Arvostelu: Morsiusneidot (Bridesmaids - 2011)

MORSIUSNEIDOT

BRIDESMAIDS

Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Kristen Wiig, Maya Rudolph, Rose Byrne, Melissa McCarthy, Wendi McLendon-Covey, Ellie Kemper, Chris O'Dowd, Rebel Wilson, Jill Clayburgh, Matt Lucas, Jon Hamm ja Terry Crews
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Bridesmaids, eli suomalaisittain Morsiusneidot on Paul Feigin ohjaama komediaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Kristen Wiigin ja Annie Mumolon ideoimasta tarinasta, minkä he keksivät 2000-luvun alussa esiintyessään yhdessä losangelesilaisessa improvisaatioryhmässä. Kun Wiig näytteli Judd Apatow'n komediassa Paksuna (Knocked Up - 2007), ohjaaja vakuuttui hänen lahjoistaan ja kysyi, onko tällä omia leffaideoita. Wiig kertoi hänen ja Mumolon tarinasta, mikä kulki siihen aikaan nimellä "Maid of Honor" ja Apatow kiinnostui. Wiig ja Mumolo alkoivat tosissaan työstämään käsikirjoitusta ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2010. Lopulta Morsiusneidot sai maailmanensi-iltansa 28. huhtikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva jopa sai kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras naissivuosa ja paras käsikirjoitus), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva ja paras naispääosa). Itse näin Morsiusneidot pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä kelpo leffana. En ole katsonut elokuvaa toistamiseen, mutta nyt kun se täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla filmin.

Rakkauselämässä kehnosti menestyvän Annien paras ystävä Lillian on menossa naimisiin ja nimittää Annien kaasokseen. Annien yritykset suunnitella juhlia ja polttareita ystävälleen eivät suju ongelmitta, kun pakkaa saapuu sekoittamaan Lillianin uusi kaveri Helen, jota Annie ei voi sietää.

Kristen Wiig oli noussut vuodesta 2005 eteenpäin tunnetuksi työllään Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-), mutta todellisen läpimurtonsa hän teki vasta vuonna 2011 Morsiusneidoilla. Sen lisäksi, että hän toimii toisena käsikirjoittajana, hän myös näyttelee Annieta, joka yrittää saada järjestettyä parhaat mahdolliset häät ystävälleen. Samalla hän myös yrittää korjailla oman elämänsä asioita, kuten hankalaa asumistapaansa ärsyttävien kämppisten (Matt Lucas ja Rebel Wilson ensimmäisessä roolissaan amerikkalaisleffassa) ja hänestä pelkkää seksiä haluavan miehen (Jon Hamm) kanssa. Wiig onkin mainio pääroolissa, tulkiten oivallisesti hahmon sekavaa elämää ja kuinka Annien stressi- ja ärsyyntymistasot vain nousevat pitkin leffaa.

Annien parasta ystävää, juuri kihlautunutta Lilliania taas näyttelee Maya Rudolph, joka oli myös noussut kuuluisuuteen Saturday Night Liven kautta. Rudolphin taitoja ei kuitenkaan päästä näkemään yhtä paljon kuin toivoisi, elokuvan keskittyessä enemmän häitä ja muita juhlia järjestäviin morsiusneitoihin itse morsiamen sijaan. Muutamassa kohtaa Rudolph pääsee kyllä loistamaan, mutta usein katsojaa lähinnä ärsyttää, kuinka Lillian ei tunnu tajuavan, kuinka kurjaksi hänen ystävänsä olo muuttuu Lillianin uuden kaverin, Rose Byrnen esittämän Helenin takia. Byrne on nappivalinta seurapiirineidiksi, joka näpäyttää jatkuvasti muita sillä, kuinka hän on heidän yläpuolellaan. Byrne oikein herkuttelee inhottavalla hahmollaan.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Melissa McCarthy, Wendi McLendon-Covey ja Ellie Kemper morsiusneitoina Meganina, Ritana ja Beccana, sekä Chris O'Dowd konstaapeli Rhodesina. O'Dowd sopii hyvin mukavan poliisin rooliin, joka ihmettelee Annien elämää. McLendon-Covey ja Kemper eivät erityisemmin pääse esille Ritana ja Beccana, mutta McCarthy todella varastaa show'n kaikissa kohtauksissaan. Wiigin tavoin myös McCarthy teki läpimurtonsa tässä leffassa, eikä mikään ihme. Hän on räävittömän hauska ja hyppää osaansa täysillä. McCarthy sai jopa Oscar- ja BAFTA-ehdokkuudet roolisuorituksestaan tässä filmissä.

Morsiusneitojen juoni ei sinänsä ole mitään erityistä tai uutta ja elokuva kulkee usein samoja polkuja, mitä monet muutkin komediat. Samanlaisia leffoja nähneenä katsoja voikin helposti aavistaa monet tulevat tapahtumat ennalta. Itsesäälissä kieriskely juuri ennen loppuhuipennusta on kai pakko olla aina mukana. Elokuva hyötyykin siis paljon siitä, kuinka hauska se on ja kuinka hilpeää näiden näyttelijöiden seuraaminen on. Monet naisten tähdittämät komediat tuntuvan olevan erittäin kilttejä ja hempeitä, mutta Morsiusneidot pistää ronskin vaihteen päälle ja näyttää, etteivät vain miehet osaa porsastella. Yhdessä kohtaa nähdään armottoman pitkäksi venytetty kuvottava kohtaus, missä morsiusneidot saavat ruokamyrkytyksen ja yrittävät helpottaa oloaan, mutta heillä on käytössään vain yksi ainoa vessanpönttö. Kohtaus on kuitenkin hoidettu ammattitasoisella tyylillä ja valtava myötähäpeä on täysin tarkoituksellista.

Muutenkaan kiusallisilta tilanteilta ei vältytä. Kihlajaisjuhlissa on hulvaton hetki, kun Annie ja Helen yrittävät molemmat olla puheen huipentuma. Toinen aloittaa uudestaan aina, kun toinen on lopettanut. Kyseessä on niitä kohtauksia, jotka voisivat helposti lässähtää kesken kaiken, mutta tämä onnistuu olemaan yhä vain hauskempi, mitä pidemmälle se etenee. Pitkässä lentokonekohtauksessa tilanne eskaloituu pikkuhiljaa ja kärsivällisen katsojan odotus palkitaan kohtauksen lopussa. Vaikka elokuvassa osataan tehdä pitkiä kohtauksia, mitkä pitävät kutinsa loppuun saakka, on elokuva kokonaisuutena kuitenkin turhan pitkä. Yli kahden tunnin kestoa voisi tiivistää helposti ainakin vartilla, sillä etenkin itsesääliosio vain junnaa paikoillaan. Tekijät osaavat venyttää joitakin kohtauksia niin, että ne vain paranevat, mutta eivät täysin osaa tiivistää silloin, kun kokonaisuus venyy liikaa.

Ohjaaja Paul Feig onnistuu pitämään usein tunnelmaa korkealla, mutta hän ei tunnu hoksaavan, kuinka elokuva alkaa venymään liian pitkäksi. Wiig ja Mumolo ovat muuten tehneet hyvää työtä käsikirjoituksen kanssa, mutta jo he olisivat voineet tiivistää tekstiään. Viimeistään leikkauksessa liikapituus olisi pitänyt huomata. Morsiusneidot on kuitenkin oivallisesti kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma rakennetaan kelvollisesti. Michael Andrewsin säveltämät musiikit eivät koskaan nouse kunnolla esille ja katsoja huomaa lähinnä leffassa käytetyt, muiden artistien ja yhtyeiden jo aiemmin olemassa olevat kappaleet.

Yhteenveto: Morsiusneidot on erittäin mainio komediaelokuva, mikä kuitenkin kärsii hieman liian pitkästä kestosta ja loppupään tylsästä itsesäälissä rypemisestä. Muuten filmi on parhaimmillaan jopa hulvaton ja monien vitsien kohdalla tekijät onnistuvat venyttämään niitä pitkiksi ilman, että hauskuus katoaa. Jotkut pitkät huumoriosiot vain paranevat edetessään. Meno on usein ronskia, eikä hilpeältä kiusallisuudelta ja jokseenkin hyvällä maulla tehdyiltä kuvottavuuksilta vältytä. Näyttelijät ovat nappivalintoja. Kristen Wiig vakuuttaa pääroolissa samaistuttavana Anniena ja Rose Byrne oikein nauttii inhottavan Helenin esittämisestä. Show'n varastaa kuitenkin vähän väliä Melissa McCarthy morsiusneito-Meganina, joka onnistuu olemaan hysteerisenkin hauska. Jos leffaa oltaisiin älytty tiivistää reippaasti alle kahteen tuntiin, toimisi se entistä paremmin. Jo tällaisenaan Morsiusneidot on erittäin lystikäs elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridesmaids, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, Apatow Productions

Arvostelu: Jojo Rabbit (2019)

JOJO RABBIT

Ohjaus: Taika Waititi
Pääosissa: Roman Griffin Davis, Thomasin McKenzie, Taika Waititi, Scarlett Johansson, Sam Rockwell, Rebel Wilson, Alfie Allen, Archie Yates ja Stephen Merchant
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Jojo Rabbit on uusiseelantilaisen Taika Waititin uusi komediaelokuva ja se pohjautuu Christine Leunensin kirjaan "Caging Skies" vuodelta 2004. Waititi oli jo pidemmän aikaa suunnitellut filmiä ja ilmoitti sen teosta maaliskuussa 2018. Kuvaukset alkoivat samaisena kesänä ja lopulta Jojo Rabbit sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2019. Sen jälkeen leffaa on esitetty eri filmifestivaaleilla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä. Leffan juoni vaikutti täysin pähkähullulta ja sen traileri sai minut tosissaan innostumaan sen näkemisestä. Innostusta vain lisäsivät kaikenlaiset kehut, mitä luin ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen viime marraskuussa.

Natsi-Saksassa fanaatikkopoika Jojon paras ystävä on hänen mielikuvitusversionsa Adolf Hitleristä. Jojo unelmoi taistelevansa toisessa maailmansodassa natsien puolella ja että hän pääsisi todistamaan kykynsä todelliselle führerille, mutta miten käy, kun Jojo saa selville, että hänen äitinsä piilottelee juutalaistyttöä heidän kodissaan?

Pääroolissa Jojona nähdään nuori Roman Griffin Davis, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Tätä ei onneksi huomaa lainkaan, vaan Davis on huikean hyvä valinta! Jojo on heti alusta alkaen kiinnostava henkilö. Aluksi Davisin sympaattisuus ja yllättävä lahjakkuus vetoaa katsojaan ja sen jälkeen hahmon kirjoitus ällistyttää. Jojo on kasvanut koko ikänsä natsipropagandan keskellä, tietäen maailmasta vain sen, mitä sensuurin ja sananvapaudettomuuden vallassa oleva maa kertoo hänelle. Jojo on aivopesty uskomaan, että hän on sankarien puolella ja tämä tekee hänestä usein surullisenkin tapauksen. Kun hänellä ei liiemmin ole kavereita, ei ole ihme, että hänen bestiksensä onkin mielikuvitus-Hitler. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Taika Waititi itse näyttelee Adolf Hitleriä ja tekeekin hahmosta oikein tosissaan pilkkaa. Etukäteen leffa herätti paljon kritiikkiä siitä, kuinka Hitler esitetään hilpeänä veikkosena, mutta tässä täytyy muistaa, ettei kyseessä siis ole todellinen Hitler. Jojo ei ole koskaan tavannutkaan Hitleriä, vaan tämä mielikuvitusversio perustuu täysin natsipropagandan sepityksiin suuresta sankarista. Waititi on aikamoinen vekkuli roolissaan ja hulluttelee suurella antaumuksella.

Elokuvassa nähdään myös mm. Scarlett Johansson Jojon äitinä, Sam Rockwell nuoria saksalaisia kouluttavana kapteeni Klenzendorfina, Alfie Allen ja Rebel Wilson tämän avustajina, Stephen Merchant Gestapon salaisena poliisina, sekä Thomasin McKenzie Jojon kotona piilottelevana juutalaistyttö Elsana. Davisin tavoin nuori McKenziekin on nappivalinta rooliinsa, eikä leffa todellakaan heikkene, kun kuvaan jäävät vain nämä kaksi lapsinäyttelijää, sillä molemmat ovat erinomaisia. Muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Johansson tekee yhden uransa parhaista suorituksista Jojon äitinä, kun taas Rockwell, Allen, Wilson ja Merchant pitävät hauskaa pilkatessaan natseja hömelöillä hahmoillaan. Merchantista löytyy sopivaa kierouden ja huvittavuuden yhdistelmää Gestapon poliisina, kun taas Rockwell voisi näytellä alkoholisoitunutta äijää vaikka unissaan.

Ai että, Jojo Rabbit oli mahtava elokuva! Kun valitetaan, ettei kukaan enää keksi mitään uutta ja ettei mistään vaikeasta aiheesta saa enää tehdä pilkkaa, paikalle saapuu Taika Waititi, joka tarjoaa loistavan filmin, millä voi hyvästellä 2010-luvun ja aloittaa 2020-luvun. Leffa nappaa välittömästi mukaansa, vaikka ensimmäisen vartin ajan katsoja saattaakin jännittää, voiko Waititi tehdä onnistunutta vitsiä natsien sairaasta toiminnasta ja juutalaisten kaameasta elämästä toisen maailmansodan aikaan. Onneksi Waititi osaa asiansa mestarillisesti. Hän pystyy heittämään julmaakin läppää, mutta tietää myös, mihin asioihin ei kannata koskea huumorin voimin. Keskitysleirit jätetään esimerkiksi vitseistä pois ja hyvä niin. Juutalaisvitsit syntyvät lähinnä siitä, kuinka naurettavan typeriä väitteitä natsit esittävät heistä lapsille. Jojolle on uskoteltu juutalaisten olevan torahampaisia ja verenhimoisia raakalaisia, ja onkin ymmärrettävää, että kohtaus, jossa tämä löytää Elsa-tytön, on kuin kauhuelokuvasta. Elokuva onnistuu viemään katsojan päähenkilön natseja ihailevaan päähän, saa ymmärtämään, miksi Jojo toimii tietyllä tavalla, samalla painottaen, kuinka kipeää touhu oli tuohon aikaan Saksassa.

Jojo Rabbit on pullollaan mahtavaa keskisormen näyttämistä ja satiiria. Jatkuvasti leffassa viitataan natsien täysin älyttömiin ideoihin ja siihen, kuinka aivopestyjä urpoja suuri osa saksalaisista oli. Samalla se osaa myös vakavoitua ja näyttää, kuinka hirvittävää meno oli. Kuinka saksalaisten oli pakko totella natsien hirmuvaltaa, sillä pakoon on lähes mahdotonta päästä ja jos sinut saadaan kiinni, sinulta lähti henki. Ja sitten taas palataan niihin älyttömyyksiin. Mielikuvitus-Hitler harmittelee, jos Jojo ei "heilittelekään" hänen kanssaan, natsilasten leirillä poltetaan kirjoja iltanuotiolla ja Jojo pohtii, millaisella juutalaistaialla Elsa on onnistunut lumoamaan Jojon äidin auttamaan Elsaa. Väärissä käsissä filmi olisi kauheaa katsottavaa ja siinä on jatkuva riski epäonnistua merkittävässä kohtaa, jolloin koko teos romahtaisi kasaan kuin väärin aseteltu korttitalo. Waititi on kuitenkin paras tekijä tähän hommaan.

Sen lisäksi, että leffa osaa vakavoitua tietyissä natseihin koskevissa asioissa, osaa se vakavoitua myös Jojon elämään liittyvän draaman suhteen. Joillekin voi tulla pettymyksenä, kun leffa siirtyy jossain kohtaa komediasta enemmän draaman puolelle, mutta kun draama on yhtä vahvaa kuin huumori (ja huumoria ripotellaan mukaan kyllä myöhemminkin), ei tämä haitannut itseäni. Jojon ja hänen äitinsä suhde on aidon sydämellinen - jopa koskettava. Myös Jojon ja Elsan kohtaaminen on todella iskevästi rakennettu ja hahmoista huomaa tosissaan välittävänsä. Kun Gestapon miehet saapuvat Jojon taloon tutkimuskäynnille, katsoja oikeasti jännittää, miten tässä nyt käy?

Erinomaisen ohjauksen lisäksi Waititi tekee myös hienoa työtä käsikirjoituksen kanssa. Hän onnistuu rakentamaan hahmot ja heidän väliset suhteensa iskevästi ja kertoo tarinaansa mukaansatempaavalla tavalla. Elokuva on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Kuvaus on onnistunutta ja sujuvaa, mitä tukee hyvä leikkaus. Natsi-Saksan ajan takaisin herättävät lavasteet ja asut ovat vaikuttavat ja efektitiimikin tekee pääasiassa hyvää työtä. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Michael Giacchino tuo musiikeillaan oman lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Jojo Rabbit on mahtava satiirielokuva, mikä hassuttelee oikein kunnolla, mutta sisältää paljon painavaa asiaa ja todellisia tunteita. Natsien toiminnalle heilutellaan keskisormea jatkuvasti, samalla pilkaten heidän aivopestyjä nuoria ja sotilaita, sekä osoittaen, kuinka sairasta natsien toiminta oli. Ohjaaja-käsikirjoittaja Taika Waititi tietää, mistä voi repiä paljon huumoria irti ja mitkä asiat kannattaa jättää rauhaan tai kertoa draaman kautta. Elokuva todella on hulvaton ja sen aikana saa nauraa makeasti. Myös draamapuoli on yllättävänkin tehokas ja esimerkiksi Jojon ja tämän äidin suhde on aidosti liikuttava. Filmistä löytyy paljon sydäntä ja kaiken kaikkiaan se on hienosti rakennettu paketti. Kun näyttelijät vielä hoitavat tonttinsa erinomaisesti, viihdyttää leffa täysillä alusta loppuun. Nuori Roman Griffin Davis on huikea pääroolissa Jojona ja myös nuori Thomasin McKenzie on erittäin mainio. Scarlett Johansson, Sam Rockwell, Rebel Wilson, Alfie Allen ja Stephen Merchant ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa ja Waititi itse naurattaa pöljällä propaganda-mielikuvitusversiollaan Adolf Hitleristä. Suosittelen Jojo Rabbitia todella lämpimästi kaikille, vaikka tiedän, että jotkut voivat myös pahoittaa mielensä leffan tarinasta ja tavoista heittää vitsiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2019 - Muokattu 27.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jojo Rabbit, 2019, Czech Anglo Productions, Piki Films, Defender Films

Arvostelu: Cats (2019)

CATS

Ohjaus: Tom Hooper
Pääosissa: Francesca Hayward, Laurie Davidson, James Corden, Rebel Wilson, Judi Dench, Idris Elba, Jason Deluro, Ian McKellen, Taylor Swift, Robbie Fairchild, Jennifer Hudson, Danny Collins, Naoimh Morgan ja Ray Winstone
Genre: musikaali, animaatio
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 7

Cats perustuu Andrew Lloyd Webberin samannimiseen musikaaliin, mikä taas pohjautuu T. S. Eliotin runokokoelmaan "Old Possum's Book of Practical Cats" vuodelta 1939. Webberin musikaaliesitys on nauttinut suuresta suosiosta ilmestymisvuodestaan 1981 asti ja sitä on esitetty suurilla näyttämöillä ympäri maailman. Jo 1990-luvulla Amblimation-yhtiö suunnitteli tekevänsä elokuvaa musikaalin pohjalta, mutta kun yhtiö suljettiin, projekti jäi tekemättä. Universal Pictures osti musikaalin elokuvaoikeudet ja vuonna 2013 alkoi vihjailu siitä, että studio oli tekemässä leffaa. Lopulta elokuvan teko vahvistettiin ja kuvaukset alkoivat joulukuussa 2018. Catsin traileri julkaistiin vihdoin viime kesänä ja siitä lähtien leffa on joutunut suuren pilkan kohteeksi. Filmin visuaalista ilmettä on haukuttu ja sen on sanottu olevan jopa karmiva. Trailereilla on YouTubessa enemmän peukkuja alaspäin kuin ylöspäin ja kun kriitikoiden arvioita alkoi ilmestyä internetiin, olivat ne lähinnä negatiivisia. Catsin mainetta ei ole yhtään parantanut se, että kun se ilmestyi jo ennen joulua Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa, oli se suuri floppi lippuluukuilla, minkä lisäksi noin viikkoa myöhemmin Universal ilmoitti lähettävänsä teattereihin uuden kopion elokuvasta, minkä tehosteita on muuteltu. Yhtiö oli myös aluksi lisännyt elokuvan Oscar-akatemian katseltavaksi palkintojenjakoa varten, mutta ihan vuoden lopulla yhtiö oli poistanut elokuvan Akatemialta. Elokuvaa on siis pidetty yhtenä vuosikymmenen pahimpana fiaskona jo ennen kuin se edes saapuu Suomen teattereihin. Itse olin järkyttynyt, kun näin Catsin trailerin ja olen viimeisen puolen vuoden aikana vain pelännyt pahinta. Kuitenkin mitä enemmän olen elokuvasta lukenut juttuja, sitä enemmän olen halunnut nähdä lopputuloksen omin silmin. Meninkin katsomaan Catsin uudenvuodenaattona sen lehdistönäytökseen Finnkinon upeassa ISENSE-salissa, missä elokuvan kammottavuus pääsi oikein tosissaan korostumaan. Kuvasimme Filmikela-sivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubessa Vernus-kanavaa pyörittävän kaverini kanssa Catsista arviovideon, minkä linkkaan tähän, kunhan se on valmis.

Öisessä Lontoossa kissa nimeltä Victoria hylätään kujalle. Siellä Victoria kohtaa erilaisia katteja ja kolleja, jotka valmistautuvat jokavuotiseen jellikki-kilpailuun, minkä voittaja pääsee kissojen taivaaseen ja jolle annetaan uusi elämä.

Elokuvan pääosassa Victoria-kissana nähdään balettitanssija Francesca Hayward, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Haywardista paistaa kyllä into tehdä tämä elokuva ja hän lähtee tanssin pyörteeseen taidokkaasti, mutta hänen hahmonsa jää todella latteaksi. Victoria on hylätty kissa, joka erään laulunsa mukaan etsii paikkaansa maailmassa. Tämä juonikuvio on kuitenkin kömpelösti toteutettu ja lähinnä Victoria vain katsoo sivusta, kun leffa esittelee muita kissoja.
     Muita kissahahmoja leffassa ovat mm. James Cordenin esittämä Bustopher Jones, Rebel Wilsonin esittämä Jennyanydots, Jason Derulon näyttelemä Rum Tum Tugger, Jennifer Hudsonin esittämä hylätty Grizabella, Idris Elban näyttelemä paha Macavity, tätä auttava Taylor Swiftin esittämä Bombalurina, sekä kunnon näyttelijäkonkarit Ian McKellen teatterikissa Gusina, sekä Judi Dench jellikkejä johtavana Deuteronomyna. Omaa ohjelmaansa juontava Corden ei ole kummoinen näyttelijä, vaan hän lähinnä ärsyttää Bustopherina. Ailahtelevaisia roolitöitä tekevä Wilson on myös rasittava. Derulon tungettelee turhankin lähelle kameraa, kun taas Hudson joutuu itkemään läpi leffan niin, että räkä valuu nenästä suuhun. Enkä edes vitsaile. Elba on aina hyvä vaihtoehto pahikseksi, mutta hänen hahmonsa Macavity on lopulta todella mitäänsanomaton tyyppi. Swift osaa laulaa ja siihen hänen osuutensa jääkin. McKelleniä ja Denchiä taas lähinnä säälin heidän jokaisessa kohtauksessaan. McKellenin alkaessa laulamaan, voivottelin mielessäni, että "reppana, olet tätä parempi, älä tee näin". Dench taas näyttää lopun myötähäpeällisessä monologissaan siltä kuin hän vain pyörittelisi palkkashekkiä päässään, jotta pystyy puhumaan kamalat repliikkinsä läpi.

Jos joku ei vielä tiennyt, Cats-elokuvan kissat on toteutettu niin, että ihmiset ovat näytelleet koko elokuvan ja heidät on digitaalisesti muokattu näyttämään kissamaisilta. Kaikilla on turkit, suipot korvat, hännät ja viikset. Ja toteutus on aivan järkyttävä. Jo leffan ensimmäinen traileri shokeerasi maailmaa sillä, kuinka kammottavilta nämä kissat näyttävät. Nämä katit ovat kuin pahimmista painajaisista. Ja vaikka efektejä on tekijöiden mukaan päivitelty pariinkin otteeseen, ovat kissat edelleen hirvittävä ilmestys. Animoinnissa on jotain vialla ja hahmojen turkit ovat usein suttuisasti toteutetut. Ihmiskasvot näyttävät välillä leijuvan kissapäässä todella friikinnäköisesti - aivan kuin Snapchat-filtterit.

Eikä pelkkä animointi ole ongelma, vaan se, miten näyttelijät näitä kissoja esittävät. Tarkoitus on kai saada hahmot tuntumaan eläimellisiltä, mutta heidän liikkeensä ja tapansa tulla toisten lähelle keskustelujen ja laulujen aikana aiheuttaa lähinnä erittäin epämukavan olon katsojalle. Minua ihan oikeasti ahdisti välillä katsoa tätä. Olin myös todella hämmentynyt siitä, kuinka himokkaasti kissat katselevat toisiaan. He tanssivat toistensa luokse viettelevästi ja käyttäytyvät kuin pahimman kiima-ajan keskellä. Kissojen välillä on vahvaa seksuaalista jännitettä, enkä tiedä, oliko tämä tarkoituksellista vai ei. Olen kuitenkin pohtinut teorian, että elokuvan tanssinumerot ovat todellisuudessa vain vertauskuva kissojen orgiajuhlille.

Ja niin, tämän on kai tarkoitus olla koko perheen elokuva.

Andrew Lloyd Webberin musikaaliesityksen tavoin myös Cats-elokuva on tietty musikaali. Leffan nähtyäni olen hieman hämmentynyt, mihin musikaalin suuri suosio perustuu, sillä mielestäni yksikään kappaleista ei ollut kovinkaan erityinen. Laulajat kyllä osaavat pääasiassa hommansa (paitsi Dench ja McKellen, joiden lauluhetket saavat pyörimään penkissä kiusaantuneena), mutta laulut itsessään ovat aika tylsiä. Pääasiassa laulujen kautta vain esitellään eri kissat. Hahmoille ei vaivauduta luomaan kunnon sisältöä, vaan jokaisen laulussa esitellään jokaiselle jokin tietty piirre, mikä määrittää heidät täysin. Cordenin hahmon kohdalla lauletaan, kuinka Bustopher Jones on lihava kissa, koska hän syö aina. Ja siinä on kaikki, mitä hahmolla on tarjottavana. Wilsonin kohdalla lauletaan, kuinka Jennyanydots on kömpelö kissa. Grizabella on surullinen kissa. Gus on teatterikissa. Ja nämä kissat ovat jotain, mitä kutsutaan "jellikiksi" - mitä ikinä se sitten tarkoittaa. Ensimmäisen vartin aikana tuota sanaa hoetaan raivostuttavuuteen asti. Ei siis kestänyt kauaa, kun jo tajusin, ettei itse leffa tulisi olemaan yhtään sen parempi kuin surkeat trailerit.

Voin kuvitella, että live-esityksenä katseltuna Cats voi olla tyylikäs show. On varmasti vaikuttavaa nähdä nämä jättimäiset lavasteet ja oivalliset tanssikoreografiat suoraan silmien edessä, eikä näyttämöllä kissoiksi puetut ihmiset edes erityisemmin häiritse. Teatterielämyksenä Cats voi siis olla mainio, mutta elokuvaksi se ei käänny sitten millään. Kun filmin tarjoama show on lähinnä traumatisoiva pelottavien ja kiimaisten kissojensa vuoksi ja ruma kökköjen tehosteidensa takia, jää elokuvan onnistuminen sen varaan, että sen tarina toimisi. Mutta Catsista hädintuskin löytyy tarinaa! Kissojen "jellikki"-kisa ja jonkinsortin taivaaseen pääsy on todella löyhä kertomus, mutta lähinnä elokuva on vain sitä, että uusia hahmoja esitellään liian pitkiksi venytettyjen musikaalinumeroiden kautta, minkä jälkeen hahmoille ei keksitäkään enää mitään käyttöä. Sitten taas uusi hahmo ja uusi laulu jne. jne. jne. Kun ensimmäisen tunnin aikana pääsee yli kissojen järkyttävästä ulkonäöstä, tulee huomattua, kuinka tylsä elokuva on kyseessä. Mukaan pakotetut vitsit ovat vielä toinen toistaan surkeampia ja niiden taso on tyyliä "veikö kissa kielesi?" ja "nostetaan kissa pöydälle". Ainoan kerran naurahdin, kun Jennyanydots pohtii, onko yksi mieskissoista leikattu, kun tämä laulaa niin korkealta.

Catsia katsoessa en voinut olla ihmettelemättä, miten tällainen on voinut päästä läpi ja saanut teatterilevityksen? Eivätkö tekijät ole missään kohtaa ajatelleet, että tämä voisi olla suuri virhe? Eikö kukaan työryhmästä sanonut, että kissat näyttävät karmivilta ja oudoilta, eikä kukaan luultavasti pidä filmin visuaalisesta ilmeestä? Tai että perheleffaksi tämä sisältää liian vahvaa seksuaalista virettä? Luottiko studio niin täysillä musikaalin suosioon, että uskoivat leffaversion vetävän katsojia ihan vain sen ansiosta? Jos ei tässä kohtaa käynyt jo selväksi, minä inhosin tätä elokuvaa ja sen katsomista. En ole pitkään aikaan hävennyt ja tuskastunut leffateatterissa näin paljon kuin Catsia katsoessa.

Lisäksi ihmettelen kovasti, miten noin kymmenen vuotta sitten parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Oscar-palkinnot upealla Kuninkaan puheella (The King's Speech - 2010) voittanut Tom Hooper on päätynyt tekemään jotain tällaista ja vielä näin huonosti. Hooperin ohjaus on kömpelöä läpi leffan, eikä hän tunnu tietävän, kuinka käsitellä musikaalia täynnä tanssimista ja laulua. Hooper ei tavoita lainkaan mitään maagisuutta, mitä tähän on varmasti toivottu, eikä muutenkaan tee kummoista työtä tunnelman kanssa. Hänen ja Lee Hallin käsikirjoitus vasta kehno onkin. Koska en ole musikaaliesitystä nähnyt, en osaa sanoa, ovatko hahmot siinäkin näin yksiulotteisen tylsiä ja onko esitys yhtä tarinaton. Sentään Cats on tarpeeksi kelvollisesti kuvattu ja musikaalinumeroiden aikana löytyy tempoon istuvaa leikkausta. Lavastajat ovat tehneet oivaa työtä rakentaessaan jättikokoisia esineitä, jotta ihmisten tavarat olisivat kissojen silmissä valtavia. Ja sitten efektitiimi on tullut paikalle ja pilannut ne vähätkin hyvät puolet.

Yhteenveto: Cats on kammottava ja painajaismainen musikaalifiasko. Elokuvaa katsoessa ei voi muuta kuin miettiä, mitä ihmettä tekijät oikein tuumasivat leffaa tehdessään ja hävetä aika lailla kaikkea, mitä kuvassa tapahtuu. Leffa on äärimmäisen kiusallinen surkean toteutuksensa takia. Ihmisten ja kissojen sekoitukset ovat hirvittävät ilmestykset ja niistä paistaa kömpelö digitaalisuus. Ihmiskasvot eivät ole täysin lukittuneita kissapäihin, vaan ihmispiirteet välillä leijuvat hieman pään edessä. Tämän lisäksi kissat aiheuttavat katsojalle todella epämiellyttävän tunteen liikehdinnällään ja katseillaan, jotka ovat hämmentävän himokkaita ja vietteleviä. Aivan kuin kaikilla hahmoilla olisi paha kiima-aika meneillään. Ja tämän pitäisi olla koko perheen leffa! Tanssikoreografiat ovat sentään tyylikkäät, mutta laulut eivät ole kaksisia ja ne jäävät nopeasti unholaan. Lähinnä ylipitkissä lauluissa vain esitellään hahmoja, joita ei lopulta käytetä mihinkään. Hahmot ovat läpikotaisin tylsiä ja yksiulotteisia, eivätkä heidän näyttelijänsäkään vakuuta. Judi Dench ja Ian McKellen saavat lähinnä nolostumaan, Idris Elba ei pääse hyödyntämään taitojaan laimean pahiksen osassa, ja James Corden ja Rebel Wilson lähinnä ärsyttävät. Uusi tulokas Francesca Hayward näyttää intoa projektia kohtaan, mutta hänen hahmonsa jää mitäänsanomattomaksi sivustakatsojaksi, jonka kehityskaari on kehnosti toteutettu. Tarinaa on tuskin lainkaan, eikä löyhä juonikuvio jellikki-kilpailusta jaksa kiinnostaa. On aivan käsittämätöntä, että kymmenen vuotta sitten todella hienon Kuninkaan puheen ohjaaja on lähtenyt näin hurjaan alamäkeen tasossa. Cats on ruma, kiusallinen, pitkästyttävä ja kaikin puolin erittäin kökkö raina. Suosittelen kaikkia pysymään tästä kaukana, mutta samalla olen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi kokea tämä hirvitys. Mielenkiinnolla odotan, muodostuuko Catsille kulttimaine niin kamalana roskana, että jotkut rakastavat sitä juuri siksi. Kylläpä lähti tämä elokuvavuosi hyvin käyntiin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cats, 2019, Working Title Films, Amblin Entertainment, Perfect World Pictures, The Really Useful Group, Monumental Pictures

Arvostelu: Pitch Perfect 3 (2017)

PITCH PERFECT 3

Ohjaus: Trish Sie
Pääosissa: Anna Kendrick, Rebel Wilson, Brittany Snow, Hailee Steinfeld, Anna Camp, Hana Mae Lee, Ester Dean, Chrissie Fit, Alexis Knapp, Kelley Jakle, Shelley Regner, Elizabeth Banks, John Michael Higgins, John Lithgow, Ruby Rose, Guy Burnet, Matt Lanter ja DJ Khaled
Genre: musiikki, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: S

Mickey Rapkinin kirjaan perustuva musiikkielokuva Pitch Perfect (2012) oli menestys, joten se sai tietysti jatkoa. Pitch Perfect 2 (2015) oli vielä isompi hitti, joten ei ollut ihme, että jo sen ilmestyessä tekijöiltä kyseltiin, onko kolmas osa tekeillä. Niinpä vain pari kuukautta toisen osan ilmestymisen jälkeen varmistui, että jatkoa olisi luvassa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja Pitch Perfect 3 sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa juuri ennen joulua. Suomeen filmi saapuu vasta tammikuussa 2018, mikä on mielestäni kummallista, ottaen huomioon edellisten osien olleen suosittuja myös täällä. Lehdistönäytös järjestettiin kuitenkin juuri ennen joulua, mistä pidin todella paljon. Vaikka sarjan edelliset osat eivät olleet kovin ihmeellisiä, olivat ne molemmat täynnä energiaa ja niin viihdyttäviä, että uskoin uuden filmin olevan juuri sopiva sille ajankohdalle. Etukäteen minua jännitti hieman, sillä elokuva oli saanut paljon heikommat arviot kuin edeltäjänsä, mutta huojennuin leffaa katsoessani, sillä mielestäni kyseessä on parempi filmi kuin Pitch Perfect 2.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Pitch Perfect ja Pitch Perfect 2!

A cappella -ryhmä Bellat yhdistää voimansa viimeistä kertaa, kun heille tarjoutuu tilaisuus päästä esiintymään ennen DJ Khaledia. Sitä varten heidän täytyy kuitenkin päihittää muut lämppäriehdokkaat.

Anna Kendrick nähdään kolmatta kertaa pääroolissa Beca Mitchellinä, jonka musiikkiura ei tunnu lähtevän liikkeelle. Vaikka joitain työjuttuja voisi olla tiedossa, hän kokee yhä kuuluvansa Belloihin, eikä haluaisi päästää ryhmästä irti. Becan pohdiskelut ovat jälleen kiinnostavaa seurattavaa, mutta muuten hahmo jää hieman etäiseksi. Aivan kuin tekijät tai edes Kendrick itse eivät täysin tietäisi, mitä tehdä Becalla. Se näkyy myös välillä Kendrickin roolisuorituksesta, sillä hän näyttää paikoitellen kyllästyneeltä koko Pitch Perfectiin.
     Vanhat tutut Bella-ryhmäläiset tekevät tietysti paluun. Läski-Amy varastaa show'n jatkuvasti Rebel Wilsonin heittäytymisen ja vitsien ansiosta. Chloe (Brittany Snow) ei tiedä, mitä tekisi elämällään ilman Belloja. Ryhmään palannut Aubrey (Anna Camp) harmittelee armeijaisänsä perään, joka ei vaikuta olevan kiinnostunut Aubreyn elämästä. Lilly (Hana Mae Lee) on yhä todella outo. Cynthia Rose (Ester Dean) jää harmillisen paljon taustalle. Florencia (Chrissie Fit) tuo mukaan stereotyyppistä eteläamerikkalaiskulttuuria. Emily (Hailee Steinfeld) jää nuorimpana välillä ulkopuolelle muiden jutuista. Persoonattomien Jessican (Kelley Jakle) ja Ashleyn (Shelley Regner) persoonaksi on viimeistään nyt muodostunut se, ettei heillä ole persoonaa. Hahmojen turhuudesta heitetäänkin vitsiä muutamaan otteeseen. Myös seksihullu Stacie (Alexis Knapp) on mukana, mutta hänen osuutensa jää todella pieneksi hyvän syyn vuoksi. Bellojen näyttelijät ovat jälleen kerran toimivia rooleissaan, mutteivät kuitenkaan häikäise näyttelijänlahjoillaan. Hyviä laulajia heidän joukostaan kuitenkin löytyy.
     Koska Bellat tarvitsevat tietty jotkut, joita vastaan kilpailla, on tähän elokuvaan luotu yhtye nimeltä Evermoist, jonka jäsenet ovat tietysti todella ylimielisiä, sekä muka-lahjakkaampia ja suositumpia. Vaikka Evermoist on nelihenkinen naisyhtye, vain sen laulaja, Ruby Rosen esittämä Calamity pääsee oikeasti esille. Hän tekee hahmosta helposti vihattavan, eikä hänestä muita puolia löydykään. Harmillisesti Evermoist lakkaa tuntumasta uhalta jossain kohtaa. Homma menee jopa niin pitkälle, että koko bändin olemassaolon unohtaa leffan loppupäässä. Kilpailua "hankaloittavat" myös ryhmät Saddle Up, Young Sparrow ja DJ Dragon Nuts, mutta niistä nyt ei löydy mitään uhkaa. Mukaan on vain lisätty bändejä ja lauluporukoita, jotta kilpailu tuntuisi isommalta.
     Elokuvassa nähdään myös Elizabeth Banks ja John Michael Higgins edellisistä osista tuttuna juontajakaksikko Gailina ja Johnina, jotka tekevät dokumenttia Belloista; Matt Lanter sotilaana nimeltä Chicago; Guy Burner levy-yhtiön pomo Theona; DJ Khaled omana itsenään; sekä John Lithgow todella yllättävässä ja leffasarjalle hyvin erilaisessa roolissa. Vaikka Gaililta ja Johnilta löytyy yhä ihan hauskaa - ja jälleen yllättävän epäkorrektia - huumoria, tuntuu heidän dokumenttiprojektinsa liian väkinäiseltä yritykseltä pitää hahmot mukana. Todella yllättäen kahdessa edellisessä osassa esiintyneitä Jesseä (Skylar Astin), Benji-nörttiä (Ben Platt) ja ärsyttävää Bumperia (Adam DeVine) ei nähdä lainkaan.

Ennen Pitch Perfect 3:n näkemistä mietin, mitä sarja voisi enää tarjota, sillä toinen osa oli jo useassa kohtaa pelkkää ensimmäisen elokuvan kopioimista. Vaikka tästäkin filmistä löytyy hetkiä, jotka on jo nähty aiemmin kahteen otteeseen, on leffaan saatu paljon enemmän raikkautta kuin Pitch Perfect 2:een. Tämä johtuu lähinnä John Lithgowin Fergus-hahmosta, joka yllätti minut täysin. Vaikka taustalla pyörii yhä se sama vanha tuttu kilpailu, Lithgow tarjoaa paljon uusia juttuja sarjaan, joita en todellakaan odottanut näkeväni. Itse kisasta ei ole edes jaksettu tehdä yhtä kiinnostavaa kuin hänestä, sillä tekijät ovat selvästi huomanneet, ettei heillä ole enää paljoa annettavaa sarjalle. Tämänkin Pitch Perfectin kestoa on yritetty pidentää riffitaistelukohtauksella, jossa ryhmät yrittävät näyttää toisilleen, kuka on paras. Jo ensimmäisessä osassa tämä osio oli mielestäni elokuvan heikointa antia. Toisessa osassa pidin osiota vain todella tylsänä. En kuitenkaan erityisemmin yllättynyt, että myös tähän filmiin on lisätty sellainen. Vaikka tässä se on erilainen kuin yleensä ja siinä heitetään pienesti vitsiä koko jutun hölmöydestä, olisi kohtauksen voinut silti skipata ja lisätä The Cranberries -yhtyeen hienon "Zombie"-kappaleen johonkin toiseen hetkeen.

Energian puute ei valitettavasti ole vain Anna Kendrickin juttu, vaan muutenkin koko elokuva tuntuu kärsivän siitä hieman. Tämän huomaa etenkin lauluosuuksissa, joissa tuntuu olevan liian paljon yritystä, eikä tarpeeksi luonnollisuutta. Erittäin viihdyttäviä kohtauksia on kuitenkin luvassa, jotka saavat nostettua kokonaisuuden ihan hauskaksi. Ja niitä hauskoja juttuja on kyllä tiedossa. Monille vitseille saa nauraa jopa ihan ääneen. Sovinisti-Johnin lisäksi mukana on muutakin epäkorrektia läppää, sekä täysin puskista tulevia juttuja, joille ei voinut olla hekottelematta. Kyseessä saattaa itse asiassa olla sarjan hauskin osa! Typeriäkin juttuja on tosin tiedossa. Pariin otteeseen mietin, että onpa tämä aivan surkea hetki, mutta silti aivan mahtava. Itse elokuvakin jätti hieman ristiriitaiset fiilikset, sillä sen parissa viihtyy oikein mainiosti, muttei se tarkemmin pohdittuna ole kovin laadukas. Hahmot ovat yhä yksiulotteisia ja on yhä hölmöä, etteivät Bellat koskaan harjoittele esityksiään. Kai he sitten ovat niin lahjakkaita, että yhteishoilotukset syntyvät noin vain. Asia, mistä pidin todella paljon, on se, että elokuva todella tuntuu usein Pitch Perfect -sarjan lopetukselta. Onkin hienoa, että he päättävät tässä kohtaa pistää lopun, eivätkä tee näitä väkisin lisää, vaikka ideat loppuisivat kesken jo ennen seuraavan osan kuvauksia. Voi toki olla, että tulevaisuudessa sarja jatkuu uusien näyttelijöiden ja hahmojen voimin, mutta ainakin näille Belloille Pitch Perfect 3 on toimiva päätös.

Leffasarjan ohjaus on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa hommaa hoitaa Trish Sie, joka on ohjannut aiemmin vain yhden elokuvan, Step Up: All Inin (2014). Sie on toiminut myös paljon koreografina, joten voisi luulla laulu- ja tanssikohtausten näyttävän paremmilta. Kovin ihmeellistä työtä Sie ei ole tehnyt. Käsikirjoituksesta vastaavat edelliset osat kirjoittanut Kay Cannon ja tulokas Mike White, jotka ovat saaneet aikaiseksi kivan käänteen ja hauskoja juttuja, vaikkakin tuntuu siltä, että jotkut vitsit (varsinkin Rebel Wilsonin) tulivat kuvauksissa luonnostaan. Pitch Perfect 3 on taidokkaasti kuvattu, mutta välillä leikkaus on liian nopeatempoista. Elokuvasta on kuitenkin riffitaistoa lukuunottamatta leikattu aika lailla kaikki tarpeeton pois, ja puolentoista tunnin kestossaan leffa tuntuu olevan hetkessä ohi. Muutamat digiefektit näyttävät tarpeeksi hyviltä ja äänityöskentely leffassa on erittäin hyvää. Christopher Lennertzin säveltämät musiikit jäävät täysin unholaan, sillä filmiin on tietty tungettu paljon muiden artistien olemassaolevia kappaleita.

Yhteenveto: Pitch Perfect 3 on ihan hyvä ja hauska päätös musiikkitrilogialle. Elokuva peittoaa edellisen osan tuomalla mukaan uusia puolia, mutta häviää sarjan aloitusosalle energian puutteen takia. A cappella -laulukisa on selvästi tekijöidenkin mielestä loppuunkulutettu aihe, joten siihen ei ole edes panostettu samalla lailla kuin uusiin asioihin. Filmi onnistuu paikoitellen jopa yllättämään uusilla puolillaan, sekä huumorillaan, joka on usein mahtavan epäkorrektia. Jotkut hetket tuntuvat todella typeriltä, mutta samalla ne ovat myös jotenkin oudolla tavalla erittäin mainioita. Väkinäisen riffitaisteluosion olisi voinut tästäkin elokuvasta poistaa kokonaan. Näyttelijät eivät vieläkään tee mitä ihmeellisimpiä roolisuorituksia, mutta ovat kuitenkin ihan tarpeeksi toimivia. Tekninen toteutus on ihan hyvä, mutta Trish Sien kokemattomuus ohjaajana näkyy usein. Loppujen lopuksi kyseessä on viihdyttävä teos, joka toimii varmasti niille, jotka pitivät kahdesta aiemmasta osasta. Jos edellisiä osia on inhonnut, kannattaa jättää Pitch Perfect 3 väliin, sillä uusista puolistaan huolimatta se on aika lailla sitä ihan samaa. Onneksi elokuvan loppu tuntuu todella vahvasti siltä, että kyseessä on trilogian päätösosa. Tässä kohtaa on täydellistä lopettaa, ennen kuin ideat loppuvat, eikä tekijöitäkään enää kiinnosta muu kuin raha.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pitch Perfect 3, 2017, Universal Pictures, Gold Circle Films

Arvostelu: Pitch Perfect 2 (2015)

PITCH PERFECT 2 (2015)

Ohjaus: Elizabeth Banks
Pääosissa: Anna Kendrick, Rebel Wilson, Brittany Snow, Hailee Steinfeld, Skylar Astin, Ben Platt, Adam DeVine, Alexis Knapp, Ester Dean, Hana Mae Lee, Chrissie Fit, Birgitte Hjort Sørensen, Flula Borg, Keegan-Michael Key, Anna Camp, Elizabeth Banks, John Michael Higgins, Kelley Jakle, Shelley Regner, Katey Sagal, Shawn Carter Peterson ja David Cross
Genre: musiikki, komedia
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 7

Mickey Rapkinin kirjaan perustuva elokuva Pitch Perfect (2012) oli iso hitti, joten jatkoahan sille tehtiin. Jatko-osan suunnittelu lähti käyntiin, kun ensimmäinen osa huomattiin menestykseksi ja kun se alkoi saamaan faneja. Näyttelijöille pidettiin jälleen a cappella -leiri, ennen kuin kuvaukset alkoivat keväällä 2014. Pitch Perfect 2 sai ensi-iltansa keväällä 2015 ja se oli todella iso hitti - elokuva tuotti jopa tuplasti sen verran rahaa kuin edeltäjänsä! Filmi sai myös ihan hyvät arviot kriitikoilta. Itse en kuitenkaan nähnyt Pitch Perfect 2:a elokuvateattereissa kuten en nähnyt ensimmäistäkään osaa. Ajattelin filmien olevan enemmänkin tyttöjen juttu, enkä uskonut, että voisin kokea leffoista kovin suurta iloa. Kuitenkin nyt kun sarja on saamassa uuden osan, Pitch Perfect 3:n (2017), päätin vihdoin katsoa leffat ja arvostella ne. Yllätyin positiivisesti, sillä vaikka ensimmäinen osa oli todella ennalta-arvattava, viihdyin sen parissa enemmän kuin etukäteen ajattelin. Hyvillä mielin kävinkin siis vuokraamassa Pitch Perfect 2:n ja katsoin sen edeltäjän tavoin tyttöystäväni kanssa, joka oli käynyt katsomassa filmin, kun se ilmestyi vuonna 2015.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Pitch Perfect!

A cappella -ryhmä Bellat menettää maineensa pahan mokauksen takia. Noustakseen takaisin suosioon, ryhmän täytyy päihittää saksalainen a cappella -ryhmä Das Sound Machine ja voittaa a cappellan maailmanmestaruuskisat.

Anna Kendrick nähdään toistamiseen pääroolissa Becana, joka toimii nykyään Bellat-ryhmän johtajana. Hän on kuitenkin ollut ryhmässä jo muutaman vuoden ja kokee, että nyt voisi olla aika lopettaa a cappella -jutut ja pyrkiä uralla siihen, mistä hän haaveili jo edellisessä osassa. Tämä tuo mukaan mainion sivujuonen, kun Beca yrittää pohtia, haluaako hän olla mieluummin a cappella -kuoron laulaja vai musiikkituottaja, vai pystyisikö hän hoitamaan molempia asioita samaan aikaan? Kendrick on jälleen oivallinen pääroolissa, vaikkei ole vieläkään kovin ihmeellinen näyttelijä.
     Belloihin kuuluvat samat vanhat tutut edellisestä elokuvasta. Edellinen johtaja Aubrey (Anna Camp) ei tosin ole enää mukana ryhmässä, mutta hänellä on kuitenkin pieni rooli leffassa. Chloesta (Brittany Snow) on alkanut muodostua samanlainen stressaaja kuin Aubrey oli aikoinaan. Läski-Amy (Rebel Wilson) heittää yhä vitsiä painostaan. Stacie (Alexis Knapp) osoittaa seksuaaliset halunsa useasti. Cynthia Rosen (Ester Dean) suuntautumista tuodaan jälleen esille. Lilly (Hana Mae Lee) on palannut hiljaiseksi ja hän on yhä todella outo. Jessicalle (Kelley Jakle) ja Ashleylle (Shelley Regner) ei ole vieläkään vaivauduttu luomaan persoonaa, mistä jopa heitetään vitsiä elokuvassa. Uusina hahmoina esitellään Chrissie Fitin esittämä kummallinen Florencia ja Hailee Steinfeldin näyttelemä tulokas Emily, joka nousee todella isoon rooliin. Emilylle on luotu samanlaista kehityskaarta kuin Becalle edellisessä osassa ja välillä tuntuukin siltä kuin Emily olisi tällä kertaa päähenkilö. Steinfeld on oiva lisäys Belloihin. Ryhmän näyttelijät ovat jälleen toimivia rooleissaan, mutteivät Kendrickin tavoin mitenkään häikäise näyttelijänlahjoillaan.
     Bellojen lisäksi muitakin vanhoja tuttuja palaa sarjaan. Skylar Astinin näyttelemä Jesse on suhteessa Becan kanssa. Ben Plattin esittämä taikuri Benji pääsee isompaan rooliin, kun hän ihastuu Emilyyn. Adam DeVine on jälleen ärsyttävä ylimielisenä Bumperina, josta on aika mahdoton pitää. Myös a cappella -kisojen juontajat, sovinisti-John (John Michael Higgins) ja Gail (Elizabeth Banks) tekevät paluun, ja heille annettu ruutuaika on ehkä jopa turhankin isoa. Benjin ja Emilyn pieni romanssikuvio on mainio lisäys tarinaan, kun taas Bumperin ja Läski-Amyn rakkaustarinan olisi voinut poistaa kokonaan. Itse asiassa Adam DeVinen olisi voinut poistaa kokonaan, sillä katsojana haluaisi vain läimäistä nyrkkinsä päin hänen naamaansa lähes joka kerta, kun Bumper avaa suunsa.
     Uusina hahmoina Emilyn ja Florencian lisäksi esitellään Das Sound Machineen kuuluvat Komissar (Birgitte Hjort Sørensen) ja Pieter (Flula Borg), sekä musiikkituottaja Sammy (Keegan-Michael Key), hänen avustajansa Dax (Shawn Carter Peterson) ja mystinen a cappella -kamppailujen järjestäjä (David Cross), joka on aika rasittava tapaus. Sammy ja hänen avustajansa Dax tuovat erinomaista huumoria mukaan, mikä syntyy pääasiassa Keyn oivallisesta roolityöstä. Sørensen ja Borg ovat onnistuneen ylimielisiä rooleissaan, mutta unohtavat vähän väliä ylikorostetun saksalaisaksenttinsa.
     Elokuvassa nähdään myös julkkiksia omina itsenään, kuten laulaja Snoop Dogg ja televisiojuontaja Jimmy Kimmel, minkä lisäksi leffaan on saatu yhdistettyä arkistokuvaa Yhdysvaltain ex-presidentti Barack Obamasta ja hänen vaimostaan Michellestä.

Pitch Perfect 2 ei ole yhtä kelpo elokuva kuin edeltäjänsä, mutta on se silti ihan hyvä. Alkupäässä filmi vaikuttaa hieman liian paljon olevan lievä kopio edellisestä osasta, mistä en pitänyt. Bellojen esitys menee pieleen, he tajuavat että heillä on vastassaan paljon suositumpi a cappella -ryhmä, joka täytyy voittaa kisoissa, ja ryhmään saapuu nuori tyttö, joka haaveilee omasta musiikkiurastaan. Aluksi pelkäsin, että leffa vain kulkisi samalla tavalla kuin edellinen osa, mutta onneksi siihen löydetään uusiakin puolia. Tässä elokuvassa perehdytään hahmoihin hieman enemmän ja heistä tuodaan pienesti uusia juttuja esille, vaikka monet jäävätkin yhä yksiulotteisiksi. Jotkut uutuudet toimivat hyvin, kuten jo mainitsinkin Benjin ja Emilyn romanssin sekä musiikkituottajapuolen, mutta mukaan on mahtunut myös kohtauksia, jotka olisi voinut poistaa kokonaan. Läski-Amyn ja Bumperin suhde on todella väkisin väännetty, minkä lisäksi noin puolessa välissä nähtävä kisailu monen ryhmän välillä (joka on kopioitu edellisestä osasta lähes täysin samanlaiseksi) kestää ihan liian kauan ja tuntuu vain pitkittävän filmiä. Onkin hassua, miten leffaan on saatu ujutettua mukaan aika tarpeettomia hetkiä, mutta siitä tuntuu puuttuvan oikeasti tärkeitä hetkiä.

Jo Pitch Perfectin arviossa naureskelin sitä, että nämä yliopistoa käyvät tytöt eivät kertaakaan käy tunneilla elokuvan aikana ja samaa pätee myös tässä. Valitettavasti tässä ei myös koskaan harjoitella Bellojen esityksiä, mikä olisi ollut kiinnostavaa nähtävää. Ryhmä vetää pari oivallista show'ta, mutta heidän harjoitteluaan ei kertaakaan näytetä, mikä on suuri sääli. Leffan yksi isoista teemoista on se, että ryhmä on suosion takia kadottanut oikean äänensä ja vanhan tunnelmansa, jota he yrittävät löytää elokuvan kuluessa. He käyvät jopa typerällä leirillä sen takia (joka on myös filmiä hieman turhaan pidentävä osio), mutta olisi ollut paljon kiinnostavampaa näyttää, kun he harjoittelevat esitystään ja siten löytävät äänensä. Kokonaisuudesta saisi helposti karsittua pätkiä pois sieltä täältä ja lisätä oikeasti tärkeitä kohtauksia mukaan. Olisin halunnut nähdä, miten Bellat valmistelevat mainion esityksensä a cappellan maailmanmestaruuskisoihin (joka ei muuten ole täysin todellinen asia, mutta hieman samantyyppisiä kisoja on kyllä olemassa). Onneksi Pitch Perfect 2:sta löytyy kuitenkin samanlaista riemua ja energiaa kuin edeltäjästään, mikä nostaa hymyn huulille ja pitää katsojan viihdytettynä. Minun on myös pakko sanoa, että Bellojen MM-esitys on onnistuneempi kuin edellisen filmin huipennus. Siihen oli jopa saatu pientä koskettavuutta mukaan, vaikkei heidän esittämänsä kappale ollutkaan mitä ihmeellisin.

Sarjan ohjausvastuu on vaihtunut Jason Moorelta Gail-juontajaa näyttelevälle Elizabeth Banksille. Tätä ennen Banks oli ohjannut vain osion Movie 43:sta (2013) ja tässä hän näyttää, että hänen pitäisi pysyä kameran edessä. Banks on saanut aikaiseksi ihan kivan filmin, mutta hän ja käsikirjoittaja Kay Cannon eivät ole tienneet, mitä kohtauksia lisätä elokuvaan ja mitä ottaa pois siitä. Filmi on kuitenkin kuvattu hyvin, mutta leikkausta olisi voinut parantaa. Elokuvan budjetti on tainnut mennä suurimmaksi osaksi a cappellan maailmanmestaruuskisoihin, joista on saatu aika näyttävät. Valaisu on taidokkaasti toteutettu laulukohtauksissa ja äänimaailma on hyvin luotu. Musiikeista vastaava Mark Mothersbaugh ei ole kuitenkaan saanut sävellettyä mukaan mitään muistettavaa. Filmin kappalevalinnat eivät ole kovin erikoisia yhtä lukuunottamatta. Olen massiivinen Muse-fani ja mielestäni on upeaa, että mukana on yhtyeen "Uprising"-kappale. Valitettavasti Das Sound Machinen versio siitä on kuitenkin aivan käsittämättömän surkea...

Yhteenveto: Pitch Perfect 2 on edeltäjäänsä heikompi, mutta silti ihan viihdyttävä elokuva. Aluksi filmi vaikuttaa toistavan liikaa edellisen osan juonta, mutta onneksi se löytää pikkuhiljaa oman äänensä ja kertoo jotain uuttakin. Becan sivujuoni musiikin tuottamisbisneksessä on kiinnostava, ja mukaan lisätyt Sammy ja avustaja-Dax tuovat oivaa huumoria mukaan. Harmillisesti toiset lisäykset taas eivät ole mitä parhaimmat, kuten Läski-Amyn ja Bumperin väkisin väännetty romanssi. Paljon parempaa rakkaustarinaa syntyy nörtti-Benjin ja tulokas Emilyn väliltä. On harmi, että leffa käyttää turhaa aikaa ylimääräisiin asioihin, kuten todella pahasti pitkitettyyn laulukisailuun puolessa välissä, mutta siitä ei löydy ainuttakaan hetkeä, jolloin Bellat oikeasti harjoittelisivat esityksiään. Näyttelijät suoriutuvat kuitenkin rooleistaan pääasiassa toimivasti, ja mukana on tarpeeksi mainiota energiaa ja hyvää fiilistä, jotta Pitch Perfect 2 onnistuu pitämään katsojansa tyytyväisinä. Suosittelen tätä pääasiassa nuorille tytöille, sillä se on täysin selvästi tehty juuri heille, mutta suosittelen leffaa myös kaikenikäisille naisille ja miehille, jotka pitivät edellisestä filmistä. Tämä on aika lailla samanlaista menoa, mikä toisaalta herättää pienen epäilyksen siitä, voiko tuleva Pitch Perfect 3 tarjota enää mitään uutta... Maailmanmestaruuskisojen jälkeen on vaikea kuvitella isompaa haastetta Belloille. Ehkä he laulavat seuraavaksi planeettojen välisessä scifikilpailussa?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.blackfilm.com
Pitch Perfect 2, 2015, Brownstone Productions, Gold Circle Films, Universal Pictures

Arvostelu: Pitch Perfect (2012)

PITCH PERFECT (2012)

Ohjaus: Jason Moore
Pääosissa: Anna Kendrick, Anna Camp, Brittany Snow, Rebel Wilson, Skylar Astin, Adam DeVine, Alexis Knapp, Ester Dean, Hana Mae Lee, Ben Platt, Kelley Jakle, Wanetah Walmsley, Shelley Regner, Elizabeth Banks, John Michael Higgins, John Benjamin Hickey, Jinhee Joung ja Christopher Mintz-Plasse
Genre: musiikki, komedia
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 7

Pitch Perfect perustuu Mickey Rapkinin kirjaan "Pitch Perfect: The Quest for Collegiate a Cappella Glory" (2008), joka kertoo oikeista nuorten a cappella -lauluryhmistä. A cappella -laulaminen tarkoittaa sitä, että laulajat muodostavat äänillään myös taustamelodiat, eivätkä ryhmät käytä aitoja soittimia lainkaan. Elokuvaa varten etsittiin nuoria, jotka osaavat sekä näytellä että laulaa, ja heitä valmennettiin a cappella -harjoitusleirillä. Kuvaukset lähtivät käyntiin vuonna 2011 ja Pitch Perfect ilmestyi syksyllä 2012 - Suomessa tosin vasta maaliskuussa 2013. Elokuva oli iso hitti, minkä lisäksi myös kriitikot pitivät siitä. Itse en nähnyt leffaa, kun se ilmestyi elokuvateattereihin. Muistan kyllä nähneeni sen julisteita ja että monet tytöt olivat innoissaan siitä. Filmi vaikuttikin lähinnä tyttöjen jutulta, joten en uskonut, että voisin kokea siitä kovin suurta riemua, enkä katsonut sitä. En katsonut myöskään Pitch Perfect 2:a (2015), kun se ilmestyi. Mutta nykyään kirjoitan arvosteluita, joten katson paljon laajemmin filmejä, ja kun huomasin, että sarjasta on tulossa uusi osa, Pitch Perfect 3 (2017), päätin vihdoin katsoa ja arvostella sarjan edellisetkin osat. Olinkin tyytyväinen, sillä olin pari vuotta aiemmin tallentanut filmin, kun se näytettiin televisiossa. Katsoin Pitch Perfectin tyttöystäväni kanssa, joka oli jo katsonut leffan aiemmin ja yllättävää kyllä, viihdyin sen parissa, vaikkei elokuva erityisen hyvä ollutkaan.

Yliopiston juuri aloittanut Beca liittyy tyttöjen a cappella -ryhmä Belloihin, jotka osallistuvat laulukisaan. Heidän pahin vastuksensa on suosittu poikien ryhmä Särmäsoinnut.

Pääroolissa Becana nähdään Twilighteista (2008-2012) tuttu Anna Kendrick, joka pääsee tämän roolin kautta hienosti yli siitä imagosta, että hän esiintyi joskus Twilightien sivuosassa. Nyt hänen imagonsa on vaihtunut siihen, että hän esiintyy Pitch Perfectien pääosassa, mikä on tietty huima askel parempaan suuntaan. Kendrick ei ole ihmeellinen näyttelijä, mutta hän sopii rooliinsa ja osaa laulaa. Becaa ei opiskelu kiinnosta (eikä oikeastaan a cappella -laulaminenkaan), vaan hän haluaisi toimia DJ:nä ja onkin miksannut omia kappaleitaan. Hahmo on aluksi hieman tympeä yksinäinen susi, mutta leffan aikana hänen täytyy oppia puhaltamaan yhteen hiileen ryhmänsä kanssa.
     A cappella -ryhmä Bellojen jäseniä ovat sen ärsyttävän itserakas johtaja Aubrey (Anna Camp), kiltti Chloe (Brittany Snow), lihavuudestaan vitsiä heittävä Läski-Amy (Rebel Wilson), seksiaddikti Stacie (Alexis Knapp), lesboksi epäilty Cynthia Rose (Ester Dean), hiljainen ja outo Lilly (Hana Mae Lee), sekä Jessica (Kelley Alice Jakle), Ashley (Shelley Regner) ja Denise (Wanetah Walmsley), joille ei ole vaivauduttu luomaan minkäänlaista persoonaa - he näkyvät vain taustalla ja heidän nimensä mainitaan ehkä kerran. Muille hahmoille on luotu tietynlainen persoona, eikä heistä oikeastaan löydy muita puolia. Aluksi minua ärsytti, että Rebel Wilson esittää tässäkin filmissä hahmoa, joka heittää vitsiä ylipainoisuudesta, mutta yllätyin positiivisesti, sillä hän oli jopa hauska useaan otteeseen, toisin kuin yleensä. Nämäkään näyttelijät eivät ole kovin kummoisia, mutta Kendrickin tavoin sopivat rooleihinsa ja ovat ihan taitavia laulajia.
     Elokuvassa nähdään myös Skylar Astin Jesse-nuorukaisena, joka iskee silmänsä Becaan; Adam DeVine poikien a cappella -ryhmä Särmäsointujen ylimielisenä Bumper-johtajana; Ben Platt Jessen nörttinä kämppäkaveri Benjinä, joka tykkää taikatempuista ja Star Warsista (1977-); Jinhee Joung Becan tympeänä kämppiksenä Kimmy Jininä, jonka vitsi vanhenee lähes heti; John Benjamin Hickey Becan opettajaisänä; Elizabeth Banks ja John Michael Higgins a cappella -kisojen juontajina; sekä Superbadista (2007) tuttu Christopher "McLovin" Mintz-Plasse koelaulajien esittelijänä. Nämäkin hahmot ovat aika yksiulotteisia Jesseä lukuunottamatta, mutta silti ihan kelpo valintoja rooleihinsa. Becan ja Jessen välille luotu romanssi on toimiva lisäys, ja heiltä löytyy ihan kivaa kemiaa.

Pitch Perfect on hyvin ennalta-arvattava elokuva. Jos samanlaisia leffoja on nähnyt edes muutaman, voi helposti tietää, miten tarina kulkee eteenpäin ja mihin filmi päättyy. Belloilla ei aluksi mene kovin hyvin, eivätkä he ole suosittuja, joten elokuvan aikana he tietty kasvattavat suosiotaan ja parantavat taitojaan. Ja tietty juuri ennen loppuhuipennusta on tiedossa se dramaattinen hetki, kun positiivisuus katkeaa noin kymmeneksi minuutiksi tai vartiksi. Hahmot pohtivat huonoja tekojaan "surullisen" musiikin soidessa taustalla, eikä kenelläkään tunnu menevän kovin hyvin. Elokuvan a cappella -teema on kuitenkin raikas idea, ja mukana on niin paljon hyvää fiilistä ja energiaa, että filmi onnistuu viihdyttämään lähes koko kestonsa ajan. Pitch Perfect nappaa heti alussa katsojan mukaansa a cappella -versiolla Universal-yhtiön logosta, mistä se siirtyy kisoihin, jotka pistävät katsojan hämmästelemään, onko tällainen laulaminen oikeasti noin suosittua? Elokuva herättää mielenkiinnon ja pitää sitä yllä tarpeeksi taidokkaasti. Laulukohtaukset ovat mainioita tanssikoreografioidensa ansiosta, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole musikaali. Laulut kuuluvat pääasiassa kilpailukohtauksiin ja treeneihin, eikä mukana ole (onneksi) ainuttakaan kohtausta, jossa hahmot tanssisivat ympäri yliopiston kampusta ja hoilaisivat. Elokuvan aikana pääsee nauramaan useasti, vaikka mukana on kehnompiakin vitsejä. Yksi hauskimmista jutuista koko leffassa on mielestäni se, etteivät hahmot kertaakaan käy oppitunneilla, vaikka tarina sijoittuu yliopistoon.

Vaikka leffaan onkin saatu onnistunutta raikkautta mukaan, on sen ennalta-arvattavuus silti ongelma. Elokuva heittää välillä hauskan itseironista vitsiä, mutta yhdessä kohtauksessa sen pilkka osuu omaan nilkkaan. Siinä Beca ja Jesse keskustelevat elokuvista, ja Beca tunnustaa, ettei ole jaksanut katsoa ainuttakaan filmiä loppuun asti, sillä ne ovat hänen mielestään niin ennalta-arvattavan tylsiä. Tämä herättää helposti ajatuksen, että miksi ihmeessä tämä elokuva sitten pitäisi katsoa loppuun asti, kun kyseessä on hyvinkin arvattava tekele? Kliseisyys ei haittaisi niin paljon, jos Pitch Perfect onnistuisi käyttämään kliseitä ovelasti hyödykseen tai jos se osaisi yllättää edes pari kertaa kunnolla. Kumpaakaan ei valitettavasti tapahdu. Se on kuitenkin pakko sanoa, että yksiulotteiset hahmot leffa osaa kääntää edukseen, sillä henkilöitä on niin paljon, että on ihan hyvä, että heillä on todella voimakkaat luonteet, jotta heidät muistaa. Tämän huomaa varsinkin kolmen persoonattoman Bella-ryhmäläisen kohdalla, jotka vajoavat täysin unholaan kaiken aikaa. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin ihan kelpoa viihdettä, joka nostaa hyvän mielen pintaan. Energisyyttä on juuri oikea määrä, eikä tylsiä kohtia ole... jos pakollista melankolisuutta loppupäässä ei lasketa mukaan. Kohderyhmälleen, eli esiteinitytöille Pitch Perfect on varmasti erittäin mainiota viihdettä, mutta olen silti tyytyväinen, sillä pidin siitä enemmän kuin aikoinaan ajattelin. Suurin miinukseni elokuvalle on, että se nosti ilmestyessään kupin liikuttelulaulun, eli "When I'm Gonen" suureen suosioon. Muistan kuinka raivostuttavaa oli vuonna 2013, kun koulun käytävillä ja kauppakeskuksissa monet tytöt kerääntyivät rinkeihin, ja hakkasivat ja liikuttelivat muovikuppeja lattialla.

Leffan ohjauksesta vastaava Jason Moore ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan elokuvaa. Tätä ennen hän oli työskennellyt musikaalinäytelmien ja televisiosarjojen parissa. Moorella onkin silmää laulukohtauksien toteutukseen ja hän on saanut luotua mukavan tunnelman. Kay Cannon olisi voinut olla hieman luovempi käsikirjoituksensa kanssa ja tarjota muutamia yllätyksiä mukaan. Elokuva on taidokkaasti kuvattu ja kisakohtaukset ovat tyylikkäästi valaistut. Leikkauksessa on hauskasti hyödynnetty Youtube-tapaa leikata a cappella -videoita niin, että monta hahmoa näkyy eri ruuduilla samanaikaisesti. Elokuvaa varten sävelletyt taustamusiikit eivät ole muistettavat, mutta leffassa käytetyt kappaleet toimivat ja niitä on yhdistelty hyvin.

Yhteenveto: Pitch Perfect on iloisen energinen hyvän mielen elokuva, mikä tuo raikkautta sen ennalta-arvattavuuteen. Jos tällaisia leffoja on nähnyt edes pari, voi tapahtumat arvata alusta loppuun helposti. Kliseitä on paljon ja loppupäähän on ollut pakko tunkea tylsä "surullinen" osio. Hahmot ovat yksiulotteisia, mutta sen elokuva saa toimimaan, sillä hahmoja on niin paljon, että vain voimakkaiden piirteiden avulla heidät voi muistaa. Näyttelijät eivät ole ihmeellisiä, mutta sopivat rooleihinsa ja osaavat laulaa. Rebel Wilson pääsi yllättämään minut sillä, ettei hän ollutkaan ärsyttävä. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta kyseessä on hyvin viihdyttävä teos, jota katsoo oikein mielellään. Jos se olisi tarjonnut edes jonkun yllättävän juonikäänteen tai erityisen roolisuorituksen, antaisin filmille yhden pisteen enemmän. Kuitenkin jo nyt pidin teoksesta enemmän kuin etukäteen luulin. Pitch Perfect on selvästi tytöille suunnattu elokuva ja etenkin esiteinit pitävät tästä varmasti. Vanhemmat saattavat nauraa joillekin jutuille, mutta heidät tämä jättää luultavasti kylmäksi. Huonointa elokuvassa oli sen takia suosioon noussut kuppilaulu, ja parasta oli se, että filmi sai minut ensimmäistä kertaa oikeasti kiinnostumaan sarjasta ja aloin jopa odottamaan jatko-osien näkemistä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pitch Perfect, 2012, Brownstone Productions, Gold Circle Films

Arvostelu: How to Be Single (2016)

HOW TO BE SINGLE (2016)

Ohjaus: Christian Ditter
Pääosissa: Dakota Johnson, Rebel Wilson, Leslie Mann, Alison Brie, Anders Holm, Damon Wayans Jr ja Nicholas Braun
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 7

Tämän vuoden ystävänpäivänä ilmestyi jotain sekä miehille että naisille. Stereotypisesti miehille tarjottiin toimintaa Deadpoolin (2016) muodossa, kun taas yhtä stereotypisesti naisille ilmestyi romanttinen komedia nimeltä How to Be Single. Ei ole vaikea arvata, kumman kävin itse katsomassa elokuvateattereissa... Nyt kuitenkin yli puoli vuotta myöhemmin etsin Makuunista itselleni jotain katsottavaa ja mukaani lähti How to Be Single. Olin kuullut siitä positiivista palautetta joiltain tytöiltä, mutta muuten en ollut lukenut siitä arvosteluita. Elokuva perustuu Liz Tuccillon samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. Hyvin ennakkoluuloisesti ajattelin, ettei tämä olisi varsinaisesti "minun elokuvani", mutta toivoin, että tämä voisi jollain lailla yllättää minut. Yritin olla hengessä mukana katsoessani How to Be Singlea ja söin jäätelöä suoraan purkista (valitettavasti kyseessä ei ollut oikeaoppisesti Ben & Jerry's, sillä en erityisemmin pidä yhtiön jäätelöistä), löhöten samalla nojatuolissa, jotta varmasti kaikki leukani pääsisivät esille.

Nuoret naiset yrittävät selvittää sinkkuuden salaisuuksia New Yorkissa.

Pääosassa elokuvassa nähdään Fifty Shades of Greysta (2015) tuttu Dakota Johnson Alicena, joka saapuu New Yorkiin "etsimään itseään". Alice ei ole miesten iskemisessä parhaimmasta päästä ja onkin alkupuolella lähinnä nolo baaritilanteissa. Mielestäni Johnson ei ole kovin kummoinen näyttelijä, eikä tässäkään erityisemmin vakuuta.
     Rebel Wilson esittää Robinia, jonka elämäntavat sisältävät lähinnä sitä, että miehiä isketään baareista joka ilta ja joka aamu herätään eri henkilön vierestä. Robin on bilehiletyyppiä, joka ei jaksa vastuuta. Wilson ei todellakaan ole kummoinen näyttelijä, enkä ymmärrä, miten hän on edes päässyt elokuviin mukaan, sillä hän ei ole edes hauska.
     Leslie Mann näyttelee Alicen siskoa Megiä, joka on lääkärinä auttanut useita naisia synnyttämään lapsia ja haaveilee itsekin lapsen saannista. Häntä tosin ei hirveästi innostaa miehen tapaaminen, joten hän yrittää keksiä keinoja keinohedelmöitykseen. Mann on roolissaan ihan hyvä.
     Alison Brie näyttelee Lucya, joka yrittää etsiä juuri tietynlaista miestä ja onkin mukana useilla deittisivustoilla, joihin hän on asettanut todella korkeat vaatimukset. Naisnelikosta Brie on mielestäni näyttelijänä paras, muttei oikeastaan liity kolmen muun hahmon tarinaan.
     Miesvoimaa elokuvassa edustavat baarimikko Tom (Anders Holm), sinkkuisä David (Damon Wayans Jr) ja Alicen ex-mies Josh (Nicholas Braun). Tomin hahmo on selkeästi mielenkiintoisin ja tapa, jolla hän saa naiset helposti pois asunnostaan aamuisin, on nokkela.

Alice päättää ottaa taukoa Joshista, jotta voi hetken aikaa keskittyä sinkkuelämään suurkaupungissa, jonka jälkeen hän tietäisi, onko Josh se, kenet hän todella haluaa. Alice saa uuden työpaikan, jossa hän tapaa Robinin, joka vie hänet jo ensimmäisenä iltana juhlimaan. Robin yrittää opettaa Alicelle, kuinka naisen kuuluisi elää vapaata elämää, kuinka joka ilta kaadetaan eri mies sänkyyn ja kuinka voi saada kaiken haluamansa laillisesti ilman, että maksaa mistään. Samaan aikaan Meg etsii sopivaa miestä keinohedelmöitystä varten ja Lucylla on hieman säpinää asuntonsa alakerrassa sijaitsevassa baarissa työskentelevän Tomin kanssa.

Elokuvan alkupuoli on ihan menevää hömppää, mutta valitettavasti hömppätaso ei jaksa kantaa loppuun asti. How to Be Single on lähes kahden tunnin kestollaan liian pitkä elokuva. Se on tehty juurikin sinkuille teinitytöille ja nuorille naisille, enkä usko, että muut siitä kovin paljoa iloa löytävät. Toivoin, että se olisi hauska, mutta nauroin vain tasan kolme kertaa elokuvan aikana. Pakko myöntää, että ne kerrat, kun nauroin, niin nauroin ihan kunnolla ääneen, mutta valitettavasti niitä kertoja oli vain muutama. Jossain kohtaa mukaan on tietenkin tungettu pakollista draamantynkää, sillä eihän kaiken aikaa voi vain bailata. Tulee hetki, jolloin pitää alkaa ottaa vastuuta teoistaan. How to Be Single ei kovin paljoa yritä koskettaa katsojaa, vaikka siinä onkin mukana jonkinlainen opetustarina, mikä kuuluu lajityypin edustajien elokuviin. Lopputuloksena on heikko elokuva, jonka katsoo kyllä ongelmitta kerran, mutta jota ei tarvitse nähdä toistamiseen.

Elokuvan on ohjannut saksalainen Christian Ditter, joka on tätä ennen tehnyt elokuvia lähinnä Saksassa. How to Be Single on hyvin kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu, mutta siitä olisi voitu tiivistää joitain juttuja pois. Visuaalisia tehosteita ei erityisemmin ole, mutta muutamia toimivia grafiikoita on välillä nähtävissä. Fil Eisler on tehnyt elokuvan omat musiikit, mutta ne hukkuvat täysin useiden valmiiden kappaleiden alle, joita elokuvassa on käytetty.

Yhteenveto: How to Be Single on varmaan ihan toimiva pätkä sinkuille teinitytöille ja nuorille naisille, mutta itselleni se ei vain kolahtanut. Ne kerrat, kun elokuva sai minut nauramaan, nauroin kunnolla, mutta valitettavasti niitä kertoja oli vain kolme. Dakota Johnson ei oikein vakuuta pääosassa ja Rebel Wilson on tuttuun tapaansa ärsyttävä. Lucyn ja Tomin juttu on ihan mielenkiintoinen. Elokuvassa on aika perinteinen kaava, joten se sopii juuri hyvin lajityyppiinsä. Suosittelen tätä tosiaan lähinnä nuorille naisille, enkä usko, että kovin monille miehille tämä toimisi. How to Be Single on selkeästi suunnattu juuri tietylle ikäryhmälle, joten kovin vanhatkaan henkilöt eivät tästä mitä luultavimmin koe riemua. Vaikka elokuvan ikäraja on 7, niin mielestäni sen seksiteemat eivät vielä kuulu koulun vasta aloittaneille lapsille. Kyllähän elokuvan katsoi kerran ja aika harmiton se oli, mutta silti kyseessää on heikko pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan, 13.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
How to Be Single, 2016, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer Pictures, Flower Films, Wrigley Pictures

Arvostelu: Grimsby (2016)

GRIMSBY (2016)

Ohjaus: Louis Leterrier
Pääosissa: Sacha Baron Cohen, Mark Strong, Isla Fisher, Rebel Wilson, Penélope Cruz ja Ian McShane
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 16

Tämä on ensimmäinen elokuva, jonka käyn katsomassa yksin elokuvateatterissa. Tämä on myös ensimmäinen kunnon elokuva, jonka käyn katsomassa Tampereen elokuvateatteri Plevnassa. Kaikkea uutta ja jännää sitä tuleekin koettua. Sen lisäksi Grimsby on ensimmäinen elokuva, josta teen arvostelun vain teatterissa näkemisen perusteella. Saa nähdä, mitä siitä syntyy.

Ali G. Borat. Brüno. Amiraalikenraaliprinssi Aladeen. Sacha Baron Cohenin elokuvat tuntuvat olevan vain niin hyviä kuin hänen hahmonsa. Hahmonhan varassa jokainen elokuvista kantautuu. Uusimpana hahmona hänellä on Nobby elokuvassa Grimsby (alkuperäiseltään nimeltä USA:ssa The Brothers Grimsby). Ali G:stä en tiedä lähes mitään, mutta Boratin, Brünon ja Diktaattorin juonet tuntuvat lähes samalta, sillä jokaisessa seurataan erikoista ulkomaalaista, joka matkustaa USA:han toteuttaakseen jonkinlaisen unelman. Grimsby ei onneksi noudata samaa juonikaavaa.

Hömelö Nobby on etsinyt veljeään Sebastiania 28 vuotta. Kun hän vihdoin löytää Sebastianin, hänelle selviää, että Sebastian on oikeasti MI6:n agentti. Nobby joutuu mukaan puhdistamaan veljensä maineen ongelman sattuessa, josta Nobby itse on vastuussa.

Sacha Baron Cohenin esittämä Nobby on kaiken aikaa pilaamassa asioita hölmöydensä takia. Hän on monen lapsen isä, eikä edes muista jokaisen nimeä, vaikka lapsien nimet ovat luokkaa "Skeletor", "Gangnam Style" ja jopa "Django Unchained". Nobbyllä on kuitenkin sydän (jokseenkin) paikallaan, kun kyseessä on hänen tyttöystävänsä tai veljensä. Kuten äsken sanoin aiemmista elokuvista, niin myös tämä kulkee Baron Cohenin hahmon varassa.
     Mark Strongin Sebastian-hahmo ei ole kovin hauska, mutta ihan mielenkiintoinen. Strong puhuu omaan murahtelevaan tapaansa ja vetää roolinsa hyvin. Läpi elokuvan näytetään muistoja hänen ja Nobbyn menneisyydestä, joka tuo tunnetta yllättävän onnistuneesti hahmoihin.
     Penélope Cruz on elokuvan pahis Rhonda George, joka on aika väkisin väännetty hahmo ja Cruz on mukana enemmänkin ulkonäkönsä takia. Hänen hahmollaan on perinteinen "tosi ilkikurinen juoni", jolla saisi koko maailman vapisemaan. Rhondan suunnitelma tuntuu hätäisesti keksityltä, mikä on varmaan ollut ideana, sillä elokuvassa pilaillaan agenttielokuvien kustannuksella.
     Järkyttävän huono Rebel Wilson esittää Nobbyn tyttöystävää, Dawnia. Onneksi hahmo ei esiinny kovin paljoa elokuvassa.
     Sacha Baron Cohen on ottanut mukaan vaimonsa Isla Fisherin, joka esittää Jodie Figgisiä, Sebastianin ainoaa tukea MI6:ssa, kun häntä ollaan jahtaamassa. Fisherin hahmo on todella kliseinen ja hän vetää roolin niin hyvin kuin kyseisen, yksinkertaisen roolin voi.
     Mukana on myös Ian McShane, jonka hahmo on hieman mitäänsanomaton. Rooliin olisi voinut pestata melkein kenet tahansa, mutta roolituksessa kai haettiin isoa nimeä tuomaan näkyvyyttä.
     Harry Potter -tähti Daniel Radcliffestä ja presidentiksi pyrkivästä Donald Trumpista tehdään myös enemmän tai vähemmän pilkkaa. Harmi vain, että kumpikaan ei oikeasti esiinny elokuvassa, mutta heistä heitetyt läpät ovat hulvattomia.

Vitsit ovat hyvin samanlaisia kuin muissa Baron Cohenin elokuvissa. Grimsby on todella härö elokuva. Esimerkiksi miltä kuulostaa Nobby imemässä myrkkyä pois Sebastianin kivespussista? Tai että Nobby ja Sebastian menevät pahiksia piiloon naaraselefantin sisään ja yhtäkkiä tulee uros paikalle, joka johtaa siihen, että Nobby ja Sebastian ovat kirjaimellisesti mukana norsujen aktissa? Ja kun kyseiset kohtaukset kestävät kauan ja saavat vielä pahempaa jatkoa, niin katsojien nauru muuttuu siihen, että jokainen sanoo kovaan ääneen: "Hyi!" Onneksi elokuvassa on myös miedompia vitsejä. Pissa/kakkahuumoria on tietenkin mukana - jälleen yhdessä kohtauksessa siihen pisteeseen asti, että katsoja vajoaa nolostuneena penkkiinsä. Myös vakavista aiheista tehdään julmasti pilaa, jonka monet voivat kokea loukkaavana.

Elokuvan laajat kuvat ovat tyylikkäitä. Välillä Grimsbyssä on käytetty käsivarakuvaa, joka häiritsee etenkin kohdissa, joissa kamera voisi olla täysin paikoillaan jalustalla. Toimintakohtaukset on leikattu paikoitellen hieman epäselviksi. Alussa on first person shooter -kaltainen kohtaus, jossa Sebastian ajaa takaa pahiksia ja ampuu heitä. Kohtaus on toimiva, vaikka sekin paikoitellen sekava, jonka tosin voi selittää sillä, että kyseessä on hahmon näkökulmakuva. Erikoistehosteet eivät ole parhaimmasta päästä, mutta niiden kömpelyys itsessään on jo koomista.

Grimsby on todella lyhyt elokuva. Alle puolentoistatunnin kestollaan elokuvassa esitellään nopeasti hahmot ja näytetään lähtökohdat, jotta päästään näkemään itse tarinaa. Toiminta- ja komediakohtauksia tulee peräkkäin ja ennen kuin huomaakaan, niin on jo katsomassa lopputekstejä. Elokuva alkaa melkein samalla tavalla, miten kotini televisio aukeaa: Sonyn logolla. Logon ilmestyminen ja mukana oleva ääni ovat erilaisia. Muita logoja tulee monia ja sitten jo näytetäänkin Baron Cohenia toilailemassa tuttuun tyyliinsä.

Yhteenveto: Grimsbyssä ei ole samaa hohtoa kuin Boratissa, mutta se on silti todella hauska komedia. Elokuvassa tapahtuu kaiken aikaa jotain, joten aika ei käynyt kertaakaan - edes pieneksi hetkeksi - tylsäksi elokuvaa katsoessa, mikä on tietenkin plussaa. Elokuva ei itsessään ole kovin muistettava, eikä Nobbyn hahmo ole yhtä loistelias kuin Boratin. Valitettavasti parhaiten elokuvasta jää mieleen Sacha Baron Cohen imuttelemassa Mark Strongin sukukalleuksia ja samat näyttelijät keskellä elefanttiseksiä. Herkille ihmisille kyseiset kohdat voivat olla traumatisoivia ja lapsille elokuva ei sovellu, mutta jos tykkää hieman roisimmasta huumorista, niin Grimsby naurattaa varmasti. Se on hauska elokuva, mutten sanoisi, että se olisi kovin kummoinen. Kannattaako se nähdä? Komedioista tykkäävänä henkilönä sanon, että kannattaa. Kannattaako se omistaa? Jos halvalla lähtee mukaan, niin miksipä ei? Kannattaako elokuviin asti lähteä katsomaan? Sanotaan vaikka, että jos on tylsä ilta Tampereella, niin Grimsby on oikein mukava - tosin erittäin lyhyt - ajantappopätkä. Muistakaa jäädä istumaan vielä sen jälkeen, kun lopputekstit ovat alkaneet, sillä niiden jälkeen tulee lyhyt pätkä!

Kirjoittanut: Joonatan, 13.3.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Brothers Grimsby, 2016, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures, Working Title Films, Village Roadshow Pictures