Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eric Roberts. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eric Roberts. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 10. kesäkuuta 2026

Sähköputkimies (The Cable Guy - 1996) - elokuva-arvostelu

SÄHKÖPUTKIMIES

THE CABLE GUY



Ohjaus: Ben Stiller
Näyttelijät: Matthew Broderick, Jim Carrey, Leslie Mann, Jack Black, George Segal, Diane Baker, Ben Stiller, Eric Roberts, David Cross, Amy Stiller, Owen Wilson, Misa Koprova, Bob Odenkirk, Annabelle Gurwitch, Blake Boyd, Kathy Griffin, Janeane Garofalo
Genre: komedia, trilleri
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

The Cable Guy, eli suomalaisittain Sähköputkimies on Jim Carreyn tähdittämä komediajännäri. Elokuva lähti liikkeelle Lou Holtz Jr:n ideasta, kun hän näki kerran myöhään illalla kaapeliasentajan äitinsä talon rapussa ja mietti, että henkilö vaikutti epäilyttävältä. Holtz Jr. kynäili ideansa pohjalta käsikirjoituksen ja sai useat studiot kilpailemaan siitä. Lopulta Columbia Pictures osti tekstin 750 tuhannella dollarilla ja ryhtyi työstämään siitä elokuvaa. Aluksi päärooleihin kaavailtiin muun muassa Adam Sandleria ja Ben Stilleriä, mutta Sandler vaihtui Carreyyn ja Stiller Matthew Broderickiin, joskin Stiller valittiin elokuvan ohjaajaksi. Carrey, Stiller ja tuottaja Judd Apatow muuttivat Holtz Jr:n kevyttä tekstiä synkempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Sähköputkimies sai maailmanensi-iltansa 10. kesäkuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta ilmestyessään se sai todella vaihtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta. Osa kriitikoista tuomitsi elokuvan yhdeksi vuoden huonoimmista, toiset taas kehuivat sen synkempää menoa ja yhteiskuntasatiiria. Vuosien varrella Sähköputkimiehen arvostus on osittain kasvanut ja nykyään elokuva nauttii vahvasta kulttistatuksesta. Itse näin Sähköputkimiehen jo lapsena, kun tutustuin Carreyn leffoihin. Tykästyin heti elokuvaan ja olenkin katsonut sen muutaman kerran uudestaan, joskin viime katselusta on jo monta vuotta. Kun huomasin Sähköputkimiehen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Arkkitehti Steven Kovacsin elämä muuttuu helvetiksi, kun sekopäinen kaapeliasentaja tunkeutuu väkisin hänen elämäänsä.




Alun perin ohjaajaksi valikoidun Ben Stillerin oli tarkoitus näytellä Steven Kovacsia, mutta rooli meni lopulta Matthew Broderickille. Steven on arkkitehti, joka kosi tyttöystäväänsä Robinia (Leslie Mann), mutta kun Robin ei ollut varma pariskunnan tulevaisuudesta, Steven muutti omilleen. Muuttopäivänä Steve huomaa, ettei televisio pelitä kuten pitäisi ja soittaa paikalle kaapeliasentajan - tai siis "sähköputkimiehen", Jim Carreyn näyttelemän Chip Douglasin, joka mullistaa Stevenin elämän. Eikä vain sen takia, että Chip tarjoaa Stevenille ilmaisen kaapelin ja vielä laittomat lisäkanavat, vaan koska Chipille muodostuu pakkomielle Stevenistä ja tämä haluaa olla miehen ylin ystävä vaikka väkisin. Broderick on oiva vässykkänä Steveninä, jonka puolesta jännittää, kun Chipin meno alkaa äityä äärimmäisyyksiin, mutta samalla Stevenistä löytyy myös kyseenalaiset puolensa, kun hän yrittää hyödyntää Chipin palveluksia ja noudattaa tämän neuvoja, voittaakseen Robinin takaisin. Carrey on toki elokuvan todellinen tähti. Miehen tutut maneerit eksentrisestä heittäytymisestä hassuun puhetapaan ja naamanvääntelyyn ovat mukana, mutta Carrey tarjoaa nämä synkemmällä twistillä. Hän tekee Chipistä monipuolisen hahmon, jota kohtaan katsojan tunteet muovautuvat villisti leffan aikana. Toisinaan Chip on vähän sympaattinen reppana, sitten taas suorastaan karmiva sekopää.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa tuohon aikaan lähes tuntemattomat Owen Wilson, Bob Odenkirk, David Cross ja Jack Black lipevänä miehenä, Stevenin veljenä, myyntimiehenä ja Stevenin kaverina Rickinä ja Blackin Tenacious D -bändikaveri Kyle Gass televisionkatsojana, sekä itse Ben Stiller murhasta syytettynä entisenä televisiotähtenä.




Sähköputkimies sai tosiaan ilmestyessään 30 vuotta sitten varsin ristiriitaisen vastaanoton ja yhä tänä päivänä löytyy paljon niitä, jotka eivät yhtään ymmärrä elokuvan päälle. Itse olen lapsesta asti pitänyt leffasta todella paljon ja nyt kun katsoin sen aikuisiällä uudestaan, siitä aukesi vielä lisää puolia, joiden kautta pidin Sähköputkimiestä suorastaan loistavana elokuvana. Koenkin, että elokuva oli reippaasti edellä aikaansa - eikä vain siksi, että mukana on nykyään isoja nimiä lähes statistirooleissa - minkä lisäksi sen saamiin negatiivisuuksiin vaikutti isosti se, että suuri osa katsojista odotti Carreylta tuttua hupsuttelua, eikä yhä vain vinksahtaneemmaksi käyvää kuvausta psykoottisesta stalkkerista. Tavanomaisen komedian sijaan Sähköputkimies onkin nimittäin mustalla huumorilla höystetty trilleri ja omalaatuisuudessaan erittäin tehokas sellainen.

Elokuva on erittäin hauska silloin, kun se pyrkii olemaan selvästi komedia, mutta se onnistuu olemaan myös tehokkaan ahdistava ja jopa jännittävä, kun se niin haluaa. Stillerin varmoissa ohjaksissa nämä eri puolet kulkevat mielestäni ansiokkaasti käsi kädessä. Leffa lähtee vielä aika tavanomaisen komedian elkein liikkeelle, vaikka Chip onkin heti varsin kumma heppu. Kohtaus kohtaukselta elokuva kasvattaa kierroksiaan ja samalla myös Chipin toiminnat muuttuvat entistä kyseenalaisemmiksi ja karmivammiksi. Ilmapiiri synkkenee ja samalla huumorintaju muuttuu kieroontuneemmaksi.




Siinä, missä lapsena pidin erityisesti siitä, että elokuvassa nähdään Jim Carrey periaatteessa pahiksena, mikä oli tuolloin varsin poikkeuksellista, nyt aikuisena pidin valtavasti leffan yhteiskuntakommentaarista, etenkin sen puolesta, kuinka kaapelitelevisio mullisti maailman. Lapsena pidin vain hassuna yksityiskohtana, että Stillerin esittämän murhaajan oikeudenkäynti on periaatteessa tarinan kannalta täysin irrallinen seikka, mutta nyt näin tämän rikastuttavan elokuvaa huomattavasti. Sen voi nähdä vaikkapa vertauskuvana sille, kuinka televisio teki tosirikoksista vinksahtanutta ja sensaatiomaista viihdettä. Muutenkin leffassa on hauskoja kuvauksia siitä, kuinka televisio on tehnyt ihmisistä addiktoituneita orjiaan. Vähennänkö nyt Sähköputkimiehen takia television tuijottamista ja käyn ulkona enemmän? Tuskin, mutta kyllä elokuva kieltämättä tarjoaa ajattelemisen aihetta. Sähköputkimies ei todellakaan ollut sellainen teos, mitä siltä odotettiin ja siksi se on hämmentänyt katsojiaan jo kolmen vuosikymmenen ajan. Itse kuitenkin kuulun siihen joukkoon, jotka ovat vahvasti sitä mieltä, että kyseessä on rikollisen aliarvostettu elokuva ja yksi Carreyn uran ja filmografian tähtihetkistä.

Myös teknisesti Sähköputkimies on mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Sekä kameratyöskentelyllä, että editoinnilla tehostetaan yhä vain epämukavammaksi muuttuvaa tapahtumaketjua, sekä Stevenin alati kasvavaa vainoharhaisuutta. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. John Ottmanin sävellykset säestävät menoa hyvin, mutta onhan musiikillinen huippuhetki Chipin mahtava karaokeveto Jefferson Airplanen Somebody to Lovesta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Cable Guy, 1996, Columbia Pictures, Brillstein-Grey Entertainment, Licht/Mueller Film Corporation


maanantai 23. tammikuuta 2023

Arvostelu: Babylon (2022)

BABYLON



Ohjaus: Damien Chazelle
Pääosissa: Diego Calva, Margot Robbie, Brad Pitt, Jean Smart, Jovan Adepo, Li Jun Li, Olivia Hamilton, P. J. Byrne, Lukas Haas, Max Minghella, Rory Scovel, Katherine Waterston, Flea, Jeff Garlin, Eric Roberts, Samara Weaving, Tobey Maguire, Ethan Suplee ja Olivia Wilde
Genre: draama, komedia
Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Babylon on ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen uusi elokuva. Kesällä 2019 Chazelle ilmoitti työstävänsä seuraavaksi filmiä 1920-luvun Hollywoodista ja aluksi päärooleihin pestattiin Brad Pitt ja Emma Stone, mutta kun alkuvuodesta 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia pysäytti elokuvan tuotannon, Stone poistui projektista ja hänet korvattiin Margot Robbiella. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja osassa maailmaa Babylon ilmestyi jo viime joulukuussa, mutta Suomeen se saapui vasta nyt. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Chazellen tekevän uutta elokuvaa, ovathan herran aiemmat työt Whiplash (2014), La La Land (2016) ja Ensimmäisenä Kuussa (First Man - 2018) mielestäni kaikki mahtavia. Elokuvan saama ristiriitainen palaute laski hieman odotuksiani, mutta menin silti positiivisin mielin katsomaan Babylonin heti sen ensi-iltapäivänä.

1920-luvun Hollywoodissa mykkäelokuvien tähti Jack Conrad yrittää ylläpitää staravoimansa, kun äänielokuvat esitellään yleisöille. Tähteydestä haaveileva Nellie LaRoy on valmis tekemään kaikkensa ollakseen Hollywoodin kuumin nimi. Manuel Torres taas haluaisi kovasti edes päästä käymään elokuvastudioilla.




Brad Pitt näyttelee Jack Conradia, yhtä 1920-luvun isoimmista staroista Hollywoodissa, joka joutuu pahaan paikkaan, kun koko bisnes mullistuu äänielokuvien myötä. Margot Robbie taas näyttelee Nellie LaRoyta, nuorta naista, joka on täysin vakuuttunut, että hänen kohtalonsa on olla Hollywoodin seuraava tähti. Diego Calva nähdään Manuel Torresina, maahanmuuttotaustaisena nuorukaisena, joka haluaisi päästä edes vierailemaan Hollywoodin studioilla. Kun nämä kolme kohtaavat riehakkaissa juhlissa, todellinen soppa lähtee kehkeytymään. Kaikki kolme näyttelijää istuvat täydellisesti rooleihinsa ja saivatkin ymmärrettävästi jokainen Golden Globe -ehdokkuudet töillään. Pittistä löytyy tietty karismaa vanhaksi kunnon ketuksi, kun taas Robbie heittäytyy hurjalla vimmalla sähäkän Nellien osaan. Tuntemattomampi Calva pärjää erinomaisesti heidän rinnallaan, hänen hahmonsa nähdessä elokuvabisneksen huomattavasti sinisilmäisemmin.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jean Smart juorujournalisti Elinorina, Jovan Adepo trumpetinsoittaja Sidneynä, Li Jun Li cabaret-esiintyjä Lady Fay Zhuna, Olivia Hamilton ohjaaja Ruthina, P. J. Byrne tämän apulaisohjaajana Maxina, Lukas Haas elokuvatuottaja Georgena, Max Minghella studiopomo Thalberginä, Samara Weaving näyttelijä Constancena, Rory Scovel kuvauspaikoilla huumeita kaupittelevana The Countina, Eric Roberts Nellien isänä, Tobey Maguire mafiapomo McKayna, sekä esimerkiksi Olivia Wilde ja Katherine Waterston Jackin vaimoina. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa lahjakkaasti, eikä yksikään kompuroi osassaan.




Jos Babylonin odottaa esittelevän Hollywoodin kulta-aikaa glamourisesti kaunistellen, voi elokuva tarjota aikamoisen shokin. Jo ensimmäisessä kohtauksessa elefantti vääntää tortut erään hahmon päälle ja heti seuraavassa perverssi mies pyytää naisseuralaistaan virtsaamaan päälleen. Jep jep. Ymmärrän hyvin, jos jo ensiminuutit tuntuvat niin luotaantyöntäviltä, että katsojan tekisi mieli lähteä kävelemään teatterista, mutta itse jäin jopa oudon lumoutuneena seuraamaan menoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazelle ei ole halunnut hienostella yhtään, vaan hyppää aika lailla välittömästi hävyttömyyden syvään päätyyn ja yli kolmituntinen Babylon onkin aikamoista vyörytystä, joka aiheuttaa useaan otteeseen epämiellyttävää oloa.

Filmin ensimmäinen puolituntinen jakaa katsojia varmasti voimakkaasti kahteen leiriin. Sen esittämät Hollywood-kerman pirskeet ovat niin säädytöntä ja villiä menoa, että osa katsojista jollain kierolla tavalla riemastuu näkemästään, toisten taas kokiessa homman kuvottavana. Joka puolella käytetään huumeita, harrastetaan monenlaista seksiä ja tanssitaan niin jumanperkuleesti räväkän jazz-musiikin tahtiin. Itse en voinut kuin ihailla Chazellen työtä bilekohtauksen aikana. Koko puolituntinen vaikuttaa kaoottiselta sekamelskalta, mutta se on kuitenkin täydellisesti hallittu ja tarkkaan suunniteltu kokonaisuus. Kokeneemmankin elokuvantekijän ohimoille vierähtää herkästi hikipisaroita, kun alkaa pohtia, miten tällaisen pläjäyksen saisi aikaiseksi näin tyylikkäästi.




Erinomainen on myös seuraavana päivänä koittava ensimmäinen elokuvantekopäivä. Tämäkin pitkä osio voi tuntua kaoottiselta melskaamiselta, mutta tämäkin osuus on hienosti hallittu - sekä aivan pirun hauska. Oli kyse sitten nokkelasta sanailusta, räävittömästä läpänheitosta, fyysisestä koheltamisesta tai taustalle asetetuista nerokkaista lisävitseistä, kuvausosio naurattaa erittäin makeasti. Ensimmäisen tunnin ajan Babylon vaikuttaisi aivan mahtavalta tykitykseltä, mutta harmillisesti sen jälkeen taso alkaa heitellä. Toinen tunti on vielä erittäin hyvä, sisältäen joitain loistokkaita huippuhetkiä. Kun hahmot tekevät ensimmäistä äänielokuvaansa, pitkä kohtaus eskaloituu yhä vain koomisemmaksi. Viimeinen tunti on kuitenkin todella epätasainen. Siitäkin löytyy hyvät puolensa, mutta siinä kohtaa hahmot alkavat käydä hermoille päätöstensä takia, minkä lisäksi hallitun kaaoksen sijaan tunnelman jatkuva vaihtelu käy aidosti kaoottiseksi. Chazelle takeltelee viedessään mammuttiteostaan päätökseen. Kun viime minuutit muuttuvat siirappiseksi, ylipitkäksi ja turhan taiteelliseksi rakkauskirjeeksi elokuvia kohtaan, tuntuu siltä kuin katsoisi yhtäkkiä täysin eri elokuvaa. Kaikkien mauttomuuksien jälkeen on hassua sanoa, että mielestäni juuri nämä viimeiset minuutit ovat mauttominta, vaikka ne ovatkin varmaan näteintä, mitä leffalla on tarjottavanaan.

Lukuun ottamatta loppupään kompurointeja, Chazellen ohjaus on tehokkaan räväkkää ja väkevää. Hänen veikeä, joskin ylipitkä käsikirjoituksensa ei ainoastaan raota Hollywoodin kaunistelevia verhoja, vaan kiskaisee ne täysillä auki. Toivottavasti Babylonin tekoprosessi ei kuitenkaan ollut ihan niin rankkaa kuin millaisena elokuvanteko leffan aikana esitetään. Chazellella on myös silmää todella tyylikkäille visuaalisuuksille. Kyseessä on upeasti kuvattu elokuva. Kameratyöskentely on läpikotaisin erinomaista pitkiä ajoja ja äkillisiä liikkeitä myöten. Kuvat on pursutettu täyteen mielenkiintoista katseltavaa. Leikkaus on pääasiassa onnistunutta, mutta se kaipaisi myös tiivistämistä. Lavasteet ovat hienot, puvut fantastiset ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on onnistuneen räjähtävä ja Justin Hurwitzin sähäkät, Golden Globen voittaneet musiikit säestävät menoa tehokkaasti.




Yhteenveto: Babylon on erittäin mainio ja efektiivisen räävitön kuvaus Hollywoodin kulta-ajan hävyttömyyksistä. Kolmituntinen mammuttifilmi ei todellakaan ole jokaiseen makuun, se käy selväksi heti alun kuvottavuuksista. Elokuva tulee varmasti jakamaan katsojansa kahtia ja se taitaa jopa olla ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen tarkoitus - ainakin haastatteluissa hän vaikuttaisi olevan tyytyväinen asiaan. Chazelle esittelee jälleen upeita lahjojaan. Ensimmäinen tunti on kaikessa kaoottisuudessaan ihailtavan hallittu ja tarkkaan hiottu. Kuvauspaikalle sijoittuvat kohtaukset ovat hillittömän hauskoja Chazellen kirjoitustaitojen ansiosta. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät itsensä täysillä likoon. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia. Erinomaisen tyylikästä kuvausta tukevat Justin Jurwitzin oivat musiikit. Harmillisesti elokuvan taso laskee sen edetessä. Ensimmäinen tunti on suorastaan briljantti, toinen tunti on varsin mainio selkeiden huippuhetkien kera, mutta kolmannen, hyvin epätasaisen tunnin kohdalla alkaa jo katsella kelloa, että milloinkohan tämä päättyy. Chazelle takeltelee viedessään kertomusta päätökseen ja lopun imeläsiirappinen katsaus elokuvahistoriaan tuntuu oudolta kaiken hullunkurisen rietastelun päätteeksi. Tiivistämisellä ja hiotummalla lopetuksella Babylon voisi olla kokonaisuutena aivan mahtava. Nyt se jää hieman epätasaiseksi, mutta silti kirkkaasti plussan puolelle nousevaksi teokseksi - joka ei tosiaan sovi kaikille. Elokuva vaatiikin vain rohkeaa kokeilua, uppoaako Chazellen tykitys vai ei.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Babylon, 2022, Paramount Pictures, C2 Motion Picture Group, Marc Platt Productions, Material Pictures


perjantai 6. toukokuuta 2022

Arvostelu: The Expendables (2010)

THE EXPENDABLES



Ohjaus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Jason Statham, Jet Li, Dolph Lundgren, Terry Crews, Randy Couture, Steve Austin, Eric Roberts, David Zayas, Giselle Itié, Charisma Carpenter, Mickey Rourke, Bruce Willis ja Arnold Schwarzenegger
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia - Extended Director's Cut: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

The Expendables on Sylvester Stallonen tähdittämä, ohjaama ja käsikirjoittama toimintaelokuva. David Callaham sai 2000-luvun alussa idean elokuvasta ja tarjosi "Barrow"-nimellä kulkevaa ideaansa Warner Brosille. Stallone kiinnostui tarinasta ja päätti hyödyntää sitä pitkään mielessään olleeseen ideaan toimintatähtien ensemble-elokuvasta. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2009 ja lopulta The Expendables ilmestyi elokuussa 2010. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai negatiivisia arvosteluja kriitikoilta ja jopa huonoimman ohjauksen Razzie-ehdokkuuden. Itse katsoin The Expendablesin vasta vuoden tai pari ilmestymisen jälkeen isäni kanssa ja pidin leffaa ihan menevänä toimintarainana. En muista, olenko katsonut elokuvaa toistamiseen, joten viime katselusta saattaa jopa olla kymmenisen vuotta. Nyt kun The Expendables -elokuvasarja on saamassa jo neljännen osansa, päätin katsoa aiemmat leffat uudestaan ja arvostella ne läpi.

Itseään Expendablesiksi kutsuva eliittisotilaiden joukko saa tehtäväkseen tappaa Vilena-saarta diktaattorimaisesti johtavan kenraali Garzan ja tätä ohjailevan entisen CIA-agentti James Munroen.




Sylvester Stallone nähdään elokuvan pääroolissa Barney Rossina, Expendables-ryhmän johtajana. Stallonesta löytyy tietty karismaa toimintaelokuvan keulakuvaksi, sitä hän on osoittanut jo viimeiset 40 vuotta. Stallone ei aina näyttelijänä vakuuta, mutta tätä leffaa katsoessa voi huomata herran innon saadessaan kaverinsa samaan elokuvaan ja se sympaattinen into korvaa jo paljon. Vierellään Barneylla ovat 2000-luvulla toimintaleffojen ykkösnimiin nousseen Jason Stathamin näyttelemä Lee Christmas, kiinalaisten kamppailulajielokuvien legendan Jet Lin esittämä Yin Yang, ruotsalaisen kivikasvo Dolph Lundgrenin esittämä Gunner Yensen, sekä paremman puutteessa jalkapalloilija Terry Crewsin näyttelemä Hale Caesar, vapaaottelija Randy Couturen esittämä Toll Road ja showpainija Steve Austinin esittämä Dan Paine, jotka pyydettiin mukaan, kun Stallone ei saanut houkuteltua rooleihin esimerkiksi Jean-Claude Van Dammea ja Wesley Snipesia, eivätkä Bruce Willis ja Arnold Schwarzenegger suostuneet tekemään nopeita cameoita enempää. Mickey Rourke on mukana, mutta lähinnä vain muistelemassa vanhoja hyviä aikoja tatuointiliikkeessään. Statham, Li, Lundgren ja jopa Crews hoitavat hommansa ihan pätevästi, mutta Couture ja Austin ovat täysin yhdentekevät kaiken keskellä. Hyvä, että kaksikko saa edes repliikkejä lausuttavakseen.
     Pahisosastoa taas edustavat David Zayasin näyttelemä kenraali Garza ja Eric Robertsin esittämä entinen CIA-agentti James Munroe, jotka ovat kaapanneet vallan pienellä Vilenan saarella. Zayas ja Roberts sopivat erittäin passelisti roistoiksi, mutta heidän hahmonsa ovat geneerisen tylsiä ja mitäänsanomattomia. Heistä ei irtoa yhtään mitään ja erityisen huonoa on, ettei heillä ole oikein mitään tekemistä sankareiden kanssa. Pientä henkilökohtaisuutta välienselvittelyyn yritetään tuoda vilenalaisnaisen Sandran (Giselle Itié) kautta, mutta sekin on aika lepsusti kirjoitettu kuvio.




The Expendables viihdyttää varmasti erittäin passelisti kasari- ja ysäritoimintaleffojen parissa kasvaneita, jotka pääsevät näkemään idoleitaan ruudulla samaan aikaan ja vaikka homma tarjoaa itsellenikin pieniä innostuksen tunteita, minusta tuntuu, että elokuvassa olisi potentiaalia parempaan. Sen lisäksi, että tietyt elokuvaan täydellisesti istuvat näyttelijät kieltäytyivät mukanaolosta ja Willis ja Schwarzenegger käyvät ärsyttävästi vain kääntymässä, jo näillä eväillä olisi varmasti voinut saada paremman filmin. Nyt lopputuloksena on ihan viihdyttävä, mutta silti aika keskinkertainen toimintapätkä, joka kaipaisi lisäpotkua niin mitäänsanomattoman juonensa kuin huonojen roistojensa puolesta.

Elokuva pitää tarpeeksi hyvin mukanaan, vaikkei se koskaan herätä kunnon kiinnostusta tapahtumiin tai saa missään kohtaa jännittämään sankareiden selviytymisen puolesta. Toimintastarojen kyky väistellä luotisateita muuttuu viimeistään lopputaistelussa koomiseksi, mutta vielä hilpeämpää on, kuinka täydelliset sihdit Stallonen ja kumppaneiden hahmoilta löytyy. Pahikset kaatuvat helposti (ja mukavan verisesti) kumoon ja toimintakohtaukset tarjoavat parhaimmillaan oivaa mättöä. Samalla tuntuu, ettei leffa osaa ottaa kaikkea irti näyttelijöistään. Jet Li erityisesti pystyisi paljon tyylikkäämpäänkin meininkiin. Mukana on onneksi myös tarkoituksellistakin komiikkaa, mikä syntyy tietty vanhoja toimintarainoja kopioivista ihanan kököistä puujalkaheitoista. Osa niistä ovat oikeasti hauskoja, toiset taas niin huonoja että ne naurattavat ja loput ovat ihan vain kiusallisen surkeita.




Näyttelemisen lisäksi Stallone toimii myös elokuvan ohjaajana ja toisena käsikirjoittajana idean isän David Callahamin kanssa. Siitä huolimatta, että filmiä kirjoitettiin useasti uudestaan, tuntuu teksti raakileelta. Erityisesti yksi juonikuvio Dolph Lundgrenin hahmoon liittyen on täysin juosten kustu. Tekstin pohjalta Stallone on ohjannut ihan menevää toimintarymistelyä. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva jää varsin keskinkertaiseksi. Kuvauksesta löytyy omat ansionsa, mutta myös monia hätiköiden otettuja kuvia, jotka näyttävät siltä kuin kuvaaja yrittäisi samanaikaisesti ratsastaa hevosella. Lavasteet ja asut ovat mainiot, mutta erikoistehosteet eivät vakuuta. Taustakankaan käyttö on välillä häiritsevän selvää. Äänimaailma jytisee kuitenkin oivallisesti ja Brian Tylerin säveltämät musiikit tuovat mukaan oikeaa rautaisuutta.

Elokuvasta on olemassa kymmenisen minuuttia pidempi ohjaajan versio. Mukana on useita pidennettyjä kohtauksia, sekä osa kuvista ovat eri otoksesta käytettyjä. Joidenkin kohtausten järjestys on hieman erilainen. Selkeä muutos on, että kun teatteriversiossa alkutekstit pyörivät heti ensiminuuteilla, pidennetyssä versiossa ne isketään ruutuun vasta, kun ensimmäinen taistelu on suoritettu ja ryhmä lentää kotiin. Jälkimmäinen on varsin melodramaattinen ja suosin sähäkämpää teatteriversion toteutusta.




Yhteenveto: The Expendables on kovasta potentiaalistaan huolimatta aika keskinkertainen toimintaraina. Sylvester Stallone ja Jason Statham ovat kovassa vedossa rooleissaan, mutta Jet Li jää harmillisen alikäytetyksi, Dolph Lundgrenin hahmon juonikuvio on kehnosti toteutettu ja Randy Couture ja Steve Austin tuntuvat täysin ylimääräisiltä. Mickey Rourkea, Arnold Schwarzeneggeria ja Bruce Willisiä haluaisi nähdä paljon merkittävämmissä rooleissa, eivätkä David Zayas ja Eric Roberts vakuuta tylsissä pahisosissaan. Filmi viihdyttää passelisti vauhdikkaiden toimintakohtaustensa ja kehnon läpänheittonsa kanssa, mutta paljon jää kuitenkin uupumaan. Hahmojen puolesta ei jaksa jännittää ja lähinnä vain huvittaa, kuinka voittamattomalta Expendables-tiimi vaikuttaa. Heikkouksineenkin leffa toimii varmasti kasarin ja ysärin toimintaleffojen ystäville ja näiden starojen faneille.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Expendables, 2010, Millennium Films, Nu Image Entertainment GmbH, Nimar Studios, Rogue Marble, Splendid Film, Wide Pictures


maanantai 14. elokuuta 2017

Arvostelu: The Dark Knight / Yön ritari (2008)

THE DARK KNIGHT (2008)

YÖN RITARI



Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Heath Ledger, Aaron Eckhart, Maggie Gyllenhaal, Gary Oldman, Michael Caine, Morgan Freeman, Eric Roberts, Chin Han ja Cillian Murphy
Genre: toiminta, jännitys, supersankarielokuva
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Bob Kanen luoma viittasankari Batman on yksi maailman suosituimmista sankarihahmoista. Aluksi hahmo esiintyi sarjakuvissa, mutta on sieltä siirtynyt muuhunkin mediaan, kuten elokuviin, joissa häntä on esittänyt monta eri näyttelijää. Adam West esitti sankaria komediassa Batman: The Movie (1966), Michael Keaton näytteli pääosaa leffoissa Batman (1989) ja Batman Returns (1992), Val Kilmer yritti parhaansa Batman Foreverissa (1995) ja George Clooney epäonnistui Batman & Robinissa (1997). Viimeisin sai niin kehnon vastaanoton, että koko homma päätettiin tehdä uusiksi. Uudeksi Batmaniksi valittiin Christian Bale ja ohjaajaksi Christopher Nolan. Heidän filminsä Batman Begins (2005) osoitti kaikille, että supersankarileffat voi ottaa tosissaan, eivätkä ne ole pelkkää hömppää. Elokuva oli rakastettu suurmenestys, joten jatkoa tietty seurasi. Toisen osan suunnittelu alkoi jo ennen Batman Beginsin ilmestymistä ja kuvaukset lähtivät käyntiin keväällä 2007. Sen lisäksi, että kyseessä oli jo yksi ilmestymisvuotensa odotetuimmista filmeistä, teos sai paljon huomiota, kun sen yksi päätähdistä, Heath Ledger menehtyi lääkkeiden yliannostukseen. Kesällä 2008 ilmestynyt The Dark Knight, eli suomeksi Yön ritari oli vuoden menestynein elokuva, sekä todella arvostettu teos. Se voitti useita palkintoja; jopa kaksi Oscaria (paras äänileikkaus ja paras miessivuosa Ledgerin työstä) kahdeksasta ehdokkuudestaan. Filmiä on vuosien varrella ylistetty yhä vain enemmän ja se on esimerkiksi Internet Movie Databasen "250 parasta elokuvaa" -listan sijalla neljä! The Dark Knight on monien suosikkielokuva - jopa minun, vaikkei niin ollutkaan heti siinä kohtaa, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Batman Begins oli mielestäni äärimmäisen upea leffa ja minua harmitti suuresti, etten päässyt katsomaan The Dark Knightia elokuvateatteriin. Kun vihdoin näin sen joulukuussa 2008, en ihan ymmärtänyt sitä, enkä siksi oikein pitänyt siitä. Kuitenkin parin uusintavilkaisun jälkeen tajusin vihdoin sen täydellisyyden ja leffa onkin noussut kaikkien muiden yläpuolelle. Olen nähnyt teoksen yli kymmenen kertaa ja joka kerralla se on mielestäni aivan mieletön. Kesän 2017 lopussa pidimme tyttöystäväni kanssa elokuvamaratonin ja katsoimme kaikki Nolanin Batmanit peräkkäin. Olin miettinyt jo pitkään kirjoittaa sarjasta ja päätin tehdä arvostelut elokuulle, jotta voisin julkaista The Dark Knight -arvion syntymäpäivänäni.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Batman Begins!

Batman, komisario Gordon ja syyttäjä Harvey Dent taistelevat Gothamin mafiaa vastaan, samalla kun Bruce Wayne kamppailee henkisesti siitä, haluaako hän olla miljardööri vai naamiosankari. Ongelmat lisääntyvät, kun Gotham Cityyn saapuu psykopaatti Jokeri, joka aikoo pistää koko kaupungin sekaisin.

Christian Bale jatkaa Bruce Waynen/Batmanin roolissa ja osoittaa vielä osuvammin olevansa paras mies rooliin. Bale tuo jälleen hahmon traagisuuden hienosti esille ja katsojana pystyy kokemaan hänen tunteitaan, kun hän miettii, mitä hänen täytyy tehdä pelastaakseen Gothamin. Rikollisuuden kadotessa Bruce on alkanut miettiä, voisiko hän lopettaa Batmanin hommat ja on kiinnostavaa seurata läpi elokuvan, miltä sankarina olo hänestä tuntuu. Uusien vastuksien ilmaantuessa kaupunkiin hänen on kuitenkin tehtävä kaikkensa voittaakseen.
     Brucen lapsuudenystävä Rachel Dawesin näyttelijä on vaihtunut Katie Holmesista Maggie Gyllenhaaliin, sillä Holmes halusi mieluummin tehdä filmin Mad Money (2008). Muutos ei kuitenkaan haittaa, sillä Gyllenhaal on parempi näyttelijä kuin Holmes ja uskottavampi syyttäjän hommissa. Myös Rachel pistetään pohtimaan, millaista elämää hän haluaisi. Tämä on toteutettu mainiosti, sillä katsojana ei osaa sanoa, kumpi vaihtoehdoista tarjoaisi hänelle oikean onnen.
     Rachelin lisäksi syyttäjänä nähdään myös Aaron Eckhartin näyttelemä Harvey Dent, joka yrittää puhdistaa kaupungin rikollisuutta lain avulla, toisin kuin omankädenoikeutta harjoittava Batman. Harvey on monien kaupunkilaisten ihailema sankari, mutta hänestä löytyy myös synkkää puolta, jota tuodaan ovelasti mukaan läpi leffan. Eckhart suoriutuu roolistaan erittäin hyvin, sillä hän saa todella voimakkaasti muuttuvan hahmon tuntumaan yhä samalta henkilöltä lopussa kuin mitä hän oli alussa.
     Edellisestä osasta tutut tärkeät hahmot tekevät tietty paluun. Brucen hovimestari Alfred (erinomainen Michael Caine) pääsee jälleen jakamaan tärkeitä ohjeita isännälleen elämästä ja tekojen merkityksistä. Komisario Gordon (loistava Gary Oldman) auttaa Batmania poistamaan rikollisuutta, vaikka viittamies onkin virallisesti luokiteltu rikolliseksi. Erikoislaitteita valmistava Lucius Fox (upean äänen omaava Morgan Freeman) tuo taas pientä huumoria mukaan. Hahmoja syvennetään hienosti ja jokainen on jollain lailla äärimmäisen tärkeä Brucelle. Näyttelijät onnistuvat hienosti rooleissaan.
     The Dark Knightissa huomion varastaa helposti sen pahis ja tällä kertaa Batman saa tosiaan vastaansa arkkivihollisensa Jokerin, jota näyttelee edesmennyt Heath Ledger. Tai siis ei vain näyttele. Ledger tuntuu elävän roolia. On olemassa näyttelijöitä, jotka kykenevät esittämään roolinsa niin täydellisesti, ettei katsoja enää edes ajattele, että joku voisi esittää hahmoa, koska hahmo tuntuu niin todelliselta. Ledger on aivan käsittämättömän mieletön Jokerina! Hän hoitaa homman niin taiturimaisesti, ettei katsoja voi muuta kuin ihailla hänen työtään suu auki. Kaikki Jokerin eleissä ja sanoissa tuntuu todella tarkkaan mietityltä, mutta silti täysin spontaanilta. Ledger tuo mukaan niin paljon pienen pieniä eleitä, että jotkut asiat huomaa vasta, kun elokuvan on katsonut muutaman kerran. Esimerkkinä juhlakohtaus, jossa hän nappaa pöydältä samppanjalasin ja nopeasti heilauttaa juomat pois lasista ennen kuin juo siitä. Ledger on niin upea roolissaan, että hän on oikeasti muuttunut hahmoksi ja se luo hahmoon hienon lisäkarmivuuden. Elokuvan Jokeri on nimittäin jo valmiiksi pelottava ja uhkaava. Hänen läsnäolonsa saa katsojan jännittymään, sillä koskaan ei voi tietää, mitä hän tekee seuraavaksi. Vaikka Jokeri aikookin vallata Gothamin, hän ei tee sitä perinteisellä tavalla, mitä supersankarileffoissa on totuttu näkemään, vaan hän aikoo järisyttää sitä kauheilla psykologisilla tavoilla. Kauheinta vieläpä on, että vaikka hänen tekonsa ovatkin hirveitä, hahmo on rakennettu niin loistokkaasti, että hänen tekonsa ja puheensa muuttuvat ymmärrettäviksi. Lisähienoutta tarjoaa se, että jos nauraa mustalle huumorille, niin jotkut Jokerin jutuista, kuten hänen kekseliäs taikatemppunsa, ovat oikeasti äärimmäisen hauskoja. Jokeri on hahmona jo valmiiksi yksi parhaista pahishahmoista, mitä on koskaan keksitty ja Ledger vie hahmon ihan uusiin sfääreihin, jopa legendaaristen pahisten kuten Darth Vaderin yläpuolelle. Kyseessä on mielestäni paras roolisuoritus, mitä olen koskaan eläissäni nähnyt! On suuri harmi, että Ledger menehtyi, sillä maailma menetti huikean näyttelijän, joka olisi voinut näyttää taitonsa vielä monia kertoja uudestaan.
     Elokuvassa nähdään myös Chin Han rikollisnero Launa, Eric Roberts mafiapomo Salvatore Maronina ja edellisestä osasta tuttu Cillian Murphy lyhyessä roolissa Scarecrow'na.

Heti leffan alusta alkaen näkyvät Batmanin vaikutukset Gotham Cityssä. Kaupunki on monin tavoin puhtaampi paikka ja rikollisuus on vähentynyt, sillä monet rosvot pelkäävät Batmania niin paljon, että hakevat mieluummin töitä. Bruce on myös saanut monia kaupunkilaisia innostumaan sankarihommista. Poliisit pitävät Batmania kuitenkin ihan yhtä vaarallisena kuin muitakin roistoja, mikä vaikeuttaa lepakkoasuisen sankarin hommia. Batman Beginsin jälkeen tulee suurena helpotuksena, kun pääsee näkemään Gothamin parempana asuinpaikkana. Hyvät asiat eivät kuitenkaan kestä kauaa, Jokerin saapuessa tuomaan kaaosta ja anarkiaa. Hänen juonensa ovat kieroutuneet ja niiden ymmärtämiseen menee aikaa. Se mikä aluksi tuntuu vain yksittäiseltä iskulta, onkin lopussa paljon merkittävämpi tapahtuma. Jokeri saa muutettua elokuvan usein jopa psykologiseksi trilleriksi, piinatessaan kaupunkia ihan toden teolla. Jännitystasoa kasvatetaan alusta alkaen yhä vain paremmin ja uhkaavammin, jolloin lopussa katsoja tärisee halutessaan tietää, miten homma voi mitenkään ratketa? Elokuvan tarina on saatu luotua aivan huikeasti, eikä kyseessä ole perinteinen supersankarileffa, joka kulkee helpolla tavalla eteenpäin ja välillä nähdään toimintaa, jotta katsoja pysyy viihdytettynä. Ehei, The Dark Knight vaatii katsojilta enemmän ja samalla myös tarjoaa heille paljon enemmän kuin he voisivat etukäteen kuvitella.

Elokuvaa ei selkeästi ole edes lähdetty tekemään normaali supersankariseikkailu mielessä. Teos muistuttaa usein hyvinkin paljon rikosdraamaa, jossa nyt vain sattuu olemaan heppu, joka pukeutuu lepakkoasuun ja tyyppi, joka maskeeraa itsensä pelottavaksi klovniksi. Leffaan onkin otettu vaikutteita mm. Heatista (1995), minkä kyllä huomaa. Realismin tuntua on jälleen lisätty, jolloin lähes koko filmi tuntuu alusta loppuun yllättävänkin uskottavalta. Muutamia kohtia, joissa Batman liitelee viittansa avulla taivaalla tai lopun kaikuluotainkakkulat eivät tunnu aidoilta, mutta ei niiden kuulukaan, sillä loppujen lopuksi elokuva kuitenkin perustuu sarjakuviin, joissa ei ole välillä mitään tekemistä realismin kanssa. Vakavuutta on myös lisätty, vaikka muutamia hassujakin juttuja on pistetty mukaan. The Dark Knight on synkkä, mutta täysin toisella tavalla kuin Burtonin Batmanit. Se ei ole vain visuaalisesti pimeä ja täynnä ulkonäöltään karmivia hahmoja, vaan siinä on mukana henkisesti pelottavia asioita, joita Jokeri yrittää saada Gotham Cityn asukkaita tekemään. Karmivinta on se, että kun realismin tuntu on saatu luotua niin hyvin, monet kauheudet tuntuvat siltä kuin ne voisivat oikeasti tapahtua, jolloin katsojana kannustaa yhä vain enemmän Batmania nappaamaan Jokerin. On myös pelottavaa, kun leffaa katsoessa herää ajatus, että "minä ymmärrän, miksi joku toimisi niin kuin Jokeri", jolloin alkaa pelkäämään sitä, kuinka helppoa se voisikaan olla langeta samalle tasolle kuin leffan mielisairas psykopaatti valkoisissa meikeissä ja vihreissä hiuksissa. Mukana on myös surullisia ja koskettavia hetkiä, jotka saavat katsojan herkistymään.

Tarinankerronta on koko elokuvan ajan täydellistä. Läpi elokuvan nähdään ja kuullaan pieniä vihjeitä siitä, mitä myöhemmin tulee tapahtumaan (taas kerran niitä asioita, jotka huomaa vasta seuraavien katselukertojen aikana) ja kun ne tapahtuvat, katsojana hämmästelee: "tätä siis aiemmin tarkoitettiin!" Elokuva on pitkä, eikä siinä tosiaan ole samalla lailla kaiken aikaa toimintaa ja taisteluita, kuten monissa muissa supersankarileffoissa, mutta se ei tee siitä millään lailla tylsää. The Dark Knight ei ole missään vaiheessa tylsä. Kun teoksen oikeasti ymmärtää, on se niin upean kiehtova, ettei sen katselua halua lopettaa koskaan - varsinkaan kun mukana on useita kerta kaikkiaan täydellisiä kohtauksia. Heti alussa nähtävä pankkiryöstö on loistava; jopa yksi parhaista leffa-aloituksista koskaan! Siinä Jokerin luonne ja ajattelutapa esitetään heti vaikuttavasti, minkä lisäksi muutkin Jokerin kohtaukset ovat uskomattoman mahtavia. Yksi koko elokuvan parhaista kohtauksista on Jokerin kuulustelu, kun Batman yrittää saada hänestä tietoa irti. Kohtaus myös osoittaa, miksi Jokeri on niin loistava pahis Batmanille. Aiemmin Lepakkomies sai vain peloteltua ja hakattua kaikista ulos sen, mitä hän haluaa tietää, muttei todellakaan Jokerista, joka pelkästään nauttii siitä, miten hauskaa on nähdä sankarin turhautuminen. Mukana on muitakin upeita hetkiä, jotka pistävät katsojan miettimään sankaruuden merkitystä. Mitä käy, kun kansa rakastaa jotain henkilöä ja vihaa toista, ja tajuaakin heidän olevan yksi ja sama tyyppi?

Sankaruuden merkitys tuodaan useasti esille elokuvan aikana. Vaikka sanoma onkin tavallaan sama kuin Spider-Manissa (2002) lause "suuri voima tuo suuren vastuun", on se esitetty tavalla, mikä tekee siitä paljon mielenkiintoisemman, erityisemmän ja tärkeämmän. Bruce ei tosiaan haluaisi olla enää Batman, minkä lisäksi Gothamin asukkaat eivät halua Batmania kaupunkiinsa, kokiessaan hänen olevan kaiken pahan alku ja juuri. Mutta koska Gotham tarvitsee pelastajaa, eikä kukaan muu voi auttaa kaupunkia, on Brucen pakko tehdä se, koska hän pystyy siihen. Leffan aikana Brucesta myös huokuu se, että vaikka hän haluaisi luopua sankarihommista, ei hän kykene enää olemaan mitään muuta kuin Batman. Lepakkomiehen rooli on samalla sekä hänen lahjansa että hänen kirouksensa. Leffassa myös pohdiskellaan, ovatko sankarit ja pahikset sittenkään niin erilaisia, vai onko heissä jopa paljon samaa? Elokuvan yksi tärkeimmistä lauseista onkin: "Joko kuolet sankarina tai elät nähdäksesi itsesi roistona." Se, miten The Dark Knightissa käsitellään sankaruutta, on paljon luovempaa ja parempaa kuin missään muussa tarinassa. Tässä sankari ei vain pelasta avuttomia neitokaisia hädästä, vaan hänen täytyy tehdä raskaita päätöksiä, jotka voivat viedä häneltä kaiken, mutta antaa jotain kaikille muille. Sankarin tehtäväksi voi myös tulla ottaa vastuuta asioista, joita hän ei ole koskaan tehnyt, koska hän on ainoa, joka pystyy tekemään niin. Elokuva tarjoaa sellaisen määrän ajateltavaa ja tunteita, että se jää mieleen todella pitkäksi aikaa. Vaikka se on teemoiltaan kauhea, on siinä myös jotain todella kaunista. Leffan loppuhuipennus on erinomainen ja lopun täydellistää se, ettei se ole välttämättä onnellinen, vaikka asiat saisikin ratkottua hyvään suuntaan.

Ohjaaja/käsikirjoittaja Christopher Nolan on luonut täydellisen kokonaisuuden, jollaisen teosta monet elokuvantekijät näkevät vain unia. Nolan on tehnyt kaiken niin mahtavaksi, ettei tämän jälkeen kukaan voisi väittää vastaan sille, että hän on tämän vuosituhannen hienoin elokuvantekijä. Hänen ja hänen veljensä Jonathan Nolanin kirjoittama käsikirjoitus on täynnä upeita kohtia, repliikkejä ja viisauksia, joita monet muut leffantekijät voisivat ymmärtää hyödyntää. The Dark Knight onkin toiminut inspiraationa monille nykyelokuville, eikä vain supersankarifilmeille, vaan monissa muissakin huomaa Yön ritarin vaikutukset. Elokuva on kuvattu upeasti ja leikattu todella taitavasti kasaan. Puvustus, lavastus ja maskeeraus ovat erittäin hyvin toteutetut. Toimintakohtien stuntit ovat taiturimaisesti tehdyt ja visuaaliset tehosteet ovat tyylikkäät. Ääniefektit ovat myös oivalliset, minkä lisäksi Hans Zimmer ja James Newton Howard ovat tehneet erinomaista työtä musiikkien parissa. Tuttu tunnusmusiikki tekee paluun edellisestä, kuten muutamat muutkin teemat, mutta parhaiten esille nousee Jokerin teemamusiikki "Why So Serious", joka on hyytävän piinaava sävellys.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Erikoista Blu-raylla on, että kaikki leffaan kuvatut isot IMAX-kohtaukset näkyvät koko ruudulla, kun taas muiden kohtien aikana (eli suurimman osan ajan elokuvasta) nähdään mustat palkit kuvan ylä- ja alapuolella. On myös tyhmää, ettei erillistä valikkoa tule, vaan asetukset joutuu laittamaan leffan aikana. Lisämateriaalina kaksilevyisen Blu-ray -julkaisun ensimmäisellä levyllä ovat leffan teosta kertovat kahdeksantoista "Focus Pointia", jotka voi katsoa joko erikseen tai elokuvan aikana. Toisella levyllä taas on trailereita, kuvagalleria, Batmanin laitteista kertova pätkä, Batmanin psykologiasta kertova pätkä, sekä kuusi näyteltyä Gothamin uutislähetystä, joissa leffan maailmaa avataan lisää. Katsottavaa on yhteensä kolmeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: The Dark Knight on mestariteos ja selkeä suosikkini kaikkien niiden lähes 1700:n elokuvan joukosta, jotka olen elämäni aikana tähän mennessä nähnyt. Filmi on alusta loppuun koukuttava ja se sisältää paljon hienoja vihjeitä siitä, mitä myöhemmin tullaan näkemään. Mukana on aivan täydellisiä kohtauksia ja loistokkaita hetkiä, joissa kaikki on saatu juuri oikein. Tunnelma on luotu upeasti. Realistinen kuvaus on osunut napakymppiin ja leffaan on saatu hieno tunne siitä, että se voisi jopa tapahtua oikeasti. Sankariteema on niin mestarillisesti luotu, ettei samanlaista löydä muista leffoista. Vaikka kyseessä onkin supersankarielokuva, niin siltä se ei täysin tunnu, sillä mukana on henkeä rikosleffoista, trillereistä ja jopa kauhusta. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan loistavasti, etenkin Heath Ledger, joka vetää parhaan roolisuorituksen koskaan ilmiömäisen karmivana Jokerina. Elokuva pistää hienosti katsojat ajattelemaan, eikä ole pelkkää toimintahömppää. Christopher Nolan ei ole onnistunut luomaan vain kaikkien aikojen parasta supersankarielokuvaa, vaan todellisen klassikon, joka on inspiroinut monia muita teoksia ja tulee tekemään sitä jatkossakin. The Dark Knight on taidetta, jonka jokaisen pitäisi katsoa edes kerran - mieluiten kaksi, sillä mukana on niin paljon pieniä juttuja, joita ei voi huomata ensimmäisellä katselukerralla. Suosittelenkin tätä lähestulkoon kaikille. Jos sekoitus trilleriä, supersankarileffaa, toimintaa, kauhua, draamaa, romantiikkaa ja huumoria ei iske, niin sitten tämä kannattaa jättää väliin. Lapsille tämä on aivan liian rankka, joten heidän kannattaa odottaa yläasteikään, että he voivat tämän katsoa, ihan vain sen takia, että he myös ymmärtävät näkemänsä. Sarjakuvaleffojen ja Batmanin fanien täytyy ehdottomasti katsoa tämä ja monille The Dark Knight on myös pakkohankinta. Jotkut väittävät, että Nolan on huonointa, mitä Batmanille on koskaan tapahtunut, mutta he puhuvat täyttä paskaa. Nolan on parasta, mitä Batmanille ja koko supersankarigenrelle on koskaan tapahtunut. Minä suorastaan rakastan tätä elokuvaa! Voisin kirjoittaa siitä ties kuinka paljon lisää, mutta lopetan arvostelun nyt toivottamalla itselleni hyvää syntymäpäivää.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
The Dark Knight, 2008, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Syncopy, DC Comics