Arvostelu: Raskaana... tai jotain (Kinda Pregnant - 2025)

RASKAANA... TAI JOTAIN

KINDA PREGNANT

Ohjaus: Tyler Spindel

Pääosissa: Amy Schumer, Jillian Bell, Will Forte, Brianne Howey, Chris Geere, Urzila Carlson, Damon Wayans Jr., Lizze Broadway ja Alex Moffat

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 13

Kinda Pregnant, eli suomalaisittain Raskaana... tai jotain on Amy Schumerin tähdittämä komediaelokuva. Julie Paiva sai idean elokuvaan ja yhdessä Schumerin kanssa hän työsti käsikirjoituksen. Netflix tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024. Raskaana... tai jotain julkaistiin Netflixissä vuotta myöhemmin, helmikuussa 2025 ja odotukseni olivat todella matalat. Leffan juonikuvaus kuulosti hölmöltä ja traileri sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni. Tulin kuitenkin kipeäksi juuri sinä päivänä, kun Raskaana... tai jotain ilmestyi Netflixin valikoimaan ja kaivatessani jotain kevyttä hömppää, päätin antaa leffalle heti mahdollisuuden.

Koko ikänsä äitiydestä haaveillut Lainy muuttuu mustasukkaiseksi, kun hänen ystävänsä Kate tulee raskaaksi. Hetken mielijohteesta Lainy hankkii itselleen tekovatsan ja alkaa levittää valhetta olevansa itsekin raskaana.

Pääroolissa aikamoisen valhevyyhdin keskelle ajautuvana Lainy Newtonina nähdään Amy Schumer, jonka stand up -juttuja en ole nähnyt, mutta joka jäi minulla mieleen todella kehnosta roolisuorituksesta muutenkin varsin mauttomassa ja epähauskassa I Feel Pretty -komediassa (2018). Nyt Raskaana... tai jotain -leffan nähneenä voin kahden elokuvan perusteella todeta, etten edes halua tutustua Schumerin komediakeikkoihin, sillä en miellä häntä hauskaksi - en sitten yhtään. Hän on itse asiassa jopa aika ärsyttävä, mitä ei yhtään auta, kuinka turhauttava hänen hahmonsa Lainy on. Lainy on ikävä kaikkia kohtaan - piirre mikä vain paisuu, kun hän aloittaa valheen raskaudestaan. Kun pilkka vähemmän yllättäen kolahtaa vääjäämättä omaan nilkkaan, on hahmoa kohtaan vaikea tuntea sääliä.

     Elokuvassa nähdään myös Jillian Bell Lainyn pitkäaikaisena ystävänä Katena, joka paljastaa olevansa raskaana ja sysääkin tiedollaan kateellisen Lainyn pimeälle polulle, Damon Wayans Jr. Lainyn poikaystävänä Davena, jonka teot merkkipäivänä ovat omiaan sekoittamaan Lainyn päätä, Brianne Howey raskaana olevana Meganina, jonka feikkimasuinen Lainy tapaa mammajoogassa, Chris Geere tämän miehenä Stevenä, Lizze Broadway vaivaannuttavan feikkinä opettajana Shirleynä, Urzila Carson opinto-ohjaaja Fallonina, sekä Will Forte mukavana Joshina, jonka Lainy tapaa eräänä päivänä kahvilassa. Eipä sivunäyttelijöissäkään ole pahemmin kehumista. Bell, Howey ja Forte jäävät aika tylsiksi, kun taas Wayans Jr. ja Broadway menevät Schumerin kanssa samaan kastiin, eli he selvästi luulevat olevansa paljon hauskempia kuin he ovatkaan. Ehdottomasti parasta ja hauskinta antia tarjoaa Carson törkyturpaisena opona.

No juu, tuota noin. En toki kuulu elokuvan kohderyhmään ja voi olla, että raskaana oleville naisille tai jo lapsen saaneille Raskaana... tai jotain voi osoittautua hauskaksi, osuvaksi ja samaistuttavaksi leffaksi, mutta minä en pitänyt näkemästäni juuri lainkaan. I Feel Prettyn tapaan tämä leffa näytti, että Amy Schumerin tähdittämistä komedioista kannattaisi pysyä mahdollisimman kaukana, sillä vastassa on vain vaivaannuttavan epähauska raina, jonka parissa puolitoista tuntia tuntuu pitkälti yli kahdelta tunnilta. Elokuvan idea on aika pöljä, mutta kenties osaavissa käsissä raskauden feikkaavasta naisesta olisi voinut saada aikaiseksi hyvän ja hauskan leffan. Raskaana... tai jotain ei sellainen kuitenkaan ole.

Lukuun ottamatta parit naurut tarjoavaa äärimmäisen epäpätevää opinto-ohjaajahahmoa, leffa saa lähinnä kieriskelemään myötähäpeässä. Oikein toteutettuna myötähäpeähuumori voi kirvoittaa makeita nauruja, mutta väärien tekijöiden toimesta myötähäpeä on yksinkertaisesti vain sellaista "mitä helvettiä tätä tehdessä on mietitty?" -kamaa. Tämän lisäksi elokuva on todella laiska, siitäkin huolimatta että Schumer revittelee kameran edessä minkä ehtii. Jo itse tarina on tylsän kaavamainen ja periaatteessa juonenkuljetuksen kaikki mutkat voi arvata jo pelkän premissin perusteella. Leffa ei edes yritä keksiä pyörää uudelleen, vaan kulkee tuttuja latuja jopa suorastaan pitkästyttävällä tavalla. Tarinan lisäksi myös monet vitsit ovat niin moneen kertaan nähtyjä, että katsoja arvaa ne jo ennalta. Kun Lainy menee mammajoogaan, katsoja voi arvata, että hän horjahtaa ja kaatuu feikkivatsansa päälle, säikäyttäen kaikki muut.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Tyler Spindel, jonka filmografiassa ei ole paljoa hurraamista, alkaen toisesta Netflix-komediasta The Wrong Missystä (2020). Spindelin luoma ilmapiiri on teennäinen, eikä hän saa näyttelijöistä irti tasaisia roolisuorituksia, jolloin näyttelijät tuntuvat esiintyvän eri elokuvissa. Kuvauksissa poppoolla on voinut olla ratkiriemukasta, mutta tämä riemu ei siirry kotisohvalle asti. Raskaana... tai jotain on sentään teknisiltä ansioiltaan ihan kelvollinen. Se on ihan hyvin kuvattu, valaistu, lavastettu, puvustettu ja äänitetty. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää hieman, vaikka jo tällaisenaan kesto onkin aika maltillinen. Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit vain vahvistavat teennäistä ilmapiiriä, oli kyse sitten tekopirteydestä tai surussa vellomisesta.

Niin ja tähän loppuun on vielä pakko mainita, että "Raskaana... tai jotain" on yksi surkeimmista suomennoksista pitkään aikaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kinda Pregnant, 2025, Netflix, Happy Madison Productions, Something Happy Productions, It's So Easy Productions, Saks Picture Company

Arvostelu: Trolls: Bändi koossa (Trolls Band Together - 2023)

TROLLS: BÄNDI KOOSSA

TROLLS BAND TOGETHER

Ohjaus: Walt Dohrn

Pääosissa: Justin Timberlake, Anna Kendrick, Eric André, Kenan Thompson, Kid Cudi, Daveed Diggs, Troye Silvan, Camila Cabello, Amy Schumer, Andrew Rannells, Zosia Mamet, Zooey Deschanel, Christopher Mintz-Plasse, Kunal Nayyar, Icona Pop ja Walt Dohrn

Genre: animaatio, musikaali, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Thomas Damin luomiin peikkonukkeihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Trolls (2016) oli taloudellinen jättimenestys, joten jatkoa oli luvassa. Korona-aikana julkaistu Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020) oli teatterikierroksellaan tappiollinen, mutta teki suuret voitot kotijulkaisun myötä, joten kolmannen leffan suunnittelu lähti heti käyntiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja nyt Trolls Band Together, eli suomalaisittain Trolls: Bändi koossa on saapunut elokuvateattereihin. Omasta mielestäni ensimmäinen Trolls on DreamWorksin huonoin leffa ja vaikka Maailmankiertue oli mielestäni siihen verrattuna parannus, jäi se todella keskinkertaiseksi tapaukseksi. Odotukseni olivat matalat kolmososaa kohtaan, mutta päätin silti käydä katsomassa sen muutamaa päivää ensi-illan jälkeen.

Risu ja Poppy lähtevät pelastamaan Risun veljiä, entisen poikabändi BroZonen jäseniä katalilta artistipyrkyrisisaruksilta, Velvetiltä ja Veetiltä, jotka aikovat varastaa heidän laulutaitonsa.

Tuttu trollipari Risu (äänenä Justin Timberlake) ja Poppy (Anna Kendrick) tekevät jälleen paluun. Risu peruuttaa taas kerran hahmokehityksessään takaisin äksyksi tyypiksi, joka käy jo kolmatta kertaa läpi samanlaista kehityskaarta rennompaan suuntaan. Poppy taas pysyy samana ilopillerinä itsenään, ilman sen kummempaa kehitystä suuntaan tai toiseen. Siinä, missä kakkosleffa keskittyi enemmän Poppyyn, kolmosleffassa Risu nousee valokeilaan, kun hän lähtee pelastamaan veljiään, jotka kuuluivat ennen poikabändi BroZoneen. Näitä veljiä ovat poppoon keulahahmo John Dory (Eric André), Clay Spruce (Daveed Diggs), Clay (Kid Cudi) ja jo vangittu Floyd (Troye Sivan). Hahmot ovat selviä vertauskuvia Risua ääninäyttelevän Timberlaken entiseen poikabändiin, NSYNCiin.

     Elokuvassa tavataan myös muita vanhoja tuttuja, sekä uusia tuttavuuksia. Bergen-pariskunta Bridget (Zooey Deschanel) ja Runko (Christopher Mintz-Plasse) ovat menossa naimisiin, kun taas Mini Timantti (Kenan Thompson) pakottaa itsensä pelastusretkelle mukaan. Vastaansa hahmot saavat Velvetin (Amy Schumer) ja Veetin (Andrew Rannells), jotka haluavat nousta maailman kuuluisimmiksi artisteiksi. Ongelmana vain on, ettei sisaruksilla ole laululahjoja lainkaan ja he ovatkin kehittäneet katalan suunnitelman varastaa BroZonen talentit. Matkansa varrella Risu ja Poppy kohtaavat myös Viva-trollin (Camila Cabello), joka johtaa omaa trollilinnoitustaan. Sivuhahmot eivät ole kaksisia, erityisesti Mini Timantin käydessä kaiken aikaa hermoille muka-hauskoilla jutuillaan. Velvet ja Veeti eivät ole kummoiset pahikset, vaikka heidän häijy suunnitelmansa onkin ihan vekkuli.

Trolls: Bändi koossa ei valitettavasti jatka kakkososa Maailmankiertueen viitoittamaa suuntaa ylöspäin, vaan ottaa tasossaan takapakkia. Tekijöiden tarkoituksena on varmaan ollut luoda kaikkien aikojen hyvän mielen elokuva, joka hakkaa katsojansa niin täyteen pirteyttä, että elokuvanäytöksestä poistuisi muikea hymy huulillaan, tanssijalka vipattaen. Itselleni jatkuva hektisyys, yliampuva energisyys, toinen toistaan villimmät tanssinumerot, sekä räjähtävien värien ja kimalteiden tulva olivat lähinnä uuvuttavaa seurattavaa. Joo, taidanhan minä olla liian vanha tällaiseen ja kohderyhmälle, eli perheen pienimmille lapsille Bändi koossa on takuulla viihdyttävä paketti. Silti minua harmittaa, että aiemmin mahtaviakin koko perheen elokuvia, kuten Shrekin (2001), Madagascarin (2005), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) tehnyt DreamWorks-yhtiö sortuu tasaisin väliajoin tekemään tällaisia audiovisuaalisia ärsykkeitä, joilla on helppo höynäyttää rahaa lapsiperheiltä.

Edellisosien tapaan myös Trolls: Bändi koossa on aikamoinen huvipuistoajelu, joka pakottaa katsojansa ahmimaan hattaraa samaan aikaan, kun roikkuu pää alaspäin ja naaman edessä oleva tykki pamauttaa sateenkaariglitteriä päin näköä viiden minuutin välein. Ähky tähän kaikkeen iskee jo puolen tunnin kohdalla, mutta leffahan vain vääntää nuppejaan isommin kohti kaakkoa edetessään. Pääasiassa koheltamisesta koostuva huumori naurattaa varmaan perheen pienempiä, kun taas aikuiset saattavat löytää jotain hupia viittauksista vanhoihin poikabändeihin. Ja siis viittauksilla tarkoitan sitä, kun yksi hahmoista pohtii esityksen epäonnistumista sanoilla "emme olleet synkassa (NSYNC), joten meillä on vain yksi suunta (One Direction) jäljellä: syrjäkadut (Backstreet Boys)!" Kaikessa hektisyydessään ja tekopirteydessäänkin leffa on aika laiska.

Tämänkin Trolls-rainan ohjauksesta vastaa Walt Dohrn, jonka rakentama yliampuva energisyys alkaa tuntua yhä enemmän väkinäiseltä. Elizabeth Tippetin käsikirjoituksesta löytyy menevä tarina, joka kuitenkin peittyy toistuvien tai olemattomien hahmokaarten, sekä hutaisten laaditun kerronnan alle. Elokuvasarjaan ei tunnuta vieläkään keksivän sen syvällisempää sanomaa kuin että "jos kaikki olisivat kivempia toisiaan kohtaan, maailma olisi kivempi paikka". Visuaalisesti Trolls: Bändi koossa näyttää ihan hyvältä, joskin sen hurja värikkyys ja kimalteen määrä voi herkästi aiheuttaa päänsärkyä. Äänimaailma on myös mahdollisimman räiskyvä. Theodore Shapiron säveltämät musiikit eivät tälläkään kertaa nouse lainkaan esille, sillä elokuva on tungettu niin täyteen eri artistien kappaleita, kuten myös uusia lauluja musikaalinumeroita varten, joista isoin tärppi on NSYNCin ensimmäinen biisi yli kahteenkymmeneen vuoteen, Better Place. Kun Maailmankiertueessa yritettiin edes hieman tuoda mukaan musiikkia eri genreistä, on tylsää, kuinka pop-painotteista tämän leffan tarjonta on.

Yhteenveto: Trolls: Bändi koossa on perheen pienimpiä viihdyttävä energiapaukku, joka ei kuitenkaan tarjoa oikein mitään kenellekään muulle. Aikuiselle sen jatkuva hektisyys ja päin näköä puskevat värikkäät ärsykkeet käyvät pian raskaaksi seurattavaksi, eikä ihme, jos teatterista poistuu päänsäryn, eikä hyvän mielen kanssa. Tarinassa olisi aineksia menevään koko perheen seikkailuun, mutta toteutus on uuvuttava jatkuvassa koheltamisessa ja mekastuksessa. Vähäiset syvyydet jäävät latteaksi peruskauraksi ja huumorikin on varsin laiskaa. Animaattorit ovat täyttäneet ruudun väriloisteella ja glitterillä, jolla yritetään harhauttaa katsojaa esimerkiksi siitä, että Risu tuntuu käyvän läpi samaa kehityskaarta uudestaan. Lopputulos on turhauttava ja elokuvaa on vaikea suositella kenellekään yli kymmenvuotiaalle. Ei siinä vielä mitään, jos leffa ei aliarvioisi lapsia näin pahasti. Elokuvan ainoa funktio tuntuu olevan se, että kun elokuvan pistää pyörimään, lapset saa puoleksitoista tunniksi pois pyörimästä jaloista. Niin ja tarjoaahan Trolls: Bändi koossa sentään NSYNC-faneille uuden kappaleen yli 20 vuoden odotuksen jälkeen. Sen toki voi kuunnella katsomatta itse elokuvaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trolls Band Together, 2023, DreamWorks Animation

Arvostelu: Bros (2022)

BROS

Ohjaus: Nicholas Stoller

Pääosissa: Billy Eichner, Luke Macfarlane, Ts Madison, Monica Raymund, Guillermo Díaz, Guy Branum, Amanda Bearse, Jim Rash, Bowen Yang, Miss Lawrence, Harvey Fierstein, Symone, Eve Lindley, Jai Rodriguez, Ben Stiller, Amy Schumer, Kenan Thompson ja Seth Meyers

Genre: komedia, romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Bros on yksi ensimmäisistä ison Hollywood-studion tekemistä homoelokuvista. Billy Eichner ryhtyi kirjoittamaan romanttista komediaa homomiehistä ja sai Universal Picturesin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2021 ja nyt Bros saa ensi-iltansa myös Suomessa. Itse kiinnostuin, kun kuulin, että vihdoin olisi tulossa romanttinen hömppäkomedia, jossa nähtäisiin seksuaalivähemmistöjä pääosissa. Kuten kuitenkin harmillisesti saattoikin odottaa, elokuva kohtasi jo ennen ilmestymistään halveksuntaa ja sen lisäksi, että leffa on jo tuomittu taloudelliseksi flopiksi, on se joutunut homofoobisten haukkujen kohteeksi. Itse kävin katsomassa Brosin Finnkinon järjestämässä mysteerinäytöksessä ja harmittelin, kun jopa kymmenen ihmistä poistui paikalta kesken leffan.

Sinkku radiojuontaja Bobby Lieber on juuri saanut pestin uuden HLBTQ+ -museon johtajana, kun hän kohtaa yökerhossa Aaron Shepardin. Miehet iskevät heti silmänsä toisiinsa, mutta voiko sitoutumisongelmaisten Bobbyn ja Aaronin suhteesta tulla mitään?

Käsikirjoittamisen ja tuottamisen lisäksi Billy Eichner näyttelee Brosissa myös pääroolia, Bobby Lieberiä. Bobby on sinkku radiojuontaja ja uusi HLBTQ+ -museon johtaja, joka ei kuitenkaan usko rakkauteen, eikä ole koskaan ollut parisuhteessa. Kaikki muuttuu, kun Bobby tapaa Luke Macfarlanen esittämän Aaron Shepardin, joka kokee myös sitoutumisongelmia ja hyppiikin mieluummin muiden pariskuntien sänkyleikkeihin mukaan kolmanneksi pyöräksi. Eichnerin ja Shepardin väliltä löytyy hyvin kemiaa ja he suoriutuvat osistaan oivallisesti, joskin Eichner on kirjoittanut Bobbysta paikoitellen todella raskaan persoonan. Kyyninen, sarkastinen ja muutenkin aika töykeä Bobby puhuu muille miten sattuu ja leffassa kestää, ennen kuin Bobby alkaa muovautua pidettävämmäksi tyypiksi.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Monica Raymund Bobbyn siskona Tinana ja Guillermo Díaz tämän miehenä Edgarina, Ts Madison, Jim Rash, Miss Lawrence, Eve Lindley ja Dot-Marie Jones HLBTQ+ -museon muina työntekijöinä, sekä Amanda Bearse Aaronin äitinä. Sivunäyttelijät toimivat hyvin rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät varsin yksiulotteisiksi. Vaikka onkin hienoa, että Eichner on saanut taivuteltua Universalin roolittamaan leffan täyteen HLBTQ+ -yhteisöön kuuluvia näyttelijöitä, heidän hahmonsa rakentuvat lähes täysin heidän seksuaalisten identiteettiensä varaan, eikä heistä löydy oikein mitään muuta.

Vaikka odotinkin Brosin näkemistä kiinnostuneena, täytyy myöntää, etten kokenut elokuvan traileria erityisen hauskaksi. Elokuvan nähtyäni voin kuitenkin ilolla todeta, että toisin kuin yleensä, tällä kertaa parhaita vitsejä ei ole pistetty jo traileriin, vaan ne on säästetty itse leffaan. Toki mukaan mahtuu trailerista tutut heikommat vitsit, mutta meno on pääasiassa lystikkäämpää kuin mainonta antoi ymmärtää. Hauskimmillaan Bros on suorastaan hulvaton ja siitä löytyy muutamia tehokkaita täsmäläppiä, jotka saavat nauramaan makeasti. Mukana on paljon vitsiä HLBTQ+ -yhteisöistä ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvista stereotypioista. Elokuva piikittelee osuvasti seksuaalivähemmistöjen asemaa elokuvahistoriassa ja kuinka monet tunnetuimmista homoelokuvista ovat enemmänkin heteroyleisölle tehtyjä, Oscar-pystejä havittelevia tragedioita. Leffoja ei nimellä mainita, mutta kun puhutaan Benedict Cumberbatchin tähdittämästä homocowboy-elokuvasta, ei vaadita mitään rakettitiedettä, jotta osaa päätellä, mistä puhutaan.

Tämä on myös yksi syy, miksi odotin elokuvan näkemistä. Vaikka joukosta löytyykin onnistujia ja Cumberbatchin tähdittämä The Power of the Dog (2021) onkin mainio, olen ollut jo pitkään kyllästynyt siihen, että homot esitetään toistuvasti vain taiteellisissa elokuvissa, joissa tarinat lähinnä vellovat draamassa. On ilahduttavaa nähdä ehta romanttinen hömppäkomedia, missä on tällä kertaa seksuaalivähemmistöjä päärooleissa. Vaikka mukana onkin ihmissuhdedraamaa, elokuva ei rakennu seksuaalivähemmistöjen kokeman syrjinnän ja kurjuuden varaan, vaan siitä löytyy aitoa iloa, riemua ja hyväksyntää. Muutamia heterohahmoja ei esitetä syrjivinä ja inhottavina, vaan lähinnä tukevina ja ymmärtävinä. Pidin myös siitä, ettei leffa paljoa pidättele itseään. Elokuvassa tuodaan esille, että homomiehet ovat erittäin seksuaalisia tapauksia ja leffa sisältääkin useita peitonheilutteluja, sekä kosolti ronskia kielenkäyttöä. Leffa yhdistääkin oivallisesti höttöistä ja siirappista romanttisuutta ja härömpää huumoria.

Elokuvasta löytyy kuitenkin ongelmansa, jotka estävät sitä nousemasta potentiaaliinsa. Kuten jo totesin, päähenkilö Bobby on erityisesti elokuvan alkupuoliskolla raskas tyyppi, josta on välillä vaikea tykätä. Sivuhenkilöt jäävät turhan yksiulotteisiksi ja toivoin, että heistä löytyisi muitakin puolia kuin pelkkä heidän seksuaalinen identiteettinsä. Se saa heidät näyttämään liian karikatyyreiltä, kun muuten filmi tuntuu sanovan, että seksuaalivähemmistöjen edustajista löytyy paljon enemmänkin. Bros on myös liian pitkä elokuva. Kestoa on likimain kaksi tuntia ja siinä on ainakin kymmenisen minuuttia tai vartti liikaa. Jos monista hahmoista ei saa tämän enempää irti, olisi pituutta voinut tiivistää ytimekkäämmäksi.

Elokuvan on ohjannut Nicholas Stoller, joka on aiemmin tehnyt mm. komediat Forgetting Sarah Marshall (2008) ja Naapurit (Neighbors - 2014). Stoller rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja pitää filmiä hyvin kasassa. Hänen ja Eichnerin työstämä käsikirjoitus voisi olla napakampi pituudeltaan ja kaksikko olisi voinut tuoda sivuhahmoihin lisää puolia. Joitakin katsojia voi myös häiritä tekstin kliseisyys ja ennalta-arvattavuus, mutta itse taas pidin siitä, kuinka tuttuja romanttisten komedioiden latuja Bros kulkee. Dialogi on usein todella hupaisaa kuunneltavaa. Leffa on hyvin kuvattu ja leikattu. Äänimaailma on toimivasti työstetty, joskin Marc Shaimanin säveltämät musiikit eivät jää mieleen.

Yhteenveto: Bros on kelpo romanttinen komedia, joka parhaimmillaan naurattaa erittäin makeasti. Elokuvasta löytyy ongelmansa, kuten paikoitellen raskas päähenkilö Bobby (jota Billy Eichner kuitenkin näyttelee hyvin), turhan yksiulotteisiksi jäävät sivuhahmot ja liian pitkä kesto, mutta muuten filmi viihdyttää erittäin passelisti. Romanttinen puoli on oivallisen höttöistä, mutta samalla elokuva uskaltaa olla varsin ronski huumorinsa suhteen. Aika lailla kaikki seksuaaliset suuntautumiset joutuvat jossain kohtaa naurun kohteeksi, mutta pilkkaa ei tehdä. Sen sijaan Hollywoodin aiemmat, palkintokalasteluun ja kurjuudessa vellomiseen syyllistyvät homoleffat joutuvat piikiteltäväksi. Bros keskittyy enemmän riemuun ja rakkauteen, ja elokuvasta jää hyvä fiilis. Tarina kulkee kliseisiä latuja, mutta eipä se haittaa. On vain hyvä, että joku iso studio on vihdoin tehnyt ehdan romanttisen komedian, jossa seksuaalivähemmistöt ovat muutakin kuin se perinteinen naispäähahmon homobestis. Suosittelenkin elokuvaa lämpimästi kaikille seksuaalivähemmistöihin kuuluville, sekä heitä tukeville. Bros on harmillisesti osoittautunut taloudelliseksi pettymykseksi maailmalla. Eichner itse on syyllistänyt heteroja, mutta itse koen ongelmaksi leffan vähäisen markkinoinnin, sekä huonon julkaisuajankohdan. Miksi ihmeessä seksuaalivähemmistöjen tähdittämä romanttinen komedia julkaistiin halloweenin aikaan, eikä ystävänpäivänä tai kesällä Priden aikaan?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bros, 2022, Universal Pictures, Apatow Productions, Stoller Global Solutions

Arvostelu: I Feel Pretty (2018)

I FEEL PRETTY

Ohjaus: Abby Kohn ja Marc Silverstein
Pääosissa: Amy Schumer, Rory Scovel, Michelle Williams, Aidy Bryant, Busy Phillips, Lauren Hutton, Tom Hopper, Emily Ratajkowski ja Adrian Martinez
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

I Feel Pretty on Amy Schumerin tähdittämä komedia ja Abby Kohnin ja Marc Silversteinin esikoiselokuva ohjaajina. Elokuvasta ilmoitettiin keväällä 2017 ja sen kuvaukset alkoivat samaisena kesänä. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesäkuussa 2018, mutta testiyleisöreaktioiden takia sen julkaisua päätettiin aikaistaa jo paria kuukautta aikaisemmaksi. Lopulta I Feel Pretty saikin ensi-iltansa viime huhtikuussa ja se oli pienimuotoinen menestys, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Minun oli tarkoitus mennä katsomaan leffa jo sen lehdistönäytökseen, mutta jostain syystä jätinkin sen väliin. Päätin kuitenkin katsoa sen jossain kohtaa, kun se ilmestyy vuokrattavaksi. Kun tulin joulukuussa kipeäksi, päätin hyödyntää sairaslomani katsoen elokuvia, joita en nähnyt teatterissa. Vuokrasin I Feel Prettyn Blockbusterista ja katsoin sen.

Ulkonäköpaineista kärsivä Renee kadehtii malleja ja toivoisi olevansa itsekin ihailtu ja kaunis. Eräänä päivänä Renee putoaa kuntopyörältä ja kolauttaa päänsä. Herätessään Renee luuleekin olevansa mitä kaunein ilmestys ja aloittaa itsevarmemman elämän, vaikka ulkoisesti hänessä ei ole muuttunut mikään.

Pääroolissa Renee Bennettinä nähdään koomikko Amy Schumer, joka on vasta aloittelemassa uraansa filmitähtenä. Itselleni Schumer ei ollut etukäteen tuttu muuten kuin nimeltä, joten minua kiinnosti nähdä, olisiko hänessä potentiaalia nousta televisio-ohjelmien koomikosta elokuvanäyttelijäksi. Ja vaikka Schumer pärjää ihan kelvollisesti osassaan, ei hän tee erityisen suurta vaikutusta. Tämä johtuu myös siitä, ettei hänen hahmoaan ole kirjoitettu kummoisesti. Renee on helposti samaistuttava hahmo, sillä kukapa ei olisi edes joskus kokenut itsetunto-ongelmia ja paineita omasta ulkonäöstä? Elokuva luottaa täysillä siihen, että tämä tekee hänestä myös pidettävän, mutta hahmosta on hyvin vaikea pitää, kun hän lyö päänsä ja kuvittelee olevansa maailman upein ihminen. Kun koko leffa tuntuu pyörivän sen ympärillä, että Renee kehuskelee muille ulkonäköään, tuntuu hahmo välillä jopa inhottavalta.
     Renee on töissä muotifirma Lily LeClairessa ja hän ihastelee yhtiötä johtavaa LeClairen sukua. Entinen malli Lauren Hutton sopii erittäin mainiosti arvokkaan johtaja Lily LeClairen rooliin, mutta yleensä todella hyvä Michelle Williams tekee yllättävänkin kehnon roolisuorituksen hänen lapsenlapsena, Avery LeClairena. Averylle on kirjoitettu ihan kiinnostava juonikuvio siitä, että hänen äänensä on todella kimeä, minkä takia hän pelkää, ettei häntä oteta tosissaan. Williams kuitenkin vetää tämän roolin yli, eikä valitettavasti edes sillä tavalla, että hän olisi hauska. Tom Hopper taas esittää Averyn veljeä Grantia, joka on mukana lähinnä ulkonäkönsä vuoksi. Hopper yrittää olla hurmuri, mutta vaikuttaa enemmän pökkelöltä näyttelijältä.
    Muita hahmoja elokuvassa ovat Reneen kaverit Viv (Aidy Bryant) ja Jane (Busy Phillips), jotka joutuvat seuraamaan ystävänsä uutta kummallista puuhailua, kuvaaja Ethan (Rory Scovel), jonka kanssa Reneellä tapahtuu hieman säpinää, Reneen ihailema ja kadehtima kaunotar Mallory (Emily Ratajkowski), sekä Reneen outo työkaveri Mason (Adrian Martinez). Bryant ja Phillips ovat oivat valinnat rooleihinsa, mutta paremman vaikutuksen tekee Scovel, joka tekee huvittavan roolityön miehenä, jonka Renee luulee olevan ihastunut Reneen. Ethanin tuoma häpeällisyys jaksaa hymähdyttää muuten aika pitkäveteisessä leffassa.

I Feel Pretty sisältää hyvän ajatuksen ja kiinnostavan alkuasetelman. Kuten jo totesin, kukapa ei olisi joskus ollut epävarma omasta kehostaan ja ajatellut, ettei kelpaa kenellekään sellaisena kuin on? Elokuva osoittaa hyvin, että myös median luomat unelmavartalot omaavat voivat olla epävarmoja vartalostaan, ja sisältää sanomaa siitä, että ulkokuoren ei pitäisi olla se, mikä merkitsee, vaan ihmisen sisältö määrittää kauneuden. Eipä siinä, hyviä juttujahan nämä ovat ja niillä voisi saada aikaan oikeasti ajatuksia herättävän ja arvostetun filmin. I Feel Pretty valitettavasti vain on loppujen lopuksi pelkkä ulkokuori, eikä sen sisältö oikein toimi. Kivoista ideoistaan huolimatta elokuva kompastuu todella pahasti omaan nilkkaansa ja kaatu täysillä naamalleen. Hyvien teemojen elokuvaksi I Feel Pretty sisältää erikoisen paljon lihavuuden pilkkaamista ja muotimaailman ihannoimista. Pitkään leffa tuntuu viestivän, että ylipainoiset ovat vain kömpelöitä ja hassuja, kun taas laihat ovat lähes täydellisiä kaikessa.

Elokuva kyllä tuo viestinsä sisäisestä kauneudesta esille, mutta sillä kestää käsittämättömän pitkä aika päästä itse asiaan ja silloinkin se muuttuu myötähäpeälliseksi saarnaamiseksi. Tätä ennen katsojan täytyy kärvistellä läpi yli puolitoista tuntia vitsejä ylipainoisuudesta ja kaiken aikaa ylimielisemmäksi muuttuvaa päähenkilöä. Alussa tietty näytetään, kun Renee pyörii vaatekaupoilla ja hän joutuu lähtemään tyhjin käsin, sillä ei löydä omaa kokoaan ja tämä on vielä toimivaa, sillä se on monille samaistuttava tilanne. Mutta sitten elokuva vie asioita niinkin pitkälle, että Renee hymyilee kaupassa vauvalle ja tämä alkaa parkumaan. Ja kun Renee kolauttaa päänsä ja kuvittelee olevansa kaunein olento, mitä maa päällään kantaa, itseäni lähinnä vain ärsytti ja turhautti seuraavan tunnin ajan. Kaikki pyörii vain Reneen navan ympärillä, jolloin hänestä on hyvin vaikea pitää, eivätkä hänen saavutuksensa tunnu ansaituilta. Hän kuvittelee kaikkien ympärillään olevien ihailevan häntä ja on täysin varma, että jokainen vastaan tuleva mies tekisi mitä vain saadakseen hänet.

Ainoa asia, mistä oikeasti pidin elokuvassa on, ettei siinä koskaan nähdä, millaisena Renee näkee itsensä, luullessaan itseään kaunottareksi. Tässä nostan tekijöille hattua, että he ovat malttaneet jättää tämän katsojan mielikuvituksen varaan. Muuten I Feel Pretty on erittäin heikko tekele. Sen yritykset sanoa jotain menevät täysin päin mäntyä, sen traagisemmat hetket vellovat melodramaattisuudessa ja on outoa, että tätä markkinoidaan komediana, kun leffan aikana ei saa nauraa lähes kertaakaan. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on myös aivan liian pitkä, jolloin se ei välillä tunnu etenevän lainkaan, vaan lähinnä pitkästyttää. Jotkut ovat kehuneet I Feel Prettyä feministejä voimaannuttavaksi teokseksi, mitä itse hämmästelen, sillä elokuva tuo useasti esille, että Renee tarvitsee miesten hyväksyntää ja apua.

Elokuvan ovat ohjanneet ensikertalaiskaksikko Abby Kohn ja Marc Silverstein, jotka ovat aiemmin tehneet lähinnä käsikirjoituksia. Kaksikko on kirjoittanut tämänkin ja kuten on jo voinut arvostelustani päätellä, ei heidän tekstinsä suju toivotusti. Kohn ja Silverstein ovat keksineet kelpo idean, mutta ovat hyödyntäneet sitä käsittämättömän kömpelösti. Heidän komediataitonsa ovat myös pahasti ruosteessa, eivätkä he tunnu keksivän asioita, mitkä oikeasti naurattaisivat. Sentään I Feel Pretty on oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksessa filmiä olisi voinut typistää vartilla. Lavasteet ovat hyvin toteutetut, kuten on myös puvustus mallimaailmassa. Michael Andrewsin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan pääse lainkaan esille, sillä leffa on vain täynnä jo olemassa olevia radiojumputuksia.

Yhteenveto: I Feel Pretty sisältää hyvän ja samaistuttavan pohjan, mutta elokuva ei valitettavasti osaa hyödyntää sitä ja kompastelee pahasti läpi kestonsa. Leffan on selvästi tarkoitus viestiä, ettei ulkonäöllä pitäisi olla väliä, vaan ihmisen sisällön pitäisi olla ratkaiseva tekijä, mutta kun elokuva käyttää puolitoista tuntia lihavien pilkkaamiseen, kauneuden ihannoimiseen ja päähenkilön narsistiseen käyttäytymiseen, tulee elokuvan viesti todella kömpelösti esille. Kun filmi lopussa tuo esille, mitä se yrittää sanoa, muuttuu se vain ärsyttäväksi saarnaamiseksi. Elokuva ei valitettavasti edes naurata, minkä lisäksi sen draamapuoli on paikoitellen häiritsevän melodramaattista. Ohjaaja-käsikirjoittajaduo Kohn ja Silverstein ovat tehneet todella kehnoa työtä leffan kanssa. He ovat keksineet hyvän idean, mutteivät ole osanneet käsitellä sitä lainkaan. Amy Schumer on pääosassa ihan ok, muttei hän erityisemmin vakuuta näyttelijänä eikä koomikkona. I Feel Pretty on huono filmi, enkä harmillisesti voi suositella sitä kenellekään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I Feel Pretty, 2018, Huayi Brothers Pictures, Voltage Pictures, Wonderland Sound and Vision

Yhteistyössä