Näyttelijät: H.E.R., Liza Soberano, Dave Franco, Jenny Slate, Manny Jacinto, Lea Salonga, Dolly de Leon, Kevin McCann, Jo Koy, Ronny Chieng, Kailey Crawford, Kayla Teruel, Harvey Guillén ja Wagner Moura
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 7
Forgotten Island, eli suomalaisittain Unohdettu saari on DreamWorksin uusi animaatioelokuva. Joel Crawford ja Januel Mercado keksivät idean elokuvaan, hyödyntäen omia lapsuudenmuistojaan ja sekoittaen niihin filippiiniläistä mytologiaa. He saivat ideansa läpi DreamWorksilla, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Unohdettu saari on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti kun luin, että DreamWorksilta oli tulossa uusi animaatio, jonka toinen ohjaaja (Crawford) oli tehnyt mahtavan Saapasjalkakissa: Viimeisen toivomuksen(Puss in Boots: The Last Wish - 2022). Kävinkin uteliaana katsomassa Unohdetun saaren heti sen ensi-iltapäivänä.
Filippiineillä asuvat Jo ja Raissa ovat olleet parhaat ystävät lapsesta asti, haaveillen löytävänsä myyttisen unohdetun saaren, Nakalin. Juuri kun Raissa on muuttamassa ulkomaille opiskelemaan, he löytävät rannalta kummallisen kiven, joka avaa portaalin ja lähettää ystävät Nakaliin.
Elokuvan keskiössä ovat Josephine Yuson, kavereille ihan vain Jo (äänenä laulaja H.E.R.) ja Raissa Molina (Liza Soberano), jotka ovat olleet ystäviä jo vuosia. Läpi lapsuutensa Jo kuuli isoäidiltään (Dolly de Leon) tarinoita myyttisestä unohdetusta saaresta, Nakalista ja sen satumaisista asukkaista. Jo kertoi näistä Raissalle ja he vannoivat löytävänsä saaren joskus. Jo ja Raissa ovat hahmoina hyvin erilaiset toisistaan. Jo on äkkipikainen, säännöistä vähät välittävä energiapommi, kun taas Raissa on maltillisempi, mutta silti lopulta innokas ystävänsä villeistäkin tempauksista. Hahmot tukevat hyvin toisiaan ja heidän kanssa lähtee mielellään seikkailuun, kun he vihdoin ja viimein päätyvät portaalin kautta Nakaliin.
Nakalissa Jo ja Raissa kohtaavat muun muassa koirapoika Raww'n (Dave Franco), muistoja keräilevän kissamaisen Batiban (Jenny Slate), vauvademoni Bungin (Manny Jacinto), merimies Mermanin (Kevin McCann), sotaisaa pikkujoukkoa johtavan Truffle Wufflen (Ronny Chieng), sekä vampyyrimaisen Manannangalin (Lea Salonga), joka pystyy irrottamaan ylä- ja alavartalonsa toisistaan ja joka häijyjen silmiensä, terävien hampaidensa ja muutenkin hurjan ulkonäkönsä kanssa voi aiheuttaa perheen pienimmille katsojille painajaisia. Nämä erilaiset fantasiaotukset ovat lähes kaikki vekkuleita ja kiinnostavia, etenkin Raww, joka muuttaa vähän väliä muotoaan ihmispojan ja koiran välillä, jääden usein sekoitukseksi molempia.
Unohdettu saari osoittautui ilahduttavaksi koko perheen animaatioseikkailuksi, joskin ajoittain elokuvan energinen turbotykitys aiheuttikin minulle ähkyä. Leffa on selvästi tehty nykypäivän TikTok-sukupolven lapsille, jotka tarvitsevat jatkuvaa visuaalista ärsykettä, jotta he eivät ehdi kyllästyä. Niinpä Unohdettu saari paahtaa menemään aikamoista vauhtia, viskaten ruudulle vähän väliä uusia ja hassuja näkyjä. Ajoittain koin tämän turhankin levottomaksi, mutta koska tarina ja sen hahmot olivat niin hyviä, olin kaiken aikaa kiinnostunut näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Tämä hengästyttävä seikkailu tarjoaakin jos jonkinmoista tapahtumaa, oli kyse sitten vauhdikkaista takaa-ajoista, veikeistä toimintakohtauksista, hersyvästä huumorista tai yllättävänkin karmivista jutuista. Kävin samana päivänä katsomassa Other Mommyn (2026) ja mielestäni Manannangal oli melkeinpä pelottavampi kuin mikään tuossa varsinaisessa kauhuelokuvassa. Tämä ei kuitenkaan ollut mielestäni huono asia, vaan päinvastoin. Ihailin sitä, että tekijöillä oli pokkaa pistää lastenleffaan näinkin hurja hirviö kaiken värikkään ja höpsön kohelluksen keskelle. Parasta Unohdetussa saaressa on kuitenkin sen kuvaus näiden kahden päähenkilön välisestä ystävyydestä. Joskus lapsuudenystävät kasvavat eri suuntiin, mutta se ei tarkoita, etteikö siitä suhteesta voisi yhä pitää kiinni, vaikka ne alkuperäiset unelmat jäisivätkin toteutumatta.
Visuaalisesti Unohdettu saari on pääasiassa mainio, vaikka toisinaan hahmoja tuodaankin turhan lähelle "kameraa". Elokuva on kolmiulotteisesti animoitu, mutta tekijät ovat ripotelleet sekaan niin Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia-leffan (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) visuaalista leikittelyä kuin animemaista kikkailua. Hahmot liikkuvat sulavasti ja taustoista löytyy paljon yksityiskohtia. Jo näiden yksityiskohtien takia katsojana toivoisi, että leffa malttaisi rauhoittua enemmän, jotta kaiken vyörytyksen keskellä kuvia pääsisi ihastelemaan enemmän. Värien käyttö on myös mainiota. Äänityöskentely toimii ja Nathan Matthew Davidin säveltämät musiikit tuovat oivallisen lisänsä fiilikseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Forgotten Island, Yhdysvallat, 2026, DreamWorks Animation, Dentsu
Näyttelijät: Piper Curda, Bobby Moynihan, Kathy Najimy, Jon Hamm, Eduardo Franco, Aparna Nancherla, Melissa Villaseñor, Tom Law, Sam Richardson, Dave Franco, Isiah Whitlock Jr., Steve Purcell, Ego Nwodim, Nichole Sakura, Vanessa Bayer ja Meryl Streep
Genre: animaatio, komedia, scifi
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7
Hoppers, eli suomalaisittain Operaatio Majava on Pixarin uusi animaatioelokuva. Vuonna 2020 paljastettiin, että Daniel Chong työsti uutta leffaa Pixarille, joka ei olisi osa jotain yhtiön elokuvasarjoista. Alun perin Chong halusi elokuvan kertovan pingviinistä, mutta kun Pixarin taiteellinen johtaja Pete Docter koki, että pingviinianimaatioita on jo liikaa, Chong vaihtoi eläimen majavaksi. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi pyörähti käyntiin ja nyt Operaatio Majava saapuu elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun luin Pixarin työstävän uutta originaalielokuvaa ja intoani lisäsi söpö majavajuliste. Kävinkin uteliaana katsomassa Operaatio Majavan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Uusi teknologia siirtää luonnonsuojelun ja eläinten oikeuksien puolesta puhuvan Mabelin tietoisuuden robottimajavaan, jotta hän voi kerätä lähimetsän eläimet taistelemaan paikallisen lammen puolesta, mitä ollaan muuttamassa moottoritieksi.
Operaatio Majavan päähenkilö on 19-vuotias naisenalku Mabel Tanaka (äänenä Piper Curda), joka ihastui lapsena isoäitinsä (Karen Huie) kautta luontoon ja joka onkin siitä lähtien halunnut tehdä kaikkensa, jotta lähiympäristön erilaiset eläimet saavat nauttia elostaan rauhassa. Tähän löytyy aikamoinen scifikeino, kun paikallisen yliopiston professori Sam (Kathy Naimy) esittelee kehittämänsä teknologian, jolla ihmisen mielen voi siirtää robottimajavaan. Mabel muuttuu majavaksi ja aloittaa operaationsa pelastaa paikallisen lammen pormestari Jerryltä (Jon Hamm), joka kaavailee sen tilalle moottoritietä. Mabel on heti tykättävä hahmo sinnikkyydessään ja päättäväisyydessään, sekä toki eläinrakkaudessaan. Jerry on kelpo antagonisti tarinalle ja miehestä löytyy lopulta enemmänkin kuin pelkkää kapitalistiahneutta.
Majavaksi muuttuessaan ja seikkailunsa aloittaessaan Mabel kohtaa paljon erilaisia eläimiä, kuten majavakuningas Georgen (Bobby Moynihan), Loaf-majavan (Eduardo Franco), Ellen-karhun (Melissa Villaseñor), Tom-liskon (Tom Law), hyönteiskuningattaren (Meryl Streep) ja tämän pojan Titusin (Dave Franco). Eläinhahmot ovat lystikkäitä ja hyvin erilaisia kuin Mabel olisi etukäteen kuvitellut. Veikkaisin, että monien suosikiksi nousee joko hidas Loaf tai yli-innokas Tom.
Operaatio Majava on jälleen mahtava lisäys Pixarin filmografiaan ja mielestäni yhtiön paras animaatio sitten korona-aikana suoraan Disney+ -palveluun julkaistun Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020). Se on saman tien ilahduttava ja mukaansatempaava, ja menohan vain paranee, kun Mabelin tietoisuus siirretään robottimajavaan ja hän aloittaa operaationsa lammen pelastamiseksi. On lystikästä seurata, kun Mabel yrittää päästä jyvälle eläinyhteisön tavoista, jotka ovat eläimille arkipäivää ja reilua, mutta tuntuvat ihmisestä helposti jopa julmilta. Pienemmät eläimet ovat esimerkiksi sinut sen kanssa, että saattavat joutua isomman otuksen ateriaksi. Niinhän se luonto toimii.
Luonnonsuojelu on teemana ollut viime aikoina pinnalla lastenelokuvissa, etenkin täällä Suomessa. Viime vuoden Ella ja kaverit - Operaatio Saukon (2025) ja Supermarsu ja suuren huijauksen (2025) nähneet lapsikatsojat saattavatkin aluksi kummastella, että taasko joku tyttö on yrittämässä estää bisnesmiestä tuhoamasta metsää omien rakennustensa tieltä - eikö tämä ole jo nähty? Operaatio Majavaan oman juttunsa tuo toki sen vekkuli mielensiirtoteknologia. Elokuva yhdisteleekin luonnonsuojelua scifiin ja jopa tavallaan agenttimaiseen soluttautumiseen, eikä tämän kaiken keskeltä puutu hauskoja hetkiä ja hurjia vaaratilanteita, jotka voivat olla erityisesti perheen pienimmille jännittäviä. Pixarille ominaista tunteikkuuttakin löytyy ja elokuva meinaa herkistää kyyneliin niin surusta kuin onnesta.
Ja kuten odottaa saattaa, visuaalisesti Operaatio Majava on todella miellyttävä. Eläinhahmot ovat ulkonäöiltään niin suloisia kuin hupaisia. Metsämaisemat ovat upeita ja niin taustoista kuin eläinten turkeista löytyy paljon yksityiskohtia. Lisäksi leffa on ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on myös taitavasti rakennettu ja Mark Mothersbaughin säveltämät musiikit erottuvat leikittelevyydessään kivasti. Kaiken kaikkiaan Operaatio Majava siis näyttää, että Pixarilla on vielä taito tallella alkuperäisideoihin perustuvissa animaatioissa. Kesällä ilmestyvää Toy Story 5:ä (2026) ja työn alla olevia Ihmeperhe 3:a (Incredibles 3) ja Coco 2:a enemmän odotankin ensi vuonna ilmestyvää kissaleffa Gattoa (2027).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hoppers, Yhdysvallat, 2026, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Dominic Sessa, Justice Smith, Ariana Greenblatt, Rosamund Pike, Dave Franco, Isla Fisher, Woody Harrelson, Thabang Molaba, Lizzy Caplan, Morgan Freeman ja Mark Ruffalo
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12
Rikoksia ja taikuutta sekoittava Suuri puhallus(Now You See Me - 2013) oli kriitikoiden ristiriitaisesta palautteesta huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. MyösSuuri puhallus 2(Now You See Me 2 - 2016) oli hitti, joten kolmannen osan suunnittelu käynnistyi heti. Elokuvaa kirjoitettiin useasti uudestaan, ennen kuin tekijätiimi oli tyytyväinen lopputulokseen ja niinpä leffan teko on venynyt vuodesta toiseen. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 2024 ja nyt Now You See Me: Now You Don't on saapunut elokuvateattereihin. Itse mielsin kaksi ensimmäistä elokuvaa aika keskinkertaiseksi hömpäksi, enkä juuri odottanut kolmannen osan näkemistä. Kävin silti katsomassa Now You See Me: Now You Don'tin heti sen ensi-iltana.
Kymmenen vuotta edellisen esiintymisensä jälkeen, The Four Horsemenin täytyy tehdä paluu uutta keikkaa varten: heidän täytyy varastaa ökyrikkaan ja kyseenalaisia bisneksiä harjoittavan Veronika Vanderbergin kallisarvoinen Sydän-timantti.
Jesse Eisenberg, Dave Franco, Woody Harrelson ja kakkososan skipannut Isla Fisher palaavat rooleihinsa J. Daniel Atlasiksi, Jack Wilderiksi, Merritt McKinneyksi ja Henley Reevesiksi, eli The Four Horsemen -taikurinelikoksi, jotka silmänkääntötempuillaan ovat yrittäneet muokata maailmaa parempaan suuntaan. On kuitenkin kulunut jo kymmenen vuotta siitä, kun nelikko esiintyi yhdessä ja he ovat kaikki lähteneet omille teilleen, kunnes yllättäen salaperäinen Silmä-organisaatio kokoaa heidät uutta missiota varten. Eisenberg, Franco, Harrelson ja Fisher palaavat kelvollisesti rooleihinsa, joskin tällä kertaa suuri osa heistä jää huomattavasti pienempään rooliin, sillä keskiöön nousee uusi taikurikolmikko, Dominic Sessan, Justice Smithin ja Ariana Greenblattin esittämät Bosco, Charlie ja June, jotka idolisoivat The Four Horsemenia ja jotka päätyvät osaksi uutta tehtävää. Vanhat hahmot toimivat yhä, mutta koin yllättäen tämän uuden trion kiinnostavammaksi.
Vastassaan The Four... vai pitäisikö sanoa "The Seven Horsemenilla" on ökyrikkaan Vanderbergin suvun Veronika, jota näyttelee Rosamund Pike aivan kamalan aksentin kanssa. Vanderbergit ovat vaurastuneet timanteilla, sekä erittäin kyseenalaisilla bisneksillä ja suvun suurin aarre on jättimäinen Sydän-timantti, mikä Horsemen lähetetään varastamaan. Pikesta löytyy sopivasti arvokkuutta rooliin, mutta hänen korostuksensa on kiusallista kuunneltavaa, mikä tekee hahmosta aika sarjakuvamaisen pahiksen.
Now You See Me: Now You Don't jatkaa aiempien Suuri puhallus -leffojen viitoittamalla tiellä. Se on ihan kivaa viihdettä, joka luulee olevansa paljon nokkelampi kuin onkaan ja joka on todellisuudessa jopa aika hölmö. Elokuva käynnistyy vielä varsin menevästi uuden kolmikon esittelyn myötä ja kun J. Daniel Atlas käy rekrytoimassa nämä riveihinsä ryöstökeikkaa varten. Itse ryöstökin on vielä viihdyttävää menoa, mutta hassua kyllä, kun loput Horsemen-poppoosta saapuvat mukaan, leffa alkoi mielestäni tökkiä. Pitkän ajan elokuva keskittyy liikaa tämän vanhan nelikon väliseen, kömpelösti rustattuun konfliktiin, minkä lisäksi leffa muuttuu liiaksikin asti kukkoiluvertailuun siitä, kenellä on isoin mu... ei kun siis parhaat taikatemput.
Loppua kohti leffa taas petraa hieman, vaikka samalla käsikirjoituksen pöhköys nousee entistä enemmän esille. Näillä taikureilla on ties mitä Mission: Impossible -leffojen (1996-2025) varusteita mukanaan ja monet heidän teoistaan pitää vain osata katsoa sormien läpi. Parissa kohtaa voin vain kuvitella, kuinka monta ottoa on tarvittu, ennen kuin näyttelijät ovat pystyneet esittämään hommansa ja lausumaan repliikkinsä pokerinaamalla. Now You See Me: Now You Don't on siis ihan viihdyttävää hömppää, aivan kuten edeltäjänsä ja jos pidit paljon kahdesta ensimmäisestä Suuri puhallus -elokuvasta, uskoisin tämänkin toimivan vallan mainiosti. Jos taas et pitänyt edes alkuperäisleffasta, tämä kolmososa tuskin voittaa sinua puolelleen. Faneille on kuitenkin luvassa vielä lisää nannaa, sillä neljäs elokuva on jo tekeillä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Ruben Fleischer, eli kyseessä on siis ollut jälleennäkeminen Zombielandin(2009) ohjaajan ja leffan kahden miestähden, Eisenbergin ja Harrelsonin välillä. Myös kaksi leffan käsikirjoittajista, Paul Wernick ja Rhett Reese työskentelivät Zombielandin parissa. Fleischerin ohjaus pitää ihan viihdyttävää ilmapiiriä yllä, mikä tulee tosiaan tarpeeseen, kun Wernickin, Reesen, Michael Lesslien ja Seth Grahame-Smithin käsikirjoitus töksähtelee. Teknisesti Now You See Me: Now You Don't on pätevä. Kameratyöskentely on oivaa ja osa silmänkääntötempuista toteutettiin kekseliäästi kameran edessä ilman sen kummempia tietokonetehostelisäyksiä. Lavasteet ovat hienot, etenkin eräs taikatemppuja täynnä oleva linna on vaikuttava ilmestys erilaisine huoneineen. Puvustus on tyylikästä, efektit toimivat hyvin ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Brian Tylerin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Now You See Me: Now You Don't, 2025, Lionsgate, Summit Entertainment, Epic Films, Reese Wernick Productions, The Fusion Media
Pääosissa: Allison Williams, Mckenna Grace, Dave Franco, Mason Thames, Sam Morelos, Willa Fitzgerald, Scott Eastwood, Clancy Brown ja Ethan Costanilla
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12
Regretting You, eli suomalaisittain Ainoastaan sinä perustuu Colleen Hooverin samannimiseen kirjaan vuodelta 2019. Hooverin kirjaan perustuneen Se päättyy meihin-elokuvan(It Ends with Us - 2024) oltua iso hitti, Paramount Pictures ilmoitti hankkineensa toisen kirjan oikeudet ja työstävänsä sen pohjalta filmatisoinnin. Kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden maaliskuussa ja nyt Ainoastaan sinä saapuu elokuvateattereihin. Itselleni kirja ei ole tuttu, mutta pidin Se päättyy meihin -leffasta. Tietämättä mitään elokuvan tarinasta, kävin katsomassa Ainoastaan sinä -leffan sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.
Kun Morgan Grantin mies ja sisko menehtyvät auto-onnettomuudessa, Morgan saa tietää heidän salasuhteesta. Morganin yrittäessä toipua niin menetyksestä kuin petoksesta, hän yrittää korjata välinsä tyttärensä Claran kanssa.
Ainoastaan sinä kertoo Morgan Grantista (Allison Williams) ja hänen miehestä Chrisistä (Scott Eastwood), ja Morganin siskosta Jennystä (Willa Fitzgerald) ja hänen miehestä Jonahista (Dave Franco). Parisuhteet muodostuivat jo, kun hahmot olivat vielä teinejä, joskin hieman nurinkurin. Morganilla ja Jonahilla oli selvästi enemmän yhteistä, mikä päti myös Chrisiin ja Jennyyn, mutta suhteet jäivät sellaisiksi, vaikka tunteet menivätkin ristiin. Kun Chris ja Jenny menehtyvät auto-onnettomuudessa, Morganin ja Jonahin tuskaa ei auta yhtään se, kun samalla paljastuu, että heillä oli salasuhde. Williams suoriutuu mainiosti roolistaan naisena, joka kokee jäävänsä tyhjän päälle, kun sekä hänen miehensä että siskonsa pettivät hänet ja ovat yhtäkkiä poissa. Francon roolityö on taas hieman ailahtelevampi, mutta hän ajaa asiansa.
Merkittäviä hahmoja ovat myös Morganin ja Chrisin tytär Clara (Mckenna Grace), tämän ihastuksenkohde Miller (Mason Thames), Millerin isoisä Hank (Clancy Brown), sekä Claran bestis Lexie (Sam Morales), joka tuo huumoria muuten varsin dramaattiseen leffaan. Grace ja Thames ovat tämän hetken vakuuttavimpia nuoria näyttelijöitä ja heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Grace tulkitsee myös hyvin hahmonsa tunnemyllerrystä, kun tämän isä kuolee ja hän jää kahdestaan äitinsä kanssa, eivätkä heidän välinsä ole olleet kummoiset aikoihin.
Ainoastaan sinä on kelvollinen, joskin liiaksi asti melodraamaan kallistuva elokuva. Leffan tarina on hyvä ja voisin kuvitella sen toimivan vielä paremmin alkuperäisessä kirjamuodossa. Jo prologissa (jossa tekijät ovat kokeneet hyväksi ratkaisuksi pistää liki nelikymppiset Williamsin, Eastwoodin, Francon ja Fitzgeraldin näyttelemään hahmojaan teineinä) käy selväksi, että Morganin ja Jonahin välillä on tukahdutettuja tunteita ja että Chrisin ja Jennyn välillä on säpinää. Katsojalle ei pitäisikään tulla minään yllätyksenä, että Chrisillä ja Jennyllä on ollut salasuhde, mutta se toki ilmenee erittäin ikävissä merkeissä, pistäen Morganin ja Jonahin miettimään elämäänsä uudelleen. Antavatko he anteeksi puolisojen teot, vai kokevatko he heittäneen viimeiset lähes kaksi vuosikymmentä hukkaan, valittuaan väärin nuorina? Voisiko Morganin ja Jonahin välille syntyä nyt jotain, vai kokisivatko he tekevän hallaa entisten rakkaidensa muistoille?
Menevänä juonikuviona tämän päällä toimii Claran ja Millerin nuori lempi, joskin tässäkin on mukana omat draamansa - kuten toki nuorissa rakkauksissa yleensä. Leffan kompastuskivi on kuitenkin ohjaaja Josh Boonen yliampuva draamassa vellominen. Parhaiten Tähtiin kirjoitettu virhe-elokuvasta (The Fault in Our Stars - 2014) tunnettu Boone rakentaa tunnelmaa enenevämmissä määrin kuin pilkkoisi sipulia yhä vain vimmaisemmin katsojan silmien edessä. Leffan toisen puoliskon yltiöllinen nyyhkyily tehoaa taatusti osaan katsojista, mutta mielestäni vähempikin olisi riittänyt.
Teknisesti Ainoastaan sinä ajaa myös asiansa. Kameratyöskentely on pätevää ja leffa on suurimmaksi osaksi sujuvasti leikattu. Lavastukset ja asut näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin on muuten osaavasti rakennettu, mutta Nathaniel Walcottin säveltämät musiikit, sekä leffan hyödyntämät kappaleet eri artisteilta ja yhtyeiltä vain lisäävät leffan kyyneleiden tavoittelua ja imelyyttä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.10.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Regretting You, 2025, Constantin Film, FVR Entertainment, Frayed Pages Entertainment, Harbinger Pictures, Heartbones Entertainment, Paramount, Robert Kulzer Productions, north.five.six.
Pääosissa: Dave Franco, Alison Brie, Damon Herriman, Mia Morrissey, Nancy Finn, Mark Robinson, Sarah Lang, Michael Shanks, Tom Considine ja Melanie Beddie
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16
Together on uusi body horror -kauhuelokuva. Michael Shanks sai idean elokuvaan jo 2010-luvun lopulla ja ryhtyi kynäilemään siitä käsikirjoitusta. Hän sai rahoitustukea vuonna 2020, mutta kesti muutama vuosi, ennen kuin hän sai tuotantotiimin itse elokuvan tekoa varten. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin keväällä 2024 ja lopulta Together sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla. Hiljalleen elokuva on saanut laajemman teatterilevityksen, mitä on varjostanut indieohjaaja Patrick Henry Phelanin syytökset, että elokuva olisi plagioitu Phelanin leffasta Better Half (2023). Nyt Together on saapunut Suomeen ja itse olen odottanut sen näkemistä innolla. Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.
Vuosia yhdessä olleet Tim ja Millie muuttavat kauas perheistään ja ystävistään pikkukaupunkiin, Millien saatua työpaikan opettajana. Siellä heidän rakkautensa joutuu koetukselle, kun vanhat riidat nostelevat päätään ja kun jokin selittämätön voima yrittää yhdistää Timin ja Millien - kirjaimellisesti.
Tosielämän aviopari Dave Franco ja Alison Brie näyttelevät Tim Brassingtonia ja Millie Wilsonia, jotka ovat olleet jo monta vuotta yhdessä, mutta joiden suhteen palo on jo hiipunut lähes kokonaan. Vanhempiensa kuolemasta järkyttynyt Tim on vetäytynyt erilleen ja keksii milloin mitäkin tekosyitä läheisyyden välttämiseksi, mikä on alkanut turhauttaa Millietä. Suhde joutuu todelliselle koetukselle, kun pari muuttaa pikkukaupunkiin, kun Millie saa pestin paikallisen koulun opettajana. Kaukana ystävistään ja perheistään Timillä ja Milliellä on vain toisensa ja piankos vanhat hiertymät palaavat vaivaamaan. Tämä ei suinkaan ole ainoa vaiva, sillä jokin mystinen voima yrittää yhdistää heidät toisiinsa. Siis kirjaimellisesti sulauttaa heidät kiinni toisiinsa. Franco ja Brie ovat pääasiassa hyvät rooleissaan, vaikka Francon kiihtyneemmät replikoinnit eivät aina täysin vakuuta. Ottaen huomioon, että he ovat oikeasti naimisissa, on kiinnostavaa katsoa, kun he yrittävät näytellä sitä, ettei heillä olisi enää lainkaan kemiaa. Franco ja Brie tulkitsevat hyvin hahmojensa etääntymistä toisistaan, sekä kauhua, kun he ensimmäistä kertaa heräävät toistensa jalat liimautuneena toisiinsa.
Togetherin julkaisua on tosiaan varjostanut Patrick Henry Phelanin syytökset, että elokuvantekijät olisivat varastaneet idean häneltä. Phelanin mukaan hän oli tarjonnut Better Half -elokuvansa käsikirjoitusta Francolle ja Brielle elokuussa 2020, mutta pariskunta oli kieltäytynyt ja varastanut idean omiin nimiinsä. Phelanin syytösten mukaan elokuvissa on useita samanlaisia kohtauksia, minkä lisäksi molemmissa elokuvissa on mukana sama Spice Girls -yhtyeen kappale. Tämä oikeuskiista voi toki kääntyä kumpaan suuntaan tahansa, mutta kaiveltuani muutaman tunnin internetin syövereistä lisätietoja, tulin itse siihen tulokseen, että Phelan ja Michael Shanks yksinkertaisesti saivat samanlaiset ideat samaan aikaan ja kummatkin tarjosivat tekstiään samalle pariskunnalle, toiveenaan, että he tähdittäisivät elokuvaa ja Franco ja Brie tarttuivat Shanksin tarinaan. Phelanin syytökseen ristiriitaa aiheuttaa nimittäin se, että Shanks on dokumentoidusti kirjoittanut oman käsikirjoituksensa ja saanut siihen tukirahaa jo ennen kuin Phelan tarjosi omaa tekstiään näyttelijäparille. Lisäksi elokuvat ovat genreltään ja teemoiltaan erilaiset. Siinä, missä Better Half on vinksahtanut romanttinen komedia miehestä ja naisesta, jotka päätyvät yhden yön juttuun, mutta yön aikana heidän vartalonsa alkavat sulautua toisiinsa, Together on kauhuelokuva pitkään seurustelleesta pariskunnasta, joiden rakkaus on jo hiipunut, kun heille alkaa tapahtua vastaavaa. Oikeusjuttu voi tosiaan kallistua kumman tahansa tahon puolelle, mutta itse epäilen, että plagiointia olisi tapahtunut ja koen enemmänkin rikkautena, että samanlaisesta ideasta on saatu kaksi hyvin erilaista elokuvaa aikaiseksi.
Nyt kun sain kerrottua oman näkemykseni tästä plagiointikiistasta, on aika kertoa, mitä olin mieltä Togetherista. Mielestäni elokuva jatkaa vuoden 2025 kauhugenren voittokulkua Sinnersin, Bring Her Backinja Weaponsin jalanjäljissä. Kyseessä on erittäin hyvä body horror -leffa, johon on saatu luotua aidosti epämukava ilmapiiri, joka saa katsojansa vetäytymään kauemmas valkokankaasta, sekä joka tarjoaa joitain todella inhottavia, jopa puistattavia näkyjä. Elokuva kasvattelee menoaan onnistuneesti kohtaus kohtaukselta, kunnes toisella puoliskollaan helvetti alkaa päästä valloilleen ja pääparia riepotellaan todella ikävän näköisesti.
Sen lisäksi, että Together toimii kauhuosastollaan, elokuva on myös temaattisesti vahva tapaus. Timin ja Millien hidas yhdistyminen toisiinsa ei ole vain visuaalisesti yököttävää katsottavaa, vaan se on myös mainio vertauskuva pariskunnille, jotka takertuvat toisiinsa erinäisistä syistä. Joko heillä ei ole muuta, he ovat mustasukkaisia tai sitten he ovat olleet niin pitkään yhdessä, että he tarrautuvat toisiinsa, vaikka on selvää, että kummallekin tekisi hyvää lähteä omille teilleen. Elokuvassa tämä takertuminen vain tapahtuu kirjaimellisesti ja katsojana palaa halusta tietää, kuinka homma lopulta ratkeaa.
Together on Michael Shanksin ensimmäinen elokuva ja mies hoitaa debyyttinsä vakuuttavasti. Hän taitaa niin tunnelman kuin inhottavan kuvaston, että myös käsikirjoituspuolella kaikkea tätä rikastuttavat teemat ja vertauskuvat. Elokuva on myös teknisesti taitavasti tehty. Se on hyvin kuvattu ja pätevästi leikattu kasaan. Lavasteet ja puvustus ovat oivallista jälkeä. Itse sulautuminen on tehty niin tietokone-efektejä kuin ihastuttavan ällöjä käytännön tehosteita hyödyntäen. Parista näystä tulee väkisinkin mieleen John Carpenterin scifiklassikko The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982). Äänimaailma on erinomaisesti laadittu, etenkin kehojen yhdistyessä ja luiden rasahdellessa yököttävästi toisiaan vasten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Together, 2025, 1.21, 30WEST, Picturestart, Princess Pictures, Tango Entertainment (III)
Pääosissa: Kristen Stewart, Katy O'Brian, Jena Malone, Ed Harris, Dave Franco, Anna Baryshnikov, David DeLao ja Orion Carrington
Genre: rikos, romantiikka
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16
Love Lies Bleeding on Kristen Stewartin tähdittämä uutuuselokuva. Tehtyään kehutun kauhuleffan Saint Maudin (2019), ohjaaja-käsikirjoittaja Rose Glass ryhtyi työstämään uutta tarinaa ja sai A24- ja Film4-yhtiöt projektiin mukaan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022 ja Love Lies Bleeding sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2024, minkä jälkeen sitä on esitetty eri festivaaleilla, muun muassa Suomen Night Visionsissa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun sitä alettiin hehkuttamaan alkuvuodesta. Kun Love Lies Bleedingille annettiin pieni teatterikierros Suomessa, päätin käydä katsomassa, mistä oikein on kyse?
Kuntosalia pyörittävä Lou tapaa salilla treenaavan kehonrakentaja Jackien ja he huomaavat pian joutuneensa keskelle vaikeaa tapahtumaketjua, johon liittyy rakkautta, valheita ja verenvuodatusta.
Love Lies Bleedingin keskiössä ovat Kristen Stewartin näyttelemä Lou ja Katy O'Brianin näyttelemä Jackie. Lou työskentelee kuntosalilla ja eräänä päivänä salille saapuu treenaamaan Jackie, joka on ohikulkumatkalla kohti Las Vegasissa järjestettävää kehonrakennuskilpailua. Loun ja Jackien välille roihahtaa nopeasti tunteita ja Stewartin ja O'Brianin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Stewart ei pysty mielessäni varmaan ikinä karistamaan Twilight-imagoaan, joten pääsen joka kerta yllättymään yhtä positiivisesti, että nainen on oppinut näyttelemään vampyyrirainojen päätyttyä. Stewart on mainio Louna, mutta vielä parempi on O'Brian, jota on aiemmin nähty lähinnä pienemmissä sivurooleissa esimerkiksi Star Wars -sarja The Mandalorianissa(2019-) ja Marvelin supersankarileffa Ant-Man and the Wasp: Quantumaniassa (2023). O'Brian omaa tosielämästä kehonrakennustaustaa ja hän onkin treenannut kehonsa varsinaiseen huippukuntoon, istuen siis jo ulkoisesti täydellisesti osaansa.
Elokuvassa nähdään myös Ed Harris Loun laittomuuksia puuhailevana isänä, Jena Malone Loun siskona Bethinä ja Dave Franco tämän väkivaltaisena miehenä J.J.:nä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat passelisti osistaan, joskin Malonen ruutuaika jää hassun vähäiseksi. Harris on tuttuun tapaansa karismaattinen ja Franco esittää tympeää aviomieshahmoaan oivallisesti.
Tiesin Love Lies Bleedingistä etukäteen vain sen, että pääroolissa nähdään Kristen Stewart ja tarina liittyy jotenkin lesboihin kehonrakentajiin. Suosittelenkin, että elokuvasta tietää mahdollisimman vähän ennakkoon, sillä lähes sokkona katseltuna se tarjosi varsinaisen kyydin ja jätti lopuksi hämilleen, että mitäköhän helvettiä tuli juuri nähtyä - vähän samaan tapaan kuin ohjaaja Rose Glassin esikoisleffa Saint Maud teki. Elokuvaa on hyvin vaikeaa luokitella mihinkään lokeroon, sillä se on aikamoinen ja yllättävän toimiva yhdistelmä eri lajityyppejä. Siitä löytyy romantiikkaa, draamaa, hieman vinksahtanutta komediaa, kylmäveristä trilleriä, sekä psykedeelisiä näkyjä ja jopa body horroria. Love Lies Bleeding onkin ehtaa A24-kamaa.
Elokuva käynnistyy kahden kuntoilusta intoilevan naisen rakkaustarinana, mutta homma saa pian yllättäviä mutkia ja muita käänteitä, jotka vievät tätä varsin ennalta-arvaamatonta kertomusta eteenpäin. Jännitys tiivistyy ja tapahtumaketju eskaloituu yhä vain hurjemmaksi, kunnes loppuhuipennus tarjoaa aimo laidallisen todellista outoutta. Yliampuva finaali on toisaalta veikeä, mutta toisaalta myös pieni pettymys mainion rakentelun jälkeen.
Rose Glass osoittaa toistamiseen taitojaan kameran takana. Hänen ohjauksensa on oivallista ja yhdessä Weronika Tofilskan kanssa laadittu käsikirjoitus pääasiassa mainio. Love Lies Bleeding on myös pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Erityisesti punaisen valon täyttämät kohtaukset ovat tyylikästä katseltavaa. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa, mutta jösses, kun elokuva on täynnä toinen toistaan kamalampia hiustyylejä. Tehosteet ajavat asiansa ja äänipuoli on kunnossa Clint Mansellin tunnelmallisia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Love Lies Bleeding, 2024, A24, Film4, Escape Plan Productions, Lobo Films
Pääosissa: Nicholas Hoult, Teresa Palmer, Rob Corddry, John Malkovich, Lio Tipton ja Dave Franco
Genre: romantiikka, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16
Warm Bodies perustuu Isaac Marionin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Summit Entertainment hankki kirjan elokuvaoikeudet heti sen ilmestyttyä ja ryhtyi työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011 ja lopulta Warm Bodies sai maailmanensi-iltansa 16. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin, kun se oli ilmestynyt vuokralle ja pidin sitä ihan menevänä elokuvana. Kun huomasin Warm Bodiesin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Kahdeksan vuotta zombiepidemian alettua lähes kaikki ihmiset ovat muuttuneet eläviksi kuolleiksi. Kun zombi nimeltä R kohtaa elävän nuoren naisen, Julien, R rakastuu häneen korviaan myöten. Mutta kuinka örisevä R voi vakuuttaa Julielle, ettei halua syödä naista?
Nicholas Hoult nähdään elokuvan pääosassa zombina, joka on maailmanlopun keskellä vähitellen unohtanut nimensä ja kutsuukin itseään ihan vain R:ksi. R ei ole kuin muut zombit, jotka vain laahustavat ympäriinsä, toivoen, että vastaan osuisi elävä ihminen, jonka voisi syödä. Kyllä R:kin ihmisiä syö, mutta hän kaipaa elämäänsä muuta sisältöä. R:n kuollut elämä mullistuu, kun hän kohtaa Teresa Palmerin esittämän Julien, jota R päättää ryhtyä suojelemaan muilta zombeilta. R:n ja Julien välille alkaa vähitellen muodostumaan side, jota niin muut elävät kuin elävätkuolleetkaan eivät ymmärrä. Hoult suoriutuu erittäin mainiosti zombin osasta, tuoden hahmoon huomattavasti enemmän persoonaa kuin näihin aivojenmussuttajiin yleensä annetaan. Palmer on myös oiva valinta osaansa ja nuorten näyttelijöiden väliltä löytyy toimivaa kemiaa.
Elokuvassa nähdään myös John Malkovich Julien isänä, zombeja sydämensä pohjasta vihaavana eversti Grigiona, Dave Franco Julien poikaystävänä Perrynä, Lio Tipton Julien kaverina Norana, sekä Rob Corddry R:n zombikaveri M:nä. Sivunäyttelijätkin hoitavat pätevästi hommansa, vaikka jäävät täysin pääparin varjoon. Malkovich jää harmillisen alikäytetyksi isähahmona, joka olisi valmis tappamaan R:n hetkeäkään empimättä, jolloin kyse ei ole vain Julien suojelemisesta muilta zombeilta, vaan R:n suojelemisesta eläviltä.
Warm Bodies iski minuun huomattavasti paremmin toisella katselulla. Ilmestyessään moni vertasi elokuvaa suosittuihin Twilight-leffoihin (2008-2012) ihmisnaisen ja ihmisiä tavalla tai toisella syövän elävänkuolleen rakkaustarinan takia. Warm Bodies on kuitenkin täysin erilainen kuin Twilight. Siirappisen kiusallisuuden sijaan se on aidosti ilahduttava, hempeä, sydämellinen, jännittävä ja kekseliäs filmi, joka rikkoo lajityyppien rajoja oikein tosissaan. Se on zombielokuva, mutta samalla myös kummallinen romanttinen komedia. Se on myös todella veikeä sovitus William Shakespearen Romeo ja Julia -klassikosta (Romeo and Juliet - 1597). Romeo on R ja Julia on Julie. Zombien ja elävien taistelu on kuin Montagueiden ja Capuletien sukukiista. Mukaan on jopa ujutettu kohtaus, jossa R saapuu tunnustamaan tunteitaan parvekkeella iltaa viettävälle Julielle. Väärissä käsissä homma olisi kiusallinen sekamelska, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan Levine hoitaa hommansa taidokkaasti.
Lennokkaan ideansa ja oivallisen toteutuksensa kanssa noin puolitoistatuntinen Warm Bodies kulkee nopeasti alusta loppuun. Sen parissa viihtyy erittäin passelisti ja sitä katsoessa voi kokea monenlaisia tunteita. R:n kertojaääni kuvailee hahmon mietteitä zombimaailmanlopun keskellä ja se tarjoaa hupaisia monologeja. On hauskaa seurata, kuinka zombinuorukainen yrittää vakuuttaa Julielle, ettei halua ahmia tätä kuin hampurilaista. Julien vähitellen lämmetessä R:lle, elokuvaan saadaan oikeaa sydäntäkin mukaan. Ei kyse ole kuitenkaan mistään täysin iloisesta teoksesta, vaan siitä löytyy myös hurjemmat hetkensä. Muut zombit tarjoavat jo jännitettä aika ajoin, mutta varsin kauhistuttavia ovat luurangot, eli ne, jotka ovat olleet zombitilassa niin pitkään, ettei niistä ole jäljellä muuta kuin pimeydessä eleleviä tehotappajia.
Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan toimiva, joskin juuri mainitsemieni luuranko-olentojen tietokone-efektitoteutus ei ole kestänyt aikaa erityisen hyvin. Ne ovat karmivia ilmestyksiä, mutta digitaalisuus paistaa niistä läpi ja välillä ne näyttävät siltä kuin kuuluisivat videopeliin elokuvan sijaan. Zombimaskeeraukset ovat kuitenkin mainiot ja tuhotut paikat ovat hyvin lavastettuja. Kuvaus on oivallisen tyylikästä, mitä tukee hyvä valaisu ja leikkaus on sujuvaa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu tehosteita ja Marco Beltramin ja Buck Sandersin mainioita musiikkeja myöten.
Yhteenveto: Warm Bodies on erittäin mainio romanttinen kauhukomedia, joka rikkoo vekkulimaisesti lajityyppien rajoja. Romanttinen puoli on aidon suloista, vajoamatta ällösiirapiksi. Huumori on oikeasti hupaisaa ja leffa tarjoaakin monet makeat naurut. Kauhuosastolla elokuva saa parhaimmillaan jännittämään mukavasti, etenkin kun pimeydessä elelevät luurangot iskevät. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan Levine pitää erikoista pakettia taidokkaasti kasassa. Tarina on erittäin veikeä tulkinta Shakespearen Romeo ja Julia -klassikosta, toimien häkellyttävän oivallisesti zombien kanssa. Näyttelijät suoriutuvat passelisti rooleistaan. Nicholas Houltin ja Teresa Palmerin väliltä löytyy hyvää kemiaa. Harmillisesti John Malkovichin ruutuaika jää varsin vähäiseksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on pääasiassa toimiva, mutta etenkin luurankojen digitaalisuus paistaa läpi, syöden olentojen karmivuutta. Jos eriskummallinen, kauhulla ja huumorilla höystetty rakkaustarina kiinnostelee, suosittelen lämpimästi Warm Bodiesia, jos sitä ei ole vielä nähnyt. Vähälle huomiolle jäänyt elokuva kannattaa katsoa uudestaankin, etenkin näin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Warm Bodies, 2013, Summit Entertainment, Make Movies, Mandeville Films, Quebec Film and Television Tax Credit
Ohjaus: Dave Franco Pääosissa: Dan Stevens, Alison Brie, Sheila Vand, Jeremy Allen White, Toby Huss ja Anthony Molinari Genre: trilleri, kauhu, draama Kesto: 1 tunti 28 minuuttia Ikäraja: 16
The Rental on näyttelijä Dave Francon esikoisohjauselokuva. Franco itse keksi elokuvan tarinan ja työsti sen käsikirjoituksen yhdessä Joe Swambergin kanssa. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2019 ja Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan internet-levitykseen. Suomessa The Rental saa nyt teatteriensi-iltansa. Odotukseni eivät olleet korkeat elokuvaa kohtaan, mutta minua kiinnosti kuitenkin tietää, mitä Franco saisi aikaan kameran takana. Francon mukanaoloa lukuunottamatta en tiennytkään muuta kuin että kyseessä olisi jonkin sortin jännäri ja sen pohjalta menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Kaksi pariskuntaa vuokraavat mökin viettääkseen yhdessä hauskaa viikonloppua. Siellä syntyy kuitenkin pian ongelmia, niin parisuhteiden sisällä kuin epäilyttävän ja karmivan vuokraisännän takia.
Mökille viikonloppua viettämään lähtevät pariskunnat ovat Charlie ja Michelle (Dan Stevens ja Francon vaimo Alison Brie) ja Mina ja Charlien pikkuveli Josh (Sheila Vand ja Jeremy Allen White). Näyttelijät ovat kyllä oivallisia rooleissaan, mutta heidän hahmonsa eivät onnistu sen kummemmin säväyttämään. Etenkin Michelle jää todella vaisuksi tapaukseksi, josta ei lopulta selviä mitään ja Brie joutuu vain tekemään parhaansa sen kanssa, mitä hänen miehensä kirjoittama käsikirjoitus tarjoaa. Parilla hahmolla on omat likaiset salaisuutensa, mitkä paljastuvat viikonlopun aikana, mutta nekään eivät tarjoa niin herkullista konfliktia kuin voisi toivoa.
Valitettavasti The Rental ei onnistunut tekemään kovinkaan kaksista vaikutusta, eikä Dave Franco säväytä millään lailla ohjaajana tai käsikirjoittajana. Itse asiassa hän vain osoittaa, että kuuluu juurikin kameran eteen eikä sen taakse. Franco tuntuu jopa yliyrittävän filminsä kanssa, mikä käy pian todella raskaaksi. Hän selvästi rakastaa vanhoja kunnon slasher-kauhuja sekä vähitellen piinaavaksi muuttuvia trillereitä ja yrittää tässä tehdä oman näkemyksensä niiden yhdistelmästä. Franco pyrkii jatkuvasti kääntämään katsojan odotuksia ja genren kliseitä päälaelleen ja menee jopa siihen pisteeseen asti, että ne muuttuvat elokuvan isoksi kompastuskiveksi. Elokuva keskittyy aivan liikaa siihen, ettei se kulkisi tuttuja polkuja, jolloin sen äkilliset käännähdykset ja paljastukset vain heikentävät filmiä.
Tämän lisäksi iso ongelma The Rentalissa on sen valtava epätasaisuus. Välillä jopa tuntuu, ettei Franco itsekään tiedä, millaista elokuvaa haluaisi tehdä. Joskus elokuva yrittää olla psykologinen trilleri, toisinaan taas parisuhdedraamaa. Lopuksi leffa vääntää nupit kaakkoon yrittäessään muuttua slasheriksi. Hieman alle puolentoista tunnin elokuvaksi The Rental on hämmentävän pitkäveteinen, kun suuri osa ajasta käytetään puiseen ja puuduttavaan parisuhdedraamaan. Jännite katoaa vähän väliä ja pian katsoja huomaa, ettei jaksa välittää, miten hahmoille käy. Ja siinäkin päästään elokuvan kovaan yritykseen johtaa katsojaa harhaan. Elokuva esittää olevansa tietynlainen ja heti kun se pelkää, että katsoja hoksaa mistä on kyse, se yrittää pudottaa kärryiltä tekemällä käännöksen vasempaan. Yhdessä kohtauksessa eräs hahmoista jopa ärsyttävästi tokaisee, että katsojan tavoin hänkin odotti tietyn asian menevän tietyllä tavalla. Ihan lopussa elokuva pyrkii mullistamaan koko teoksen merkityksen, mutta samalla se vain saa katsojan miettimään, mikä tämän leffan pointti lopulta edes oli? Jotain leffa yrittää sanoa ennakkoluuloista, mutta siinäkin se jää puolitiehen.
Käsikirjoitukseen ongelmia muodostavat myös pöhköt tavat pohjustaa asioita, sekä tönkkö dialogi, mikä vain pahentaa sitä, kuinka pökkelöä elokuvan masennusdraamailu on. Onneksi filmin tekninen puoli on kuitenkin pääasiassa laadukasta. Etenkin yöllinen ja sumuinen poreallaskohtaus on upean näköinen. Valaistusta käytetään onnistuneesti hyödyksi yökohtauksissa. Äänimaailmakin on ihan toimiva, eivätkä kauhukohtaukset syyllisty typerän yliampuviin ääniefekteihin säikäytyksien tehostamisessa. Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin musiikit ovat kuitenkin aika mitäänsanomattomat ja tuovat oman lisäyksensä vain parissa toiminnallisemmassa kohtauksessa.
Yhteenveto:The Rental on harmillisen laimea jännärintapainen, joka ei oikein itsekään tiedä, mitä se yrittää olla. Mukaan on yritetty yhdistää psykologista trilleriä, parisuhdedraamaa ja slasheria, mutta elokuva ei onnistu missään osa-alueessa. Parisuhdedraama on kuivaa, masentavaa, pitkäveteistä ja se katkoo vähäiset jännityksen yritykset. Slasherkauhuilu taas tuodaan mukaan niin myöhään, että se tuntuu jopa viime hetken ratkaisulta ja lisäkuvausten aikaansaannokselta. Tunnelman ja tyylin epätasaisuuden lisäksi myös kerronta on todella kömpelöä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Dave Franco yrittää leikitellä kliseillä ja lajityypeille yleensä kuuluvilla jutuilla, mutta kokee pakottavaa tarvetta kääntää jatkuvasti kaiken päälaelleen. Franco on aivan liian keskittynyt siihen, että elokuva kääntyy joka risteyksessä juuri toiseen suuntaan kuin katsoja olettaa, mikä muodostuu lopulta vain haitalliseksi leffalle. Lisäksi filmin sanomat jäävät täysin puolitiehen. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä sillä, mitä pökkelö käsikirjoitus ja kehno dialogi tarjoavat. Myös tekninen toteutus on taidokasta, mutta kun ohjaus ja käsikirjoitus epäonnistuvat näin pahasti, ne vesittävät myös leffan hyvät puolet.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Rental, 2020, Black Bear Pictures
Ohjaus: Barry Jenkins Pääosissa: KiKi Layne, Stephan James, Regina King, Colman Domingo, Teyonah Parris, Michael Beach, Brian Tyree Henry, Diego Luna, Aunjanue Ellis, Finn Wittrock, Ebony Obsidian, Dominique Thorne, Ed Skrein, Dave Franco, Emily Rios ja Pedro Pascal Genre: draama, romantiikka Kesto: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 12
If Beale Street Could Talk perustuu James Baldwinin samannimiseen kirjaan vuodelta 1974. Ohjaaja Barry Jenkins kiinnostui kirjasta ja päätti sovittaa sen elokuvaksi. Hän alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta työstäessään elokuvaansa Moonlightia(2016) ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, hän keskittyi tosissaan tekemään filmiä Baldwinin kirjasta. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta If Beale Street Could Talk sai ensiesityksensä Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2018. Sen jälkeen leffaa on näytetty muissakin elokuvatapahtumissa, kunnes se alkoi pikkuhiljaa saamaan kunnon teatterilevitystä ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Kun muut iloitsivat Jenkinsin uudesta leffasta parhaan elokuvan Oscar-palkinnon napanneen Moonlightin jälkeen, itse olin hyvin skeptinen, sillä en itse ollut erityisemmin innostunut Moonlightista, vaan pidin sitä aika keskinkertaisena teoksena tärkeästä aiheesta. Yritin kuitenkin pitää mielessä, että tämä on täysin eri filmi ja voi hyvin olla, että Jenkins pääsisi yllättämään tällä kertaa. Meninkin katsomaan If Beale Street Could Talkin mahdollisimman avoimin mielin ensi-iltaviikonloppuna ja voin huojentuneena sanoa, että kyseessä on erittäin mainio elokuva.
1970-luvulla nuori pariskunta Tish ja Fonny ovat saamassa lapsen, kun Fonnya syytetään rikoksesta, mitä hän ei ole tehnyt ja hän joutuu vankilaan. Tish ja hänen perheensä yrittävät epätoivoisesti keksiä keinon todistaa Fonnyn syyttömyyden.
Pääroolissa Clementine "Tish" Riversinä nähdään KiKi Layne, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Layne on mainio löytö ja sopii osaansa erittäin hyvin. Tishistä löytyy paljon herkkyyttä ja Layne onnistuu tuomaan sen hienosti esille. Tish on täysin rikki poikaystävänsä joutumisesta vankilaan ja vauvan syntyminen vain lisää paineita. Hahmon täytyy yrittää kerätä urheutensa ja voimansa, sillä muuten hän ei saa Fonnya takaisin, eikä selviä äitiydestä. Tishin poikaystävänä, Alonzo "Fonny" Huntina taas nähdään Stephan James. Fonny on pääasiassa lukkojen takana vankilassa, mutta elokuva sisältää onneksi paljon takaumia, joissa päästään näkemään hänet Tishin kanssa yhdessä, jotta katsojana pystyy välittämään heidän ongelmatilanteestaan. Se ei pelkästään riitä, että Tish käy muutamaan otteeseen vankilassa puhumassa Fonnylle, vaan heillä täytyy olla kunnon yhteisiä kohtauksia, jotta heidän tunteensa välittyy myös katsojaan. Jamesin ja Laynen väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Yksittäisenä hahmona Fonny ei ole mitä kiinnostavin, vaan hän tarvitsee rakkaansa vierelleen, jotta paketti tuntuu kokonaiselta. Tishin perheeseen kuuluu hänen rakastava äitinsä Sharon (Regina King), vitsaileva isänsä Joseph (Colman Domingo) ja huolehtiva siskonsa Ernestine (Teyonah Parris). Ernestine-sisko jää aika pahasti taka-alalle, mutta vanhemmat saavat hyvin ruutuaikaa. Domingosta löytyy juuri oikeaa henkeä rennolle isälle ja King on mahtava valinta äitihahmoksi, tehden elokuvan parhaan roolityön. Fonnyn perheeseen taas kuuluvat hänen vahvasti uskovainen äitinsä (Aunjanue Ellis), isänsä Frank (Michael Beach), sekä siskokset Adrienne (Ebony Obsidian) ja Sheila (Dominique Thorne), jotka ovat aika ärsyttäviä ylimielisyydessään. Frank-isä on aika samanlainen kuin Tishin isä ja oikein pidettävä heppu. Fonnyn äiti taas ei ole kovin miellyttävä persoona, mutta Ellis on erinomainen osassaan. Harmi vain, ettei Fonnyn perhettä erityisemmin nähdä elokuvan aikana. Elokuvassa esiintyvät myös Brian Tyree Henry Fonnyn ystävänä Danielina, Finn Wittrock Fonnyn asianajana, Rogue One: A Star Wars Storysta(2016) tuttu Diego Luna vekkulina tarjoilijana, Ed Skrein inhottavana poliisina, Dave Franco vuokraisäntänä, sekä Emily Rios Fonnya syyttävänä Victoriana ja Pedro Pascal hänen isänään. Aunjanue Elliksen tavoin myös Brian Tyree Henry tekee vaikuttavan roolityön, vaikka saakin hyvin vähän ruutuaikaa.
If Beale Street Could Talk koukuttaa heti alkupäässä unenomaisella visiolla Tishin ja Fonnyn rakkaudesta, kunnes se iskee kovan todellisuuden pöytään ja asettaa vankilan lasin pariskunnan väliin ja ainoa tapa kommunikoida on lasin molemmin puolin löytyvillä puhelimilla. Lisäksi alussa on erinomainen pitkä osio, missä Tish kertoo vanhemmilleen raskaudestaan ja yhdessä he kertovat Fonnyn perheelle. Perheiden reaktiot ovat hyvin erilaiset ja tämä luo oivaa jännitettä. Harmillisesti tähän ei palata oikeastaan enää koskaan elokuvan aikana, mikä on aika hämmentävää, sillä reaktiot tuntuivat hyvin tärkeältä osalta tarinaa. Kuten jo totesin, elokuva hyödyntää takaumia näyttääkseen Tishin ja Fonnyn suhdetta, mikä onkin huomattavasti kiinnostavampaa seurattavaa kuin hyvin vaisuksi jäävä oikeuspuoli. Mukana on muutamia todella vaikuttavia hetkiä; etenkin kohtaus, jossa Brian Tyree Henry varastaa leffan kokonaan itselleen, hänen hahmonsa kertoessa, mitä vääryyksiä hän on joutunut kokemaan ihonvärinsä vuoksi. Elokuvasta löytyy muutenkin paljon kommenttia rasismista. Eräässä kohtauksessa Fonny päätyy tappeluun inhottavan lähentelijän kanssa ja kun poliisi saapuu paikalle, vain Fonnya syytetään tapahtumasta, koska hän on musta.
Valitettavasti elokuvasta löytyi myös selkeitä juttuja, jotka vaivasivat itseäni leffan aikana ja isoimpana on leffan rytmitys. Vaikka pidinkin takaumista ja mielestäni niihin sopii hyvin unenomainen tunnelma, kun kyseessä ovat Tishin muistot, johti tämä unenomainen tunnelma useassakin kohtaa haukottelemiseen ja siihen, että parin kohtauksen aikana alkoi tuottaa vaikeuksia pysyä hereillä. Joitain kohtauksia venytetään tarpeettoman pitkiksi, jotta ohjaaja Barry Jenkins pääsee tosissaan fiilistelemään luomassaan tunnelmassa. Ei siinä muuten mitään, mutta kun tunnelma ei oikein välittynyt itseeni toivotulla tavalla. Elokuvan tunnepuoli itse asiassa jätti minut hieman kylmäksi, enkä koskaan pystynyt tosissaan välittämään Tishin ja Fonnyn rakkaudesta. Näyttelijöiden kemiat pelasivat hyvin yhteen, mutta jokin siinä mätti hieman. Tästä syystä kun hahmot yrittävät keksiä keinoa vapauttaakseen Fonnyn, olin kiinnostunut tästä enemmän siksi, että Fonny on syyttömänä vankilassa kuin siksi, että pääkaksikko joutuu olemaan erillään - etenkin nyt kun vauva on tulossa. Tietyin muutoksin olisin pitänyt If Beale Street Could Talkia läpikotaisin hienona. Jo tällaisenaan se on kuitenkin oikein mainio filmi, mikä sisältää hienoja hetkiä.
Barry Jenkinsin käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi mainiota, etenkin dialogin osalta ja hänen henkilöohjauksensa on myös oivallista. Omasta mielestäni hän jää kuitenkin haahuilemaan usein liian pitkiksi ajoiksi ja leikkauspuolella filmi kaipaisi tiivistämistä vähän sieltä sun täältä. Kuvaus on oikein taidokasta läpi leffan, mutta mitään erityisiä kamerakikkailuja ei ole luvassa. 1970-luvun ajankuva on onnistuneesti toteutettu lavastuksella ja puvustuksella. Äänimaailma ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit vain lisäävät unenomaista tuntua. Yksinään Britellin sävellykset tuudittaisivat kuuntelijan mukavasti unten maille.
Yhteenveto:If Beale Street Could Talk on hyvä elokuva, mistä löytyy oikeasti hienoja kohtauksia, mutta myös valitettavan keskinkertaisiakin hetkiä. Elokuvan alkupää on erinomainen yksinkertaisen vangitsevalla aloituksellaan. Takaumat syventävät hahmoja ja lisäävät kiinnostavuutta. KiKi Layne ja Stephan James ovat mainiot päärooleissa ja heidän väliltä löytyy oivaa kemiaa, mutta show'n varastavat vaikuttavat roolityöt tekevät Regina King ja Brian Tyree Henry. Leffa käsittelee hyvin vaikeita aiheita, kuten rasismia ja luo useita painostavia kohtauksia. Ajankuva on taidolla luotu ja filmi on teknisesti pääosin onnistunut. Itselleni ongelmia kuitenkin syntyy, kun ohjaaja Barry Jenkins takertuu liian pitkäksi aikaa eri kohtauksiin ja niiden unenomaiseen tunnelmaan, mikä pakostikin väsyttää katsojaa. Elokuva kaipaisi hieman tiivistämistä ja vielä jonkinlaista vaikuttavaa iskua loppuun. Siten kyseessä olisi hieno paketti, eikä vain oikein hyvä filmi, josta löytyy hienojakin hetkiä. Hitaiden draamaelokuvien ystäville If Beale Street Could Talk toimii lähes takuuvarmasti, mutta monet katsojista tulevat luultavasti pitämään tätä pitkäveteisenä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
If Beale Street Could Talk, 2018, Annapurna Pictures, PASTEL, Plan B Entertainment
Ohjaus: James Franco Pääosissa: James Franco, Dave Franco, Seth Rogen, Ari Graynor, Alison Brie, Josh Hutcherson, Paul Scheer, Jacki Weaver, Jason Mantzoukas, Hannibal Buress, Zac Efron, Bryan Cranston ja Tommy Wiseau Genre: draama, komedia Kesto: 1 tunti 44 minuuttia Ikäraja: 7 Tommy Wiseaun The Roomia (2003) pidetään kaikkien aikojen parhaimpana surkeana elokuvana. Leffan maineen takia se on noussut isoksi kultti-ilmiöksi, josta järjestetään edelleen teatterinäytöksiä ympäri maailman. Suosion takia elokuvassa näytellyt Greg Sestero kirjoitti yhdessä Tom Bissellin kanssa kirjan filmin teosta nimeltä "The Disaster Artist: My Life Inside The Room, the Greatest Bad Movie Ever Made" (2013). Vuonna 2014 Point Grey Pictures -yhtiö hankki elokuvaoikeudet kirjaan ja yhtiön omistaja Seth Rogen kysyi ystävältään James Francolta, olisiko tämä kiinnostunut leffan teosta. Franco luki kirjan ja katsoi The Roomin, minkä jälkeen hän alkoi innolla työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat joulukuussa 2015 ja lopulta The Disaster Artist sai ensi-iltansa maaliskuussa 2017 South by Southwestin elokuvajuhlilla. Sen jälkeen sitä on näytetty erilaisissa tapahtumissa ja se on alkanut saamaan kunnon teatterilevitystä. Suomeen elokuva saapuu vasta nyt, alkuvuodesta 2018. Kun kuulin leffasta ensimmäisen kerran, se ei herättänyt erityisemmin huomiotani, sillä en ollut nähnyt The Roomia. Kuitenkin elokuvan suosion kasvaessa ja ensi-illan lähestyessä myös mielenkiintoni alkoi kasvaa. Tammikuun alussa kävin katsomassa The Roomin Night Visionsin järjestämässä näytöksessä ja vaikken välttämättä halua enää koskaan nähdä sitä kuraa uudestaan, kiinnostuin vielä enemmän siitä, miten sellainen elokuva on ikinä saatu aikaiseksi? Alunperin minun oli tarkoitus odottaa ensi-iltaan asti, että näen leffan, sillä armeijani alkoi pari päivää The Room -näytöksen jälkeen, mutta koska se meni jo ensimmäisenä päivänä päin mäntyä, huomasin jo tammikuun toisella viikolla katsovani The Disaster Artistia sen lehdistönäytöksessä.
Nuori näyttelijänalku Greg Sestero tapaa mystisen Tommy Wiseaun, jonka kanssa hän päättää muuttaa Los Angelesiin ja aloittaa uran Hollywoodissa. Heidän "lahjansa" eivät kuitenkaan vakuuta ketään, joten he päättävät tehdä ihan oman elokuvansa, The Roomin.
Greg Sesteroa näyttelee Dave Franco, joka tekee parhaan roolisuorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Dave ei ole koskaan ennen erityisemmin tehnyt vaikutusta minuun, mutta tässä hän vihdoin osoittaa kuuluvansa veljensä tavoin elokuvien maailmaan. Dave tuo todella mainiosti esille Gregin innostuksen näyttelemistä kohtaan, mistä löytyy kuitenkin selkeää ramppikuumetta. Greg luottaa täysillä Tommyyn, joka tarjoaa hänelle ajatuksia loistokkaasta tulevaisuudesta Hollywoodissa. Vaikka Dave Franco osoittikin vihdoin olevansa kelpo näyttelijä, hän jää silti pahasti veljensä varjoon. James Franco on nimittäin aivan huikea erikoisena Tommy Wiseauna. Hän on omaksunut Tommyn olemuksen täydellisesti puhetyylistä eleisiin asti. Kyseessä on niitä rooleja, joissa näyttelijä muuttuu täysin hahmoksi, eikä vain esitä, mikä nostaa Jamesin suoraan vuoden parhaimpien näyttelijöiden joukkoon. Hienomman muuntautumisesta tekee se, ettei kukaan tiedä Tommyn taustoja, mutta silti James vaikuttaa olevan täysin perillä kaikesta. Hän saa luotua Tommyyn oivan mystisyyden ja pystyy tekemään erikoisia asioita, ilman että hänen roolityönsä menettää uskottavuutensa. Äärimmäisen huikeaa on myös nähdä, kuinka James näyttelee upeasti henkilöä, joka ei osaa näytellä. Vaikka katsojana nauraa usein Tommylle, kun tämä ei tiedä, miten elokuvia pitäisi tehdä, on James onnistunut tuomaan myös traagisuutta rooliin. Tommyn ja Gregin lisäksi muita isoja hahmoja ovat myös käsikirjoitusvastaava Sandy Schklair (James Francon kanssa usein näyttelevä Seth Rogen) ja Gregin tyttöystävä Amber (todellisuudessa Dave Francon vaimo Alison Brie). Rogen on erittäin hyvä Sandyn roolissa, joka yrittää takoa Tommyyn järkeä kuvauspaikalla, mutta joka huomaa, ettei oikeastaan mitään ole tehtävissä leffan pelastamiseksi. Briekin on hyvä, mutta hänen hahmonsa ei jää kovin hyvin mieleen. Lähinnä Amber vain yrittää saada Gregin poistumaan elokuvasta, jottei hänen uransa näyttelijänä pääty ennen kuin se ehtii edes alkaakaan. Francon veljesten lisäksi leffassa nähdään muitakin näyttelijöitä, jotka näyttelevät näyttelijöitä, jotka näyttelevät The Roomissa. Ari Graynor esittää Juliette Daniellea, joka näyttelee Lisaa, Tommyn esittämän Johnnyn tulevaa vaimoa. Nälkäpeli-leffoista (The Hunger Games - 2012-2015) tuttu Josh "Peeta" Hutcherson näyttelee Philip Haldimania, joka esittää kummallista Denny-naapuria. Jacki Weaver näyttelee Carolyn Minnottia, joka esittää Lisan äitiä. Nathan Fielder esittää Kyle Vogtia, joka esittää psykologi Peteriä ja Zac Efron esittää Dan Janjigiania, joka näyttelee huumediileri Chris-R:ää. Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja etenkin Hutcherson sopii ulkonäkönsä ja olemuksensa puolesta täydellisesti Philipiksi, mutta harmillisesti heidän osuutensa jää todella pieneksi. On hauska nähdä näyttelijöiden näyttelevän näyttelijöitä näyttelemässä, mutta olisi heille toivonut hieman enemmänkin tekemistä. Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Megan Mullally Gregin äitinä, Hannibal Buress ja Jason Mantzoukas kuvauskalusteita vuokraavana kaksikkona, Paul Scheer tympeänä kuvaajana ja Bryan Cranston omana itsenään. Leffassa esiintyy muitakin näyttelijöitä omana itsenään, mutta lähinnä haastatteluissa eikä itse tarinassa.
Tiettyjen hahmojen syventämisen puutteen lisäksi The Disaster Artistilla on pari muutakin ongelmaa, joista isoin on rytmitys. Paikoitellen elokuva nimittäin kulkee liian nopealla temmolla eteenpäin, kun toivoisi sen kertovan hieman tarkemmin, mitä tapahtuu. Esimerkiksi kun Tommy Wiseau tajuaa, että he voisivat tehdä ihka oman elokuvansa, eikä heidän tarvitse hakea töitä muilta tuotantoyhtiöiltä, filmi kulkee pikakelauksella koko suunnitteluosion läpi. Se on tavallaan hyvä näinkin, mutta siihen jää kaipaamaan jotain enemmän. Sen lisäksi myös itse kuvausosio hyppii hieman liian vauhdikkaasti eteenpäin, mistä päästään myös toiseen ongelmaan. Greg Sesteron kirjassa The Roomin teko on kuvailtu paljon inhottavammaksi prosessiksi, jossa työryhmät erosivat yksi toisensa perään ja jossa Tommy kohteli kaikkia todella ilkeästi. Elokuvassa taas on kyselty enemmän Tommyn mielipiteitä, jolloin kaikki on paljon mukavammin, vaikka vaikeita tilanteitakin löytyy useita. Kaksi erilaista näkökulmaa ovat valitettavasti johtaneet siihen, että välillä asiat sujuvat kivasti, aivan kuin Tommy selittäisi, mitä tapahtui ja paikoitellen Tommyn diktaattorimainen asenne ohjaajana nousee esille voimakkaasti ja tuntuu siltä kuin Greg kertoisi tilanteesta. Tämän takia leffasta löytyy pidempi jakso, jossa tunnelma vaihtuu hieman liikaa kohtauksesta toiseen. Muuten filmistä ei oikeastaan löydy pahaa sanottavaa. The Disaster Artist on itse asiassa jopa aivan mahtava elokuva!
Suurimmaksi osaksi leffan tunnelma on loistavasti luotu. Katsojana riemuitsee Tommyn ja Gregin kanssa, kun he lähtevät "valloittamaan" Hollywoodia ja suree heidän kanssaan, kun homma ei menekään suunnitellusti. Leffa nappaa erinomaisella aloituskohtauksella katsojan heti mukaansa ja näyttää, millaista menoa on luvassa. Läpi elokuvan saa nauraa useaan otteeseen ja sitä on muutenkin äärimmäisen mukava katsoa. Tommyn kohellukset ovat paikoitellen jopa hulvattomia ja välillä ei voi muuta kuin miettiä, tapahtuivatko nämä asiat muka ihan oikeasti? Ja vaikka kritisoinkin The Roomin suunnitteluprosessia ja kuvausosiota, löytyy niistä paljon hyvääkin. Vaikka eri kuvauskohtauksissa tuntuu olevan eri kertoja kuin toisissa, ovat ne silti yksittäisinä kohtauksina todella toimivia. The Roomin katsominen on lähestulkoon pakollista ennen tämän filmin näkemistä, sillä muuten monet hauskat ja kekseliäät kohdat menevät yli hilseen. Ilman sen näkemistä ei monien kuvauskohtausten hienoutta ymmärrä samalla lailla. On myös äärimmäisen upeaa, kuinka tätä elokuvaa varten tehtiin useita The Roomin kohtauksia uudestaan lähes samannäköisiksi, mistä huokuu suuri arvostus sitä aivan kauheaa tekelettä kohtaan.
Todella pitkään The Disaster Artistin aikana mietin, että kyseessä on "vain" erittäin hyvä elokuva. Vasta ihan loppupäässä, kun The Roomin ensi-ilta vihdoin koittaa, aloin pitää teosta mahtavana. Aluksi vain nauraa elokuvassa nähtävän yleisön kanssa, kuinka surkean filmin Tommy onkaan saanut aikaiseksi, mutta pikkuhiljaa se nauru alkaa muuttua suruksi, kun näkee Tommyn istuvan yleisön keskellä. Etenkin siinä kohtauksessa James Francon roolisuoritus pääsee valloilleen, kun hän miettii, miksi ihmiset pilkkaavat hänen elokuvaansa - jotain mikä on hänelle äärimmäisen tärkeää. On myös traagista katsoa ahdistunutta Gregiä hänen vieressään, joka häpeillen miettii, pitäisikö hänen lähteä teatterista. Vaikka tiedän, että myös tätä kohtausta varten on otettu taiteellisia vapauksia, on lopetus silti erinomainen ja saa katsojan helposti liikuttumaan. Filmi sisältää muutenkin yllättävän koskettavia hetkiä, joita en odottanut näkeväni. Pari vuotta sitten ilmestyneen mahtavan Florencen (Florence Foster Jenkins - 2016) tavoin The Disaster Artist pistää katsojan pohtimaan, voiko sittenkään nauraa todella kököille jutuille, kun niiden tekijät ovat oikeasti uskoneet tekevänsä taidetta. Tässä elokuvassa on tosin se pohdintaa helpottava puoli, että filmi itse nauraa The Roomin huonoudelle.
Sen lisäksi, että James Franco näyttelee Tommy Wiseauta, hän on myös ohjannut The Disaster Artistin, samalla tavalla kuin Wiseau ohjasi The Roomin. Tai no, ei nyt ihan samalla tavalla, kun ottaa huomioon, että Franco osoittaa olevansa varteenotettava tekijä myös ohjaajana, eikä mokaa koko juttua täysin kuten Wiseau. Franco on saanut luotua hienon yhdistelmän yllättävän liikuttavaa draamaa ja itselleen perinteikästä kaverikomediaa. Yksi elokuvan suurimmista riemuista onkin katsella kahta veljestä esittämässä henkilöitä, jotka aikovat toteuttaa unelmansa yhdessä. Jos James ja Dave eivät olisi niin veljiä, ei Tommyn ja Gregin ystävyys välttämättä välittyisi samalla lailla. Käsikirjoituksesta vastaavat Scott Neustadter ja Michael H. Weber ovat tehneet todella oivallista työtä kerronnan ja repliikkien kanssa. The Disaster Artist on myös tekniseltä toteutukseltaan mainio. Se on taitavasti kuvattu ja leikattu. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä luodessaan The Roomin lavasteita uudestaan ja maskeeraustiimi on hienosti auttanut James Francoa omaksumaan Tommyn roolin. Äänimaailma ei erityisemmin korostu, mutta säveltäjä Dave Porterin musiikit toimivat hyvin elokuvan taustalla.
Yhteenveto:The Disaster Artist on loistokas yhdistelmä kaverikomediaa ja koskettavaa draamaa. Se nappaa mukaansa heti alussa, ja läpi kestonsa se ilahduttaa, liikuttaa ja herättää katsojien sisäisen luovuuden. Tunnelma on mahtavasti toteutettu, eikä filmi tunnu koskaan pitkäveteiseltä. Itse asiassa parissa kohtaa leffa tuntuu jopa kiirehtivän hieman, jolloin toivoisi, että se kertoisi tapahtumia rauhallisemmin. Harmillisesti The Roomin kuvauksissa tunnelma tuntuu vaihtelevan kummallisesti, eikä kuvausosio ole täysin yhtenäinen hengeltään. Yksittäiset kohtaukset sen sisällä ovat kuitenkin niin hyviä, ettei heittelevä tunnelma haittaa liikaa. Loppuhuipennuksessa elokuva todella nousee aivan loistavaksi teokseksi, joka pistää katsojan hienosti miettimään, voiko kenenkään työlle nauraa, oli se kuinka surkea tahansa, jos sen tekijä on pistänyt koko sydämensä ja sielunsa peliin? Onneksi leffa itse kuitenkin nauraa, jolloin katsojana pystyy siihen helpommin, vaikka traaginen henki on usein läsnä. Filmin näyttelijät ovat hieman alikäytettyjä, mutta silti mainioita, etenkin vihdoin vaikutuksen tekevä Dave Francoa ja hänen veljensä James Franco, joka muuttuu täydellisesti Tommy Wiseauksi. Jamesin työ läpi leffan on huikeaa ja on suuri sääli, ettei hän saanut parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta. Suosittelen The Disaster Artistin näkemistä äärimmäisen lämpimästi kaikille, sillä se on erinomainen filmi. Sitä ennen kannattaa kuitenkin katsoa The Room, sillä vaikka se onkin kamala, monet tämän leffan viittauksista ja vitseistä menevät katsojalta muuten ohi. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, jossa esiintyy aito Tommy Wiseau.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
The Disaster Artist, 2017, Good Universe, New Line Cinema, Point Grey Pictures, RabbitBandini Productions, Ramona Films, RatPac-Dune Entertainment
