Arvostelu: Ghost in the Shell (2017)

GHOST IN THE SHELL (2017)

Ohjaus: Rupert Sanders
Pääosissa: Scarlett Johansson, Pilou Asbæk, Takeshi Kitano, Juliette Binoche, Michael Pitt, Chris Han, Danusia Samal ja Peter Ferdinando
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Ghost in the Shell perustuu japanilaiseen mangasarjaan nimeltä "Kōkaku Kidōtai", eli suoraan englanniksi käännettynä "Mobile Armored Riot Police", joka alkoi vuonna 1989. Mangasarjasta on tehty aiemmin animesarjoja (japanilainen animaatio), sekä neljä anime-elokuvaa: Kōkaku Kidōtai Gōsuto In Za Sheru (Ghost in the Shell - 1995), Kōkaku Kidōtai Inosensu (Ghost in the Shell 2: Innocence - 2004), Kōkaku Kidōtai STAND ALONE COMPLEX Solid State Society (Ghost in the Shell: Stand Alone Complex - Solid State Society - 2006) ja Kōkaku Kidōtai: Shin Gekijōban (Ghost in the Shell: The New Movie - 2015). Itse en ole mitään näistä nähnyt ja kuulin koko jutusta vasta, kun näin ensimmäiset mainokset tästä uudesta, Scarlett Johanssonin tähdittämästä elokuvasta. Lähinnä elokuva herätti huomioni, kun Johanssonin valinnasta nousi suuri kohu sosiaalisessa mediassa, sillä monien mielestä länsimaalainen ei saisi esittää japanilaista hahmoa. Minulle sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä koko juttu ei ollut minulle millään lailla tuttu. Minun on pakko tunnustaa, etten ole suuri mangan tai animen ystävä. En itse asiassa pidä ollenkaan animen animointityylistä, sillä se on mielestäni erittäin kömpelöä ja tylsää - ainakin siitä päätellen, mitä olen nähnyt. Kuitenkin elokuva kiinnosti minua hieman, sillä fiktiiviseen tulevaisuuteen sijoittuvat toimintaelokuvat ovat jo ideana minusta mainioita. En kuitenkaan katsonut ainuttakaan traileria elokuvasta ennen sen näkemistä, sillä halusin tietää koko jutusta mahdollisimman vähän etukäteen.

Majuri-niminen kyborgi selvittää tiiminsä kanssa, kuka on hakkeroinut tietoja muutamista kyborgeista. Samalla Majurille alkaa selviämään, ettei hän olekaan sitä, millaiseksi hän on itsensä kuvitellut.

Majurin roolissa nähdään tosiaan Scarlett Johansson, mikä ei mielestäni ole paras ratkaisu. Ei sen takia, että Johansson ei ole japanilainen - kuten jo sanoin, asia ei minua erityisemmin kiinnostanut ja sille itse asiassa löytyy selitys elokuvasta - vaan koska hän ei ole erityisen kummoinen näyttelijä. Johansson on näyttänyt olevansa ihan kelpo toimintasankaritar taustarooleissa, kuten hänen Black Widow -roolinsa Marvel Cinematic Universen elokuvissa (2008-), mutta päärooliin hän ei tunnu sopivan. Hirveän kammottava Lucy (2014) on tästä hyvä esimerkki. Ajattelin kuitenkin ennen elokuvaa, että Lucyssa oli lähes kaikki pielessä, joten ehkä Johansson toimisi paremmin hyvässä tarinassa. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Johanssonilla on toimivia hetkiä ja hän on parhaimmillaan mätkiessään turpaan, mutta kohtauksissa, joissa hänen kuuluisi näyttää tunteita, ei hän vain vakuuta. Lisäksi hänen peruukkinsa ei oikein tunnu istuvan hänelle koskaan. Kuitenkin hahmona Majuri, eli Mira Killian, on mielenkiintoinen. Aikoinaan Mira oli vakavassa onnettomuudessa, jolloin kaikki muu hänestä tuhoutui lähes täysin paitsi hänen aivonsa. Ne otettiin ruumiista irti ja asennettiin kyberneettiseen vartaloon, jolloin elokuvan nimen mukaan Miran sielu/haamu on robottikuoren sisällä.
     Majurin työparina nähdään Pilou Asbækin esittämä valkohiuksinen Batou, joka on kooltaan suuri, jolloin tietää heti, ettei hänelle kannata ryttyillä. Hän on erittäin taidokas soturi, joka tappaa käskystä ja päihittää minkä tahansa vastuksen. Batousta on tehty myös hieman herkkä tapaus, sillä hän käy päivittäin ruokkimassa kulkukoiria, joilla ei ole ketään muuta, mikä oli toimiva lisäys. Asbæk sopii rooliin mainiosti.
     Majurin ja Batoun pomo on japanilaismies herra Aramaki (Takeshi Kitano), joka pääasiassa vain istuu toimistossaan ja antaa ohjeita. Onneksi hän myös osoittaa olevansa hyvä taistelija itsekin, jolloin hän ei ole vain tylsä johtaja. Aramaki uskoo Majurin taitoihin, muttei pidä siitä, kuinka tottelematon hän usein on. Aramaki puhuu kaiken aikaa japania, vaikka muut puhuisivatkin hänelle englantia. Muita Majurin ja Batoun kaltaisia sotureita ovat Han (Chin Han) ja Ladriya (Danusia Samal), jotka nähdään aina välillä, mutta joita ei syvennetä millään lailla.
     Elokuvassa nähdään myös Juliette Binoche tohtori Oueletina, joka oli tekemässä Majuria ja jonka luona Majuri käy aina välillä korjauttamassa itseään, Michael Pitt hakkeri Kuzena, jota Aramakin soturit jahtaavat, sekä Peter Ferdinando herra Cutterina, joka toimii kyborgeja valmistavassa Hanka Robotics -yhtiössä. Hahmot eivät ole kovin erityisiä, eivätkä oikein jää mieleen.

Ghost in the Shellin maailma on kiehtova. Sen mukaan tulevaisuudessa lähes jokainen ihminen käyttää kybertekniikkaa kehossaan, eikä kovin moni koostu enää vain luonnollisesta kudoksesta. Kun tapahtuu joku vakava onnettomuus, on asiat mahdollista korjata kyberneettisillä osilla. Tämä on kuitenkin mennyt vielä tästä pidemmälle ja monet ovat korvanneet useita ruumiinosiaan ihan vain huvin vuoksi. Eräskin hahmo on korvannut maksansa, jotta voisi bailata rajummin. Leffassa tuodaan siis hyvin esille, kuinka ihmisten riippuvuus teknisistä laitteista alkaa oikeasti mennä liian pitkälle. Myös ulkoisestikin elokuvan maailma on kiinnostava. Kaupunki, johon tarina sijoittuu, tuntuu olevan pelkkiä korkeita rakennuksia täynnä, joiden väleissä ja seinillä on erilaisia, jättimäisiä hologrammimainoksia, jotka näkyvät erittäin kauas. Vaikka näillä hologrammeilla tuodaan paljon väriä kaupunkiin, tuntuu se silti jotenkin elottomalta. Aivan kuin kaikki tekninen hömpötys olisi vienyt ihmisiltä oikean eläväisyyden pois. Rakennusten ulkonäöistä näkee selvästi, missä asuvat rikkaat ja missä köyhät, millä tuodaan lisäsisältöä maailmaan. Paikoitellen elokuvasta tulee ulkonäöllisesti mieleen scifiklassikko Blade Runner (1982).

Harmi vain, ettei elokuvan tarina ole yhtä kiehtova kuin sen maailma. Ghost in the Shell alkaa ihan kivasti, kun katsojille selitetään, mistä on kyse. Pian päästään jo toimintaan ja leffa vaikuttaa viihdyttävältä scifiseikkailulta. Kuitenkin kun tarina alkaa kulkea eteenpäin, katsojana alkaa huomata, ettei elokuva vaikutakaan kovin kummoiselta. Leffasta löytyy jonkinlainen mysteeri liittyen Majurin menneisyyteen, joka lähtee viemään elokuvaa eri suuntaan alkaneesta tarinasta. Hakkerijutut vajoavat unholaan ja leffan tunnelma alkaa kärsiä. Aluksi Ghost in the Shell tuntuu scifipoliisiteokselta, mutta yhtäkkiä se muuttuukin hahmovetoiseksi draamaelokuvaksi, jonka aikana ei kuitenkaan erityisemmin välitä sen hahmoista, mikä olisi tärkeintä draamaleffalle. Toimintakohtaukset eivät enää oikein vakuuta, sillä katsojana yrittää niin kovasti miettiä, mitä elokuva yrittää olevansa. Joissain kohdissa elokuvaa yritetään hieman saada katsojia pohtimaan, missä menee ihmisen ja robotin raja? Missä kohtaa ihminen muuttuu robotiksi ja voiko kyborgia kutsua enää ihmiseksi? Muuten tämä voisi olla mielenkiintoista, mutta kun pohdiskelu ratkaistaan joka kerta Batman Beginsista (2005) lainatulla repliikillä "tekomme määrittävät meidät", alkaa katsojana haaveilla katsovansa Batman Beginsia Ghost in the Shellin sijaan.

Välillä tuntuu siltä, että alle kahden tunnin teokseen on yritetty tunkea paljon pidempää juonikuviota, jolloin monia asioita olisi jätetty pois. Monet asiat eivät myöskään tunnu toimivan ja jossain kohtaa alkaa miettiä, että eihän kenellekään voi käydä yhtään mitään, kun pahemmankin luokan räjähdyksen jälkeen hahmot voidaan korjata. Viimeinen kolmannes ei enää toimi, eikä erityisemmin myöskään kiinnosta. Mukana on heppoinen lopputaistelu, mutta se ei vakuuta ollenkaan ja viimeinen kohtaus tuntuu tahattoman hölmöltä. Elokuva on myös paikoitellen hieman tylsä ja muutamaan otteeseen tulikin katsottua kelloa, että kauanko tämä vielä kestää? Ghost in the Shellista huomaa, että se perustuu japanilaiseen tuotantoon, sillä tarinan kuljetustapa on välillä animelle tyypillistä ja kehnoa. Veikkaisinkin, että tämä teos toimisi paljon paremmin idässä kuin länsimaissa. Jotkut täälläkin luultavasti tästä tulevat pitämään, mutta uskoisin, että elokuva ei tule yleisesti saamaan erityisen lämmintä vastaanottoa. Omasta mielestäni kyseessä on loppujen lopuksi aika mitäänsanomaton ja heikko teos.

Ongelmien syistä yksi selviää helposti katsomalla, kuka Ghost in the Shellin on ohjannut: nimittäin Rupert Sanders, jonka ainoa aiempi kokopitkä ohjaustyö on kammottava Snow White and the Huntsman (2012). Ei siis mikään ihme, ettei tämäkään leffa toimi, vaikka onkin huima parannus tuohon kuvotukseen verrattuna. Sandersilla on selvästi visioita yksittäisiin kohtauksiin, mutta ei kokonaisiin teoksiin. Ghost in the Shellin ovat käsikirjoittaneet Jamie Moss ja William Wheeler, joista kumpikaan ei ole kovin montaa elokuvakäsikirjoitusta aiemmin tehnyt. Onneksi muuten tekopuoli elokuvassa on suurimmaksi osaksi kunnossa. Leffa on kuvattu hyvin ja leikkaus toimii usein, vaikka kokonaisuus on hieman sekava. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät, vaikka muutamia heikompiakin efektejä löytyy. Esimerkiksi lopputaistelun kohta, jossa digitaalisesti toteutettu Majuri hyppii putoavia kiviä pitkin ylöspäin - josta tulee heti mieleen Legolaksen samanlainen stuntti leffasta The Hobbit: The Battle of the Five Armies (2014) - on kehnosti toteutettu. Onneksi monet muut asiat ovat upean näköisiä. Äänitehosteet tuovat oman lisäyksensä mukaan. Musiikista vastaavat Lorne Balfe ja Clint Mansell, mutta heidän työnsä ei jää mieleen.

Yhteenveto: Ghost in the Shell on heikko scifihömpötys, josta löytyy mielenkiintoiset lähtökohdat, mutta kehno toteutus. Sen visuaaliset efektit ovat pääasiassa näyttävät, mutta kun muuten leffa ei ole erityisen ihmeellinen, ei sitä luultavasti muista muutaman kuukauden päästä, etenkin kun muita tehosteleffoja, kuten Power Rangers (2017), Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) ja Alien: Covenant (2017), saapuu teattereihin. Scarlett Johansson ei oikein vakuuta pääosassa Majurina, vaikka onkin ihan toimiva taistelukohtauksissa. Muut hahmot eivät ole kovin erityisiä, vaikka Batou onkin aika äijä. Leffan tarina tuntuu muuttavan suuntaa ihan yllättäen ja unohtaa lähes kokonaan, mistä siinä oli aiemmin kyse. Elokuva muuttuu kehnommaksi, mitä pidemmälle sen tarina kulkee ja välillä se on jokseenkin tylsä. Filosofista pohdiskelua on yritetty saada mukaan, mutta siinä ei ole täysin onnistuttu. Leffasta huomaa, että se perustuu mangaan ja animeen, sillä tarinan kuljetustapa on paikoitellen erikoinen ja kömpelö. Viimeinen kolmannes ei enää tunnu toimivan ja loppuhuipennus on jokseenkin säälittävää katseltavaa. Lopussa hieman vihjaillaan jatko-osaa, mutta tavallaan toivon, ettei sellaista tehtäisi. Jos olet Ghost in the Shell -fani, niin pitäähän tämä katsoa, mutta muuten tämän takia ei tarvitse leffateatteriin raahautua.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Ghost in the Shell, 2017, Paramount Pictures, DreamWorks, Arad Productions, Grosvenor Park Productions, Reliance Entertainment, Seaside Entertainment, Steven Paul Production

Arvostelu: Brokeback Mountain (2005)

BROKEBACK MOUNTAIN (2005)

Ohjaus: Ang Lee
Pääosissa: Heath Ledger, Jake Gyllenhaal, Michelle Williams, Anne Hathaway, Randy Quaid ja Anna Faris
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

Muistan hämärästi, kun Annie Proulxin samannimiseen novelliin (1997) perustuva Brokeback Mountain ilmestyi elokuvateattereihin. Sitä kehuttiin paljon ja useat kertoivat sen olevan yksi parhaista rakkaustarinoista. Itse en kuitenkaan ollut erityisen innostunut aiheesta, enkä katsonut elokuvaa vuosiin. Viime vuosina kiinnostukseni kuitenkin heräsi. Jotkut sanoivat, että Brokeback Mountain on todella ihana, kun taas jotkut sanoivat sen olevan yliarvostettu. Lopulta tyttöystäväni houkutteli minut katsomaan sen ja päätin sitten samalla kirjoittaakin siitä.

Vuonna 1963 kaksi miestä, Ennis Del Mar ja Jack Twist päätyvät töihin lammaspaimeniksi Brokeback-vuorelle, jossa heille syntyy romanssi. Maailmassa ei kuitenkaan hyväksytä homoutta, jonka takia he joutuvat salailemaan rakkauttaan. Vaikka kumpikin menee naimisiin, Ennis ja Jack tapaavat toisiaan, jotta voivat viettää aikaa yhdessä.

Ennis Del Maria näyttelee edesmennyt Heath Ledger, joka on tuttuun tapaansa hyvä roolissaan. Ennis on hiljainen tapaus, eikä alkupuolella puhu kovin usein. Jackin kanssa oleminen kuitenkin saa Enniksen hieman rentoutumaan ja kertomaan itsestään. Elokuvan aikana Ennis muuttuu mieleltään synkemmäksi ja hänessä on arvaamattomuuden tuntua.
     Jack Twistia esittää Jake Gyllenhaal, joka on ihan hyvä osassaan. Jack pitää rodeosta ja hahmo on parhaimmillaan innostuessaan jostain. Muutamaan otteeseen Jack jopa huudahtaa "jiihaa!" kovaan ääneen. Muuten hahmo ei ole kovin erikoinen ja tuntuu olevan jokseenkin surullinen useasti. Gyllenhaal puhuu usein hyvin monotonisesti, jolloin hahmon puhetta on tylsä kuunnella.
     Enniksen naisystävä Almaa esittää Michelle Williams ja Jackin tapaamaa Lureen-naikkosta näyttelee Anne Hathaway. Alma ja Ennis vaikuttavat aluksi rakastuneilta, mutta mitä enemmän Ennis haaveilee Jackin perään, sitä enemmän pariskunta etääntyy toisistaan. Alma alkaakin pikkuhiljaa ymmärtämään, mistä on kyse. Lureen on ratsastaja, mikä kiinnittää Jackin huomion. Hahmo ei kovin paljoa esiinny elokuvassa, mikä on harmi, sillä Hathaway on hyvä näyttelijä.
     Elokuvassa nähdään myös National Lampoon's Vacationista (1983) tuttu Randy "Eddie" Quaid Aguirrena, joka palkkaa Enniksen ja Jackin, sekä Scary Moviesta (2000) tuttu Anna "Cindy" Faris ja uudesta Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu David "Jim Hopper" Harbour pariskuntana. Oli erikoista nähdä hömelön roolista tunnettu Quaid vakavasti otettavana.

Elokuvan alkupuoli on mielenkiintoinen. Jos tietää, että päähahmot rakastuvat, sitä lähinnä odottaa, mutta jos ei tiedä, niin se voi tulla yllätyksenä. Brokeback-vuoren osio, jossa Ennis ja Jack tutustuvat, on leffan parasta antia. Hahmojen tutustumista on kiinnostavaa seurata ja katsojana haluaa tietää, mikä johtaa kaksikon rakkauteen. Vastaus on seksi. Alkupuoli tapahtuu 1960-luvulla, eikä silloin homous ollut erityisen hyväksyttävää, joten ei ihme, etteivät miehet täysin ymmärrä ja hyväksy, mitä heidän välillään tapahtuu. Mutta kun he ovat kerran sen kokeneet, niin heistä tulee riippuvaisia toistensa läheisyydestä. Niinpä kun heidän työaikansa vuorella päättyy, heidän täytyy aina välillä käydä "kalastusretkillä" yhdessä, jolloin he voivat rakastaa ja rakastella rauhassa.

Brokeback Mountain kertoo tarinan pitkältä ajanjaksolta ja välillä sen myös huomaa. Aluksi vuosien varrella ei tunnu tapahtuvan mitään ulkoista muutosta hahmoissa, mutta onneksi Jackin naamakarvoitus viestii hieman ajan kulumisesta. Vaikka vuodet vierivätkin nopeasti, elokuva tuntuu useasti laahaavan. Tarinassa kyllä tapahtuu asioita, mutta itse päähenkilöiden rakkaustarina ei tunnu oikein löytävän ratkaisua. Kovin siirappista romanssia ei ole nähtävissä ja rakkaus onkin piilotettua, jotta muut eivät sitä huomaisi. Aluksi Ennis ja Jack pelkäävät kiinnijäämistä, mutta jossain kohtaa he kaipaavat toisiaan niin paljon, ettei heitä välttämättä edes kiinnosta, jos totuus paljastuisi.

Kokonaisuutena kyseessä on ihan kiva leffa, joka ei kuitenkaan täysin vakuuta. Tietysti kun kuulee kymmenisen vuotta kehuja jostain teoksesta ja vihdoin katsoo sen, on suuri riski, ettei tajuakaan sen hienoutta. Voi olla, että jos en tietäisi elokuvan mainetta, olisin katsonut sen täysin eri tavalla. Voi myös olla, että se ei olisi siltikään erityisesti iskenyt minuun. Hyviä hetkiä on yhtä lailla kuin tylsiäkin. Rakkaustarina itsessään ei täysin toimi, vaikka siitä löytyy vakuuttavatkin puolensa. Monet ovat sanoneet itkeneensä Brokeback Mountainin aikana, mutta minuun siitä ei tarttunut sellaista tunnelatausta, että olisin ollut kertaakaan surullinen leffaa katsoessani. Joillekin se tietty iskee, mutta minä en ole yksi heistä. Ei leffa huono ole, mutta ei se erityisen hyväkään ole.

Ohjauksesta vastaa Ang Lee, joka oli tätä ennen tehnyt mm. elokuvat Wo hu cang long (Crouching Tiger, Hidden Dragon - 2000), jota en ole vielä nähnyt ja Hulk (2003), joka on hirveää kuraa. Tästä elokuvasta Lee voitti parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon. Kyllähän häneltä löytyy jollain lailla silmää elokuvien tekoon, mutten silti ymmärrä, miksi hän sai pystin. Elokuva on kuvattu hyvin ja leikkaus on ihan sujuvaa. Elokuva voitti palkinnon myös musiikistaan, jonka on säveltänyt Gustavo Santaolalla. Musiikki toimii leffan aikana, muttei jää jälkikäteen mieleen.

Yhteenveto: Brokeback Mountain ei ole kovin erikoinen rakkaustarina. Elokuva kertoo tapahtumat usealta eri vuodelta ja tuntuu menevän välillä liian nopeasti eteenpäin, vaikka oikeasti laahustaakin hitaasti. Alkuosuus Brokeback-vuorella on mielenkiintoisinta ja parasta. Heath Ledger ja Jake Gyllenhaal ovat hyviä rooleissaan, mutteivät pelasta kokonaisuutta. Huonosta leffasta ei ole kyse ja Brokeback Mountain onkin ihan kiva. Tylsä se on joka tapauksessa. "Traagisia" rakkaustarinoita on tehty paremminkin, eikä tässä ole oikeastaan muuta "uutta" kuin että rakastuvat ovat miehiä. Jos romanttisia leffoja kaipaa, niin tämän voi katsoa muiden joukossa.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Brokeback Mountain, 2005, Focus Features, River Road Entertainment, Alberta Film Entertainment, Good Machine

Arvostelu: Fast Five / Fast & Furious 5 (2011)

FAST FIVE (2011)

FAST & FURIOUS 5

Ohjaus: Justin Lin
Pääosissa: Vin Diesel, Paul Walker, Jordana Brewster, Tyrese Gibson, Ludacris, Sung Kang, Gal Gadot, Dwayne Johnson, Elsa Pataky, Tego Galderon, Don Omar, Matt Schulze ja Joaquim de Almeida
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Autokaahailuelokuva The Fast and the Furious (2001) oli hitti, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Sarjan toinen osa 2 Fast 2 Furious (2003) ei kuitenkaan tuntunut jatkavan tarinaa, vaan se tuntui lähinnä Paul Walkerin esittämän Brian O'Connerin omalta irralliselta seikkailulta. Vielä irrallisemmalta tuntui kolmas osa The Fast and the Furious: Tokyo Drift (2006), jossa ainoa tuttu naama oli Vin Dieselin näyttelemä Dominic Toretto, joka käväisi leffassa muutaman sekunnin ajan ennen lopputekstejä. Vasta sarjan neljäs osa, hölmösti nimetty Fast & Furious (2009) jatkoi ensimmäisessä osassa alkanutta tarinaa ja siinä saatiin hieman yhdistettyä Tokyo Driftiakin mukaan sarjaan. Leffa oli hitti ja sen loppu jäi auki, joten jatkoa tehtiin tietty nopeasti. Yksinkertaisesti nimetty Fast Five ilmestyikin keväällä 2011 ja monet sarjan fanit innostuivat kuullessaan, että siinä nähtäisiin useita tuttuja naamoja aiemmista osista. Suomessa elokuvaa markkinoitiin nimellä "Fast & Furious 5: Keikka Riossa", mutta jostain syystä "Keikka Riossa" putosi pois elokuvan ilmestyessä. Fast Five oli sarjan ensimmäinen osa, jonka näin elokuvateatterissa. Itse leffakokemuksesta en paljoa muista, vaan kyseisestä päivästä tulevat lähinnä mieleen ylisuolaiset popcornit, joiden takia oksensin seuraavana yönä... muttei siitä sen enempää. Vuosien varrella olen katsonut Fast Fiven pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun sarja on saamassa lisäystä elokuvalla The Fate of the Furious (2017), oli aika katsoa sarjan aiemmat osat läpi ja arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia The Fast and the Furious, 2 Fast 2 Furious, The Fast and the Furious: Tokyo Drift ja Fast & Furious!

Dominic Toretto ja Brian O'Conner päättävät kostaa, kun heidät petetään kesken keikan. Kaksikko päättää ryöstää pettureiden pomon, herra Reyesin miljoonat, joita vartioidaan Rio de Janeirossa. Tähän he eivät kuitenkaan pystyisi vain kahdestaan, joten on aika kutsua vanhoja tuttuja mukaan. Lisävaikeuksia tuottaa kaksikkoa jahtaava erikoisagentti Hobbs.

Vin Diesel ottaa kunnolla johtajaroolin Dominic Torettona ja pakko sanoa, että hän on osassaan erittäin vakuuttava. Dom ei ole enää yhtä haudanvakava kuin edellisessä osassa, vaan virnuilee ja naurahtelee useasti. Elokuvassa tuodaan selvästi esille, kuinka perhe on elintärkeä asia Domille ja perheeseen kuuluvat myös lähimmät ystävät. Dom tekisi mitä tahansa perheensä eteen ja sen myös huomaa. Dom pääsee jälleen pullistelemaan lihaksiaan ja näyttämään olevansa autoilun kingi, eli yksinkertaistettuna olemaan tosi äijä. Haastatteluista ja lisämateriaalipätkistä päätellen Diesel on todellisuudessa mukava ja rento heppu, jonka kanssa voisi viettää hauskan päivän, mutta jos hän ottaisi Dom-roolin päälle ja käskisi minun mennä nurkkaan häpeään, niin tekisin sen mukisematta - niin uhkaava hän osaa olla.
     Paul Walkerin näyttelemä Brian O'Conner on jättänyt lainkuuliaisen elämän kokonaan taakseen ja on alkanut totuttelemaan rikolliselämään. Katsojana on ollut mielenkiintoista seurata Brianin kehitystä. Jo ensimmäisen leffan aikana pystyi arvelemaan, että lopulta Brian päätyy Domin tiimiin pysyvästi ja nyt se on tapahtunut. Vin Diesel ja Paul Walker olivat tosielämässä parhaat ystävykset ja sen näkee useasti elokuvan aikana. Dom ja Brian ovat saaneet vanhat riitansa sovittua ja he toimivat erittäin hienosti tiiminä. Yksi tämän elokuvan ja koko sarjan kantavista voimista onkin heidän ystävyytensä ja miten se kehittyy sarjan kulkiessa eteenpäin. Walker on jälleen hyvä osassaan.
     Brian on palannut yhteen Domin siskon, Mia Toretton (Jordana Brewster) kanssa. Myös Mia pääsee kaahailemaan, muttei kovin paljoa, sillä hän on raskaana. Tämä yhdistää pääkolmikkoa vieläkin paremmin. Mian rooli on alkupuoliskolla isompi, mutta kun muu tiimi tulee mukaan tarinaan, hänen roolinsa pienenee.
     2 Fast 2 Furiousista tutut Roman Pearce (Tyrese Gibson) ja Tej (rap-artisti Ludacris) tekevät mainion paluun ja yhdistävät kyseisen elokuvan muuhun sarjaan toimivasti. Roman on sama moottoriturpa kuin aiemminkin ja Tej taitaa tekniset laitteet. Roman tuo mainiosti huumoria mukaan tarinaan. Kaksikolla on hyviä kohtia, joissa tulee esille, että he ovat tunteneet toisensa pitkään.
     The Fast and the Furious: Tokyo Driftista tuttu, sekä Fast & Furiousissa lyhyesti esiintynyt Sung Kangin näyttelemä Han nähdään isommassa ja mielenkiintoisemmassa roolissa kuin aiemmin. Han toimii ryhmän kameleonttijäsenenä, sillä hänellä on kyky sulautua väkijoukkoihin huomaamattomasti.
     Fast & Furiousista tutut Leo (Tego Calderon) ja Santos (Don Omar) esiintyvät myös tässä. Paikoitellen kaksikko tuntuu hieman irralliselta muusta porukasta, mutta heillä on ihan hauskoja kohtauksia keskenään, jolloin he menevät muun elokuvan ohessa. Myös samassa elokuvassa esiintynyt Gal "Wonder Woman" Gadotin näyttelemä Gisele liittyy Domin jengiin. Mian ollessa raskaana, Gisele pääsee hoitamaan naisellisen toimintatähden roolin. Gisele tekee nopeasti vaikutuksen Haniin ajotaidoillaan ja heidän välilleen alkaakin syntyä hieman jotain... Myös alkuperäisestä The Fast and the Furiousista tuttu Vince (Matt Schulze) on mukana, vaikkei tiimiin kuulukaan. Hän ei ole samanlainen mulkku kuin ensimmäisessä osassa, muttei ole vieläkään kovin pidettävä hahmo ja katsojana epäilee häntä kaiken aikaa.
     Domin tiimin perässä on tosiaan Dwayne Johnsonin näyttelemä erikoisagentti Hobbs, joka on erinomainen lisäys sarjaan. Vaikka Johnsonin näyttelijäntaidot eivät erityisemmin loistakaan ja hän on useaan otteeseen tahattoman koominen, on hän järkälemäisen kokonsa puolesta ensimmäinen varteenotettava vastus Domille. Kun hahmo tulee mukaan tarinaan, katsojana alkaa välittömästi odottamaan, että hän ja Dom ottaisivat miehestä mittaa jossain kohtaa ja kun niin vihdoin käy, niin voi olla erittäin tyytyväinen - ja iloinen siitä, ettei joudu heidän kamppailun tielle.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. konstaapeli Elena Neves (Elsa Pataky), joka liittyy Hobbsin tiimiin, ollessaan yksi Rio de Janeiron lahjomattomista poliiseista, sekä Joaquim de Almeidan näyttelemä herra Reyes, jonka rahat Domin tiimi aikoo varastaa. Erityisen uhkaava tai vakuuttava pahis herra Reyes ei valitettavasti ole.

Fast Five alkaa Fast & Furiousin loppukohtauksesta, jossa vanginkuljetusbussi on viemässä Domia vankilaan, kun Brian ja Mia saapuvat pelastamaan hänet. Tällä kertaa kohtaus nähdään kokonaisuudessaan, mistä siirrytään hieman ajassa eteenpäin. Brian ja Mia piileskelevät Rio de Janeirossa, jossa he tapaavat Vincen, jolla on heille autonvarastuskeikka. Kun muu tiimi pettää pariskunnan ja mukaan saapuneen Domin, kolmikko alkaa selvittämään, mikä ryöstön suunnittelijoita oikeasti kiehtoi autoissa? Jäljet johtavat herra Reyesiin, jolla on sata miljoonaa dollaria piilotettuna huippuvartioidusti ympäri kaupunkia. Kolmelle henkilölle keikka olisi mahdoton, joten heidän pitää soitella muutama puhelu ja kutsua vanhat tutut paikalle. Katsojana kokee jonkinlaista outoa mielihyvää nähdessään vanhat tutut naamat samaan aikaan ruudulla puhaltamassa yhteen hiileen. Yksi parhaista asioista elokuvassa - Brianin ja Domin tosiystävyyden lisäksi - onkin ryhmädynamiikka. Tiimin yhteishenki toimii todella hyvin ja jokaiselle hahmolle on saatu paljon tekemistä, jolloin kukaan ei tunnu ylimääräiseltä tai jää ulkopuolella, mikä voisi olla vaarana tällaisissa elokuvissa. Onkin hauskaa, miten Fast Five kykenee hyödyntämään tiiminsä jäseniä paremmin kuin supersankarielokuva The Avengers (2012), jossa tiimin jäsenet ovat paljon tunnetumpia ja ikonisempia.

Elokuva on paljon toiminnallisempi kuin aiemmat osat ja tällä kertaa toiminnallisuus ei synny vain autokaahailusta, sillä sitä on vähemmän kuin aiemmin. Katsojana voi kokea tulleensa petetyksi, kun pääsee vihdoin näkemään laittoman katuajopaikan, jonne päähahmot lähtevät vierailulle, mutta itse kisaa ei näytetäkään. Leffassa nähdäänkin lähinnä vain yksi kunnon kisa, jossa Brian yrittää jälleen voittaa Domin, mikä ei tietenkään ole mahdollista. Paras autokaahailu tapahtuu lopussa ja se on toteutettu todella näyttävästi. Siinä pistetään useita autoja romuttamokuntoon, kun nopeatempoinen kaahailu kulkee pitkin Rion katuja. Tässä leffassa toiminta koostuu enemmän perinteisemmistä tulitaisteluista ja nyrkkiotteluista. Taistelukohtaukset tuovat oman hienon lisäyksensä sarjaan, mutta ehdottomasti paras tappelu on Domin ja Hobbsin välinen turpaanveto. Vaikka siinä kuvaus onkin hieman heiluvaa ja leikkaus nopeatempoista, on se vain törkeän hienoa nähdä, kun kaksi järkälemäistä toimintastaraa mätkii toisiaan pataan. Kohtauksesta tekee hienon varsinkin se, että Hobbs todella tuntuu kunnon vastukselta, eikä katsojana voi olla varma, kumpi voittaa. Toiminnan lisäksi mukana on myös draamapuoli. Brian mietiskelee useaan otteeseen, voiko hänestä tulla hyvä isä, kun hänellä ei ole muuta muistikuvaa omasta isästään kuin että tämä oli aina poissa. Muutamaan otteeseen myös Lettyn (Michelle Rodriguez) kuolema tuodaan esille vaivaamaan Domia. Ja kuten jo sanoin, tietyt hahmot tuovat mukaan tarvittavaa huumoria. Hauskuutta lisäävät myös muutamat älyvapaat stuntit ja joidenkin kohtien epäuskottavuus.

Vaikka Fast Five onkin todella mainio toimintaelokuva, joka vihdoin näyttää, että sarjassa on oikeaa potentiaalia, löytyy siitä heikkojakin puolia. Joskus älyvapaudet tuntuvat liian hölmöiltä, minkä lisäksi alun junaryöstökohtauksen jälkeen nähtävä pohdiskelujakso tuntuu kestävän hieman liian kauan. Katsojana haluaa jo päästä näkemään tutut naamat yhdessä, joten ei erityisemmin jaksaisi katsoa kovin kauaa, kun päähenkilöt miettivät, että mitäs sitä nyt tekisi? Onneksi elokuva lähtee käyntiin, kun tiimi kokoontuu ja varastamiskeikan suunnittelu alkaa. Mitä pidemmälle Fast Five kulkee, sitä viihdyttävämmäksi se muuttuu ja juurikin erittäin viihdyttävänä toimintaseikkailuna se onnistuu todella mainiosti. Mitään kovin fiksua ei kannata odottaa, eikä tämä elokuva toimisikaan erityisen monimutkikkaana ja "viisaana". Fast Five päihittää monin puolin kaikki edeltäjänsä ja alkaa vihdoin onnistua viemään sarjaa oikeaan suuntaan. Jos aiemmat sarjan osat ovat maistuneet, niin tästä voitte nautiskella oikein kunnolla!

Sarjan ohjaus on yhä pysynyt Justin Linilla, mikä tuntuu enemmän ja enemmän parhaalta ratkaisulta. Lin selvästi tietää, minne haluaa viedä hahmoja ja elokuvasta näkee, että aina siitä asti, kun Lin astui ohjaajan pallille Tokyo Driftissa, hän on halunnut yhdistää tutut naamat samaan elokuvaan ja vihdoin hän on päässyt tekemään sen. Hän on tehnyt hyvää työtä käsikirjoittaja Chris Morganin kanssa luodessaan tarinaa leffalle. Siinä kaikki tuntuu kasvavan loppua kohti, jotta huipennus tuntuu entistäkin vaikuttavammalta. On toimiva ratkaisu, ettei katuajoja nähdä kunnolla, jotta katsoja joutuu odottamaan loppuun asti nähdäkseen kunnon kaahailua, joka todella näyttää, miksi sarjan nimi on suomeksi "nopea ja raivoisa". Elokuva on kuvattu pääasiassa hyvin, vaikka heikompiakin kuvia on mukana. Laajat kuvat ovat ehdottomasti parasta antia. Leikkaus on välillä liian nopeatempoista, mutta lähinnä toimivaa. Visuaaliset tehosteet ovat todella hyviä. Stuntit ovat näyttäviä ja äänitehosteilla tuodaan lisää vauhdin hurmaa. Musiikista vastaa jälleen Brian Tyler, mutta eipä tämänkään musiikki jää mieleen leffan jälkeen, vaikka toimiikin sen aikana.

Elokuvasta on olemassa minuutin pidempi Extended Cut -versio, jossa on muutamia pidennettyjä kohtia ja joihinkin taistelukohtiin on lisätty digitaalisesti veriroiskeita. Suomessa tätä versiota ei ole saatavissa missään julkaisussa, mutta eipä siinä paljoa menetä, kun kyseessä on lähinnä vain minuutin ero ja leffa toimii muutenkin hyvin.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on mm. poistettuja kohtauksia, mokaotoksia, Tyrese Gibson hassuttelupätkä "Tyrese TV", sekä elokuvan eri kohtauksien teosta kertovat pätkät "The Big Train Heist", "Dom vs. Hobbs" ja "Inside the Vault Chase". Pätkissä "Dom's Journey", "Brian O'Conner: From Fed to Con" ja "Enter Federal Agent Hobbs" pääsee hieman tutustumaan kyseisiin hahmoihin tekijöiden ja näyttelijöiden mietteiden kautta. Katsottavaa on noin puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: Fast Five on ensimmäinen oikeasti mainio elokuva The Fast and the Furious -sarjassa, edellisten ollessa enemmän tai vähemmän ihan toimivia. On hienoa nähdä aiemmissa osissa esiintyneet hahmot vihdoin samaan aikaan ruudulla ja ryhmädynamiikka toimii hyvin. Vaikka Dwayne Johnson onkin paikoitellen hieman koominen, hänen hahmonsa agentti Hobbs on erittäin hyvä lisäys, sillä hän on ensimmäinen kunnon vastus Vin Dieselin näyttelemälle Dominic Torettolle. Katuajoja ei ole samalla lailla kuin edellisissä osissa ja toiminta onkin enemmän tulitusta ja turpaanmätkintää. Kuitenkin kun lopun kaahailu alkaa, saa katsoja aikansa arvoista nähtävää, jos aiemmat jutut eivät ole vielä vakuuttaneet. Elokuvan aikana katsoja voi olla useaan otteeseen erittäin tyytyväinen. Vaikea sanoa, mikä sen tunteen aiheuttaa, mutta itselleni Fast Five tuo hymyn huulille monta kertaa ja siinä on mainio tunnelma lähes koko elokuvan läpi. Muutamat älyvapaudet ja hitaat kohdat voi katsoa sormien läpi, sillä kyseessä on niin tyylikäs ja viihdyttävä toimintapätkä, jonka katsoo erittäin mielellään useasti uudestaan. Kyseessä on selkeästi sarjan paras osa ja suosittelenkin Fast Fivea kaikille, joille edelliset osat ovat toimineet. Suosittelen tätä myös yleisesti toimintaleffojen faneille. Tätä ennen kannattaa kuitenkin katsoa sarjan edelliset osat (miinus Tokyo Drift), jotta hahmot ovat tuttuja. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, jossa esiintyy vanha tuttu hahmo ja siinä myös viitataan seuraavaan elokuvaan...

Kirjoittanut: Joonatan, 17.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Fast Five, 2011, Universal Pictures, Original Film, One Race Productions, Dentsu Inc.

Arvostelu: CHIPS / Paskalakit pyörillä (2017)

CHIPS (2017)

PASKALAKIT PYÖRILLÄ

Ohjaus: Dax Shepard
Pääosissa: Michael Peña, Dax Shepard, Vincent D'Onofrio, Jessica McNamee, Rosa Salazar, Ryan Hansen, Adam Brody, Justin Chatwin, Kristen Bell ja Isiah Whitlock Jr.
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Aloitetaan sillä, että arvostetaan hetki CHIPSin upeaa, loistavaa ja suorastaan aivan täydellistä suomennosta: Paskalakit pyörillä. Vau. Ihan oikeasti vau. Yksi parhaista suomennoksista ikinä. Ei se liity oikein mitenkään alkuperäiseen englanninkieliseen nimeen, mutta milloin suomennokset oikeasti liittyvätkään? Nyt kun se asia on käyty läpi, niin itse asiaan: CHIPS perustuu kuusi tuotantokautta pyörineeseen televisiosarjaan CHiPs (1977-1983). Jo 2000-luvun alussa sarjasta yritettiin tehdä elokuvaa, mutta se ei koskaan tapahtunut. Vasta loppuvuodesta 2014 ilmoitettiin, että elokuva on toteutumassa ja että se ilmestyisi vuonna 2017. Itse en ollut kuullutkaan mistään CHIPSista, ennen kuin näin ensimmäisen trailerin. Se ei vielä erityisemmin vakuuttanut minua ja ajattelin, että kyseessä voisi olla yksi vuoden heikoimmista komedioista. Pidän kuitenkin toisesta pääosan esittäjästä, Michael Peñasta, joten päätin hänen takiaan mennä katsomaan leffan.

Soluttautunut FBI-agentti Castello ja alokas Jon Baker päätyvät moottoripyöräpoliisitiimiksi California Highway Patroliin. Heidän tehtävänään on löytää CHP:n mädät poliisit, jotka ovat tehneet aseistettuja ryöstöjä.

Michael Peña esittää FBI-agentti Castelloa, joka soluttautuu California Highway Patroliin nimellä Francis Poncherello. Castello on selkeästi taitava ja hyvä siinä, mitä tekee, mutta häneltä löytyy yksi ongelma. Hänellä on vakava seksiaddiktio ja etenkin nähdessään vähäpukeisia naisia, hänen keskittymisensä vaikeutuu huomattavasti. Tämä tuo hahmoon hauskan lisän, jolloin hän ei ole täydellinen töissään, vaikka niin tuntuu uskottelevan itselleen. Peña on tuttuun tapaansa mainio roolissaan.
     Alokas Jon Bakerina nähdään Dax Shepard, joka ei täysin vakuuta näyttelijänä. Leffan alkupäässä hän ei ole erityisen hauska, eikä hän ole kovin uskottava roolissaan. Onneksi hänen näyttelijätyönsä parantuu leffan aikana, jolloin häntä sietää katsoa. Jon ei ole kovin hyvä poliisihommissa: hän sakottaa liiankin innokkaasti, eikä osaa ampua. Kuitenkin hän osaa ajaa moottoripyörällä vaikka silmät kiinni, sillä hänellä on taustaa pyörästunttien parissa. Tästä on tietty suurta hyötyä, kun on moottoripyöräpoliisi.
     Pahispoliisien pomo on Daredevil-sarjasta (2015-) tutun Vincent D'Onofrion esittämä Ray Kurtz. Hahmolle annetaan ihan kelpo selitys, miksi hän on päätynyt ryöstelemään, mutta täysin hahmo ei vakuuta, vaikka D'Onofrio onkin hyvä näyttelijä. Ison kokonsa puolesta hän on myös uhkaava, etenkin kun vertaa häntä pienikokoisempiin Peñaan ja Shepardiin.
     Muita poliiseja ovat mm. Jessica McNameen näyttelemä Lindsey Taylor, johon Castello iskee silmänsä, Ryan Hansenin esittämä hömelö Brian Grieves, jonka Jon tuntee etukäteen ja Rosa Salazarin näyttelemä Ava, joka kiinnostuu Jonista.
     Elokuvassa nähdään myös Adam Brody Castellon entisenä parina Allenina, joka on vihainen Castellolle, Justin Chatwin Rayn huumeaddiktipoikana Reed Jr:na, Isiah Whitlock Jr Castellon äksyilevänä FBI-pomona ja Kristen Bell Jonin Karen-vaimona, joka selvästi pettää Jonia. Hauska fakta: tässä leffassa pariskuntaa näyttelevät Kristen Bell ja Dax Shepard ovat oikeastikin naimisissa.

Elokuvan alku, kun hahmoja esitellään, ei vielä täysin vakuuta. Agentti Castello vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta Jonin kohdalla pelkää, että häntä ei jaksaisi katsoa ollenkaan. Onneksi kun kaksikko päätyy tiimiksi ja lähtee ajelemaan moottoripyörillään ympäri kaupunkia etsien rikollisuutta, leffa lähtee vihdoin käyntiin. Aluksi he eivät tietenkään tule toimeen, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän he ystävystyvät. CHIPS on todella selkeä kaverikyttäpätkä monin puolin. Ei pelkästään sen takia, että pääosassa on kaksi poliisia, vaan monen juoniosion ja yleisen tunnelman takia. Päähahmojen kohdalla ei ole kovin omaperäistä, että toinen osaa paljon, kun taas toinen ei osaa kovin paljoa. Tietty jossain kohtaa käy kuitenkin selväksi, että siltä, joka osaa paljon, puuttuu jokin tarvittava taito, mikä taas löytyy siltä osaamattomalta, jolloin hahmot täydentävät toisiaan. Elokuva kierrättääkin useita tuttuja asioita eri leffoista, eikä oikeastaan ole mitään uutta. Mutta eikö se ole niin, että jos se ei ole rikki, niin mitä turhia korjaamaan? Onneksi leffasta on kuitenkin tehty yllättävän roisi, jolloin se erottuu muista samanlaisista.

CHIPSissa on nimittäin erikoisen raakoja kohtauksia mukana. Verta lentää ja yhdessä kohtaa eräältä hahmolta katkeää pää, mikä aiheutti koko yleisössä 'ohhoh!' -efektin. Leffassa on myös alastomuutta mukana, mikä sopii leffan vitseihin. Elokuva on täynnä läppää seksistä, sekä ihmisten sukukalleuksista. Jotkut vitsit ovat hieman mauttomia, mutta leffa onnistuu naurattamaan moneen otteeseen kestonsa aikana. Kohellushuumoriakin on mukana, joka ainakin itseäni naurattaa. Myös nokkelaa sanailua on aina hienoa kuunnella. Valitettavasti elokuva ei enää loppupäässä toimi samalla lailla. Mukana on tietty kohtaus, jossa pääkaksikolla ei mene erityisen hyvin, mutta sellaisistahan aina selvitään, jotta tarina saadaan päätökseensä. Loppuosio ei ole yhtä mukaansatempaava kuin aiemmin nähty tunti ja lopetus tuntuu hieman antikliimaksilta. Kuitenkin kyseessä on ihan kelpo komedia, jonka katsoo ainakin kerran. Mitään kovin ihmeellistä ei kannata odottaa.

Elokuvan on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut sen toinen päätähti, Jon Bakeria näyttelevä Dax Shepard, joka onnistuu ohjaustyössään mainiosti. Tuntuukin välillä siltä, että ehkä Shepardin olisi pitänyt pysyä kameran takana ja antaa jonkun toisen esittää hahmoa. Hän on myös käsikirjoittanut itselleen paljon hölmöjä kohtia, aivan kuin hän olisi yrittänyt säästellä itselleen parhaat naurut, mikä tuntuu tietty typerältä. CHIPS on kuvattu hyvin. Jotkut takaa-ajokuvat ovat jopa todella näyttäviä. Leikkaus sujuu myös mainiosti. Visuaaliset efektit eivät ole kaikin puolin mitä parhaimmat, mutta menevät yhdessä muun leffan kanssa. Äänitehosteet ovat hyvin mietittyjä. Musiikista vastaa Fil Eisler, mutta valitettavasti hänen työnsä ei jää jälkikäteen mieleen. Leffassa kuullaan myös tuttuja kappaleita, kuten Black Sabbathin "Paranoid" ja 2Pacin "California Love".

Yhteenveto: CHIPS on ihan toimiva komedia, jolla kestää lähteä käyntiin. Alku ei vielä täysin vakuuta, mutta onneksi leffa löytää hyvän suunnan, jonka se valitettavasti tuntuu menettävän loppupäässä. Michael Peña on hyvä roolissaan, mutta Dax Shepard ei ihan täysin vakuuta ja hän olisi voinut olla pelkästään kameran takana. Leffa on selvästi kaverikyttäpätkä, eikä olekaan millään lailla kovin omaperäinen. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä se on yllättävän raaka ja hauska. Monet voivat kokea leffan vitsit hävyttöminä, mutta itse nauroin useasti, kuten varmasti monet muutkin. Jos kaipaa menevää komediaa, jonka voisi käydä vilkaisemassa kavereiden tai elämänkumppanin kanssa, niin CHIPS on ihan kelpo valinta. Sen voi myös käydä katsastamassa yksin, jos on vaikka tylsää ja taskusta löytyy kymmenen euroa. Leffateatterikäyntiä ei tarvitse tehdä, jos suurta kiinnostusta ei ole, sillä CHIPSin näkee kuitenkin jossain kohtaa vuokralta, televisiosta tai jostain striimipalvelusta.

Kirjoittanut: Joonatan, 23.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
CHIPS, 2017, Warner Bros. Pictures, Primate Pictures

Arvostelu: Life (2017)

LIFE (2017)

Ohjaus: Daniel Espinosa
Pääosissa: Ariyon Bakare, Olga Dihovichnaya, Rebecca Ferguson, Jake Gyllenhaal, Ryan Reynolds ja Hiroyuki Sanada
Genre: scifi, kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun näin ensimmäisen trailerin Lifesta, en ollut erityisen vaikuttunut. Mainos ei oikeastaan tuntunut kertovan, millaisesta elokuvasta on kyse. Ainoa kiinnostava asia oli, että siinä nähtäisiin Jake Gyllenhaal ja Ryan Reynolds, mutta muuten en oikeastaan odottanut näkeväni sitä, kunnes mainoksia tuli lisää. Niistä saattoi päätellä, että elokuva olisikin Alienin (1979) kaltainen scifikauhuteos, jossa avaruusaluksella miehistöä piinaisi vihamielinen olento. Tämä nosti heti kiinnostusarvoa, kuten myös se, että monet sanoivat elokuvassa olevan lainauksia myös John Carpenterin The Thing -elokuvasta (1982). Aloin jopa odottaa elokuvan näkemistä, sillä ajattelin, että kyseessä voisi olla parhaimmillaan todella mainio leffa. Juuri ennen Lifen näytöstä kuulin, että jotkut spekuloivat elokuvan olevan esiosa tulevalle superpahisleffalle Venom (2018), mutta todella toivoin, että asia ei olisi näin. Huojentuneena voinkin heti sanoa, että tämä ei tosiaankaan ole totta.

Tutkijat löytävät Marsista elämää: erikoisen pienen olennon, joka nimetään Calviniksi. Valitettavasti kun Calvinia tutkitaan, se osoittautuu erittäin älykkääksi ja ennen kaikkea vihamieliseksi, jolloin alkaa taistelu henkiinjäämisestä.

Elokuva seuraa pääasiassa pelkkää kuusihenkistä miehistöä ja muut näyttelijät ovat vain nopeasti nähdyissä rooleissa, joilla ei ole oikeastaan mitään väliä. Komentajana avaruusasemalla toimii Olga Dihovichnayan näyttelemä Katerina Golovkin. Vaikka hahmo tuntuu välillä ottavan ohjat, ei Dihovichnaya ole erityisen hyvä roolissaan. Laitteistosta kaiken tietää Sho Kendo, jota esittää Hiroyuki Sanada. Shosta tulee elokuvan alussa isä ja hän odottaa kovasti pääsevänsä takaisin Maahan tapaamaan lastaan. Hahmon tietämys avaruusaseman laitteista pääsee useaan otteeseen käyttöön leffan aikana. Deadpoolin (2016) nimikkoroolista parhaiten tunnettu Ryan Reynolds on aika samanlainen viisastelija Rory Adamsin roolissa kuin hän on muissakin elokuvissaan. Tyyli tietenkin toimii, mutta onneksi Reynoldsilta löytyy myös totisempia ja pelokkaampia hetkiä. Rebecca Ferguson esittää tohtori Miranda Northia, joka yrittää järkeillä parhaimpansa mukaan, olion päästessä vapaaksi. Myös Jake Gyllenhaalin esittämä David Jordan on tohtori, mikä ei tosin tule erityisemmin esille leffan aikana. Jordan on viettänyt kauemmin aikaa avaruudessa kuin muut ja on alkanut tottumaan liikaa sellaiseen elämään, eikä koe erityistä tarvetta päästä enää takaisin Maahan. Ariyon Bakaren näyttelemä Hugh Derry on ainoa, jonka tohtoriarvo tulee selvästi esille, hahmon tutkiessa olentoa. Hughia kiinnostaa erittäin paljon, mikä Calvin oikein on ja mihin kaikkeen se pystyy. Pääasiassa kaikki näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, mutta yksikään ei oikeastaan pääse loistamaan.

Elokuvan aloitus käytetään pääasiassa hahmojen nopeaan esittelyyn, mutta todella nopeasti päästään itse jännitykseen. Ensimmäinen kohtaaminen Calvin-olion kanssa on tietty trailereistakin tuttu kohtaus, jossa Hugh tutkii olentoa, kun tämä on vasta todella pieni ja näyttää lähinnä liikkuvalta lätäköltä. Jos trailerin on nähnyt, niin tietää, ettei tutkimus pääty hyvin, vaan olento hyökkää Hughin kimppuun. Jännitys on luotu kohtaukseen mainiosti, sillä trailerissa nähty pätkä onkin todellisuudessa leikattu muutamasta eri tutkimuskohdasta, jolloin katsoja joutuu odottamaan kauemmin jotain tapahtuvaksi. Kun vihdoin tapahtuu ja Calvin pääsee vapaaksi, katsojana alkaa jännittämään, minne luikerteleva olio on mennyt, sillä se kulkee nopeasti eteenpäin ja pysyy pääasiassa piilossa. Tästä eteenpäin Life tosiaan alkaa muistuttaa Alienia, sillä miehistön jäsenet yrittävät keksiä erilaisia tapoja listiä avaruusmörkö, jotta itse selviäisivät hengissä. Useaan otteeseen nähdään, kuinka hahmot kulkevat pelokkaina ympäriinsä avaruusasemalla ja yrittävät keksiä, mistä Calvinin saisi kiinni. Mutta jotta leffa ei olisi liian Alien, on muutamia muutoksia täytynyt tehdä. Alienin xenomorph-olennon pystyy pitämään loitolla tulella, eikä se kykene elämään avaruudessa, joten tietenkin Calvin rakastaa lämpöä ja heiluu avaruudessa, kuten sisätiloissakin. Poikkeavaa myös tarinan kannalta on se, että tässä aluksessa ei ole painovoimaa, joten hahmot leijuvat läpi elokuvan, mikä tuo oman lisäjännittävyytensä mukaan. Onneksi tässä ei sentään kukaan halua viedä oliota lisätutkimuksiin Maahan, kuten kaikissa Alien-sarjan (1979-) teoksissa. Valitettavasti The Thingista ei ole otettu asioita mukaan, kuten ennen leffan näkemistä luulin.

Itse Calvin on mielenkiintoinen tapaus, kuten myös hieman epämääräinen. Aluksi kun sitä tutkitaan, Hugh huomaa, että kaikki sen solut ovat samanlaisia, jolloin Calvin on kaikin puolin lihasta, aivoa ja silmiä. Valitettavasti tätä ei kuitenkaan tuoda enää myöhemmin esille, sillä Calvinin kasvaessa siitä tulee mustekalaa muistuttava lonkeromörkö, jolta löytyy naama, jolloin voi päätellä, että solut ovat muuttuneet todella paljon. Joka tapauksessa tästä avaruusmustekalasta on saatu tyylikäs olento, joka ei itsessään näytä pelottavalta, mutta siitä tekee karmivan pari asiaa. Ensinnäkin se todella on älykäs. Calvin kykenee ratkaisemaan useita itselleen vaarallisia tilanteita ja osaa hyödyntää muita, jotta itse voisi elää. Tarpeen vaatiessa se osaa piiloutua, mutta se osaa myös hyökätä yllättäen kimppuun, kun sitä vähiten odottaa... jos ei siis ole useita kauhuleffoja nähnyt katsoja, joka osaa ennakoida monet tilanteet. Toiseksi Calvin on raaka olio. Se syö ihmisiä, mikä myös näytetään osittain. Trailerissa tutussa kohtauksessa se tosiaan murskaa yhden hahmon käden hitaasti, minkä lisäksi se tunkeutuu yhden hahmon kurkkuun ja syö hänet sisältäpäin. Katsojana joutuu katsomaan, kun hahmo kakoo ja hänen kurkustaan tulee leijuen ulos paljon verta - elokuva itsessään on siis raaka ja siinä näytetään yllättävän paljon verta.

Valitettavasti Life ei ole kokonaisuudessaan kovin kummoinen. Välillä tuntuu, etteivät tekijät ole tienneet, haluavatko he tehdä uuden Alienin vai jotain täysin uutta, jolloin lopputulos on vaisu sekoitus kumpaakin. Vaikka mukana on jännittäviä hetkiä, ei katsojana koe koskaan oikeasti pelkäävänsä. Leffa voisi useasti hyödyntää ahtaita tiloja ja pimeitä hetkiä karmivien kohtauksien luomiseen, mutta sitä se ei kuitenkaan tee. Elokuvassa on myös kummallisia juoniaukkoja, jotka hieman häiritsevät katselukokemusta. Parissa kohtaa leffa käy myös hieman tylsäksi ja katsojana huomaa, ettei oikeastaan välitä kovin paljoa jäljellä olevista hahmoista, mikä olisi tietenkin tärkeää, sillä katsojana kuuluisi kannustaa hahmoja tekemään kaikkensa, jotta he selviytyisivät. Onneksi loppu on hieman yllättävä ja todella mainio, vaikka se aluksi tuntuukin lattealta. Elokuvassa on pari muutakin yllätystä, etenkin se kuka kuolee ensin. Kokonaisuus ei kuitenkaan täysin toimi, mikä on sääli, sillä Lifella oli mahdollisuudet olla 2010-luvun Alien - olematta kuitenkaan pienoinen kopio kyseisestä elokuvasta.

Elokuvan on ohjannut ruotsalainen Daniel Espinosa, joka on ohjannut aiemmin mm. leffat Babylonsjukan (2004) ja Safe House (2012), jossa myös nähdään Ryan Reynolds. Espinosa selvästi pitää Alienista, muttei tunnu osaavan luoda tarpeeksi omaa juttuaan samanlaisista lähtökohdista, jotta Life toimisi paremmin. Elokuva on kuvattu todella hyvin ja leffassa nähdään useita pitkiä kuvia, jotka seuraavat hahmoja liitämässä pitkin painovoimattomia käytäviä. Leikkaus on myös onnistunutta. Visuaaliset tehosteet ovat toimivat, mutta paikoitellen digi-Calvin näyttää heikosti tehdyltä. Äänitehosteet ovat mainioita. Äänityksestä pitää antaa yhdestä kohtaa kritiikkiä, sillä yhden hahmon puhuessa alkaa kuulua outoa taustakohinaa, joka loppuu, kun hän lopettaa puhumisen. Kohtauksen aikana muiden näyttelijöiden kohdalla ei tapahdu samaa. Musiikista vastaa Jon Ekstrand, jonka sävellykset tuovat oman lisäyksensä tunnelmaan.

Yhteenveto: Life on ihan hyvä scifikauhuelokuva, joka on lainannut tosi paljon Alienista, mutta yrittää kovasti olla jotain omaa, muttei oikeastaan onnistu siinä. Miehistön näyttelijät suoriutuvat osistaan toimivasti, mutta yksikään näyttelijä ei vedä kovin erityistä suoritusta. Calvin-olento on karmiva, vaikka ei loppujen lopuksi tunnu enää muistuttavan lähtökohtiaan ja välillä tuntuu hassulta miettiä, että siellä se avaruusmustekala Calvin nyt mussuttaa ihmisiä. Leffa on yllättävän raaka, minkä lisäksi sen lopetus on yllättävä ja todella hyvä. Myös aloitus toimii. Valitettavasti tapahtumat siinä välissä eivät ole mitenkään ihmeellisiä ja mukana on juoniaukkoja, joita ihmettelee joko leffan aikana tai sen jälkeen. Life ei valitettavasti hyödynnä kohtia, joissa se voisi olla pelottava, eikä oikeastaan koskaan pääse "jännittävä"-tasoa korkeammalle pelottavuudessaan - paitsi jos on herkkä katsoja. Leffa on kuvattu todella hyvin, mutta visuaaliset tehosteet eivät ole kokonaisuudessaan parhaasta päästä. Jotkut Alienin fanit voivat pitää siitä, kuinka tämä viittaa kyseiseen leffaan, mutta joillekin Life on pelkkä turha kopio. Omasta mielestäni se on ihan toimiva elokuva, muttei kovin kummoinen, jolloin ei tarvitse maksaa leffalipun hintaa siitä, että voi katsoa sen - paitsi jos se kiinnostaa todella paljon. Muuten kannattaa odottaa vuokrausmahdollisuutta tai sitä, että sen näkee joskus vaikka Netflixistä tai televisiosta.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Life, 2017, Columbia Pictures, Skydance Media, Sony Pictures Entertainment

Arvostelu: Fallen / Langennut (2016)

FALLEN (2016)

LANGENNUT

Ohjaus: Scott Hicks
Pääosissa: Addison Timlin, Jeremy Irvine, Lola Kirke, Daisy Head, Harrison Gilbertson, Sianoa Smit-McPhee ja Joely Richardson
Genre: fantasia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 12

"Harry Potter" -kirjojen (1997-2007) filmatisointien ollessa tolkuttomia menestyksiä, täytyi muiden elokuvayhtiöiden alkaa keksiä samanhenkisiä kilpailijoita. Christopher Paolinin kirjaan perustuva Eragon (2006) ei ollut suuri hitti ja se oli sekä fanien että kriitikoiden vihaama, eikä Philip Pullmanin kirjaan perustuva The Golden Compass (2007) menestynyt toivotusti. Vaikka inhottu onkin, Stephenie Meyerin kirjaan pohjautuva Twilight (2008) oli iso hitti ja sille tehtiinkin neljä jatko-osaa, jolloin koko sarja tuli päätökseensä. Rick Riordanin kirjoihin perustuva Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief (2010) ei ollut kummoinen, mutta sille tehtiin silti yksi jatko-osa. Samana vuonna ilmestyneet Cassandra Claren kirjasarjaan perustuva The Mortal Instruments: City of Bones (2013) ja Stephenie Meyerin kirjaan perustuva The Host (2013) eivät edes päässeet kunnolla ihmisten tietoisuuteen. Teinidystopiasaagat nousivat suosioon Suzanne Collinsin kirjoihin perustuvan The Hunger Games -sarjan (2012-2015) avulla, minkä jälkeen tulivat Veronica Rothiin kirjaan perustuva Divergent (2014) ja James Dashnerin kirjaan perustuva The Maze Runner (2014). The Divergent Series: Allegiant (2016) menestyi heikosti, jolloin koko sarja jäi kesken juuri ennen viimeistä osaa ja The Maze Runner -sarjan kolmannen osan tuotanto on jumissa. Nämä kaikki eivät yhdessäkään pysty kilpailemaan Harry Potter -leffojen (2001-2011) kanssa, eikä se olekaan enää tarkoituksena. Nykyään tuntuu siltä, että yhtiöt yrittävät epätoivoisesti saada edes yhden toimivan sarjan aikaiseksi. Uutena tuotoksena on Lauren Katen kirjaan perustuva Fallen, eli suomalaisittain Langennut. Julisteesta ja juonikuvauksesta minulle tuli mieleeni Twilight, joten odotukseni eivät olleet korkeat. Kävin kuitenkin katsomassa Fallenin ja toivoin kaiken aikaa, etten olisi tehnyt niin. En ole nimittäin pitkään aikaan nähnyt niin hirveää kuraa leffateatterissa!

Lucinda Price joutuu Sword & Cross -nimiseen koulukotiin, jossa hän alkaa kokea outoa vetovoimaa kahta mysteeristä poikaa kohtaan. Lucinda saa tietää elävänsä maailmassa, jossa enkelit ja demonit ovat todellisia.

Addison Timlinin esittämän Lucindan pitäisi kai olla syyllisyyttä poteva nuori nainen, jonka mieltä riivaa hänen menneisyytensä demonit. Tämä tuodaan useasti esille, mutta erittäin väkinäisesti. Timlinin roolisuoritus on erittäin tönkkö, eikä siinä ole mitään luontevaa. Hänestä tulee usein mieleen tyhjäilmeinen ja -eleinen Kristen "Bella" Stewart Twilightista, vaikkei hän ihan yhtä kehno olekaan. Paikoitellen Timlinia on jopa ärsyttävää katsoa, sillä hänen esiintymisensä on niin kömpelöä. Hän puhuu suurista tunteistaan näyttämättä niitä ollenkaan elokuvan aikana. Lucinda on päähenkilöksi erikoisen unohdettava, sillä hän ei ole erityisen mielenkiintoinen, jos ei lasketa sitä, että hän näkee välillä "hallusinaatioita".
     Sword & Crossissa Bella... eikun siis Lucinda kohtaa mystisen pojan nimeltä Edward... eikun siis Daniel, jota esittää Jeremy Irvine. Jos Timlinin esiintyminen oli kehnoa, niin Irvinen on naurettavan huonoa. Hahmo on erittäin ennalta-arvattava tapaus. Katsoja tietää jo julisteesta, mikä Danielin salaisuus on, mutta sitä yritetään piilotella leffan loppuun saakka. Miksi? Koska mitään muuta "jännitettä" ei mukaan olla saatu. Lucindalle ja Danielille tietenkin alkaa syntyä romanssin tynkää, vaikka aluksi Daniel vältteleekin Lucindaa. Romanssinkin voi huomata julisteesta, joten pitää miettiä, miksi sen syntymistä pitää niin kierrellä ja kaarrella?
     Daniel ei kuitenkaan ole Sword & Crossin ainoa mystinen poika, sillä talossa asustaa myös tottelematon Cam (Harrison Gilbertson), jolla on todella "paha poju" -tyyli tummissa vaatteissaan ja kampauksessaan. Siinä missä Daniel on vaaleissa hiuksissaan Lucindan unelmapoikaystävä, on Camissa jotain tuhmaa, mikä Lucindaa kiehtoo. Tällaisia tarinoita ei vain voi tehdä ilman kolmiodraamaa... Myös Gilbertsonin esiintyminen on kökköä. Etenkin Danielin ja Camin yhteisissä kohtauksissa haluaisi repiä silmät päästään - paitsi jos pitää heidän ulkonäöistään. Itse pidin silmät päässä sen takia, etten halunnut tämän olevan viimeinen elokuva, jonka katson.
     Ainoa kiinnostava hahmo on Lola Kirken esittämä Penn, johon Lucinda ystävystyy Sword & Crossissa. Penn on myös ainoa pidettävä henkilö. Hän pitää yksin olemisesta, mutta on silti ystävällinen muille. Ja mikä tärkeintä, Lola Kirke tuntuu osaavan näytellä. Ei hän ihmeellinen ole, mutta muihin verrattuna hän vetää Oscarin arvoisen roolisuorituksen!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. hieman itseään täynnä oleva Arriane (Daisy Head), todella outo Molly (Sianoa Smit-McPhee), nörtti poika Todd (Chris Ashby), huumediileriltä vaikuttava Roland (Malachi Kirby), sekä opettajana toimiva neiti Sophia (Joely Richardson). Todd on näistä hahmoista ainoa pidettävä, mutta hänen ruutuaikansa jää niin vähäiseksi, että hänen mukana olonsa voi unohtaa helposti.

Juliste ja juonikuvaus toivat mieleeni Twilightin. Saman tekee koko muukin elokuva. Fallen tuntuu Twilight-kopiolta, jossa vampyyrit ja ihmissudet ovat vaihtuneet enkeleihin ja demoneihin. Ihan alku tuntuu vielä olevan oma tarinansa. Ensiksi katsojille selitetään, kuinka osa enkeleistä jäi taivaaseen Jumalan kanssa, osa lähti Luciferin mukaan ja loput lähetettiin kulkemaan maan päälle langenneina (ei ole kovin vaikea arvata elokuvan aikana, ketkä näitä langenneita ovat), sillä he haluavat kokea rakkautta. Tästä päästään maailman teinileffamaisimpaan aloituskuvaan ikinä: lähes täysi-ikäinen tyttö istuu auton takapenkillä, kuulokkeet korvissaan, katsellen maisemia, samalla kun ohi kulkevat puut heijastuvat ikkunasta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hörähdin Fallenin aikana. Eikä elokuva todellakaan ole komedia, eikä siinä ole oikeastaan vitsejä. Se on vain suoraan sanottuna niin naurettavan paska.

Typerästä alkukuvasta päästään aloittamaan tarina. Lucinda viedään Sword & Crossiin, koska hänen epäillään polttaneen poika elävältä, mikä johtuu hänen mukaansa "varjohallusinaatioista", joita hän näkee. Lucinda tutustuu ihmisiin ja iskee silmänsä Danieliin, joka ei oikeastaan puhu mitään. Tyttö yrittää saada kontaktia ihastukseensa, mutta Daniel vetäytyy vain kauemmaksi. Kuitenkin kun eräänä päivänä yksi patsaista putoaa katolta ja meinaa murskata alla olevan Lucindan, Daniel syöksyy työntämään neidon turvaan. Kaksikko katsoo hetken toisiaan dramaattisesti ja sitten Daniel kävelee pois. Tuleeko kenellekään mieleen Twilightin kohtaus, jossa Edward pysäyttää parkkipaikalla auton, joka meinaa liiskata Bellan? Tässä kohtaa tajusin ensimmäisen kerran, että Fallen ihan oikeasti vain kierrättää Twilightin tarinaa pienin muutoksin. Mitä pidemmälle elokuva menee ja mitä useammin kolmiodraamailu pääsee valloilleen, sitä enemmän katsojana haluaisi poistua salista, sillä henkinen kärsimys alkaa kasvaa. Danielin ja Camin kisailu Lucindan huomiosta on ryöstetty Edwardin ja Jacobin kamppailusta siitä, kumpi saa Bellan. Tässäkään kumpikaan jätkä ei kertaakaan mieti, että ehkä neiti saa itse valita kenet ottaa, jos ottaa. He vain miettivät, että ovat itse parasta Lucindalle. Twilightista ryöstäminen on tehty vielä niin kehnosti, että mieluummin katsoisin Twilightin uudestaan, mikä kertoo jo paljon, sillä se ei ole hyvä elokuva. Joskus Fallen on vain naurettavan huono, mutta suurimmaksi osaksi se on vain aivan hirveää kuraa.

Jos olette lukeneet arvostelujani, niin olette voineet huomata, että mielestäni Assassin's Creed (2016) oli viime vuoden huonoin elokuva. Siinä käsikirjoitus oli tainnut unohtua ja juoni poukkoili miten sattui. Siinä oli kuitenkin hyviä näyttelijöitä. Tässä tuntuu olevan jonkinlainen käsikirjoitus ja tarina, mutta se on ryöstetty yhdestä kehnoimmasta rakkauskertomuksesta ikinä, eivätkä näyttelijät ole hyviä. Näiden ongelmien lisäksi elokuvan rytmitys on kamala. Elokuva kiirehtii kaiken aikaa, eikä siinä voi luoda lähes mitään tunnesidettä hahmoihin. Ottaen huomioon, ettei Pennia lukuunottamatta voi pitää yhdestäkään hahmosta, niin leffaa on vaikea seurata. Romantiikkaosuus on niin vääntämällä väännetty, että oksetti. Elokuvaan yritetään luoda jännitystä siitä, kuka on tarinan pahis. Se ei onneksi ole kaikkein arvattavin tyyppi, mutta valitettavasti se on hahmo, jonka tarkoitusperiä ei koskaan selitetä kunnolla - tai ainakaan uskottavasti. Leffassa nimittäin selitetään koko ajan katsojille asioita, jotka ovat itsestäänselviä. Useaan otteeseen tekisi mieli huutaa, että eivätkö ne hahmot nyt jumalauta tajua sitä, tätä tai tuota?! Kuitenkin elokuvassa on useita juoniaukkoja ja hölmöyksiä, joita ei koskaan selitetä, sillä siinä keskitytään ihan ihme asioihin. Loppuun on pitänyt tunkea pieni taisteluntynkä, joka on pisteenä iin päällä siinä, miten käsittämätöntä ripulia tuli juuri katsottua. Ai niin, "ripulissahan" on kaksi i-kirjainta, mikä tietää kahta pistettä. Lopputaistelusta ei oikein saa mitään selvää. Eikä katsojana halua enää saada mitään selvää, sillä juttu ei vain kiinnosta enää. Eipä ole kiinnostanut noin tuntiin. Ja siinä kohtaa elokuvaa on mennyt tunnin ja vartin verran. Elokuvan positiivisin asia onkin, että se on niin lyhyt, jolloin kärsimys ei tunnu ikuisuudelta. Lyhyt kesto tosin pistää elokuvan kiirehtimään, joka on sen yksi ongelma. Lopputuloksena on - anteeksi nyt vain - ihan vitun hirveä kammotus, jota en suosittele ikinä katsomaan! Yleensä pidän teinileffoja harmittomana viihteenä, mutta Fallen on niin totaalinen pohjanoteeraus että huhhuh! Ja vaikka kyseessä on fantasiamaailma, jossa on enkeleitä ja demoneita, niin mitään taianomaista tai ihmeellistä ei ole nähtävissä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Scott Hicks. Vaikea tietää, mitä hän on miettinyt, sillä niin surkean sekasotkun hän on saanut aikaiseksi. Fallenilla on kolme käsikirjoittajaa, mutta he eivät ole yhdessäkään saaneet tarinaa toimimaan. Elokuvan repliikit ovat typeriä ja kamalia, etenkin Lucindan ja Danielin yhteisissä kohtauksissa. Mikään ei kuulosta luontevalta. Elokuva ei ole edes kuvattu kovin hyvin. Mukana on outoja kuvakulmia ja heiluvaa kameratyöskentelyä. Tyyli saa Fallenin näyttämään vieläkin halvemmalta tekeleeltä, joka on nopeasti tehty jonkin yhtiön televisiolevitykseen. Leikkauksella on pilattu kohtausten välistä rytmitystä, eikä kohtauksen sisälläkään editointi ole onnistunutta. Visuaaliset tehosteet eivät ole kummoiset. Elokuvassa kuullaan useita eri yhtyeiden ja artistien kappaleita, jotka ovat pääasiassa kehnoja. Onneksi Mark Ishamin säveltämä musiikki on edes ihan hyvää.

Yhteenveto: Fallen on järkyttävän paska yritys olla toimiva romanttinen fantasiaelokuva. Useat jutut ovat Twilightista ryöstettyjä, mikä ei ole hyvä merkki. Näyttelijäsuoritukset ovat toinen toistaan huonompia. Etenkin pääkolmikon näyttelijät ovat enemmän tai vähemmän hirveitä. Tönkköys on läsnä sekä esiintymisessä, että repliikeissä joita näyttelijät joutuvat pakottamaan ulos suustaan. Kolmen käsikirjoittajan tiimi ei ole saanut aikaan toimivaa tarinaa, vaan ovat kirjoittaneet asioita sinne ja tänne, eivätkä he ole varmaan lukeneet kokonaisuutta läpi, ennen kuin antoivat tekstinsä eteenpäin. Tekninen puolikaan ei ole onnistunut, joten siitä ei tule säälipistettä. Rytmitys on todella kamala ja juoni hyppii eteenpäin nopeasti. Elokuva selittää katsojille asioita paljon, mutta jättää silti juoneen hölmöjä aukkoja. Lopputaistelu on todella tyhmä, mitä seuraa kohtaus, joka antaa vinkkiä mahdollisesta jatko-osasta. Toivon, että Fallen ei menesty ja ettei sille koskaan tehdä jatkoa. Kaikista näistä kirjoihin perustuvista elokuvista, joita alussa luettelin, Fallen on ehdottomasti kaikkein hirvein. Se on huonompi kuin yksikään Twilight, mikä kertoo paljon. Tehkää itsellenne palvelus ja pysykää erossa tästä elokuvasta! Ehkä jotkut teinit tästä pitävät, mutta muuten uskoisin, että suurin osa yleisöstä tulee antamaan negatiivisen arvion tälle. Leffassa on vain kolme hyvää asiaa: Lola Kirken näyttelemä Penn, toimiva musiikki ja sen lyhyt kesto, jolloin kärsimys ei kestä liian kauaa ja katsoja pääsee jokseenkin tervejärkisenä kotiinkin. Parasta koko jutussa oli se, että lehdistönäytöksessä meille annettiin Lauren Katen kirjoittamat "Fallen" -kirjat (2009). Näin mainostaminen kuuluisikin hoitaa. Kiitokset siis heille, jotka tämän keksivät ja toteuttivat. Toivoisin vain, että tällaista toimintaa nähtäisiin seuraavaksi huomattavasti parempien elokuvien kohdalla.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
Fallen, 2016, Apex Entertainment, Lotus Entertainment, Mayhem Pictures, Silver Reel

Arvostelu: Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 2017)

BEAUTY AND THE BEAST - KAUNOTAR JA HIRVIÖ

BEAUTY AND THE BEAST

Ohjaus: Bill Condon
Pääosissa: Emma Watson, Dan Stevens, Luke Evans, Josh Gad, Ewan McGregor, Ian McKellen, Emma Thompson, Kevin Kline, Audra McDonald ja Stanley Tucci
Genre: fantasia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuoden 1991 animaatioelokuva Beauty and the Beast, eli suomalaisittain Kaunotar ja hirviö on tärkeä teos monella tapaa. Ensinnäkin se oli kaikkien aikojen ensimmäinen animaatioleffa, joka oli ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Se oli jättimäinen menestys ja se on todella monien lempielokuva Disney-klassikkojen joukosta. Omasta mielestäni se on erittäin mainio ja taianomainen teos. Elokuvan tarina perustuu Jeanne-Marie Leprince de Beaumontin kirjaan "La Belle et la Bête" (1756), joka on taas lyhennetty versio Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuven samannimisestä sadusta (1740). Leffa ilmestyi ns. Disneyn renessanssiaikana, jolloin ilmestyi myös suursuosikkeja, kuten Aladdin (1992), Leijonakuningas (The Lion King - 1994) ja Pocahontas (1995). Silloin ilmestyivät mielestäni ehkä jopa parhaimmat Disneyn animaatiot, jotka perustuivat satuihin. Nykypäivänä tilanne on hieman toinen. Vaikka yhä ilmestyy satuihin perustuvia leffoja kuten Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010) ja Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013), ei se enää riitä yhtiölle, vaan heidän täytyy tehdä vanhoja elokuviaan uudestaan näyteltyinä versioina. Aluksi ilmestyi ihan kiva Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010), joka ei tehnyt erityisemmin vaikutusta. Sitten tuli Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty - 1959) -leffaan perustuva Maleficent (Pahatar - 2014), joka jätti kylmäksi erikoisten ratkaisujensa vuoksi. Vaikka Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015) oli viihdyttävä, ei se tuntunut vieläkään osuvan maaliinsa. Vasta viime vuoden Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) oli oikeasti hyvä elokuva ja nosti toivoa näihin uudelleenfilmatisointeihin. Aloinkin siis odottaa innolla tulevaa, näyteltyä Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviötä, etenkin kun kuulin, että sen pääosassa nähtäisiin pääasiassa Harry Potter -sarjan (2001-2011) Hermione Grangerina tunnettu Emma Watson. Myös muut näyttelijävalinnat vaikuttivat mielenkiintoisilta ja innostuin lisää nähdessäni ensimmäisen trailerin. Valitettavasti hirviön ulkonäkö oli hieman kummallinen ja liian digitaalinen, joten aloin jännittää, miten se toimisi itse elokuvassa. Innokkaana ja toiveikkaana menin kuitenkin katsomaan Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviön tyttöystäväni kanssa, kun se sai ensi-iltansa.

Pienessä kylässä asuva Belle päätyy elämänsä seikkailuun, kun hän ottaa isänsä paikan hirviön vankina kirotussa linnassa. Vähitellen Belle tutustuu linnan maagisiin asukkaisiin ja alkaa ymmärtämään, ettei hirviö olekaan sitä, miltä hän aluksi näyttää...

"Emma Watson on Belle." Tämä luki joissain elokuvan mainoksissa. Tämä on myös aika lailla totta. Emma Watson näyttää olevansa lähes täydellinen vaihtoehto kyseisen Disney-prinsessan rooliin. Aluksi hänen esiintymiseensä on hieman epävarmaa ja takeltelevaa, mutta alkaa muuttua luontevammaksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Hirviön linnaan joutuessaan Watson on täysin muuttunut Belleksi. Hahmosta on tehty hieman kekseliäämpi kuin animaatiossa ja hän rakentaakin leffan alussa erikoisen pyykinpesukoneen. Belle on kylänsä ainoa nainen, joka osaa lukea, mikä aiheuttaa halveksivia katseita muiden kyläläisten joukossa. Ei mikään ihme, ettei Belle koe kuuluvansa kylään, vaan uskoo, että suurella maailmalla on jotain muutakin tarjottavaa hänelle. Vaikka hän onkin vanki hirviön linnassa, hän alkaa vihdoin kokea voivansa olla oma itsensä ilman, että siitä tulee sanomista. Suurena Harry Potter -fanina on hienoa sanoa, että tämä on Watsonin ensimmäinen rooli sarjan ulkopuolella, jota katsoessa minulle ei tule koko ajan mieleen, että tuossahan on Hermione! Watson veti siis niin vaikuttavan suorituksen, että unohdin kokonaan hänen kaikkein tunnetuimman roolityönsä.
     Bellen keksijäisä Mauricea näyttelee Kevin Kline, joka on mainio roolissaan. Maurice ei ole ihan yhtä höpsähtänyt tapaus kuin animaatiossa, mutta tuntuu muutamaan otteeseen vajoavan muistelemiseen, eikä pysy todellisessa maailmassa. Myös Mauricea pilkataan kylässä hänen keksintöjensä vuoksi, mutta Maurice ei tästä välitä, vaan luo jatkuvasti jotain uutta.

Itse hirviönä nähdään "Downton Abbey" -sarjasta (2010-2015) tuttu Dan Stevens. Kuten jo sanoin, mainoksissa hirviön ulkonäkö ei ollut kovin toimiva ja se näytti kummalliselta. Elokuvassa hirviö onneksi pääasiassa toimii, vaikka aluksi kestääkin totutella hänen ulkonäköönsä. Kuvissa, joissa hirviö näkyy kokonaisuudessaan tai hänen naamaansa ei näytetä, ulkonäkö on mainio, mutta kun kasvot tulevat kuvaan, jokin ei tunnu ihan toimivan. Stevensin naamaa on muutettu oudosti ja häntä on paikoitellen vaivaannuttavaa katsoa. Onneksi tähän kuitenkin tottuu, mitä pidemmälle leffa menee, eikä ulkonäkö enää erityisemmin häiritse ja pystyy helpommin pääsemään kohtauksiin ja tunnelmaan mukaan. Hirviön digitaalisuuden katsoo sormien läpi useassa kohtaa myös sen takia, että Stevensin ja Watsonin kemia toimii niin hyvin. Aluksi hirviöstä löytyy pientä uhkaavuutta, kun hänestä nähdään pelkkiä vilahduksia ja varjoja, mutta muuten hän pelottaa luultavasti vain perheen pienimmät.
     Hirviön lisäksi myös muut linnan asukkaat ovat kirottuja: he ovat nimittäin eläviä huonekaluja ja astioita. Tärkeimmissä rooleissa näistä asukkaista ovat kynttelikkö Lumière (Ewan McGregor), kello Könni (Ian McKellen), vaatekaappi Madame De Garderobe (Audra McDonald), cembalo-soitin Maestro Cadenza (Stanley Tucci), rouva Pannu (Emma Thompson) ja hänen poikansa Kippo (Nathan Mack). Animaatiossa Lumière on suosikkini linnan asukkaista, sillä hän on täynnä elämää ja hän on tyylikkään näköinen. Vaikka McGregorin koomista ranskalaisenglantia on viihdyttävää kuunnella, ei hahmon ulkonäkö miellyttää silmää kertaakaan, jolloin häntä on vaikea katsoa. Lumièren kanssa jatkuvasti kisaileva Könni on onneksi saatu näyttämään toimivalta ja McKellenin ääni tuo sopivaa eleganttiutta rooliin. Rouva Pannu on erittäin äidillinen hahmo ja hän antaakin Bellelle muutamia elämänohjeita. Thompsonin ääni on täydellinen hahmolle, sillä siitä löytyy oikeaa lämpöä ja rauhallisuutta. Kippo ei ole samalla lailla yhtä isossa roolissa kuin animaatiossa. Madame De Garderobe on aikamoinen diiva, mikä sopii hahmoon ja hänellä on pari hauskaa kohtaa - toinen niistä on erittäin hauska. De Garderobe tuppaa nukahtelemaan usein, mille annetaan aika pysäyttävä selitys leffan aikana. Vaikka Stanley Tucci on mielestäni pääasiassa hyvä näyttelijä, häntä ei ole käytetty tässä elokuvassa kovin hyvin. Animaatiossa nähdään kyllä samanlainen soitin, mutta tässä sille on annettu kunnon rooli, joka ei valitettavasti erityisemmin jää mieleen ja tuntuu aika tarpeettomalta.
     Hobitti - Smaugin autioittamasta maasta (The Hobbit: The Desolation of Smaug - 2013) ja Hobitti - Viiden armeijan taistelusta (The Hobbit: The Battle of the Five Armies - 2014) tuttu Luke "jousimies Bard" Evans nähdään Gastonina, ylimielisenä naistenmiehenä, joka haluaa Bellen omakseen, sillä Belle on hänen silmissään kylän ainoa kunnon nainen. Harmi vain, ettei Gaston kiinnosta Belleä yhtään. Aluksi mietin, että Evans ei ole tarpeeksi suuri kooltaan täyttääkseen Gastonin ylilihaksikkaan vartalon, mutta nopeasti huomasin, ettei se haitannutkaan yhtään. Evans on nimittäin erinomainen roolissaan! Hän tuo juuri oikeaa lipevyyttä ja ärsyttävyyttä Gastonin rooliin, jolloin hahmoa inhoaa ja rakastaa samanaikaisesti. Gastonin iskuyrityksiä on hauska seurata ja hänellä on muitakin koomisia hetkiä läpi elokuvan.
     Ennen elokuvan ilmestymistä syntyi suuri kohu siitä, että Gastonin apuri Töppö on Disneyn ensimmäinen homo hahmo. Joissain maissa tämän takia leffaa ei suostuttu näyttämään ollenkaan ja joissain sitä yritettiin sensuroida. Venäjällä elokuvalle lätkäistiin K16-ikäraja ja sielläkin se on joissain paikoissa kielletty kokonaan. Homohahmo on Disneylta hieno ja uskalias veto, etenkin kun sellainen pistetään klassikkosatuun mukaan. Vaikka yhtiöllä tiedettiin, että useat maat ovat edelleen suuresti jäljessä suvaitsevaisuudessa, päätös on kuitenkin pidetty. Loppujen lopuksihan elokuvan tarina ei oikeastaan muutu mihinkään yhden homohahmon takia. Yksikään päähahmo ei yllättäen päädy yhteen hänen kanssaan tai jotain sellaista - Töppö nyt vain sattuu olemaan homo. Tätä ei onneksi myöskään korosteta liikaa, jolloin kaikki huomio ei ole kaiken aikaa yhdessä sivuhahmossa. Töpöstä löytyy kyllä stereotypisesti naisellisia eleitä, hän tanssahtelee yhdessä kohtaa miehen kanssa ja katselee Gastonia vähän sillä silmällä, mutta siinä kaikki. Töppöä on hauska seurata ja hänen näyttelijänsä Josh Gad vetää mainion roolisuorituksen. Animaatiossa Töppö on pelkkä hassutteluhahmo, jolla lapset saadaan nauramaan, mutta tässä häneen on saatu mukaan hieman järkevyyttäkin. Yksi hahmon hienoimmista kohdista on, kun Gaston päättää tehdä jotain todella pahaa, Töppö kysyy häneltä varovasti, että onko nyt menty liian pitkälle? Tämä yksi repliikki muuttaa Töpön hahmoa paljon ja upeasti!

Uskoisin, että useimmat ovat nähneet Disneyn animaatioelokuvan Kaunotar ja hirviö edes kerran, mutta siltä varalta, että se on jäänyt näkemättä tai tarina on päässyt unohtumaan, pieni kertaus: vuosia aiemmin ruma eukko yritti saada yösijaa linnasta, mutta prinssi ei tähän suostunut eukon ulkonäön vuoksi. Eukko paljastuikin kauniiksi haltiattareksi, joka päätti antaa prinssille opetuksen sisäisestä kauneudesta ja muutti prinssin hirviöksi ja linnan asukkaat eläviksi esineiksi. Tämä kirous raukeaisi vasta, kun prinssi oppisi rakastamaan jotakuta ja tämä joku rakastaisi häntä takaisin. Aika olisi kuitenkin rajallinen; prinssi sai maagisen ruusun, josta putoilee aina välillä terälehtiä. Siinä kohtaa, kun viimeinenkin lehti on pudonnut, kirous pysyy linnassa ikuisesti. Vuosien varrella kaikki toivo tuntuu olevan mennyttä, kunnes Belle astuu portista sisään, jolloin asukkaat tajuavat, että tässä on heidän pelastuksensa.

Olen jo muutamaan otteeseen verrannut tätä uutta näyteltyä Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviötä vuoden 1991 animaatioversioon ja näin tulee tapahtumaan koko loppuarvostelun ajan. Elokuva nimittäin on lähes kokonaisuudessaan kopio kyseisestä animaatiosta, jossa mukana onkin oikeita näyttelijöitä piirroshahmojen sijaan. Jotkut kuvat tuntuvat olevan täysin suoraan otettuja animaatiosta ja perusjuoni on täsmälleen sama - pienillä muutoksilla. Jos on nähnyt Disneyn animaation, ei tämä elokuva tarjoa oikeastaan mitään yllättävää. Tässä kohtaa herääkin helposti kysymys: miksi tämä elokuva sitten piti edes tehdä? Omasta mielestäni on loppujen lopuksi hienoa nähdä tutun tarinan heräävän henkiin oikeilla näyttelijöillä, jolloin on useaan otteeseen mielenkiintoista nähdä, miten jotkut asiat ovat toteutettu tässä versiossa. Suurimmaksi osaksi ratkaisut ovat toimivia, vaikka esimerkiksi kaikkien digitaalisesti toteutettujen hahmojen ulkonäöt eivät erityisemmin miellytäkään katsojan silmiä. Jos animaatiosta pitää paljon, mitä suuremmalla todennäköisyydellä odottaa koko elokuvan ajan, jotta pääsisi näkemään, miten eri kohtaukset ovat tuotu näyteltyyn versioon. Ensiksi tietenkin mietityttää, miten intro on toteutettu ja sitten miten juoni lähtee liikkeelle ja että miten linnaan päädytään. Tällä tavoin Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö onkin selvästi faneilta faneille -elokuva, jossa tekijät ovat tehneet rakastamastaan teoksesta uuden elokuvan niille, jotka sitä myös rakastavat.

Elokuva ei onneksi ole kuitenkaan täysi kopio kuvasta kuvaan ja sanasta sanaan, vaan muutamia juttuja on muutettu ja joitain juttuja on lisätty tarinaan... sekä joitain juoniaukkoja on korjailtu. Edes klassikotkaan eivät ole täydellisiä, vaikka monet niin yrittävätkin uskotella muille ja ennen kaikkea itselleen. Klassikoita ei vain katsota niin kriittisin silmin kuin uusia elokuvia. Kuitenkaan monilta eivät ole Kaunotar ja hirviö -animaation juoniaukot menneet olankohautuksella ohi, vaan he ovat internetissä huomioineet nämä ja pistäneet ihmiset miettimään. Näköjään myös tekijät ovat törmänneet näihin ongelmiin, sillä elokuvassa annetaan ratkaisuja muutamille outouksille, mitä jotkut ovat tarinasta löytäneet. Ensinnäkin animaatiossa haltiatar kiroaa prinssin ja muut, prinssin ollessa vielä lapsi, mutta loppupuolella tästä tulee sekavaa, kun muut hahmot eivät olekaan ikääntyneet, toisin kuin prinssi. Monien ongelma oli myös siinä, että missä ihmeessä prinssin vanhemmat olivat, mille ei anneta mitään selitystä. Tässä elokuvassa on päädytty siihen ratkaisuun, että prinssi ja muut kirotaan, kun prinssi on nuori aikuinen, eikä kukaan ikäänny kirouksen alaisina. Leffassa myös annetaan lisätietoa prinssin vanhemmista, jolloin ymmärtää paremmin, miksi prinssi oli vain alamaistensa kanssa. Toiseksi monet ihmettelivät, miksei kukaan kylässä muista, että he elivät aiemmin kuningaskunnassa tai että lähistöllä olisi aikoinaan tärkeä linna. Tässä selityksenä annetaan, että kirouksen takia kukaan linnassa olleen tuttu ei muistaisi heitä, jotta kirotut joutuisivat elämään lopun aikansa hylkiöinä. Kolmantena leffassa yritetään korjata sitä, että animaatiossa linnan tapahtumat tuntuvat kestävän parin vuodenajankin verran, kun taas samanaikaiset kylän tapahtumat tuntuvat kestävän vain parisen päivää. Tässä asia on ratkaistu sillä, että kaikki tapahtuu kesällä, mutta jotta kuuluisat talvikohtaukset saataisiin mukaan, linnan ympärillä on kaiken aikaa taianomaisesti lunta. Valitettavasti tässä tapauksessa ongelma ei kuitenkaan ratkea täysin, sillä tuntuu siltä, että Belle viettäisi linnassa aikaa viikkoja, kun taas kylän tapahtumat kestävät edelleen vain pari päivää.

Ongelmien ratkaisemisen lisäksi mukaan on tuotu muitakin uusia asioita. Sen lisäksi, että prinssin vanhempien tarinaa selvitetään, myös Bellen äidin kohtaloa tuodaan esille, sillä hän ei esiinny animaatioversiossa ollenkaan. Tämä on ihan mielenkiintoinen lisäys, mutta se tuntuu yhdessä kohtaa vievän liikaa pois päätarinasta, vaikka samaan aikaan se myös syventää Bellen ja hirviön suhdetta. Bellen hahmoa on tosiaan muutettu kekseliäämmäksi, jottei hän ole vain hento neitokainen. Kiroukseen on lisätty uusia yksityiskohtia: aina kun terälehti putoaa, linnan asukkaat muuttuvat pienesti enemmän esineiksi, joita he muistuttavat, minkä lisäksi linnasta itsestään sortuu paloja. Nämä olivat mielestäni toimivia ratkaisuja ja pääasiassa muutokset toimivat, sekä antoivat lisäsyitä sille, miksi tämä elokuva piti tehdä.

Elokuvan tunnelma on pääasiassa hyvin luotu. Intro, jossa katsojille kerrotaan kirouksen lähtökohdat, ei vielä täysin vakuuta, mutta kun päästään "nykyhetkeen", leffa lähtee liikkeelle ja imaisee katsojan mukaansa. Itse kuuluin niihin katsojiin, jotka odottivat näkevänsä eri kohtaukset näyteltyinä versioina, joten aika ei oikeastaan käynyt kertaakaan pitkäksi elokuvan aikana. Kun kohtaus alkoi, pääsi nauttimaan siitä ja sen jälkeen ehti vain hetken miettiä, mitä seuraavaksi tulee, kun uusi kohtaus jo alkaakin. Ja välillä leffa tosiaan yllättää näyttämällä uusia kohtauksia. Bellen ja hirviön kohtauksia on mielenkiintoista seurata, vaikka tietääkin etukäteen, miten lopuksi tulee käymään. Romantiikkakakkua leivotaan tunteikkaasti ja hellästi, jotta lopputulos miellyttäisi katsojien rakkaustarinan tarvetta. On myös erittäin hauskaa aina välillä käväistä kylässä, jolloin pääsee näkemään Gastonin ja Töpön välisiä kohtauksia. Yksi yllättävimmistä asioista elokuvassa olikin, että se on todella hauska. Itse nauroin useasti elokuvan aikana, eivätkä hauskuudet lopu edes lopputaistelussakaan. Myös Lumièren ja Könnin yhteiset kohtaukset ovat hupaisia, kun Könni yrittää noudattaa sääntöjä, mutta Lumière ei voisi vähääkään välittää niistä. Seikkailun tunne on myös vahvasti läsnä ja siitä löytyy hieman jännitystä. Valitettavasti Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviöstä löytyy myös ongelmia - eikä vain aikasekoilun puolesta. Elokuvalla kestää löytää oikea taikuus, jonka tarina vaatii, mutta onneksi se lopulta huomataan piilostaan ja tuodaan valokeilaan. Alussa hieman pelottikin, että löytyyköhän sitä ollenkaan kunnolla. Vaikka elokuva onkin hauska, siinä on joitain tyhmiä juttuja, jotka aiheuttavat kulmien kohottelua. Muutamat lisäykset eivät toimi ollenkaan, etenkään uudet laulut.

Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö on tietenkin animaation tavoin musikaali. Tutut kappaleet ovat tottakai mukana. "Belle" -biisissä esitellään sen nimikkohahmo. "Gastonissa" Töppö yrittää piristää Gastonia kehuskelemalla tämän upeita puolia. "Be Our Guestissa" linnan asukkaat järjestävät Bellelle musikaalinumeron ennen ruokailua. "Beauty and the Beast" on rouva Pannun laulama herkkä rakkausbiisi. "Something There" lauletaan Bellen ja hirviön rakastuessa toisiinsa. "The Mob Songissa" Gaston päättää tappaa hirviön. Pääasiassa tutut kappaleet ovat siirtyneet hienosti näyteltyyn versioon ja näyttelijät laulavat mainiosti. Valitettavasti suosikkikappaleeni "Be Our Guest" ei kuitenkaan ole niin hieno kuin toivoin, sillä siitä ei löydy samaa taianomaisuutta kuin animaatiosta, eivätkä digihahmot ole samalla lailla suloisia kuin animaation versiot. "Gaston" on kuitenkin saatu aivan nappiin ja biisiä on pidennetty toimivasti. Mukaan on tosiaan lisätty uusia biisejä, jotka eivät kuitenkaan jää mieleen, eivätkä ole kovin hyviä. Madame De Garderoben laulama "Aria" on outo ratkaisu, etenkin kun se kuullaan elokuvan ensimmäisenä lauluna, eikä se oikeastaan vakuuta. Linnan asukkaiden laulama haaveilubiisi "Days in the Sun" toimii ihan kivasti leffan aikana, mutta sitä ei muista jälkikäteen (jos ei kuuntele leffan soundtrackia Spotifysta jälkikäteen, kuten minä teen juuri nyt). Hirviön laulama "Evermore" on myös aika turha lisäys, sillä sen tilalla olisi pitänyt olla pelkkä epätoivoinen, surua ja rakkautta täynnä oleva karjaisu. Parissa kohtaa tuntuu hieman siltä, että musikaalikohtaukset eivät kuulu niihin - olivat ne uusia tai vanhoja biisejä - vaan ne ovat mukana pakotetusti, sillä tässä leffassa on pakko laulaa aina välillä. Hienoa on, että elokuvan musiikeista vastaa animaation tavoin Alan Menken, joka on myös tehnyt hyvää työtä muiden sävellysten kanssa elokuvaa varten.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Bill Condon, joka on aiemmin tehnyt mm. Twilight -sarjan (2008-2012) päätösosat Twilight - Aamunkoi, osa 1 (Twilight: Breaking Dawn - Part 1 - 2011) ja Twilight - Aamunkoi, osa 2 (Twilight: Breaking Dawn - Part 2 - 2012). Tässä Condon osoittaa, että hänet kannattaa valita hyviinkin elokuviin, sillä hän on siirtänyt hienosti animaatiota näytellyksi elokuvaksi. Käsikirjoituksesta vastaavat Stephen Chbosky ja Evan Spiliotopoulos, jotka olisivat voineet keskittyä uusiin kohtiin tarkemmin, jotta ne sopisivat paremmin tutun tarinan lisukkeeksi. He ovat kuitenkin saaneet paljon hyvää aikaiseksi ja loppujen lopuksi Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö onkin erittäin mainio satuelokuva, jonka katsoo virheistään huolimatta mieluusti uudestaan. Leffa on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet ovat muutamaa digihahmoa lukuunottamatta erinomaisia. Lavasteet ovat upeita ja puvustus on tyylikkäästi toteutettu. Äänitehosteilla on tuotu myös hyviä lisäyksiä kohtauksiin ja kyllä se hirviö osaa tarvittaessa karjaista huikeasti.

Yhteenveto: Uusi Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö on todella hyvä seikkailuelokuva, joka on taidokas esimerkki siitä, miksi Disney-klassikkoja kannattaa päivittää näytellyiksi versioiksi. Alkuperäisen animaation taikaa tämä leffa ei saavuta, vaikka onkin useasti lähes kuva kuvalta identtinen sen kanssa. Uusista jutuista jotkut ovat toimivia ja jotkut taas eivät - etenkään uudet laulut. Tutut biisit ovat mainioita ja leffan näyttelijät osaavat onneksi laulaa. Emma Watson on loistovalinta Belleksi, vaikka hänen esiintymisensä alussa takelteleekin. Dan Stevensin hirviö ei näytä kaikista parhaimmalta, mutta on hän silti tarpeeksi toimiva rooliin. Luke Evans on mahtava itseään täynnä olevana Gastonina ja Josh Gad on todella mainio Gastonin Töppö-apurina. Yksi suosikkihahmoistani Lumière ei tässä täysin vakuuta, vaikka Ewan McGregorin hölmö ranskalaisenglanti toimiikin. Sen sijaan Könni on hassu. Elokuva on muutenkin hauska, vaikka tyhmiäkin kohtia on mukana. Leffassa on saatu korjailtua juoniaukkoja animaatioversiosta, mutta ajan kulumista ei ole vieläkään täysin ratkaistu. Visuaalinen ilme on pääasiassa toimiva, vaikka jotkut digihahmot hieman silmiä häiritsevätkin. Lavastus ja puvustus ovat taidokkaasti toteutetut. Ohjaaja Bill Condon selvästi tietää, mitä on elokuvaltaan halunnut. Ongelmistaan huolimatta Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö on todella hyvä ja suosittelenkin sitä animaatioversion faneille. Myös ne jotka eivät ole nähneet alkuperäistä leffaa, voivat nauttia tästä. Jos kaipaatte fantasiaelokuvaa, jossa on seikkailua, romantiikkaa, huumoria ja jännitystä, tässä on oiva elokuva teille. Ei voi muuta sanoa kuin että lisää näitä näyteltyjä versioita kehiin, jos taso vaan pysyy samana! Tulossa on uudet versiot mm. Dumbosta (1941), Aladdinista ja Mulanista (1998). Kenellä muulla tuli muuten yhdestä Bellen kohtauksesta mieleen The Sound of Music (1965)...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.darkhorizons.com
Beauty and the Beast, 2017, Walt Disney Pictures, Mandeville Films