Arvostelu: Transformers One (2024)

TRANSFORMERS ONE

Ohjaus: Josh Cooley

Pääosissa: Chris Hemsworth, Brian Tyree Henry, Scarlett Johansson, Keegan-Michael Key, Jon Hamm, Laurence Fishburne, Steve Buscemi, Vanessa Liguori ja Isaac C. Singleton Jr.

Genre: animaatio, scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Transformers One perustuu Hasbron Transformers-leluihin. Vuonna 2015 Paramount Pictures päätti ottaa kaiken irti Transformersista ja pestasi käsikirjoittajia työstämään erilaisia projekteja aiheesta. Andrew Barrer ja Gabriel Ferrari kynäilivät hahmojen syntytarinan, mistä studiolla innostuttiin. Käsikirjoitusta työstettiin useasti uudestaan, kunnes tuotanto pyörähti vihdoin liikkeelle. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja nyt Transformers One saapuu elokuvateattereihin. Minulta on mennyt hissuksiin maku Transformersiin, uusien elokuvien ollessa lähinnä heikkoja (poislukien mainio Bumblebee (2018)). En innostunut Transformers Onesta, kun sen ilmoitettiin olevan tosissaan tekeillä. Näyttelijäkaarti ei vakuuttanut minua yhtään, enkä pitänyt trailerista. Päätin silti käydä katsomassa Transformers Onen heti sen ensi-iltapäivänä, etenkin kun elokuvaa esitettiin ihan IMAX-salissa.

Cybertron-planeetalla nuoret mainaribotit Orion Pax ja D-16 saavat selville myyttisen Johtajuuden Matrixin olinpaikan ja päättävät etsiä sen, todistaakseen arvonsa johtajalleen Sentinel Primelle.

Ennen kuin hänestä tuli hyvien Autobotien johtaja Optimus Prime, hän oli Orion Pax (äänenä Chris Hemsworth) ja ennen kuin hänestä tuli pahojen Decepticonien johtaja Megatron, hän oli D-16 (Brian Tyree Henry). Ja ennen kuin he olivat pahimmat vihamiehet, Orion ja D-16 olivat parhaimmat ystävykset. Ja ennen kuin he olivat edes kulkuneuvoiksi muuttuvia transformereita, he olivat pelkkiä mainaribotteja, louhimassa transformereille elintärkeää energonia syvältä Cybertron-planeetan uumenista. Transformers Onen kuvaukset tutuista hahmoista ovat hyvin erilaiset kuin mihin on totuttu, elokuvan toimiessa yhdenlaisena alkutarinana Optimus Primelle ja Megatronille. Orion Pax on säännöistä piittaamaton oman tiensä kulkija ja D-16 lähinnä seuraa hänen perässään, samalla kun kiukku mainaribottien väärinkohtelua kohtaan kasvaa hänen mielessään. Hahmot toimivat pääasiassa passelisti, etenkin muuntautuessaan tutummiksi itsekseen, mutta minun täytyy sanoa, että minua häiritsi läpi leffan se, että Optimus Primen äänenä kuullaan Marvel-leffojen Thor. Minulla ei ole sinänsä mitään Hemsworthia vastaan, mutta tähän rooliin hän oli väärä valinta.

     Näyttelijäkaarti on mielestäni muutenkin kyseenalainen, vaikka toisaalta myös lahjakas. Scarlett Johansson esittää mainaribotti Elita-1:ä, Keegan-Michael Key hölösuu B-127:ää (eli Bumblebeetä), Jon Hamm transformerien johtajaa Sentinel Primeä, Laurence Fishburne iäkästä Alpha Trionia ja Steve Buscemi kaartijohtaja Starscreamia. Jos jokin elokuvan kuvauksista silitti minua pahasti vastakarvaan, niin nuori Bumblebee, joka on suorastaan ärsyttävä tyhmyytensä ja jatkuvan vitsailunsa kanssa.

Transformers One jäi muutenkin aika ristiriitaiseksi katselukokemukseksi, joka nousi juuri ja juuri plussan puolelle vasta loppupäässä, kun Orion Paxin ja D-16:n välillä kytevä konfliktinpoikanen alkaa kasvaa liekkiinsä, mikä muuttaa hahmot tutuiksi Optimus Primeksi ja Megatroniksi. Parhaiden ystävien kääntyminen toisiaan vastaan voimakkaiden poliittisten näkökantaerojen takia on onnistunut ja katsoja voi huomata ymmärtävänsä molempia puolia. Konfliktin alustus on kuitenkin hitusen kömpelöä ja elokuvan ensimmäinen tunti on muutenkin aika tönkkö. Meno petraantuu vähän, kun seikkailu Johtajuuden Matrixin löytämiseksi alkaa, mutta silti jokin tökkii. Tunnelma on ailahteleva, leffan tarjotessa lähes kaikki kohtaukset huumorin kautta. Eikä edes kovin hyvän huumorin. Vitsit aiheuttivat enemmän myötähäpeää kuin tarjosivat nauruja. Pari kertaa sentään hymähdin. Toimintakohtaukset eivät jännitä tippaakaan, mutta ovat ne ajoittain viihdyttävää seurattavaa, kun leffa näyttää siltä kuin lapsi hakkaisi suosikkilelujaan toisiaan vasten.

Kun aiempia Transformers-elokuvia on kritisoitu siitä, että ne keskittyvät liikaa tylsiin ihmishahmoihin, Transformers One voittaa takuulla monet puolelleen jo siinä, ettei ihmisiä nähdä yhtä ainutta, eikä Maata edes mainita. Elokuvan ehkä jopa kiinnostavinta antia onkin nähdä Cybertronin menoa ennen kuin Autobotien ja Decepticonien välille syttyi tuhoisa sota, joka koitui lopulta koko planeetan kohtaloksi. Tätä aspektia ja luokkayhteiskunnan kritisointia robottien avulla olisi voitua tutkia vielä enemmän. Jos elokuva saa jatkoa (mitä se toki kovasti viime minuuteillaan pohjustaa), toivon mahdollisen "Transformers Twon" esittelevän vielä enemmän transformerien kulttuuria ja Cybertronin menoa.

Visuaalisestikaan elokuva ei juuri säväyttänyt. Transformerien kotikaupunki Iacon City on yksityiskohtainen, mutta itse robotit näyttävät hitusen tylsiltä ja pelkistetyiltä, lähes viimeistelemättömiltä, aivan kuin elokuva olisi alun perin tarkoitettu halvemmalla tehtynä suoraan kotikatseluun. Erityisesti en piitannut siitä, että oikeastaan kaikkien robottien kasvot olivat kuin samasta muotista tehdyt, hopeiset ja ihmismäiset. Äänimaailma on sen sijaan oikein pätevästi rakennettu jatkuvia mekaanisia ääniä myöten ja Brian Tylerin säveltämät musiikit säestävät menoa mainiosti.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Transformers One, 2024, Paramount Animation, Hasbro Entertainment, New Republic Pictures, Bay Films, Di Bonaventura Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Productions

Arvostelu: Mean Girls (2024)

MEAN GIRLS

Ohjaus: Samantha Jayne ja Arturo Perez Jr.

Pääosissa: Angourie Rice, Renée Rapp, Auli'i Cravalho, Jaquel Spivey, Avantika, Bebe Wood, Christopher Briney, Tina Fey, Tim Meadows, Jenna Fischer, Busy Phillips, Ashley Park ja Jon Hamm

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Rosalind Wisemanin kirjaan Queen Bees and Wannabes (2002) löyhästi pohjautuva teinikomedia Mean Girls (2004) oli kehuttu jättihitti, josta on vuosien varrella muodostunut yksi merkittävimmistä elokuvista lajityypissään. Leffalle työstettiin suoraan televisiossa julkaistu jatko-osa Mean Girls 2 (2011), jonka kuitenkin haukkuivat lyttyyn niin kriitikot kuin alkuperäisleffan fanit. Elokuvan pohjalta työstettiin myös musikaaliesitys, jonka ensi-ilta oli loppuvuodesta 2017 ja joka nousi Broadwaylle seuraavana keväänä. Kun musikaali sai viimeisen esityksensä alkuvuodesta 2020, sekä alkuperäisen leffan kuin musikaalin käsikirjoittanut Tina Fey ilmoitti, että musikaalin pohjalta tehtäisiin uusi elokuvasovitus Mean Girlsistä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista suoraan Paramount+ -suoratoistopalvelussa, mutta studio päättikin antaa elokuvalle kunnon teatterikierroksen ja nyt Mean Girls -uudelleenfilmatisointi saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni alkuperäinen Mean Girls on aivan mahtava elokuva, mutten odottanut uutta versiota lainkaan. En kokenut uudelleenfilmatisoinnille tarvetta, enkä lämmennyt ajatukselle musikaalisovituksesta. Kävin silti katsomassa uuden Mean Girlsin ennakkoon sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Koko lapsuutensa kotikoulussa viettänyt Cady Heron aloittaa ensi kertaa opinnot ihka aidossa high schoolissa. Koulussa hän kohtaa paikan suosituimman teinityttötrion, Plastikit, jotka vaikuttavat aluksi ottavan Cadyn joukkoonsa. Pian Cadylle kuitenkin selviää kolmikon todellinen luonne.

Pääroolissa Cady Heronina nähdään tällä kertaa Tom Hollandin Spider-Man -elokuvista (2017-2021) tuttu Angourie Rice. Rice on osoittanut useasti sivurooleissa näyttelijäntaitojaan ja osoittaa Mean Girlsissä pärjäävänsä pätevästi pääroolissakin - suurimmaksi osaksi ajasta. Rice tulkitsee oivallisesti sinisilmäistä ja lähes kaikesta kokematonta Cadya, mutta kun tyttö muuttuu Plastikkien myötä ilkeämmäksi, Rice ei tuo tätä puolta esille erityisen vakuuttavasti.

     Itse Plastikit, eli ne "ilkeät tytöt" ovat tietty tuttu kolmikko, joukon johtaja Regina George (Renée Rapp), salaisuuksista huolen pitävä Gretchen (Bebe Wood) ja tyhmä Karen (Avantika). Elokuvan kirkkaasti parasta antia on Reginaa esittävä Rapp, joka ainoana näyttelijäkaartista pystyy pistämään kampoihin alkuperäisleffan näyttelijälle. Eipä toisaalta ihme, sillä Rapp esitti Reginaa Broadway-musikaalissa yli vuoden ajan, jolloin hän pystyi omaksumaan katalan hahmonsa. Rapp oikein herkuttelee kierossa osassaan. Wood ja Avantika sen sijaan eivät täysin toimi rooleissaan. Erityisesti Avantika tekee idiootista Karenista tällä kertaa lähinnä ärsyttävän.

     Paluun alkuperäisestä Mean Girlsistä tekevät käsikirjoittajankin hommaa hoitava Tina Fey opettaja Norburyksi ja Tim Meadows rehtori Duvalliksi. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Jenna Fisher Cadyn äitinä, Auli'i Cravalho ja Jaquel Spivey Cadyn ensimmäisinä koulukavereina Janisina ja Damianina, Christopher Briney Cadyn ihastuksenkohde Aaronina, Jon Hamm valmentaja Carrina ja Broadway-esityksessä Gretcheniä näytellyt Ashley Park ranskanopettaja Parkina. Fey ja Meadows vetävät roolinsa uusintakierroksella aika tylsällä vaihteella. Muut näyttelijät ajavat asiansa, joskin Hamm ei pääse tekemään oikein mitään valmentajana, jonka kyseenalaista käytöstä on minimoitu.

Mean Girls oli hillittömän hauska, kekseliäs, näpäyttävä ja aivan mahtava elokuva. Suorastaan fetch. Niin, puhun siis siitä alkuperäisestä leffasta, jonka voi mieltää jo moderniksi klassikoksi. Uusi Mean Girls taas on kuin yksi Plastikeista. Se on muovia, kertakäyttöroinaa, jonka sysäät nopeasti syrjään ja unohdat, mutta joka jää kuitenkin elämään ympäristölle haitallisena. Se on pinnallinen, kolkko ja kaikin tavoin tylsä toisinto loistavasta alkuperäisleffasta. Siinä, missä alkuperäiselokuva kestää useita katselukertoja ja naurattaa joka kerralla yhtä makeasti, meinasin nukahtaa tylsyyteen uutta versiota katsoessani. Vitsit ovat samoja ja kohtauksia käydään läpi robottimaisesti kuin tarkistuslistaa rastien. Renée Rapp yrittää parhaansa kantaa elokuvaa harteillaan, mutta hän ei pysty poistamaan totaalista tarpeettomuuden ja sieluttoman rahastuksen lemua, joka leffaa ympäröi.

Uuteen Mean Girlsiin on tehty ihan vain muutamia muutoksia. Parit ikoniset repliikit on poistettu, sosiaalinen media on ymmärrettävästi tuotu mukaan ja jostain syystä Cadylla ei ole isää. Leffa on myös oudon himokas. Merkittävin muutos on toki se, että tällä kertaa kyseessä on musikaali. Minulla ei yleisesti ole mitään musikaaleja vastaan ja veikkaan, että homma toimisi Broadwayn puolella. Tässä leffassa musikaaliaspekti ei toimi, ei sitten yhtään. Kun musikaaleja tehdään, ne pitäisi alusta alkaen rakentaa niin, että laulut istutetaan mukaan. Alkuperäisessä Mean Girlsissä ei nähty musikaalinumeroita, joten tässä uudessa ne ovat erityisen väkinäisen tuntuisia. Elokuvan jo valmiiksi kömpelö kerronta rikkoutuu joka kerta, kun uusi laulu alkaa. Kun laulu päättyy, kerrontaa voidaan taas jatkaa. Näin leffa saadaan venytettyä liki kahden tunnin mittaan.

Ohjaajina toimivat ensikertalaiskaksikko Samantha Jayne ja Arturo Perez Jr., joiden kokemattomuus paistaa läpi. Käsikirjoituksesta vastaa tälläkin kertaa Tina Fey, jonka työ on nyt käsittämättömän laiskaa. Elokuvaa katsoessa tuntuukin siltä, ettei Fey olisi saanut muuta merkittävää urallaan aikaiseksi ja siksi lypsää nyt Mean Girlsiä rutikuivuuteen asti. Sentään elokuva on hyvin kuvattu. Eräs musikaalinumeroista jää laulultaan aika yhdentekeväksi, mutta sen aikana nähdään tyylikkäästi toteutettu, yhdeksi pitkäksi kuvaksi lavastettu otos. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, äänitehosteet myös. Laulut ovat samat Jeff Richmondin säveltämät ja Nell Benjaminin sanoittamat kuin musikaaliesityksessä. Kappaleet ovat toinen toistaan unohdettavampia, eikä oikeastaan yksikään jäänyt mieleen. Siitä jo tunnistaa epäonnistuneen musikaalin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mean Girls, 2024, Paramount Pictures, Broadway Video, Little Stranger

Arvostelu: Top Gun: Maverick (2022)

TOP GUN: MAVERICK

Ohjaus: Joseph Kosinski

Pääosissa: Tom Cruise, Miles Teller, Jennifer Connelly, Jon Hamm, Glen Powell, Monica Barbaro, Lewis Pullman, Charles Parnell, Jay Ellis, Danny Ramirez, Greg Tarzan Davis, Jack Schumacher, Bob Stephenson, Lyliana Wray, Ed Harris ja Val Kilmer

Genre: toiminta, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Tom Cruisen tähdittämä Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986) oli suuri taloudellinen menestys saamastaan kritiikistä huolimatta. Vuosien varrella filmin arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana kasariklassikkona. Vuonna 2010 Paramount Pictures otti yhteyttä ohjaaja Tony Scottiin ja tuottaja Jerry Bruckheimeriin, kysellen heiltä jatko-osaa Top Gunille. Vaikka kaksikko ryhtyi suunnittelemaan jatkoa yhdessä, projekti jäi tauolle Scottin tehtyä itsemurhan vuonna 2012. Bruckheimer jatkoi elokuvan työstöä ja uudeksi ohjaajaksi ilmoitettiin Joseph Kosinski. Päätähti Cruisen pidettyä muille näyttelijöille kolmen kuukauden lentäjäkurssin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2018. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo heinäkuussa 2019, mutta tuotannon monimutkikkuuden vuoksi julkaisua piti siirtää vuodella eteenpäin. Koronaviruspandemian takia filmiä on siirrelty sen jälkeen useasti, mutta nyt, vihdoin ja viimein Top Gun: Maverick -nimen saanut jatko-osa saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Top Gunista, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Olin jopa peloissani, että niin voimakkaasti kasaria huokuvalle elokuvalle ei edes voisi tehdä jatkoa tänä päivänä. Yllätyinkin, kun elokuva alkoi kerätä suuria ylistyksiä maailmalta ja menin uteliain mielin katsomaan Top Gun: Maverickin lehdistönäytökseen IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Kommodori Pete "Maverick" Mitchell saa komennon palata takaisin Top Guniin, kouluttamaan uusia hävittäjälentäjiä suorittamaan vaarallisen tehtävän.

Tom Cruise palaa rooliinsa kommodori Pete Mitchellinä, eli Maverickina. Vaikka iän myötä hahmosta on kadonnut ensimmäisen filmin jatkuvasti virnuileva hurmuripuoli, on Maverick samanlainen säännöistä vähät välittävä hurjapää kuin millaisena hänet vuosikymmeniä sitten esiteltiin. Cruisesta huokuu into ja palo tätä elokuvaa kohtaan ja hän palaakin roolinsa tyylikkään karismaattisesti. Sen lisäksi, että hän hoitaa taidokkaasti draamapuolet, hän häikäisee lentokohtauksissa. Cruise ei tunnetusti sijaisnäyttelijöistä piittaa ja hänet nähdäänkin ihan oikeasti lentämässä hävittäjiä läpi leffan. Hän pitikin itse muiden lentäjien näyttelijöille muutaman kuukauden lentokurssin.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Miles Teller, Glen Powell, Monica Barbaro, Lewis Pullman, Jay Ellis, Charlie Parnell, Danny Ramirez ja Greg Tarzan Davis Maverickin kouluttamina pilotteina, Ed Harris amiraali Cainina, Jon Hamm vara-amiraali Cyclonena ja Jennifer Connelly Maverickin uutena heilana, baaria pyörittävänä sinkkuäiti Pennynä. Alkuperäisestä Top Gunista tuttu, kurkkusyöpää sairastava Val Kilmer tekee pikaisen paluun Icemaniksi. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti. Harrisista ja Hammista löytyy väkevyyttä korkea-arvoisten laivaston komentajien osiin. Teller on nappivalinta Roosteriksi, alkuperäisestä elokuvasta tutun Goosen pojaksi, joka kantaa kaunaa Maverickille isänsä kuolemasta.

Top Gun: Maverick on hieman paradoksaalinen elokuva siinä mielessä, että se on todellinen yllätys, mutta samalla myös täysin yllätyksetön teos. Itse kertomus kulkee juuri niitä teitä, mitkä katsoja mielessään luo heti filmin alkupäässä. Kaikenlaiset tarinalliset kikat osaa arvata jo kauan ennen kuin ne tapahtuvat. Se ei sinänsä kuitenkaan haittaa, sillä muuten Top Gun: Maverick on loistokas viihdepläjäys, joka loksauttaa yhä uudelleen ja uudelleen katsojan suun auki ällistyttävillä lentokohtauksillaan. Sen lisäksi, ettei Cruise piittaa sijaisnäyttelijöistä, ei hän myöskään pahemmin välitä taustakankaiden ja tietokone-efektien käytöstä. Hurjat ja vaativat lentokohtaukset on toteutettu oikeasti ja ne ovat läpikotaisin uskomattoman komeaa katseltavaa. Niinpä on myös hyvä, ettei Cruise piittaa suoratoistopalveluistakaan ja taisteli studiota vastaan parinkin vuoden ajan, jotta elokuva pääsisi teattereihin asti, eikä sitä dumpattaisi suoraan Paramount+ -palveluun. Tuntuisi suorastaan rikolliselta katsoa tämä leffa ensi kertaa vaikkapa läppärin ruudulta.

Vaikka tarinallisesti teos onkin varsin yllätyksetön, onnistuu elokuva silti olemaan todellinen jännityskyyti, joka vain tiukentaa otettaan katsojansa ympäriltä. Filmi voisi ihan hyvin olla osa Cruisen toista huippusuosittua leffasarjaa, Mission: Impossiblea (1996-), sillä hahmoille osoitettu tehtävä tuntuu heti paperilla tyystin mahdottomalta. Jo siihen valmistautuminen tarjoaa monta tiivistunnelmaista hetkeä. Niillä nostatetaan panoksia taidokkaasti kohti vangitsevaa finaalia, joka saa katsojan tuijottamaan valkokangasta koko keho jännittyneenä ja hikipisarat otsalla. Upeiden lentokohtausten väliin mahtuu hieman komiikkaa, kelvollista ihmisdraamaa ja romantiikkaa, sekä yllättävänkin haikeita hetkiä. Nostalgiannälkäiset katsojat saattavat herkistyä jo siitä, kun Kenny Logginsin mahtava Danger Zone pärähtää soimaan elokuvan alussa.

Alkuperäisen Top Gunin ohjaajan Tony Scottin tehtyä traagisesti itsemurhan kymmenen vuotta sitten, hänet jouduttiin korvaamaan Joseph Kosinskilla, joka on aiemminkin tehnyt toisen modernin jatko-osan kasarihitille - Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010). Kosinski hoitaa hommansa lahjakkaasti, nostaen tunnelman korkealle ja tarjoten useita voimakkaasti ohjattuja hetkiä. Ehren Krugerin, Eric Warren Singerin ja Christopher McQuarrien työstämä käsikirjoitus on oivallinen, vaikka se kulkeekin arvattavia latuja. Teknisiltä ansioiltaan Top Gun: Maverick on ensiluokkainen. Lentokohtaukset ovat huikeasti kuvattuja. Laajat otokset hävittäjistä ilmassa ovat jo näyttäviä, mutta omia suosikkejani ovat kuvat ohjaamojen sisältä, joissa näkee niin näyttelijän kuin taustalla maan ja ilman pyörivän välillä varsinkin villisti. Leffa on myös leikattu taidokkaasti, siitä löytyy hyviä lavasteita ja valaisua ja äänimaailma on läpikotaisin taidokkaasti rakennettu efektejä ja Harold Faltermeyerin, Lady Gagan, Hans Zimmerin ja Lorne Balfen musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Top Gun: Maverick on yllättävänkin onnistunut jatko-osa kasariklassikolle. Vaikka elokuvasta löytyykin paljon nostalgialla kosiskelua, pystyy filmi kertomaan oman uuden koukuttavan tarinansa, jonka parissa vähän päälle parin tunnin kesto kulkee vauhdilla. Lentäjille osoitettu tehtävä tuntuu suorastaan mahdottomalta ja sen seuraaminen on erittäin jännittävää ja vangitsevaa katseltavaa. Lentokohtaukset ovat läpikotaisin uskomattoman hienosti tehtyjä ja niitä tuijottaessa suu loksahtaa auki useaan kertaan. Tarina itsessään ei tarjoa erityisiä yllätyksiä, vaan juonenkäänteet ja tapahtumien kulun arvaa helposti jo leffan alkupäässä. Eipä tämä pahemmin haittaa, kun muuten elokuva toimii näin hyvin. Joseph Kosinskin ohjauksessa tunnelma on vähän väliä huipussaan ja Tom Cruise pistää parastaan kameran edessä ja hävittäjän ohjaamossa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on erittäin vakuuttava. Ennakkopelkoni osoittautuivat täysin turhiksi ja Top Gun: Maverick pääsi yllättämään minut toden teolla. Vaikka siitä uupuukin kasarijuustoisuus ja metaforat seksuaalisen suuntautumisen kanssa kamppailusta, jotka rikastivat alkuperäistä Top Gunia, uskaltaisin silti sanoa, että kerrankin yli 35 vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa on onnistunut päihittämään edeltäjänsä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Top Gun: Maverick, 2022, Paramount Pictures, Skydance Media, Jerry Bruckheimer Films, New Republic Pictures, Tencent Pictures, TC Productions

Arvostelu: Olimme sotilaita (We Were Soldiers - 2002)

OLIMME SOTILAITA

WE WERE SOLDIERS

Ohjaus: Randall Wallace
Pääosissa: Mel Gibson, Madeleine Stowe, Sam Elliott, Greg Kinnear, Chris Klein, Clark Gregg, Jon Hamm, Barry Pepper, Keri Russell, Mark McCracken, Edwin Morrow, Ryan Hurst, Blake Heron, Desmond Harrington, Brian Tee ja Đơn Dương
Genre: sota
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16

We Were Soldiers, eli suomalaisittain Olimme sotilaita perustuu Yhdysvaltojen armeijan everstiluutnantti Hal Mooren kirjaan We Were Soldiers Once... and Young vuodelta 1992, joka kertoo Mooren kokemuksista 14. marraskuuta 1965 käydystä la Drangin laakson taistelusta Vietnamin sodassa. Elokuvantekijä Randall Wallace luki kirjan ja innostui sen kääntämisestä elokuvaksi. Wallace tarttui erityisesti Mooren kommenttiin, että kaikissa Hollywood-elokuvissa tapahtuman kuvaus oli väärin ja Wallace päätti vihdoin tehdä kunniaa Mooren kokemille tapahtumille. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2001 ja lopulta Olimme sotilaita sai maailmanensi-iltansa 25. helmikuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva menestyi kelvollisesti, mutta sai hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Itse en ollut ennen nähnyt Olimme sotilaita, mutta olin tiennyt siitä jo pidemmän aikaa. Kun huomasin filmin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Marraskuussa 1965 Yhdysvaltojen everstiluutnantti Hal Moore saa tehtäväkseen viedä kouluttamansa sotilaat Vietnamiin taisteluun, kun paikalliseen amerikkalaiseen tukikohtaan on hyökätty. La Drangin laaksossa 400 amerikkalaissotilasta joutuvat kohtaamaan kymmenkertaisen määrän vietnamilaisia.

Elokuvan pääroolissa amerikkalaissotilaita komentavana ja leffan pohjana toimivan kirjan kirjoittaneena everstiluutnantti Hal Moorena nähdään Mel Gibson, jonka ohjaaja Wallace halusi mukaan, kaksikon tehtyä yhteistyötä Oscar-voittajafilmi Braveheart - taipumattomassa (Braveheart - 1995). Gibson sopii tietty erittäin hyvin osaansa urhoollisena ja auktoriteettisena jenkkisotilaana, kuten häneltä voikin odottaa. Syvyyttä hahmoon tuodaan hänen perheensä kautta (vaimoa näyttelee Madeleine Stowe, joka saa muutaman oman kohtauksensa), jolloin Mooren haluaa selviytyvän taistelusta. Toki se, että elokuva perustuu hänen kirjaansa, paljastaa jo jotain...

     Hal Mooren komennuksessa Vietnamiin lähtevät mm. pilotit Snakeshit (Greg Kinnear) ja Too Tall (Mark McCracken), ylivääpeli Plumley (Sam Elliott), sotilaat Geoghegan (American Pie -komedioista, 1999-2020, tuttu Chris Klein), Metsker (myöhemmin Marvelin elokuvauniversumissa, 2008-, agentti Coulsonia näytellyt Clark Gregg), Dillon (myöhemmin Mad Men -sarjasta, 2007-2015, tunnetuksi noussut Jon Hamm), Savage (Ryan Hurst), Bungum (edesmennyt Blake Heron) ja Jimmy (Brian Tee), sekä toimittaja Joe Galloway (Barry Pepper). Osaa sotilaista saadaan syvennettyä edes hieman, joskin tiettyjen hahmojen paljastaessa omaavansa perheen, katsoja voi tehdä jo johtopäätöksiä tulevasta. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi. Karismaattinen Elliott on tietty mahtava nuorille sotilaille alati kettuilevana ylivääpelinä.

Olimme sotilaita -elokuvasta tuskin muodostuu koskaan mitään sotaelokuvien klassikkoa ja se tulee aina jäämään muiden Vietnamin sodasta kertovien filmien, kuten Ilmestyskirja. Nytin (Apocalypse Now - 1978), Platoon - nuorien sotilaiden (Platoon - 1986) ja Full Metal Jacketin (1987) varjoon, mutta on se silti pätevä ja mainio teos. Kyseessä ei ole niin tiukka ja tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä kuin mitä materiaalista voisi saada aikaiseksi, mutta jo tällaisenaan toteutus toimii. Elokuva rakentaa toimivasti tunnelmaa kohti itse la Dragin laakson taistelua ja ensimmäisellä puoliskollaan se esittelee sujuvasti sotilasporukkaansa. Vaikka hahmoista ei hirveästi irtoa, ovat heidän suhteensa toisiinsa onnistuneesti luodut ja katsoja haluaisi kaikkien pääsevän reissulta elävänä takaisin. Turha toivohan se on.

Itse taistelu on suurimmaksi osaksi todella näyttävästi toteutettu, oli kyse sitten yksittäisistä pienemmistä hetkistä tai järjettömän suurista räjähdyksistä, joissa tehostetiimi on päässyt todella paukuttelemaan. Parasta on seurata pientä, keskelle viidakkoa jumiin jäävää joukkoa, joka yrittää tehdä parhaansa jäädäkseen eloon vihollisten ympäröimänä. Vaikuttavin kohtaus taitaa kuitenkin olla sellainen, jossa ei nähdä taistelua lainkaan. Ensimmäisen taistelupäivän jälkeisenä aamuna sotilaiden vaimoille saavutaan kertomaan suru-uutiset kaatuneista, mikä johtaa liikuttavaan näyttelijätyöhön. Tästä huolimatta leffalla on välillä paha tapa lipsahtaa melodraaman puolelle ja muutamat voimakkaiksi tarkoitetut hetket ovat toteutukseltaan lähinnä imeliä. Suru-uutiskohtauksenkin meinaa pilata väliin leikattu Yhdysvaltojen lippu. Se selvästi korostaa urheiden sotilaiden arvoa, mutta jokin siinä silti silittää vastakarvaan.

Randall Wallace oli tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, vuoden 1998 Rautanaamion (The Man in the Iron Mask) ja paikoitellen tietyn kokemattomuuden huomaa. Wallace tekee monin tavoin todella hyvää työtä, muttei täysin onnistu herkkyydessä ja hoitaa jenkkihabituksen nolosti. Elokuva on kuvattu tyylikkäästi ja leikattu kasaan oivallisesti. Lavasteet ovat hienot, sotilaiden asut onnistuneet ja raa'at maskeeraukset välillä vakuuttavan kuvottavia. Yhtä selvästi digitaalista helikopterikuvaa lukuun ottamatta erikoistehosteet toimivat edelleen. Sotaelokuvaa tietty vain vahvistaa hyvä äänimaailma ja kaikenlaisten aseiden pauhu ja huuto tekevät osasta kohtauksia intensiivisiä. Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit ovat osittain hyvät, mutta toisaalta ne myös lisäävät sitä melodramaattista henkeä.

Yhteenveto: Olimme sotilaita on hyvä sotaelokuva, joka ei kuitenkaan ihan saavuta potentiaaliaan. Taistelukohtaukset ovat näyttäviä ja ne pitävät onnistuneesti mukanaan, vaikka se todellinen tiivis tunnelma jää uupumaan. Efektitiimi pistää parastaan sotakuvausten aikana ja räjähteitä on käytetty niin, että Michael Baykin olisi ylpeä. Silti isoimman vaikutuksen tekee kohtaus, jossa kuolleiden sotilaiden omaisille saavutaan kertomaan suru-uutisia. Paikoitellen filmi äityy turhan kiusalliseksi amerikkalaispaatokseksi ja toisinaan taas sen draamapuoli tuntuu siirappiselta, mutta silti elokuva toimii mainiosti. Mel Gibson istuu täydellisesti päärooliin ja muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan mallikkaasti. Olimme sotilaita ei jää samalla lailla mieleen kuin monet muut sotaelokuvat, mutta kyllä sen ainakin kertaalleen katsoo täysin sujuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
We Were Soldiers, 2002, Icon Entertainment International, Motion Picture Production GmbH & Co. Erste KG, StudioCanal, Wheelhouse Entertainment

Arvostelu: Shrek ja ikuinen onni (Shrek Forever After - 2010)

SHREK JA IKUINEN ONNI

SHREK FOREVER AFTER

Ohjaus: Mike Mitchell
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Walt Dohrn, Jon Hamm, Craig Robinson, Jane Lynch, Conrad Vernon, Cody Cameron, Jeremy Steig, Julie Andrews ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! (1990) perustuva samanniminen elokuva (2001) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Shrek 2 (2004) oli vielä suurempi hitti - jopa ilmestymisvuotensa menestynein elokuva! DreamWorks päättikin heti tehdä jopa kolme jatko-osaa lisää. Shrek kolmas (Shrek the Third - 2007) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin kehutut kaksi aiempaa osaa, mutta sekin oli niin valtava menestys lippuluukuilla, että neljännen osan teko lähti pian liikkeelle. Tässä kohtaa DreamWorks päätti kuitenkin, että neljäs elokuva tulisi olemaan päätösosa ja aluksi suunniteltu viides elokuva muuttuikin lisäosaleffaksi Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011). Lopulta Shrek Forever After (jota kuitenkin mainostettiin nimellä "Shrek: The Final Chapter"), eli suomalaisittain Shrek ja ikuinen onni sai ensi-iltansa keväällä 2010. Elokuva sai ristiriitaiset arviot, mutta se oli edeltäjiensä tavoin varsinainen kassamagneetti, tuottaen yli 750 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Itse kävin katsomassa Shrek ja ikuisen onnen, kun se ilmestyi Suomen teattereihin ja pidin sitä kolmososaa parempana. Olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan ja kun päätin arvostella koko elokuvasarjan läpi, alkuperäisen Shrekin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, oli aika katsoa Shrek ja ikuinen onni taas kerran. Katsoinkin leffan noin kaksi kuukautta Shrek kolmannen jälkeen.

Shrek on kyllästynyt elämäänsä koti-isänä ja toivoo, että voisi palata takaisin aikaan, jolloin hän oli yksinäinen jätti, jota kaikki pelkäsivät. Ilkikurinen Tittelintuure kuulee tämän ja tarjoaa Shrekille mahdollisuuden toteuttaa haaveensa. Tittelintuure jättää kuitenkin kertomatta sopimukseensa liittyvät katalat ja pienellä printatut ehdot...

Vihreä jätti Shrek (äänenä jälleen Mike Myers) palaa tältä erää viimeistä kertaa seikkailemaan. Shrek kolmannessa hahmon suurin pelko oli tulla isäksi, mutta lopulta perhe-elämä ei olekaan kenties sinänsä pelottavaa, vaan lähinnä samaa toistavaa ja tylsää. Shrek kaipaa elämäänsä jännitystä ja onkin siksi jopa valmis uuteen seikkailuun. Hän ei tosin tiedä, mitä tuleman pitää... Hahmon kehityskaari läpi leffan on toisaalta mainio, mutta samalla se tuntuu toistavan samaa kuin jokainen edellisistäkin osista. Jokaisen elokuvan lopussa Shrekin sydän pehmenee ja hän arvostaa ystäviä ja rakastaan enemmän, mutta aina seuraavan filmin alussa hän on äksy jääräpää.
     Shrekin vaimo Fiona (Cameron Diaz), sekä eläinystävykset Aasi (Eddie Murphy) ja Saapasjalkakissa (Antonio Banderas) ovat tietty mukana, mutta eivät kuitenkaan sellaisina, minä heidät on totuttu näkemään, kun Shrekin uusi seikkailu alkaa. Vaihtoehtoiset versiot rakastetuista hahmoista ovat veikeät - etenkin pulskistunut Saapasjalkakissa, joka on nyt oikeastaan pelkkä puhuva katti. Fiona on jo aiemmin osoittanut taistelutaitojaan, mutta pääsee niissä oikeuksiinsa parhaiten nyt, sillä vaihtoehtoinen Fiona on hurja soturi, joka itse karkasi lohikäärmeen vartioimasta tornista.
     Tämän leffan pahis on Shrekille vaihtoehtotodellisuuden tarjoava Tittelintuure (Walt Dohrn), joka on parannus kolmososan tylsän prinssi Uljaan jälkeen, mutta samalla myös hieman ärsyttävä vastus. Hahmon kyvyt ja aikomukset ovat oivallisen häijyt lasten seikkailuleffaan, mutta jokin Tittelintuuren persoonassa tökkii rasittavasti. Siitä huolimatta hän ajaa asiansa ja sopii oikein passelisti viholliseksi.

Shrek ja ikuinen onni ei pääse lähellekään kahden ensimmäisen Shrek-leffan mahtavaa tasoa, mutta on se sentään parannus keskinkertaisen Shrek kolmannen jälkeen. Kaukaisen maan seikkailujen jälkeen leffa vie hahmot takaisin tutulle suolle ja aloittaa uuden tarinan esittelemällä jättien perhettä. Shrek kuitenkin kaipaisi toisenlaista jännitystä elämäänsä kuin vaippojen vaihtamista ja jättien ja aasi-lohikäärme-mutanttivauvojen leikkihetkiä, ja suostuukin Tittelintuuren diiliin. Pian vaihtoehtotodellisuudessa hän sitten hoksaakin, että hänellä oikeasti oli jo kaikki, mitä hän tarvitsi. Seikkailu vaihtoehtoisessa maailmassa, missä Shrek ei ole koskaan syntynyt, eikä kukaan tunne häntä, on veikeä idea ja leffa pitääkin ihan menevästi mukanaan, vaikka siitä löytyy välillä samaa väsynyttä henkeä kuin edellisestä elokuvasta. Kertomukseltaan elokuva tuntuu kuitenkin tarpeeksi tuoreelta, jolloin ei ihan niin pahasti häiritse, että kahden ensimmäisen filmin aito nerokkuus on kadonnut.

Vaihtoehtoiset Aasi ja Saapasjalkakissa tarjoavat pari hassua hetkeä, mutta sen kummemmin elokuva ei ole kovinkaan hauska. Alussa tosin naurahdin aika kovaankin ääneen turistiryhmälle, joka saapuu Shrekin ja Fionan suolle, mutta muuten komedia ei ole elokuvan vahva puoli. Pientä seikkailuhenkeä siitä löytyy, eikä aika käy pitkäksi puolentoista tunnin keston aikana. Toimintakohtauksista puuttuu tietty isku, mikä kahdesta ensimmäisestä osasta löytyi, mutta loppuhuipennus on kuitenkin onneksi tarpeeksi menevä. Lopusta löytyy myös aitoa sympaattisuutta ja jopa pientä koskettavuuttakin. Jos tämä nyt on Shrekin ja kumppaneiden tarinan päätös, millaiseksi DreamWorks tämän tarkoitti (eihän tämä oikeasti mikään loppu ole, viides osa on ollut suunnitteilla jo vuosia), on se sellaisena mainio.

Animaatiolaadultaan taso on kuitenkin pysynyt ennallaan tai kenties jopa parantunut aiempiin osiin verrattuna. Maisemat metsineen ja linnoineen ovat upean näköiset ja filmi on loistokkaan värikäs. Hahmot ovat visuaalisesti pääasiassa tutut itsensä, mutta vaihtoehtotodellisuuden uudet ilmeet luovat hauskan erilaisia piirteitä. Myös äänimaailma on oivallinen ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat taas kerran mainiot. Josh Klausnerin ja Darren Lemken käsikirjoitus kaipaisi kuitenkin tiettyä potkua hyvistä ideoista huolimatta. Uusi ohjaaja Mike Mitchell ei myöskään ole yhtä hyvä tekijä kuin esimerkiksi kahta ensimmäistä osaa ohjannut Andrew Adamson, mutta ajaa asiansa.

Yhteenveto: Shrek ja ikuinen onni on askel parempaan suuntaan keskinkertaisen Shrek kolmas -leffan jälkeen, mutta vieläkään ei päästä takaisin kahden ensimmäisen elokuvan hienouteen. Seikkailu vaihtoehtoisessa todellisuudessa on veikeä idea ja on kiinnostavaa nähdä, millainen maailma olisi ollut ilman Shrekiä. Erityistä mukaansatempaavaa seikkailun henkeä ei kuitenkaan löydy ja huumoripuoleltaan filmi jää pienesti vaisuksi, muutamista tähtihetkistään huolimatta. Tittelintuure on asiansa ajava pahishahmo, mutta hänestä löytyy ärsyttävät puolensa. Animaation laatu on kehittynyt jälleen ja elokuva on visuaalisesti näyttävä. Käsikirjoitus ei kuitenkaan pääse niin lennokkaaseen vauhtiin kuin voisi toivoa. Heikkouksistaan huolimatta leffa on kelpo fantasia-animaatio koko perheelle. Jos elokuva ihan oikeasti huipentaa Shrekin ja kumppaneiden tarinan, toimii se finaalina oivallisesti. DreamWorks on jo pitkään ollut työstämässä viidettä Shrekiä, mutta saa nähdä, tapahtuuko se oikeasti koskaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek Forever After, 2010, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Morsiusneidot (Bridesmaids - 2011)

MORSIUSNEIDOT

BRIDESMAIDS

Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Kristen Wiig, Maya Rudolph, Rose Byrne, Melissa McCarthy, Wendi McLendon-Covey, Ellie Kemper, Chris O'Dowd, Rebel Wilson, Jill Clayburgh, Matt Lucas, Jon Hamm ja Terry Crews
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Bridesmaids, eli suomalaisittain Morsiusneidot on Paul Feigin ohjaama komediaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Kristen Wiigin ja Annie Mumolon ideoimasta tarinasta, minkä he keksivät 2000-luvun alussa esiintyessään yhdessä losangelesilaisessa improvisaatioryhmässä. Kun Wiig näytteli Judd Apatow'n komediassa Paksuna (Knocked Up - 2007), ohjaaja vakuuttui hänen lahjoistaan ja kysyi, onko tällä omia leffaideoita. Wiig kertoi hänen ja Mumolon tarinasta, mikä kulki siihen aikaan nimellä "Maid of Honor" ja Apatow kiinnostui. Wiig ja Mumolo alkoivat tosissaan työstämään käsikirjoitusta ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2010. Lopulta Morsiusneidot sai maailmanensi-iltansa 28. huhtikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva jopa sai kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras naissivuosa ja paras käsikirjoitus), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva ja paras naispääosa). Itse näin Morsiusneidot pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä kelpo leffana. En ole katsonut elokuvaa toistamiseen, mutta nyt kun se täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla filmin.

Rakkauselämässä kehnosti menestyvän Annien paras ystävä Lillian on menossa naimisiin ja nimittää Annien kaasokseen. Annien yritykset suunnitella juhlia ja polttareita ystävälleen eivät suju ongelmitta, kun pakkaa saapuu sekoittamaan Lillianin uusi kaveri Helen, jota Annie ei voi sietää.

Kristen Wiig oli noussut vuodesta 2005 eteenpäin tunnetuksi työllään Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-), mutta todellisen läpimurtonsa hän teki vasta vuonna 2011 Morsiusneidoilla. Sen lisäksi, että hän toimii toisena käsikirjoittajana, hän myös näyttelee Annieta, joka yrittää saada järjestettyä parhaat mahdolliset häät ystävälleen. Samalla hän myös yrittää korjailla oman elämänsä asioita, kuten hankalaa asumistapaansa ärsyttävien kämppisten (Matt Lucas ja Rebel Wilson ensimmäisessä roolissaan amerikkalaisleffassa) ja hänestä pelkkää seksiä haluavan miehen (Jon Hamm) kanssa. Wiig onkin mainio pääroolissa, tulkiten oivallisesti hahmon sekavaa elämää ja kuinka Annien stressi- ja ärsyyntymistasot vain nousevat pitkin leffaa.

Annien parasta ystävää, juuri kihlautunutta Lilliania taas näyttelee Maya Rudolph, joka oli myös noussut kuuluisuuteen Saturday Night Liven kautta. Rudolphin taitoja ei kuitenkaan päästä näkemään yhtä paljon kuin toivoisi, elokuvan keskittyessä enemmän häitä ja muita juhlia järjestäviin morsiusneitoihin itse morsiamen sijaan. Muutamassa kohtaa Rudolph pääsee kyllä loistamaan, mutta usein katsojaa lähinnä ärsyttää, kuinka Lillian ei tunnu tajuavan, kuinka kurjaksi hänen ystävänsä olo muuttuu Lillianin uuden kaverin, Rose Byrnen esittämän Helenin takia. Byrne on nappivalinta seurapiirineidiksi, joka näpäyttää jatkuvasti muita sillä, kuinka hän on heidän yläpuolellaan. Byrne oikein herkuttelee inhottavalla hahmollaan.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Melissa McCarthy, Wendi McLendon-Covey ja Ellie Kemper morsiusneitoina Meganina, Ritana ja Beccana, sekä Chris O'Dowd konstaapeli Rhodesina. O'Dowd sopii hyvin mukavan poliisin rooliin, joka ihmettelee Annien elämää. McLendon-Covey ja Kemper eivät erityisemmin pääse esille Ritana ja Beccana, mutta McCarthy todella varastaa show'n kaikissa kohtauksissaan. Wiigin tavoin myös McCarthy teki läpimurtonsa tässä leffassa, eikä mikään ihme. Hän on räävittömän hauska ja hyppää osaansa täysillä. McCarthy sai jopa Oscar- ja BAFTA-ehdokkuudet roolisuorituksestaan tässä filmissä.

Morsiusneitojen juoni ei sinänsä ole mitään erityistä tai uutta ja elokuva kulkee usein samoja polkuja, mitä monet muutkin komediat. Samanlaisia leffoja nähneenä katsoja voikin helposti aavistaa monet tulevat tapahtumat ennalta. Itsesäälissä kieriskely juuri ennen loppuhuipennusta on kai pakko olla aina mukana. Elokuva hyötyykin siis paljon siitä, kuinka hauska se on ja kuinka hilpeää näiden näyttelijöiden seuraaminen on. Monet naisten tähdittämät komediat tuntuvan olevan erittäin kilttejä ja hempeitä, mutta Morsiusneidot pistää ronskin vaihteen päälle ja näyttää, etteivät vain miehet osaa porsastella. Yhdessä kohtaa nähdään armottoman pitkäksi venytetty kuvottava kohtaus, missä morsiusneidot saavat ruokamyrkytyksen ja yrittävät helpottaa oloaan, mutta heillä on käytössään vain yksi ainoa vessanpönttö. Kohtaus on kuitenkin hoidettu ammattitasoisella tyylillä ja valtava myötähäpeä on täysin tarkoituksellista.

Muutenkaan kiusallisilta tilanteilta ei vältytä. Kihlajaisjuhlissa on hulvaton hetki, kun Annie ja Helen yrittävät molemmat olla puheen huipentuma. Toinen aloittaa uudestaan aina, kun toinen on lopettanut. Kyseessä on niitä kohtauksia, jotka voisivat helposti lässähtää kesken kaiken, mutta tämä onnistuu olemaan yhä vain hauskempi, mitä pidemmälle se etenee. Pitkässä lentokonekohtauksessa tilanne eskaloituu pikkuhiljaa ja kärsivällisen katsojan odotus palkitaan kohtauksen lopussa. Vaikka elokuvassa osataan tehdä pitkiä kohtauksia, mitkä pitävät kutinsa loppuun saakka, on elokuva kokonaisuutena kuitenkin turhan pitkä. Yli kahden tunnin kestoa voisi tiivistää helposti ainakin vartilla, sillä etenkin itsesääliosio vain junnaa paikoillaan. Tekijät osaavat venyttää joitakin kohtauksia niin, että ne vain paranevat, mutta eivät täysin osaa tiivistää silloin, kun kokonaisuus venyy liikaa.

Ohjaaja Paul Feig onnistuu pitämään usein tunnelmaa korkealla, mutta hän ei tunnu hoksaavan, kuinka elokuva alkaa venymään liian pitkäksi. Wiig ja Mumolo ovat muuten tehneet hyvää työtä käsikirjoituksen kanssa, mutta jo he olisivat voineet tiivistää tekstiään. Viimeistään leikkauksessa liikapituus olisi pitänyt huomata. Morsiusneidot on kuitenkin oivallisesti kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma rakennetaan kelvollisesti. Michael Andrewsin säveltämät musiikit eivät koskaan nouse kunnolla esille ja katsoja huomaa lähinnä leffassa käytetyt, muiden artistien ja yhtyeiden jo aiemmin olemassa olevat kappaleet.

Yhteenveto: Morsiusneidot on erittäin mainio komediaelokuva, mikä kuitenkin kärsii hieman liian pitkästä kestosta ja loppupään tylsästä itsesäälissä rypemisestä. Muuten filmi on parhaimmillaan jopa hulvaton ja monien vitsien kohdalla tekijät onnistuvat venyttämään niitä pitkiksi ilman, että hauskuus katoaa. Jotkut pitkät huumoriosiot vain paranevat edetessään. Meno on usein ronskia, eikä hilpeältä kiusallisuudelta ja jokseenkin hyvällä maulla tehdyiltä kuvottavuuksilta vältytä. Näyttelijät ovat nappivalintoja. Kristen Wiig vakuuttaa pääroolissa samaistuttavana Anniena ja Rose Byrne oikein nauttii inhottavan Helenin esittämisestä. Show'n varastaa kuitenkin vähän väliä Melissa McCarthy morsiusneito-Meganina, joka onnistuu olemaan hysteerisenkin hauska. Jos leffaa oltaisiin älytty tiivistää reippaasti alle kahteen tuntiin, toimisi se entistä paremmin. Jo tällaisenaan Morsiusneidot on erittäin lystikäs elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridesmaids, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, Apatow Productions

Arvostelu: Sucker Punch (2011)

SUCKER PUNCH

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Emily Browning, Abbie Cornish, Jena Malone, Vanessa Hudgens, Jamie Chung, Oscar Isaac, Carla Gugino, Scott Glenn, Malcolm Scott, Gerard Plunkett ja Jon Hamm

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Sucker Punch on Zack Snyderin ohjaama elokuva, mikä lähti liikkeelle hänen omasta villistä ideastaan. Snyder työsti tekstiään 2000-luvun alussa, mutta jätti sen hetkeksi tauolle, kun sai mahdollisuuden ohjata Watchmenin (2009). Watchmenin menestyksen myötä Snyder sai myytyä ideansa Warner Bros. -studiolle ja hän alkoi työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2009, samalla kun Snyder teki toista elokuvaansa, animaatiota Legenda suojelijoista (Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole - 2010). Lopulta Sucker Punch sai maailmanensi-iltansa 21. maaliskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, tuottaen vain juuri ja juuri budjettinsa takaisin, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat leffan lähes lyttyyn. Itse näin leffan pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä todella kummallisena kokemuksena. Katsoinkin filmin pian toistamiseen, ymmärtääkseni sitä paremmin, mutta siitä on jo aikaa. Kun huomasin Sucker Punchin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rikkaille miehille tanssivat, mielisairaalaan vangitut nuoret naiset yrittävät keksiä pakokeinoa. Babydoll kokee näyn, mikä antaa naisille ohjeet pakoon, mutta se vaatii heidän yhteistyötä. Heidän täytyy löytää tietyt esineet, mitkä vaativat taistelua lohikäärmeitä, samuraita, zombeja ja robotteja vastaan.

Pakoa yrittävät viisi nuorta naista ovat Babydoll (Emily Browning), Sweet Pea (Abbie Cornish), Rocket (Jena Malone), Blondie (Vanessa Hudgens) ja Amber (Jamie Chung). Heistä kunnon hahmoksi voi kutsua oikeastaan vain Babydollia, joka on tarinan keskiössä ja jolle annetaan taustatarina. Sweet Pea, Rocket, Blondie ja Amber jäävät täysin pahvisiksi tapauksiksi, joille ei edes yritetä luoda kunnon persoonia tai syvyyksiä. He auttavat Babydollia ja siihen se oikeastaan jää. Hahmoista on vaikea välittää tai kiinnostua, kun heihin ei ole jaksettu panostaa. Tämän takia vaaratilanteet eivät tarjoa toivottua tunnereaktiota katsojassa. Näyttelijät tekevät parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta lopulta kaikki vakuuttavat vain toimintakohtauksissa. Kun naisviisikko etsii pakoon tarvittavia esineitä, he siirtyvät erilaisiin fantasiamaailmoihin, joissa heidän täytyy kohdata erilaisia vastuksia. Browning, Cornish, Malone, Hudgens ja Chung tykittävät vakuuttavasti menemään ja elokuva yrittää olla päheä naisten tähdittämä toimintafilmi, missä naiset vihdoin nousevat niskan päälle, mutta se kuitenkin epäonnistuu viestissään. Naisviisikko puetaan mahdollisimman paljastaviin ja seksikkäisiin asuihin, mikä saa leffan tuntumaan siltä, että toimintakohtaukset ovat pelkkiä himokkaiden nörttimiesten fantasioita. Snyder on haastatteluissa todennut, että elokuva toimisi kritiikkinä juurikin sellaisille miehille, mutta elokuva saa katsojan vain ajattelemaan, että Snyder on itse yksi himokas nörttimies muiden joukossa.

     Elokuvassa nähdään myös Oscar Isaac mielisairaalaa johtavana Bluena, Carla Gugino naisia tanssimaan opettavana tohtori Gorskina ja Scott Glenn naisille fantasiamaailmoissa ohjeita antavana ja taistelussa auttavana miehenä. Glenn on oiva valinta tällaisen mentorin osaan, mutta Gugino ja Isaac eivät onnistu vakuuttamaan suorituksillaan. Isaac on hieman koominen yrittäessään olla uhkaava ja Guginon pöljä venäläiskorostus saa pyörittelemään silmiä.

Ei ole mikään ihme, että Sucker Punch aiheutti kummastuneen reaktion niin kriitikoissa kuin katsojissa - kuinka jotkut suorastaan vihaavat leffaa ja toiset jopa rakastavat sitä. Ei ole myöskään ihme, että elokuva floppasi tuntuvasti lippuluukuilla, sillä näin kummallisen elokuvan on varmasti ollut vaikeaa löytää kohdeyleisönsä. Monet menevät katsomaan elokuvaa odottaen suurta fantasiatoimintaa ja vaikka leffasta toki löytyy sitä, on elokuvassa kyse täysin muusta. Ensimmäinen iso pettymys monille onkin varmasti ollut, että nämä eeppiset taistelut tapahtuvat naishahmojen mielten sisällä. Lisäksi leffa ei todellakaan ole tarinaltaan helpoimmasta päästä, joten en ihmettele sitä, että monet poistuivat teatterista pohtien, mitä hemmettiä juuri tuli katsottua? Leffa jättääkin tietyt jutut katsojan tulkinnan varaan. Toisaalta se on hyvä, sillä siten elokuva pysyy "elossa", kun sen todellisista merkityksistä keskustellaan vielä vuosia myöhemmin, mutta siihen vaadittaisiin sitä, että kyseessä oikeasti olisi hyvä elokuva.

Leffan saama kritiikki on helposti ymmärrettävää, sillä Sucker Punchista löytyy selkeitä virheitä, mitkä vesittävät sen potentiaalia huomattavasti. Kenties isoin ongelma on, kuinka tylsiä leffan päähahmot ovat, minkä takia heidän pakoyritykselleen ei lähde niin intensiivisesti mukaan kuin voisi toivoa. Elokuvan rakenne on myös hieman pökkelö, eikä Snyder ole oikein tiennyt, kuinka kertoa kiehtovaa ideaansa. Snyder on selvästi halunnut monimutkistaa hommaa äärimmilleen, mutta samalla saa kokonaisuuden hajoilemaan. Kritiikin lisäksi ymmärrän myös, miksi jotkut suorastaan rakastavat Sucker Punchia. Kyseessä on todella ainutlaatuinen, rohkea, voimakkaasti tyylitelty ja erikoinen teos, mikä ei päästä katsojaansa helpolla, eikä myöskään syyllisty perinteiseen Hollywood-meininkiin. Sen viehätysvoima on tavallaan suuri. Sucker Punch jakaakin tunteitani vahvasti kahtia, sillä samanaikaisesti ihailen elokuvaa, että myös harmittelen sen epäonnistumisia.

Elokuvantekijänä Zack Snyderiltä löytyy ehdottomasti silmää vahvoille visuaalisuuksille. Hän osaa tehdä upean näköistä jälkeä ja todistaakin sillä saralla kykynsä tässä leffassa monen monta kertaa. Etenkin toimintakohtauksissa Snyder pääsee tietty valloilleen. Hän kuljettaa katsojan ensimmäisen maailmansodan synkkiin ja räjähteleviin maisemiin, keskiaikaiseen linnaan örkkien ja lohikäärmeiden sekaan, sekä futuristiseen junaan täynnä soturirobotteja. Taistelut ovat komeaa katsottavaa, mutta jokainen niistä on hieman liian pitkä. Itse asiassa jokainen tuntuu edellistä pitkäveteisemmältä, etenkin kun niitä vaivaa tietty musiikkivideomaisuus. Paikoitellen ne myös tuovat mieleen videopelit, joita ei kuitenkaan pääse itse pelaamaan. Idealtaan taistot ovat kuitenkin kiehtova ja omaperäinen tapa viedä tarinaa eteenpäin.

Sucker Punch on läpikotaisin erittäin upealta näyttävä elokuva, jos ei lasketa joitain erikoistehosteita, jotka eivät ole vanhentuneet kovinkaan hyvin kymmenen vuoden aikana. Kuvaus on erinomaista ja kameraa hyödynnetään häikäisevän mestarillisesti pitkin leffaa. Peilin sisään kulkevat kamera-ajot, näyttävät laajakuvat taistelun keskeltä, sekä huikean hyvin syvyyttä hyödyntävät otokset tekevät leffasta aikamoista silmäkarkkia. Värimaailmakin on tarkoin suunniteltu ja valaistus on taidokasta myös. Lavasteet ovat hienot ja ääniefektit tykittelevät mahtipontisesti. Musiikit jumputtavat voimakkaasti pitkin leffaa. Osa kappaleista istuu täydellisesti mukaan ja jotkut taas häiritsevät oudosti. Elokuvaa on kritisoitu siitä, että se olisi pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Kyllähän tästä sisältöä löytyy, mutta harmillisen heikosti kirjoitettuna.

Elokuvasta on olemassa noin 18 minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Yhdysvalloissa Blu-raylla. Mukana on niin pidennettyjä kohtauksia, joita täytyi ikärajasyistä typistää teatterijulkaisua varten kuin myös kokonaan uusia kohtauksia. Leffan alkupäässä on esimerkiksi isomman luokan show klubilla, minkä lisäksi mm. taistelu örkkejä vastaan kestää kauemmin. Mukana on myös seksikohtaus, mitä leikattiin yhä vain uudestaan lyhyemmäksi teatterijulkaisua varten, kunnes se typistettiin lähes kokonaan pois alkuperäisestä filmistä.

Yhteenveto: Sucker Punch on kiehtova, mutta harmillisen epätasainen elokuva, joka niin ylpeilee kuin kompastelee oman outoutensa vuoksi. Sen tarina on erikoinen ja monisävyinen, mutta samalla se myös jättää kylmäksi kompuroivan ohjauksensa takia. Yksi isoimmista ongelmista on, kuinka tylsiä leffan päähenkilöt ovat, jolloin heidän pakosuunnitelmansa ei koukuta niin hyvin kuin voisi toivoa. Näyttelijäviisikko Emily Browning, Abbie Cornish, Jena Malone, Vanessa Hudgens ja Jamie Chung tekevät parhaansa rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät aika latteiksi. Hahmoissa epäonnistutaan myös siinä, kuinka leffa yrittää muka kritisoida naishahmojen seksualisoimista seksualisoimalla itse viisikon. Vaikka fantasiatoimintakohtaukset ovatkin monin tavoin vaikuttavaa antia, niitä vaivaa tietty musiikkivideon ja videopelin tunnelma. Ja kun ne vielä tapahtuvat hahmojen mielen sisällä, ei niistä löydy erityistä jännitettä ja jokainen toimintakohtaus tuntuu edellistä pitkäveteisemmältä. Tiettyjä kehnosti ikääntyneitä erikoistehosteita lukuunottamatta filmi on aikamoista silmäkarkkia visuaalisesti. Zack Snyder osaa tehdä elokuvistaan näyttävän näköisiä, mutta sisältö ontuu turhauttavasti. Ymmärrän, miksi jotkut rakastuvat Sucker Punchiin ja miksi toiset taas inhoavat sitä. Itseäni samanaikaisesti kiehtoo että ärsyttää sen katsominen. Kyseessä onkin oikein tosissaan sellainen filmi, joka pitää vain itse kokea, että uppoaako tämä sekopäinen tykittely vai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Sucker Punch, 2011, Warner Bros., Legendary Entertainment, Lennox House Films, Cruel & Unusual Films

Arvostelu: The Town (2010)

THE TOWN

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Rebecca Hall, Jeremy Renner, Jon Hamm, Blake Lively, Chris Cooper, Pete Postlethwaite ja Titus Welliver
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16

The Town pohjautuu Chuck Hoganin kirjaan Prince of Thieves vuodelta 2004. Vuonna 2006 ohjaaja Adrian Lyne esitteli kirjan tuottaja Graham Kingille, joka taas vei sen Warner Bros. -yhtiön luettavaksi. Yhtiö kiinnostui tekemään filmatisoinnin kirjan pohjalta ja Lyne valittiin sen ohjaajaksi. Leffan käsikirjoittaminen osoittautui kuitenkin haasteeksi ja Lyne jätti projektin. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Ben Affleck, joka oli vakuuttanut Warner Brosin Gone Baby Gone -elokuvallaan (2007). Affleck halusi itse olla mukana käsikirjoituksen työstössä ja kirjoitusprosessi alkoikin lähes alusta. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2009 ja lopulta The Town sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mikä keräsi paljon kehuja kriitikoiltakin. Itse näin The Townin pari vuotta myöhemmin isäni kanssa ja pidin leffasta. Vaikka olen ostanutkin elokuvan itselleni Blu-raylla, en ole katsonut sitä kertaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.

Bostonissa pankkirosvot ottavat panttivangikseen varajohtaja Clairen paetessaan rikospaikalta. Myöhemmin yksi rosvoista nimeltään Doug tapaa Clairen uudestaan ja vastoin kaikkea järkeä Doug rakastuu häneen. Dougin täytyy päättää, pysyykö hän rikollisena, vai aloittaako uuden elämän Clairen kanssa - kertomatta kuitenkaan olleensa pankkiryöstön ja sieppauksen takana.

Ben Affleck oli 2000-luvun aikana alkanut menettämään staravoimaansa haukuttujen elokuvien, kuten Daredevilin (2003) ja Giglin (2003) vuoksi. Affleck oli vuonna 1998 voittanut Oscarin käsikirjoituksestaan leffalle Will Hunting (Good Will Hunting - 1997) ja jatkoi lahjojensa osoittamista kameran takana ohjaamalla Gone Baby Gonen (2007), mutta näyttelijänä hän ei silti ollut enää arvostettu. Ei siis ihme, että hän halusi The Townissa ohjaamisen lisäksi myös näytellä pääosaa. Affleck esittää pankkirosvo Dougia, joka tekee rikollisia puuhia, mutta jolla on silti tarpeeksi hyvä sydän. Affleck tekee tässä yhden uransa parhaista roolisuorituksista ja tuo hienosti esille Dougin kokeman konfliktin läpi elokuvan. Filmin kulkiessa eteenpäin katsoja saa tietää enemmän Dougin hahmosta ja voi ymmärtää paremmin, miksi hän kulkee rikollisia polkuja.

Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall kidnappauksen uhrina ja Dougin ihastuksena Clairena, Jeremy Renner Dougin lähimpänä ystävänä ja rikoskumppanina Jeminä, Blake Lively tämän narkomaanisiskona, Jon Hamm pankkirosvoja jahtaavana FBI-agentti Frawleyna, sekä Pete Postlethwaite toiseksi viimeisessä roolissaan ennen kuolemaansa tammikuussa 2011, kukkakauppiaana, joka antaa rosvoille uusia keikkoja. Hall on mainio Clairen roolissa ja tekee hyvää työtä näyttäessään Clairen kokemaa traumatisoitumista. Hamm sopii erinomaisesti päättäväisen FBI-agentin rooliin. Lively on myös oiva omassa osassaan, mutta jää hyvin pienelle ruutuajalle. Renner sai roolityöstään mm. Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet ja vaikka hän on erittäin hyvä osassaan, kummastuttavat ehdokkuudet hieman, sillä ei hän mielestäni niin mahtava ole.

Itse elokuva kyllä on mahtava! The Town alkaa heti vangitsevalla pankkiryöstöllä, mikä nostaa välittömästi jännitteen korkealle ja pistää samalla katsojan moraalin koetukselle. Vaikka elokuvan mittaan katsoja saa selville, miksi Doug on päätynyt näihin hommiin, hänen puolellaan on alusta alkaen - vaikka tietääkin hänen toimivan lainvastaisesti. Katsojana toivoo, että rosvot pääsisivät karkuun ja juhlimaan saaliillaan. Vaikka tyylikkään alkunsa jälkeen elokuva kulkee aika hitaasti eteenpäin, on se kuitenkin yhä todella mielenkiintoinen. Etenkin Dougin pohdinta siitä, mitä tehdä Clairen kanssa, kiinnostaa. Clairelta kun pitäisi pitää salassa, että Doug alunperin sieppasi tämän ja Jemiltä taas pitäisi pitää salassa, että Doug alkaa tapailla Clairea. Samalla paetaan virkavaltaa, joka hiillostaa yhä vain enemmän elokuvan kulkiessa eteenpäin.

Leffassa onnistutaan rakentamaan jännitettä hienosti hiljaa mutta varmalla otteella. Jokaisesta ryöstöstä on tehty voimakas ja koukuttava osio. Kun leffa on muuten hiljainen, ravistelevat vauhdikkaat ja vaaralliset tulitaistelut kadulla ja takaa-ajot isommin katsojaansa. Genren fanit huomaavat varmasti selvät lainaukset Heat - ajojahdista (Heat - 1995), mitä usein pidetään pankkiryöstöelokuvien huipputeoksena. Esimerkiksi juuri nämä ammuskelut keskellä autotietä muistuttavat Heatista, kuten myös Dougin ja Jemin käyttämät maskit yhdessä kohtauksessa. Rosvojen maskit ovat todella vakuuttavat ja uhkaavat luomukset karmivista pääkallonaamareista aidosti pelottaviin nunnamaskeihin. Jännitystä kasvatetaan yhä vain enemmän loppua kohti, tilanne kiristyy entisestään, eikä katsojakaan enää usko, että pakotietä löytyisi. Elokuvan loppuhuipennus pitää katsojaa rautaisessa otteessaan. Tapahtumia tuijottaa hievahtamatta. Kun hahmojen täytyy olla hiljaa, katsojakin yrittää pidättää hengitystään.

Vaikka Affleck onkin tässä tavallista parempi kameran edessä, on hän sitäkin parempi kameran takana. Affleck näyttää uudestaan lahjansa ohjaajana, rakentaen jännitystä taidokkaasti. Hän ei halua tehdä nopeatempoista ja massayleisöä viihdyttävää toimintarymistelyä, vaan hillitsee hyvin ja päästää toiminnan valloilleen vain, kun tarina sitä välttämättä vaatii. Elokuva on myös teknisesti pätevä teos. Kuvaus on sujuvaa ja heiluvaa käsivarakameraa hyödynnetään hyvin tietyissä hetkissä näyttämään tilanteen ja hahmojen sekavuutta. Leikkaus on oivallista ja hitaasta temmosta huolimatta etenkin ensimmäinen tunti on nopeasti ohi. Ääniefektit ovat erinomaiset ja lopun tykityksessä aseet laulavat oikein kunnolla. Harry Gregson-Williamsin ja David Buckleyn säveltämät musiikit säestävät onnistuneesti tapahtumia ja tuovat mukaan tietynlaista herkkyyttä.

Elokuvasta on olemassa noin puoli tuntia pidempi versio, mitä Affleck itse suosii. Teatterikierrokselle Warner Bros. oli pakottanut elokuvan leikattavaksi vain hieman yli kahden tunnin mittaan, mutta myyntijulkaisuilta voi löytää kaksi ja puolituntisen pidennetyn version. Versio sisältää niin pidennettyjä kuin kokonaan uusia kohtauksia. Blake Lively saa enemmän ruutuaikaa, väkivaltaa näytetään roisimmin, mukana on enemmän keskusteluja ja lopetus on hieman erilainen.

Yhteenveto: The Town on mahtava pankkiryöstöelokuva, mikä hitaasta rytmistään huolimatta pitää jännityksen kaiken aikaa yllä. Elokuva nappaa heti mukaansa iskevän pankkiryöstökohtauksen kautta ja saa katsojat välittömästi rosvojen puolelle. Niin katsojalle kuin päähahmo Dougille syntyvät moraaliset dilemmat ovat mielenkiintoisia. Erilaisten paljastumisten riski on vahvasti läsnä ja tunnelma tiivistyy kaiken aikaa. Kun elokuva perustuu pitkälti hitaaseen tunnelman rakentamiseen, ovat vauhdikkaat pankkiryöstökohtaukset entistäkin spektaakkelimaisia. Loppuhuipennuksessa jännitys nostetaan huippuunsa. Kaikin puolin The Town on hieno filmi, missä Ben Affleck pääsee loistamaan niin kameran edessä kuin sen takana. Jos Heat - ajojahti ja muut pankkiryöstöleffat ovat lähellä sydäntä, suosittelen erittäin lämpimästi The Townin katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Town, 2010, Warner Bros., Legendary Entertainment, GK Films, Thunder Road Pictures

Arvostelu: The A-Team (2010)

THE A-TEAM

Ohjaus: Joe Carnahan
Pääosissa: Liam Neeson, Bradley Cooper, Quinton "Rampage" Jackson, Sharlto Copley, Jessica Biel, Patrick Wilson, Brian Bloom, Gerald McRaney ja Jon Hamm
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

The A-Team perustuu Frank Lupon ja Stephen J. Cannellin luomaan samannimiseen televisiosarjaan, mikä pyöri vuodesta 1983 vuoteen 1987. Elokuvan tekoa suunniteltiin jo hyvin pian sarjan päätyttyä. Leffaa käsikirjoitettiin useaan otteeseen uudestaan ja siihen kiinnitettiin jatkuvasti uusia tekijöitä, mutta projekti päätyi kaiken aikaa jäihin. 2000-luvulla leffan teko lähti etenemään kunnolla. Elokuvan ohjaajaksi valittiin pitkäksi aikaa John Singleton, mutta hän jätti elokuvan vuonna 2008 ja hänet korvattiin Joe Carnahanilla. Kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua syyskuussa 2009 ja lopulta The A-Team sai maailmanensi-iltansa 3. kesäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut mikään erityisen suuri hitti, eivätkä kriitikot lämmenneet sille. Itse kuitenkin pidin filmistä, kun kävin katsomassa sen kymmenen vuotta sitten teatterissa isäni kanssa. Olenkin katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Nyt kun The A-Team täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Eversti Hannibal Smith, luutnantti Face Peck, alikersantti B. A. Baracus ja kapteeni Murdock muodostavat tehokkaan, mutta sekopäisen armeijan erikoistiimin. Heidän uusin tehtävänsä johtaa kuitenkin tapahtumaketjuun, mikä tekee nelikosta lainsuojattomia.

"A-tiimin" johtajana, eversti Hannibal Smithinä nähdään karismaattinen Liam Neeson, joka sopii tietty täydellisesti kokeneen armeijan johtohahmon osaan. Neeson murahtelee tuttuun tyyliinsä, mutta häneltä löytyy paljon pilkettä silmäkulmasta, eikä hän ota tätä toimintaroolia haudan vakavasti. Hahmona Hannibal jää kuitenkin täysin yksiulotteiseksi, eikä hän koe persoonana minkäänlaista kehitystä elokuvan aikana.

Vuonna 2010 luutnantti Face Peckiä näyttelevä Bradley Cooper oli vasta nousemassa tähteyteen, kun hänet oli tosissaan bongattu komediasta Kauhea kankkunen (The Hangover - 2008). Cooperin roolityö The A-Teamissa onkin aika lailla sitä, mitä häneltä odotettiin siihen aikaan. Hän virnuilee paljon, esittelee treenattua vartaloaan ja heittää muutaman hauskan vitsin. Vielä hän ei pääse esittämään todellisia lahjojaan, joilla hän on viime vuosikymmenen ajan vakuuttanut - etenkin työllään niin näyttelijänä kuin ohjaajana A Star Is Bornissa (2018). Cooper sopii passelisti osaansa ryhmän muka-hurmurina, joka osaa kuitenkin vakavoitua oikealla hetkellä.
     Taiteilijanimeä Rampage käyttävä vapaaottelija Quinton Jackson esittää alikersantti B. A. Baracusta, ryhmän järkälettä, joka murjoo helposti sairaalakuntoon, mutta joka myös tuo muita enemmän esille herkkyyttä ja pelkoja. Baracus sentään saa jonkinlaisen kehityskaaren, kun hän opettelee pääsemään juurikin eräästä pelostaan irti. Jackson on oiva valinta muskelimieheksi.
     Scifiteos District 9:stä (2009) tuttu Sharlto Copley pääsee hulluttelemaan oikein tosissaan hurjapääkapteeni Murdockin osassa. Paikoitellen Copleyn pöhköily menee ärsyttävyyden puolelle, mutta kyllä häneltä aidosti hauskatkin hetket löytyy. Kapteeni Murdockin ei kaiken järjen mukaan pitäisi pystyä olemaan armeijan leivissä, mutta hän tuo oman veikeän lisänsä tiimiin. Jokainen neljästä hahmosta on yksinään lähinnä karikatyyri, mutta nelikkona heidän erilaiset persoonansa ja kemiansa kohtaavat onnistuneesti.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jessica Biel Facen ex-tyttöystävänä, kapteeni Sosana, Patrick Wilson CIA-agentti Lynchinä, Gerald McRaney A-tiimiä komentavana kenraali Morrisonina, sekä yksi elokuvan käsikirjoittajista, Briam Bloom toisen erikoistiimin johtajana, Pikena. Biel tuo mukaan edes hieman naisvoimaa muuten äijävetoiseen filmiin. Wilson hoitaa agenttiroolinsa sujuvasti ja McRaney sopii kenraaliksi. Bloom on oivallisen häijy Pikena, tehden parempaa työtä näyttelijänä kuin käsikirjoittajana.

The A-Team hyötyy valtavan paljon siitä, kuinka hyvin Neeson, Cooper, Jackson ja Copley toimivat yhdessä ja kuinka viihdyttävää heidän yksiulotteisten hahmojensa kanssakäymisen seuraaminen on. Ilman heitä käsikirjoituksen isot ongelmat paistaisivat läpi huomattavasti enemmän. Päänelikko yrittää parhaansa mukaan pitää monikerroksiseksi tarkoitettua, mutta lähinnä sekavalta ilmenevää tarinaa kasassa. Tarinankerronta on kömpelöä ja vaikka tällaiselta toimintahömpältä on turha odottaa mitään erityisen sensaatiomaista tekstiä, voisi käsikirjoitus olla huomattavasti eheämpi - varsinkin kun leffaa suunniteltiin 1990-luvun alusta lähtien. Itse tarinalla kestää todella kauan lähteä käyntiin. Kestää melkein tunnin ennen kuin kunnon juoni starttaa. Elokuva käyttää lähes puoli tuntia hahmojen esittelyyn, mikä on toisaalta hyvä asia, mutta kun hahmot eivät siitä sen kummemmin kehity, olisi juonen voinut käynnistellä siinä samalla. Rytmityksen kehnoudet huomaa siitä, kuinka leffa välillä laahailee ja välillä poukkoilee menemään kuin elokuvalla olisi keskittymishäiriö.

Jos leffalta kaipaa vain sitä älyvapaata toimintahömppää, sitä The A-Team kyllä tarjoaa. En ole alkuperäistä sarjaa nähnyt, mutta olen käsittänyt, että siinä tiimi hoitaa erilaisia keikkoja ja vielä mahdollisimman teatraalisesti monimutkikkaiden suunnitelmien kera. Sellaista leffastakin löytyy ja paljon. Toimintakohtaukset nappaavat hyvin mukaansa ja ne muuttuvat yhä vain paremmiksi, mitä naurettavammaksi meno äityy. Elokuvan selkeä huippuhetki on panssarivaunukohtaus, mikä ei luultavasti olisi millään mahdollinen, mutta eipä tuo haittaa, sillä kohtaus on niin törkeän siisti! Myös loppuhuipennus ampuu yli, mutta juuri siksi se on niin valloittavan viihdyttävä. Harmi, ettei leffa ole vain hieman yli tunnin mittainen tykittely täynnä älyttömyyksiä. Kun toimintakohtausten välissä yritetään viedä tarinaa eteenpäin, elokuva käy jopa hieman pitkäveteiseksi. Kaiken kömpelyytensä keskellä tarina - tai pahisten juonikuvio, mitä päänelikko yrittää selvittää - on vieläpä todella tylsä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa toimintaleffa Smokin' Acesin (2006) tekijä Joe Carnahan, joka leikittelee taidokkaasti pähkähulluilla toimintakohtauksilla ja saa päänäyttelijät heittäytymään menoon täysillä, mutta ei sitten muuten vakuuta ohjauksellaan. Tunnelma on usein epätasainen, leffan heittäytyessä välillä haudanvakavaksi ja välillä täysin pöljäksi. Carnahan toimii myös yhtenä käsikirjoittajana Skip Woodsin ja Pikea esittävän Bloomin lisäksi. Soppaa on ollut liian moni kokki hämmentämässä. Sentään teknisesti filmi on taidokkaasti tehty, vaikka elokuvaa olisi voinut tiivistää leikkauksessa ja osa digitehosteista näki parhaat päivänsä joitain vuosia sitten. Kuvaus on onnistunutta, eivätkä toimintakohtaukset sorru typerään sekoiluun kameratyöskentelyssä. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät ja äänitehosteet tykittävät vaikuttavasti. Alan Silvestrin säveltämät musiikitkin jumputtavat toimivasti taustalla ja totta kai televisiosarjan mainio tunnusmusiikkikin kuullaan leffassa.

Elokuvasta on olemassa teattereissa julkaistun version lisäksi vartin kauemmin kestävä pidennetty versio. Mukana on useita pidennettyjä kohtauksia, kuten päänelikon ensikohtaamiset, sekä kokonaan uusia kohtauksia, joissa esimerkiksi neljä armeijan sotilasta esittävät A-tiimin jäseniä ja hämäävät muita. Lisätyissä kohtauksissa myös esiintyvät Dirk Benedict ja Dwight Schultz, jotka esittivät Facea ja Murdockia alkuperäisessä The A-Team -televisiosarjassa.

Yhteenveto: The A-Team on harmillisen keskinkertainen ja epätasainen toimintaraina. Elokuvan vahvuus on selvästi Liam Neesonin, Bradley Cooperin, Quinton Jacksonin ja Sharlto Copleyn yhteishenki ja kemia. Heikommalla päänelikolla leffa lässähtäisi kasaan turhan monimutkikkaan käsikirjoituksensa ja kömpelön tarinankerrontansa takia. Rytmitys heittelee paljon, jolloin elokuva junnaa joskus paikoillaan ja muuttuu jopa pitkäveteiseksi, kun taas joskus se kulkee hurjaa vauhtia eteenpäin. Tunnelma on myös epätasainen, leffan ottaessa itsensä välillä aivan liian vakavasti ja välillä taas hullutellessaan täysin älyttömästi. Älyttömyys on lopulta parasta leffassa ja pöljät, mutta kieltämättä todella viihdyttävät toimintakohtaukset herättelevät kiinnostusta, kun tarina ei siihen pysty. Suosittelen The A-Teamin katsomista lähinnä toimintaelokuvien suurkuluttajille. Sarjan fanitkin voivat tämän vilkaista ainakin kerran, toivoen, ettei elokuva ole häväistys heidän rakastamalleen sarjalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The A-Team, 2010, Twentieth Century Fox, Dune Entertainment, Stephen J. Cannell Productions, Top Cow Productions, Scott Free Productions, Big Screen Productions, Phoenix Film Partners, Ingenious Film Partners