päheä pahishahmo Taskmaster, joka pystyy kopioimaan vastustajiensa taisteluliikkeitä ja siten nousemaan helposti niskan päälle. Winstone on mainio inhottavana Dreykovina ja niin Fagbenle kuin Weiszkin tekevät oivaa työtä rooleissaan. Show'n kuitenkin varastavat lystikkäät Pugh ja Harbour. Pugh'n Yelena-hahmon tausta on hyvin samanlainen kuin Natashalla, mutta hahmosta on kasvanut erilainen persoona. Pugh ja Johansson välittävät siskomaista kemiaa ja energiaa, mikä nostaa vähän väliä hymyn huulille. Harbour taas on hulvaton roolissaan entisenä venäläissupersankarina, Red Guardianina, jonka sankariajoista on jäljellä enää vain hahmon kertomat, vuosien varrella paisutellut urotyötarinat.




Juurikin tämä Natashan, Yelenan, Alexein ja Melinan muodostama eriskummallinen "perhe" luo Black Widow -elokuvaan sydäntä, mikä nostaa elokuvan tasoa ja antaa sille painoarvoa. Tällä perheellä on erittäin vaikea menneisyys takanaan ja siksi onkin kiinnostavaa nähdä, kun nelikon täytyy liittoutua yhteisen vihollisen takia. Perheenjäsenet tuodaan mukaan yksitellen ja filmi vain paranee jokaisen lisätyn hahmon myötä. Silti leffa ei tunnu pääsevän eroon siitä vaivasta, että se tulee liian myöhään. Tavallaan minua ei haitannut, että elokuva heitti minut takaisin Captain America: Civil Warin tapahtumien jälkimeininkeihin, mutta samalla filmistä uupuu tietty jännite, kun muiden elokuvien kautta tietää etukäteen Natashan kohtalon. Vielä kun tässä välissä on ilmestynyt jo elokuvauniversumin tarinaa eteenpäin vievät Disney+ -palvelun sarjat WandaVision (2021) ja The Falcon and the Winter Soldier (2021), minkä lisäksi Loki-sarjankin (2021-) avauskausi on lähes päättynyt, voi Black Widow tuntua pienesti studion välityöltä, ennen kuin päästään kunnolla itse asiaan syksyllä ilmestyvien Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin (2021) ja Eternalsin (2021) myötä. Tästä ongelmasta huolimatta Black Widow on lisää erittäin tasokasta supersankariviihdettä Marvelilta.

Black Widow'sta tulee vahvasti mieleen seitsemän vuoden takainen Captain America: The Winter Soldier, joka supersankarileffan sijaan tuntui enemmän toimintapainotteiselta vakoojaleffalta. Tässä ei taistella muista maailmoista saapuvia olentoja vastaan, vaan meno on paljon perinteikkäämpää nyrkkitappelua, autotakaa-ajoa ja ammuskelua. Parin viimeisimmän Avengers-megaelokuvan jälkeen Black Widow tuntuu todella maanläheiseltä ja simppeliltä, mutta samalla on vain hyvä asia, että Marvel on päättänyt uuden vaiheen alkaessa ottaa hieman takapakkia pienimuotoisempaan suuntaan, josta studio voi taas kasvatella seuraavien leffojen kautta uusiin jättispektaakkeleihin. Black Widow'sta löytyy omat spektaakkelihetkensä, mutta muuten elokuva pitää jalat lähempänä maata ja pitää kaiken taistelemisenkin keskellä keskittymisen onnistuneesti vaikeissa ihmissuhteissa, hankalan lapsuuden ja perheen aiheuttamissa traumoissa, sekä kaikesta tästä toipumisessa.




Elokuvan tasapainottelu kelpo ihmisdraaman ja näyttävien toimintakohtausten välillä on sujuvaa. Toimintakohtaukset tarjoavat takuuvarmaa popcorn-viihdettä koko rahan edestä. Erityisesti kamppailut Taskmasterin kanssa ovat mukaansatempaavia, hahmon kopioidessa vastuksiensa taistelutyylejä, minkä ansiosta hahmo voi ennakoida tulevia iskuja. Taskmaster on selvästi seuraillut uutisista Avengers-tiimiläisten puuhia, sillä hahmo hyödyntää myös heidän taitojaan. Välillä tuntuukin siltä, että Natasha joutuu taistelemaan useampaa Avengeria vastaan samassa, yhdistetyssä paketissa. Sen lisäksi, että filmi iskee faneille esimerkiksi Taskmasterin asevarusteiden kautta silmää, viitaten muihin Marvel-elokuviin, muitakin tuttuja Marvel-maneereja löytyy seasta, jotka saavat varmasti saagan suurkuluttajat myhäilemään tyytyväisinä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Cate Shortland, joka on aiemmin tehnyt huomattavasti pienempiä elokuvia kotimaassaan Australiassa. Hyppy niistä ison luokan Hollywood-projektiin sujuu Shortlandilta sujuvasti ja hän tekee hyvää työtä vakoojajännärimäisen supersankarileffan parissa. Shortlandin tausta on selvästi painottanut häntä keskittymään enemmän henkilöihin ja heidän välisiin suhteisiin kuin toimintaan ja niinpä jotkut keskustelukohtaukset ovat omalla tavallaan vaikuttavampia kuin isolla rahalla tehdyt tietokonetehostetaistot. Pääasiassa efektit näyttävät hyviltä, mutta osasta räjähdyksiä paistaa läpi digitaalisuus, eivätkä jotkut liekit näytä uskottavilta. Muuten Black Widow on kuitenkin visuaalisesti tyylikäs. Se on kuvattu hyvin, kuten myös valaistu, lavastettu ja puvustettu. Leikkauksessa filmiä olisi voinut tiivistää muutamilla minuuteilla, sillä kahden tunnin ja vartin kestossa elokuva tuntuu pienesti liian pitkältä. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja niin äänitehosteet kuin Lorne Balfen säveltämät musiikit rymistelevät pätevästi toiminnan aikana.




Yhteenveto: Black Widow on erittäin mainio toimintaelokuva, vaikka sen onkin vaikea päästä pakoon sitä faktaa, että leffa tulee noin viitisen vuotta myöhässä. Siitä huolimatta elokuva toimii ja on hienoa vihdoin ja viimein nähdä nimikkohahmon tähdittävän omaa leffaansa. Avengers: Endgamen kaltaisen jättispektaakkelin jälkeen on mukavaa, että Marvel on päättänyt tehdä huomattavasti maanläheisemmän elokuvan. Captain America: The Winter Soldierin henkeä mukaileva vakoojajännärifilmi pitää hyvin mukanaan hieman liian pitkästä kestostaan huolimatta. Elokuva tarjoaa hyvässä tasapainossa oivaa synkistelyä, aidosti hauskaa huumoria, yllättävänkin onnistunutta perhedraamaa ja näyttäviä toimintakohtauksia. Iso loppuhuipennus on juuri sitä, mitä Marvelilta voikin odottaa. Scarlett Johansson nauttii selvästi sooloelokuvansa saamisesta ja tekee todella hyvää työtä nimikkohahmona. Show'n kuitenkin tuppaavat varastamaan Florence Pugh ja David Harbour, jotka ovat todella lystikkäitä sivurooleissaan. Ray Winstone on oiva valinta niljakkaaksi pahikseksi ja Taskmaster tarjoaa päheän vastuksen toimintakohtauksiin. Tyylikkäistä taistelurymistelyistäkin huolimatta filmin parhaita kohtauksia ovat Natashan erikoisen "perheen" keskustelut. Hahmojen välinen dynamiikka on vahvasti rakennettu ja he tuovat sydäntä elokuvaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Black Widow, 2021, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Cinesite, Zak Productions


torstai 27. syyskuuta 2018

Arvostelu: Johnny English iskee jälleen (Johnny English Strikes Again - 2018)

JOHNNY ENGLISH ISKEE JÄLLEEN

JOHNNY ENGLISH STRIKES AGAIN



Ohjaus: David Kerr
Pääosissa: Rowan Atkinson, Ben Miller, Emma Thompson, Olga Kurylenko, Jake Lacy ja Adam James
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

James Bond -parodiaelokuva Johnny English (2003) oli menestys, joten tietty sille päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osa Johnny English - uudestisyntynyt (Johnny English Reborn - 2011) ilmestyi kuitenkin vasta kahdeksan vuotta ensimmäisen osan jälkeen ja vaikka sekin oli menestys, ei kukaan tainnut odottaa kolmatta osaa. En voi olla ainoa, jolle tuli yllätyksenä, kun viime vuonna ilmoitettiin, että Rowan Atkinson palaisi Johnny Englishin rooliin kolmatta kertaa. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2017 ja nyt Johnny English Strikes Again, eli suomalaisittain Johnny English iskee jälleen saa vihdoin ensi-iltansa. Yllättymisen lisäksi minua vaivasi myös hämmentyneisyys, kun kolmannesta elokuvasta ilmoitettiin, sillä mielestäni sarja ei oikeastaan tarvitsisi jatkoa. Kuitenkin pitkän pohtimisen jälkeen aloin tulla siihen tulokseen, että kolmas osa on toisaalta ihan tervetullut lisä ja aloin toivoa sen viihdyttävän Johnny English - uudestisyntynyttä paremmin. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Johnny English iskee jälleen sen lehdistönäytökseen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Johnny English ja Johnny English - uudestisyntynyt!

Kyberterroristin piinatessa Isoa-Britanniaa maan ainoaksi toivoksi jää ex-agentti Johnny English, joka palaa suorittamaan tehtävää yhdessä uskollisen toverinsa Boughin kanssa.

Rowan Atkinson palaa agentti Johnny Englishin rooliin kolmatta ja toivottavasti viimeistä kertaa. Atkinson on tunnetusti jo vuosia ollut ongelmissa rahankäytön vuoksi, minkä takia on helppo kuvitella, että hän suostui tekemään tämän leffan ihan vain palkkansa takia. Hänen esiintymisensä on paikoitellen hyvin laiskaa, aivan kuin hän ei edes yrittäisi antaa kaikkeaan. Atkinson kyllä toilailee, ilmeilee ja hölisee tuttuun tapaansa, mutta paljon innottomammin kuin ennen. Jo tästä syystä elokuvan olisi voinut jättää tekemättä. Hahmona English ei ole paljoa muuttunut, vaikka onkin löytänyt jälleen uuden, ihan hassun ammatin lopetettuaan MI7:lla.
     Alkuperäisestä Johnny English -leffasta tuttu Ben Miller tekee paluun avustaja Boughin rooliin, joka joutuu jälleen katsomaan Englishin perään ja korvaamaan hänen aiheuttamia vahinkoja. Boughin paluu on yllättävän iloinen hetki, kun miettii, että Miller esitti hahmoa viimeksi 15 vuotta sitten. Miller myös tekee parempaa työtä näyttelijänä kuin Atkinson.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri (Emma Thompson), mysteerinen Ophelia (Olga Kurylenko), MI7:n johtaja Pegasus (Adam James), sekä tietokonenero Jason Volta (Jake Lacy). Thompson sopii täydellisesti johtajan rooliin, muttei hänkään tarjoa kovin kummoista roolisuoritusta. James Bond -leffa Quantum of Solacesta (2008) tuttu Kurylenko toimii aluksi osassaan, mutta loppupäässä elokuvaa hänen tasonsa alkaa putoamaan yhdessä tyhjänpäiväiseksi muuttuvan hahmonsa kanssa. James ei pääse lähes lainkaan esille MI7:n uutena johtajana, mutta Lacy on ihan tarpeeksi uskottava nuorena älykkönä.




Rowan Atkinsonin roolisuorituksen tavoin koko Johnny English iskee jälleen on harmillisen laiska tekele. Elokuvan juoni on todella kulunut ja ärsyttävän ennalta-arvattava, tarina kierrättää sarjan edellisten osien kaavaa ja mikä pahinta, filmi ei onnistu tärkeimmässä asiassa, eli se ei saa nauramaan. Mukana on muutama hetki, jotka saivat minut hymähtämään tyytyväisesti, minkä lisäksi Englishin kohellusta VR-lasien kanssa oli huvittavaa katsoa, mutta surullista kyllä, parhaimmat naurut tarjoaa kohtaus, missä tanssitaan suomalaisen internet-ilmiön, Daruden "Sandstorm"-kappaleen tahdissa. Ja tässäkin naurattaa lähinnä se, että tekijät olivat päätyneet lähes kymmenen vuotta vanhaan ilmiöön, eivätkä mihinkään tuoreempaan. Suuri osa elokuvan vitseistä on vain sitä, että English toteaa itsevarmasti jotain ja sitten käy juuri toisin kuin hän sanoi. Yhdessä kohtaa Bough ehdottaa, että heidän kannattaisi tankata auto, mihin English vastaa, että Aston Martin kuluttaa yllättävän vähän bensiiniä, eikä tankkaukselle ole vielä aikoihin tarvetta. Ja tietenkin autosta loppuu bensa lähes välittömästi. Tätä samaa kaavaa kierrätetään alusta loppuun, jolloin vitsit ehtii arvata ennen kuin ne edes tapahtuvat, eivätkä ne ole enää hauskoja tapahtuessaan. Johnny English iskee jälleen ei onnistu edes viihdyttämään, vaan sitä on paikoitellen jopa pitkäveteistä seurata. Elokuvan onnistuminen lepää täysin Atkinsonin harteilla ja kun Atkinsonia ei kiinnosta, miksi katsojaakaan kiinnostaisi?

Leffa yrittää luoda mukaan mielenkiintoista teemaa uuden ja vanhan taistelusta. Ovatko vanhat tavat parempia kuin uusi teknologia? Elokuvan roisto kykenee tekemään ties mitä tietokoneen avulla, kun taas English suosii vanhanaikaisempia vakoojamenetelmiä. Teema on kiinnostava, mutta valitettavasti elokuva ei onnistu hyödyntämään sitä kovin hyvin. Loppujen lopuksi on vaikea kertoa, mitä leffa edes yrittää sanoa. Sekä uutta että vanhaa tarvitaan? Teema on myös hieman kehnonpuoleisesti toteutettu sen takia, että elokuvan tekijät vaikuttaisivat edustavan vanhempaa sukupolvea, joka ei ole täysin perillä teknologiasta. Toki agenttileffoissa kaikenlaiset härpäkkeet ovat aina olleet futuristisia, mutta tässä tuntuu siltä kuin tekijät eivät vain tietäisi, miten tosielämän laitteet toimivat tai mikä edes on enää uutta. Filmissä nähdään muutamia asioita, mitkä vanhentuivat jo jokunen vuosi sitten - enkä puhu vain "Sandstormista". Ja vaikka VR-lasipöhköily onkin leffan hauskempaa antia, on pakko todeta, ettei VR-tekniikka todellakaan toimi samalla tavalla kuin tässä elokuvassa. Johnny English iskee jälleen on vain laiska ja ennen kaikkea turha kohellus. Toivon todella, että tämä jää sarjan viimeiseksi osaksi.




Elokuvan ohjaajana toimii pääasiassa televisiosarjoja työstänyt David Kerr, joka ei saa leffaa toimimaan, eikä onnistu luomaan menevää henkeä, vaan yhdistelee vain yksittäisiä sketsihetkiä toisiinsa. William Daviesin käsikirjoituksessa nämä sketsit ovat vain juuri ja juuri liitännäisiä tarinaan. Esimerkiksi vaikka VR-kohtaus viihdyttikin, sen voisi poistaa kokonaan leffasta, eikä itse tarina kärsisi. Elokuvan kuvaus on sentään kelvollista ja leikkauskin on ihan menevää. Itse asiassa tökeröitä digiefektejä lukuunottamatta filmi on teknisesti toimiva teos. Puvustus ja lavasteet ovat oivallisesti toteutetut, ääniefektit ovat mainiot ja Howard Goodallin säveltämät musiikit sopivat leffaan, vaikka toistavatkin itseään hieman liikaa.

Yhteenveto: Johnny English iskee jälleen on harmillisen väsähtänyt komedia, joka ei jaksa naurattaa. Päätähti Rowan Atkinson vetää roolinsa vähän sinne suuntaan, muttei löydä samanlaista intoa kuin edellisissä osissa. Ja kun koko elokuvan onnistuminen lepää Atkinsonin harteilla, ei filmistä paljoa jää käteen. Tarina ei ole kovin kiinnostava, vaikka sen käsittelemä teema kiehtoo. Käsikirjoitus kopioi kaavaa sarjan aiemmista leffoista ja kierrättää tuttuja juttuja. Filmi on äärimmäisen ennalta-arvattava - etenkin vitsien suhteen, mitkä pohjustetaan todella kehnosti. Onneksi mukana on VR-lasisekoilu ja Daruden "Sandstorm", mitkä nostavat elokuvan juuri ja juuri pois huonolta tasolta. Surkeita digiefektejä lukuunottamatta tekninen puoli on ihan tarpeeksi kunnossa, mutta se ei vielä pelasta mitään. Johnny English iskee jälleen ei olisi tarvinnut tehdä, eikä se todellakaan tarvitse enää jatkoa. Jos Atkinson oli kovasti rahan tarpeessa, olisi hän voinut tehdä lisää mr. Beania. Siinä hän olisi varmasti onnistunut paremmin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Johnny English Strikes Again, 2018, Universal Pictures, Studio Canal, Working Title Films, Perfect World Pictures


sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Arvostelu: The Death of Stalin (2017)

THE DEATH OF STALIN



Ohjaus: Armando Iannucci
Pääosissa: Steve Buscemi, Simon Russell Beale, Jeffrey Tambor, Michael Palin, Andrea Riseborough, Rupert Friend, Jason Isaacs, Olga Kurylenko, Paddy Considine, Tom Brooke, Richard Brake ja Adrian McLoughlin
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

The Death of Stalin perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan "La Mort de Staline" vuodelta 2010, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Josif Stalinin kuolemasta. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle vuonna 2016 Cannesin elokuvajuhlilla ja se kuvattiin samaisena kesänä. Filmi sai ensi-iltansa jo viime vuonna Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se on hiljalleen alkanut saamaan kunnon teatterilevitystä. Nyt The Death of Stalin saapuu myös Suomeen. Itse kuulin leffasta ensimmäisen kerran, kun sitä alettiin kehumaan eri elokuvasivuilla. Kiinnostuin teoksesta sen näyttelijöiden takia, sekä sen takia, että elokuva käsittelee karua maailmaansa komedian kautta. Kun viikot kuluivat, aloin jo epäillä, ettei filmi näkisi päivänvaloa Suomen elokuvateattereissa ja aloinkin tutkimaan, milloin se ilmestyisi vuokralle. Ilahduinkin huomatessani, että The Death of Stalin onkin saamassa teatterilevityksen ja menin positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin kuolee, jolloin ministerikomitea kokoontuu pohtimaan valtion uutta suuntaa.

Elokuvassa seurataan pääasiassa ministerikomitean jäseniä, kun heistä jokainen yrittää nousta vaivihkaa muiden yläpuolelle, mutta silti pitää ryhmän kasassa. Tärkeimmät heistä ovat poliitikko Nikita Hruštšov (Steve Buscemi), venäläisen salaisen poliisin NKVD:n johtaja Lavrenti Berija (Simon Russell Beale), varajohtaja Georgi Malenkov (Jeffrey Tambor) ja Neuvostoliiton entinen pääministeri Vjatšeslav Molotov (Michael Palin), jonka mukaan molotovin cocktail -polttopullo on nimetty. Nelikko on loistokkaasti roolitettu ja jokainen sopii osaansa täydellisesti, mistä olin jopa yllättynyt. En ole koskaan erityisemmin välittänyt Steve Buscemista. Olen nähnyt hänet useissa komediarooleissa, joissa hän on ollut lähinnä ärsyttävä, joten olin todella yllättynyt, kuinka mainion roolityön hän tässä tekee. Kenties Buscemi on vanhoina päivinään oppinut oikeasti näyttelemään. Myös Monty Python -komediaryhmästä tuttu hauskuuttaja Michael Palin sai minut vakuuttuneeksi lahjoistaan, minkä takia ihmettelin usein, miksei häntä muuten nähdä elokuvissa nykyään? Simon Russell Beale taas on erinomainen inhottavana Berijana, jota katsojana alkaa halveksumaan hyvinkin nopeasti. Jeffrey Tambor on nappivalinta epävarmaksi varajohtaja Malenkoviksi, joka hermoilee siitä, että hänen pitäisi pystyä samanlaiseen johtajuuteen kuin Stalinin (Adrian McLoughlin).
     Muita hahmoja filmissä ovat Josif Stalinin lapset Svetlana (Andrea Riseborough) ja Vasili (Rupert Friend), sotamarsalkka Žukov (Jason Isaacs), pianisti Maria (Olga Kurylenko), sekä radiotoimittajat (Paddy Considine ja Tom Brooke), jotka tarjoavat mainiot naurut leffan alussa. Olin hieman pettynyt, kuinka pienessä roolissa Isaacs loppujen lopuksi on, ottaen huomioon, että hän on isoimpana julisteessa. Koska Isaacs saapuu mukaan tarinaan vasta puolessa välissä elokuvaa, ehdin jo ihmetellä, muistinko väärin, että hän edes on mukana? Riseborough ei taas jää erityisemmin mieleen Stalinin tyttärenä, mutta Friend on huvittava juoppona epäonnistujapoikana.




The Death of Stalinin ensimmäinen näytös, eli alun jakso, missä hahmot ja maailma esitellään, on aivan mahtava. Kyseessä on mustalla huumorilla viljelty komedia, joka käsittelee yllättävän hilpeästi yllättävän rankkoja aiheita. En ihmettele yhtään, että elokuva on kielletty Venäjällä, sillä se ei todellakaan esitä venäläisiä hyvässä valossa. Heti leffan alku heittää katsojan mukaan outoon tunnelmaansa, kun ministerit illallistavat Stalinin kanssa ja vitsailevat siitä, kuinka vankileireillä vältettiin tylsyyttä heittämällä kranaatteja vankien keskelle ja katselemalla, kun vangit yrittävät päästä niistä eroon, aivan kuin he leikkisivät kuumaa perunaa. Kohtauksen aikana sotilaille jaetaan tappolistat ja he lähtevät kylmästi teloittamaan listan henkilöitä ympäri Moskovaa. Jossain toisessa leffassa tapahtumat olisivat vain ahdistavia ja kauheita, mutta The Death of Stalin onnistuu tekemään niistä kierolla tavalla todella hupaisia. Elokuva on täynnä nokkelan synkkiä vitsejä ja hauskoja hetkiä, jotka saivat ajan kulumaan todella nopeasti. Kun nykypäivänä kaikesta vain valitetaan ja vitsitkin täytyy miettiä äärimmäisen tarkkaan ennen kuin niitä kertoo, olin äärimmäisen tyytyväinen, että tänäkin päivänä joku uskaltautuu tekemään tällaisen leffan.

En ole mikään historiantuntija, joten en osaa sanoa, kuinka tarkkaan The Death of Stalin seuraa todellisia tapahtumia. Tutkin hieman asiaa ja luin, että filmiä on kritisoitu siitä, kuinka se ottaa selkeitä vapauksia. Omasta mielestäni elokuvan ei tarvitse seurata historiaa tarkkaan, etenkään jos se on komedia. Minulle on siis ihan sama, kuinka paljon tässä on keksitty omia käänteitä. Olisikin ollut hauska, jos leffa olisi entistäkin enemmän kritisoinut Venäjän nykytilannetta ja ministerikomitea päättäisikin muuttaa Neuvostoliiton amerikkalaisemmaksi. Jo tällaisenaan kritiikkiä löytyy kuitenkin tarpeeksi, joten filmi toimii oikein hyvin sellaisena kuin se on - vaikkakin olisin itse tiivistänyt sitä hieman. Kuten komedioille tuppaa käymään, vitsit katoilevat loppupäässä, jolloin alkupuoliskon erinomaisuutta ei enää löydy. Ensimmäiset kolme varttia ovat aivan mahtavat, mutta sen jälkeen taso alkaa hiljalleen pudota. Mihinkään pohjamutiin taso ei onneksi tipahda, vaan kokonaisuudessaan kyseessä on erittäin hyvä ja rankasti hauska elokuva, minkä katsoisin mielellään muutamaan otteeseen uudestaankin.




Leffan ohjaajana toimii Armando Iannucci, joka on tätä ennen ohjannut elokuvien puolella vain Tube Talesin (1999) ja In the Loop - silmukka kiristyy (In the Loop - 2009). Pääasiassa Iannucci tekee hommia television parissa, mikä selittää, miksei filmistä välillä löydy tiettyä elokuvallisuutta, vaan se tuntuu paikoitellen televisiosarjalta. Iannucci on silti osaava tekijä, joka on hienosti yhdistänyt hyvin rankat aiheet onnistuneeseen huumoriin ja luonut yhdistelmästä kantaaottavan elokuvan. The Death of Stalin sai ainakin itseni kiinnostumaan hänen muusta tuotannostaan ja toivonkin, ettei hän pidä tulevaisuudessa kymmenen vuoden taukoja elokuvaohjausten välillä. Hänen, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoitus on hyvin kekseliäs. Nelikko todella taitaa dialogin, mikä onkin hyvä, kun lähes koko elokuva käytetään puhumiseen. He ovat onnistuneet tekemään jopa normaalisti pitkäveteisistä kokouksista kiehtovaa katseltavaa. Myös visuaalisesti The Death of Stalin on onnistunut teos. 1950-luvun ajankuva, eli ankea Neuvostoliitto on toteutettu upeasti aina lavastuksesta puvustukseen. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja leikkausta rytmittävät hyvin tekstit, jotka kertovat, mitä tapahtuu johtajan menehtyessä. Chris Willisin säveltämät musiikit toimivat oivallisesti leffan aikana ja tuovat oman lisäyksensä venäläiseen tunnelmaan.

Yhteenveto: The Death of Stalin on erittäin mainio ja hauska filmi, mikä aivan varmasti pahoittaa useiden katsojien mielet (mikä on mahtavaa). Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat loistavat ja ne tarjoavat yhä vain hauskempia ja rankempia juttuja. Harmillisesti loppupäässä vitsit vähenevät ja elokuvan erinomainen tunnelma alkaa rakoilla. Onneksi näyttelijät tekevät kuitenkin niin hyvää työtä oivallisen käsikirjoituksen kanssa, että elokuvan katsoo erittäin mielellään loppuun - ja kenties uudestaankin. Olin todella yllättynyt, kuinka hyvän roolisuorituksen Steve Buscemi tarjoaa. Michael Palinkin osoittaa olevansa hyvä näyttelijä, eikä vain kelpo hauskuuttaja. Harmillisesti Jason Isaacsin osuus jää liian pieneksi, sillä hänessä kyllä riittää karismaa. Ohjaaja Armando Iannucci on onnistunut todella hyvin tasapainottaessaan rankkoja aiheita ja huumoria. Mukana on myös erinomaisesti luotu ajankuva, jolloin historiallisista tapahtumista kiinnostuneiden kannattaa katsoa tämä - vaikkei elokuva täysin kulkisikaan oikeiden tapahtumien mukaisesti. Tänä päivänä, kun ties mistä vitseistä vedetään herne nenään, on roisi The Death of Stalin varjeltava helmi, jonka toivoo menestyvän, jotta samanlaisia teoksia saisi lisää. Rankemman huumorin ystäville tämä sopii varmasti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.co.uk
The Death of Stalin, 2017, Quad Productions, Main Journey, Gaumont, France 3 Cinéma, Compagnie Cinématographique, Panache Productions, Canal+, Cine+, France Télévisions, Free Range Films, Title Media


maanantai 4. syyskuuta 2017

Arvostelu: Quantum of Solace (2008)

QUANTUM OF SOLACE



Ohjaus: Marc Forster
Pääosissa: Daniel Craig, Olga Kurylenko, Mathieu Amalric, Judi Dench, Giancarlo Giannini, Gemma Arterton, Jeffrey Wright, David Harbour, Rory Kinnear ja Jesper Christensen
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

James Bond -elokuvasarjan (1962-) uudelleenkäynnistänyt Casino Royale (2006) oli suuri hitti ilmestyessään ja sekä sarjan fanit että kriitikot ylistivät elokuvaa. Tottakai sille tehtiin siis jatkoa. Quantum of Solace ilmestyi loppuvuodesta 2008 ja minua ärsytti erittäin paljon, että iästäni puuttui juuri yksi vuosi, jotta olisin päässyt katsomaan sen. Siinä kohtaa en tosin ollut vielä nähnyt Casino Royalea, enkä tiennyt Quantum of Solacen olevan jatkoa sille. Muistan, kun Suomessa ihmeteltiin elokuvan nimeä, sillä se ei tuntunut kääntyvän mitenkään suomeksi. Suoraan käännettynä elokuvan nimi tarkoittaa "Kvantillinen lohtua", joten on ihan hyvä, että elokuva kulkee Suomessa sen alkuperäisellä nimellä - etenkin kun Quantum viittaa leffassa esiintyvään järjestöön. Elokuva ei saanut toivottua vastaanottoa, eikä Quantum of Solace ollut niin pidetty kuin tekijät odottivat. Rahaa se kuitenkin tienasi, joten menestys oli tämäkin 007-seikkailu. Lopulta vuonna 2010 näin peräkkäisinä päivinä kummatkin 007-elokuvat. Casino Royale oli mielestäni aivan mahtava, mutta Quantum of Solace tuntui pettymykseltä. Olen nähnyt sen kuitenkin muutamaan otteeseen jälkikäteen. Aloitimme tyttöystäväni kanssa katsomaan Daniel Craigin tähdittämiä Bond-elokuvia läpi. Katsoimme Quantum of Solacen vain muutaman päivän Casino Royalen jälkeen.

Agentti 007 James Bond lähtee selvittämään salaperäisen Quantum-järjestön suunnitelmia, joka uhkailee, että heillä on väkeä soluttautuneena kaikkialle.

Pääosassa agentti 007 James Bondina nähdään yhä Daniel Craig, joka jälleen osoittaa olevansa oikea mies rooliin. Bond on kylmä heppu, kuten edellisessäkin elokuvassa, mitä vahvistaa Vesperin kuoleman jälkeinen raivo. Bond kulkeekin vielä säälimättömämmin eteenpäin, eivätkä pikkurikolliset tunnu enää yhtä pahoilta vastuksilta. Craigin pienistäkin eleistä ja ilmeistä välittyy hienosti tunteita, ja hän suoriutuukin roolista huikeasti.




Elokuvan "Bond-tyttö" on Olga Kurylenkon näyttelemä Camille, joka ei kuitenkaan ole täysin perinteinen tapaus. Bond ei nimittäin ole sillä lailla kiinnostunut Camillesta ja he toimivatkin yhdessä vain, koska heillä on sama kohde. Hahmo ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta toimii silti hyvin. Kurylenko on mainio roolissa ja hänestä välittyy hienosti hahmon eri puolet. Camille esittää olevansa kova mimmi, mutta traumat piinaavat häntä pahoissa tilanteissa.
     Leffan pahis, eli Quantum-järjestön johtaja on Mathieu Amalricin näyttelemä Dominic Greene, joka esittää olevansa hyväntekijä, mutta jolla on todellisuudessa ikävämpiä suunnitelmia. Hienoa on, ettei tämäkään pahis ole maailmanvalloittajatyyppi, vaikka haluaakin tehdä pahaa useille ihmisille. Heikkoa on, ettei hahmo täysin vakuuta tai ole uhkaava. Greene on enemmänkin sellainen paha, joka pistää alaisensa likaamaan kätensä, eikä tee itse asioita. Amalric on ihan hyvä pahiksena.
     Judi Dench on jälleen yhtä riemastuttavan tyly MI6:n M-johtajana. Hahmo on huolissaan Bondin hyvinvoinnista ja yrittääkin saada 007:ää rauhoittumaan hieman. Dench on erinomainen johtajaroolissa. M:n ja Bondin tietynlainen äiti-poika-suhde vahvistuu elokuvassa.
     Elokuvassa nähdään myös Casino Royalesta tutut Giancarlo Gianninin esittämä Rene Mathis, Jeffrey Wrightin näyttelemä CIA-agentti Felix Leiter ja Jesper Christensenin näyttelemä herra White, sekä uusina hahmoina Gemma Artertonin esittämä Fields, jonka tehtävänä on pitää Bond ruodussa, Joaquín Cosion näyttelemä kenraali Medrano, joka toimii Greenen kanssa ja Stranger Things -sarjasta (2016-) tutun David Harbourin esittämä CIA-agentti Beam, joka kaveeraa Greenen kanssa, sekä Rory Kinnearin näyttelemä Tanner, joka avustaa M:ä.




Elokuva jatkuu lähes suoraan siitä, mihin Casino Royale päättyi ja jos oikein muistan, tällaista ratkaisua ei ole ennen tehty Bond-elokuvissa. 007 ajaa kohti Italian Sienaa, sieppaamansa herra White kyydissään ja takaa-ajajat perässään (joita ei koskaan selitetä). Näyttävän alkukohtauksen jälkeen on lähes heti tiedossa toinen takaa-ajo, joka tapahtuu autokaahailun sijaan juosten maan alla, kadulla ja rakennusten katoilla. Alku onkin näyttävää Bond-meininkiä, mutta sitten kun itse tarina lähtee käyntiin, ja Camilla ja Greene esitellään, taso laskee hieman. Alun jälkeen viittauksia Casino Royalen tapahtumiin, Le Chiffreen (Mads Mikkelsen) ja Vesperin kuolemaan on vain muutamia, eikä tarina tunnu täysin jatkavan samaa tarinaa. Erään MI6-agentin paljastuessa Quantumin jäseneksi, Bond lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkan varrella hänen mukaansa tarttuu Camille, jolla on omat kalavelat maksettavanaan Dominic Greenen kanssa.

Quantum of Solacessa ei ole yhtä hyvä tunnelma päällä kuin Casino Royalessa. Voihan se olla, ettei tähän panostettu samalla lailla kuin edelliseen osaan ja hiomiset on jäänyt tekemättä, jotta leffa on saatu nopeasti ulos. Kyseessä ei kuitenkaan ole huono elokuva, kuten jotkut väittävät. Elokuvassa on jännittävä tunnelma useassa kohtauksessa, kuten esimerkiksi Itävallan "Tosca"-esityksen ympärillä. Heikointa on kiirehtivä tarina. Elokuva on puoli tuntia lyhyempi kuin Casino Royale ja sen myös huomaa. Quantum of Solacesta tuntuu puuttuvan asioita, vaikka se ehtiikin kertoa tarinansa, kuten myös Vesperiin liittyvän sivujuonensa. Lopputaistelu alkaa jotenkin yllättäen ja sitten se onkin jo ohi. Kyseessä on kuitenkin mainio elokuva ja yksinään Quantum of Solace toimii, mutta verrattuna upeaan Casino Royaleen, tason pudotus on suuri.




Toimintaa on paljon mukana, mutta loppupuolen toimintapätkät eivät ole kovin hyviä. Lentokoneosuus on yllättävän tylsästi toteutettu, eikä viimeinen taistelu herätä oikein minkäänlaisia tunnelmia. Parhaat toiminnat tapahtuvatkin alkupuolella. Leffasta löytyy myös lähitaisteluosio, josta tulee mieleen Medusan isku (The Bourne Supremacy - 2004), eli iskut suoritetaan nopeasti ja mikä vain esine, joka osuu käteen ja lähtee mukaan, voi toimia aseena. Harmi vain, että tämän tyylin lisäksi kyseisestä elokuvasta on myös otettu mukaan heiluvaa kameratyöskentelyä ja hätäistä leikkaamista. Huumoria on mukana hieman, mutta yksikään vitsi ei ole yhtä hauska kuin erään kohtauksen kadunlakaisija. En tiedä, mitä lakaisijan esittäjälle on sanottu, mutta hänen harjansa ei osu lähelläkään katua, vaikka lakaisuliike onkin oikea. Lakaisija näkyy vain nopeasti, mutta tarkkasilmäisimmät katsojat voivat löytää hänet työskentelemässä Bondin takana satamakohtauksessa, jossa Greene esitellään.

Tuttuja Bond-juttuja on tietty mukana. Sihteeri Moneypenny tai härpäkkeitä keksivää Q eivät vieläkään esiinny, mutta esimerkiksi aseenpiippukuva on käytetty tavallisemmin kuin Casino Royalessa, vaikkei esiinnykään leffan alussa, kuten vanhoissa Bond-seikkailuissa. Bondilla on tietenkin hieno puku päällä ja alussa hän ajaa Aston Martinia. Monien agenttileffojen tapaan myös Quantum of Solace toimii hyvänä maailmanmatkailuohjelmana, sillä elokuvassa käydään mm. Italiassa, Haitissa, Itävallassa ja Boliviassa. Vaikka tässäkin on pyritty realistisempaan tunnelmaan kuin vanhoissa Bond-leffoissa, on futuristisuuttakin tuotu hieman mukaan, kuten esimerkkinä MI6:n erikoinen kosketusnäyttöinen tekniikkapöytä. Alkutekstien aikana kuullaan tietysti Bond-kappale ja tässä se on Jack Whiten ja Alicia Keysin yhteiskipale "Another Way to Die", joka ei valitettavasti ole parhaasta päästä. Biisi toimii elokuvan aikana ja kyllä sen yksinäänkin kuuntelee, mutta on outoa, että yhdessä kohtaa kappaletta kuultava epävireinen laulumölinä on päässyt mukaan lopulliseen tuotokseen.




Sarjan ohjaus on vaihtunut Martin Campbellilta Marc Forsterille ja olen varma, että jos Campbell olisi pysynyt ohjaajana, Quantum of Solace voisi olla edeltäjänsä tasoinen elokuva. Toisin kuin useat Bond-elokuvat, tämän tarina ei perustu Ian Flemingin kirjoihin, vaikka onkin olemassa 007-novelli nimeltä "Quantum of Solace" (1959). Elokuva on kuvattu ihan hyvin, vaikka välillä kamera heiluukin liikaa. Toimintakohtauksissa leikkauksia on useita, jolloin katsojalle voi olla vaikeaa seurata tapahtumia. Visuaaliset tehosteet ovat tyylikkäitä ja äänitehosteet mainioita. David Arnoldin säveltämät musiikit säestävät elokuvaa upeasti.

Yhteenveto: Quantum of Solace on toimiva 007-elokuva, mutta pettymys upean Casino Royalen jälkeen. Alun toimintaosuudet ovat parasta ja Daniel Craig on pääosassa yhä loistava. Pahis ei ole kaikkein vakuuttavin, mutta tarpeeksi toimiva. Lentokonekohtaus ja lopputaistelu ovat valitettavasti puuduttavia. Hyviä juttuja on silti paljon mukana. Kaikista paras ja huikein asia on kuitenkin kadunlakaisija, joka ei osaa työtään ollenkaan. Perinteisiä Bond-juttuja on hieman mukana. Elokuvan tunnuskappale "Another Way to Die" ei ole kovin kummoinen, mutta David Arnoldin säveltämä musiikki toimii mainiosti. Taistelukohtauksiin on tuotu henkeä Bourne-leffoista (2002-), mikä toimii hahmojen osalta, mutta kuvaus ja leikkaus ovat niissä ärsyttäviä. Jos 007-elokuvat toimivat, niin vilkaiskaa tämäkin. Jos Bond-jutut eivät ole tuttuja, ei kannata aloittaa tästä, vaan kannattaa vilkaista Casino Royale ensin. Quantum of Solace on hyvä, vaikka siitä löytyykin heikkouksia. Lopputekstien jälkeen lupaillaan taas James Bondin paluuta ja niinhän hän tekikin vuonna 2012 elokuvassa Skyfall.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.the007dossier.com
Quantum of Solace, 2008, Metro-Goldwyn-Mayer, Columbia Pictures, Eon Productions, B22