Arvostelu: Halloween H20 (Halloween H20: 20 Years Later - 1998)

HALLOWEEN H20

HALLOWEEN H20: 20 YEARS LATER

Ohjaus: Steve Miner

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Josh Hartnett, Adam Arkin, Michelle Williams, LL Cool J, Adam Hann-Byrd, Jodi Lyn O'Keefe, Janet Leigh, Nancy Stephens, Joseph Gordon-Levitt, Branden Williams ja Chris Durand

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli valtava menestys, jota pidetään nykyään yhtenä lajityyppinsä suurklassikoista, joten elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Halloween II - tappajan paluussa (Halloween II - 1981) tekijät päättivät viedä murhaaja Michael Myersin tarinan päätökseen ja aloittaa kolmososassa Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982) puhtaalta pöydältä täysin uuden idean kanssa. Elokuvan saaman murskapalautteen jälkeen studio päätti herättää Michael Myersin takaisin henkiin Halloween 4:ssä (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988). Sitä seuranneet Halloween 5 (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myers (1995) saivat murskapalautetta, eivätkä menestyneet toivotusti. Seitsemännen osan teko lähti silti pian liikkeelle Daniel Farrandsin kirjoittamana ja työnimellä "Michael Myers: Lord of the Dead". Hän kuitenkin jätti ideansa kesken ja hänen sijaan Robert Zappia ryhtyi työstämään tekstiä nimeltä "Halloween 7: Two Faces of Evil", mutta sekään projekti ei edennyt. Screamin (1996) kirjoittanut Kevin Williamson työsti uudenlaisen idean, joka toimisi jatko-osana kahdelle ensimmäiselle leffalle, unohtaen muut jatko-osat kokonaan. Hänen "Halloween: The Revenge of Laurie Strode" -ideaansa tartuttiin ja leffaan kosiskeltiin aluksi itse Carpenteria, mutta tämän vaatiman korkean palkkion vuoksi studio palkkasikin Steve Minerin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1998 ja Halloween H20 -nimen saanut elokuva sai ensi-iltansa jo saman vuoden heinäkuussa. Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli siihen asti parhaiten menestynyt osa leffasarjasta. Itse tutustuin elokuvasarjaan kymmenisen vuotta sitten, kun katsoin Rob Zombien ohjaaman Halloween-uudelleenfilmatisoinnin vuodelta 2007. Alkuperäisleffan katsoin vasta vuonna 2017, jolloin myös arvostelin sen halloweenin kunniaksi. Päätin samalla ottaa perinteeksi katsoa ja arvostella joka halloweeniksi yhden osan elokuvasarjasta. Nyt on päästy sarjan seitsemänteen elokuvaan, Halloween H20:een.

On kulunut 20 vuotta siitä, kun Laurie Strode kohtasi veljensä Michael Myersin kauhistuttavana halloweenyönä. Oman kuoleman lavastamisesta ja nimensä vaihtamisesta huolimatta Laurie joutuu jälleen taistelemaan hengestään, kun Michael löytää hänet jälleen halloweenina.

Halloween H20 on tosiaan jatkoa vain kahdelle ensimmäiselle Halloween-elokuvalle, unohtaen niin sanotun Thorn-trilogian, eli neljännen, viidennen ja kuudennen leffan kokonaan. Eli toisin kuin Halloween 4:ssä esiteltiin, Laurie Strode ei ole kuollut, eikä hänellä ole tytärtä. Halloween H20:ssä Jamie Lee Curtis tekee lähes kahden vuosikymmenen jälkeen paluun tunnetuimpaan rooliinsa Lauriena, joka on vain lavastanut oman kuolemansa ja vaihtanut sitten nimensä. Nyt hän työskentelee Hillcrest-akatemian rehtorina, valenimellä Keri Tate ja hänellä on aikuisuuden kynnyksellä oleva poika John (Josh Hartnett debyyttiroolissaan). Curtis palaa rooliinsa innokkaasti ja karismaattisemmin kuin ennen. On mielenkiintoista nähdä, kuinka hirvittävän yön jälkeen Laurie on kovasti yrittänyt elää vapaasti, eikä antaudu pelolle, vaikka näkeekin jatkuvasti painajaisia tapahtuneesta. Hartnett on oiva valinta Laurien pojaksi, vaikka hahmona uhmakas John onkin hieman rasittava.

     Elokuvassa nähdään myös Michelle Williams Johnin tyttöystävänä Mollynä, Adam Hann-Byrd Johnin kaverina Charliena ja Jodi Lyn O'Keefe tämän tyttöystävänä Sarahina, Adam Arkin akatemian opettajana ja Laurien salarakkaana Willinä, LL Cool J koulun portinvartijana Ronnynä, sekä Chris Durand Laurien veljenä, murhaaja Michael Myersinä. Curtisin äiti Janet Leigh tekee nopean roolin opettajana ja elokuvassa kuullaankin ovelana silmäniskuna lyhyt pätkä Leighin tähdittämän Psyko-kauhuklassikon (Psycho - 1960) tunnusmusiikista. Nuoret näyttelijät eivät ole erityisen vakuuttavia rooleissaan, mutta Arkin ja etenkin huumoria mukaan tuova LL Cool J toimivat osissaan. Durandin toiminta Michael Myersinä on onnistuneen tarkkaa ja hillittyä, mutta rooliin kaipaisi jotakuta hieman isokokoisempaa ja uhkaavampaa järkälettä. Silti hahmo toimii, vaikka valoisemmissa otoksissa Michaelin maski ei oikein vakuuta. Näkyvät silmät vähentävät uhkaavuutta ja kaikista pahinta on yhdessä kuvassa nähtävä selvä diginaamio. Miksi ihmeessä tekijät eivät käyttäneet siinä oikeaa maskia?

Halloween-elokuvien tason laskettua keskinkertaiseen heti alkuperäisen klassikon jälkeen ja kuudennen leffan, Halloween: The Curse of Michael Myersin räpiköidessä jo ihan pohjamudissa, Halloween H20 on piristävän onnistunut jatko-osa - sanoisinpa jopa, että paras Halloween-elokuva sitten alkuperäisen! Ihan menevästi käynnistynyt, mutta surkeaksi valahtanut Thorn-trilogia saa kyytiä ja tekijät ovat päättäneet jatkaa tarinaa 20 vuotta siitä, mihin Halloween II - tappajan paluussa jäätiin. Ratkaisu on oivallinen ja filmi tuntuu luontevammalta jatkumolta. Vaikkei elokuva millään ylläkään alkuperäisen elokuvan hienouteen, Steve Miner on sujuvasti ottanut siitä paljon mallia tätä filmiä tehdessään. Aiempien jatko-osien raakuuksilla mässäily on vaihdettu takaisin tiiviin tunnelman rakentamiseen ja sen sijaan, että katsoja vain haluaisi nähdä Michaelin tappavan kaikki, jotka vastaan kävelevät, voi jopa huomata jännittävänsä hahmojen selviytymisen puolesta.

Michael Myersin paluuta rakennetaan oivallisesti ja katsojaa pidetään onnistuneesti varpaillaan. Uhka tuntuu vaanivan kaiken aikaa ja katsojaa johdatetaan ovelasti harhaan. Silloin tällöin katsoja on varma, että nyt lähtee henki, kun joku hahmoista päätyy yksin vaeltelemaan jonnekin pimeään, mutta mitään ei välttämättä tapahdukaan. Alkupuoliskon jännityksen nostatusta kuitenkin rikkovat todella typerät äkkisäikyttelyt, jotka koostuvat kaikki siitä, kun joku hahmoista törmää vahingossa toiseen kovan pamauksen saattelemana. Kun Michael pääsee vihdoin valloilleen Hillcrestissä, muuttuu meno entistä jännittävämmäksi. Vanhemman ja kokeneemman Laurien yhteenotto veljensä kanssa huipennuksessa on mainio, huipentaen filmin varsin yllättävällä ja tehokkaalla tavalla.

Vaikka ohjaaja Steve Miner syyllistyykin aika ajoin laiskoihin äkkisäikäyttelyihin, hän ei muuten kulje aidan matalimmista kohdista. Hänen rakentama tunnelmansa on oivallinen ja hän pitää katsojasta hyvin kiinni läpi vajaan puolentoista tunnin keston. Kevin Williamsonin ideoiden pohjalta Robert Zappia ja Matt Greenberg ovat laatineet käsikirjoituksen, joka on tehokas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kulttikuviot on onneksi heitetty roskakoriin ja Michael palautettu juurilleen. Halloween H20 on teknisiltä ansioiltaan ihan sujuvasti tehty. Kuvaus toimii kelvollisesti ja valaisua hyödynnetään mainiosti. Lavasteet ja maskeeraukset ovat pätevät, mutta Michaelin maskia tekijät olisivat voineet pohtia uudelleen. Tukkansa puolesta naamari näyttää siltä kuin murhaaja olisi juuri herännyt ja silmänrei'istä näkyvät silmät ovat joissakin kuvissa lähinnä koomiset. Mikä siinä onkin, että alkuperäisleffan jälkeen tekijät ovat elokuvasta toiseen kokeneet suuria vaikeuksia saada aikaiseksi onnistunutta Michael Myers -naamaria? Turhanpäiväisiä böö-säikäytysääniä lukuun ottamatta äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Carpenterin säveltämää ikonista tunnusmelodiaa hyödynnetään ihan passelisti läpi leffan.

Yhteenveto: Halloween H20 on usean kehnonpuoleisen jatko-osan jälkeen yllättävänkin toimiva elokuva, nousten omissa kirjoissani Halloween-sarjan toiseksi parhaaksi osaksi. Alkuperäisestä klassikosta jäädään pahasti jälkeen, mutta Halloween H20 on silti oikein kelpo kauhuleffa. Jamie Lee Curtis palaa pätevästi Laurien rooliin, näyttäen hyvin, miten traumaattinen yö on vaikuttanut hahmoon viimeisten 20 vuoden aikana. Muu hahmokattaus ei ole järin erityinen, mutta hahmojen puolesta silti jopa jännittää hieman, eikä katsoja vain toivo heidän joutuvan Michaelin uhreiksi. Itse Michael Myers aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, etenkin kökön naamarinsa puolesta. Ohjaaja Steve Miner luottaa ajoittain turhan paljon kovaäänisiin hyppysäikyttelyihin, mutta muuten rakentaa karmivaa ilmapiiriä toimivasti. Elokuva kasvattelee hyvin menoaan, johtaen kohti tehokasta loppuhuipennusta. Ei Halloween H20 mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta se voittaa kevyesti suuren osan elokuvasarjan muista osista ja suosittelenkin sitä lämpimästi Michael Myersin faneille. Aikajanasotkun takia leffaa ennen tarvitsee nähdä vain kaksi ensimmäistä osaa sarjasta. Halloween-sarja sisältää useita erilaisia aikajatkumoita, oli kyse sitten Thorn-kulttihommista, Rob Zombien uudelleenfilmatisoinneista tai vastikään huipentuneesta uudesta trilogiasta. Omasta mielestäni parhaan kokemuksen saa, kun katsoo alkuperäisen Halloween - naamioiden yön, Halloween II - tappajan paluun ja Halloween H20:n trilogiana, unohtaen muut osat tyystin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween H20: 20 Years Later, 1998, Dimension Films, Nightfall Productions, Trancas International Films

Arvostelu: Mahtava Oz (Oz the Great and Powerful - 2013)

MAHTAVA OZ

OZ THE GREAT AND POWERFUL

Ohjaus: Sam Raimi

Pääosissa: James Franco, Mila Kunis, Michelle Williams, Rachel Weisz, Zach Braff, Joey King, Tony Cox, Bill Cobbs, Abigail Spencer ja Bruce Campbell

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Oz the Great and Powerful, eli suomalaisittain Mahtava Oz pohjautuu L. Frank Baumin Ihmemaa Oz -kirjaan (The Wizard of Oz - 1900) ja se toimii esiosana vuoden 1939 elokuvalle Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz). Walt Disney halusi jo 1900-luvun alussa tehdä elokuvan Baumin kirjan pohjalta, mutta Baum myikin kirjan elokuvaoikeudet Metro-Goldwyn-Mayerille. Vasta vuonna 1954 Disney sai hankittua oikeudet itselleen ja teki elokuvat Oz - ihmeiden maailma (Return to Oz - 1985) ja Muppettien Ihmemaa Oz (The Muppet's Wizard of Oz - 2005). 2000-luvulla Mitchell Kapner ryhtyi suunnittelemaan esiosatarinaa Ihmemaa Ozille ja sai tuottaja Joe Rothin innostumaan ideasta. Vuonna 2009 Disney päätti tehdä elokuvan Kapnerin idean pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2011 ja niiden aikana tekijät kohtasivat jatkuvia haasteita, sillä vuoden 1939 elokuvan ikonisten elementtien oikeudet kuuluivat Warner Brosille, joka ei antanut Disneylle lupaa käyttää niitä. Kierrellen ja kaarrellen filmin saatiin silti valmiiksi ja lopulta Mahtava Oz sai maailmanensi-iltansa 14. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai hieman ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen hitti. Itse kävin katsomassa Mahtavan Ozin koulukavereideni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin. Pidin filmistä ja olen tainnut katsoa sen kertaalleen uudestaan, mutta viime kerrasta on useampi vuosi aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan.

Vuonna 1905 kansasilainen huijaritaikuri Oscar Diggs joutuu pyörremyrskyn kouriin ja kun myrsky laantuu, Oscar huomaa päätyneensä taianomaiseen Oziin. Ozin väki uskoo ennustukseen, jonka mukaan suuri velho saapuu pelastamaan heidät pahalta noidalta ja he luulevat Oscarin olevan se velho.

Robert Downey Jr:n ja Johnny Deppin kieltäydyttyä roolista, James Franco valittiin näyttelemään Oscar Zoroaster Phadrig Isaac Norman Henkle Emmannuel Ambroise Diggsiä tai yleisölle ihan vain Ozia, mahtavana taikurina esiintyvää huijaria, joka päätyy elämänsä seikkailulle ihmemaahan, joka on myös nimeltään Oz. Yritän arvosteluissani antaa näyttelijöiden yksityiselämän olla vaikuttamatta mielipiteeseeni heidän roolisuorituksista. En silti elokuvan alkupäässä voinut olla miettimättä Francoon kohdistuneita ahdistelusyytöksiä, kun hänen hahmonsa yrittää kerta toisensa perään huijata naisia sänkyyn "taikatempuillaan". Tästä huolimatta Franco tekee mielestäni hyvää työtä leffassa. Hän tulkitsee oivallisesti hahmoa, joka yrittää jatkuvasti puijata tietään kohti suuruuksia, mutta joka onneksi alkaa matkansa varrella oppimaankin jotain.

     Elokuvassa nähdään myös Mila Kunis Theodora-noitana, jonka Oscar ensimmäisenä tapaa Ozissa, Rachel Weisz Evanora-noitana, joka hallitsee Smaragdikaupunkia, Tony Cox kuninkaallisena palvelijana Knuckina, sekä tuplarooleissa Zach Braff Oscarin avustajana Frankina ja siivekkäänä Finley-apinana, Joey King pyörätuolissa kulkevana tyttönä ja posliinista tehtynä nukkena, ja Michelle Williams Oscarin entisenä rakkaana Anniena ja Glinda-noitana, jota syytetään Ozin kuninkaan murhasta. Lisäksi koska kyseessä on Sam Raimin elokuva, tarkkaavaiset katsojat voivat bongata Bruce Campbellin vartijana. Braffin, Kingin ja Williamsin tuplaroolit heijastavat oivallisesti toisiaan ja auttavat Oscaria tämän kasvumatkalla. Muut näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin, mutta Mila Kunis ei ihan vakuuta leffan toisella puoliskolla, minkä vuoksi hänen merkittävästä hahmosta jää uupumaan paljon.

Odotetusti Mahtava Oz ei saavuta Ihmemaa Ozin, yhden elokuvahistorian suurimman satuklassikon taianomaisuutta, mutta se toimii varsin kelvollisena esiosana leffalle - siitä huolimatta, että lakisyistä elokuva ei saanut mainostaa itseään Ihmemaa Ozin esiosana. Warner Bros. hönki tekijöiden niskaan, mistä syystä esimerkiksi ikonisia punaisia tohveleita ei saatu käyttää, mutta muuten Mahtava Oz toistaa monia juttuja vuoden 1939 elokuvasta. Klassikon tavoin myös tässä filmissä alun Kansas-osio esitetään mustavalkoisena ja liki neliömäisessä 4:3-kuvasuhteessa, monoääniraidan kera. Vasta kun Oscar pääsee Oziin, kuva laajenee ja siihen isketään värit, ja ääni muuttuu stereoksi. Vaikkei efekti olekaan yhtä mullistava kuin alkuperäisteoksessa, on se tässäkin varsin tyylikäs tehokeino, erottaen selvästi tylsän ja arkisen harmaan tosimaailman Ozin lumoavuudesta.

Elokuvasta löytyy mainiota seikkailun henkeä ja maagisuutta. Kun Oscar pääsee Oziin, hahmon tavoin myös katsoja ihailee valloittavasti luotua ja kaunista maailmaa. Hienoina yksityiskohtina ovat mm. eläinten muotoja mukailevat kallioiden seinämät ja soittimien kaltaiset vesikasvit. Kauhuelokuvista tunnettu Sam Raimi on onnistunut myös ripottelemaan mukaan pieniä kauhuelementtejä, pitäen filmin silti perheystävällisenä fantasiana. Lapsille muutamat kohtaukset voivat olla aika hurjia. Komediaa löytyy toki myös, niin sanallista huumoria kuin hieman fyysistäkin koheltamista. Siitä huolimatta, että harmillisen heikosti toteutetut pahishahmot vesittävät hieman leffan loppupäätä, huipennuksesta on silti saatu aikaiseksi mukaansatempaava ja toimiva. Erityisesti loppupäässä elokuva käyttää aikaa asetellakseen palasia oivaltavasti paikoilleen, mistä ne löydetään Ihmemaa Ozin alusta.

Sam Raimin ohjaus on tuttuun tapaan pätevää ja hän osoittaa pystyvänsä myös koko perheelle sopiviin tarinoihin noidista ja monstereista. Mitchell Kapnerin ja David Lindsay-Abairen käsikirjoitus kaipaisi hieman tiivistämistä, minkä lisäksi heidän tekstiään vaivaa tietty esiosien ongelma. Jos katsoja on nähnyt Ihmemaa Ozin, katsoja on tätä katsoessa alusta asti tietoinen siitä, minne monet filmin kuviot tulevat johtamaan. Mahtava Oz on hyvin kuvattu elokuva. Mukana on useita hienoja lavasteita, asuja ja maskeerauksia, mutta filmin erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Pitkin leffaa on selvää, milloin kohtauksia on kuvattu taustakankaan edessä. Tietokoneilla luoduista hirviöistä ja joistakin taustoista paistaa digitaalisuus, eikä tarina harmillisesti vie niin hyvin mukanaan, että näitä visuaalisia heikkouksia ei jäisi tuijottamaan. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu efektejä ja Danny Elfmanin säveltämiä seikkailullisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Mahtava Oz on kelpo fantasiaseikkailu ja esiosa yhdelle elokuvahistorian suurimmista satuklassikoista - olematta sitä kuitenkaan ihan laillisessa mielessä. Leffa toistaa monia Ihmemaa Ozille ominaisia piirteitä alun kuvasuhde- ja värikikkailusta alkaen, mutta siitä jää myös tekijänoikeuksien takia uupumaan juttuja. Tavanomaiseen esiosien tapaan alkuperäiselokuvan nähneelle jännitystä syö etukäteistieto siitä, miten tarinan ja hahmojen on pakko lopuksi kulkea. Siitä huolimatta seikkailu vie passelisti mukanaan, tarjoten niin vauhdikasta menoa ja meininkiä, monenlaista huumoria, sekä pieniä kauhuelementtejäkin, jotka saavat takuulla perheen pienemmät katsojat jännittämään. Loppuhuipennus on menevä, joskin elokuvan kehnosti esitetty ja kirjoitettu pahis latistaa elokuvan loppupäätä roimasti. Takeltelevaa Mila Kunisia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Visuaaliselta puoleltaan leffa on parhaat päivänsä nähnyt, mutta äänimaailma Danny Elfmanin musiikkeja myöten toimii mainiosti. Mahtava Ozista löytyy paljon parantamisen varaa, eikä se millään yllä Ihmemaa Oz -klassikon tasolle, mutta se on silti varsin toimiva fantasiafilmi, jonka katsoo ihan mielellään uudelleenkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oz the Great and Powerful, 2013, Walt Disney Pictures, Roth Films

Arvostelu: The Fabelmans (2022)

THE FABELMANS

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Gabriel LaBelle, Michelle Williams, Paul Dano, Seth Rogen, Keeley Karsten, Julia Butters, Sophia Kopera, Mateo Zoryon Francis-DeFord, Robin Bartlett, Jeannie Berlin, Judd Hirsch, Sam Rechner, Oakes Fegley, Chloe East, Isabelle Kusman ja David Lynch

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fabelmans on ohjaaja Steven Spielbergin uusi elokuva, joka pohjautuu löyhästi Spielbergin omaan nuoruuteen ja elokuvauran alkuun. Jo 1990-luvun lopulla Spielberg suunnitteli "I'll Be Home" -nimellä kulkevaa elokuvaa elämästään, yhdessä siskonsa Annen kanssa. Työstäessään Münchenia (Munich - 2005) käsikirjoittaja Tony Kusherin kanssa, Spielberg kertoi elämästään ja Kusher kannusti Spielbergiä tekemään aiheesta filmin. Hän kuitenkin epäröi, pelätessään vanhempiensa reaktiota leffalle, joka kertoisi intiimisti vaikeasta perhesuhteesta. Kun Spielbergin vanhemmat menehtyivät ja koronasulut alkoivat vuonna 2020, Spielberg ja Kusher alkoivat yhdessä käsikirjoittamaan leffaa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja nyt The Fabelmans saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Koska Spielberg on yksi ehdottomista suosikkiohjaajistani, innostuin heti, kun kuulin hänen työstävän uutta elokuvaa, joka vieläpä perustuisi hänen omaan nuoruuteensa. Meninkin siis positiivisin mielin katsomaan The Fabelmansia sen lehdistönäytökseen noin puolitoista kuukautta ennen ensi-iltaa.

Kun Mitzi ja Burt Fabelman vievät poikansa Sammyn ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin tammikuisena iltana vuonna 1952, pojan maailma mullistuu ja pian elokuvista ja niiden teosta muodostuu Sammylle kaikki kaikessa.

Pääroolissa elokuviin ihastuvana Steven Spiel... ei kun siis Sammy Fabelmanina nähdään lapsena Mateo Zoryon Francis-DeFord ja teini-ikäisenä erittäin lupaava tulokas Gabriel LaBelle, jolla voi olla potentiaalinen ura edessään. Niin LaBelle kuin vielä nuorempi Francis-DeFord tulkitsevat täydellisesti roolihahmonsa ihastumista liikkuvaan kuvaan ja yhä vain suurempaa paloa selvittää elokuvien salat ja tehdä niitä itse. Moni katsoja voi varmasti tunnistaa itsensä, kun pieni Sammy näkee ensimmäistä kertaa filmin pyörähtävän käyntiin valkokankaalle heijastettuna ja suurisilmäisen pojan suu loksahtaa auki ihmetyksestä. Itsekin koin sillä hetkellä olevani vajaa parisen kymmentä vuotta nuorempi, aivan kuin elokuvat olisivat minulle täysin uusi juttu. Sammyn matkaa pienestä intoilijasta ihan oikeasti jalkaansa Hollywoodin studioiden ovien väliin tökkiväksi nuorukaiseksi on koukuttavaa seurata.

     Sammyn vanhempina, Mitzi ja Burt Fabelmanina nähdään Michelle Williams ja Paul Dano, jotka ovat myös mahtavia rooleissaan. Williams sai sekä Oscar-, että Golden Globe -ehdokkuudet suorituksellaan ja täysin ansaitusti, sillä niin mainio Williams on monisävyisen äidin osassa. Mitzi-äiti on irrottelevampi taiteilijasielu, joka ymmärtää ja kannustaa poikansa uutta elokuvaintoa. Burt-isä taas on jämäkämpi käytännön mies ja vasta aluillaan olevassa tietokonebisneksessä työskentelevä herra näkee leffat vain turhakkeena ja toivoo Sammyn pian luopuvan tästä "harrastuksestaan". Elokuvassa nähdään lisäksi myös mm. Keeley Karsten, Julia Butters ja Sophia Kopera pariskunnan tyttärinä Nataliena, Reggienä ja Lisana, sekä Seth Rogen yllättävänkin vakuuttavassa draamaroolissa Burtin kaverina Bennienä.

Kuten ounastelinkin, The Fabelmans oli aivan kuin minulle tehty elokuva. Kaksi- ja puolituntinen filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta muuten kyseessä on loistoleffa, joka puhutteli minua todella vahvasti. Se on ihana ja taianomainen rakkauskirje elokuville, joka muistuttaa, miksi rakastan tätä taiteenlajia niin palavasti. Lähtien heti avauskohtauksesta, jossa Sammy katsoo elokuvaa lumoutuneena ensimmäistä kertaa elämässään ja joka tuo helposti mieleen ihastuttavan italialaisklassikon Cinema Paradiso (Nuovo Cinema Paradiso - 1988), The Fabelmans huokuu palavaa rakkautta kaikkea elokuviin liitännäistä kohtaan. Elokuvaharrastajat eivät siis saa jättää tätä väliin. Minua onkin harmittanut, että filmi on osoittautunut maailmalla isoksi taloudelliseksi flopiksi. Toki rahat kiikutetaan teattereihin mieluiten niitä isoja blockbustereita varten, jotka näyttävät siisteimmiltä isoilla valkokankailla, eikä tällaisiin pienemmän luokan draamoihin, joita voi sujuvasti katsoa kotisohvalta, mutta kannustan erittäin lämpimästi käyttämään rahanne Spielbergiin. Hänhän kun periaatteessa synnytti koko blockbuster-konseptin.

Sen lisäksi, että on suorastaan maagista seurata Sammyn ihastumista elokuviin ja hänen yhä vain onnistuneempia yrityksiä tehdä niitä itse, The Fabelmans tarjoaa myös vahvaa perhedraamaa. Spielberg oli tosiaan epäröivä elokuvan teon suhteen, sillä hän tiesi, ettei voisi esittää perhettään täysin mairittelevassa valossa. Hän on kuitenkin onnistunut kuvaamaan hyvin ylä- ja alamäet, eikä esitä mitään mustavalkoisesti. Konfliktit ovat eheitä ja vaikeita puolia rakennellaan tehokkaasti, mutta myös onnelliset jutut ovat mukana ja elokuvan aikana pääsee nauramaankin. Perheen ulkopuoleltakin syntyy vaikeuksia, juutalaisperheen muuttaessa antisemitistiseen ympäristöön isän uuden työn perässä. Asioita käsitellään taidokkaasti usein pelkän väkevän kuvakerronnan kautta ja tuntuu siltä, että Sammyn varttuessa myös elokuva itsessään kypsenee aikuisemmaksi.

On varmaan turha edes sanoa, että The Fabelmans tuntuu Spielbergin henkilökohtaisimmalta työltä. Spielberg onkin kertonut herkistyneensä vähän väliä kyyneliin leffaa tehdessään. Herkistymistä voi tapahtua myös katsomon puolella, sillä niin vahvasti filmi vie mennessään. Spielbergin tunnelmallinen ohjaus ja yhdessä Tony Kusherin kanssa myös käsikirjoitus ovat erinomaiset. Mukana on paljon väkevää dialogia, mutta myös onnistuneita sanattomia tilanteita, joissa ohjaaja luottaa näyttelijöidensä kykyyn viestiä pelkillä katseillaankin. Spielberg välttää tyylikkäästi liiallisiin omakehuihin sortumisen, vaikka Sammy kuvataankin nuorena ja lahjakkaana visionäärin alkuna. Vaikka Sammyn tekemät lyhytelokuvat kavereiden kanssa perustuvatkin täysin Spielbergin omiin nuoruudentöihin, ei maestro täytä elokuvaa päälle-liimatuilla viittauksilla omaan legendaariseen filmografiaansa.

Kyseessä on tietty myös teknisesti taiturimaisesti kasattu teos. The Fabelmans kaipaisi hieman tiivistämistä leikkauspuolella, mutta samalla on hienoa, kuinka elokuva kulkee omalla rauhallisella painollaan eteenpäin, eikä pikakelaa tekijälleen tärkeitä juttuja pois. Elokuva on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on useita näyttäviä otoksia. Kuva, jossa lapsi-Sammy käyttää käsiään valkokankaan korvikkeena, on aivan fantastinen. Oivalla lavastuksella ja puvustuksella 1950- ja 1960-luvut herätetään upeasti henkiin. Erikoistehosteissa luotetaan kekseliäisiin käytännön efekteihin ja äänimaailma on osaavasti kasattu. Musiikeista vastaa totta kai Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tunnelmoi kauniisti melodioillaan.

Yhteenveto: The Fabelmans on mahtava rakkauskirje elokuvataiteelle ja Steven Spielbergin uran henkilökohtaisimmalta tuntuva teos. Kaksi- ja puolituntinen elokuva kaipaisi hieman tiivistämistä, mutta pääasiassa filmi vie täysin mennessään lumoavista ensiminuuteistaan lähtien. Minkä tahansa ikäinen katsoja voi kokea olevansa jälleen pieni lapsi, joka rakastuu elokuviin uudelleen ensimmäistä kertaa. On mukaansatempaavaa seurata Sammyn kehittymistä yhä vain varteenotettavammaksi elokuvantekijäksi. Fabelmanien perheen välinen draama on väkevästi rakennettua, mutta sekaan mahtuu myös ilahduttavat ja hauskatkin hetkensä. Spielberg on saanut aikaan jotain todella intiimiltä ja herkältä tuntuvaa ja elokuvaa katsoessa niin ohjaaja kuin katsojakin joutuvat pidättelemään kyyneliä. Hän luottaa tehokkaasti kuvakerrontaan ja sanattomaan viestintään. Niin Spielbergin ohjaus kuin hänen käsikirjoituksensa ovat taiturimaiset. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan hieno. The Fabelmans on suoranaista pakkokatsottavaa kaikille leffaharrastajille ja elokuvia rakastaville, sekä niitä tekeville ja niiden teosta haaveileville. Minuun filmi iski lujaa ja aionkin käydä katsomassa sen uudestaan, kun se saapuu kunnon teatterikierrokselle. Tähän mennessä elokuva onnistui voittamaan parhaan draamaelokuvan Golden Globen, enkä pistäisi pahakseni, vaikka myös parhaan elokuvan Oscar-pysti menisi samaan osoitteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fabelmans, 2022, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Amblin Partners, Reliance Entertainment

Arvostelu: Venom: Let There Be Carnage (2021)

VENOM: LET THERE BE CARNAGE

Ohjaus: Andy Serkis

Pääosissa: Tom Hardy, Woody Harrelson, Michelle Williams, Naomie Harris, Stephen Graham, Reid Scott, Peggy Lu ja Sian Webber

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Venom (2018) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen menestys, joten elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ohjaaja Ruben Fleischer ei kuitenkaan ehtinyt mukaan jatko-osaan, ollessaan kiireinen Zombieland: Double Tapin (2019) kanssa, joten hänet korvattiin Andy Serkisillä. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia ensi-iltaa on jouduttu siirtämään useampaankin otteeseen. Venom: Let There Be Carnage -nimen saanut jatko-osa ilmestyi lopulta kuun alussa maailmalla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse olin valitettavasti todella pettynyt ensimmäiseen Venom-elokuvaan, enkä siis innostunut, kun jatko-osasta ilmoitettiin. Jatko-osan traileritkaan eivät voittaneet minua puolelleen, joten menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen hyvin skeptisin tuntein.

Eddie Brock yrittää saada hallittua elämäänsä Venomin kanssa, kun vaarallinen sarjamurhaaja Cletus Kasady karkaa vankilasta, saatuaan tartunnan symbiootti Carnagesta.

Tom Hardy palaa Eddie Brockin rooliin, joka pyrkii nyt elämään avaruudesta laskeutuneen, loisen tavoin toimivan symbioottinsa Venomin kanssa. Samalla kun Eddie haluaa saada toimittajan uransa takaisin raiteilleen edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen, Venom haluaa syödä ihmisiä ja paljastaa itsensä maailmalle. Vaikken ensimmäisestä Venom-leffasta piitannutkaan, Eddien ja Venomin välinen naljaileva yhteys oli elokuvan selvästi parasta antia. Tekijätkin ovat tämän hoksanneet, sillä tätä yhteyttä korostetaan entistä enemmän. Kummallisen kaksikon välille on kirjoitettu ihan hupaisaa dialogia, erityisesti kun suurimmaksi osaksi muut eivät kuule Venomia kuin Eddie. Hardy suoriutuu roolistaan toistamiseen hyvin, vaikkakin Hardyn rautaisella tasolla tämä jää roolityönä herran heikompaan päätyyn.

     Ensimmäisen elokuvan lopputekstikohtauksessa piipahtanut Woody Harrelsonin näyttelemä sarjamurhaaja Cletus Kasady nostetaan nyt isommin esille, sillä hänestä muodostuu uusi symbioottipahis Carnage, jonka näkemistä moni fani on varmasti odottanut innolla. Valitettavasti täytyy todeta, että Carnage on aivan käsittämätön pohjanoteeraus. Sen lisäksi, ettei monsterista irtoa paljoa, Harrelson tekee yhden uransa surkeimmista roolisuorituksista. Yleensä oivallisesti velmuileva Harrelson ampuu pahasti yli ja luo lähinnä kiusallisen tyypin, jota on erittäin vaikea ottaa tosissaan.

Muutkin näyttelijät haaskataan. Michelle Williams ei saa tällä kertaa lähes mitään tekemistä Eddien ihastuksenkohteena Annena, Stephen Graham esittää puisen tylsästi etsivä Mulligania ja Naomie Harris aiheuttaa valtavaa myötähäpeää roolissaan Cletusin mielitiettynä, Frances Barrisonina, eli Shriekinä, joka pystyy kirkumaan tuhoisalla voimalla. Harrelson on jo yksinään huono osassaan, mutta Harrisin seurassa kaksikkoa käy jopa sääliksi, kun he yrittävät väkisin esittää hulluja ja vieläpä palavasti rakastuneita, ilman mitään kemiaa.

Valitettavasti skeptiset ennakko-odotukseni osoittautuivat aiheellisiksi. Venom: Let There Be Carnage on vielä ensimmäistä elokuvaa huonompi sarjakuvaleffa, jota katsoessa voi jopa tulla vihaiseksi useaan otteeseen - etenkin jos Venom ja Carnage ovat hahmoina lähellä sydäntä. Ensimmäisen elokuvan tavoin myös jatko-osa on typerryttävästi kasattu sekamelska, mitä ei auta yhtään leikkaus, jolla kesto on pakotettu vain vähän päälle puoleentoista tuntiin. Filmi painelee menemään kauhealla kiireellä, eikä siitä jää oikein mitään käteen. Marvelin kahden ikonisen mörököllin kohtaaminen ja välienselvittely tuottaa pettymyksen. On käsittämätöntä, kuinka välinpitämättömästi Sony toimii jo toistamiseen, siitä huolimatta, kuinka paljon studio sai äksyä palautetta tyytymättömiltä faneilta viimeksi.

Ihailen Andy Serkisiä suuresti. Hän on osoittanut huikeat ja hyvin erilaiset näyttelijänlahjansa esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Klonkkuna. Kuitenkin muutaman vuoden takainen Mowgli (Mowgli: Legend of the Jungle - 2018) ja nyt Venom: Let There Be Carnage osoittavat, etteivät hänen taitonsa riitä kameran taakse. Serkisin ohjaus on läpikotaisin kömpelöä. Eddien ja Venomin hilpeitä sanailuja lukuun ottamatta leffan huumori on myötähäpeällistä. Vähäinenkin jännite katoaa, sillä joko Serkis on rohkaissut Harrelsonia ja Harrisia irrottelemaan liikaa tai sitten hän ei ole rohjennut pyytämään heitä hoitamaan hommaansa maltillisesti. Tunnelma on kaikin puolin todella ailahteleva ja elokuvaan on vaikea päästä sisälle. Välillä se yrittää synkistellä, mutta lässähtää samalla korniksi ja kiusalliseksi.

Kelly Marcelin käsikirjoitus on todella hätiköiden rustattu Marcelin ja Tom Hardyn ideoiden pohjalta. Leffaa katsoessa tuntuu siltä kuin hommaa olisi kirjoitettu kuvausten ollessa jo käynnissä ja siksi lopputulos rönsyilee moneen suuntaan. Elokuva ei ole teknisiltäkään ansioilta vakuuttava. Kuvaus on vielä sujuvaa ja mukana on toimivia lavasteita ja asuja, minkä lisäksi niin Marco Beltramin musiikit kuin äänitehosteet rymistelevät miellyttävästi. Leikkaus on kuitenkin välillä aikamoista sillisalaattia, eivätkä digiefektit vakuuta. Monet tuhokohtaukset näyttävät viimeistelemättömiltä, eivätkä Venom ja varsinkaan Carnage näytä kaiken aikaa hyviltä.

Yhteenveto: Venom: Let There Be Carnage on huono supersankariräpellys, jota katsoessa harmittaa ja suututtaa, kun Marvelin mahtava hahmo haaskataan jälleen kerran kehnossa leffassa. Tom Hardy toimii osassaan Eddie Brockina, jonka outo kaveruus symbioottinsa Venomin kanssa tarjoaa paikoitellen hilpeää sanailua. Siihen kehumisen arvoiset asiat harmillisesti jäävät. Käsikirjoitus on onneton, eikä ohjaajan puikoissa toimiva Andy Serkis ole saanut sen pohjalta aikaiseksi mitään. Vähäinenkin kiinnostus tarinaan tai jännite tapahtumiin katoaa, sillä leffa on leikattu niin tökerösti. Taistelut ovat tylsää mekastusta ja varsinkin Venomin ja Carnagen lopullinen yhteenotto on pettymys. Carnage on hahmona täysi hukattu mahdollisuus, etenkin Woody Harrelsonin tehdessä yhden huonoimmista roolisuorituksistaan. Naomie Harris on myös hämmentävän huono ja yhdessä Harrelsonia ja Harrisia on jopa epämiellyttävää katsoa, varsinkin kun heidän kemiansa eivät millään kohtaa. Valitettavasti elokuva ei ole edes teknisesti vakuuttava ja erikoistehosteista näkee, että leffaa on tehty halvemmalla kuin monia muita Marvelin sarjakuviin perustuvia elokuvia. On ikävä nähdä, kuinka kaltoin ja välinpitämättömästi Sony yhä kohtelee omistamiaan Marvel-hahmoja. Venom: Let There Be Carnagesta tulee lähinnä mieleen suoraan Anttilan alelaariin DVD:llä päätyneet B-luokan monsterimähinät.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Venom: Let There Be Carnage, 2021, Sony Pictures Entertainment, Marvel Entertainment, Pascal Pictures, Tencent Pictures

Arvostelu: Suljettu saari (Shutter Island - 2010)

SULJETTU SAARI

SHUTTER ISLAND

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Mark Ruffalo, Ben Kingsley, Max von Sydow, Michelle Williams, John Caryll Lynch, Emily Mortimer, Patricia Clarkson, Ted Levine, Jackie Earle Haley ja Elias Koteas
Genre: trilleri, draama, kauhu
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16

Shutter Island, eli suomalaisittain Suljettu saari perustuu Dennis Lehanen samannimiseen kirjaan vuodelta 2003. Lehane kauppasi kirjan elokuvaoikeuksia Columbia Picturesille, mutta kun tämä ei tarttunut tarjoukseen, Lehane myi oikeudet Phoenix Picturesille. Ohjaajaksi valittiin Martin Scorsese ja päätähdeksi Leonardo DiCaprio. Kaksikko oli siihen aikaan suunnitellut elokuvaa pörssimeklari Jordan Belfortista, mutteivät saaneet rahoitusta ja päättivät tehdä Suljetun saaren - minkä jälkeen he tosin tekivät Belfortista leffan The Wolf of Wall Street (2013). Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2009, mutta leffan julkaisua päätettiin lykätä. Lopulta Suljettu saari sai maailmanensi-iltansa 13. helmikuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja yleisöltä pääasiassa positiivisen vastaanoton, vaikka leffa sai myös kritiikkiäkin. Filmi oli taloudellinen hitti - siihen aikaan Scorsesen menestynein elokuva. Itse näin Suljetun saaren muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, mutten pitänyt siitä. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä nyt Suljettu saari iski todella hyvin.

Vuonna 1954 kaksi liittovaltion sheriffiä matkaavat Shutter Islandille, Bostonin lähisaarella sijaitsevalle vankimielisairaalalle, tutkimaan kadonneen, lapsensa hukuttaneen potilaan tapausta.

Leonardo DiCaprio tähdittää tässä neljättä kertaa Martin Scorsesen elokuvaa, Gangs of New Yorkin (2002), Lentäjän (The Aviator - 2004) ja The Departedin (2006) jälkeen. DiCaprio näyttelee Teddy Danielsia, liittovaltion sheriffiä, joka lähetetään tutkimaan mystistä katoamista. Teddy on päämääräinen tyyppi, joka on selvittänyt useita tapauksia uransa aikana ja onkin varma myös tämän selvittämisestä. On mielenkiintoista seurata Teddyn ajatuksenkulkua, kun tämä yhdistelee johtolankoja toisiinsa ja alkaa hahmottamaan kokonaiskuvaa. DiCaprio on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan, ollessaan uskottava konkaritutkijana. Parhaiten DiCaprio vakuuttaa leffan tunteikkaammissa hetkissä. Teddyn työparia, sheriffi Chuck Aulea esittää Mark Ruffalo, joka on myös erittäin hyvä osassaan, vaikkei hänen hahmonsa ole läheskään yhtä mielenkiintoinen.
     Shutter Islandin vankimielisairaalan työntekijöihin kuuluvat mm. tohtori Cawley (Ben Kingsley) ja tohtori Naehring (Max von Sydow), sekä laitoksen johtaja (Ted Levine) ja apulaisjohtaja (John Carroll Lynch). Mielisairaina vankeina taas nähdään mm. Emily Mortimer ja Jackie Earle Haley, jotka hyppäävät hienosti hahmojensa hulluuteen. Kaikki näyttelijät tekevät todella hyvää työtä - etenkin Kingsley ja von Sydow, jotka huokuvat arvokkuutta tohtoreina. Levine on urallaan tottunut esittämään uhkaavia hahmoja ja tekee saman myös laitoksen johtajana.

Suljettu saari on niitä elokuvia, mitkä kannattaa katsoa kahdesti. Ensimmäisellä katselukerralla ei osaa vielä huomioida monia pieniä, mutta merkittäviä yksityiskohtia, joita ripotellaan heti ensiminuuteista alkaen aina loppuun saakka. Filmi ei todellakaan ole sitä, miltä aluksi vaikuttaisi. Kun leffan on kerran nähnyt ja ymmärtää, mistä kaikessa on todellisuudessa kyse, on toinen katselukerta hyvin erilainen. Vaikka katsojana hoksaisi asioiden todellisen laidan jo ensimmäisellä katselulla, ennen kuin se kunnolla paljastetaan, tarjoaa toinen katselukerta silti useita hetkiä, joiden aikana katsoja pohtii: "Miten ihmeessä en tajunnut tuota viimeksi?" Elokuvasta löytyy hämmentämisen jalo taito ja se on usein ovela, kertoessaan yllättävänkin moniulotteista tarinaansa. Jatkuvasti se huiputtaa yhteen suuntaan ja sitten taas toiseen, kunnes lopulta tarjoaa jotain, mikä saa monien katsojien suut loksahtamaan auki.

En todellakaan paljasta tässä arvostelussa, mikä elokuvan iso yllätys on. Ensimmäisellä katselukerralla hoksasin sen noin tunnin kohdalla ja kun sitä lopussa selitetään oikein juurta jaksaen, jottei mikään jää varmasti epäselväksi katsojalle, koin elokuvan pitävän minua tyhmänä. Olin myös sitä mieltä, ettei Suljettu saari ole lainkaan niin nerokas teos kuin se kuvittelee olevansa. Vaikka nyt toisella kerralla tiesin alusta lähtien, mistä filmissä on kyse ja olen edelleen sitä mieltä, että loppu selittää aivan liikaa, eikä jätä tarpeeksi katsojan tulkinnan varaan, arvostin filmin monia saavutuksia huomattavasti enemmän. Lopun selittely riippuukin täysin katsojasta, että kuinka hyvin se toimii ja kuinka tarpeellista katsojalle on saada tietää kaikki. Koska elokuva perustuu kirjaan, veikkaan lopun selityksen olevan hyvin suoraan siitä. Koska kirjassa ei voi näyttää asioita visuaalisesti, asiat täytyy selittää sanoin. Leffassa olisi voitu tehdä tämä hienovaraisemmin ja todellinen miinukseni elokuvalle onkin, kuinka se ei luota katsojaansa tarpeeksi. Vähemmän selittävän dialogin kanssa elokuva olisi vielä entistäkin parempi.

Jo tällaisenaan pidän Suljettua saarta nyt kuitenkin erittäin hyvänä elokuvana. Vaikka sen tapa paljastaa asiat ei ole oivaltavimmasta päästä, elokuva pitää sisällään paljon nerokkaita tilanteita, joista monet ymmärtää vasta, kun elokuvaa katsoo uudestaan. Leffan tunnelma on myös aivan mielettömän hyvin rakennettu. Alusta alkaen leffa tartuttaa katsojaan epämiellyttävän ja ahdistavan ilmapiirin. Elokuva on kaiken aikaa todella painostava. Saarelta haluaisi karkuun ennen kuin tutkinta edes alkaa, mutta samalla on aivan pakko nähdä, miten tarina etenee. Kertomus on todella vangitseva ja elokuva pitää katsojasta kiinni tiukasti lopun paljastukseen asti. Suljettu saari yhdistelee erilaisia lajityyppejä saumattomasti. Paikoitellen elokuva tuntuu vain rikosmysteeriltä ja välillä se muistuttaa jopa psykologista kauhua. Etenkin Teddyn näkemät painajaiset onnistuvat menemään ihon alle karmivuudessaan. Filmi tutkailee kiehtovasti ihmismieltä ja se onkin täysin henkilövetoinen kertomus.

Martin Scorsese osoittaa jälleen kerran lahjakkuutensa ohjaajana. Hän pitää filmiä hienosti kasassa, kuljettaa tarinaa yhä vain kiehtovammin eteenpäin ja rakentaa samalla vaikuttavaa tunnelmaa. Käsikirjoittaja Laeta Kalogridis olisi kuitenkin voinut jättää filmiin enemmän tulkinnanvaraa ja työstää dialogia, mutta muuten hänkin tekee hyvää työtä. Teknisesti Suljettu saari on upea teos ja Scorseselta kyllä löytyy silmää näyttävyydelle. Elokuva on suorastaan lumoavasti kuvattu. Se on täynnä fantastisia kamera-ajoja ja täydellisesti sommiteltuja otoksia. Tätä vielä tukee erinomainen leikkaus. Leikkaukset ovat todella tarkkoja ja vielä hienompaa on, kun tajuaa, etteivät klaffivirheet olekaan virheitä. Shutter Islandin lavasteet ovat aivan mahtavat, ja sekä niillä että taidokkaalla puvustuksella luodaan hienosti 1950-luvun ajankuva. Efektejä käytetään luovasti ja äänimaailma on loistokkaasti rakennettu aina ääniefekteistä musiikkeihin. Elokuva käyttää jo olemassa olevia sävellyksiä ja hyödyntääkin niitä erittäin vaikuttavasti, tuoden vahvan lisän tunnelmaan.

Yhteenveto: Suljettu saari on kiehtova ja koukuttava teos, mikä pitää hienosti otteessaan ja tarjoaa katsojalle ahaa-elämyksiä vielä uudelleenkatselulla. Vaikka loppuratkaisun hoksaisikin jo aikaisin ensimmäisellä katselulla, leffalla on paljon tarjottavanaan, minkä vuoksi se toimii loppuun asti. Tunnelma on rakennettu hyytävästi. Paikoitellen elokuva on lumoava, välillä mukaansatempaavan mysteerinen ja välillä taas karmiva. Martin Scorsese osaa kyllä asiansa ohjaajana, pitäen pakettia mallikkaasti kasassa. Käsikirjoitusta olisi kuitenkin voinut hioa, sillä loppuratkaisun paljastuminen ei todellakaan ole hienovarainen ja se on jopa katsojaa tyhmentävä liiallisella selittelyllään. Jos asioita jättäisi paremmin katsojan tulkinnan varaan, jäisi filmi kummittelemaan entistäkin paremmin mielessä. Leonardo DiCaprio on todella vakuuttava pääroolissa ja muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Teknisesti elokuva on huikeasti toteutettu ja se on täynnä näyttäviä otoksia. Jos mysteeriset tarinat ihmismielen tutkimisesta ja katoamistapauksen selvittämisestä kiehtovat ja pidät elokuvien aiheuttamasta ahdistuksen ja eristyksen tunteesta, kannattaa Suljettu saari katsoa. Vaikka hoksasin jo ensimmäisellä katselulla, mistä kaikessa oli oikeasti kyse, tajusin vasta toisella kerralla, kuinka hyvä elokuva oikeasti on.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shutter Island, 2010, Paramount Pictures, Phoenix Pictures, Sikelia Productions, Appian Way

Arvostelu: I Feel Pretty (2018)

I FEEL PRETTY

Ohjaus: Abby Kohn ja Marc Silverstein
Pääosissa: Amy Schumer, Rory Scovel, Michelle Williams, Aidy Bryant, Busy Phillips, Lauren Hutton, Tom Hopper, Emily Ratajkowski ja Adrian Martinez
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

I Feel Pretty on Amy Schumerin tähdittämä komedia ja Abby Kohnin ja Marc Silversteinin esikoiselokuva ohjaajina. Elokuvasta ilmoitettiin keväällä 2017 ja sen kuvaukset alkoivat samaisena kesänä. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesäkuussa 2018, mutta testiyleisöreaktioiden takia sen julkaisua päätettiin aikaistaa jo paria kuukautta aikaisemmaksi. Lopulta I Feel Pretty saikin ensi-iltansa viime huhtikuussa ja se oli pienimuotoinen menestys, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Minun oli tarkoitus mennä katsomaan leffa jo sen lehdistönäytökseen, mutta jostain syystä jätinkin sen väliin. Päätin kuitenkin katsoa sen jossain kohtaa, kun se ilmestyy vuokrattavaksi. Kun tulin joulukuussa kipeäksi, päätin hyödyntää sairaslomani katsoen elokuvia, joita en nähnyt teatterissa. Vuokrasin I Feel Prettyn Blockbusterista ja katsoin sen.

Ulkonäköpaineista kärsivä Renee kadehtii malleja ja toivoisi olevansa itsekin ihailtu ja kaunis. Eräänä päivänä Renee putoaa kuntopyörältä ja kolauttaa päänsä. Herätessään Renee luuleekin olevansa mitä kaunein ilmestys ja aloittaa itsevarmemman elämän, vaikka ulkoisesti hänessä ei ole muuttunut mikään.

Pääroolissa Renee Bennettinä nähdään koomikko Amy Schumer, joka on vasta aloittelemassa uraansa filmitähtenä. Itselleni Schumer ei ollut etukäteen tuttu muuten kuin nimeltä, joten minua kiinnosti nähdä, olisiko hänessä potentiaalia nousta televisio-ohjelmien koomikosta elokuvanäyttelijäksi. Ja vaikka Schumer pärjää ihan kelvollisesti osassaan, ei hän tee erityisen suurta vaikutusta. Tämä johtuu myös siitä, ettei hänen hahmoaan ole kirjoitettu kummoisesti. Renee on helposti samaistuttava hahmo, sillä kukapa ei olisi edes joskus kokenut itsetunto-ongelmia ja paineita omasta ulkonäöstä? Elokuva luottaa täysillä siihen, että tämä tekee hänestä myös pidettävän, mutta hahmosta on hyvin vaikea pitää, kun hän lyö päänsä ja kuvittelee olevansa maailman upein ihminen. Kun koko leffa tuntuu pyörivän sen ympärillä, että Renee kehuskelee muille ulkonäköään, tuntuu hahmo välillä jopa inhottavalta.
     Renee on töissä muotifirma Lily LeClairessa ja hän ihastelee yhtiötä johtavaa LeClairen sukua. Entinen malli Lauren Hutton sopii erittäin mainiosti arvokkaan johtaja Lily LeClairen rooliin, mutta yleensä todella hyvä Michelle Williams tekee yllättävänkin kehnon roolisuorituksen hänen lapsenlapsena, Avery LeClairena. Averylle on kirjoitettu ihan kiinnostava juonikuvio siitä, että hänen äänensä on todella kimeä, minkä takia hän pelkää, ettei häntä oteta tosissaan. Williams kuitenkin vetää tämän roolin yli, eikä valitettavasti edes sillä tavalla, että hän olisi hauska. Tom Hopper taas esittää Averyn veljeä Grantia, joka on mukana lähinnä ulkonäkönsä vuoksi. Hopper yrittää olla hurmuri, mutta vaikuttaa enemmän pökkelöltä näyttelijältä.
    Muita hahmoja elokuvassa ovat Reneen kaverit Viv (Aidy Bryant) ja Jane (Busy Phillips), jotka joutuvat seuraamaan ystävänsä uutta kummallista puuhailua, kuvaaja Ethan (Rory Scovel), jonka kanssa Reneellä tapahtuu hieman säpinää, Reneen ihailema ja kadehtima kaunotar Mallory (Emily Ratajkowski), sekä Reneen outo työkaveri Mason (Adrian Martinez). Bryant ja Phillips ovat oivat valinnat rooleihinsa, mutta paremman vaikutuksen tekee Scovel, joka tekee huvittavan roolityön miehenä, jonka Renee luulee olevan ihastunut Reneen. Ethanin tuoma häpeällisyys jaksaa hymähdyttää muuten aika pitkäveteisessä leffassa.

I Feel Pretty sisältää hyvän ajatuksen ja kiinnostavan alkuasetelman. Kuten jo totesin, kukapa ei olisi joskus ollut epävarma omasta kehostaan ja ajatellut, ettei kelpaa kenellekään sellaisena kuin on? Elokuva osoittaa hyvin, että myös median luomat unelmavartalot omaavat voivat olla epävarmoja vartalostaan, ja sisältää sanomaa siitä, että ulkokuoren ei pitäisi olla se, mikä merkitsee, vaan ihmisen sisältö määrittää kauneuden. Eipä siinä, hyviä juttujahan nämä ovat ja niillä voisi saada aikaan oikeasti ajatuksia herättävän ja arvostetun filmin. I Feel Pretty valitettavasti vain on loppujen lopuksi pelkkä ulkokuori, eikä sen sisältö oikein toimi. Kivoista ideoistaan huolimatta elokuva kompastuu todella pahasti omaan nilkkaansa ja kaatu täysillä naamalleen. Hyvien teemojen elokuvaksi I Feel Pretty sisältää erikoisen paljon lihavuuden pilkkaamista ja muotimaailman ihannoimista. Pitkään leffa tuntuu viestivän, että ylipainoiset ovat vain kömpelöitä ja hassuja, kun taas laihat ovat lähes täydellisiä kaikessa.

Elokuva kyllä tuo viestinsä sisäisestä kauneudesta esille, mutta sillä kestää käsittämättömän pitkä aika päästä itse asiaan ja silloinkin se muuttuu myötähäpeälliseksi saarnaamiseksi. Tätä ennen katsojan täytyy kärvistellä läpi yli puolitoista tuntia vitsejä ylipainoisuudesta ja kaiken aikaa ylimielisemmäksi muuttuvaa päähenkilöä. Alussa tietty näytetään, kun Renee pyörii vaatekaupoilla ja hän joutuu lähtemään tyhjin käsin, sillä ei löydä omaa kokoaan ja tämä on vielä toimivaa, sillä se on monille samaistuttava tilanne. Mutta sitten elokuva vie asioita niinkin pitkälle, että Renee hymyilee kaupassa vauvalle ja tämä alkaa parkumaan. Ja kun Renee kolauttaa päänsä ja kuvittelee olevansa kaunein olento, mitä maa päällään kantaa, itseäni lähinnä vain ärsytti ja turhautti seuraavan tunnin ajan. Kaikki pyörii vain Reneen navan ympärillä, jolloin hänestä on hyvin vaikea pitää, eivätkä hänen saavutuksensa tunnu ansaituilta. Hän kuvittelee kaikkien ympärillään olevien ihailevan häntä ja on täysin varma, että jokainen vastaan tuleva mies tekisi mitä vain saadakseen hänet.

Ainoa asia, mistä oikeasti pidin elokuvassa on, ettei siinä koskaan nähdä, millaisena Renee näkee itsensä, luullessaan itseään kaunottareksi. Tässä nostan tekijöille hattua, että he ovat malttaneet jättää tämän katsojan mielikuvituksen varaan. Muuten I Feel Pretty on erittäin heikko tekele. Sen yritykset sanoa jotain menevät täysin päin mäntyä, sen traagisemmat hetket vellovat melodramaattisuudessa ja on outoa, että tätä markkinoidaan komediana, kun leffan aikana ei saa nauraa lähes kertaakaan. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on myös aivan liian pitkä, jolloin se ei välillä tunnu etenevän lainkaan, vaan lähinnä pitkästyttää. Jotkut ovat kehuneet I Feel Prettyä feministejä voimaannuttavaksi teokseksi, mitä itse hämmästelen, sillä elokuva tuo useasti esille, että Renee tarvitsee miesten hyväksyntää ja apua.

Elokuvan ovat ohjanneet ensikertalaiskaksikko Abby Kohn ja Marc Silverstein, jotka ovat aiemmin tehneet lähinnä käsikirjoituksia. Kaksikko on kirjoittanut tämänkin ja kuten on jo voinut arvostelustani päätellä, ei heidän tekstinsä suju toivotusti. Kohn ja Silverstein ovat keksineet kelpo idean, mutta ovat hyödyntäneet sitä käsittämättömän kömpelösti. Heidän komediataitonsa ovat myös pahasti ruosteessa, eivätkä he tunnu keksivän asioita, mitkä oikeasti naurattaisivat. Sentään I Feel Pretty on oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksessa filmiä olisi voinut typistää vartilla. Lavasteet ovat hyvin toteutetut, kuten on myös puvustus mallimaailmassa. Michael Andrewsin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan pääse lainkaan esille, sillä leffa on vain täynnä jo olemassa olevia radiojumputuksia.

Yhteenveto: I Feel Pretty sisältää hyvän ja samaistuttavan pohjan, mutta elokuva ei valitettavasti osaa hyödyntää sitä ja kompastelee pahasti läpi kestonsa. Leffan on selvästi tarkoitus viestiä, ettei ulkonäöllä pitäisi olla väliä, vaan ihmisen sisällön pitäisi olla ratkaiseva tekijä, mutta kun elokuva käyttää puolitoista tuntia lihavien pilkkaamiseen, kauneuden ihannoimiseen ja päähenkilön narsistiseen käyttäytymiseen, tulee elokuvan viesti todella kömpelösti esille. Kun filmi lopussa tuo esille, mitä se yrittää sanoa, muuttuu se vain ärsyttäväksi saarnaamiseksi. Elokuva ei valitettavasti edes naurata, minkä lisäksi sen draamapuoli on paikoitellen häiritsevän melodramaattista. Ohjaaja-käsikirjoittajaduo Kohn ja Silverstein ovat tehneet todella kehnoa työtä leffan kanssa. He ovat keksineet hyvän idean, mutteivät ole osanneet käsitellä sitä lainkaan. Amy Schumer on pääosassa ihan ok, muttei hän erityisemmin vakuuta näyttelijänä eikä koomikkona. I Feel Pretty on huono filmi, enkä harmillisesti voi suositella sitä kenellekään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I Feel Pretty, 2018, Huayi Brothers Pictures, Voltage Pictures, Wonderland Sound and Vision

Yhteistyössä

Arvostelu: Venom (2018)

VENOM

Ohjaus: Ruben Fleischer
Pääosissa: Tom Hardy, Michelle Williams, Riz Ahmed, Reid Scott, Jenny Slate, Scott Haze ja Michelle Lee
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Venom perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä 1980-luvulla. Hahmo on yksi suosituimmista sarjakuvapahiksista ja monet ovat odottaneet kauan nähdäkseen hänet kunnolla valkokankailla. Jo 1997 David S. Goyer teki käsikirjoituksen Venomin omasta elokuvasta ja alkoi työstämään sitä New Line Cinema -yhtiön kanssa. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Venom nähtiin valkokankailla vasta vuoden 2007 Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:ssa, jossa hahmoa esitti Topher Grace. Gracen oli tarkoitus esittää hahmoa myös Venomin soololeffassa, mutta fanit tyrmäsivät Gracen version hahmosta niin pahasti, että suunnitelmat pistettiin jäihin. Hahmon oikeudet omistava Sony-yhtiö ei kuitenkaan halunnut luovuttaa, vaan yritti saada Venom-leffaa aikaiseksi, mutta homma ei vain tuntunut edistyvän. Vasta vuonna 2016 Avi Aradin ja Matt Tolmachin tuottamina projekti lähti tosissaan käyntiin. Tekijät ja näyttelijät palkattiin, ja kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017. Ja nyt vuotta myöhemmin Venom saa vihdoin ja viimein ensi-iltansa. Innostuin suuresti, kun kuulin, että hahmon sooloelokuva on viimeinkin tulossa ja innostukseni kasvoi, kun sain tietää, että pääosassa nähdään aivan mahtava Tom Hardy. Viime kuukausien varrella innostukseni on kuitenkin alkanut laskea, sillä viimeisimmät trailerit ja mainokset ovat näyttäneet sekavilta, eivätkä tehosteet ole vakuuttaneet. Tämän lisäksi suuren pettymyksen kaikille tuotti se, että ennakkolupailuista huolimatta kyseessä ei olisikaan raaka K16-ikärajan filmi, vaan lapsiystävällisempi K12-tekele. Meninkin hyvin ristiriitaisin tuntein katsomaan Venomin sen ensi-iltapäivänä.

Toimittaja Eddie Brock pääsee epäilyttävän Life-yhtiön jäljille, joka yrittää yhdistää ihmisiä avaruudesta löytämiinsä symbiootteihin. Kun yksi näistä symbiooteista takertuu Eddieen, hän alkaa kuulla päässään karmivan äänen ja suureksi kauhukseen pystyy muuttumaan nälkäiseksi hirviöksi, Venomiksi.

Tom Hardy näyttelee tosiaan tarinan päähahmoa, Eddie Brockia, minkä lisäksi hän on myös tehnyt Venom-hirviön äänen. Hardy on yksi 2010-luvun parhaimmista miesnäyttelijöistä ja osoittaa sen jälleen... joissain kohtauksissa. Hardyn roolisuoritus nimittäin heittelee paikoitellen hyvinkin vahvasti. Suurimmaksi osaksi hän on oikein mainio, mutta joissain kohtauksissa hän joko näyttelee todella laiskasti tai vetää homman yli. Hardy on kuitenkin itsessään niin pidettävä, että hän onnistuu saamaan katsojan pitämään Eddiestä, kun käsikirjoittajat eivät sitä jaksa tehdä. Eddie on aika kömpelösti pohjustettu hahmo, mutta Hardy tekee kaikkensa herättääkseen hänet eloon valkokankaalla. Komediapuoli ei kuitenkaan Hardylta täysin luonnistu Eddienä, mutta Venom on yllättävänkin lystikäs tapaus. Hardyn ääni sopii täydellisesti avaruuden monsterille ja hän saa luotua ilahduttavan kieron persoonan. Eddien käymät keskustelut päänsä sisällä olevan Venomin kanssa ovat ehdottomasti leffan parasta antia.
     Michelle Williams esittää Eddien rakkauden kohdetta, Annea, joka on täysin unohdettava tapaus. Williams on oiva näyttelijä, mutta hän ei kykene tuomaan tarpeeksi sisältöä hahmoonsa pelkillä lahjoillaan, jolloin Anne jää todella tylsäksi persoonaksi. Valitettavinta kuitenkin on, ettei Hardyn ja Williamsin väliltä tunnu löytyvän minkäänlaista kemiaa, mikä tekee parin yhteisistä kohtauksista vaivaannuttavaa katseltavaa.
     Yksi elokuvan isoimmista kompastuskivistä on sen pahis, Riz Ahmedin näyttelemä bisnesmies Carlton Drake, joka johtaa hämärää Life-yhtiötä. Kyseessä on itse asiassa jopa yksi surkeimmista pahiksista sarjakuvaleffoissa pitkään aikaan. Hahmo ei tunnu millään tavalla uhkaavalta ja vaikka hän osoittaakin olevansa tunteeton uhratessaan ihmisiä symbiooteille, tuntuu hänen pahuutensa jäävän siihen, kuinka helposti hän erottaa alaisiaan. Hui kamala. Joissain kohtauksissa Carltonista yritetään selvästi luoda painostavaa roistoa, mutta siinä epäonnistutaan täysin. Syy tähän on täysin pieleen mennyt roolitus. Ahmed on kyllä osaava näyttelijä, mutta tähän rooliin hän ei sovi lainkaan. Hänessä on arvokkuutta bisnesmieheksi, muttei oikeaa karismaa roistoksi.
     Elokuvassa nähdään myös Reid Scott lääkäri Danina, Jenny Slate Life-yhtiöllä työskentelevänä tohtori Skirthinä, Scott Haze jonkinlaisena palkkatappajana, Michelle Lee Eddien kodittomana kaverina, sekä Peggy Lu herttaisena kaupan myyjänä. Marvelin sarjakuvahahmoja luonut Stan Lee tekee tietysti nopean cameoroolin.

Kun sanoin, että Eddien keskustelut päänsä sisällä olevan Venomin kanssa ovat elokuvan parasta antia, tarkoitin niiden olevan elokuvan ainoaa hyvää antia. Leffasta on nimittäin äärimmäisen vaikea löytää mitään muuta hyvää sanottavaa. Venom on armoton pettymys ja yksi huonoimmista sarjakuvafilmatisoinneista pitkään aikaan. Kyseessä on Suicide Squadin (2016) kaltainen sekasotku, mikä yrittää olla ties mitä, onnistumatta olemaan mitään. Jossain taustalla kulkee kelpo ohjaajan kiinnostava visio, mutta se on lähestulkoon kadonnut kokonaan, kun studio on pistänyt näppinsä peliin. Tämä oli tosin tiedossa jo ennakkoon. Etukäteen Venomin hehkutettiin olevan synkkä ja brutaali, K16-ikärajan saava verimässäily, mutta viime hetkellä Sony-yhtiö päättikin pilkkoa leffan lapsiystävälliseksi saadakseen lisää katsojia. Muutamassa kohtaa voi selvästi huomata, että tekijät ovat yrittäneet luoda kauhumaista tunnelmaa, mutta studio onkin tullut saksien kanssa väliin, jotta ala-astelaisetkin voivat katsoa elokuvan. Joissain toimintakohtauksissa on selkeästi ollut tarkoitus roiskia verta pitkin seiniä, mutta sellaista on täysin turha odottaa lopputuloksesta. On erittäin outoa kuunnella Venomin puhetta siitä, kuinka hän haluaa syödä ihmisiä ja sitten kun monsteri vihdoin toteuttaa uhkauksensa, leffa ei voi näyttää tapahtumaa. Vielä oudompaa on, kuinka sinut hahmot ovat ihmissyönnin kanssa. Eddie kyllä kritisoi tätä, mutta ottaa asian silti oudon helposti.

Sonyn puuttuminen elokuvan väkivaltaisuuteen ei todellakaan ole ainoa syy sille, miksi Venom on jättiluokan epäonnistuminen. Leffan käsikirjoitus on nimittäin aivan kauhea. Elokuva käyttää käsittämättömän pitkän ajan, kunnes Eddie vihdoin kuulee Venomin päänsä sisällä. Ei siinä mitään, jos ensimmäiset kolme varttia oikeasti panostaisivat hahmoihinsa, mutta kun ei. Muut kun Eddie eivät voisi vähempää kiinnostaa ja Eddienkin kohdalla vain toivoo, että Venom saapuisi jo kehiin. Itse tarina on yllättävänkin pitkäveteinen, jolloin katsojana lähinnä odottelee rymistelyn alkamista. Kun Eddie vihdoin kuulee Venomin äänen päässään, alkaa syntyä pientä toivoa siitä, että leffa lähtisi vihdoin käyntiin. Tekijät ovat onneksi panostaneet hetkeen, jolloin Eddie muuttuu kunnolla Venomiksi ensimmäisen kerran ja itsekin ehdin ajatella, että nyt elokuva muuttuisi hyväksi. Mutta ei! Siinä missä elokuvan ensimmäistä puolikasta venytellään liian pitkäksi, toinen puolisko kiirehtii minkä kerkeää. Toimintarymistelyä toimintarymistelyn perään ja ennen kuin huomaakaan, on lopputaistelu jo alkanut. Ja voi pojat, kuinka käsittämättömän huono lopputaistelu onkaan! Kaksi kehnosti toteutettua digimörköä mätkimässä toisiaan turpaan parin minuutin ajan. Aivan totaalinen pohjanoteeraus!

Kyllä Venom parissa kohtaa onnistuu viihdyttämään ja se tarjoaa muutamat kelpo naurut kierolla huumorillaan, mutta nämä eivät pelasta lopputulosta. Käsikirjoittajakolmikko Pinkner, Rosenberg ja Marcel eivät saa tarinaa tuntumaan ehjältä paketilta, vaan koko homma on todella hätiköiden tehty. Kolmikko on täyttänyt elokuvan kehnoilla repliikeillä ja typeryyksillä, minkä lisäksi he eivät edes onnistu pitämään hahmoja tietynlaisina. Hahmo saattaa täysin yhtäkkiä muuttua erilaiseksi seuraavassa kohtauksessa ja Venomkin muuttuu ihmisiä hotkivasta hirviöstä mukavaksi kaveriksi noin vain. Siis miksi ihmeessä Venom alkaa yhtäkkiä välittämään suuresti Eddien ja Annen välisestä suhteesta?! Tai sitten tämä tuli mukaan Sonyn pakottamana. Sonyn toiminta saa itseni myös säälimään ohjaaja Ruben Fleischeriä. Zombielandin (2009) tekijä on mitä oivallisin valinta Venomin puikkoihin ja minua jäi harmittamaan todella paljon, ettei Fleischer päässyt toteuttamaan itseään. En lähde kritisoimaan Fleischerin työtä, sillä leffan harvat hyvät jutut ovat selvästi hänen käsialaansa ja kaikki muu taitaa tulla studiolta. Sentään Venom on hyvin kuvattu. Leikkaus on kuitenkin täysin mitä sattuu rytmityksen kanssa. Valaisu, lavasteet, maskeeraus ja ääniefektit ovat mainiosti toteutetut ja Ludwig Göransson on säveltänyt meneviä musiikkeja, mutta efektit näyttävät jo nyt vanhentuneilta. Venom on paikoitellen kökösti animoitu ja vielä huonompaa jälkeä on tehty elokuvan pahishirviön kanssa. Lopputaistelussa efektit näyttävät paikoitellen täysin viimeistelemättömiltä. Toisaalta mitä muutakaan voi odottaa muutenkin näin juosten kustusta tekeleestä?

Yhteenveto: Venom on suuri pettymys, vaikkei siltä odottaisikaan kovin paljon. Elokuvassa ja hahmossa on potentiaalia vaikka mihin, mutta studio ei ole selkeästi halunnut hyödyntää sitä, vaan on vain tehnyt tällaisen pökäleen kiireessä, jotta voi siirtyä seuraaviin elokuviin. Ohjaaja Ruben Fleischerin vision ja tyylin voi välillä huomata, mutta suurimmaksi osaksi Venom on vain täydellinen esimerkki siitä, miten käy, kun studio tulee paikalle saksien kanssa. Käsikirjoitus on armottoman kömpelö ja laiska, ja täynnä typeryyksiä. Tarina ei nappaa millään mukaansa, eikä hahmoja ole kirjoitettu kummoisesti. Ainoastaan Eddie Brock jaksaa kiinnostaa, mikä johtuu lähes täysin karismaattisesta Tom Hardysta. Eddien ja Venomin väliset keskustelut ovatkin leffan ainoaa hyvää antia. Riz Ahmed ei todellakaan sovi roistoksi, eikä edes Michelle Williams vakuuta osassaan. Leikkauksessa rytmitys heittelee todella pahasti, eikä efekteissäkään ole kehumista. Elokuva olisi näyttänyt hyvältä kymmenen vuotta sitten. Etenkin lopputaistelu on todella karmeaa katsottavaa keskeneräisten tehosteiden ja todella tylsien ratkaisujen takia. Lopputuloksena on siis aikamoinen sekasotku, mitä en vain voi suositella katsomaan. Todella toivon, että Venom floppaa lippuluukuilla, jotta Sony ottaa opikseen ja myy Marvel-hahmojen oikeudet takaisin Marvelille, minne ne kuuluvatkin. Jossain oli varmasti olemassa hyvä Venom-leffa, mutta tämä ei todellakaan ole se ja toivon, että rankempi ohjaajan versio julkaistaan joskus Blu-raylla. Lopputekstien aikana nähdään vielä pari pätkää, joista ensimmäinen pohjustaa mahdollista jatko-osaa ja toinen on aika mukava yllätys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Venom, 2018, Columbia Pictures Corporation, Sony Pictures Entertainment, Marvel Entertainment

Arvostelu: All the Money in the World (2017)

ALL THE MONEY IN THE WORLD

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Michelle Williams, Mark Wahlberg, Christopher Plummer, Charlie Plummer, Romain Duris, Marco Leonardi, Timothy Hutton ja Andrew Buchan
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

All the Money in the World perustuu John Pearsonin kirjaan "Painfully Rich: The Outrageous Fortunes and Misfortunes of the Heirs of J. Paul Getty" vuodelta 1995, joka taas pohjautuu tositapahtumiin John Paul Getty III:n kidnappauksesta. Alkuvuodesta 2017 ilmoitettiin, että ohjaaja Ridley Scott tekee kirjasta filmatisoinnin, mutta projekti nousi monien tietoisuuteen vasta syksyllä 2017, kun useat henkilöt syyttivät yhtä sen näyttelijää, Kevin Spaceya seksuaalisesta häirinnästä. Elokuva oli siinä kohtaa jo kuvattu ja sen oli tarkoitus ilmestyä seuraavassa kuussa, jolloin monet sanoivat boikotoivansa filmiä Spaceyn esiintymisen takia. Ridley Scottilla oli kuitenkin ratkaisu ongelmaan. Hän erotti Spaceyn projektista ja kuvasi Spaceyn kohtaukset uudestaan toisen näyttelijän, Christopher Plummerin kanssa. Vaikka uusintakuvaukset tapahtuivat marraskuun lopulla, elokuva ehti silti valmistua joulukuun alussa, jolloin se sai ensi-iltansa useissa maissa vielä vuoden 2017 puolella. Suomeen filmi saapui vasta tammikuun alussa 2018. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa All the Money in the Worldia sen lehdistönäytöksessä, sillä silloin itselläni oli muuta, mikä sotki elokuvasuunnitelmiani. Ajattelin katsovani leffan vasta vuokralta, mutta kun Plummer sai Oscar-ehdokkuuden roolistaan, tajusin, että minun täytyy nähdä elokuva mahdollisimman pian. Niinpä kävin tammikuun lopussa katsomassa All the Money in the Worldin tätini kanssa, tunti sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa toisen Oscar-ehdokaselokuvan, Molly's Gamen (2017).

Vuonna 1973 maailman rikkaimman miehen, J. Paul Gettyn lapsenlapsi John Paul Getty III kidnapataan ja hänestä vaaditaan 17 miljoonan dollarin lunnaita. Kun pihi Getty ei suostu maksamaan rahoja, Johnin äidin täytyy keksiä toinen tapa saada rakas poikansa takaisin.

Michelle Williams on erinomainen kidnapatun Johnin Gail-äitinä. Rooli on varmasti ollut raskas, sillä Williamsin täytyy kaiken aikaa näytellä suuresti stressaantunutta ja pahinta pelkäävää henkilöä, mutta hänen onnekseen lopputuloksena on uskottava roolisuoritus. Paikoitellen Gailin tunteet jäävät hieman etäisiksi, mutta se tuntuu johtuvan siitä, millä tavalla hahmo tuodaan esille tarinassa, eikä siitä miten Williams näyttelee. On kiinnostavaa nähdä, kuinka Gail yrittää tehdä kaikkensa ja löytää erilaisia keinoja, jotta hän saisi poikansa turvaan.
     Christopher Plummerin esittämästä miljardööri J. Paul Gettystä tulee helposti mieleen Roope Ankka... jos Roope Ankka olisi pihin lisäksi mulkvisti. Katsojana oikein inhoaa rikasta Gettyä, joka ei vaikuta ajattelevan mitään muuta kuin rahojaan. On hirveää kuunnella, kuinka hän sanoo rakastavansa kidnapattua lapsenlastaan, mutta toteaa, ettei aio maksaa senttiäkään lunnaita, sillä muuten hänen muutkin sukulaisensa siepataan ja heistä vaaditaan rahaa. Onneksi hahmosta löytyy hieman muitakin puolia, jolloin häntä ei pelkästään vihaa. Plummer on nappivalinta rooliin, mutta toisaalta minun on pakko myöntää, että olisi Kevin Spaceykin sopinut Gettyksi. Hienointa Plummerin roolisuorituksessa on se, että hänet tuotiin mukaan ihan viime hetkellä, mutta silti hän ehti sisäistää roolinsa täysin ja hoitaa homman kunniakkaasti, minkä takia Oscar-ehdokkuus on täysin ymmärrettävää.
     Mark Wahlberg näyttelee Gettylle työskentelevää ex-CIA-agentti Fletcher Chasea, joka auttaa Gailia nuorukaisen löytämisessä. Wahlberg ei ole mitä ihmeellisin näyttelijä, mutta hän on silti todella pidettävä heppu elokuvissa, jolloin häntä on yleensä ilo seurata. Vaikka tässä filmissä hän jää näyttelijänä Williamsin ja Plummerin varjoon, hän kuitenkin sopii osaansa ja on tärkeä osa kokonaisuutta. Hahmona Fletcher pääsee muutamassa kohtaa hyvin esille, etenkin loppupäässä, mutta pääasiassa Wahlberg vain kulkee muiden hahmojen mukana.
     Gailin, rikkaan Gettyn ja Fletcherin lisäksi tärkeitä hahmoja ovat tietty kidnapattu John Paul Getty III (Charlie Plummer) ja yllättäen sieppaaja Cinquanta (Romain Duris). Siepatun ja sieppaajan välille on luotu erikoinen suhde, jollaista en muista nähneeni elokuvissa aiemmin tai ainakaan kovin montaa kertaa. Kun Cinquanta juttelee kaiken aikaa Johnille kaltereiden läpi, ei hän tunnu vain ilkeältä rikolliselta, vaan oikealta henkilöltä, jolle on joskus käynyt jotain niin ikävästi, että hänen elämänsä on päätynyt sellaiseen tilanteeseen, jossa hän sieppaa ihmisiä ja vaatii heistä lunnaita. Mainiosti näyttelevä Duris tekee Cinquantasta yllättävän tykättävän hahmon, vaikkakin hänestä löytyy myös inhottavia puolia. John taas on hahmona hiljainen, eikä Charlie Plummerille tarjoudu oikein muuta tehtävää kuin esittää kärsivää. Hän on siinä kuitenkin oivallinen, minkä lisäksi hän näyttää alussa yhden kohtauksen aikana hienosti, millainen persoona John oli ennen sieppaustaan, mikä luo hahmolle hyvää kehityskaarta. Hauska fakta muuten: vaikka Charlie Plummer ja Christopher Plummer molemmat esittävät Gettyjä, eivät he sukunimestään huolimatta ole toisilleen sukua!
     Elokuvassa nähdään myös Timothy Hutton rikkaan Gettyn avustajana, Andrew Buchan rikkaan Gettyn poikana eli Johnin isänä John Paul Getty II:na, sekä Marco Leonardi yhtenä Johnin sieppaajista.

Tässä kohtaa on pakko nostaa hattua All the Money in the Worldin tekijöille. On nimittäin todella huikea saavutus, että leffa saatiin valmiiksi suunniteltuun aikaan mennessä, vaikka sitä alettiin ihan viime hetkillä kuvailemaan uudestaan. Ja kyse ei ole vain parista kohtauksesta, vaan rikkaan Gettyn rooli on niin iso, että todella monia kohtauksia on pitänyt kuvata uudestaan! Suurin kunnoitus on kuitenkin sille, ettei viime hetken isoja muutoksia huomaa lainkaan. Uusintakuvaukset on saatu leikattua leffaan mukaan aivan täydellisesti.

Harmillisesti leffa ei silti tunnu täysin kokonaiselta ja eheältä teokselta. Vaikuttava saavutus uusintakuvauksien kanssa ei yksinään takaa hyvää elokuvaa. Onneksi loppujen lopuksi All the Money in the World on hyvä elokuva - jopa todella hyvä - mutta aluksi se ei siltä vaikuta. Ensimmäiset puoli tuntia ovat aika sekavaa ja raskasta seurattavaa. Alku hyppii ajassa edestakaisin, jolloin on vaikea pysyä perässä, että missä nyt mennään. Ruutuun ilmestyy vähän väliä uusi vuosiluku, jolloin yrittää muistella, onko tässä ajassa käyty vielä? Alkupäätä on myös raskasta katsoa sen ankean värimaailman takia, jolloin koko filmi tuntuu inhottavan luotaantyöntävältä. Onneksi elokuva ei ole kuitenkaan pelkkää eri aikakausissa käymistä ja ensimmäisen puolituntisen jälkeen tarina rauhoittuu kertomaan täysillä kidnappaustilanteesta, jolloin elokuva alkaa vähitellen nappaamaan mukaansa. Valitettavasti toinen puolituntinenkaan ei ole kovin ihmeellistä katseltavaa. Kun seurataan rikasta Gettyä, katsojaa vain ärsyttää hahmon käytös ja kun näytetään Gailin pohdiskeluja, ei filmi tunnu etenevän. Yllättäen mielenkiintoisinta ovatkin Getty nuoremman ja Cinquantan yhteiset kohtaukset.

Vasta toisen tuntinsa aikana All the Money in the World lähtee oikeasti käyntiin. Elokuvassa alkaa tapahtumaan oikeasti kiinnostavia ja ennen kaikkea jännittäviä asioita, jolloin leffan taso paranee huomattavasti. Filmi saa katsojan vihdoin välittämään siitä, että John saadaan elävänä takaisin. Pari hetkeä pääsevät jopa hieman piinaaviksi asti, minkä lisäksi mukana on ällöttävä kohta, jolloin herkimpien kannattaa pistää silmät kiinni, sillä minunkin teki pahaa katsoa sitä. Loppuhuipennuksen sisältämä jännite on erinomainen ja se sai ainakin itseni antamaan hieman anteeksi kehnommalle aloitukselle. Kokonaisuuden tasoa parantaa myös se, kun muistaa, että All the Money in the World perustuu tositapahtumiin. Loppu vetää katsojan taidokkaasti hiljaiseksi ja jättää sulattelemaan näkemäänsä loppuillaksi. Filmi onnistuu menemään pitkäveteisestä jännittäväksi parin tunnin kestonsa aikana, mikä nostaa kokonaisuuden tason juuri ja juuri todella hyväksi.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Ridley Scott, joka aikoinaan mullisti filmiteollisuutta Alien - kahdeksannella matkustajalla (Alien - 1979), Blade Runnerilla (1982) ja Gladiaattorilla (Gladiator - 2000), mutta joka on tällä vuosikymmenellä tehnyt lähinnä huteja, kuten Robin Hoodin (2010) ja Exodus: Gods and Kingsin (2014). Viime vuonna ilmestynyt Alien: Covenant (2017) oli myös pettymys, joten on hienoa nähdä Scottilta vihdoin oikeasti mainio teos. David Scarpan käsikirjoitus heittelee aluksi liian paljon tai sitten leikkaamossa kiirehdittiin liikaa. All the Money in the World on kuitenkin taidokkaasti kuvattu ja valaistu. 1970-luku on upeasti luotu lavasteiden, asujen ja taustalla kulkevien autojen kautta. Muuten elokuva on siis visuaalisesti hieno, mutta kuten jo sanoin, ankeasta värimäärittelystä en pidä lainkaan, sillä se saa filmin näyttämään aika tylsältä. Leffan äänimaailma on mainio, minkä lisäksi Daniel Pembertonin säveltämät musiikit tuovat mukaan oivaa tunnelmointia.

Yhteenveto: All the Money in the World on loppujen lopuksi erittäin hyvä elokuva, vaikkei se siltä aluksi vaikuta. Ensimmäinen puolituntinen on lähinnä erikoista säätämistä ajassa loikkimisen takia, minkä lisäksi katselukokemusta vaikeuttaa ankean tylsä värimaailma. Vasta toisen tuntinsa aikana leffa nappaa kunnolla mukaansa ja saa välittämään siitä, mitä hahmoille käy. Loppuun on saatu aikaiseksi erinomaista jännitystä, jolloin voi antaa hieman anteeksi leffan virheitä. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan todella oivallisesti, etenkin Michelle Williams stressaantuneena äitinä ja Christopher Plummer rikkaana kusipäänä. Mark Wahlberg sopii rooliinsa, muttei pääse kovin kummoisesti esille. Sen sijaan Charlie Plummer ja Romain Duris saavat luotua kiinnostavan yhteyden siepattuna ja sieppaajana. Leffan ajankuva on äärimmäisen tyylikäs ja täytyy kunnioittaa Ridley Scottia siitä, että hän kykeni pitämään homman kasassa niin, että elokuva ilmestyi sovittuun aikaan, eikä nopeasti tehtyjä uusintakuvauksia edes huomaa. Jos siis kaipaatte elämäänne hieman jännittävää draamaa ja muutamia karuja kohtia, niin käykää katsomassa All the Money in the World. Tai jos aikoinaan seurasitte sieppaustilannetta uutisista, niin on varmaan kiinnostavaa nähdä, miten se on toteutettu elokuvien maailmassa. Scott-fanit voivat poistua teatterista tyytyväisinä, sillä veteraaniohjaaja on pitkästä aikaa tehnyt oikeasti hyvän filmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
All the Money in the World, 2017, Imperative Entertainment, Panorama Films, RedRum Films, Scott Free Productions, TriStar Productions