Pääosissa: Amy Schumer, Jillian Bell, Will Forte, Brianne Howey, Chris Geere, Urzila Carlson, Damon Wayans Jr., Lizze Broadway ja Alex Moffat
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 13
Kinda Pregnant, eli suomalaisittain Raskaana... tai jotain on Amy Schumerin tähdittämä komediaelokuva. Julie Paiva sai idean elokuvaan ja yhdessä Schumerin kanssa hän työsti käsikirjoituksen. Netflix tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024. Raskaana... tai jotain julkaistiin Netflixissä vuotta myöhemmin, helmikuussa 2025 ja odotukseni olivat todella matalat. Leffan juonikuvaus kuulosti hölmöltä ja traileri sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni. Tulin kuitenkin kipeäksi juuri sinä päivänä, kun Raskaana... tai jotain ilmestyi Netflixin valikoimaan ja kaivatessani jotain kevyttä hömppää, päätin antaa leffalle heti mahdollisuuden.
Koko ikänsä äitiydestä haaveillut Lainy muuttuu mustasukkaiseksi, kun hänen ystävänsä Kate tulee raskaaksi. Hetken mielijohteesta Lainy hankkii itselleen tekovatsan ja alkaa levittää valhetta olevansa itsekin raskaana.
Pääroolissa aikamoisen valhevyyhdin keskelle ajautuvana Lainy Newtonina nähdään Amy Schumer, jonka stand up -juttuja en ole nähnyt, mutta joka jäi minulla mieleen todella kehnosta roolisuorituksesta muutenkin varsin mauttomassa ja epähauskassa I Feel Pretty -komediassa (2018). Nyt Raskaana... tai jotain -leffan nähneenä voin kahden elokuvan perusteella todeta, etten edes halua tutustua Schumerin komediakeikkoihin, sillä en miellä häntä hauskaksi - en sitten yhtään. Hän on itse asiassa jopa aika ärsyttävä, mitä ei yhtään auta, kuinka turhauttava hänen hahmonsa Lainy on. Lainy on ikävä kaikkia kohtaan - piirre mikä vain paisuu, kun hän aloittaa valheen raskaudestaan. Kun pilkka vähemmän yllättäen kolahtaa vääjäämättä omaan nilkkaan, on hahmoa kohtaan vaikea tuntea sääliä.
Elokuvassa nähdään myös Jillian Bell Lainyn pitkäaikaisena ystävänä Katena, joka paljastaa olevansa raskaana ja sysääkin tiedollaan kateellisen Lainyn pimeälle polulle, Damon Wayans Jr. Lainyn poikaystävänä Davena, jonka teot merkkipäivänä ovat omiaan sekoittamaan Lainyn päätä, Brianne Howey raskaana olevana Meganina, jonka feikkimasuinen Lainy tapaa mammajoogassa, Chris Geere tämän miehenä Stevenä, Lizze Broadway vaivaannuttavan feikkinä opettajana Shirleynä, Urzila Carson opinto-ohjaaja Fallonina, sekä Will Forte mukavana Joshina, jonka Lainy tapaa eräänä päivänä kahvilassa. Eipä sivunäyttelijöissäkään ole pahemmin kehumista. Bell, Howey ja Forte jäävät aika tylsiksi, kun taas Wayans Jr. ja Broadway menevät Schumerin kanssa samaan kastiin, eli he selvästi luulevat olevansa paljon hauskempia kuin he ovatkaan. Ehdottomasti parasta ja hauskinta antia tarjoaa Carson törkyturpaisena opona.
No juu, tuota noin. En toki kuulu elokuvan kohderyhmään ja voi olla, että raskaana oleville naisille tai jo lapsen saaneille Raskaana... tai jotain voi osoittautua hauskaksi, osuvaksi ja samaistuttavaksi leffaksi, mutta minä en pitänyt näkemästäni juuri lainkaan. I Feel Prettyn tapaan tämä leffa näytti, että Amy Schumerin tähdittämistä komedioista kannattaisi pysyä mahdollisimman kaukana, sillä vastassa on vain vaivaannuttavan epähauska raina, jonka parissa puolitoista tuntia tuntuu pitkälti yli kahdelta tunnilta. Elokuvan idea on aika pöljä, mutta kenties osaavissa käsissä raskauden feikkaavasta naisesta olisi voinut saada aikaiseksi hyvän ja hauskan leffan. Raskaana... tai jotain ei sellainen kuitenkaan ole.
Lukuun ottamatta parit naurut tarjoavaa äärimmäisen epäpätevää opinto-ohjaajahahmoa, leffa saa lähinnä kieriskelemään myötähäpeässä. Oikein toteutettuna myötähäpeähuumori voi kirvoittaa makeita nauruja, mutta väärien tekijöiden toimesta myötähäpeä on yksinkertaisesti vain sellaista "mitä helvettiä tätä tehdessä on mietitty?" -kamaa. Tämän lisäksi elokuva on todella laiska, siitäkin huolimatta että Schumer revittelee kameran edessä minkä ehtii. Jo itse tarina on tylsän kaavamainen ja periaatteessa juonenkuljetuksen kaikki mutkat voi arvata jo pelkän premissin perusteella. Leffa ei edes yritä keksiä pyörää uudelleen, vaan kulkee tuttuja latuja jopa suorastaan pitkästyttävällä tavalla. Tarinan lisäksi myös monet vitsit ovat niin moneen kertaan nähtyjä, että katsoja arvaa ne jo ennalta. Kun Lainy menee mammajoogaan, katsoja voi arvata, että hän horjahtaa ja kaatuu feikkivatsansa päälle, säikäyttäen kaikki muut.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Tyler Spindel, jonka filmografiassa ei ole paljoa hurraamista, alkaen toisesta Netflix-komediasta The Wrong Missystä (2020). Spindelin luoma ilmapiiri on teennäinen, eikä hän saa näyttelijöistä irti tasaisia roolisuorituksia, jolloin näyttelijät tuntuvat esiintyvän eri elokuvissa. Kuvauksissa poppoolla on voinut olla ratkiriemukasta, mutta tämä riemu ei siirry kotisohvalle asti. Raskaana... tai jotain on sentään teknisiltä ansioiltaan ihan kelvollinen. Se on ihan hyvin kuvattu, valaistu, lavastettu, puvustettu ja äänitetty. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää hieman, vaikka jo tällaisenaan kesto onkin aika maltillinen. Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit vain vahvistavat teennäistä ilmapiiriä, oli kyse sitten tekopirteydestä tai surussa vellomisesta.
Niin ja tähän loppuun on vielä pakko mainita, että "Raskaana... tai jotain" on yksi surkeimmista suomennoksista pitkään aikaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kinda Pregnant, 2025, Netflix, Happy Madison Productions, Something Happy Productions, It's So Easy Productions, Saks Picture Company
Ohjaus: Dean Parisot Pääosissa: Keanu Reeves, Alex Winter, Kristen Schaal, Samara Weaving, Brigette Lundy-Paine, Anthony Carrigan, Erinn Hayes, Jayma Mays, Holland Taylor, Hal Landon Jr., William Sadler, Jillian Bell, DazMann Still, Jeremiah Craft, Daniel Dorr, Sharon Gee, Patty Anne Miller ja Kid Cudi Genre: komedia, seikkailu, scifi Kesto: 1 tunti 31 minuuttia Ikäraja: 7
Keanu Reevesin ja Alex Winterin tähdittämä komediaelokuvaBillin ja Tedin uskomaton seikkailu(Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) oli menestys, joka keräsi oman vannoutuneen fanikuntansa, sekä sai jatko-osan Billin ja Tedin maailma(Bill & Ted's Bogus Journey - 1991). Kolmannen elokuvan teosta on huhuiltu jo vuosia, mutta vasta 2000-luvulla Reeves ja Winter alkoivat tosissaan suunnitella jatkavansa Billin ja Tedin seikkailuja. Pitkään studiot eivät kuitenkaan nähneet potentiaalia kolmannessa elokuvassa, kokien, että vanha fanikunta ei olisi tarpeeksi iso vastaamaan kustannuksia, eivätkä hahmot olisi tuttuja nuorelle yleisölle. Asiaa ei myöskään auttanut se, millaiseen alamäkeen Reevesin ja etenkin Winterin urat olivat vajonneet. Kuitenkin Reevesin tähdittämän toimintaelokuva John Wickin (2014) osoittautuessa jättihitiksi, studiot alkoivat kiinnostua uusista projekteista Reevesin kanssa. Niinpä Reeves ja Winter saivat vihdoin Metro-Goldwyn-Mayerin tarttumaan elokuvaansa. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2019 ja lopulta Bill & Ted Face the Music sai ensi-iltansa monissa maissa elokuussa 2020. Suomeen leffaa ei kuitenkaan tuotu, vaikka teatterit kaipasivatkin kipeästi uutuuselokuvia koronapandemian keskellä. Vasta nyt elokuva on vihdoin ja viimein julkaistu täälläkin, mutta suoraan vuokrattavana. Itse olin tiennyt Bill ja Ted -leffoista jo pidemmän aikaa, mutta päätin katsoa ne vasta viime kesänä, valmistautuakseni tulevaan kolmososaan. Minua jopa harmitti, ettei elokuva saapunut lainkaan elokuvateattereihin, mutta kun huomasin Bill & Ted Face the Musicin saapuneen vuokrattavaksi, katsoin sen välittömästi.
Yli kahden vuosikymmenenkään jälkeen William S. Preston, Esq. ja Theodore Logan eivät ole onnistuneet kirjoittamaan sitä maailman yhdistävää laulua, mitä heidän on ennustettu tekevän. Kun maailma on kohtaamassa loppunsa ja vain sillä ennustetulla laululla voi pelastaa kaiken, Billin ja Tedin täytyy lähteä aikamatkalle tulevaisuuteen ja varastaa laulu vanhemmilta itseltään.
Alex Winter ja Keanu Reeves palaavat tietysti rooleihinsa William S. Preston, Esq:nä ja Theodore Loganina, eli Billinä ja Tedinä ja voi kunpa voisinkin sanoa, että he ovat oikein excellent rooleissaan. Vuosien varrella elokuvista lähes täysin kadonnut Winter pistää kyllä innokkaasti kaikkensa peliin Billinä, mutta Reevesin touhua on aika kiusallista seurata. Tämä johtuu lähinnä siitä, että hän on siirtynyt toinen toistaan kovempiin toimintarooleihin elokuvien Myrskyn ratsastajat (Point Break - 1991), Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), The Matrix (1999) ja John Wick myötä, joten paluu uran juurille hömelön Tedin rooliin on väkisinkin outo. Vaikka Reeves on vuosien aikana useasti puhunut innokkaasti paluusta tämän leffasarjan pariin, näyttää hän itse elokuvassa siltä kuin toivoisi, ettei hänen uransa uusi nousu tyssää nyt tähän. Parhaiten Reeves ja Winter toimivat esittäessään hahmojensa huomattavasti iäkkäämpiä versioita, joihin Bill ja Ted törmäävät uudella seikkailullaan.
Elokuvassa nähdään myös Jayma Mays Billin vaimona prinsessa Joannana ja Samara Weaving heidän tyttärenään Theana, Erinn Hayes Tedin vaimona prinsessa Elizabethina ja Brigette Lundy-Paine heidän tyttärenään Billienä, Kristen Schaal aikamatkaaja Rufuksen tyttärenä Kellynä ja Holland Taylor tämän äitinä Suurena Johtajana, Anthony Carrigan Billiä ja Tediä jahtaavana tappajarobottina, sekä Jillian Bell parisuhdeterapeuttina. Hal Landon Jr. palaa rooliinsa Tedin isänä ja William Sadler nähdään tietty itse Kuolemana. Paikoitellen sivuhahmot varastavat täysin valokeilan päätähdiltä ja itse koin etenkin Carriganin näyttelemän tappajarobotin hauskemmaksi hahmoksi. Weaving ja Lundy-Paine toimivat yllättävänkin pätevästi pääkaksikon lapsina, elehtien ja puhuen täysin kuin isänsä. Molemmista löytyy samanlaista höpsöyttä ja sydäntä, sekä nuoruuden intoa kuin Reevesistä ja Winteristä kahdessa ensimmäisessä leffassa.
Bill & Ted Face the Music toimii varmasti nostalgiannälkäisille Billin ja Tedin faneille, minkä lisäksi se on oikein passeli hyvän mielen hömppä ankeaan vuoteen 2020, mutta eipä se kovin kummoinen teos ole. Vaikka leffa onkin parempi kuin vaikkapa Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014), missä yritettiin myös uudestaan parin vuosikymmenen takaista komediaa vanhentuneilla näyttelijöillä, on se silti lähinnä vain ihan kivaa viihdettä. Siinä pidetään vahvasti edellisten osien henki ja tyyli, eikä pyörää ole päätetty keksiä uudestaan. Toisaalta miksi korjata jotain, mikä ei sinänsä ole rikki, mutta tarviiko samaa kierrättää? Kasari-ysärikomedian teko 2000-luvulla johtaa kummalliseen lopputulokseen. Kovinkaan hauska leffa ei ole, mutta pöhkö seikkailu tarjoaa tyytyväisiä hymähdyksiä aina silloin tällöin. Billin ja Tedin aiempia seikkailuja lämmöllä muistelevat innostuvat takuulla, kun ensimmäisen kerran ilmakitarasoolo pärähtää käyntiin tai kun Sadlerin näkee jälleen Kuolemana.
On juuri niin Billin ja Tedin kaltainen idea, että kun päähahmot eivät keksi omassa ajassaan legendaarista kappaletta, he päättävät matkustaa tulevaisuuteen ja varastaa kappaleen siellä vanhemmilta versioiltaan, jotka ovat jo tehneet kappaleen. Nämä reissut tulevaisuuteen ovatkin aika hilpeitä ja niissä juurikin ne Billin ja Tedin vielä vanhemmat versiot saavat hymyn leviämään huulille. Samaan aikaan hahmojen tyttäret lähtevät samankaltaiselle aikamatkalle kuin päähahmot ensimmäisessä filmissään, etsimään historiallisia muusikoita, joiden kanssa tyttäret uskovat voivansa auttaa ennustetun kappaleen luonnissa. Väliin mahtuu myös tylsää parisuhdeterapiaa, mutta muuten elokuva on hyvin samanlainen kuin edelliset osat. Filmi tietty loppuu suureen konserttiin, minkä on ihan vain tarkoitus saada katsoja mukavalle tuulelle. Vuonna 2020 se on hyvä tavoite ja vaikka tekijät tavallaan onnistuvatkin siinä, on Bill & Ted Face the Music lopulta aika unohdettava tekele.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Galaxy Questista (1999) parhaiten tunnettu Dean Parisot, joka rakentaa miellyttävää tunnelmaa ja toistaa edellisten osien onnistumisia. Hienoa on, että aiemmat osat käsikirjoittanut kaksikko Chris Matheson ja Ed Solomon vastaavat myös Bill & Ted Face the Musicin tekstistä. Kaksikko pelaakin täysillä varman päälle ja luottaa nostalgian voimaan. Kuvaus on tarpeeksi hyvää ja leikkauskin passelia. Erikoistehosteet eivät todellakaan järisytä maata, mutta sopivat kelvollisesti tällaiseen hömppään. Maskeeraajia täytyy kehua lihaksikkaiden vankilakundi Billin ja Tedin ulkonäöistä, jotka ovat täysin ylilyövät, mutta silti yllättävän onnistuneet. Äänimaailma toimii ja Mark Ishamin säveltämistä musiikeista löytyy hilpeän seikkailun tuntua, sekä tietty niitä ikonisia kitarasoundeja.
Yhteenveto:Bill & Ted Face the Music on ihan kiva hyvän mielen hömppä, mikä tyydyttää takuulla nostalgiannälkäiset Billin ja Tedin fanit, mutta jättää luultavasti muut aika kylmäksi. Alex Winter ja etenkin Keanu Reeves ovat harmillisen väsähtäneet rooleissaan - kenties käytettyään kaiken energian siihen, että leffa ylipäätään saatiin tehtyä. Aika ajoin keski-ikäisten miesten (etenkin toimintastaraksi kehkeytyneen Reevesin) teinipöhköilyä on jopa kiusallista seurata. Kun Winter ja Reeves esittävät paljon iäkkäämpiä versioita Billistä ja Tedistä, tarjoavat he paremmat naurut. Erityisen hauska leffa ei kuitenkaan ole, vaan se tarjoaa lähinnä yksittäisiä positiivisia hymähdyksiä. Hömelö kasari-ysärihenki ei oikein enää toimi 2020-luvulla tehtynä. Suurimmaksi osaksi sitä katsoessa viihtyy tarpeeksi passelisti, mutta katselukokemuksen myös unohtaa pian sen päätyttyä. Jos pidit aiemmista Bill ja Ted -leffoista, kannattaa Bill & Ted Face the Music vilkaista myös. Jos et ole edes nähnyt niitä, on täysin turhaa yrittää tutustua sarjaan tämän filmin kautta.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bill & Ted Face the Music, 2020, Hammerstone Studios, Dial 9, Dugan Entertainment, Many Rivers Productions, Lakeview Entertainment, TinRes Entertainment
Ohjaus: Rob Letterman Pääosissa: Dylan Minnette, Jack Black, Odeya Rush, Ryan Lee, Amy Ryan, Jillian Bell, Halston Sage, Timothy Simons ja Amanda Lund Genre: fantasia, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 43 minuuttia Ikäraja: 12
Goosebumps perustuu R. L. Stinen samannimiseen, yli kaksisataa(!!) osaa sisältävään kirjasarjaan, joita on ilmestynyt vuodesta 1992 aina tähän päivään asti. Jo vuonna 1998 Tim Burton halusi tuottaa kirjojen pohjalta elokuvan, mutta projekti ei edennyt, sillä hän ja muut tekijät eivät osanneet päättää, minkä kirjan he sovittaisivat filmatisoinniksi. Viitisentoista vuotta myöhemmin Columbia Pictures hankki kirjasarjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään omaa leffaansa. Käsikirjoittajat keksivät, ettei heidän kannattaisi muokata yhdestä kirjasta elokuvaa, vaan he ammentaisivat materiaalia koko sarjasta. Projektin eteneminen oli kuitenkin hidasta ja jopa kirjailija Stine totesi uskovansa Goosebumps-elokuvaan, vasta kun näkee sellaisen omin silmin. Lopulta käsikirjoitus saatiin kuin saatiinkin kasaan, näyttelijät roolitettiin ja kuvaukset alkoivat keväällä 2014. Vihdoin lokakuussa 2015 Goosebumps sai ensi-iltansa ja se oli pienimuotoinen hitti, mistä monet kriitikotkin pitivät. Itse en kuitenkaan nähnyt elokuvaa, kun se ilmestyi, sillä en ole koskaan lukenut Stinen kirjoja, eivätkä mainokset saaneet leffaa näyttämään kovin kummoiselta. Olen kuitenkin näiden parin vuoden aikana pohtinut filmin vilkaisemista useaan otteeseen, mutten ole saanut aikaiseksi sitä. Kun huomasin, että elokuvan jatko-osa Goosebumps 2 (Goosebumps 2: Haunted Halloween - 2018) on saapumassa Suomeen vuokrattavaksi, päätin, että nyt olisi aika katsoa ja arvostella tämä alkuperäinen elokuva.
Kun joukko "Goosebumps"-hittikirjojen hirviöitä herää henkiin kirjojen sivuilta, kirjailija R. L. Stinen, hänen tyttärensä Hannahin, naapurinpoika Zachin ja nolon Champin täytyy löytää kaikki hirviöt ja vangita ne takaisin kirjoihinsa, ennen kuin ne tuhoavat koko kaupungin.
"Goosebumps"-kirjailija R. L. Stinen roolissa nähdään Jack Black, joka sopii erittäin hyvin erakoituneen ja vainoharhaisen taiteilijan osaan. En tiedä lainkaan, millainen persoona Stine on todellisuudessa, mutta uskoisin, että jos kenen tahansa kirjailijan kauhuluomukset heräisivät henkiin, muuttuisi hän vuosien varrella samanlaiseksi kuin tämän leffan Stine. Suurimman osan ajasta Black esittää aika lailla samaa hahmoa kuin monissa muissa elokuvissaan, mutta eipä se toisaalta haittaa, sillä Blackin hauska persoona viihdyttää lähestulkoon aina. Vaikka filmiä mainostetaankin Jack Blackin nimellä, on tarinan todellinen päähenkilö juuri kaupunkiin muuttanut Zach, jota näyttelee Netflixin "13 Reasons Why" -sarjasta (2017-) parhaiten tuttu Dylan Minnette. Olen aina pitänyt Minnetteä ihan lupaavana nuorena näyttelijänalkuna ja sama jatkuu tämänkin leffan jälkeen. Minnette on kelpo roolissaan, miksi onkin harmi, että hänen hahmonsa on laiskasti kirjoitettu. Välillä Zach säikähtää pieniäkin asioita ja joskus taas hän on rohkea sankari. Kunnon kasvutarinaa hänelle ei ole luotu, vaan hahmo vain muuttuu kohtauksen sitä vaatiessa. Tämän lisäksi Zach on hieman liian impulsiivinen persoona, joka myös luulee olevansa kaiken aikaa oikeassa, mikä tekee hänestä paikoitellen ärsyttävän. Parissa kohtaa hän esimerkiksi antaa neuvoja R. L. Stinelle ja Stinen tyttärelle, jotka tietävät varmasti enemmän hirviöistä kuin Zach. Ja Stinen tyttärestä Hannahista (Odeya Rush) puheenollen, hänkään ei ole mitä parhaiten kirjoitettu henkilö. Hahmo esitellään mysteerisenä, mutta jossain kohtaa hän alkaa vain muuttua tylsäksi sivuhahmoksi, joka tarvitsee Zachin apua selvitäkseen hurjilta monstereilta. Tätä ei yhtään auta se, ettei Rush ole kovin hyvä roolissaan. Minnette ja Black huokuvat energiaa, joten heihin verrattuna Rushin esiintyminen on hyvinkin yksitoikkoista.
Seikkailuun on tietty pitänyt kirjoittaa mukaan pakollinen komediakaveri, joka heittää huonoja vitsejä minkä kerkiää, kiljuu muka-hauskasti hirviön nähdessään ja jakaa katsojien mielipiteen siinä, onko hän huvittava vai ärsyttävä. Ryan Leen esittämä Champ pääsee kyllä lausumaan joitain hauskoja heittoja, mutta usein hän myös ärsyttää. Champ on mitä stereotyyppisin hento pieni nörttipoika, joka on ihastunut koulun kauneimpaan tyttöön (Halston Sage), mutta johon hänellä ei ole mitään mahiksia, sillä hän on äärimmäisen nolo tyyppi. Champin huonoista jutuista huolimatta Lee tekee kaikkensa hahmon kanssa, eikä ole onneksi ihan niin raivostuttava, että katsoja vain odottaisi hänen kuolemaansa. Muita hahmoja elokuvassa ovat Zachin vararehtoriäiti Gale (osaansa kelvollisesti sopiva Amy Ryan), tämän ärsyttävä sisko Lorraine (Jillian Bell, jonka haluaisi päätyvän ihmissuden kitaan), sekä mitä urpoimmat poliisit Stevens (Timothy Stevens) ja kokelas Brooks (Amanda Lund). Leffan lopussa nähdään myös oikea R. L. Stine teatterin opettajana.
Itse en ole tosiaan koskaan lukenut ainuttakaan "Goosebumps"-kirjaa, mutta pidin silti kovasti ideasta, etteivät tekijät vain tehneet yhdestä kirjasta elokuvaa, vaan tarina tapahtuu meidän maailmassamme, jossa nämä kirjat ovat hahmojen luettavissa ja näiden kirjojen sivuilta eri hirviöt pääsevät vapaaksi. Elokuva tarjoaakin erinomaisen kattauksen erilaisia mörköjä, kuten kammottavan lumimiehen, karmivan ihmissuden, friikit avaruusolennot, murhanhimoiset puutarhatontut, tappajarobotit, jättimäisen sirkan, kaikkialle leviävän lihansyöjäkasvin, sekä ties mitä muuta hauskaa. Kirjojen faneille tuttujen mörköjen bongaaminen on varmasti hauskaa puuhaa ja uskoisin, että useat kohtaukset on myös lainailtu kirjoista. Kuitenkin vaikka laaja hirviögalleria on mahtava idea, johtaa tämä myös harmillisesti siihen, etteivät möröt saa niin paljon ruutuaikaa kuin voisi toivoa. Esimerkiksi zombit, muumio ja klovni näkyvät vain taustalla, ja usealle hirviölle on varattu vain yksi kohtaus aikaa loistaa.
Vaikken ole lukenut kirjoja, joihin elokuva perustuu, on filmi aika lailla juuri sitä, mitä odotinkin sen olevan: puhdasta viihdettä monstereilla ja Jack Blackilla höystettynä, mikä pyrkii yhdistelemään huumoria kauhuelementteihin. Eikä sen toisaalta tarvitse olla mitään sen enempää. Valitettavasti tasapainottelu kahden eri genren välillä ei kuitenkaan suju yhtä luontevasti kuin voisi toivoa. Tekijät ovat selvästi halunneet tehdä filmistä mahdollisimman lapsiystävällisen, jolloin jännittäviä hetkiä kevennetään jatkuvalla läpänheitolla, mikä syö pahasti tunnelmaa. He, jotka tuntemistani ihmisistä ovat lukeneet "Goosebumpseja", ovat sanoneet kirjojen olevan aidosti jännittäviä, joten mielestäni elokuvankin pitäisi uskaltaa luoda edes pientä kauhua. Hirviöseikkailu on jo itsessään hauska idea ja mielestäni viihtyvyyden pitäisi syntyä elokuvan hengestä eikä siitä, että typerä sivuhahmo laukoo vitsejä tauotta. Champ ei kuitenkaan ole huumoripuolen isoin ongelma, vaan että mukana on muitakin todella yliampuvia komediahahmoja. Poliisikaksikko ei ole mitä toimivin lisäys ja vielä ärsyttävämpi on tarinan päämörkö, Jack Blackin ääninäyttelemä vatsastapuhujan nukke Slappy, jonka joka ikinen repliikki on mitä typerin ja laiskin vitsi, mitä tekijät ovat vain voineet keksiä.
Vitsit eivät harmillisesti ole ainoa laiska asia, mitä käsikirjoittaja Darren Lemke on mukaan tunkenut. Itse tarinankerronta on usein hyvin kömpelöä. Lemke esittelee hahmonsa tönkösti ja sitten vain heittää heidät seikkailuun ilman, että katsoja todella välittäisi heistä. Kieltämättä hän on onnistunut luomaan mukaansatempaavan vauhdikkaita kohtauksia hirviöiden kanssa, mutta monissa kohtauksissa hahmot selviävät tilanteista todella laiskojen yhteensattumien takia. Kun Lemke ei tiedä, miten hahmot voisivat pelastaa itsensä, joku muu ilmestyy viime hetkellä paikalle. Tämän lisäksi Goosebumps on täynnä hölmöjä juoniaukkoja, jotka viestivät, ettei Lemkeä erityisemmin kiinnostanut projekti. Lemke myös unohtaa joitain aloittamiaan juonikuvioita ja tarinan sääntöjä. Hän on yrittänyt saada aikaiseksi jonkinlaisia juonenkäänteitä, jotka arvaa helposti etukäteen. Viimeisessä kohtauksessa on jopa kaksi käännettä! Mitään paljastamatta sanon vain, että toisen on kai tarkoitus pohjustaa jatko-osaa, mutta se on yksi jättimäinen juoniaukko lisää. Typeryyksistään huolimatta en kuitenkaan sano, että Goosebumps olisi kehno elokuva, sillä viihdyin sen parissa oikein mukavasti. Filmissä riitti energiaa, eikä aika käynyt koskaan pitkäksi sen aikana, sillä menoa ja meininkiä ei todellakaan puutu. Sen lisäksi, että olisin halunnut nähdä hirviöitä enemmän, olisin myös kaivannut hieman lisäpituutta, jotta erilaiset aukot saataisiin korjattua. Vartti lisää elokuvan kestoon - sekä enemmän jännitettä ja vähemmän huumoria - niin kyseessä voisi olla oikeasti mainio koko perheen halloween-leffa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Letterman, joka teki aiemmin Jack Blackin kanssa seikkailuleffan Gulliverin matkat (Gulliver's Travels - 2010), mihin tästä leffasta muuten löytyy viittaus. Sekä Black että Letterman tekevät Goosebumpsin kanssa parempaa työtä, vaikkei Letterman osaa tasapainotella jännityksen ja huumorin kanssa. Letterman on kuitenkin onnistunut luomaan menevän seikkailuhengen, mikä imaisee katsojan mukaansa. Kuvaukseltaan elokuva on tyylikäs, mutta valitettavasti digitehosteista ei voi sanoa samaa. Vaikka toisaalta selkeästi digitaalisilta näyttävät möröt ymmärtää, sillä realistisemmat otukset voisivat pelottaa lapsia ja koska ne eivät kirjojen hahmoina ole muutenkaan todellisia, mutta mielestäni vuonna 2015 olisi pitänyt pystyä vähän parempaan. Digimörköjen keskellä Slappy-nukke erottuu edukseen, sillä nukke on oikeasti tehty ja ohjailtu. Lavasteet ovat oivallisesti toteutetut, minkä lisäksi on hienoa, että valaistuksessa leffasta ei oltu tehty turhan synkkää. Hautausmaakohtaus on kyllä synkkä, mutta siitä näkee selkeästi kaiken. Äänimaailma on mainiosti rakennettu hirviöiden päästämistä murahduksista aina mahtavan Danny Elfmanin säveltämiin musiikkeihin asti. Tim Burton tosiaan halusi tehdä Goosebumps-elokuvan 1990-luvulla ja hänen vakiosäveltäjänsä Elfman onnistuukin tuomaan mukaan Burton-viboja fantasiamelodioillaan.
Yhteenveto:Goosebumps on viihdyttävä koko perheelle sopiva halloween-elokuva, josta olisi pienillä viilauksilla saanut selkeästi paremman kokonaisuuden. Darren Lemken käsikirjoitus sisältää harmillisia aukkoja, minkä lisäksi hän on tehnyt usein hyvin laiskaa työtä kohtausten kanssa. Jännittävät tilanteet ratkeavat ihan liian helposti. Ja jännityksestä puheenollen elokuva toimisi huomattavasti paremmin, jos siitä olisi uskallettu tehdä jännittävämpi, eikä jokaista kohtausta latistettaisi typerällä huumorilla. Vaikka mukana on oivallisiakin vitsejä, on jokaista hyvää vitsiä kohden kaksi kehnoa. Etenkin Slappy-nuken läpänheitto on järkyttävän laiskaa. Tehosteitakin olisi voinut vielä kerran viimeistellä. Näyttelijät tekevät kuitenkin pääasiassa kelpo työtä. Jack Black hauskuuttaa kuten aina ja Dylan Minnette sopii hyvin pääosaan, vaikka hänen hahmonsa onkin paikoitellen kehnosti kirjoitettu. Huolellisemmin työstetyn käsikirjoituksen ja rohkeamman ohjauksen kanssa elokuva voisi olla oikein mainio. Jo tällaisenaan se kuitenkin viihdyttää alusta loppuun nopeatempoisella seikkailullaan. Jos siis ala-asteelta yläasteelle siirtyvät lapsenne ovat kiinnostuneita hirviöistä, sopii Goosebumps erittäin hyvin koko perheen kesken vietettävään "kauhu"-iltaan. Kirjojen fanien kannattaa vilkaista leffa, sillä on varmasti hauskaa bongailla tuttuja monstereita.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Goosebumps, 2015, Columbia Pictures, Expedition Films, LStar Capital, Original Film, Scholastic Entertainment, Sony Pictures Animation, Sony Pictures Entertainment, Village Roadshow Pictures
Ohjaus: Phil Lord ja Christopher Miller Pääosissa: Jonah Hill, Channing Tatum, Amber Stevens West, Peter Stormare, Ice Cube, Wyatt Russell, Jillian Bell, Nick Offerman, Keith Lucas, Kenneth Lucas, Jimmy Tatro, Caroline Aaron, Joe Chrest, Dave Franco ja Rob Riggle Genre: komedia, toiminta Kesto: 1 tunti 52 minuuttia Ikäraja: 12
1980-luvun televisiosarjaan perustuva 21 Jump Street (2012) oli kriitikoiden kehuma menestyskomedia, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Jatko-osan suunnittelu alkoikin heti, kun ensimmäinen leffa huomattiin hitiksi ja kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2013. Hauskan kekseliäästi nimetty 22 Jump Street sai ensi-iltansa kesällä 2014 ja se oli edeltäjänsä tapaan menestys, minkä lisäksi monet kriitikot yllättyivät todella paljon siitä, ettei laatutaso ollut pudonnut, kuten hyvien komedioiden jatko-osille tuppaa käymään. Itse en kuitenkaan nähnyt sitä elokuvateatterissa, sillä silloin en ollut vielä nähnyt edeltäjää. Katsoin 21 Jump Streetin vasta saman vuoden syksynä ja muistan, kuinka nauroin hysteerisesti ja samalla olin vihainen itselleni, etten ollut katsonut sitä aiemmin, minkä takia en voinut käydä katsomassa 22 Jump Streetia. Vuokrasinkin 22 Jump Streetin heti, kun oli mahdollista ja nauroin paljon myös sen aikana. Nykyään omistan molemmat leffat Blu-rayna ja olen katsonut ne pariin otteeseen uudestaan. Mietin jo viime vuonna, että olisin arvostellut kummatkin osat, mutten saanut aikaiseksi tehtyä sitä. Kuitenkin loppukesästä 2017 minun teki voimakkaasti mieli katsoa Jump Streetit ja samalla päätin vihdoin arvostella ne.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa 21 Jump Street!
Poliisit Schmidt ja Jenko soluttautuvat tällä kertaa collegeen, selvittääkseen kuka levittää opiskelijoille uutta huumetta. Schmidtiä näyttelee jälleen Jonah Hill ja Jenkon roolissa esiintyy yhä Channing Tatum. Kaksikko pistää taas kerran parastaan ja heidän veljellinen ystävyys välittyy vielä selkeämmin kuin edellisessä osassa. Kumpikin pääsee jälleen olemaan todella nolo ja myötähäpeää aiheuttava, jolloin katsojana pääsee nauramaan makeasti. Schmidtin ja Jenkon toilailuja on taas kerran äärimmäisen viihdyttävää seurata ja tässä leffassa painotetaan edellistä osaa enemmän, että kyttäkaksikkoleffojen pääkliseen mukaisesti heillä täytyy olla täysin erilaiset persoonat. Elokuvan aikana heidät pistetäänkin miettimään, ovatko he liian erilaiset, jotta tulisivat oikeasti kunnolla tekemisiin yhdessä? Rap-artisti Ice Cuben esittämä kapteeni Dickson on yhtä tympeä ja suuttunut kuin aiemmin - ehkä jopa enemmänkin. Hahmoa syvennetään mielenkiintoisesti leffassa ja hänestä tuodaan esille uusia puolia. Ice Cube ei vieläkään osoita, että hän olisi hyvä näyttelijä, mutta yrmyn johtajan roolissa hän onnistuu mahtavasti. Hän pääsee jälleen huutamaan ja kiroilemaan paljon, minkä lisäksi hänelle on saatu mukaan hauskoja juttuja. Collegen opiskelijahahmoja ovat taiteilijasielu Maya (Amber Stevens West), jalkapalloa pelaavat Zook (Kurt Russellin poika Wyatt) ja Rooster (Jimmy Tatro), kyyninen Mercedes (Jillian Bell), sekä kaksoset Keith ja Kenny Yang (Keith ja Kenneth Lucas). Kaksoset ovat ihan kiva lisäys, mutteivät jää erityisemmin mieleen, eivätkä he ole niin hauskoja kuin tekijät ovat luultavasti uskoneet. Jillian Bellistä taas ei ole oikein varma, onko hän vain ärsyttävä, vai löytyykö hänen tympeydestään enemmän hauskaa? Hänellä on hetkensä, mutta siihen se jää. Zook taas on oivallinen lisäys ja vaikkei Wyatt Russell ylläkään isänsä tasolle, on hän silti ihan kiva roolissaan. Nuorista paras on tässäkin leffassa taiteilijatyttö, josta löytyy hieman samaa kuin edellisen osan Mollysta, mutta joka on kuitenkin tarpeeksi erilainen hahmo. West on mainio osassaan. Elokuvassa nähdään myös pikaisesti edellisestä osasta tutut nörtit Zack (Dax Flame), Delroy (Johnny Pemberton) ja Roman (Stanley Wong), poliisipäällikkö Hardy (Nick Offerman), Schmidtin vanhemmat (Caroline Aaron ja Joe Chrest), Eric (Dave Franco) ja herra Walters (Rob Riggle). Opiskelijoiden lisäksi uusina hahmoina esitellään Peter Stormaren näyttelemä rikollispomo Haamu ja Marc Evan Jacksonin esittämä psykologi Murphy.
Siinä missä edellisessä osassa tehtiin pilkkaa uusintafilmatisointien kustannuksella, tässä vitsien kohteiksi joutuvat jatko-osat. Jo elokuvan alussa poliisipäällikkö Hardy kertoo uudistetusta Jump Street -projektista ja valittelee sitä, kuinka mielikuvituksettomat ihmiset vain yrittävät nähtyjä juttuja uudestaan ja luulevat, että isommalla budjetilla saisi paremman tuloksen, mutta eihän toinen osa koskaan onnistu. Leffassa heitetään myös nokkelasti vitsiä mahdollisesta kolmannesta osasta. 22 Jump Streetin juoni on todella lähellä edellistä osaa; vain kouluaste on noussut yliopistosta collegeen. Elokuvan aikana kuullaankin paljon vitsejä siitä, että tämä tutkimus on täysin samanlainen kuin aiempi tapaus, joka muutetaan jossain kohtaa ovelasti siihen, että yritetään uskotella sekä muille hahmoille että katsojille kyseessä olevan täysin eri tutkimus kuin viimeksi. Edellisen osan tapaan vitsit ovat suurimmaksi osaksi nerokkaita ja filmin aikana saakin nauraa useita kertoja, varsinkin jos ymmärtää teoksen itseironian. Vitsailun ansiosta katsojaa ei edes haittaa, että suurimmaksi osaksi tarina todella tuntuu siltä kuin tekijät olisivat kierrättäneet edellisen leffan juonen. Mukana on tarpeeksi paljon muutoksia ja yllätyksiä, jolloin tässäkin leffassa on oikeaa raikkautta.
22 Jump Street ei valitettavasti ole kuitenkaan yhtä hyvä kuin 21 Jump Street. Leffassa ei ole ihan samanlaista sydäntä mukana kuin edellisessä osassa ja vaikka toistavaan tarinaan on saatu erinomainen vitsi mukaan, oli tarinan toteutus parempi aiemmin. Elokuvan energiataso ei ole ihan yhtä korkealla, jolloin katsojaa ei imaista ihan samalla tavalla mukaan. Suurin harmi on kuitenkin, että edellisen filmin tarinasta on repäisty mukaan myös tylsä osio, jossa pääkaksikko pitää toisilleen mykkäkoulua, kunnes homma pitää saada ratkaistua. Tässäkään leffassa juonikuviota ei ole saatu hauskaksi, vaan se latistaa tunnelmaa jopa enemmän kuin edellisessä osassa, sillä tässä osio kestää kauemmin. Loppuhuipennuksessa on myös käynyt sama ongelma, joka piinaa useita toimintakomedioita, eli huumori tuntuu loppuvan, eikä mukana ole enää samaa iskua. Onneksi lopputekstien alussa nähtävä pätkä tarjoaa jälleen mojovat naurut. Pätkä kestää kauan ja muistan yhä, kuinka nauroin vedet silmissä katsoessani lopputekstejä ensimmäistä kertaa. Siinäkin täytyy todella ymmärtää filmin itseironia, jotta ymmärtää, miksi se on niin hulvaton. Hauskoja kohtia on muutenkin paljon, jolloin heikkoudet syövät vain yhden pisteen. 22 Jump Street tekeekin sen, mihin monet komediajatko-osat eivät kykene: se on oikein mainio elokuva. Edellisen osan tapaan ohjauksesta vastaavat jälleen Phil Lord ja Christopher Miller. Kaksikko osoittaa taas kerran, että heidän kaltaisiaan elokuvantekijöitä komediat tarvitsevat nykypäivänä ja toivon, että he tekisivät pian uuden elokuvan (23 Jump Street pliis?). Olen vahvasti sitä mieltä, että Lucasfilm teki virheen erottaessaan Lordin ja Millerin tulevasta Han Solo -leffasta (2018), sillä he olisivat varmasti saaneet aikaan hauskan scifiseikkailuelokuvan. Toisaalta yhtiö teki virheen jo siinä, kun palkkasi kaksikon, sillä jos yhtiö ei halua leffastaan hauskaa, miksi se otti mukaan ohjaajat, jotka ovat ohjanneet vain huumorivetoisia elokuvia? Käsikirjoittajina toimivat tällä kertaa Michael Bacallin lisäksi myös Oren Uziel ja Rodney Rothman, jotka ovat pääasiassa onnistuneet hommassaan. Kuvaus, valaisu, lavastus ja ääniefektit ovat taas kerran mainiosti toteutetut, mutta leikkauksessa olisi voinut hieman tiivistää tylsähköä mykkäkouluosiota. Digiefektit eivät tässäkään ole kovin ihmeelliset ja räjähdykset näyttävät tietokoneella toteutetuilta, minkä lisäksi yhdessä kohtaa finaalia voi selvästi nähdä, että homma on kuvattu taustakangasta vasten. Yhteenveto:22 Jump Street on oivallinen jatko-osa, joka naurattaa usein, mutta joka ei kuitenkaan saavuta edeltäjänsä tasoa. Tämän ja edellisen osan tarinoiden samankaltaisuudesta heitetään hauskasti vitsiä, minkä lisäksi on todella viihdyttävää seurata Schmidtin ja Jenkon kohellusta - joiden rooleissa Jonah Hill ja Channing Tatum ovat yhä loistavat - mutta mukana ei ole täysin samaa sydäntä, jolloin lopputulos ei ole yhtä hyvä. Mukaan tungettu riitaosio on liian pitkä ja sen aikana leffa ehtii hetkeksi kadottaa katsojansa, mitä ei auta se, että loppuhuipennuksesta ei huumoria löydy kovin paljoa. Onneksi lopputekstien alussa oleva pätkä naurattaa erittäin makeasti. Ohjaajakaksikko Lord ja Miller on muuten onnistunut taas kerran, enkä malta odottaa, mitä he seuraavaksi tarjoavat. Tekninen toteutus on pääasiassa onnistunut, kuten myös tunnelmakin. Jos pidit edellisestä elokuvasta, niin kannattaa katsoa myös 22 Jump Street. Jos edellinen taas ei toiminut sinulle yhtään, niin kannattaa tämäkin jättää väliin, sillä leffat ovat hyvin samanlaiset. Omasta mielestäni kummatkin ovat hyviä ja todella hauskoja elokuvia, joten todella toivon, että 23 Jump Street ilmestyisi pian. On ollut puhetta siitä, että Jump Street -leffat yhdistettäisiin Men in Black -sarjaan (1997-2012) ja seuraavaksi olisi tiedossa "MIB 23", mutten täysin usko, että sellainen onnistuisi. Voihan sitäkin tietty kokeilla, kuten myös naisten tähdittämää versiota, josta on myös ollut puhetta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
22 Jump Street, 2014, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, LStar Capital, Media Rights Capital, Original Film, Stephen J. Cannell Productions, Storyville, 75 Year Plan Productions, 33andOut Productions, JHF
Ohjaus: Lucia Aniello Pääosissa: Scarlett Johansson, Jillian Bell, Ilana Glazer, Zoë Kravitz, Kate McKinnon, Paul W. Downs, Ryan Cooper, Ty Burrell, Demi Moore ja Colton Haynes Genre: komedia Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 16 Kun ensimmäisen kerran kuulin Rough Nightista, ajattelin, että kyseessä voisi olla hauska hömppäkomedia, jonka naureskelee ainakin kerran läpi. Kuitenkin kun huomasin, että leffassa nähtäisiin Kate McKinnon, mielenkiintoni laski, sillä en voi sietää häntä. McKinnon esiintyi viime vuonnaGhostbustersissa (2016), Mastermindsissa (2016) ja Office Christmas Partyssa (2016), ja hän oli jokaisessa vielä ärsyttävämpi kuin edellisessä. Yritin kuitenkin ajatella, että ehkä leffa olisi silti ihan kelpo komedia, kunnes näin trailerin, joka näytti todella typerältä koheltamiselta. Yleensä komediaelokuvien trailereissa näytetään parhaat palat ja jos kyseisessä trailerissa olivat Rough Nightin hauskimmat hetket, niin kovin hyvin ei leffa toimi, sillä en nauranut kertaakaan. Meninkin katsomaan elokuvan, odottaen mahdollisesti vuoden huonointa komediaa, mutta yritin pienesti toivoa, että voisin yllättyä edes hieman.
Jess on menossa naimisiin, joten hänen collegeaikaiset ystävänsä päättävät järjestää hänelle polttariviikonlopun Miamissa. Kaikki ei kuitenkaan suju odotetulla tavalla ja yhtäkkiä heillä on ongelmana kuollut miesstrippari.
Pääosassa Jessinä nähdään Scarlett Johansson, joka esiintyy yleensä toimintarooleissa. Johansson osoittaa sopivansa tällaiseenkin leffaan ja jopa pääosaan, mutta hauska hän ei kuitenkaan ole. Jess pyrkii senaattiin ja on yrittänyt parantaa tapojaan bile-elämästä. Valitettavasti tällainen polttarimatka voi aiheuttaa hänelle huonoa menestystä unelmauralla. Vaikka hahmo usein sanookin, ettei hänen pitäisi tehdä sitä ja tätä, hän huomaakin yhtäkkiä käyttävänsä kokaiinia ja tanssivansa sydämensä kyllyydestä. Hauskan tyttöviikonlopun on suunnitellut Alice, jota esittää Jillian Bell. Alice on todella villi ja vapaa tapaus, joka haluaa pitää niin paljon hauskaa kuin on vain mahdollista. Hän on takertunut liikaa collegemuistoihinsa ja kuvittelee nelikon olevan yhtä hyviä ystäviä kuin kymmenen vuotta aiemmin. Vaikka paikoitellen Bell ärsyttää, löytyy häneltä myös ihan toimivaa suoritusta. Ilana Glazer näyttelee Frankieta, joka tuntuu haluavan protestoida kaikkea mahdollista, mutta välillä taas unohtaa kaiken sellaisen. Frankien ajatukset eivät välillä siirry katsojille asti, jolloin parissa kohtaa hän tuntuu toimivan aiemmin kerrotun ajatusmaailman vastaisesti. Eniten hänestä tuodaan esille hänen viharakkaussuhteensa Zoë Kravitzin esittämää Blairia kohtaan, sillä he olivat aikoinaan pari. Blairilla on uudet parisuhdeongelmat miehen kanssa, mutta niitä ei nosteta esille kovin usein. Yhtä kohtausta lukuunottamatta Blair ei pääse selkeästi esille ja jääkin muiden naisten jalkoihin ruutuajassa. Glazerin ja Kravitzin kemia on mainiota, vaikkei kaksikko muuten kovin ihmeellinen olekaan. Nelikon mukana Miamissa juhlii Jessin australialaisystävä Pippa, jona nähdään Kate McKinnon. Onneksi McKinnon ei ole sama ärsyttävä friikkityyppi, joka hän oli aiemmin mainitsemissani viime vuoden leffoissa, muttei hän vieläkään vakuuta. Paikoitellen Pippa tuntuu roikkuvan mukana vain, koska hänet esiteltiin aiemmin tarinassa. Kun muut käyvät keskustelua, välillä leikataan kuvaan hänestä, kun hän ilmeilee oudosti tai sanoo väliin kommentteja, joihin kukaan ei vaivaudu reagoimaan. Pääasiassa McKinnon on siedettävä, mutta hän osaa olla myös rasittava ilmeidensä ja yliampuvan näyttelemisensä takia. Muita hahmoja elokuvassa ovat Paul W. Downsin esittämä Jessin kihlattu Peter, Ty Burrellin ja Demi Mooren esittämä kiimainen pariskunta, sekä Ryan Cooperin ja Colton Haynesin esittämät miesstripparit.
Rough Night ei valitettavasti ollut parempi kuin odotin. Alun kohtaukset vaikuttavat vielä ihan kivoilta (jos noloa collegeprologia ei lasketa mukaan), mutta kun bailaaminen Miamissa alkaa, myös tason lasku alkaa. Suuri osa leffasta on pelkkää koheltamista, vaikka mukaan on saatu hieman draamaakin, kun vanhat ystävykset eivät näe enää usein, eivätkä he välttämättä täysin halua olla toistensa kanssa. Onneksi koko leffa ei ole pelkkää juhlimista, kuten etukäteen pelkäsin, vaan suurimmaksi osaksi juoni keskittyy siihen, kun viisikko yrittää keksiä tavan hankkiutua eroon ruumiista ilman, että heidän puuhiaan huomataan. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan tunnu tarpeeksi laajalta tarinalta, jotta leffan pituus selittyisi, joten mukana on paljon ylimääräistä. Ei pituudessa olisi vikaa, jos se käytettäisi paremmin hyödyksi ja naiset yrittäisivät mahdollisimman erilaisia - ja tietty hauskoja - tapoja ruumiin hävittämiseen, mutta useat minuutit kuluvat vain siihen, että he istuvat/seisovat ja miettivät, mitä tekisivät. Tähän päälle kertyy vielä lisäminuutteja siitä, kun Jessin poikaystävä Peter kuulee puhelimen kautta vain muutaman sanan, joihin lukeutuu "strippari" ja paniikissa hän lähtee ajamaan osavaltioiden halki, peläten tulevan vaimonsa olevan pettäjä.
Elokuva sisältää paljon paniikissa tapahtuvaa huutamista, mikä käy useaan otteeseen hermoille. Ja kun älämölöttäminen ei ole edes hauskasti toteutettu, näiden kohtien katsomisen miellyttävyys on hyvin alhainen. Rough Night ei itse asiassa ole erityisen hauska. Muutamat hymähdykset leffa saa aikaiseksi katsojassa, mutta siihen se jääkin. Mitään hulvatonta on täysin turha odottaa, paitsi jos aivan kaikki naurattaa. Leffa on selvästi suunnattu teinitytöille, sekä nuorille naisille, joten monet vitsit toimivat varmasti paremmin heille kuin itselleni, mutten usko, että elokuva kovin paremmaksi siitä muuttuu. Suurimmaksi osaksi vitsit ovat muista komedioista varastetut, jolloin lähinnä unelmoi katselevansa niitä leffoja eikä tätä. Nämä vitsit ovat myös huonosti muunnettu Rough Nightia varten, jolloin käy enemmänkin sääliksi tekijöitä. Hauskinta koko elokuvassa on heti alussa lentokentällä nähtävä hetki, kun yksi naisista päättää aloittaa juhlimisen ja avata samppanjapullon. Korkki lentää tietty voimakkaan pamauksen säestämänä, mitä useat luulevat laukaukseksi ja heittäytyvät maahan. Siinä kohtaa naurahdin ääneen, mutta sekin vitsi meni pilalle, kun hahmojen täytyi kommentoida itse, mikä jutusta teki niin hauskan. Sentään elokuvalla on ihan mielenkiintoinen loppuhuipennus, mutta kun sitä aiemmin nähdyt tunti ja vartti eivät ole miellyttäneet, ei finaalilla ole enää oikein mitään väliä, eikä se pelasta lopputulosta. Rough Night on huono teos, jonka suurin ongelma on se, ettei se tee sitä, mitä sen lajityypin pitäisi: olla hauska.
Leffan on ohjannut Lucia Aniello, joka on aiemmin ohjannut vain sarjoja ja lyhytelokuvia. Hän on toiminut myös käsikirjoittajana yhdessä Peteriä näyttelevän Paul W. Downsin kanssa. Kaksikko on selvästi katsonut paljon komedioita tätä varten, muttei ole ymmärtänyt, mikä niissä on hauskaa. Rough Night on sentään kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi voinut poistaa turhia pätkiä, kuten erään huoltoasemahölmöilyn, joka ei vie tarinaa eteenpäin millään lailla. Musiikkina kuullaan lähinnä olemassa olevia jumputuskappaleita, mutta mukana on myös leffaan sävellettyä musisointia, joka ei tosin korostu mitenkään filmin aikana.
Yhteenveto: Rough Night on huono elokuva, joka tarjoaa parhaimmillaan muutamat hymähdykset ja parit naurut, sekä ihan kivan loppuhuipennuksen, mutta siihen se jää. Näyttelijät ovat lähinnä vain ihan toimivia rooleissaan. Scarlett Johansson on ihan hyvä pääroolissa, muttei osaa olla hauska, kuten ei myöskään osaa Kate McKinnon, ihan sama kuinka paljon hän irvisteleekin ja puhuu ylikorostetun kehnolla australialaisaksentilla. Elokuva on liian pitkä ja se tuntuu välillä jopa tylsältä, mikä on todella huono juttu komedialle. Monet vitsit ovat kehnoja ja mukana on kohtia, jotka ovat täysin tarpeettomia. Rough Night on suunnattu 16-26 -vuotiaille naisenaluille ja heille se voi toimia, mutta monet muut se jättää kylmäksi. Jos pitää mennä katsomaan komedia, niin käykää mieluummin vilkaisemassa Baywatch (2017), sillä se sentään hyödynsi hölmöyttään vitseissään tai odottakaa ihan hauskalta vaikuttavaa The Housea (Pimeä kasino - 2017). Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joten ei kannata lähteä salista ennen kuin elokuva on varmasti päättynyt.
Kirjoittanut: Joonatan, 13.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Rough Night, 2017, Sony Pictures Entertainment, Paulilu Productions
Ohjaus: Josh Gordon ja Will Speck Pääosissa: Jason Bateman, Olivia Munn, T.J. Miller, Jennifer Aniston, Kate McKinnon, Courtney B. Vance, Karan Soni, Vanessa Bayer, Randall Park, Sam Richardson, Abbey Lee ja Jillian Bell Genre: komedia, jouluelokuva Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 12
Näin Office Christmas Partyn julisteen Kinopalatsilla ja kiinnostuin heti. En itse ole biletyyppi, mutta jostain syystä juhlimisleffojen katsominen on mielestäni viihdyttävää. Kai sitä vain haluaa nauraa, kun hahmot sekoilevat humalassa ja lopputuloksena on usein täysi kaaos. Kovin paljoa en innostunut näyttelijälistasta, vaikka Jason Bateman onkin mielestäni ihan hyvä. Minulla ei oikeastaan ollut odotuksia elokuvaa kohtaan ja ne vähäisetkin odotukset vähenivät paljon, kun näin elokuvan trailerin, vieläpä juuri pari tuntia ennen kuin näin itse elokuvan. Pitää muistaa, etten enää tee niin. Jos en olisi katsonut traileria, niin olisin varmasti mennyt paljon avoimemmin mielin katsomaan elokuvaa. Toivoin vain, että itse leffa olisi parempi kuin trailer. Zenotek-yhtiöllä menee huonosti ja johtajat keksivät ainoaksi ratkaisuksi pitää todella mahtavat pikkujoulut.
Pääosassa Joshina nähdään Jason Bateman, joka on mielestäni tosiaan ihan hyvä näyttelijä. Batemanin ongelmana on, että hän on aina täysin samanlainen rooleissaan. Office Christmas Party ei ole poikkeus ja Bateman vetää roolinsa tutulla tavallaan. Josh on vastaeronnut mies, joka on selvästi yksi henkisesti viisaimmista Zenotek-yhtiön työntekijöistä. X-Men: Apocalypsessa(2016) Psylocke-pahista esittänyt Olivia Munn nähdään koodari Traceyna. Munn näyttää olevan myös ihan hyvä näyttelijä ja tässä hän tuntuu olevan mukana kykyjensä, eikä ulkonäkönsä vuoksi. Tracey ei alkupuolella tunnu vielä olevan erityisemmin isossa osassa, mutta hahmon merkitys kasvaa elokuvan aikana. Zenotek-yhtiön Clay-pomoa näyttelee T.J. Miller. Mielestäni Miller on yleensä erittäin ärsyttävä, joten olin yllättynyt, että siedin hänen näkemistään lähes ongelmitta. Välillä hänestä huokui hänen rasittava tyylinsä, muttei onneksi liikaa. Clay on henkilö, jota ei oikeasti haluaisi yhtiön pomoksi, mutta persoonana hän on lystikäs yksilö. Clay miettii työntekijöiden parasta ja hänellä on sydän paikallaan. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi monet ylistävät Jennifer Anistonia, sillä omasta mielestäni hän ei ole kovin erityinen näyttelijä. Tässä elokuvassa hän esittää Clayn tiukkapiposisko Carolia. Hahmo on yhtiön toimitusjohtaja ja hän ei pidä yhtään veljensä toiminnasta. Aniston toimii roolissa, muttei ole kovin uskottavaa, että hahmo olisi samanikäinen kuin Clay, ottaen huomioon näyttelijöiden yli kymmenen vuoden ikäeron. Saturday Night Livessa (1975-) esiintyvä Kate McKinnon nähdään Maryna, hieman kummallisena työntekijänä, jolle työsäännöt ovat kuin raamattu. Mielestäni McKinnon ei ole hyvä näyttelijä, eikä edes hauska, joten hänen puuhiaan on paikoitellen todella vaivalloista seurata. Ghostbustersissa (2016) hän ei ollut mielestäni kovin hyvä ja Mastermindsissa (2016) hän oli mielestäni huono. Tässä McKinnonilla on pari viihdyttävää juttua, mutta muuten hän vetää huonon ja yliampuvan roolisuorituksen. Toivon todella, ettei McKinnonia tulla vastaisuudessa näkemään lähes jokaisessa jenkkikomediassa. Elokuvassa nähdään paljon Zenotekin työntekijöitä, joista osalla on oudonkin suuret roolit. Työntekijähahmoja ja heidän tuomia sivujuonia on mukana jopa liikaa. Yhtiössä työskentelee mm. ärsyttävä Jeremy (Rob Corddry), kunnollisesta miehestä haaveileva Allison (Vanessa Bayer), DJ:näkin toimiva Joel (Sam Richardson), Allisonista kiinnostunut Fred (Randall Park), tyttöystävävaleita kertova Nate (Karan Soni) ja aika mitäänsanomaton Meghan (Jamie Chung). Hahmoista paras oli selkeästi Nate. Yhtiön alakerran Carla-vartijaa näyttelee Da'Vine Joy Randolph ja mielestäni häntä olisi voinut olla enemmän elokuvassa. Leffassa nähdään myös Courtney B. Vancen näyttelemä Walter Davis, joka voi koitua yhtiön pelastukseksi, sekä Jillian Bellin esittämä parittaja Trina ja Abbey Leen esittämä prostituoitu Savannah.
Zenotek-yhtiöllä on rahaongelmia ja useita työntekijöitä uhkaa erottaminen. Bonuksia ei ole luvassa ja pikkujouluja ei ole lupaa järjestää. Vain tekemällä sopimuksen Walter Davisin kanssa, voisi Zenotek nousta takaisin jaloilleen. Carol ei usko, että tällainen voisi tapahtua, mutta Clay, Josh ja Tracey ovat varmoja, että saavat tehtyä sopimuksen ja houkuttelevatkin Walterin luvattomiin pikkujouluihinsa. Kaikki ei tietenkään mene niin kuin on toivottu, eikä alkoholi tuo työntekijöiden parhaita puolia esille. Zenotekin tilat saavat kyytiä, kun viina virtaa. Office Christmas Party ei ole periaatteessa muuta kuin bailaamista. Ja kuten arvata saattaa, se käy nopeasti tylsäksi. Mukaan on yritetty tunkea sivuhahmojen kautta sivujuonia, joista yksi nousee tärkeäksi tekijäksi. Kyseinen sivujuoni voisi olla toimiva, mutta toteutus ei ole kovin erikoinen. Elokuva kestää tunnin ja neljäkymmentäviisi minuuttia ja siinä on parikymmentä minuuttia liikaa. Lyhyempänä elokuvana Office Christmas Partyyn ei kyllästyisi niin helposti. Ja vielä kun elokuva olisi hauska, mutta kun ei. Muutamat naurut leffasta saa, mutta suurin osa vitseistä vain vaivaannuttaa. Joitakin vitsejä on pidennetty todella säälittävästi. Juhlissa vain meuhkataan paljon, jolloin metelitaso nousee todella kovaksi. Syy bileille on aika hölmö. Ymmärrän, että elokuvan nimessä puhutaan juhlista, mutta ne kestävät aivan liian kauan. Lopputuloksena on todella heikko esitys ja Office Christmas Party pääsee vuoden huonoimpien elokuvien joukkoon.
Elokuvan ovat ohjanneet Josh Gordon ja Will Speck, jotka ovat aiemmin ohjanneet yhdessä mm. elokuvat Blades of Glory (2007) ja The Switch (2010). Käsikirjoituksesta on vastannut yhteensä kuusi henkilöä, minkä takia onkin hieman kummallista, ettei elokuva toimi. Toisaalta usean henkilön takia tarina luultavasti poukkoileekin minne sattuu. Office Christmas Party on ihan hyvin kuvattu. Jotkut kuvat ovat oikeasti hienoja ja jotkut selkeästi heikompia. Leikkaus on ihan sujuvaa, mutta välillä liian hätäistä. Äänitehosteilla on paikoitellen päästy leikittelemään. Musiikkina on lähinnä käytetty olemassa olevia kappaleita, lähinnä jouluvetoisia. Musiikin jumputtaminen aiheutti minulle päänsäryn elokuvan aikana. Siihen vielä lisäksi välkkyvät valot ja hahmojen metelöinti päälle, niin loppuleffan katsominen oli eri kivaa...
Yhteenveto: Office Christmas Party on komedia, joka ei oikeastaan naurata ja yksi vuoden heikoimmista elokuvista. Leffa on liian pitkä ja siinä on mukana turhia sivujuonia. Jotkut vitsit toimivat, mutta suurin osa ei. Välkkyvät valot, jumputtava musiikki ja hahmojen mekastus aiheuttaa helposti päänsäryn. Näytteleminen on ihan hyvää, muttei kovin ihmeellistä. Kate McKinnon on jälleen todella rasittava. Lapsille elokuvaa ei ole suunnattu, enkä usko, että vanhemmat löytävät tästä paljoa iloa. Office Christmas Party on suunnattu esiteineille, jotka tykkäävät biletyksestä ja joille kaikki komediat toimivat. Itselleni elokuva ei toiminut, enkä suosittele menemään elokuvateatteriin katsomaan tätä.
Kirjoittanut: Joonatan, 8.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.movieinsider.com
Office Christmas Party, 2016, DreamWorks Pictures, DreamWorks SKG, Paramount Pictures, Bluegrass Films, FROSCH Entertainment, Reliance Entertainment
