Arvostelu: Sinners (2025)

SINNERS

Ohjaus: Ryan Coogler

Pääosissa: Michael B. Jordan, Miles Caton, Wunmi Mosaku, Hailee Steinfeld, Jack O'Connell, Delroy Lindo, Omar Benson Miller, Li Jun Li, Yao, Lola Kirke, Peter Dreimanis ja Buddy Guy

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Sinners on Michael B. Jordanin tähdittämä kauhuelokuva. Alkuvuodesta 2024 ohjaaja-käsikirjoittaja Ryan Coogler ilmoitti yhdistävänsä jälleen kerran voimat Jordanin kanssa uutta elokuvaa varten ja sai Sonyn, Universalin ja Warner Brosin kilpailemaan elokuvan oikeuksista. Lopulta Warner Bros. voitti ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa. Nyt Sinners on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen pitänyt Cooglerin ja Jordanin aiemmista yhteistyöleffoista Creed: The Legacy of Rocky (2015) ja Black Panther (2018) ja halusinkin nähdä, mitä he saisivat aikaiseksi kauhugenren kanssa. Minulta kesti kuitenkin erinäisistä syistä lähes viikko, ennen kuin pääsin vihdoin katsomaan Sinnersin.

Vuonna 1932 identtiset Mooren veljekset palaavat lapsuutensa kotiseuduille Mississippi Deltaan ja perustavat juhlatilan tummaihoisille. Yön juhlinta saa kuitenkin ikävän käänteen, kun paikalle saapuu verenhimoisia vampyyrejä.

Ryan Cooglerin kaikissa elokuvissa esiintynyt Michael B. Jordan nähdään Sinnersissä jopa tuplaroolissa, sillä hän näyttelee Mooren identtisiä veljeksiä Elijahia ja Eliasta, jotka tunnetaan paremmin nimillä Smoke ja Stack. Veljekset lähtivät nuorina kotikaupungistaan Mississippi Deltasta ja päätyivät armeijan kautta lopulta Chicagoon rikollisiin puuhiin. He päättivät kuitenkin lopulta jättää nämä hommat taakseen ja palata vanhoille kulmille, avatakseen juhlapaikan tummaihoisille. Jordan esittelee lahjojaan ja hoitaa tonttinsa kumpanakin veljeksenä vakuuttavasti. Näyttelytyö ei taatusti ollut helppo homma, sillä hänen täytyi esittää ensin toista veljeä kuvassa ja kuvata otto sitten uudestaan toisena veljenä, ajoittaen repliikit vuoropuhelussa täydellisesti. Smoke ja Stack ovat hämärätaustoistaan huolimatta heti tykättävät tyypit, joiden matkaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Elokuvassa nähdään myös Wunmi Mosaku Smoken rakkaana Anniena, Hailee Steinfeld Stackin entisenä heilana Maryna, Miles Caton kitaraa soittelevana ja laulavana Sammiena, jota muut kutsuvat Saarnapojaksi hänen pastori-isänsä takia, Jayme Lawson Sammien ihastuksenkohteena Pearlinena, Delroy Lindo iäkkäänä muusikko Delta Sliminä, Li Jun Li ja Yao Chow'n kauppiaspariskuntana Gracena ja Bo'na, Omar Benson Miller uudessa kapakassa portsariksi pestattuna Cornbreadina, sekä Jack O'Connell vampyyrinä, joka haluaa laajentaa joukkoaan ja iskee veljesten juhlapaikan avajaisyöhön. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Mosaku vampyyreistä tietävänä Anniena ja Lindo elokuvan koomisena kevennyksenä. Esikoisroolinsa tekevä nuori Caton pääsee myös vakuuttamaan laulajan ja muusikon taidoillaan.

Sinners on kerännyt jo ennen ilmestymistään kehuja sieltä täältä kriitikoista katsojiin ja Hollywoodin kermasta omiin työkavereihini ja nyt minä liityn näihin kehujiin. Kyseessä on aivan mahtava kauhuelokuva ja ohjaajansa paras työ. Ryan Coogler on tehnyt vampyyrileffan, joka ei rakennu halpojen säikyttelyjen varaan, jolla on ihan oikeasti jotain sanottavaa ja joka tekee vaikutuksen aika lailla kaikilla osa-alueillaan. Sinners ei ole mitään halpaa, helppojen rahojen perässä tehtyä monsterimättöä, vaan pitkästä aikaa sitä ihan aitoa ja oikeaa cinemaa. Tämän ja vuodenvaihteessa ilmestyneen Nosferatun (2024) myötä on turvallista sanoa, että niiden blingbling-teinivampyyrien aikakausi on vihdoin onneksi ohi ja pimeässä kiilusilmin vaanivat hirviöt ovat palanneet!

Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen tätä paikkaa ja sen hahmoja, jolloin kun se kuuluisa paska osuu tuulettimeen ja riemukkaiksi juhliksi tarkoitettu yö muuttuu taisteluksi selviytymisestä, näiden tyyppien kohtaloista ihan oikeasti välittää ja heidän puolesta jännittää. Osalle katsojista elokuvan ensimmäinen puolituntinen voi olla pitkäveteinen, mutta minut elokuva imaisi heti täysillä mukaansa ja melkein ehdin jo unohtaa, mitä onkaan luvassa. Kun vampyyrit sitten vihdoin saapuvat kuvioihin, on loppuleffa erittäin tiivistunnelmainen ja usein aidosti karmiva. Parasta on, että leffa ei etene niitä arvattavimpia latuja, eikä hahmojen kohtaloita osaa sanoa etukäteen.

Cooglerin innoittajana on selvästi toiminut elokuva Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn - 1996), sillä kuten tuo elokuva, myös Sinners pääsee yllättämään vampyyripuolellaan, jos sitä ei etukäteen tiedä. Coogler vie tämän lainailun kuitenkin uudelle tasolle, sillä elokuva ei ole vain veristä kauhuviihdettä (ei kuitenkaan hätää; kun nämä vampyyrit pääsevät vauhtiin, tekoverta kyllä läträtään). Sinners kommentoi muun muassa tummaihoisten elämää tuohon aikaan. Vaikka mustat olivat periaatteessa vapaita, eivät he sitä kuitenkaan ihan oikeasti olleet. Rasismi rehottaa kaikkialla ja kohtauksissa valkoisten kanssa on täysin oma jännitteensä. Vampyyrit tuovatkin oman kiehtovan pohdintansa, sillä he yrittävät taivutella juhlijoita joukkoonsa vetoamalla siihen, että vampyyrien kesken ei ole eriarvoisuutta ja ennakkoluuloja, vaan he ovat kaikki yhtä - ihonväristä ja muusta riippumatta. 

Samalla leffassa on myös voimakkaan uskonnollinen vire, kuten ehkä nimestä "syntiset" voikin päätellä. En tarkoita, että Sinners olisi jotenkin saarnaava, vaan pikemminkin että omasta uskosta riippumatta elokuva on kuin jonkinlainen hengellinen elämys ja puhdistava rituaali, joka ravistelee hahmoja ja katsojia juuriltaan. Iso osa tästä hengellisestä elämyksestä syntyy musiikin kautta. Musiikilla on elokuvassa todellinen voima, joka rikkoo aikakausienkin rajat. Elokuvassa on kohtaus, joka voisi väärissä käsissä olla kiusallinen tyylirike, mutta joka toimii Cooglerin varmassa otteessa ällistyttävänkin upeasti. Ja jotta katsoja tuntisi sen musiikin mahdin, kuten tarina haluaa, pitää musiikin toki olla mahtavaa. Oli kyse sitten Sammien lauluista tai Ludwig Göranssonin Oscarin arvoisista sävellyksistä, jotka yhdistelevät kauhutunnelmoinnin bluesiin ja jopa jonkin sortin rockoopperaan ja kirkonpolttoheviin, tarjoaa Sinners parhaat elokuvamusiikit aikoihin.

Myös tuotantoarvoiltaan Sinners on erittäin vaikuttava kokonaisuus. Elokuva on kuvattu niin 70-milliselle filmille superlaajakuvana kuin myös IMAX-kameroilla, mikä luo visuaalisesta kokemuksesta todella näyttävän. Kameratyöskentely on erinomaista, oli kyse sitten isoista maisemakuvista tai intensiivisistä lähikuvista. Lavasteet ovat komeat, puvustus upeaa ja maskeeraukset paikoin varsin häijyt. Erikoistehosteet ovat pääasiassa hienot, vaikka sekaan mahtuu parit tietokone-efektit, joista paistaa digitaalisuus.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista ensimmäinen pitää ehdottomasti jäädä katsomaan, sillä vasta se vie tarinan päätökseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sinners, 2025, Warner Bros., Proximity Media, Warner Bros. Discovery

Arvostelu: Ender's Game (2013)

ENDER'S GAME

Ohjaus: Gavin Hood

Pääosissa: Asa Butterfield, Harrison Ford, Hailee Steinfeld, Viola Davis, Abigail Breslin, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias, Conor Carroll, Nonso Anozie, Jimmy Pinchak, Stevie Ray Dallimore, Andrea Powell ja Ben Kingsley

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

Ender's Game perustuu Orson Scott Cardin samannimiseen kirjaan vuodelta 1985. Kirjan ilmestymisestä lähtien monet elokuvastudiot yrittivät hankkia sen filmatisointioikeuksia, mutta Card kieltäytyi jatkuvasti. Card halusi hallinnan siitä, millainen leffasta tulisi ja kirjoittikin itse elokuvan käsikirjoituksen, jota hän tarjosi lopulta Warner Brosille vuonna 2003. Wolfgang Peterson pestattiin ohjaajaksi ja myöhemmin Game of Thrones -sarjan (2011-2019) luojia David Benioffia ja D. B. Weissia pyydettiin muovaamaan käsikirjoitusta. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan ja Card työsti uusia versioita kirjoituksesta, kunnes sai Odd Lot Entertainmentin kiinnostumaan. Gavin Hood palkattiin ohjaajaksi ja hän myös kirjoitti tekstin uudestaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2012 ja lopulta Ender's Game sai maailmanensi-iltansa 24. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja se sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä ihan kivana avaruusseikkailuna. Kun huomasin Ender's Gamen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa ihmiskunta on selviytynyt avaruusolentojen, formikien hyökkäyksestä. Valmistautumisena uuteen taisteluun, kansainvälinen armeija kouluttaa lahjakkaimpia ja älykkäimpiä lapsia sotimaan. Yksi näistä lapsista on Ender Wiggin, jonka eversti Graff uskoo johtavan ihmiskunnan lopulliseen voittoon.

Pari vuotta aiemmin Martin Scorsesen Hugo-elokuvassa (2011) nähty ja nykyään Netflixin Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Asa Butterfield näyttelee Andrew Wigginiä, lempinimeltään Enderiä. Ender on nokkela ja kekseliäs nuori poika, joka tavoittelee paikkaa armeijan ohjelmassa, jossa koulutetaan lapsia taisteluun avaruusmölliäisiä vastaan. Butterfield on passeli valinta osaan ja tekee pääasiassa ihan hyvää työtä roolissa. Harmillisesti hän, eikä elokuva muutenkaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri Ender olisi ihmiskunnan paras toivo - ei, vaikka itse Harrison Fordin näyttelemä eversti Graff sanoo niin useaan otteeseen. Karismaattinen Ford tekee vähemmän yllättäen parasta työtä elokuvan näyttelijäkaartista.

     Elokuvassa nähdään myös Stevie Ray Dallimore ja Andrea Powell Enderin vanhempina Johnina ja Theresana, Jimmy Pinchak Enderin isoveljenä Peterinä ja Abigail Breslin Enderin isosiskona Valentinena, Viola Davis eversti Graffin kanssa lapsisotilasohjelmaa valvovana majuri Andersonina, Nonso Anozie lapsia kouluttavana kersantti Dapina, sekä muun muassa Hailee Steinfeld, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias ja Conor Carroll muina koulutukseen osallistuvina nuorina, joita Ender kohtaa. Enderin perhe jää aika pieneen osaan, eikä heistä voi pahemmin sanoa mitään. Lapsinäyttelijät hoitavat hommansa kelvollisesti ja Anozie toimii hyvin tiukkapipoisena käskyttäjänä. Davis tekee Fordin ohessa parasta työtä sivunäyttelijöistä.

Ender's Game ei valitettavasti onnistunut pahemmin iskemään toisella katselukerralla. Se on aika keskinkertainen avaruusseikkailu, joskin "young adult" -dystopiatarinoiden listalla se edustaa silti parempaa päätyä, kun sitä vertaa vaikkapa myöhemmin ilmestyneisiin Outolintuun (Divergent - 2014), 5. aaltoon (The 5th Wave - 2016) tai todelliseen mätäpaiseeseen, The Darkest Mindsiin (2018). Vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) taas pyyhkii Ender's Gamella lattioita. Elokuvan premissi on ihan menevä, armeijan halutessa hyödyntää nuoria sodassa, joka käytäisiin lähinnä etäältä tietokoneiden voimin. Silti lapsia koulutetaan lähitaisteluihin, sekä pyssysotaan painovoimattomassa tilassa. Näitä koulutuskohtauksia on leffassa jopa turhankin paljon, etenkin kun tuntuu siltä, että hahmot ovat välittömästi hyviä, eikä heissä näy kehittymistä.

Kun päähenkilö ei koskaan vakuuta siitä, että hän olisi juuri se "the" ihmiskunnan pelastaja, eivätkä koulutuskohtaukset tunnu mitenkään kehittävän hahmoa, ei elokuva koskaan oikein vakuuta. Formikeista ei saada parin lyhyen videopätkän ja hahmojen selostuksen kautta luotua kummoista uhkaa, eikä leffasta löydy jännitettä. Lopun avaruustaistelu on ihan viihdyttävä, joskin ei pitkän odotuksen arvoinen. Huipennuksessaan elokuva yrittää kiskoa mattoa katsojan jalkojen alta, mutta se ei oikein luonnistu. Sen enempää paljastamatta totean vain, että lopetuksen moraalisaarna on kömpelösti kirjoitettu mukaan. Sen kautta leffa yrittää esittää, että sillä olisi oikeasti jotain sanottavanaan. Jo aiemmin elokuvassa Fordin ja Davisin hahmot kiistelevät siitä, onko moraalisesti oikein hyödyntää lapsia taisteluun? Tämä on oiva konflikti, mutta ei oikein johda mihinkään. Kaikin puolin Ender's Game jää vain kivoiksi ideoiksi ja unohdettavaksi pintaraapaisuksi, joten kun elokuva yrittää viime minuuteillaan pohjustaa jatko-osaa, ei katsojaa paljoa jaksa innostaa.

Elokuvan ohjauksesta ja lopullisesta käsikirjoituksesta vastaa Gavin Hood, joka oli tätä ennen tehnyt Marvelin sarjakuviin perustuvan kehnon X-Men Origins: Wolverinen (2009). Ender's Game on kyllä parempi kuin se raina, mutta silti harmillisen epätasainen paketti. Hood saa näyttelijänsä hoitamaan hommansa hyvin ja saa aikaiseksi muutamia mainioita kohtauksia, mutta kokonaisuus on hieman lattea niin ohjauksen kuin tekstin puolesta. Ender's Game on kuitenkin teknisiltä ansioiltaan ihan pätevä. Se on oivallisesti kuvattu ja valaistu, ja siitä löytyy mainioita lavasteita ja asuja. Erikoistehosteet ovat päällisin puolin kestäneet hyvin aikaa ja varsinkin avaruusalukset ovat hienosti toteutetut. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä Steve Jablonsky yrittää mahtipontisilla musiikeillaan parhaansa saada elokuvan vaikuttamaan eeppiseltä avaruusteokselta.

Yhteenveto: Ender's Game on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen scifitoimintaelokuva. Leffa lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle, mutta sen isku hiipuu hiljalleen tarinan edetessä. Hahmot tuntuvat olevan liian hyviä kaikessa, mutta silti itse Ender ei koskaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, miksi juuri hän olisi ihmiskunnan paras toivo. Avaruusoliot eivät tunnu uhkaavilta ja jännite uupuu. Ajoittain elokuva yrittää sanoa jotain tarinan moraalisesti arveluttavista puolista, mutta kaikki jää pintaraapaisuksi. Leffa viihdyttää tarpeeksi, mutta kaikki jää valitettavan vaisuksi ja kädenlämpöiseksi. Asa Butterfield on menevä valinta päärooliin, Harrison Fordin ja Viola Davisin ollessa näyttelijäkaartin parasta antia. Visuaalisesti leffa on kestänyt aikaa ihan hyvin. Ender's Gamea voi suositella teinipainotteisista tieteistarinoista tykkääville. Kyseessä on aika yhdentekevä kertakäyttöraina, joka on ihan ymmärrettävästikin vaipunut unholaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ender's Game, 2013, Summit Entertainment, MWM Studios, Chartoff Productions, Taleswapper, K/O Paper Products, Digital Domain, Sierra / Affinity

Arvostelu: Spider-Man: Across the Spider-Verse (2023)

SPIDER-MAN: ACROSS THE SPIDER-VERSE

Ohjaus: Joaquim Dos Santos, Kemp Powers ja Justin K. Thompson

Pääosissa: Shameik Moore, Hailee Steinfeld, Brian Tyree Henry, Luna Lauren Vélez, Jason Schwartzman, Oscar Isaac, Jake Johnson, Issa Rae, Daniel Kaluuya, Greta Lee, Shea Whigham, Amandla Stenberg, Jorma Taccone, Rachel Dratch, Zoë Kravitz ja Andy Samberg

Genre: animaatio, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva animaatioelokuva Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) oli taloudellinen hitti ja parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -voittaja, joten jatkoa oli tietty luvassa. Phil Lord, Christopher Miller ja David Callaham ryhtyivät kirjoittamaan leffaa, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi käynnistyi. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2022, mutta keväällä 2020 alkaneen koronaviruspandemian vaikeutettua tuotantoa, ensi-iltaa siirrettiin ensin loppuvuoteen 2022 ja lopulta se siirrettiin alkukesään 2023. Nyt Spider-Man: Across the Spider-Verse on saapunut elokuvateattereihin ja minulle kyseessä oli yksi vuoden eniten odottamistani elokuvista. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia yllätti minut toden teolla ja olen sen ilmestymisestä asti halunnut lisää. Kävinkin katsomassa Spider-Man: Across the Spider-Versen heti ensi-iltapäivän ensimmäisessä IMAX-näytöksessä.

Miles Morales kamppailee siviilielämänsä ja supersankariminänsä Spider-Manin välillä, kun toisen universumin Gwen Stacy kiskaisee hänet uuteen seikkailuun, täynnä hämähäkkivoimaisia yksilöitä eri maailmoista, voittaakseen multiversumissa tuhoa aiheuttavan Spotin.

Neljän ja puolen vuoden odotuksen jälkeen Miles Morales (äänenä Shameik Moore) seittisinkoilee takaisin valkokankaille, toimien Peter Parkerin kuoleman jälkeen oman maailmansa ainoana Spider-Manina. Hahmolle ominaiseen tapaan Milesille tuottaa vaikeuksia saada tavallinen elämänsä ja supersankaripuolensa kulkemaan käsi kädessä. Koulu kärsii, sillä roistojen jahtaaminen on paljon kiinnostavampaa puuhaa, mikä taas aiheuttaa harmaita hiuksia Milesin vanhemmille, Rio-äidille (Luna Lauren Vélez) ja Jefferson-poliisi-isälle (Brian Tyree Henry). Hahmolle on kirjoitettu oivallinen, joskin tässä kohtaa useamman Spider-Man -elokuvan jälkeen hyvin tyypillinen kehityskaari, missä Milesin täytyy löytää oma paikkansa kaiken keskellä.

     Kuten varmaan kaikilla on tiedossa ykkösleffan ja runsaan mainonnan jälkeen, Miles ei suinkaan ole ainoa Spider-tyyppi tässä elokuvassa. Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät merkittävämpään rooliin nouseva Gwen Stacy (Hailee Steinfeld), sekä elämänsä kuntoon saanut Peter B. Parker (Jake Johnson). Myös lopputekstikohtauksessa käväissyt Miguel O'Hara, eli Spider-Man 2099 (Oscar Isaac) on menossa mukana. Hän johtaa Spider-yhteiskuntaa, johon kuuluvat multiversumin monet erilaiset Spider-tyypit. Ja huhhuh, tässä leffassa muuten riittää Spider-tyyppejä! On moottoripyöräilevää Jessica Drew'ta (Issa Rae), intialaista Pavitr Prabhakaria (Karan Soni), punkkari Hobieta (Daniel Kaluuya) ja ties vaikka ketä! Bongailtavaa riittää useammaksi katselukerraksi ja kovimmat Hämisfanit voisivat pistää kuvia pauselle ja nimetä varmaan kymmeniä eri versioita ikonisesta sankarista. Gwen nousee muista Spider-tyypeistä selväksi ykköseksi ja hän on lähestulkoon elokuvan päähenkilö siinä missä Mileskin. Hahmolle on kirjoitettu oma juonikuvionsa, joka - yllätysyllätys - liittyy vaikeaan tasapainotteluun siviiliminän ja supersankariminän välillä.

Vastaansa nämä Spider-Manit ja -Womanit ja muut Spider-kaikenlaiset saavat Spotin (Jason Schwartzman), jolla on kyky luoda portaaleja, joiden kautta hyppiä paikasta toiseen. Ja kun Spot hoksaa pystyvänsä hyppimään myös eri ulottuvuuksien välillä, on koko multiversumi vaarassa. Kyseessä on mainio, mutta hieman alikäytetty hahmo, joka meinaa unohtua pitkin leffaa, vaikka hänen vekkuli persoonansa sisältäisi avaimet enempäänkin.

Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia oli todellinen yllättäjäelokuva ja piristysruiske niin supersankarigenressä kuin animaation saralla, mullistaen villillä tyylillään sitä, kuinka animaatioita tehdään. Se oli sähäkkä, hulvaton, jännittävä, liikuttava ja kaikin puolin erinomainen teos, joka asetti riman niin korkealle, että olisi turha edes odottaa jatko-osan pystyvän samaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että en olisi odottanut, että Spider-Man: Across the Spider-Verse jää lopulta näinkin kauas taakse edeltäjästään. Kyseessä ei missään nimessä ole huono elokuva, mutta jatko-osa häviää aika lailla kaikilla osa-alueillaan ykköselle, eikä se tuota samanlaista "hei vau" -fiilistä ja jätä innolla odottamaan jatkoa - siitäkään huolimatta, että Across the Spider-Verse jää todella ikävään paikkaan kesken, suorastaan vaatien katsojaa palaamaan ensi vuonna katsomaan kolmososan Spider-Man: Beyond the Spider-Verse (2024). Mieleen juolahtaa herkästi, miten kävi käsikirjoittajaduo Phil Lordin ja Christopher Millerin Lego-elokuvien kanssa. Ensimmäinen Lego Elokuva (The Lego Movie - 2014) oli aivan fantastinen, mutta Lego Elokuva 2 (The Lego Movie 2: The Second Part - 2019) jätti vähän kylmäksi.

Kyseessä on turhauttavan ailahteleva paketti, joka tarjoaa varsinaista tunteiden vuoristorataa. Valitettavasti toivomani tunne ei ollut pitkästyminen. Sitä leffan aikana kuitenkin ikävä kyllä tapahtui. Ykkösosa oli todella napakasti rytmitetty elokuva vajaan kahden tunnin kestossaan, mutta kakkonen on venytetty aivan liian pitkäksi. Kahden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mitassaan Across the Spider-Verse taitaa jopa olla kaikkien aikojen pisin amerikkalainen animaatioelokuva! Leikkaamisen varaa olisi runsaasti. Vaikka hengähdystauot ovat toivottavia tällaisessa tykittelyssä, ne venähtävät ajoittain aivan liian pitkiksi. Etenkin kun pääasiassa ensikertalaisista koostuva ohjaajakolmikko Joaquim Dos Santos, Kemp Powers ja Justin K. Thompson tekevät ihmisdraamasta lähinnä melodramaattista jaarittelua. Käsikirjoitus taas rakentuu liikaa hahmojen jatkuvan selittämisen ja muka-yllättävien käänteiden varaan, jotka katsojana arvaa varhain ja sitten odottaa paljastuvaksi myös hahmoille.

Mutta silloin kun leffa toimii, niin se myös toimii. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja mielikuvituksellisempia. Ensikohtaaminen Spotin kanssa on veikeä ja todella mukaansatempaava. Elokuva on myös ajoittain todella hauska. Se ei ole yhtä hulvaton kuin edeltäjänsä, mutta siitä löytyy kyllä monia vitsejä ja muita hetkiä, joiden aikana pääsee nauramaan ääneen. Osa vitseistä taas ovat kierrätystä edellisosasta. Kuinka monta kertaa voidaankaan käyttää sama meemi toisiaan osoittelevista Spider-Maneista? Ja vaikka ihmisdraama äityy toisinaan turhan siirappiseksi, löytyy Milesin vaikeasta perhekuviosta myös onnistumisensa, tasapainottamaan villiä menoa. Ja villistä menosta puheenollen, odotin elokuvan olevan vielä villimpi. Spider-yhteiskuntaan liittyvät kohtaukset jäivät hieman latteiksi, lähinnä tosin siksi, että ne näytettiin lähes kokonaan jo trailereissa. Spider-Man: Across the Spider-Versessä on omat vahvuutensa ja onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä, jotka estävät sitä nousemasta potentiaalisiin korkeuksiinsa.

Jos jostain elokuvassa ei löydy mitään moitittavaa, niin sen animaatiojäljestä. Ykkösleffan tapaan myös Across the Spider-Verse on visuaalisesti ällistyttävä, hurjan räjähtävä ja todella sekopäisesti tyylitelty. Värit ovat räiskyviä ja meno välillä todella hektistä. Jälleen kerran animaattorit saavat filmin näyttämään kuin henkiin heränneeltä sarjakuvalta. He pääsevät myös tekemään vielä luovempaa työtä kuin viimeksi, sillä siinä, missä ykkösleffassa Milesin maailmaan saapui vieraita muualta, tällä kertaa Miles päätyy seikkailuun muihin maailmoihin. Tämä johtaa moniin eri animaatiotyyleihin. Joku paikka näyttää luonnosmaiselta piirrokselta, toinen taas maalaukselta. Äänimaailmakin tykittelee mainiosti Daniel Pembertonin musiikkeja myöten. Teknisiltä ansioiltaan elokuva onkin puhdasta karkkia. Käsikirjoitus olisi vaatinut sen sijaan mojovaa viilausta.

Yhteenveto: Spider-Man: Across the Spider-Verse on varsin mainio, mutta silti turhauttavan ailahteleva jatko-osa upealle animaatioelokuvalle, joka mullisti niin animaatiota kuin supersankarigenreä. Lopulta leffa tuntuu lähinnä ylipitkältä pohjustukselta trilogian päätösosalle. Liki kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu paljon leikattavan varaa, esimerkiksi ihmisdraaman äityessä toisinaan pitkäveteiseksi jaaritteluksi. Kun elokuva vihdoin pääsee vauhtiin, on meno kuitenkin loistoviihdettä. Toimintakohtaukset ovat mukaansatempaavia ja mielikuvituksellisia. Huumoria on runsaasti, mutta vastapainona elokuva synkistelee edeltäjäänsä enemmän. Animaatiojälki on aivan tajuttoman hienoa ja animaattorit päästävät kaiken luovuuden valloilleen eri maailmojen ja niistä ilmaantuvien Spider-tyyppien kanssa. Käsikirjoitus kaipaisi kuitenkin paljon viilausta. Sen lisäksi, ettei leffa toimi millään omilla jaloillaan seisovana teoksena, se rakentuu liikaa jatkuvan selittelyn ja turhan ennalta-arvattavien käänteiden varaan. Homma katkeaa kuin seinään ja itse jäin odottamaan sekaisin tuntein tulevaa Spider-Man: Beyond the Spider-Verseä (joka muuten kulki alun perin nimellä Across the Spider-Verse Part Two). Jos pidit Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffasta, suosittelen kyllä jatko-osaa, mutta sillä varauksella, ettei se yllä edeltäjänsä tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: Across the Spider-Verse, 2023, Marvel Entertainment, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, Lord Miller, Arad Productions, Pascal Pictures

Arvostelu: Kova kuin kivi (True Grit - 2010)

KOVA KUIN KIVI

TRUE GRIT

Ohjaus: Ethan Coen ja Joel Coen
Pääosissa: Hailee Steinfeld, Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin, Barry Pepper, Dakin Matthews ja Domhnall Gleeson
Genre: western
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

True Grit, eli suomalaisittain Kova kuin kivi perustuu Charles Portisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1968. Portisin kirjasta oli jo vuonna 1969 tehty John Waynen tähdittämä elokuva Kova kuin kivi (True Grit). Coenin veljekset olivat kiinnostuneet Portisin kirjasta ja pitivät kovasti Waynen leffasta. He alkoivatkin suunnittelemaan uutta elokuvaa kirjan pohjalta, haluten tehdä kirjalle uskollisemman filmatisoinnin kuin Wayne. Päähenkilöksi leffaan tarvittiin hyvinkin nuori tyttö, jonka pitäisi olla kova ja päättäväinen. Coenin veljekset pelkäsivät, ettei rooliin löytyisi sopivaa ehdokasta, kunnes 15 tuhannen hakijan joukosta he bongasivat 13-vuotiaan Hailee Steinfeldin, joka teki heihin suuren vaikutuksen. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja lopulta Kova kuin kivi sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin suuri hitti lippuluukuilla, minkä lisäksi kriitikot ylistivät sitä. Se sai jopa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus ja Hailee Steinfeldkin onnistui saamaan ehdokkuuden naissivuosasta, yhtenä nuorimpana ehdokkaana ikinä), muttei valitettavasti voittanut niistä ainuttakaan. Filmi onnistui kuitenkin nappaamaan mm. parhaan kuvauksen BAFTA-pystin kahdeksasta ehdokkuudestaan. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kovaa kuin kiveä, enkä edes Waynen aiempaa filmatisointia. Kun huomasin leffan täyttävän 10 vuotta, päätin vihdoin, että minun olisi aika katsoa ja arvostella se juhlan kunniaksi.

Villissä lännessä nuori ja päättäväinen Mattie-tyttö palkkaa sheriffi Rooster Cogburnin etsimään Mattien isän murhaajan, Tom Chaneyn.

Ei ole mikään ihme, että Hailee Steinfeld onnistui saamaan Oscar-ehdokkuuden roolisuorituksestaan. Elokuvaa tehdessään vasta 14-vuotias Steinfeld näyttää roolissaan niin hurjan määrän sisua, päämääräisyyttä, uhmakkuutta, vahvuutta ja energiaa - puhumattakaan siitä, kuinka hienosti hän omii länkkärimongerruksen puheessaan - että hänen vierellään karskit äijätkin näyttävät heiveröisiltä. Steinfeld näyttelee päähenkilö Mattieta, joka on joutunut todistamaan isänsä kuoleman ja jahtaakin nyt murhaajaa suurella vimmalla. Katsoja ihailee hahmoa alusta alkaen ja on heti valmis lähtemään kostoretkelle mukaan. Mattie on moniulotteinen tapaus ja ehdottomasti yksi parhaista naishahmoista, jonka olen yleensä miesvoittoisessa western-genressä nähnyt.

Mattien palkkaamana sheriffi Cogburnina taas nähdään Jeff Bridges, joka on myös erinomainen roolissaan. Bridgeskin sai Oscar-ehdokkuuden näyttelijätyöstään ja hänkin täysin ymmärrettävästi. Cogburn on veikeä juopottelija, joka kulkee omia polkujaan ja hämmästelee, kun alaikäinen tyttö saapuu palkkaamaan hänet ja käskyttämään häntä. Bridges hoitaa homman hienosti ja hahmon yliampuvillakin hetkillä hänellä on täysi hallinta työstään. Mattie ja Cogburn ovat erinomainen kaksikko ja on mukava nähdä, kuinka matkan varrella he alkavat oppia toisiltaan asioita.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Josh Brolin murhaaja Tom Chaneyna, Matt Damon tätä jahtaavana texas ranger LaBoeufina, sekä Barry Pepper lainsuojaton Ned Pepperinä. Damon on hupaisa normistaan poikkeavassa roolissa, mutta jää kuitenkin Steinfeldin ja Bridgesin jalkoihin. Brolin sopii todella hyvin pääpahikseksi, vaikka Pepper onkin lopulta häntä häijympi roiston roolissa.

Steinfeldin lahjakkuuden ja hänen hahmonsa mielenkiintoisen päämäärän ansiosta Kova kuin kivi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa. Coenin ohjaajaveljekset rakentavat tunnelmaa taidokkaasti, tuoden mukaan tiettyä lumoavuutta, mikä taas tekee elokuvasta erikoisen kauniin paikoitellen. Tähän myös vaikuttaa vahvasti Roger Deakinsin mestarillinen kuvaus, millä hän esittelee upeita villin lännen maisemia. Kyseessä on niitä elokuvia, jotka todella imaisevat katsojan mukaansa ruudun läpi seikkailemaan maailmassaan. Kostoretken aikana Mattie ja Cogburn kohtaavat tietty erilaisia mielenkiintoisia henkilöitä ja hetkiä, puhumattakaan vaaratilanteesta. Leffasta löytyy oivallisen jännittäviä kohtauksia, joissa tunnelma tiivistyy hitaasti ja ovelasti. Kun revolverit vedetään esille ja tulitaistelu alkaa, on se nopeaa ja sähäkkää. Elokuva rakentuu niitä kohti hitaasti ja tietää, missä kohdissa revitellä. Pääasiassa Kova kuin kivi on kuitenkin aika maltillinen Coenin veljesten elokuvaksi.

Coenien tyyliin sopivaa huumoria on kyllä mukana ja nauruja revitään esimerkiksi synkän hilpeästä hirttokohtauksesta. Hahmojen välinen dialogi on mahtavasti kirjoitettua ja se on osasyy siihen, miksi filmiin uppoutuu niin vahvasti. Sillä tuodaan esille paljon puhujista, vaikka he eivät kertoisikaan itsestään mitään. Mattien väitellessä raha-asioista käy selväksi, kuinka tarkka ja sanavalmis hän onkaan. On myös hupaisaa seurata, kun Cogburn ja LaBoeuf kisailevat tarkkuudestaan ampumisessa. Coenit onnistuvat tekemään pienistä asioista hyvinkin tehokkaita. He myös tekevät elokuvasta tavallista länkkäriä koskettavamman. Matkan päässä katsoja hoksaa, kuinka paljon onkaan alkanut välittämään Mattiesta ja Cogburnista, sekä heidän välilleen hitaasti muodostuvasta ystävyydestä.

Tekniseltä toteutukseltaan Kova kuin kivi on todella vaikuttava teos. Kun kuvaajana toimii Deakins, alan todellinen mestari, ei voi muuta odottaakaan kuin huikean näyttävää visuaalista ilmettä. Mukana on laajoja kuvia karuista maisemista, joista Deakins onnistuu kuitenkin maalailemaan kauniita. Kuvasommittelu ja kuvien valaisu on esimerkillistä ja kaikkea tätä tukee väkevä leikkaus. Vain yhdessä, puuhun kiipeämiseen liittyvässä kohtauksessa nähdään kumma hyppy editoinnissa. Lavasteet ovat erittäin tyylikkäästi toteutetut, etenkin elokuvan alkupään kaupungissa. Asutkin ovat onnistuneet kaikin puolin. Äänimaailma on iskevä luonnon äänien, aseiden laukausten ja hevosten askellusten kautta. Säveltäjä Carter Burwell lisää elokuvan kauneutta ja lumoavuutta herkillä musiikeillaan.

Yhteenveto: Kova kuin kivi on hieno western-elokuva. Coenin ohjaajaveljekset tekevät tavallista rauhallisempaa työtä, mutta sisällyttävät tietyt Coen-jutut silti mukana. Dialogi on erinomaista ja nokkelaa, mukana on synkkää ja absurdia huumoria, sekä teknistä vaikuttavuutta. Roger Deakinsin kuvaus on upeaa vaikuttavista laajoista maisemakuvista tiukkoihin lähikuviin hahmoista. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän matkaansa uppoutuu täysillä, etenkin kun heidän näyttelijänsä ovat näin mahtavia. Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin ja Barry Pepper ovat kaikki todella hyviä, mutta loppujen lopuksi nuori Hailee Steinfeld jättää heidät kaikki varjoonsa häikäisevän vakuuttavalla roolisuorituksellaan. Steinfeld oli kyllä täydellinen löytö rooliin. Oli kyse sitten keskusteluista, maisemien katselusta tai sähäköistä revolveritaisteluista, kaikki elokuvassa pitää tiukasti mukanaan. Lännenelokuvat on genre, mikä on tehnyt jo pitkään kuolemaa Hollywoodissa. Onneksi on Coenin veljesten kaltaisia lahjakkuuksia, jotka yhä arvostavat westernien hienoutta ja yrittävät pitää lajityyppiä elossa vaikka väkisin. Täytyypä jossain kohtaa katsoa myös John Waynen alkuperäinen Kova kuin kivi -filmatisointi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
True Grit, 2010, Paramount Pictures, Skydance Media, Scott Rudin Productions, Mike Zoss Productions

Arvostelu: Bumblebee (2018)

BUMBLEBEE

Ohjaus: Travis Knight
Pääosissa: Hailee Steinfeld, John Cena, Jorge Lendeborg Jr., Angela Bassett, Justin Theroux, Pamela Adlon, Jason Drucker, Stephen Schneider, John Ortiz, Len Cariou, Glynn Turman, Jon Bailey, Dylan O'Brien ja Peter Cullen
Genre: seikkailu, toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Hasbron leluihin ja niiden pohjalta tehtyihin televisiosarjoihin perustuva Michael Bayn elokuva Transformers (2007) oli keskinkertaisista arvioistaan huolimatta iso hitti, joten ei ollut ihme, että elokuva päätettiin muuttaa elokuvasarjaksi. Vaikka jatko-osatkin olivat isoja menestyksiä - Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011) ja Transformers: Tuhon aikakausi (Transformers: Age of Extinction - 2014) tuottivat molemmat yli miljardi dollaria - saivat ne yhä tylympiä arvosteluja. Lopulta sarjan viides osa, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) oli sekä kriitikoiden haukkuma leffa, eikä se menestynyt lainkaan toivotulla tavalla ja Bay päätti vihdoin lopettaa sarjan ohjaamisen. Hahmojen oikeudet omistava Paramount Pictures halusi kuitenkin jatkaa sarjaa jollain tavalla ja ilmoitti lopulta, että seuraava filmi olisi lisäosaleffa yhdestä sankarihahmoista, Bumblebeestä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja nyt Bumblebee on vihdoin saanut ensi-iltansa (Yhdysvaltoihin elokuva tosin saapui jo joulukuussa). Itse olen jollain tavalla fanittanut Transformersia pienestä pitäen - en tosin sillä lailla, että olisin kerännyt leluja ja opetellut koko maailman ulkoa, vaan katsoin innoissani eri sarjoja monen vuoden ajan. Leffojen huonosta maineesta huolimatta olen aina pitänyt Bayn ensimmäistä Transformersia ja Kuun pimeää puolta erittäin viihdyttävinä toimintaseikkailuina ja viihdyn ihan hyvin myös sarjan toisen osan, Transformers: Kaatuneiden koston (Transformers: Revenge of the Fallen - 2009) parissa. Tuhon aikakausi oli kuitenkin ylipitkä ja puuduttava jatkuvassa mätössään ja Viimeinen ritari oli aivan hirveän huono sekasotku, mikä sai minut menettämään maun sarjaa kohtaan, enkä enää odottanut tulevia leffoja. Kiinnostukseni alkoi vähitellen palata, kun Bumblebee alkoi saamaan yllättävänkin paljon kehuja; leffalla jopa oli hetken aikaa täydet 100% Rotten Tomatoes -sivulla! Kehujen lisääntyessä myös innostukseni kasvoi ja meninkin todella positiivisin mielin katsomaan Bumblebeen Finnkinon upeaan IMAX-saliin heti ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1987 suuntaa elämälleen etsivä tyttö Charlie Watson löytää Bumblebeen, keltaiseksi kuplavolkkariksi naamioituneen Autobot-robotin, joka on paennut kotiplaneettansa Cybertronin sotaa Maahan.

Pääroolissa Charliena nähdään laulajanakin tunnettu Hailee Steinfeld, joka sopii täydellisesti rooliinsa itseään etsivänä nuorukaisena. Charlien isä on menehtynyt jokin aika sitten ja vaikka hänen muu perheensä on siirtynyt eteenpäin elämässä, Charlie ei ole siihen kyennyt ja siksi hänen elämänsä tuntuu junnaavan paikoillaan. Charlie saa nopeasti katsojan sympatiat puolelleen ja hahmon kehitystä on äärimmäisen mielenkiintoista seurata läpi leffan. Hänestä on tehty erittäin samaistuttava tapaus, minkä vuoksi hänen kanssa lähtee mielellään seikkailuun. En ole vielä nähnyt Kovaa kuin kiveä (True Grit - 2010), mistä Steinfeld jopa sai parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden, mutta muiden roolisuoritusten perusteella olen pitänyt häntä kelpo näyttelijänalkuna. Tässä Steinfeld todella pääsee näyttämään taitonsa ja hän on yllättävänkin aito ja herkkä roolissaan.
     Elokuvan nimikkohahmo Bumblebee on varmasti monien suosikkihahmo Transformersista, eikä mikään ihme. Kaikkien machoilevien ja siistien taistelijarobottien keskellä pienikokoinen, ujo ja leikkisämpi Bumblebee on huomattavasti samaistuttavampi hahmo. Itse "rakastuin" hahmoon nähdessäni Bayn ensimmäisen Transformers-leffan ja tätä leffaa katsoessani innostuin Bumblebeestä entistäkin enemmän. Kyseessä on mitä suloisin, ihanin ja mahtavin tyyppi, jonka kiinnostusta Maan asioita kohtaan on hauska seurata. Bumblebeestä on luotu erittäin persoonallinen, eikä hänestä voi olla pitämättä. Suloisuudestaan huolimatta hahmosta löytyy myös rajumpi puoli ja tosipaikan tullen hän on valmis ottamaan lasertykit käyttöön ja taistelemaan pahoja Decepticon-robotteja vastaan.
     Pahoista Decepticoneista puheenollen, tämän elokuvan pahikset ovat Angela Bassettin ääninäyttelemä Shatter ja tämän kätyri, Justin Therouxin esittämä Dropkick. Harmillisesti tarinan roistot ovat sen heikoin lenkki, sillä Shatter ja Dropkick ovat aika geneerisiä tapauksia. Hahmoihin on saatu pientä erilaisuutta sillä, että Shatter on juonittelevampi, kun taas Dropkick tykkää käyttää raakaa voimaa, mutta muuten he ovat aika tylsät vastukset.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Charlien äiti (Pamela Adlon) ja tämän uusi mies, hömelö Ron (Stephen Schneider), sekä Charlien karatea harrastava pikkuveli Otis (Jason Drucker), transformereita vihaava agentti Burns (John Cena), transformereista kiehtoutunut tohtori Powell (John Ortiz), Burnsin pomo, kenraali Whalen (Glynn Turman), Charlieen ihastunut naapurinpoika Memo (Jorge Lendeborg Jr.), ja Charlien romuvarastolla työskentelevä setä Hank (Len Cariou). Charlien äiti ja Ron tarjoavat ihan hauskoja hetkiä mukaan, samalla kun yrittävät saada Charlien elämää pienesti takaisin raiteilleen. John Cena taas on alkanut parantamaan näyttelijänlahjojaan vuosien varrella ja vaikkei hän ole vieläkään erityisen ihmeellinen, sopii hän tylyn sotilaan rooliin kuin valettu.

Michael Bayn Transformers-leffoja on kritisoitu toiminnan ja räjähdysten pistämisestä etusijalle, kun itse tarina ja hahmojen kehittäminen jätetään lähes unohduksiin. Lisäksi leffat ovat saaneet paljon kritiikkiä stereotyyppisistä ulkomaalaisista hahmokuvauksista, typerästä huumorista, armeijan ihannoimisesta, nuorten naisten esittämisestä seksiobjekteina, liian pitkistä kestoistaan, yhä vain massiivisemmista taisteluistaan, sekä periaatteessa saman juonen kierrättämisestä joka leffassa. Nyt Bay on kuitenkin saatu pois ohjaajan paikalta ja tilalle on tullut Travis Knight, joka näyttää, kuinka homma hoidetaan. Bumblebee on huomattavasti aiempia Transformers-elokuvia pienimuotoisempi tarina, mikä sopii täydellisesti sen nimikkohahmoon. Leffa on puoli tuntia lyhyintä Transformersia lyhyempi kestoltaan. Räjähdyksiä ja toimintaa on kyllä mukana, mutta ne on säästetty lähinnä alkuun, missä näytetään Cybertronin sotaa ja lopputaisteluun, mikä on osattu pitää pienessä mittakaavassa, eikä tällä kertaa pistetä kokonaisia kaupunkeja maan tasalle. Mutta mikä tärkeintä, Bumblebee on hahmovetoinen tarina. Kaikkien ennakkokehujen jälkeen odotin näkeväni todella viihdyttävän leffan, mutta olin erittäin yllättynyt, sillä Bumblebee ei ole vain viihdyttävä, vaan se on oikeasti todella hyvä elokuva. Itse asiassa, kehtaisinko jopa sanoa, että se on aivan mahtava! Kyseessä on ehdottomasti koko Transformers-sarjan paras elokuva ja fantastinen aloitus tälle leffavuodelle!

Ison toimintarymistelyn sijaan kyseessä on kasarihenkinen seikkailu, missä on mukana kunnon sydäntä, oikeasti hauskaa huumoria, sekä niin hyvä mieli, että katsoja hymyilee leffan jälkeen vielä pitkään. Vaikka itse robottimäiskeitä on aika vähän, kulkee leffa vauhdikkaasti eteenpäin, osaten kuitenkin pysähtyä oikeissa kohdissa syventämään hahmoja. Itse tarina ei sinänsä ole mitään uutta, vaan Bumblebee on lähes suora kopio E.T. the Extra-Terrestrialista (1982), mutta viiden itseään toistavan Transformers-filmin jälkeen Bumblebee tuntuu silti todella raikkaalta kokemukselta. Ehdottomasti parasta koko elokuvassa on Charlien ja Bumblebeen välille muodostuva ystävyys, mikä on käsinkosketeltavan aitoa. Hahmot ovat niin erinomaisesti kirjoitetut, Steinfeld tekee niin loistokasta työtä näyttelijänä ja efektitiimi on pistänyt parastaan luodessaan Bumblebeen, että tytön ja robotin ystävyys menee täysillä läpi. Ystävyys luo vahvan tunnepanoksen mukaan ja muutamassa kohtaa elokuva onnistui olemaan jopa todella liikuttava. Jos en jotain odottanut, kun menin katsomaan Bumblebeetä, niin sitä, että se onnistuisi koskettamaan syvästi.

Elokuvan on ohjannut tätä ennen vain mainion nukkeanimaation Kubo ja samuraiseikkailu (Kubo and the Two Strings - 2016) ohjannut Travis Knight, joka osoittaa jälleen taidokkuutensa. Knightilla on ollut kovat paineet jatkaa haukuttua Transformers-sarjaa ja hän onkin päättänyt näyttää, että sarjalla on vielä paljonkin potentiaalia... kunhan Michael Bay pysyy vain tuottajana. Knight luo kunnon tunteita mukaan ja yhdessä käsikirjoittaja Christina Hodsonin kanssa panostaa hahmoihin täysillä, jotta elokuva todella imaisee katsojan tapahtumiinsa. Vaikka Hodsonin teksti lainailee voimakkaasti E.T. -leffaa, on hän tuonut mukaan oman puolensa esimerkiksi hupaisan dialogin myötä. Teknisesti Bumblebee on tietty todella vaikuttava teos. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu. Taistelukohtauksissa käytetään paljon laajoja kuvia, jolloin saa selvää, mitä roboteille tapahtuu, mutta mukaan mahtuu myös harmillisen tiukkoja lähikuvia, joista on vaikea saada tolkkua. Lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja efektitiimi on tehnyt huikeaa työtä luodessaan todentuntuiset transformerit ja näyttävät toimintakohtaukset. Fanit tulevat takuuvarmasti riemastumaan, että robotit näyttävät samanlaisilta kuin ikonisessa G1-sarjassa. Vain yhdessä kohtaa on täysin selvää, että Steinfeld juoksee taustakankaan edessä ja robotit on lisätty taustalle jälkikäteen, mutta muuten efektit ovat huippuluokkaa, kuten ovat myös päräyttävät ääniefektit. Säveltäjä Dario Marianelli on saanut hauskaa henkeä musiikkeihinsa.

Yhteenveto: Bumblebee on mitä erinomaisinta viihdettä ja selvästi Transformers-sarjan paras elokuva. Leffasta löytyy sarjalle tuttua toimintaa ja räjähdyksiä, mutta huomattavasti pienemmissä määrin ja kyseessä on enemmänkin hahmovetoinen seikkailu, mikä on aivan mahtava ratkaisu. Tarina itsessään ei ole mitään uutta, mutta se on saatu tuntumaan raikkaalta ja siihen on saatu niin vahva tunnelataus Charlien ja Bumblebeen ihanan ystävyyden kautta, ettei E.T.:ltä lainailu erityisemmin häiritse. Elokuva onnistuu jopa aidosti koskettamaan ja suloisen Bumblebeen tavoin itse elokuvastakin löytyy paljon sydäntä. Tarina vie täysillä mukanaan ja leffa tarjoaa useita hauskoja hetkiä, kuten myös innostusta ja jännitettä. Ainuttakaan tylsää pätkää ei ole luvassa, vaan Bumblebee toimii alusta loppuun mahtavasti. Efektitiimi on tehnyt uskomattoman taidokasta työtä robottien kanssa, minkä lisäksi myös näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Hailee Steinfeld on jopa loistava pääroolissa. Vain tarinan pahikset jättävät hieman kylmäksi, mutta muuten Bumblebee on hieno seikkailuleffa, mikä kaikkien Transformers- ja toimintaseikkailu-fanien täytyy nähdä. Jos olit pettynyt Bayn leffoihin, tämä on luultavasti se Transformers-filmi, mitä olet kaivannut. Ja kun kyseessä on esiosa, ei edes tarvitse nähdä Bayn leffoja ennen Bumblebeen katsomista. Toisin kuin Transformers: Viimeisen ritarin jälkeen, nyt minä todella toivon lisää Transformers-elokuvia!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bumblebee, 2018, Paramount Pictures, Hasbro, Allspark Pictures, Bay Films, Di Bonaventura Pictures, Tencent Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Production

Arvostelu: Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018)

SPIDER-MAN: KOHTI HÄMÄHÄKKIVERSUMIA

SPIDER-MAN: INTO THE SPIDER-VERSE

Ohjaus: Bob Persichetti, Peter Ramsey ja Rodney Rothman
Pääosissa: Shameik Moore, Jake Johnson, Hailee Steinfeld, Brian Tyree Henry, Liev Schreiber, Mahershala Ali, Nicolas Cage, Kathryn Hahn, John Mulaney, Lily Tomlin, Kimiko Glenn, Zoë Kravitz, Luna Lauren Velez, Chris Pine, Oscar Isaac ja Stan Lee
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Hämähäkkimies on yksi kaikkien aikojen suosituimmista sankarihahmoista ja hänestä onkin tehty useita filmatisointeja. Nicholas Hammond esitti sankaria kolmessa pienen luokan rainassa Spider-Man (1977), Spider-Man Strikes Back (1978) ja Spider-Man: The Dragon's Challenge (1981). Tobey Maguire taas tähditti Sam Raimin Spider-Man - Hämähäkkimies -trilogiaa (2002-2007) ja Andrew Garfield nähtiin nimikkoroolissa The Amazing Spider-Manissa (2012) ja sen jatko-osassa (2014). 2016 hahmo liitettiin mukaan Marvelin elokuvauniversumiin ja Hämähäkkimies on esiintynyt Tom Hollandin esittämänä leffoissa Captain America: Civil War (2016), Spider-Man: Homecoming (2017) ja Avengers: Infinity War (2018). Ottaen huomioon, että hahmosta on aloitettu tämän vuosituhannen aikana jo kolme elokuvasarjaa, en voi olla ainoa, joka ajatteli "joko taas", kun Sony-yhtiö ilmoitti tekevänsä animaatioleffan hahmosta. Ilahduin, kun kuulin, että kyseessä ei olisikaan alkuperäisestä Hämähäkkimiehestä, eli Peter Parkerista kertova filmi, vaan leffa esittelisi valkokankaille toisen Hämishahmon, Miles Moralesin. Mielenkiintoni kuitenkin katosi taas, kun näin ensimmäisen trailerin elokuvasta, enkä pitänyt siitä lainkaan. Olenkin vuoden aikana unohtanut leffan ilmestymisen useaan otteeseen, kunnes se herätti mielenkiintoni jälleen lokakuussa, kun siitä nähtiin pätkä Venomin (2018) lopputekstien jälkeen. Todellisen huomioni elokuva sai vasta, kun sen arvosteluja alkoi ilmestyä ja ne kaikki ylistivät sitä maasta taivaisiin. Filmi oli jopa yli viikon sadassa prosentissa Rotten Tomatoes -sivulla! Aloin innostua leffasta ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan sen Finnkinon uuteen IMAX-saliin yhdessä tuttuni kanssa, joka tekee elokuva-arvosteluja YouTubeen kanavalle IlyaTheKid. Hän on myös tehnyt hyvin kiinnostavan lyhytleffan "The Calling" - suosittelen käymään tsekkaamassa!

Nuori Miles Morales päätyy seikkailuun, kun häntä puree radioaktiivinen hämähäkki ja hän saa Hämähäkkimiehen voimat. Samaan aikaan rikollispomo Kingpin aktivoi laitteen, jolla hän avaa aukon ulottuvuuksien välille, jolloin Milesin maailmaan alkaa ilmestyä hämähäkkisankareita muista ulottuvuuksista.

Tällä kertaa Hämähäkkimiehenä nähdäänkin Miles Morales, jonka äänenä kuullaan rap-artisti Shameik Moore. Miles teki ensiesiintymisensä sarjakuvissa vuonna 2011 ja siitä lähtien fanit ovat halunneet nähdä hänet myös valkokankailla. Hahmosta on onnistuttu tekemään todella kiehtova ja vaikka hänestä löytyy samankaltaisuuksia alkuperäisen Hämähäkkimiehen, Peter Parkerin kanssa, on hahmo tarpeeksi erilainen, jotta hänen matkansa sankariksi tuntuu tuoreelta. Miles on nuori ja älykäs poika, joka kärsii perheensä aiheuttamista paineista pärjätä koulussa, kun hän itse haluaisi päästää luovuutensa valloilleen. Uusiin voimiinsa Miles ei tutustu yhtä innokkaasti kuin Parker, vaan leffan aikana hän yrittää löytää itsestään, haluaako hän olla sankari vai palata tavalliseen elämäänsä. Hahmosta alkaa välittämään yllättävänkin paljon leffan aikana, jolloin hänen tarinansa todella liikuttaa.
     Miles ei kuitenkaan ole elokuvan ainoa Hämähäkkimies, ehei. Hänen lisäksi mukana on parikin eri Peter Parkeria, joista toinen (Chris Pine) on nuori aikuinen ja se perinteisin sankarillinen Hämis, mikä on totuttu näkemään leffoissa ja toinen (Jake Johnson) on lähes nelikymppinen, hieman lihavampi ja laiskempi Hämähäkkimies, jota ei sankarin hommat enää samalla lailla kiinnosta. Etenkin jälkimmäinen on erittäin mielenkiintoinen ja moniulotteinen tapaus, ja hänelle on onnistuttu luomaan oma juonikuvionsa, missä on myös tunnetta pelissä. Heidän lisäkseen mukana on myös Spider-Gwen (Hailee Steinfeld), joka omassa ulottuvuudessaan sai voimat Peterin sijaan, Spider-Noir (Nicolas Cage), joka ratkoi 1930-luvulle sijoittuvassa mustavalkoisessa ulottuvuudessaan rikoksia, anime-hahmoa muistuttava Peni Parker (Kimiko Glenn), joka seikkaili Japanissa 3100-luvulla hämähäkkirobottinsa kanssa, sekä hämähäkkipossu Spider-Ham (John Mulaney), joka hassutteli omassa piirrosanimaatio-ulottuvuudessaan ja pystyy vetämään taskustaan nuijia sun muita pöhköjä aseita. Spider-Gwenistäkin on saatu kiinnostava tapaus, mutta harmillisesti Spider-Noir, Peni Parker ja Spider-Ham jäävät aika yksiulotteisiksi hahmoiksi. Jokaisesta heistä löytyy oma hauska puolensa, mutta he eivät ole hahmoina erityisen kiinnostavia.

Hämähäkkimiehet ja -naiset saavat vastaansa rikollispomo Wilson Fiskin eli Kingpinin (Liev Schreiber), sekä tämän lukuisat kätyrit, kuten tohtori Mustekalan (Kathryn Hahn), Vihreän Menninkäisen (Jorma Taccone) ja Skorpionin (Joaquín Cosío). Kingpinin ruutuaika jää harmillisen vähäiseksi, mutta tekijät ovat siinä lyhyessä ajassakin onnistuneet kirjoittamaan hänelle taustatarinan, mikä motivoi hänen tekojaan. Katsojana voi jopa ymmärtää, miksi hahmo tekee niin kuin tekee. Hänen kätyreistään uusi tohtori Mustekala, eli Olivia Octavius pääsee isosti esille, mutta muuten monet roistot lähinnä aiheuttavat hetkeksi päänvaivaa sankareille. Tämä ei kuitenkaan ole huono ratkaisu, sillä leffassa on niin paljon hahmoja, että sen olisi turha yrittääkään nostaa kaikkia isoon rooliin. The Amazing Spider-Man 2 on hyvä esimerkki siitä miten käy, kun elokuva yrittää ahtaa liikaa tärkeitä tekijöitä mukaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Milesin vanhemmat, poliisi-isä Jefferson (Brian Tyree Henry) ja äiti Rio (Luna Lauren Velez), Milesin setä Aaron (Mahershala Ali), sekä Peter Parkerin vaimo Mary Jane (Zoë Kravitz) ja May-täti (Lily Tomlin), joka on todella erilainen siitä, millaisena hahmo on totuttu näkemään. Milesin äiti jää todella pieneen osaan, mutta isähahmo on kirjoitettu erinomaisesti. Milesin isä haluaa Milesin pärjäävän koulussa, eikä tämä pidä siitä, että Miles livahtaa jatkuvasti ulos tekemään graffiteja Aaron-setänsä kanssa. Milesin ja hänen isänsä välinen vaikea suhde on todella hyvin luotu ja se onnistuu parissa kohtaa koskettamaan oikein kunnolla.
     Ja kun kyseessä on Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva, leffassa nähdään tietty Hämähäkkimiehen luoneen, hieman yli kuukausi sitten menehtyneen Stan Leen lyhyt cameorooli. Yleisön reaktiosta huomasi, kuinka Stan Leen näyttäytyminen iski lujasti sydämeen ja itsekin herkistyin. Kun lopputeksteissä lukee omistusteksti Leelle ja kesällä kuolleen, Hämähäkkimiehen toisen luojan Steve Ditkon muistolle, koko yleisö alkoi taputtamaan kunnianosoituksena. Levätkää rauhassa sarjislegendat!

Vaikka olin kuullut vain ylistäviä kommentteja Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffasta, olen silti täysin hämmästynyt, kuinka upea elokuva onkaan kyseessä. Tämä on vuoden paras supersankarielokuva (kyllä, jopa parempi kuin Avengers: Infinity War), ylipäätään yksi vuoden parhaista elokuvista, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista supersankarielokuvista! Kyseessä ei ole vain mullistava teos supersankarigenressä, vaan se on myös todella merkittävä tapaus animaationa. Yleensä kerron animaatioiden teknisistä puolista vasta arvostelun loppupäässä, mutta tämän filmin animointi on niin vaikuttavaa, että siitä on pakko puhua jo nyt. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on visuaalisesti aivan mieletön. Näin ällistyttävän kekseliästä animointia en ole nähnyt aikoihin. Elokuva todella näyttää siltä kuin joku olisi loihtinut sarjakuvan sivut heräämään henkiin. Animaattorit ovat yhdistäneet tavallista piirrosanimaatiota tietokonetyöhön, jolloin leffa on erinomainen yhdistelmä erilaisia tyylejä. Hahmojen liikkeet ovat paikoitellen takeltelevia kuin piirretyissä ja välillä taas täysin sulavia kuten tietokoneanimaatioissa. Varjostukset ovat kuin suoraan sarjakuvapiirroksista revittyjä ja mukana on jopa ajatuskuplia, keltaisia tarinankerrontapalkkeja, sekä nopeita tekstejä, mitkä ilmestyvät lyöntien tai ihan vain tietokoneen näppäimistön naputtelun takia. Kuvan päällä on vieläpä filtteri, mikä saa elokuvan näyttämään vanhalta painetulta sarjikselta. Leffa hyödyntää värejä hurjalla tavalla, mikä tekee katselukokemuksesta jopa hypnoottisen. Useassa kohtaa elokuvan vahva ja korostettu visuaalinen tykitys muuttuu jopa henkeäsalpaavaksi.

Elokuva on muutenkin visuaalisesti todella kiehtova teos, sillä mukana on niin paljon viittauksia sarjakuviin, peleihin ja leffoihin, että aloin toivomaan kaukosäädintä, jolla olisin voinut vähän väliä pausettaa filmin tutkiakseni kuvia tarkemmin. Mukana on paljon viittauksia sarjakuviin, joista tosifanit ovat varmasti riemuissaan, sekä hauskaa kettuilua vanhoille Spider-Man -leffoille. Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:a (Spider-Man 3 - 2007) pilkataan oikein kunnolla, vaikka samalla osoitetaan, ettei se ole täysin kuraa. Hämähäkkimies-oheistuotteidenkin kustannuksella naureskellaan ja muutenkin leffa on todella itseironinen. Tämä on itse asiassa aika hulvaton teos. Elokuvan aikana saa nauraa ääneen monen monta kertaa ja se sisältää todella nokkelia vitsejä. Huumoria riittää eri makuihin ja sekä lapset että aikuiset voivat kokea suurta iloa leffaa katsoessaan. Muutenkin elokuva tuottaa suurta iloa, sillä se on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä. Puolessa välissä filmiä tarina voisi kaivata pientä tiivistämistä, mutta muuten aika ei todellakaan käy pitkäksi leffaa katsoessa.

Vauhtia elokuvassa todella riittää. Nopeatempoiset seittisinkoilut tarjoavat useita vau-efektejä ja toimintakohtaukset ovat kekseliäitä, hyödyntäessään eri hämähäkkihahmojen monipuolisia kykyjä ja tarjoten jatkuvasti jotain uutta. Elokuva tuntuu muutenkin tarjoavan jatkuvasti jotain uutta, oli kyse sitten supersankarikliseiden väistelemisestä tai visuaalisesti muuttuvasta teoksesta. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että elokuva sisältää hyvän tarinan ja hyvät hahmot, joiden ansiosta se onnistuu koskettamaan oikein kunnolla. Miles Morales on niin mahtavasti kirjoitettu hahmo, että hänestä alkaa tosissaan välittämään. Hahmo rakennetaan niin taidokkaasti, että kun hän vihdoin pistää päälle kunnon asunsa ja hyppää pilvenpiirtäjän katolta taistoon, kylmät väreet valtasivat kehoni. En ole aikoihin kokenut tällaista riemua katsoessani elokuvaa, enkä malta odottaa, että näen Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia uudestaan. Enkä todellakaan malta odottaa jatko-osaa, minkä Sony on jo luvannut.

Elokuvan ohjauksesta vastaa kolmikko Bob Persichetti, Peter Ramsey ja Rodney Rothman. Ennen leffan näkemistä pelkäsin, että näin monta ohjaajaa koituisi leffan tuhoksi, mutta onneksi trio pitää paketin mestarillisesti hallussaan alusta loppuun. Rothmanin ja Phil Lordin työstämä käsikirjoitus on aivan mahtava ja he onnistuvat jatkuvasti yllättämään keksinnöillään. Leffan visuaalista puolta en vain voi kehua tarpeeksi. Animaattorit ovat tehneet käsittämättömän täydellistä työtä ja on huutava vääryys, jos Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia ei voita parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkintoa. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja säveltäjä Daniel Pemberton on saanut aikaiseksi loistokkaita musiikkeja, jotka nostattavat hienoa tunnelmaa entisestään.

Yhteenveto: Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on sekä yksi vuoden parhaista elokuvista, että yksi kaikkien aikojen parhaista supersankarielokuvista! Kyseessä on myös ehdoton merkkiteos animaationa, sillä visuaalisesti elokuva on sellaista silmäkarkkia, ettei tällaista ole ennen nähty. Leffan muuttuva, väreillä pommitteleva ja sarjakuvien ulkoasua hyödyntävä animointi on hypnoottista katseltavaa. Mukana on useita todella vaikuttavia hetkiä, jotka tarjoavat kylmiä väreitä, sekä koskettavia kohtauksia, mitkä oikeasti iskevät suoraan sydämeen. Nauraakin saa, sillä leffa on suurimmaksi osaksi jopa hulvaton nerokkaiden vitsiensä ja oivallustensa kanssa. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että elokuvan tarina on äärimmäisen kiehtova ja sen päähenkilö Miles Morales on erinomaisesti kirjoitettu. Muitakin kiinnostavia hahmoja löytyy ja plösähtänyt Hämähäkkimies ja energinen Spider-Gwen ovat mahtavat lisäykset. Kingpinin roistomotivaatio käy selväksi, mutta häntä voisi nähdä enemmänkin. Leffan ainoa ongelma on, että Spider-Ham, Peni Parker ja Spider-Noir jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta silloinkin on ymmärrettävää, ettei elokuva voi samalla tavalla panostaa kaikkiin hahmoihinsa. Jo näin elokuva tasapainottelee useiden hahmojen kanssa paremmin kuin The Amazing Spider-Man -elokuvat. Kaiken kaikkiaan Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on pakko-katsottavaa niin sarjakuvafaneille kuin hämmästyttävää animaatiota arvostaville. Leffasta löytyy myös syvällisyyttä, mikä voi toimia myös niille, jotka eivät muuten supersankareista innostu. Itse innostuin tästä elokuvasta erittäin paljon, enkä malta odottaa jatkoa!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä Hämis-fanien todella täytyy nähdä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spider-Man: Into the Spider-Verse, 2018, Sony Pictures Animation, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures Corporation, Lord Miller, Marvel Animation, Marvel Entertainment, Pascal Pictures

Arvostelu: Pitch Perfect 3 (2017)

PITCH PERFECT 3

Ohjaus: Trish Sie
Pääosissa: Anna Kendrick, Rebel Wilson, Brittany Snow, Hailee Steinfeld, Anna Camp, Hana Mae Lee, Ester Dean, Chrissie Fit, Alexis Knapp, Kelley Jakle, Shelley Regner, Elizabeth Banks, John Michael Higgins, John Lithgow, Ruby Rose, Guy Burnet, Matt Lanter ja DJ Khaled
Genre: musiikki, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: S

Mickey Rapkinin kirjaan perustuva musiikkielokuva Pitch Perfect (2012) oli menestys, joten se sai tietysti jatkoa. Pitch Perfect 2 (2015) oli vielä isompi hitti, joten ei ollut ihme, että jo sen ilmestyessä tekijöiltä kyseltiin, onko kolmas osa tekeillä. Niinpä vain pari kuukautta toisen osan ilmestymisen jälkeen varmistui, että jatkoa olisi luvassa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja Pitch Perfect 3 sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa juuri ennen joulua. Suomeen filmi saapuu vasta tammikuussa 2018, mikä on mielestäni kummallista, ottaen huomioon edellisten osien olleen suosittuja myös täällä. Lehdistönäytös järjestettiin kuitenkin juuri ennen joulua, mistä pidin todella paljon. Vaikka sarjan edelliset osat eivät olleet kovin ihmeellisiä, olivat ne molemmat täynnä energiaa ja niin viihdyttäviä, että uskoin uuden filmin olevan juuri sopiva sille ajankohdalle. Etukäteen minua jännitti hieman, sillä elokuva oli saanut paljon heikommat arviot kuin edeltäjänsä, mutta huojennuin leffaa katsoessani, sillä mielestäni kyseessä on parempi filmi kuin Pitch Perfect 2.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Pitch Perfect ja Pitch Perfect 2!

A cappella -ryhmä Bellat yhdistää voimansa viimeistä kertaa, kun heille tarjoutuu tilaisuus päästä esiintymään ennen DJ Khaledia. Sitä varten heidän täytyy kuitenkin päihittää muut lämppäriehdokkaat.

Anna Kendrick nähdään kolmatta kertaa pääroolissa Beca Mitchellinä, jonka musiikkiura ei tunnu lähtevän liikkeelle. Vaikka joitain työjuttuja voisi olla tiedossa, hän kokee yhä kuuluvansa Belloihin, eikä haluaisi päästää ryhmästä irti. Becan pohdiskelut ovat jälleen kiinnostavaa seurattavaa, mutta muuten hahmo jää hieman etäiseksi. Aivan kuin tekijät tai edes Kendrick itse eivät täysin tietäisi, mitä tehdä Becalla. Se näkyy myös välillä Kendrickin roolisuorituksesta, sillä hän näyttää paikoitellen kyllästyneeltä koko Pitch Perfectiin.
     Vanhat tutut Bella-ryhmäläiset tekevät tietysti paluun. Läski-Amy varastaa show'n jatkuvasti Rebel Wilsonin heittäytymisen ja vitsien ansiosta. Chloe (Brittany Snow) ei tiedä, mitä tekisi elämällään ilman Belloja. Ryhmään palannut Aubrey (Anna Camp) harmittelee armeijaisänsä perään, joka ei vaikuta olevan kiinnostunut Aubreyn elämästä. Lilly (Hana Mae Lee) on yhä todella outo. Cynthia Rose (Ester Dean) jää harmillisen paljon taustalle. Florencia (Chrissie Fit) tuo mukaan stereotyyppistä eteläamerikkalaiskulttuuria. Emily (Hailee Steinfeld) jää nuorimpana välillä ulkopuolelle muiden jutuista. Persoonattomien Jessican (Kelley Jakle) ja Ashleyn (Shelley Regner) persoonaksi on viimeistään nyt muodostunut se, ettei heillä ole persoonaa. Hahmojen turhuudesta heitetäänkin vitsiä muutamaan otteeseen. Myös seksihullu Stacie (Alexis Knapp) on mukana, mutta hänen osuutensa jää todella pieneksi hyvän syyn vuoksi. Bellojen näyttelijät ovat jälleen kerran toimivia rooleissaan, mutteivät kuitenkaan häikäise näyttelijänlahjoillaan. Hyviä laulajia heidän joukostaan kuitenkin löytyy.
     Koska Bellat tarvitsevat tietty jotkut, joita vastaan kilpailla, on tähän elokuvaan luotu yhtye nimeltä Evermoist, jonka jäsenet ovat tietysti todella ylimielisiä, sekä muka-lahjakkaampia ja suositumpia. Vaikka Evermoist on nelihenkinen naisyhtye, vain sen laulaja, Ruby Rosen esittämä Calamity pääsee oikeasti esille. Hän tekee hahmosta helposti vihattavan, eikä hänestä muita puolia löydykään. Harmillisesti Evermoist lakkaa tuntumasta uhalta jossain kohtaa. Homma menee jopa niin pitkälle, että koko bändin olemassaolon unohtaa leffan loppupäässä. Kilpailua "hankaloittavat" myös ryhmät Saddle Up, Young Sparrow ja DJ Dragon Nuts, mutta niistä nyt ei löydy mitään uhkaa. Mukaan on vain lisätty bändejä ja lauluporukoita, jotta kilpailu tuntuisi isommalta.
     Elokuvassa nähdään myös Elizabeth Banks ja John Michael Higgins edellisistä osista tuttuna juontajakaksikko Gailina ja Johnina, jotka tekevät dokumenttia Belloista; Matt Lanter sotilaana nimeltä Chicago; Guy Burner levy-yhtiön pomo Theona; DJ Khaled omana itsenään; sekä John Lithgow todella yllättävässä ja leffasarjalle hyvin erilaisessa roolissa. Vaikka Gaililta ja Johnilta löytyy yhä ihan hauskaa - ja jälleen yllättävän epäkorrektia - huumoria, tuntuu heidän dokumenttiprojektinsa liian väkinäiseltä yritykseltä pitää hahmot mukana. Todella yllättäen kahdessa edellisessä osassa esiintyneitä Jesseä (Skylar Astin), Benji-nörttiä (Ben Platt) ja ärsyttävää Bumperia (Adam DeVine) ei nähdä lainkaan.

Ennen Pitch Perfect 3:n näkemistä mietin, mitä sarja voisi enää tarjota, sillä toinen osa oli jo useassa kohtaa pelkkää ensimmäisen elokuvan kopioimista. Vaikka tästäkin filmistä löytyy hetkiä, jotka on jo nähty aiemmin kahteen otteeseen, on leffaan saatu paljon enemmän raikkautta kuin Pitch Perfect 2:een. Tämä johtuu lähinnä John Lithgowin Fergus-hahmosta, joka yllätti minut täysin. Vaikka taustalla pyörii yhä se sama vanha tuttu kilpailu, Lithgow tarjoaa paljon uusia juttuja sarjaan, joita en todellakaan odottanut näkeväni. Itse kisasta ei ole edes jaksettu tehdä yhtä kiinnostavaa kuin hänestä, sillä tekijät ovat selvästi huomanneet, ettei heillä ole enää paljoa annettavaa sarjalle. Tämänkin Pitch Perfectin kestoa on yritetty pidentää riffitaistelukohtauksella, jossa ryhmät yrittävät näyttää toisilleen, kuka on paras. Jo ensimmäisessä osassa tämä osio oli mielestäni elokuvan heikointa antia. Toisessa osassa pidin osiota vain todella tylsänä. En kuitenkaan erityisemmin yllättynyt, että myös tähän filmiin on lisätty sellainen. Vaikka tässä se on erilainen kuin yleensä ja siinä heitetään pienesti vitsiä koko jutun hölmöydestä, olisi kohtauksen voinut silti skipata ja lisätä The Cranberries -yhtyeen hienon "Zombie"-kappaleen johonkin toiseen hetkeen.

Energian puute ei valitettavasti ole vain Anna Kendrickin juttu, vaan muutenkin koko elokuva tuntuu kärsivän siitä hieman. Tämän huomaa etenkin lauluosuuksissa, joissa tuntuu olevan liian paljon yritystä, eikä tarpeeksi luonnollisuutta. Erittäin viihdyttäviä kohtauksia on kuitenkin luvassa, jotka saavat nostettua kokonaisuuden ihan hauskaksi. Ja niitä hauskoja juttuja on kyllä tiedossa. Monille vitseille saa nauraa jopa ihan ääneen. Sovinisti-Johnin lisäksi mukana on muutakin epäkorrektia läppää, sekä täysin puskista tulevia juttuja, joille ei voinut olla hekottelematta. Kyseessä saattaa itse asiassa olla sarjan hauskin osa! Typeriäkin juttuja on tosin tiedossa. Pariin otteeseen mietin, että onpa tämä aivan surkea hetki, mutta silti aivan mahtava. Itse elokuvakin jätti hieman ristiriitaiset fiilikset, sillä sen parissa viihtyy oikein mainiosti, muttei se tarkemmin pohdittuna ole kovin laadukas. Hahmot ovat yhä yksiulotteisia ja on yhä hölmöä, etteivät Bellat koskaan harjoittele esityksiään. Kai he sitten ovat niin lahjakkaita, että yhteishoilotukset syntyvät noin vain. Asia, mistä pidin todella paljon, on se, että elokuva todella tuntuu usein Pitch Perfect -sarjan lopetukselta. Onkin hienoa, että he päättävät tässä kohtaa pistää lopun, eivätkä tee näitä väkisin lisää, vaikka ideat loppuisivat kesken jo ennen seuraavan osan kuvauksia. Voi toki olla, että tulevaisuudessa sarja jatkuu uusien näyttelijöiden ja hahmojen voimin, mutta ainakin näille Belloille Pitch Perfect 3 on toimiva päätös.

Leffasarjan ohjaus on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa hommaa hoitaa Trish Sie, joka on ohjannut aiemmin vain yhden elokuvan, Step Up: All Inin (2014). Sie on toiminut myös paljon koreografina, joten voisi luulla laulu- ja tanssikohtausten näyttävän paremmilta. Kovin ihmeellistä työtä Sie ei ole tehnyt. Käsikirjoituksesta vastaavat edelliset osat kirjoittanut Kay Cannon ja tulokas Mike White, jotka ovat saaneet aikaiseksi kivan käänteen ja hauskoja juttuja, vaikkakin tuntuu siltä, että jotkut vitsit (varsinkin Rebel Wilsonin) tulivat kuvauksissa luonnostaan. Pitch Perfect 3 on taidokkaasti kuvattu, mutta välillä leikkaus on liian nopeatempoista. Elokuvasta on kuitenkin riffitaistoa lukuunottamatta leikattu aika lailla kaikki tarpeeton pois, ja puolentoista tunnin kestossaan leffa tuntuu olevan hetkessä ohi. Muutamat digiefektit näyttävät tarpeeksi hyviltä ja äänityöskentely leffassa on erittäin hyvää. Christopher Lennertzin säveltämät musiikit jäävät täysin unholaan, sillä filmiin on tietty tungettu paljon muiden artistien olemassaolevia kappaleita.

Yhteenveto: Pitch Perfect 3 on ihan hyvä ja hauska päätös musiikkitrilogialle. Elokuva peittoaa edellisen osan tuomalla mukaan uusia puolia, mutta häviää sarjan aloitusosalle energian puutteen takia. A cappella -laulukisa on selvästi tekijöidenkin mielestä loppuunkulutettu aihe, joten siihen ei ole edes panostettu samalla lailla kuin uusiin asioihin. Filmi onnistuu paikoitellen jopa yllättämään uusilla puolillaan, sekä huumorillaan, joka on usein mahtavan epäkorrektia. Jotkut hetket tuntuvat todella typeriltä, mutta samalla ne ovat myös jotenkin oudolla tavalla erittäin mainioita. Väkinäisen riffitaisteluosion olisi voinut tästäkin elokuvasta poistaa kokonaan. Näyttelijät eivät vieläkään tee mitä ihmeellisimpiä roolisuorituksia, mutta ovat kuitenkin ihan tarpeeksi toimivia. Tekninen toteutus on ihan hyvä, mutta Trish Sien kokemattomuus ohjaajana näkyy usein. Loppujen lopuksi kyseessä on viihdyttävä teos, joka toimii varmasti niille, jotka pitivät kahdesta aiemmasta osasta. Jos edellisiä osia on inhonnut, kannattaa jättää Pitch Perfect 3 väliin, sillä uusista puolistaan huolimatta se on aika lailla sitä ihan samaa. Onneksi elokuvan loppu tuntuu todella vahvasti siltä, että kyseessä on trilogian päätösosa. Tässä kohtaa on täydellistä lopettaa, ennen kuin ideat loppuvat, eikä tekijöitäkään enää kiinnosta muu kuin raha.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pitch Perfect 3, 2017, Universal Pictures, Gold Circle Films