Spider-Noir, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

SPIDER-NOIR - KAUSI 1

Luoja: Oren Uziel

Näyttelijät: Nicolas Cage, Karen Rodriguez, Lamorne Morris, Li Jun Li, Brendan Gleeson, Jack Huston, Abraham Popoola, Lukas Haas, Andrew Lewis Caldwell, Cary Christopher, Cameron Britton, Jack Mikesell, Amy Aquino, Scott MacArthur, Joe Massingill, Andrew Robinson ja Amanda Schull

Genre: toiminta, jännitys, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 43 minuuttia - 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Spider-Noir perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Man Noiriin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 2009. Hahmo nähtiin elokuvien puolella ensi kertaa animaatiossa Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018), Nicolas Cagen ääninäyttelemänä. Vuonna 2019 Sonyn tuolloinen johtaja Tony Vinciquerra aikoi laajentaa Spider-Man -teemaisia projektejaan elokuvista myös television puolelle ja vuonna 2020 Sony teki diilin Amazonin kanssa sarjojen levittämisestä. Helmikuussa 2023 Sony paljasti työstävänsä näyteltyä televisiosarjaa Spider-Man Noirista, toiveenaan että Cage palaisi rooliin ja toukokuussa 2024 Cage vihdoin ilmoitti näyttelevänsä hahmoa "Noir"-nimellä kulkeneessa projektissa. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden elokuussa ja nyt Spider-Noirin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazon Prime Videossa, hahmolle sopien mustavalkoisena, sekä vaihtoehtoisesti värillisenä versiona. Itse mielsin Spider-Man Noirin hauskaksi vaihtoehtoversioksi tutusta seittisankarista Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffassa, mutten juuri nähnyt tarvetta hahmon omalle sarjalle. Kuitenkin sarjan tyylikkäät mainosmateriaalit ovat herättäneet intoani pikkuhiljaa ja lopulta olin erittäin kiinnostunut näkemään tämän erilaisen supersankarisarjan. Katsoinkin lopulta koko Spider-Noirin avauskauden yhdessä päivässä ja tietysti mustavalkoisena versiona.

Vaihtoehtoisen ulottuvuuden 1930-luvun New Yorkissa Ben Reilly on luopunut supersankariminästään Hämähäkistä ja työskentelee yksityisetsivänä. Kuitenkin kun rikollispomo Silvermane kiristää otettaan kaupungista, samalla kun New Yorkiin ilmestyy supervoimaisia roistoja, Hämähäkin täytyy tehdä paluu.

Nicolas Cage tekee paluun Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffasta tuttuun rooliinsa... tai no, ainakin melkein. Kyseisessä elokuvassa hahmo oli mustavalkoisesta maailmasta tuleva Peter Parker, eli Spider-Man Noir, kun taas tässä uutuussarjassa Cage esittää Ben Reillyä, joka tunnetaan sarjakuvissa yleensä Scarlet Spiderina, mutta jonka hämähäkkimäinen alter ego onkin sarjassa Hämähäkki. Ben toimi vuosia New Yorkin suojelijana, mutta kun eräs missio päättyi hänen rakkaan Rubynsä (Amanda Schull) kuolemaan, Ben päätti jättää supersankaroinnin ja on viimeiset viisi vuotta tehnyt uraa yksityisetsivänä. Cage on mainio roolissaan. Tietyt tutut sekopäiset maneerit nostelevat ajoittain päätään, mutta suurimmaksi osaksi ajasta mies tulkitsee hyvin miestä, jolle on muodostunut ristiriitainen asenne työhönsä. Osa Benistä haikailee pukemaan Hämähäkin hynttyyt ylleen, mutta kun mies päättää vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen, käy selväksi ettei ikä ole tullut yksin, eikä Ben ole enää yhtä notkea seittisinkoilija kuin nuorempana.

     Sarjassa nähdään myös Karen Rodriguez Benin assistenttina Janetina, Lamorne Morris Benin reportteriystävänä Robbiena, Brendan Gleeson rikollispomo Silvermanena, Li Jun Li tämän yöklubilla laulavana Catina, sekä Jack Huston ja Abraham Poopola roistoina Flint "Hiekkamies" Markona ja Lonnie "Hautakivi" Lincolnina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, Gleesonin ollessa nappivalinta katalaksi Silvermaneksi, joka hallitsee New Yorkia varjoista, päättäen esimerkiksi pormestarinvaalien lopputuloksesta.

Marvelin sarjakuvien pohjalta on vuosien varrella tehty ties kuinka monta kymmentä elokuvaa ja televisiosarjaa, ja vaikka tietty ähky tavoittaa ajoittain myös minut, Spider-Noir on osoitus siitä, että tutuista sankareista on yhä vuonna 2026 mahdollista tehdä raikkaalta tuntuvia ja ilahduttavia projekteja. Sarjasta on tosiaan olemassa värillinenkin versio, mutta suosittelen paljon mieluummin kääntymään sen mustavalkoisen version puoleen, koska vain siten sarjan todellinen fiilis pääsee tosissaan vauhtiin. Kuten sarjan nimestä voikin jo päätellä, on se nykypäiväisen supersankaroinnin sijaan enemmän 1930-luvun mustavalkoisille noir-dekkareille kumarteleva teos. Spider-Noir on rakkauskirje kyseiselle aikakaudelle, samalla myös leikitellen noir-kliseillä. Samalla sarja myös leikittelee ikonisilla Hämähäkkimies-hahmoilla, muovaten heitä onnistuneesti aikakauteen sopivammiksi.

On erittäin mielenkiintoista hypätä vuoden 1932 New Yorkiin ja ryhtyä seuraamaan Ben Reillyn puuhia. Hyvin nopeasti käy selväksi, että kaupunki on muuttunut läpensä mädäksi Hämähäkin kadottua kuvioista, eikä aikaakaan kun olosuhteet pakottavat Benin jälleen tositoimiin. Perinteistä supersankaritoimintaa on luvassa, mutta sarja ei onneksi missään kohtaa unohda yksityisetsiväpuoltaan, mikä tuokin siihen vahvan viehätyksensä. Tarinan etenemistä on mielenkiintoista katsoa ja tunnelmakin on kohdillaan. Huumoria ripotellaan sopivasti sekaan ja toiminta on passelia. Erityisen ytimekäs on takaumajakso, joka syventyy kuumehoureisen painajaisen tavoin siihen, miten Ben alun perin sai voimansa - eikä kyse tosiaan ole mistään luokkaretkestä Peter Parkerin tapaan. Katsoin erittäin sujuvasti Spider-Noirin kahdeksan vajaan tunnin mittaista jaksoa saman päivän aikana ja jäin innolla toivomaan jatkoa.

Tekniseltä toteutukseltaan Spider-Noir on todella tyylikäs. Kameratyöskentely on tarkkaan suunniteltua valaisua myöten, tehostaen komeaa noir-estetiikkaa entisestään. Parissa jaksossa vaihdoin hetkeksi värilliseen versioon, mikä söi heti valtavan paljon visuaalisesta näyttävyydestä. Kaikki salamyhkäisyys ja rosoisuus katosivat välittömästi kuvasta. Lavasteet ovat myös hienot ja puvustus on taidokasta. Hämähäkin omalaatuinen asu on erinomainen yhdistelmä ikonista verkkoveijaria ja varjoissa lymyilevää yksityisetsivää. Tehosteet ovat myös vakuuttavat ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Kris Bowersin ja Michael Dean Parsonsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä 1930-luvun fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Spider-Noir season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Spider-Noir, Yhdysvallat, 2026-, Sony Pictures Television, Amazon MGM Studios, MGM Television, Marvel Entertainment, Pascal Pictures, Lord Miller, Bohemian Risk, Oren

Arvostelu: Sinners (2025)

SINNERS

Ohjaus: Ryan Coogler

Pääosissa: Michael B. Jordan, Miles Caton, Wunmi Mosaku, Hailee Steinfeld, Jack O'Connell, Delroy Lindo, Omar Benson Miller, Li Jun Li, Yao, Lola Kirke, Peter Dreimanis ja Buddy Guy

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Sinners on Michael B. Jordanin tähdittämä kauhuelokuva. Alkuvuodesta 2024 ohjaaja-käsikirjoittaja Ryan Coogler ilmoitti yhdistävänsä jälleen kerran voimat Jordanin kanssa uutta elokuvaa varten ja sai Sonyn, Universalin ja Warner Brosin kilpailemaan elokuvan oikeuksista. Lopulta Warner Bros. voitti ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa. Nyt Sinners on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen pitänyt Cooglerin ja Jordanin aiemmista yhteistyöleffoista Creed: The Legacy of Rocky (2015) ja Black Panther (2018) ja halusinkin nähdä, mitä he saisivat aikaiseksi kauhugenren kanssa. Minulta kesti kuitenkin erinäisistä syistä lähes viikko, ennen kuin pääsin vihdoin katsomaan Sinnersin.

Vuonna 1932 identtiset Mooren veljekset palaavat lapsuutensa kotiseuduille Mississippi Deltaan ja perustavat juhlatilan tummaihoisille. Yön juhlinta saa kuitenkin ikävän käänteen, kun paikalle saapuu verenhimoisia vampyyrejä.

Ryan Cooglerin kaikissa elokuvissa esiintynyt Michael B. Jordan nähdään Sinnersissä jopa tuplaroolissa, sillä hän näyttelee Mooren identtisiä veljeksiä Elijahia ja Eliasta, jotka tunnetaan paremmin nimillä Smoke ja Stack. Veljekset lähtivät nuorina kotikaupungistaan Mississippi Deltasta ja päätyivät armeijan kautta lopulta Chicagoon rikollisiin puuhiin. He päättivät kuitenkin lopulta jättää nämä hommat taakseen ja palata vanhoille kulmille, avatakseen juhlapaikan tummaihoisille. Jordan esittelee lahjojaan ja hoitaa tonttinsa kumpanakin veljeksenä vakuuttavasti. Näyttelytyö ei taatusti ollut helppo homma, sillä hänen täytyi esittää ensin toista veljeä kuvassa ja kuvata otto sitten uudestaan toisena veljenä, ajoittaen repliikit vuoropuhelussa täydellisesti. Smoke ja Stack ovat hämärätaustoistaan huolimatta heti tykättävät tyypit, joiden matkaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Elokuvassa nähdään myös Wunmi Mosaku Smoken rakkaana Anniena, Hailee Steinfeld Stackin entisenä heilana Maryna, Miles Caton kitaraa soittelevana ja laulavana Sammiena, jota muut kutsuvat Saarnapojaksi hänen pastori-isänsä takia, Jayme Lawson Sammien ihastuksenkohteena Pearlinena, Delroy Lindo iäkkäänä muusikko Delta Sliminä, Li Jun Li ja Yao Chow'n kauppiaspariskuntana Gracena ja Bo'na, Omar Benson Miller uudessa kapakassa portsariksi pestattuna Cornbreadina, sekä Jack O'Connell vampyyrinä, joka haluaa laajentaa joukkoaan ja iskee veljesten juhlapaikan avajaisyöhön. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Mosaku vampyyreistä tietävänä Anniena ja Lindo elokuvan koomisena kevennyksenä. Esikoisroolinsa tekevä nuori Caton pääsee myös vakuuttamaan laulajan ja muusikon taidoillaan.

Sinners on kerännyt jo ennen ilmestymistään kehuja sieltä täältä kriitikoista katsojiin ja Hollywoodin kermasta omiin työkavereihini ja nyt minä liityn näihin kehujiin. Kyseessä on aivan mahtava kauhuelokuva ja ohjaajansa paras työ. Ryan Coogler on tehnyt vampyyrileffan, joka ei rakennu halpojen säikyttelyjen varaan, jolla on ihan oikeasti jotain sanottavaa ja joka tekee vaikutuksen aika lailla kaikilla osa-alueillaan. Sinners ei ole mitään halpaa, helppojen rahojen perässä tehtyä monsterimättöä, vaan pitkästä aikaa sitä ihan aitoa ja oikeaa cinemaa. Tämän ja vuodenvaihteessa ilmestyneen Nosferatun (2024) myötä on turvallista sanoa, että niiden blingbling-teinivampyyrien aikakausi on vihdoin onneksi ohi ja pimeässä kiilusilmin vaanivat hirviöt ovat palanneet!

Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen tätä paikkaa ja sen hahmoja, jolloin kun se kuuluisa paska osuu tuulettimeen ja riemukkaiksi juhliksi tarkoitettu yö muuttuu taisteluksi selviytymisestä, näiden tyyppien kohtaloista ihan oikeasti välittää ja heidän puolesta jännittää. Osalle katsojista elokuvan ensimmäinen puolituntinen voi olla pitkäveteinen, mutta minut elokuva imaisi heti täysillä mukaansa ja melkein ehdin jo unohtaa, mitä onkaan luvassa. Kun vampyyrit sitten vihdoin saapuvat kuvioihin, on loppuleffa erittäin tiivistunnelmainen ja usein aidosti karmiva. Parasta on, että leffa ei etene niitä arvattavimpia latuja, eikä hahmojen kohtaloita osaa sanoa etukäteen.

Cooglerin innoittajana on selvästi toiminut elokuva Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn - 1996), sillä kuten tuo elokuva, myös Sinners pääsee yllättämään vampyyripuolellaan, jos sitä ei etukäteen tiedä. Coogler vie tämän lainailun kuitenkin uudelle tasolle, sillä elokuva ei ole vain veristä kauhuviihdettä (ei kuitenkaan hätää; kun nämä vampyyrit pääsevät vauhtiin, tekoverta kyllä läträtään). Sinners kommentoi muun muassa tummaihoisten elämää tuohon aikaan. Vaikka mustat olivat periaatteessa vapaita, eivät he sitä kuitenkaan ihan oikeasti olleet. Rasismi rehottaa kaikkialla ja kohtauksissa valkoisten kanssa on täysin oma jännitteensä. Vampyyrit tuovatkin oman kiehtovan pohdintansa, sillä he yrittävät taivutella juhlijoita joukkoonsa vetoamalla siihen, että vampyyrien kesken ei ole eriarvoisuutta ja ennakkoluuloja, vaan he ovat kaikki yhtä - ihonväristä ja muusta riippumatta. 

Samalla leffassa on myös voimakkaan uskonnollinen vire, kuten ehkä nimestä "syntiset" voikin päätellä. En tarkoita, että Sinners olisi jotenkin saarnaava, vaan pikemminkin että omasta uskosta riippumatta elokuva on kuin jonkinlainen hengellinen elämys ja puhdistava rituaali, joka ravistelee hahmoja ja katsojia juuriltaan. Iso osa tästä hengellisestä elämyksestä syntyy musiikin kautta. Musiikilla on elokuvassa todellinen voima, joka rikkoo aikakausienkin rajat. Elokuvassa on kohtaus, joka voisi väärissä käsissä olla kiusallinen tyylirike, mutta joka toimii Cooglerin varmassa otteessa ällistyttävänkin upeasti. Ja jotta katsoja tuntisi sen musiikin mahdin, kuten tarina haluaa, pitää musiikin toki olla mahtavaa. Oli kyse sitten Sammien lauluista tai Ludwig Göranssonin Oscarin arvoisista sävellyksistä, jotka yhdistelevät kauhutunnelmoinnin bluesiin ja jopa jonkin sortin rockoopperaan ja kirkonpolttoheviin, tarjoaa Sinners parhaat elokuvamusiikit aikoihin.

Myös tuotantoarvoiltaan Sinners on erittäin vaikuttava kokonaisuus. Elokuva on kuvattu niin 70-milliselle filmille superlaajakuvana kuin myös IMAX-kameroilla, mikä luo visuaalisesta kokemuksesta todella näyttävän. Kameratyöskentely on erinomaista, oli kyse sitten isoista maisemakuvista tai intensiivisistä lähikuvista. Lavasteet ovat komeat, puvustus upeaa ja maskeeraukset paikoin varsin häijyt. Erikoistehosteet ovat pääasiassa hienot, vaikka sekaan mahtuu parit tietokone-efektit, joista paistaa digitaalisuus.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista ensimmäinen pitää ehdottomasti jäädä katsomaan, sillä vasta se vie tarinan päätökseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sinners, 2025, Warner Bros., Proximity Media, Warner Bros. Discovery

Arvostelu: Babylon (2022)

BABYLON

Ohjaus: Damien Chazelle

Pääosissa: Diego Calva, Margot Robbie, Brad Pitt, Jean Smart, Jovan Adepo, Li Jun Li, Olivia Hamilton, P. J. Byrne, Lukas Haas, Max Minghella, Rory Scovel, Katherine Waterston, Flea, Jeff Garlin, Eric Roberts, Samara Weaving, Tobey Maguire, Ethan Suplee ja Olivia Wilde

Genre: draama, komedia

Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

Babylon on ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen uusi elokuva. Kesällä 2019 Chazelle ilmoitti työstävänsä seuraavaksi filmiä 1920-luvun Hollywoodista ja aluksi päärooleihin pestattiin Brad Pitt ja Emma Stone, mutta kun alkuvuodesta 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia pysäytti elokuvan tuotannon, Stone poistui projektista ja hänet korvattiin Margot Robbiella. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja osassa maailmaa Babylon ilmestyi jo viime joulukuussa, mutta Suomeen se saapui vasta nyt. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Chazellen tekevän uutta elokuvaa, ovathan herran aiemmat työt Whiplash (2014), La La Land (2016) ja Ensimmäisenä Kuussa (First Man - 2018) mielestäni kaikki mahtavia. Elokuvan saama ristiriitainen palaute laski hieman odotuksiani, mutta menin silti positiivisin mielin katsomaan Babylonin heti sen ensi-iltapäivänä.

1920-luvun Hollywoodissa mykkäelokuvien tähti Jack Conrad yrittää ylläpitää staravoimansa, kun äänielokuvat esitellään yleisöille. Tähteydestä haaveileva Nellie LaRoy on valmis tekemään kaikkensa ollakseen Hollywoodin kuumin nimi. Manuel Torres taas haluaisi kovasti edes päästä käymään elokuvastudioilla.

Brad Pitt näyttelee Jack Conradia, yhtä 1920-luvun isoimmista staroista Hollywoodissa, joka joutuu pahaan paikkaan, kun koko bisnes mullistuu äänielokuvien myötä. Margot Robbie taas näyttelee Nellie LaRoyta, nuorta naista, joka on täysin vakuuttunut, että hänen kohtalonsa on olla Hollywoodin seuraava tähti. Diego Calva nähdään Manuel Torresina, maahanmuuttotaustaisena nuorukaisena, joka haluaisi päästä edes vierailemaan Hollywoodin studioilla. Kun nämä kolme kohtaavat riehakkaissa juhlissa, todellinen soppa lähtee kehkeytymään. Kaikki kolme näyttelijää istuvat täydellisesti rooleihinsa ja saivatkin ymmärrettävästi jokainen Golden Globe -ehdokkuudet töillään. Pittistä löytyy tietty karismaa vanhaksi kunnon ketuksi, kun taas Robbie heittäytyy hurjalla vimmalla sähäkän Nellien osaan. Tuntemattomampi Calva pärjää erinomaisesti heidän rinnallaan, hänen hahmonsa nähdessä elokuvabisneksen huomattavasti sinisilmäisemmin.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jean Smart juorujournalisti Elinorina, Jovan Adepo trumpetinsoittaja Sidneynä, Li Jun Li cabaret-esiintyjä Lady Fay Zhuna, Olivia Hamilton ohjaaja Ruthina, P. J. Byrne tämän apulaisohjaajana Maxina, Lukas Haas elokuvatuottaja Georgena, Max Minghella studiopomo Thalberginä, Samara Weaving näyttelijä Constancena, Rory Scovel kuvauspaikoilla huumeita kaupittelevana The Countina, Eric Roberts Nellien isänä, Tobey Maguire mafiapomo McKayna, sekä esimerkiksi Olivia Wilde ja Katherine Waterston Jackin vaimoina. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa lahjakkaasti, eikä yksikään kompuroi osassaan.

Jos Babylonin odottaa esittelevän Hollywoodin kulta-aikaa glamourisesti kaunistellen, voi elokuva tarjota aikamoisen shokin. Jo ensimmäisessä kohtauksessa elefantti vääntää tortut erään hahmon päälle ja heti seuraavassa perverssi mies pyytää naisseuralaistaan virtsaamaan päälleen. Jep jep. Ymmärrän hyvin, jos jo ensiminuutit tuntuvat niin luotaantyöntäviltä, että katsojan tekisi mieli lähteä kävelemään teatterista, mutta itse jäin jopa oudon lumoutuneena seuraamaan menoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazelle ei ole halunnut hienostella yhtään, vaan hyppää aika lailla välittömästi hävyttömyyden syvään päätyyn ja yli kolmituntinen Babylon onkin aikamoista vyörytystä, joka aiheuttaa useaan otteeseen epämiellyttävää oloa.

Filmin ensimmäinen puolituntinen jakaa katsojia varmasti voimakkaasti kahteen leiriin. Sen esittämät Hollywood-kerman pirskeet ovat niin säädytöntä ja villiä menoa, että osa katsojista jollain kierolla tavalla riemastuu näkemästään, toisten taas kokiessa homman kuvottavana. Joka puolella käytetään huumeita, harrastetaan monenlaista seksiä ja tanssitaan niin jumanperkuleesti räväkän jazz-musiikin tahtiin. Itse en voinut kuin ihailla Chazellen työtä bilekohtauksen aikana. Koko puolituntinen vaikuttaa kaoottiselta sekamelskalta, mutta se on kuitenkin täydellisesti hallittu ja tarkkaan suunniteltu kokonaisuus. Kokeneemmankin elokuvantekijän ohimoille vierähtää herkästi hikipisaroita, kun alkaa pohtia, miten tällaisen pläjäyksen saisi aikaiseksi näin tyylikkäästi.

Erinomainen on myös seuraavana päivänä koittava ensimmäinen elokuvantekopäivä. Tämäkin pitkä osio voi tuntua kaoottiselta melskaamiselta, mutta tämäkin osuus on hienosti hallittu - sekä aivan pirun hauska. Oli kyse sitten nokkelasta sanailusta, räävittömästä läpänheitosta, fyysisestä koheltamisesta tai taustalle asetetuista nerokkaista lisävitseistä, kuvausosio naurattaa erittäin makeasti. Ensimmäisen tunnin ajan Babylon vaikuttaisi aivan mahtavalta tykitykseltä, mutta harmillisesti sen jälkeen taso alkaa heitellä. Toinen tunti on vielä erittäin hyvä, sisältäen joitain loistokkaita huippuhetkiä. Kun hahmot tekevät ensimmäistä äänielokuvaansa, pitkä kohtaus eskaloituu yhä vain koomisemmaksi. Viimeinen tunti on kuitenkin todella epätasainen. Siitäkin löytyy hyvät puolensa, mutta siinä kohtaa hahmot alkavat käydä hermoille päätöstensä takia, minkä lisäksi hallitun kaaoksen sijaan tunnelman jatkuva vaihtelu käy aidosti kaoottiseksi. Chazelle takeltelee viedessään mammuttiteostaan päätökseen. Kun viime minuutit muuttuvat siirappiseksi, ylipitkäksi ja turhan taiteelliseksi rakkauskirjeeksi elokuvia kohtaan, tuntuu siltä kuin katsoisi yhtäkkiä täysin eri elokuvaa. Kaikkien mauttomuuksien jälkeen on hassua sanoa, että mielestäni juuri nämä viimeiset minuutit ovat mauttominta, vaikka ne ovatkin varmaan näteintä, mitä leffalla on tarjottavanaan.

Lukuun ottamatta loppupään kompurointeja, Chazellen ohjaus on tehokkaan räväkkää ja väkevää. Hänen veikeä, joskin ylipitkä käsikirjoituksensa ei ainoastaan raota Hollywoodin kaunistelevia verhoja, vaan kiskaisee ne täysillä auki. Toivottavasti Babylonin tekoprosessi ei kuitenkaan ollut ihan niin rankkaa kuin millaisena elokuvanteko leffan aikana esitetään. Chazellella on myös silmää todella tyylikkäille visuaalisuuksille. Kyseessä on upeasti kuvattu elokuva. Kameratyöskentely on läpikotaisin erinomaista pitkiä ajoja ja äkillisiä liikkeitä myöten. Kuvat on pursutettu täyteen mielenkiintoista katseltavaa. Leikkaus on pääasiassa onnistunutta, mutta se kaipaisi myös tiivistämistä. Lavasteet ovat hienot, puvut fantastiset ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on onnistuneen räjähtävä ja Justin Hurwitzin sähäkät, Golden Globen voittaneet musiikit säestävät menoa tehokkaasti.

Yhteenveto: Babylon on erittäin mainio ja efektiivisen räävitön kuvaus Hollywoodin kulta-ajan hävyttömyyksistä. Kolmituntinen mammuttifilmi ei todellakaan ole jokaiseen makuun, se käy selväksi heti alun kuvottavuuksista. Elokuva tulee varmasti jakamaan katsojansa kahtia ja se taitaa jopa olla ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen tarkoitus - ainakin haastatteluissa hän vaikuttaisi olevan tyytyväinen asiaan. Chazelle esittelee jälleen upeita lahjojaan. Ensimmäinen tunti on kaikessa kaoottisuudessaan ihailtavan hallittu ja tarkkaan hiottu. Kuvauspaikalle sijoittuvat kohtaukset ovat hillittömän hauskoja Chazellen kirjoitustaitojen ansiosta. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät itsensä täysillä likoon. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia. Erinomaisen tyylikästä kuvausta tukevat Justin Jurwitzin oivat musiikit. Harmillisesti elokuvan taso laskee sen edetessä. Ensimmäinen tunti on suorastaan briljantti, toinen tunti on varsin mainio selkeiden huippuhetkien kera, mutta kolmannen, hyvin epätasaisen tunnin kohdalla alkaa jo katsella kelloa, että milloinkohan tämä päättyy. Chazelle takeltelee viedessään kertomusta päätökseen ja lopun imeläsiirappinen katsaus elokuvahistoriaan tuntuu oudolta kaiken hullunkurisen rietastelun päätteeksi. Tiivistämisellä ja hiotummalla lopetuksella Babylon voisi olla kokonaisuutena aivan mahtava. Nyt se jää hieman epätasaiseksi, mutta silti kirkkaasti plussan puolelle nousevaksi teokseksi - joka ei tosiaan sovi kaikille. Elokuva vaatiikin vain rohkeaa kokeilua, uppoaako Chazellen tykitys vai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babylon, 2022, Paramount Pictures, C2 Motion Picture Group, Marc Platt Productions, Material Pictures