Arvostelu: Elemental (2023)

ELEMENTAL

Ohjaus: Peter Sohn

Pääosissa: Leah Lewis, Mamoudou Athie, Ronnie del Carmen, Shila Ommi, Wendi McLendon-Covey, Catherine O'Hara, Mason Wertheimer ja Matt Yang King

Genre: animaatio, romantiikka, draama, komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: S

Elemental on Pixar-yhtiön uusi animaatioelokuva. Yhtiölle aiemmin Kunnon dinosaurus -leffan (The Good Dinosaur - 2015) ohjannut Peter Sohn esitteli idean elementtien kaupungista ja voisivatko eri elementit elää keskenään. Ideat syntyivät Sohnin oman lapsuutensa kulttuurien kohtaamisista, kun hänen vanhempansa muuttivat Koreasta New Yorkiin ja perustivat tavarakaupan. Pixar ilmoitti elokuvasta vuonna 2022, kun tuotantoprosessi oli käynnissä ääninäyttelijöiden ja animaattoreiden kanssa. Elemental sai maailmanensi-iltansa aiemmin keväällä Cannesin elokuvajuhlilla ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Pixar on ollut tärkeä minulle lapsesta asti ja olen heti valmis ostamaan liput aina, kun yhtiö ilmoittaa tekevänsä uutta elokuvaa - etenkin jos kyse on uudesta ideasta, eikä jatko-osasta. Alkuinnostukseni on kuitenkin viime kuukausina hiipunut, elokuvan saatua hieman mitäänsanomattoman vastaanoton Cannesissa, minkä lisäksi leffan traileri ei saanut minua vakuuttuneeksi. Kävin silti toiveikkain mielin katsomassa Elementalin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Elementtien kaupungissa tulielementtityttö Virva Loimu odottaa, että hänen isänsä jäisi eläkkeelle ja jättäisi hänen omistukseensa tavarakauppansa Tulisijan. Kun onnettomuus uhkaa kaupan tulevaisuutta, Virva lyöttäytyy yhteen vesielementtipoika Vellu Laineen kanssa, pelastaakseen yrityksen.

Elemental kertoo elementtien - tuli, vesi, maa ja ilma - asuttamasta maailmasta. Tarinan keskiössä on Virva Loimu (äänenä Leah Lewis), tulielementtityttö, joka on lapsesta asti haaveillut siitä, että hän saisi vanhempiensa tavarakaupan Tulisijan omistukseensa. Tulena Virva on kuitenkin varsin temperamenttinen tapaus ja hän tuppaa räjähtämään ilmiliekkeihin hiillostavien asiakkaiden takia. Tämän kautta elokuvassa käsitellään ihan pätevästi ahdistuneisuutta ja paniikkikohtauksia, jotka vaikeuttavat monien elämää. Virva on oiva päähahmo, jonka elämän koettelemuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Hänen isänsä Kärtsä (Ronnie del Carmen) on pyörittänyt kauppaa vuosia, kun taas äiti Tuikku (Shila Ommi) ennustaa elementtipariskuntien rakkauksien toimivuudesta. Polttavan luonteensa takia tulielementtejä katsotaan usein nenänvartta pitkin ja niinpä vuosien syrjimisen jälkeen vanhemmat, etenkin Kärtsä-isä, eivät pahemmin välitä muista elementeistä.

     Virvan elämä kuitenkin muuttuu, kun onnettomuuden seurauksena hän kohtaa kaupungin tarkastajan, vesielementti Vellu Laineen (Mamoudou Athie), jota Virva tarvitsee avukseen, kun Tulisijaa uhkaa sulkupakko. Vellu on vetenä monin tavoin läpinäkyvä, etenkin tunteiltaan, eikä nuorukaista pelota vaikka vollottaa julkisilla paikoilla. Hahmo on aluksi jopa aika ärsyttävä, mutta muuttuu elokuvan edetessä pidettävämmäksi.

     Maa- ja ilmaelementit jäävät harmillisesti huomattavasti enemmän sivuosaan ja heitä on edustamassa lähinnä Virvaan ihastunut maaelementtipoika Terho (Mason Wertheimer) ja Vellun pomo, ilmaelementtinainen Tuuli (Wendi McLendon Covey).

Olen intoillut Pixarista siitä lähtien, kun näin yhtiön esikoiselokuvan Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) ensi kertaa lapsena. Useat yhtiön seuraavista elokuvista, Monsterit Oy (Monsters Inc. - 2001), Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003), Ihmeperhe (The Incredibles - 2004), Rottatouille (Ratatouille - 2007), WALL-E (2008), Up - kohti korkeuksia (Up - 2009), Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) ja Coco (2017) ovat tehneet minuun valtavan vaikutuksen ja ne kuuluvat edelleen suosikkileffojeni joukkoon. Viime vuosien aikana Pixarin taso on kuitenkin notkahtanut ja vaikka yhtiö puskee yhä ulos hyviä filmejä, eivät ne enää järisytä maata, kuten aiemmat tekivät. Elementalin idea elementtien asuttamasta maailmasta on niin kiehtova ja veikeä, että toivoin elokuvan toimivan muutosten tuulena parempaan suuntaan. Valitettavasti kyseessä on yksi yhtiön yhdentekevimmistä rainoista.

Ei Elemental missään nimessä huono elokuva ole. Siinä vain olisi aineksia paljon parempaankin. Elokuvan maailma on todella luova ja kiehtova, ja sitä esittelevä prologi nappaa heti mukaansa. Ohjaaja ja idean isä Peter Sohn rakensi tarinaa omista nuoruutensa kokemuksista ja hän on taidokkaasti siirtänyt kokemuksensa korealaisen maahanmuuttoperheen lapsena elementteihin. Kun Virvan vanhemmat saapuivat elementtien kaupunkiin, ei heitä otettu hyvin vastaan, mikä on luonut eripuraa elementtien välille. Elokuvassa heijastellaan onnistuneesti kulttuurien kohtaamisia ja kuinka erityisesti ennen ne olivat todella vaikeita tilanteiden osapuolille. Maailma on osittain kehittynyt parempaan ja hyväksyvämpään suuntaan, mutta vanhat konfliktit hiertävät edelleen ja sukupolvien traumat jättävät jälkensä myös uusiin lapsiin. Tämä puoli on leffan parasta antia.

Harmillisesti Sohnin ideoiden pohjalta laadittu lopullinen käsikirjoitus tuntuu hieman raakileelta, sinne suuntaan vasemmalla kädellä laaditulta tekstiltä. Sama vaivasi Sohnin edellistä Pixar-leffaa, Kunnon dinosaurusta, joskin Elemental on kyllä sitä toimivampi paketti. Hyvien ideoiden vastapainona toimii jopa aika tylsä juonikuvio, jota Virva ja Vellu yrittävät selvittää. Hahmojen suhteen rakentumista on kiinnostavaa seurata, mutta tilanteet, joissa he ovat, eivät hetkauta yhtään. Koko kuvio Virvan perheen kaupan pelastamisesta on turhauttavan kömpelösti laadittu. Se sisältää useita hetkiä, joita ei ole mietitty lainkaan loppuun asti. Elokuva kompuroi myös hahmokehitystensä kanssa, eikä se millään pääse eroon siitä, että sitä katsoessa herää jatkuvia mielleyhtymiä aiempiin, tätä laadukkaampiin animaatioelokuviin. Luovien ideoidensakin kanssa elokuvaa vaivaa tietynlainen mielikuvituksettomuus ja geneerisyys. Kaikkien huippuelokuvien jälkeen Pixarilta odottaisi paljon tätä väkevämpää menoa. Loppupään nyyhkykohtaukset tuntuvat väkinäiseltä pakkopullalta, koska Pixar-leffaa katsoessahan on pakko jossain kohtaa tirauttaa itkut. Tärkeimmät jutut on kuitenkin hoidettu liian puolivillaisesti, jotta loppupää oikeasti iskisi tunteisiin.

Jos jotain ei kuitenkaan voi moittia, niin elokuvan visuaalista antia. Elemental on totta kai todella näyttävästi animoitu. Se on ihastuttavan värikäs ja elementtien asuttama maailma on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia. Yksi turhauttava asia lisää onkin se, että tätä maailmaa päästään näkemään turhankin vähän, tapahtumien pyöriessä pääasiassa Tulisija-kaupassa. Itse elementtejä hyödynnetään onnistuneesti eri tavoin ja niihin on selvästi hyödynnetty hieman erilaisia animaatiotekniikoita, jotta roihuavat tulet, läpinäkyvät ja läiskyvät vedet, kasvuston peittämät maat ja pilvimäiset ilmat erottuvat toisistaan. Animaattorit ovat tietty myös piilotelleet taustoihin ovelia viittauksia Pixarin aiempiin töihin ja tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongata esimerkiksi elokuvateatterikohtauksessa julisteen leffasta "Kunnon elementaali", joka on tietty viittaus Kunnon dinosaurukseen. Äänimaailma on taitavasti rakennettu ja Pixarille aiemmin elokuvien Nemoa etsimässä ja WALL-E musiikit säveltänyt Thomas Newman tekee oivaa työtä melodioillaan.

Yhteenveto: Elemental on kelpo animaatioelokuva, joka jättää kuitenkin toivomisen varaa. Sen idea ja maailma ovat kiehtovat, mutta niitä hyödynnetään hieman kömpelösti. Maailmaa ei pääse tutkimaan toivotulla tavalla, eikä leffa ota läheskään niin paljon irti lennokkaasta konseptistaan kuin voisi toivoa. Päähahmoille kirjoitettu juonikuvio on yllättävänkin tylsä ja yhdentekevä. Se toimii lähinnä huterana kehyksenä Virvan ja Vellun tunteiden lämpiämiselle. Elokuvan parasta antia onkin elementtien kohtaaminen, jota voi helposti verrata kulttuurien yhteentörmäykseen. Animaatiojäljessä ei myöskään ole moitteita, vaan visuaalisesti leffa on värikkyydessään komeaa katseltavaa. Tunnepuoli jättää hieman vaisuksi, eikä katsoja ole läheskään niin menossa mukana kuin elokuva vaatii, jotta loppupään Pixarille pakollinen nyyhkyosasto iskisi sydämeen. Elemental on harmillisen epätasainen filmi aiemmin niin upealta yhtiöltä, joka saa pohtimaan, että kenties Pixarin parhaat ajat todella ovat jo takanapäin. Ei se silti missään nimessä huono ole, vaan oikein mukiinmenevää koko perheen viihdettä.

Ennen elokuvaa teattereissa näytetään Pixarin lyhytelokuva Karlin treffit (Carl's Date - 2023), jossa nähdään Up-leffasta tutut Karl Fredrickson (Ed Asner) ja koira Dogi (Bob Peterson). Itse Elementalia hauskemmassa ja varsin sympaattisessa lyhärissä Karl päätyy sopimaan ruokailusta erään neiti Meyerin kanssa ja Dogin kummallisen ohjeistuksen kanssa eläkeläismies valmistautuu ensimmäisiin treffeihinsä vuosikausiin. Alun perin lyhytelokuvan oli tarkoitus olla osa Disney+ -palvelusta löytyvää Dogin elämää -sarjaa (Dug Days - 2021).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Elemental, 2023, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

Arvostelu: Morsiusneidot (Bridesmaids - 2011)

MORSIUSNEIDOT

BRIDESMAIDS

Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Kristen Wiig, Maya Rudolph, Rose Byrne, Melissa McCarthy, Wendi McLendon-Covey, Ellie Kemper, Chris O'Dowd, Rebel Wilson, Jill Clayburgh, Matt Lucas, Jon Hamm ja Terry Crews
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Bridesmaids, eli suomalaisittain Morsiusneidot on Paul Feigin ohjaama komediaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Kristen Wiigin ja Annie Mumolon ideoimasta tarinasta, minkä he keksivät 2000-luvun alussa esiintyessään yhdessä losangelesilaisessa improvisaatioryhmässä. Kun Wiig näytteli Judd Apatow'n komediassa Paksuna (Knocked Up - 2007), ohjaaja vakuuttui hänen lahjoistaan ja kysyi, onko tällä omia leffaideoita. Wiig kertoi hänen ja Mumolon tarinasta, mikä kulki siihen aikaan nimellä "Maid of Honor" ja Apatow kiinnostui. Wiig ja Mumolo alkoivat tosissaan työstämään käsikirjoitusta ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2010. Lopulta Morsiusneidot sai maailmanensi-iltansa 28. huhtikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva jopa sai kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras naissivuosa ja paras käsikirjoitus), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva ja paras naispääosa). Itse näin Morsiusneidot pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä kelpo leffana. En ole katsonut elokuvaa toistamiseen, mutta nyt kun se täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla filmin.

Rakkauselämässä kehnosti menestyvän Annien paras ystävä Lillian on menossa naimisiin ja nimittää Annien kaasokseen. Annien yritykset suunnitella juhlia ja polttareita ystävälleen eivät suju ongelmitta, kun pakkaa saapuu sekoittamaan Lillianin uusi kaveri Helen, jota Annie ei voi sietää.

Kristen Wiig oli noussut vuodesta 2005 eteenpäin tunnetuksi työllään Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-), mutta todellisen läpimurtonsa hän teki vasta vuonna 2011 Morsiusneidoilla. Sen lisäksi, että hän toimii toisena käsikirjoittajana, hän myös näyttelee Annieta, joka yrittää saada järjestettyä parhaat mahdolliset häät ystävälleen. Samalla hän myös yrittää korjailla oman elämänsä asioita, kuten hankalaa asumistapaansa ärsyttävien kämppisten (Matt Lucas ja Rebel Wilson ensimmäisessä roolissaan amerikkalaisleffassa) ja hänestä pelkkää seksiä haluavan miehen (Jon Hamm) kanssa. Wiig onkin mainio pääroolissa, tulkiten oivallisesti hahmon sekavaa elämää ja kuinka Annien stressi- ja ärsyyntymistasot vain nousevat pitkin leffaa.

Annien parasta ystävää, juuri kihlautunutta Lilliania taas näyttelee Maya Rudolph, joka oli myös noussut kuuluisuuteen Saturday Night Liven kautta. Rudolphin taitoja ei kuitenkaan päästä näkemään yhtä paljon kuin toivoisi, elokuvan keskittyessä enemmän häitä ja muita juhlia järjestäviin morsiusneitoihin itse morsiamen sijaan. Muutamassa kohtaa Rudolph pääsee kyllä loistamaan, mutta usein katsojaa lähinnä ärsyttää, kuinka Lillian ei tunnu tajuavan, kuinka kurjaksi hänen ystävänsä olo muuttuu Lillianin uuden kaverin, Rose Byrnen esittämän Helenin takia. Byrne on nappivalinta seurapiirineidiksi, joka näpäyttää jatkuvasti muita sillä, kuinka hän on heidän yläpuolellaan. Byrne oikein herkuttelee inhottavalla hahmollaan.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Melissa McCarthy, Wendi McLendon-Covey ja Ellie Kemper morsiusneitoina Meganina, Ritana ja Beccana, sekä Chris O'Dowd konstaapeli Rhodesina. O'Dowd sopii hyvin mukavan poliisin rooliin, joka ihmettelee Annien elämää. McLendon-Covey ja Kemper eivät erityisemmin pääse esille Ritana ja Beccana, mutta McCarthy todella varastaa show'n kaikissa kohtauksissaan. Wiigin tavoin myös McCarthy teki läpimurtonsa tässä leffassa, eikä mikään ihme. Hän on räävittömän hauska ja hyppää osaansa täysillä. McCarthy sai jopa Oscar- ja BAFTA-ehdokkuudet roolisuorituksestaan tässä filmissä.

Morsiusneitojen juoni ei sinänsä ole mitään erityistä tai uutta ja elokuva kulkee usein samoja polkuja, mitä monet muutkin komediat. Samanlaisia leffoja nähneenä katsoja voikin helposti aavistaa monet tulevat tapahtumat ennalta. Itsesäälissä kieriskely juuri ennen loppuhuipennusta on kai pakko olla aina mukana. Elokuva hyötyykin siis paljon siitä, kuinka hauska se on ja kuinka hilpeää näiden näyttelijöiden seuraaminen on. Monet naisten tähdittämät komediat tuntuvan olevan erittäin kilttejä ja hempeitä, mutta Morsiusneidot pistää ronskin vaihteen päälle ja näyttää, etteivät vain miehet osaa porsastella. Yhdessä kohtaa nähdään armottoman pitkäksi venytetty kuvottava kohtaus, missä morsiusneidot saavat ruokamyrkytyksen ja yrittävät helpottaa oloaan, mutta heillä on käytössään vain yksi ainoa vessanpönttö. Kohtaus on kuitenkin hoidettu ammattitasoisella tyylillä ja valtava myötähäpeä on täysin tarkoituksellista.

Muutenkaan kiusallisilta tilanteilta ei vältytä. Kihlajaisjuhlissa on hulvaton hetki, kun Annie ja Helen yrittävät molemmat olla puheen huipentuma. Toinen aloittaa uudestaan aina, kun toinen on lopettanut. Kyseessä on niitä kohtauksia, jotka voisivat helposti lässähtää kesken kaiken, mutta tämä onnistuu olemaan yhä vain hauskempi, mitä pidemmälle se etenee. Pitkässä lentokonekohtauksessa tilanne eskaloituu pikkuhiljaa ja kärsivällisen katsojan odotus palkitaan kohtauksen lopussa. Vaikka elokuvassa osataan tehdä pitkiä kohtauksia, mitkä pitävät kutinsa loppuun saakka, on elokuva kokonaisuutena kuitenkin turhan pitkä. Yli kahden tunnin kestoa voisi tiivistää helposti ainakin vartilla, sillä etenkin itsesääliosio vain junnaa paikoillaan. Tekijät osaavat venyttää joitakin kohtauksia niin, että ne vain paranevat, mutta eivät täysin osaa tiivistää silloin, kun kokonaisuus venyy liikaa.

Ohjaaja Paul Feig onnistuu pitämään usein tunnelmaa korkealla, mutta hän ei tunnu hoksaavan, kuinka elokuva alkaa venymään liian pitkäksi. Wiig ja Mumolo ovat muuten tehneet hyvää työtä käsikirjoituksen kanssa, mutta jo he olisivat voineet tiivistää tekstiään. Viimeistään leikkauksessa liikapituus olisi pitänyt huomata. Morsiusneidot on kuitenkin oivallisesti kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma rakennetaan kelvollisesti. Michael Andrewsin säveltämät musiikit eivät koskaan nouse kunnolla esille ja katsoja huomaa lähinnä leffassa käytetyt, muiden artistien ja yhtyeiden jo aiemmin olemassa olevat kappaleet.

Yhteenveto: Morsiusneidot on erittäin mainio komediaelokuva, mikä kuitenkin kärsii hieman liian pitkästä kestosta ja loppupään tylsästä itsesäälissä rypemisestä. Muuten filmi on parhaimmillaan jopa hulvaton ja monien vitsien kohdalla tekijät onnistuvat venyttämään niitä pitkiksi ilman, että hauskuus katoaa. Jotkut pitkät huumoriosiot vain paranevat edetessään. Meno on usein ronskia, eikä hilpeältä kiusallisuudelta ja jokseenkin hyvällä maulla tehdyiltä kuvottavuuksilta vältytä. Näyttelijät ovat nappivalintoja. Kristen Wiig vakuuttaa pääroolissa samaistuttavana Anniena ja Rose Byrne oikein nauttii inhottavan Helenin esittämisestä. Show'n varastaa kuitenkin vähän väliä Melissa McCarthy morsiusneito-Meganina, joka onnistuu olemaan hysteerisenkin hauska. Jos leffaa oltaisiin älytty tiivistää reippaasti alle kahteen tuntiin, toimisi se entistä paremmin. Jo tällaisenaan Morsiusneidot on erittäin lystikäs elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridesmaids, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, Apatow Productions

Arvostelu: Goosebumps 2 (Goosebumps 2: Haunted Halloween - 2018)

GOOSEBUMPS 2

GOOSEBUMPS 2: HAUNTED HALLOWEEN

Ohjaus: Ari Sandel
Pääosissa: Jeremy Ray Taylor, Madison Iseman, Caleel Harris, Wendi McLendon-Covey, Chris Parnell, Ken Jeong, Peyton Wich, Bryce Cass, Mick Wingert ja Jack Black
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

R.L. Stinen huippusuosittuun "Goosebumps"-kirjasarjaan (1992-) perustuva samanniminen elokuva (2015) oli ihan mukava menestys, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osan teko tuotti pieniä haasteita, sillä tekijät eivät olleet varmoja, jatkaako Jack Black roolissaan, jolloin käsikirjoittajien täytyi työstää kaksi tekstiä; toinen, missä Black esiintyy ja toinen, mistä hänen hahmonsa on poistettu. Lopulta Black suostuikin mukaan ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2018. Aluksi jatko-osa kulki nimellä "Goosebumps: HorrorLand", minkä jälkeen nimeksi vaihdettiin "Goosebumps: Slappy's Revenge", kunnes se lopulta saapui teattereihin nimellä Goosebumps 2: Haunted Halloween. Leffa ei kuitenkaan ollut kovin kummoinen menestys, eivätkä kriitikot erityisemmin lämmenneet sille. Elokuva ei edes saanut teatterilevitystä Suomessa ja se onkin vasta nyt saapunut myyntiin ja vuokralle. Itse en ole koskaan lukenut Stinen kirjoja, mutta katsoin viime kesänä mielenkiinnosta ensimmäisen Goosebumps-elokuvan ja pidin sitä ihan viihdyttävänä fantasiaseikkailuna. Harmittelin hieman, kun jatko-osan julkaisusta Suomessa ei tullut mitään tietoa, kunnes yhtäkkiä huomasin, että se olikin jo saapunut vuokrauspalvelu Blockbusteriin. Niinpä katsoin sen sieltä heti.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Goosebumps!

Halloweenina kaverukset Sonny ja Sam löytävät hylätystä talosta vatsastapuhujan nuken ja päättävät viedä sen kotiinsa. Heidän kauhukseen Slappy-nukke osoittautuu eläväksi ja se aikoo herättää muutkin hirviöt ja oliot henkiin.

Parin vuoden takaisesta Se-kauhuleffasta (It - 2017) tuttu Jeremy Ray Taylor esittää Sonnya, nuorta poikaa, joka yrittää saada aikaiseksi monimutkaista tiedeprojektia koulussa. Vapaa-ajallaan Sonny etsii erilaisia romuja ystävänsä Samin (Caleel Harris) kanssa, joita he voisivat hyödyntää työssä. Sonny ja Sam eivät ole kovinkaan kiinnostavat hahmot, mutta he ovat kuitenkin tarpeeksi pidettävät, etenkin kun Taylor ja Harris ovat oivat valinnat rooleihinsa, jolloin heidän seikkailuaan on mielenkiintoista seurata. Hahmojen ystävyys on erittäin onnistuneesti luotu.
     Madison Iseman näyttelee Sonnyn siskoa, Sarahia, joka haaveilee pääsevänsä eroon kotikaupungistaan ja muuttavansa isompaan kaupunkiin opiskelemaan. Elokuvan aikana hänellä onkin vaikeuksia pääsykokeiden kanssa, mikä tuo ihan toimivasti lisäsisältöä hänen hahmoonsa, mutta muuten Sarahkaan ei ole erityisen mielenkiintoinen tyyppi. Koska kyseessä on teinityttö, on hänelle tietty pitänyt kirjoittaa romanssintynkää, mitä käsitellään todella hätäisesti. Iseman on roolissaan harmillisen teennäinen, vaikka häneltä hyvätkin hetkensä löytyy.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Sonnyn ja Sarahin äiti Kathy (Wendi McLendon-Covey), heidän halloweenista innostunut naapurinsa herra Chu (ärsyttävä Ken Jeong), nolo kaupan myyjä Walter (Chris Parnell), Sarahin ihastuksenkohde Tyler (Bryce Cass), sekä Sonnya ja Samia kiusaava Tommy (Peyton Wich). Nämäkään hahmot eivät tee kummoista vaikutusta, etenkin kun he ovat aika kliseiset tapaukset. Kathy-äiti ei tietenkään usko lapsiaan, kun alkaa tapahtua kummia ja urpo Tommy saapuu aina huonoimmalla hetkellä paikalle ärsyttämään. Jack Black palaa Goosebumps-kirjailija R. L. Stinen rooliin, mutta tällä kertaa hänen osuutensa on naurettavan pieni. Oikea Stine taas esittää Sonnyn ja Samin koulun rehtoria. Blackia lukuunottamatta muut edellisestä osasta tutut hahmot eivät palaa rooleihinsa, sillä esimerkiksi Dylan Minnette oli kiireinen Netflixin 13 Reasons Why -sarjan (2017-) kanssa. Itseäni tämä ei oikeastaan haittaa, sillä vaikka uudet hahmot eivät ole kovinkaan kiinnostavia tai muistettavia, ovat he jollain tapaa pidettävämpiä kuin ensimmäisen elokuvan hahmot.
     Edellisestä osasta tutut möröt tekevät kuitenkin paluun. On ihmissutta, lumimiestä, noitia, puutarhatonttuja ja tietenkin Slappy-nukke, jonka äänenä kuullaan tällä kertaa Mick Wingert. Slappy ei onneksi ole ihan yhtä ärsyttävä kuin edellisessä osassa, mutta pääsee kuitenkin lähelle. Mielestäni on hieman tylsä ratkaisu, että tämänkin Goosebumps-elokuvan päävastus on Slappy, mutta toisaalta alkupäässä leffaa nukke onnistuu säikäyttämään muutamaan otteeseen. Uusiakin mörköjä on mukana, kuten ilmapalloista koostuva jättihämähäkki ja elävät nallekarkit. Hauskimmat hirviöt ovat ehdottomasti portaikkoa vahtivat kurpitsalyhdyt.

Ensimmäinen Goosebumps-leffa ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta ja vaikka se olikin viihdyttävä koko perheen "kauhuseikkailu", tuntui se pienesti hukatulta mahdollisuudelta, kun elokuva painottui enemmän komediaan kuin jännitykseen. Goosebumps 2:n alkupuolisko onnistui yllättämään siis mukavasti, kun leffa vaikutti pyrkivän enemmän pieneen pelotteluun. Vaikka aluksi pyörittelin silmiä, kun hahmot löytävät Slappyn, onnistuttiin nukella luomaan pari kutkuttavan karmivaa hetkeä. Ehdinkin hetken ajatella, että kenties tämä on se Goosebumps-filmi, mikä ensimmäisen olisi pitänyt olla... ja sitten Slappy herättää muut möröt henkiin ja elokuva muuttuu lähes suoraksi kopioksi ensimmäisestä osasta. Ottaen huomioon, että Stine on kirjoittanut suunnilleen parisataa "Goosebumps"-kirjaa, on hyvin surullista, että elokuvat tuntuvat kopiolta toisistaan. Puolen välin jälkeen leffan tunnelma kallistuu enemmän komedian puolelle ja Goosebumps 2:kin alkoi muuttua hukatuksi mahdollisuudeksi - etenkin alun ollessa lupaavan mainio. Muutamassa kohtaa komedia menee jopa typerryttävän myötähäpeän puolelle, varsinkin kun selviää, mitä Slappy oikeasti suunnittelee tekevänsä.

Elokuvaa vaivaa myös vahvasti se, että se on todella lyhyt. Leffa kestää vain puolitoista tuntia ja siihen kuuluvat alun studiologot ja lopputekstit, jolloin itse tarinaa on vain tunnin ja parinkymmenen minuutin edestä. Monet koko perheen elokuvat onnistuvat kyllä kertomaan tarinansa siinä ajassa, mutta Goosebumps 2 tuntuu tunkevan liikaa juonikuvioita lyhyeen aikaan ja keskittyvän sitten kaikkeen muuhun. Sarahin pääsykoeongelmat ja Sonnyn tiedeprojekti ovat kömpelösti kirjoitetut, jolloin niistä on vaikea kiinnostua tai välittää. Leffa onnistuu paikoitellen viihdyttämään mukavasti, mutta vitsit eivät naurata, eikä elokuva enää jännitä lainkaan puolen välin jälkeen. Toisaalta en selvästi kuulu enää leffan kohdeikäryhmään. Goosebumps 2 on tehty ala-asteikäisille lapsille ja heille tämä uppoaa varmasti paljon paremmin. Elokuvan isoin plussapuoli onkin se, että lapsille tämä toimii hyvin pelottavana halloween-leffana, kun heillä ei ole vielä ikää katsoa kunnon kauhuelokuvia. Yhdysvalloissa leffa julkaistiinkin samoihin aikoihin kuin uusi Halloween (2018), jotta myös lapsille olisi jotain jännittävää katseltavaa.

Elokuvan on ohjannut Ari Sandel, joka on aiemmin tehnyt romanttiset teinikomediat The DUFF (2015) ja When We First Met (2018), mikä luultavasti selittää sen, että tämäkin elokuva sisältää teiniromanssin. Sandelin ohjaus on harmillisen epätasaista läpi leffan, kuten on myös Rob Lieberin käsikirjoitus. Etenkin hahmojen välinen dialogi ja Slappyn vitsit ovat paikoitellen todella kehnoja. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, mutta mitään ihmeellistä ei ole sillä osa-alueella tiedossa. Leikkauksessa leffaa on tiivistetty joissain kohdissa ihan liikaa. Valaisu on sentään tyylikkäästi toteutettu ja karmiviksi tarkoitetuissa hetkissä valotiimi on tiennyt, mitä tehdä. Lavasteet ovat myös onnistuneet, mutta maskeeraukset ja etenkin efektit ovat yllättävänkin huonot. Elokuvasta näkee päivänselvästi, milloin Slappy on oikea nukke ja milloin digiefekti. Tehosteet ovat ehdottomasti huonoimmillaan, kun Slappy herättää hirviöarmeijansa henkiin. Äänimaailma on kuitenkin oivallisesti rakennettu, vaikka Slappyn kanssa hyödynnetään liiankin usein samaa säikäytysääntä. Dominic Lewisin säveltämät musiikit luovat mukavasti lisätunnelmaa taustalla.

Yhteenveto: Goosebumps 2 alkaa hyvin, mutta muuttuu loppupäässä vielä isommaksi hukatuksi mahdollisuudeksi kuin ensimmäinen osa. Alkupää onnistuu luomaan jopa pientä karmivuutta, mutta hirviöarmeijan herätessä henkiin leffa tuntuu muuttuvan kopioksi ensimmäisestä osasta uusien hahmojen kera. Uudet hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta tarpeeksi pidettäviä, jotta heidän seikkailunsa parissa viihtyy kivasti puolentoista tunnin ajan. Elokuvan kesto koituu kuitenkin ongelmaksi, sillä leffaan on tungettu liikaa hätäisesti kirjoitettuja juonikuvioita, jolloin elokuva on lopulta hyvinkin epätasainen paketti. Vitsit eivät naurata, eivätkä efektitkään näytä kovinkaan hyviltä, jolloin filmistä jää loppujen lopuksi aika vähän käteen. Näyttelijät ovat ihan kelvollisia rooleissaan ja elokuvasta löytyisi potentiaalia parempaan, mutta tällaisenaan on Goosebumps 2 on aika lattea leffa. Ala-asteikäisille tämä tarjoaa varmasti paljon enemmän ja toimii jännittävänä monsteriseikkailuna halloweenin aikaan tai kavereiden kanssa vietettävässä elokuvaillassa. Vanhemmat voivat ihan sujuvasti katsoa elokuvan lastensa kanssa, muttei tämä aikuisille paljoa tarjoa. "Goosebumps"-kirjojen kanssa 1990-luvulla varttuneille elokuva on luultavasti pettymys. Lopussa leffa pohjustaa mahdollista kolmatta osaa, muttei onnistu herättämään minkäänlaista kiinnostusta sen näkemiseen, jos sellainen joskus tehdään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Goosebumps 2: Haunted Halloween, 2018, Columbia Pictures Corporation, Original Film, Scholastic Entertainment, Silvertongue Films, Sony Pictures Animation

Yhteistyössä