Pääosissa: Bob Odenkirk, Connie Nielsen, John Ortiz, Colin Hanks, Gage Munroe, Paisley Cadorath, Christopher Lloyd, Colin Salmon, Lucius Hoyos, RZA ja Sharon Stone
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16
Bob Odenkirkin tähdittämä toimintaelokuva Nobody(2021) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt Nobody 2 on saapunut elokuvateattereihin myös Suomessa, toisin kuin suoraan kotikatseluun täällä julkaistu ykkösosa. Itse pidin ensimmäisestä elokuvasta ja olenkin odottanut jatkoa positiivisin fiiliksin. Kävin katsomassa Nobody 2:n heti sen ensi-iltapäivänä.
Vaimostaan ja lapsistaan etääntynyt Hutch Mansell päättää yrittää korjata asiat ja viedä perheensä lomalle vesipuisto Plummervilleen. Mies ei kuitenkaan voi luonnolleen mitään ja pian hän on napit vastakkain korruptoituneiden poliisien ja miljoonabisneksiä pyörittävien rikollisjengien kanssa.
Bob Odenkirk palaa rooliinsa Hutch Manselliksi, entiseksi palkkatappajaksi, joka yritti päästä ikävästä työstään eroon ja olla tuiki tavallinen perheenisä, mutta joka ryöstöyrityksen jälkeen ajautui takaisin pahoille teille ja toimiikin taas tappohommissa, maksaakseen aiheuttamansa monien kymmenien miljoonien velat. Vaikka Hutch onkin yhä hyvä työssään, on työ vallannut hänen elämänsä ja etäännyttänyt hänet vaimostaan Beccasta (Connie Nielsen) ja lapsistaan Bradysta (Gage Munroe) ja Sammysta (Paisley Cadorath). Kun mies hoksaa, että ero saattaa olla lähellä, hän päättää viedä perheensä lomareissulle Plummervillen vesipuistoon, mistä häneltä löytyy poikkeuksellisen mukavia lapsuudenmuistoja. Odenkirk on roolissaan jälleen karismaattinen, ollen uskottava niin huolehtivana perheenisänä kuin tehotappajana, jota eivät saadut nyrkiniskut juuri hetkauta. Nielsen, Munroe ja Cadorath ovat myös oivat rooleissaan, eikä pidä unohtaa Christopher Lloydia, joka on taas riemastuttava Hutchin veijarimaisena isänä Davidina.
Elokuvassa nähdään myös Colin Salmon Hutchin työnantajana "Barberina", John Ortiz Plummervilleä pyörittävänä ja rikollisia bisneksiä siinä ohessa tekevänä Wyattina, Colin Hanks korruptoituneena seriffi Abelina, sekä Sharon Stone omaa rikosimperiumiaan johtavana Lendinana. Ortiz on oiva hieman pienemmän luokan tekijänä, josta löytyy samankaltaisuuksia Hutchin kanssa. Hanks onnistuu olemaan varsin vastenmielinen kyttäroolissaan ja Stone taas heittäytyy täysin överin sarjakuvamaiseksi pahikseksi.
Nobody 2 oli mielestäni jopa ensimmäistä elokuvaa viihdyttävämpi toimintakomedia. Kun ykkösleffassa käytettiin pidemmän aikaa Hutchin paluuseen ikävämpiin työtehtäviin, jatko-osassa elokuva voi pistää haisemaan heti. Tällä kertaa kyse on kuitenkin siitä, että kaiken aikaa töissä oleva Hutch haluaisi päästä hetkeksi lomalle ja samalla yrittää korjata välit perheensä kanssa. Vesipuisto on oiva miljöö tämänkertaiselle tapahtumaketjulle ja onkin kiinnostavaa seurata, kun Hutch ajautuu saman tien ongelmiin väärien tahojen kanssa, eikä aikaakaan, kun lomailu menee siihen, että mies yrittää suojella perhettään lähes kaikilta paikallisilta. Elokuva vieläpä kertoo kaiken tämän ilahduttavan napakasti, leffan kestäessä vain minuutin alle puolitoista tuntia!
Ykkösosan tapaan myös Nobody 2 on täynnä varsin julmaa väkivaltaa ja ihmisiä pistetäänkin hengiltä lyömällä, ampumalla, puukottamalla, potkimalla, räjäyttämällä, pilkkomalla, seivästämällä... Leffa on ajoittain mielikuvituksellinen siinä, miten hahmot tappavat toisiaan ja tästä saadaankin usein revittyä perin synkkää huumoria - etenkin finaalissa, kun vesipuisto muuttuu varsinaiseksi sotatantereeksi. Elokuvan aikana pääsee muutenkin naureskelemaan useasti, mutta löytyy siitä myös hieman syvällisempää teemaa. Hutch on huolissaan siitä, minkälaista esimerkkiä hän näyttää pojalleen Bradylle ja onko tämä väkivallan kierre jotain, mikä jatkuu katkeamatta isältä pojalle? Tätä heijastellaan myös vastapuolella, sillä myös rikollispomo Wyatt painii samanlaisten ajatusten kanssa. Onkin ironista, kun Hutch yrittää opettaa pojalleen, että konfliktit pitäisi ratkoa puhumalla, kun hän on itse poliisiasemalla hakattuaan muutaman äijän sairaalakuntoon.
Elokuvan on ohjannut indonesialainen Timo Tjahjanto, joka tekee Nobody 2:ssa Hollywood-debyyttinsä. Tjahjantolta löytyy kyllä silmää tyylikkäälle toiminnalle ja hän tekee pitkistä käsirysyistä ja ampumiskohtauksista todella mukaansatempaavia, unohtamatta leffasarjaan kuuluvaa tiettyä pilkettä silmäkulmasta. Derek Kolstadin ja Aaron Rabinin työstämä käsikirjoitus on toimiva ja siitä löytyy astetta enemmän sisältöä kuin monista muista toimintarainoista. Elokuva on myös osaavasti kuvattu ja kameraa pyöritellään kekseliäästi tappeluiden aikana. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset äityvät sopivan tylyiksi. Tietokonetehosteet kuten räjähdykset ovat kuitenkin paikoin silmiinpistävän keskeneräisen ja digitaalisen näköisiä, mutta äänimaailma puolestaan rymistelee menemään mainiosti. Dominic Lewisin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen, mutta leffaan on ujutettu tasaisin väliajoin vekkuleita biisivalintoja säestämään menoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Nobody 2, 2025, Universal Pictures, 87North, Eighty Two Films, OPE Partners, Odenkirk Provissiero Entertainment
Ohjaus: Stephen Surjik Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Christopher Walken, Kevin Pollak, Ralph Brown, James Hong, Kim Basinger, Chris Farley, Ed O'Neill, Michael A. Nickles, Larry Sellers, Harry Shearer, Drew Barrymore, Bob Odenkirk, Steven Tyler, Joe Perry, Brad Whitford, Tom Hamilton ja Joey Kramer Genre: komedia Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 7
Mike Myersin ja Dana Carveyn sketsiin Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-) perustuva komediaelokuva Wayne's World (1992) oli suuri hitti, joten leffalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Penelope Spheeris oli kuitenkin niin pahasti riitaantunut Myersin kanssa, että hänet korvattiin Stephen Surjikilla jatko-osassa. Myers kirjoitti jatkotarinan Passi Pimlicoon -elokuvan (Passport to Pimlico - 1949) innoittamana ja filmi oli jo pitkällä esituotannossa, kun työryhmälle selvisi, ettei kyseessä ollut Myersin oma idea. Lakisyistä tuotanto jouduttiin pysäyttämään ja Myersin oli pakko kirjoittaa vauhdilla uusi käsikirjoitus. Kun teksti oli valmis, homma kiirehdittiin kuvauksiin ja lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Wayne's World 2 sai ensi-iltansa joulukuussa 1993. Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, vaan se tienasi vain noin neljänneksen ensimmäisen osan lipputuloista ja sai hädin tuskin kerättyä budjettinsa takaisin. Lisäksi kriitikot antoivat huomattavasti heikommat arviot leffalle. Itse en ollut aiemmin nähnyt Wayne's World 2:a, ainoastaan ensimmäisen elokuvan. Kun huomasin ensimmäisen Wayne's Worldin täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen. Samalla päätin myös vihdoin katsoa jatko-osan.
Kaverinsa Garthin kanssa hupiohjelma Wayne's Worldia juontava Wayne saa unessaan kuulla laulaja Jim Morrisonilta, että hänen kohtalonaan on perustaa suuri rock-festivaali, Waynestock.
Mike Myers ja Dana Carvey tekevät paluun ikonisen kaveriduo Waynen ja Garthin rooleihin. Ensimmäisen elokuvan tapahtumien kautta kaksikko on saanut vietyä ohjelmansa vanhempiensa kellarista kunnon studiolle, mutta homma pysyy ihan yhtä pöljänä kuin ennenkin. Wayne ja Garth eivät kuitenkaan koe saavuttaneensa toivomaansa suosiota ja että heidän todellinen tarkoituksensa on vielä saavuttamatta. Niinpä Waynen saadessa näyn Jim Morrisonista (Michael A. Nickles), joka sanoo hänen kohtalonsa olevan supersuosittujen festareiden järjestäminen, Wayne ryhtyy innolla tuumasta toimeen. Myers ja Carvey ovat yhä hilpeitä rooleissaan ja täysillä mukana kaikenlaisessa kommelluksessa.
Tia Carrere jatkaa Waynen tyttöystävän, laulaja Cassandran roolissa, joka on saamassa levytyssopimusta Christopher Walkenin esittämän Bobbyn kautta. James Hong taas nähdään Cassandran isänä ja Kim Basinger Garthista kiinnostuvana Honey Hornéena. Drew Barrymore, näyttelijälegenda Charlton Heston, Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninäyttelijä Harry Shearer ja Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk tekevät pienet roolit ja Aerosmith-bändin jäsenet esiintyvät omana itsenään. Sivunäyttelijät toimivat tarpeeksi kivasti, mutta yleensä mainio Walkenkin tuntuu hoitavan hommansa jotenkin väsähtäneesti ja siihen suuntaan.
Wayne's World 2 jatkaa ensimmäisen elokuvan asettamalla hyväntuulisen hölmöllä linjalla, muttei onnistu saavuttamaan samaa todellista hilpeyttä. Pientä väsähtäneisyyttä on ilmassa yleisellä tasolla, eikä viime leffan mainiota tasoa saavuteta. Itse tarina festivaalin järjestämisestä ei ole erityisen kiinnostava, mutta se pitää tarpeeksi kivasti mukanaan läpi puolentoista tunnin keston. Osa juonikuvioista, kuten Garthin ja Honey Hornéen välille muodostuva lemmen leiskuaminen, tuntuu lähinnä täytteeltä ja irrallisilta sketseiltä, joista ei välttämättä edes irtoa hymähdyksentapaista, saatikka sitten kunnon nauruja.
Hauskoja hetkiä on kuitenkin luvassa ja parhaimmillaan elokuvan aikana pääsee nauramaan ääneen. Ensimmäisen leffan hengessä mukana on paljon silmäniskuja suoraan kameralla ja hupaisaa neljännen seinän rikkomista. Yhdessä kohtaa tehdään esimerkiksi vitsiä leffan budjetista ja kuinka kuvassa on selvästi sijaisnäyttelijät, sillä Myersin ja Carveyn saaminen kohtauksiin olisi koitunut liian kalliiksi. Hauskoja sanaleikittelyjäkin löytyy, yleensä liittyen hilpeisiin väärinkäsityksiin. Myös elokuvien kustannuksella tehdään parodiaa - osittain onnistuneesti ja toisinaan taas hieman kömpelömmin. Samana vuonna Wayne's World 2:n kanssa ilmestyneeseen Jurassic Parkiin (1993) liittyvä kohtaus on hieman kummallinen lisäys.
Penelope Spheerisin saatua kenkää leffasarjasta riitojen takia Myersin kanssa, ohjaajana toimii tällä kertaa Stephen Surjik, joka oli tätä ennen tehnyt vain televisiosarjoja, joihin hän myös palasi esikoiselokuvansa jälkeen. Surjikin työ ei ole yhtä iskevää kuin Spheerisin, eikä hän saa tunnelmaa yhtä korkealle. Myersin ja Turnerin pariskunnan Bonnien ja Terryn työstämä käsikirjoitus ei ole myöskään yhtä vahva. Tekniseltä puoleltaan elokuva on kelvollisesti toteutettu. Kuvaus ja leikkaus sujuvat tarpeeksi hyvin, lavasteet ja asut ovat oivalliset ja valaisukin toimii. Äänimaisema on hyvin rakennettu, vaikkei Carter Burwellin säveltämät musiikit jääkään mieleen.
Yhteenveto:Wayne's World 2 ei ole edeltäjänsä veroinen komediahitti, mutta tarjoaa tarpeeksi hyväntuulista hömppähuumoria, että sen parissa viihtyy passelisti. Mike Myers ja Dana Carvey ovat edelleen mainiot parivaljakko Waynena ja Garthina, joiden hupsuilua seuraa yhä hymyssä suin. Tämänkertainen päätarina on vielä ihan menevä, mutta mukaan on ympätty paljon turhaa täytettä ja irtosketsejä, joista harmillisesti osa ei toimi lainkaan. Hyviä hetkiä mahtuu mukaan kyllä ja komediaa revitään irti eri keinoin. Stephen Surjikin ohjaus ei ole yhtä lystikästä kuin Penelope Spheerisin, mutta hänen työnsä ajaa asiansa. Lopputuloksena on ihan kiva hassuttelu, jonka katsoo sujuvasti, mutta josta ei kuitenkaan jää oikein mitään mieleen, toisin kuin ensimmäisestä leffasta.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World 2, 1993, Paramount Pictures
Pääosissa: Bob Odenkirk, Connie Nielsen, Aleksei Serebryakov, Christopher Lloyd, RZA, Gage Munroe, Paisley Cadorath, Michael Ironside, Colin Salmon ja Aleksandr Pal
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16
Nobody on Bob Odenkirkin tähdittämä toimintaelokuva.John Wick -elokuvien (2014-) luoja Derek Kolstad oli saanut uuden idean toimintaleffasta ja sai ohjaaja Ilya Naishullerin kiinnostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua jouduttiin siirtämään. Osassa maailmaa Nobody julkaistiin elokuvateattereissa keväällä 2021, mutta Suomessa leffa päädyttiin pistämään suoraan vuokralle ja myyntiin vasta syksyllä. Itseäni kiinnosti elokuva todella paljon, kun ensimmäisen kerran näin sen mainoksen ja minua harmittikin, kun kävi ilmi, ettei se saavu Suomen teattereihin. Katsoinkin Nobodyn vasta, kun se oli jo jonkin aikaa ollut vuokrattavissa.
Kun kaksi varasta murtautuu tylsistyneen perheenisä Hutch Mansellin kotiin, jokin syvälle hänen sisimpäänsä piilotettu menneisyyden synkkyys herää uudelleen. Puolustaessaan viatonta naista, Hutch päätyy sotaan venäläisen rikollispomon kanssa.
Sarjojen Breaking Bad (2008-2013) ja Better Call Saul (2015-) tähti Bob Odenkirk nähdään elokuvan pääroolissa Hutch Mansellina, elämäänsä lopen kyllästyneenä perheenisänä, jonka vaimo (Connie Nielsen) menetti seksuaalisen kiinnostuksen aikoja sitten ja jonka lapset (Gage Munroe ja Paisley Cadorath) pitävät isäänsä hieman surullisena tapauksena. Tämä on kuitenkin pelkkä naamio Hutchin todelliselle luonteelle, mikä purkautuu takaisin esiin, kun pari varasta murtautuu Mansellien kotiin. Odenkirk on pääasiassa totuttu näkemään lupsakoissa rooleissa ja onkin yllättävää, kuinka karismaattisesti hän sopii toimintaäijäksi, joka pistää ihmisiä hengiltä monenlaisin tavoin. Odenkirk kanavoi hahmonsa synkkää ja rujoa puolta ihailtavalla lujuudella.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Christopher Lloyd Hutchin isänä, rap-artisti RZA Hutchin veljenä, Michael Ironside Hutchin pomona, Aleksei Serebryakov venäläisrikollisena, jonka bisneksiin Hutch sekaantuu, sekä Colin Salmon mysteerisenä miehenä, joka liittyy Hutchin piilottelemaan menneisyyteen... Sivunäyttelijät tekevät myös pätevää työtä, vaikka loppupeleissä Nobody onkin täysin Odenkirkin show. Lloyd on varsin hilpeä äksynä eläkeläisisänä ja Serebryakov toimii hyvin tavanomaisena venäläisroistona.
Nobody tarjosi aika lailla juuri sitä, mitä siltä kaipasinkin, sekä omalla tavallaan jotain enemmän. Sen lisäksi, että Odenkirk pääsi yllättämään toimintatähden kyvyillään, elokuva yllätti myös viihdyttävyydellään, vaikka se onkin todella rujo, kun toiminta lähtee käyntiin. Leffa ei todellakaan säästele katsojaansa sillä, kuinka rajuksi se uskaltaa äityä, mutta samalla se ei ole mitään synkkyyksissä vellomista. Varsinaisesta komediasta ei missään nimessä ole kyse, mutta silti elokuvaa on tehty sopivasti kieli poskessa. Ihmisiä listitään mitä luovimmin tavoin ja huomasin hymähteleväni pitkin elokuvaa tekijöiden kekseliäisyydelle. Hienoa on, että Hutch itse saa turpiinsa myös, eikä hänestä ole tehty täysin voittamatonta tappokonetta. Silti erityistä jännitettä ei pääse muodostumaan.
Vaikka elokuvasta löytyy tietyt puutteensa, kuten ettei päähenkilön puolesta kummemmin jännitä, eikä mukana oleva perhedraama pahemmin hetkauta, Nobody tekee monet asiat juuri oikein. Se tietää tasan tarkkaan, mitä se on. Se on onnistuneen suoraviivainen ja kun mättö alkaa, se pistää brutaalisti haisemaan aika lailla lopputeksteihin asti. Kestoa on vain puolisentoista tuntia, jolloin turhaa jaarittelua ei ole eksynyt mukaan ja filmi onkin aika nopeasti ohi. Toiminnannälkäisille katsojille on luvassa paljon nannaa ja mikä parasta, taistelut ovat vielä oivallisesti tehtyjä, eikä niitä ole pilattu hektisellä kameratyöskentelyllä ja silppuavalla leikkauksella.
Elokuvan on ohjannut Ilya Naishuller, joka oli tätä ennen ohjannut toimintapätkän Hardcore Henry (2015). Naishullerin työ tässä on iskevää ja häneltä löytyy silmää tyylikkäälle ja rankalle toiminnalle. Käsikirjoituksesta vastaavan Derek Kolstadin tausta John Wickien parissa on päivänselvä ja Nobodysta löytyy paljon samoja piirteitä. Silti Kolstad saa elokuvasta tarpeeksi erilaisen ja pitää katsojan mukana tutuista puolista huolimatta. Leffa on tosiaan oivallisesti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi muutkin teknisyydet ovat kunnossa. Lavasteet, asut ja rujot maskeeraukset ovat mainiot ja efektitkin pätevät. Äänimaailmassa korostuvat lyöntien iskut, tehden niistä entistä kipeämmän tuntuisia kotisohvallekin asti. David Buckleyn säveltämät musiikit eivät erityisemmin korostu, vaan leffasta jää lähinnä mieleen muutamat kappaleet, jotka on asetettu soimaan oikeisiin kohtiin.
Yhteenveto:Nobody on mainio toimintafilmi, jossa Bob Odenkirk yllättää rujolla karismallaan. Kun hänen Hutch-hahmonsa pistää haisemaan, Odenkirk hoitaa roolinsa rautaisella vimmalla. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä (etenkin kärttyisää pappaa esittävä Christopher Lloyd), mutta kyseessä on silti täysin Odenkirkin show. Elokuvan perhedraama ei ole kaksista, päähenkilön selviämisen puolesta ei erityisemmin jännitä, eikä tarina oikeastaan yllätyksiä tarjoa, mutta filmi onnistuu silti olemaan simppelissä suoraviivaisuudessaan pätevä ja tyylikäs tapaus. Toimintakohtaukset ovat hienon brutaaleja ja tylyjä, sekä teknisesti vaikuttavasti toteutettuja. Ilya Naishullerin ohjaus on oivallista ja vaikka Derek Kolstadin käsikirjoitus herättää vahvoja mielikuvia herran John Wick -elokuvista, Nobody onnistuu seisomaan tarpeeksi hyvin omillaan. Toiminnannälkäisille katsojille suosittelenkin elokuvaa erittäin lämpimästi.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Nobody, 2021, 87North, Eighty Two Films, Odenkirk Provissiero Entertainment
Ohjaus: Greta Gerwig Pääosissa: Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson, Eliza Scanlen, Timothée Chalamet, Laura Dern, Louis Garrel, Tracy Letts, Meryl Streep, Bob Odenkirk ja Chris Cooper Genre: draama, romantiikka Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: S Pikku naisia perustuu Louisa May Alcottin samannimiseen kirjaan, mikä julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1868 ja 1869. Alcott otti kirjaan vaikutteita omasta nuoruudestaan ja elämästään siskojensa kanssa. Kirja oli välitön hitti ja nousi nopeasti arvostettuun asemaan, toimien innoittajana nuorille naisille saavuttaa unelmansa. Suosionsa ansiosta kirjasta on tehty lukuisia näytelmiä, televisiosarjoja ja elokuvia. Elokuvista ensimmäinen oli mykkäversio vuodelta 1917 ja tämä uusin on jo kahdeksas elokuvasovitus Pikku naisista. Sony Pictures ilmoitti leffan teosta vuonna 2013 ja vuonna 2016 Greta Gerwig innostui työstämään käsikirjoituksen. Kun hänen esikoisohjauksensa Lady Bird (2017) oli palkintogaaloissa isosti ehdolla ja voitokaskin, Gerwigiä pyydettiin myös ohjaamaan elokuva. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2018 ja nyt Pikku naisia saa ensi-iltansa Suomessa - kuukausi sen jälkeen, kun sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä. Itse olen ollut vuosia tietoinen Alcottin kirjasta, mutten ole koskaan lukenut sitä tai nähnyt ainuttakaan aiemmista seitsemästä elokuvasta, joten tarina ei ollut minulle tuttu. Innostuin kuitenkin filmin näyttelijäkaartista ja Lady Birdin jälkeen olin kiinnostunut, mihin muuhun Gerwig pystyy, joten menin erittäin positiivisin mielin katsomaan Pikku naisia hieman ennen joulua lehdistönäytökseen.
1800-luvun puolessa välissä Marchin siskoksilla on jokaisella omat haaveensa tulevaisuudesta. Jo March haluaa olla kirjailija, Meg March odottaa pääsevänsä naimisiin jonkun kanssa, Amy Marchilla on lahjoja taiteilijana ja Beth March yrittää todistaa kykynsä musiikin puolella.
Saoirse Ronan jaksaa joka kerta yllättää sillä, kuinka uskomattoman upea näyttelijä hän onkaan. Jos näytteleminen olisi luonnonvoima, hän edustaisi sitä täydellisesti. Ronan on niin voimakas eläytymään, niin mestarillinen ottamaan tilan haltuunsa ja niin luonnollinen tunteiden kanssa, että hän jättää monet vuosikymmeniä työtä tehneet konkarit varjoonsa. Tässä Ronan näyttelee Jo Marchia, joka kirjoittaa tarinoita ja yrittää saada niitä myytyä eteenpäin. Ongelma vain on, etteivät mieskustantajat ole erityisen kiinnostuneita naisten vapaata tahtoa käsittelevistä kertomuksista. Kirjoittaminen on Jo'lle suuri intohimo ja Ronan tuntuu löytävän tämän suuren intohimon helposti, hypäten täysillä mukaan. Jos hän ei kohta voita Oscar-palkintoaan (ehdokkuuksia on nimittäin tämän roolisuorituksen myötä neljä), on aika suuttua.
Marchin kolme muuta sisarta ovatHarry Potter -elokuvista (2001-2011) tutun Emma Watsonin näyttelemä Meg, viime kesänä kauhuleffassa Midsommar - loputon yö(Midsommar - 2019) lahjansa osoittaneen Florence Pughin näyttelemä Amy ja Eliza Scanlenin esittämä Beth. Pugh on jälleen erinomainen ja yrittää parhaansa mukaan pysyä Ronanin perässä. Watsonkin on mainio, mutta hänelle tunteiden esittäminen on paikoitellen väkinäistä. Scanlen on erittäin hyvä, mutta hänen hahmonsa jää siskoksista pienimmälle huomiolle (luultavasti siksi, ettei Scanlen ole yhtä tunnettu näyttelijä). Parasta kuitenkin on, kuinka mahtavasti Ronan, Watson, Pugh ja Scanlen toimivat yhdessä. He todella tuntuvat aidoilta siskoilta ja heidän yhteisiä hetkiään on usein ilo seurata. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Laura Derniltä löytyy lämpöä Marchien äidiksi, kun taas siskojen tiukkaa tätiä esittävä Meryl Streep on aina yhtä fantastinen. Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk nähdään pienessä roolissa Marchien isänä. Timothée Chalamet ällistytti vahvalla roolisuorituksellaan Call Me by Your Namessa (2017), mutta tässä hänelle ei suoda kunnon mahdollisuutta tehdä samaa.
En ollut tosiaan lukenut Louisa May Alcottin kirjaa tai katsonut yhtäkään seitsemästä aiemmasta filmatisoinnista, joten Pikku naisia -leffan tarina oli minulle täysin uutta. Ilahduinkin, kuinka hyvin se nappasi minut usein mukaansa. Paikoitellen elokuva tuntuu hidastelevan, mutta se johtuu lähinnä siitä, että parin siskon kertomukset eivät ole läheskään yhtä mielenkiintoiset kuin Jo'n. Tällaisissa tarinoissa, missä useampi kertomus nivoutuu yhteen, on usein vaarana, että jokin osanen ei toimi yhtään niin hyvin kuin joku muu. Jo'n osuus on aivan mahtava jo ihan vain Ronanin ansiosta. Lisäksi hahmon suuri intohimo jotain tiettyä asiaa kohtaan, oli minulle niin samaistuttavaa, että olin täysillä tukemassa hänen haaveitaan. 1800-luvun puolessa välissä naisille oli äärimmäisen haastavaa menestyä omillaan, joten esteitä on paljon luvassa. Tämä on myös tänä päivänä harmillisen vaikeaa, minkä takia Pikku naisia on yhä tärkeä tarina kertoa uudestaan vielä 150:kin vuoden jälkeen Alcottin kirjan ilmestymisestä.
Elokuvan tarina on mielenkiintoisesti rakennettu, sillä se tapahtuu useissa kerroksissa. Tarinat hyppivät ajassa ilman, että siitä erityisemmin ilmoitetaan filmin aikana. Jotkut ovat selkeitä takaumia, mutta joissain kohdissa vain värimaailma kertoo katsojalle, mennäänkö elokuvan mukaan nykyhetkessä vai hahmojen menneisyydessä. Paikoitellen tämä tekee leffasta hieman sekavan, mutta suurimmaksi osaksi aikahyppely on taidokkaasti toteutettu. Etenkin parissa kohtaa menneisyyden ja "nykyhetken" tapahtumat kulkevat vierekkäin käsi kädessä, tukien toisiaan. Tunnepuolella Pikku naisia onnistui ilahduttamaan, sekä sai myös haikeaksi. Yksi merkittävä hetki ei kuitenkaan ole yhtä surullinen kuin voisi toivoa, sillä siihen tärkeästi liittyvä hahmo ei saa tarpeeksi aikaa ennen sitä. Huumoria on paljon mukana ja hymy nousee vähän väliä huulille, kun näkee sisarukset puuhaamassa jotain keskenään.
Ohjaaja Greta Gerwig osoittaa toistamiseen lahjansa ohjaajana. Nuorten naisten kasvutarinat ovat selvästi lähellä Gerwigin sydäntä, sillä välillä Pikku naisia muistuttaa hänen edellistä teostaan Lady Birdiä - eikä vain sillä, että molempien pääroolissa nähdään Ronan. Gerwig rakentaa tunnelmaa taidokkaasti ja pitää monipuolista pakettia hyvin kasassa ohjaajana, mutta käsikirjoituksen puolella hän olisi voinut hioa paria juonikuviota vahvemmaksi. Jo tällaisenaan Pikku naisia on todella mainio teos, mutta tietyillä viilauksilla se voisi olla erinomainen. Kuvaukseltaan leffa on hienosti toteutettu. 1800-luvun ajankuva on vaikuttavasti luotu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänityöskentely on oivallista ja säveltäjä Alexandre Desplat onnistuu taas kerran musiikkien kanssa.
Yhteenveto:Pikku naisia on erittäin mainio elokuvasovitus, jonka edelleen monin tavoin ajankohtainen tarina saa ymmärtämään, miksi siitä voi ja pitää tehdä uusia tulkintoja tänäkin päivänä. Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson ja Eliza Scanlen ovat aivan mahtavia Marchin siskoina ja heidän puuhailuaan yhdessä on suuri ilo seurata. He todella tuntuvat todellisilta siskoilta, mikä levittää suuren hymyn katsojan kasvoille. Ronan on tuttuun tapaansa mielettömän hyvä pääroolissa Jo'na ja hänen juonikuvionsa koukuttaa. Pughkin osoittaa lahjakkuuttaan, mutta yksinään Watson ja Scanlen jäävät hieman varjoon, eivätkä heidän juonikuvionsa ole yhtä mielenkiintoisia kuin voisi toivoa. Ohjaaja Greta Gerwig rakentaa taidokkaasti tunnelmaa, tarjoten niin hyviä nauruja kuin oivaa herkkyyttä. Ajankuva on erinomaisesti toteutettu ja filmi on täynnä upeita lavasteita ja asuja. Jos tiettyjä osioita tarinasta olisi rakennettu vahvemmiksi, olisi Pikku naisia kokonaisuutena mahtava teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin todella hyvä ja suosittelen sen katsomista, jos Alcottin alkuperäinen kirja on lähellä sydäntä tai jos leffan aikakausi kiehtoo kovasti. Tai jos haluat nähdä kaikki parhaan elokuvan ehdokkaat, ennen kuin Oscar-yö koittaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Little Women, 2019, Columbia Pictures, New Regency Pictures, Pascal Pictures, Regency Enterprises, Sony Pictures Enterprises
Ohjaus: Jonathan Levine Pääosissa: Seth Rogen, Charlize Theron, O'Shea Jackson Jr., June Diane Raphael, Ravi Patel, Bob Odenkirk, Tristan D. Lalla, Andy Serkis, Alexander Skarsgård, Lisa Kudrow ja Randall Park Genre: draama, komedia, romantiikka Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia Ikäraja: 12
Long Shot - Mahdoton yhtälö on Seth Rogenin ja Charlize Theronin tähdittämä uusi romanttinen draamakomedia. Elokuva lähti liikkeelle muutama vuosi sitten työnimellä "Flarsky" ja sen tarinan oli keksinyt Dan Sterling. Mukaan saapui kuitenkin uusi kirjoittaja Liz Hannah, joka pisti Sterlingin käsikirjoituksen uusiksi ennen kuvauksia, jotka alkoivat alkuvuodesta 2018. Nimi vaihdettiin ja nyt Long Shot - Mahdoton yhtälö on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin, ketkä sitä tähdittävät ja mielenkiintoni heräsi entisestään, kun näin filmin trailerin. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa leffan yhdessä tätini ja serkkuni kanssa ensi-iltaviikonloppuna.
Toimittaja Fred Flarsky on juuri saanut potkut, kun hän saa uuden, paljon mielenkiintoisemman työtarjouksen. Frediä lapsena vahtineesta Charlotte Fieldistä on tullut Yhdysvaltain ulkoministeri, joka aikoo pyrkiä maan ensimmäiseksi naispresidentiksi. Charlotten puheet eivät kuitenkaan ole parhaimmasta päästä ja siksi hän tarvitsee Fredin taitoja kirjoittajana.
Fred Flarskyna nähdään komediatähti Seth Rogen, joka tekee yllättävän maltillisen roolityön tässä leffassa. Pössyttelykomedioistaan ja tunnistettavasta hörönaurustaan tuttu Rogen tuo tähänkin rooliin mukaan tuttuja piirteitään, mutta hillitsee niitä kaikkia. Parissa kohtaa Rogen päästää sekoiluaan hieman valloilleen, mutta suurimmaksi osaksi hän ymmärtää, ettei yliampuvuus sovi tällaiseen filmiin. Hänen mukanaolonsa jakaa hyvin luultavasti katsojat kahtia ja ne, jotka yleensä inhoavat Rogenia, ajattelevat varmaan hänen pilaavan muuten hyvän leffan. Itse taas pidin hänen roolittamistaan yllättävänkin toimivana ratkaisuna. Rogen on tuttuun tapaansa pidettävä ja rento heppu, ja joka kerta, kun hän on ruudulla, leviää tunne siitä kuin viettäisi aikaa hieman hönön ystävän kanssa. Ulkoministeri Charlotte Fieldinä taas nähdään Charlize Theron, joka on erittäin hyvä valinta arvokkaan naisen rooliin. Theron huokuu oikeanlaista johtajahenkeä, mutta hän tuo mukaan myös tiettyä rentoutta, kun Fred saapuu kuvioihin. Rogen ja Theron eivät ensisilmäyksellä vaikuta loogiselta parilta, mutta todella positiivisena yllätyksenä heidän kemiansa iskevät täysillä yhteen. Fred ja Charlotte tulevat täysin erilaisista maailmoista ja juuri sen takia he tukevat toisiaan niin hyvin. Elokuvan aikana molemmat oppivat uutta toistensa kautta ja leffan parasta antia ovatkin Rogenin ja Theronin kahdenkeskeiset kohtaukset. Elokuvassa nähdään myös O'Shea Jackson Jr. Fredin parhaana ystävänä Lancena, June Diane Raphael ja Ravi Patel Charlotten tärkeinä avustajina, Bob Odenkirk Yhdysvaltain presidenttinä, Alexander Skarsgård Kanadan pääministerinä, sekä lähes tunnistamattomaksi maskeerattu Andy Serkis lierona bisnesmiehenä Parker Wembleynä. Kaikki näyttelijät suoriutuvat osistaan mainiosti, vaikkei Skarsgård pääsekään pökkelyydestään eroon ja suuni todella loksahti auki, kun tajusin Wembleyn olevan Serkis.
Riippuen siitä, pidätkö Seth Rogenin komedioista vai et, Long Shot - Mahdoton yhtälö tulee olemaan joko pettymys tai positiivinen yllätys. Rogenin tyyliä inhoavat saattavat tykästyä tähän, kun taas Rogenin ronskimmasta tuotannosta innostuneille tämä voi tuntua liian kiltiltä kokonaisuudelta. Itse tosiaan pidin siitä, että Rogen hoitaa hommansa maltillisemmin, mutta itse elokuvasta jäi silti hieman ristiriitainen tunne. Elokuvasta löytyy Rogenin filmeille tuttuja piirteitä, mutta vain muutamassa kohtaa. Sekaan on heitetty oudon härkejä vitsejä, jotka eivät pääasiassa sovi mukaan, sillä leffa ei muuten ole sellainen. Long Shot - Mahdoton yhtälö yrittää olla romanttinen komedia, mikä miellyttäisi sekä naisia että miehiä, minkä lisäksi leffa kallistuu usein draaman puolelle ja monessa kohtaa se pyrkii puskemaan vahvaa poliittista näkemystään esille. Elokuvan viittaukset Yhdysvaltojen nykyiseen hallitukseen eivät voi mennä ohi ja leffa onkin selvä sanoma siitä, kuinka asioiden pitäisi olla toisin. Bob Odenkirkin näyttelemä presidentti välittää enemmän julkisesta asemastaan kuin maan johtamisesta, kansan hyvinvoinnista tai vaikkapa ilmastonmuutoksesta. Tuleeko ketään mieleen...?
Paikoitellen leffan poliittinen puoli muuttuu jopa päällekäyväksi, jolloin se tekee muuten kevyehköstä romanttisesta draamakomediasta raskasta seurattavaa. Suurimmaksi osaksi draamapuoli on kunnossa, mutta liikuttavissa kohtauksissa leffa ei onnistu menemään tunteisiin asti, vaan katsoja jää etäiseksi emotionaalisella tasolla. Romantiikkapuoli elokuvalla on parhaiten hoidossa ja kuten jo totesin, Theronin ja Rogenin kemiat toimivat yllättävänkin hyvin. Komediaosastolla leffa kompastelee eniten ja vaikka siinä onkin paljon hauskoja juttuja (kuten hulvaton alkukohtaus), löytyy elokuvasta paljon vitsejä, jotka eivät osu maaliinsa - jotkut jopa lentävät täysin eri suuntaan maalilta. Leffa nimittäin pysähtyy paikoitellen näyttämään keskusteluohjelmaa, missä puhutaan Charlottesta ja siitä, voiko nainen johtaa Yhdysvaltoja, eivätkä nämä hetket toimi yhtään. Ne ovat todella seksistisiä vitsejä, mitkä eivät istu muuten aika feministiseen elokuvaan ja niitä pahentaa vielä se, kuinka elokuva kokee pakottavaa tarvetta pyydellä jokaista ilkeää vitsiä anteeksi. Jos sitä karkeaa huumoria on pakko istuttaa muuten kiltihköön elokuvaan, niin pistäkää se mukaan rohkeasti, eikä niin että täytyy pyytää aina anteeksi, ettei kukaan vain pahoita mieltään. Nämä kohtaukset voisi poistaa kokonaan leffasta. Ja poistamisesta puheenollen leffasta löytyy muutenkin tiivistämisen varaa. Long Shotilla on kestoa yli kaksi tuntia ja se pärjäisi todella hyvin vartin lyhyempänäkin. Kyseessä on siis aika epätasainen paketti, joka pysyy kuitenkin plussan puolella sen erittäin mainion pääparin ansiosta.
Elokuvan on ohjannut Jonathan Levine, mutta sen epätasaisuus tunnelmissa viestii siitä, että mukana olisi ollut useampikin tekijä, eikä kyseessä ole vain yhden ihmisen visio. Levine saa Theronin ja Rogenin pistämään paikoitellen parastaan, muttei onnistu pitämään pakettia kunnolla kasassa. Dan Sterlingin kirjoittama ja Liz Hannahin muokkaama käsikirjoitus vaatii tiivistämistä, mitä olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkausvaiheessa. Elokuvasta kuitenkin löytyy paljon sujuvaa editointia ja paikoitellen kekseliäitä siirtymiä. Kuvauskin on oivallista ja leffa näyttää kaikin puolin oikein hyvältä. Marco Beltramin ja Miles Hankinsin säveltämät musiikit toimivat taustalla, mutteivät erotu koskaan tai jää millään tavalla mieleen.
Yhteenveto: Long Shot - Mahdoton yhtälö on kelpo romanttinen draamakomedia, mikä kuitenkin kompastelee erikoiseen epätasaisuuteensa. Seth Rogenille tutummat ronskit vitsit eivät sovi leffaan lainkaan ja paikoitellen ne ovat tökeröitä lähinnä sen takia, että elokuva itse alkaa pyytelemään niitä anteeksi. Välillä filmin poliittinen agenda puskee hieman liiankin kovaa ja tekee joistakin hetkistä turhan raskasta katsottavaa. Katsoja ymmärtää vähemmälläkin, mitä leffalla on sanottavanaan. Lisäksi elokuva kaipaa tiivistämistä, sillä yli kahden tunnin pituudessa mukaan mahtuu paljon ylimääräistä, mitä ilman elokuva tuntuisi napakammalta paketilta. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen ja romanttinen puoli hoituu yllättävänkin hyvin Seth Rogenilta ja Charlize Theronilta, jotka ovat pääsyy siihen, että elokuvan katsoo sujuvasti loppuun saakka. Long Shot - Mahdottoman yhtälön katsoo kerran ihan mielellään, muttei siitä paljoa jää mieleen ja tuskinpa sitä tarvitsee enää toistamiseen nähdä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Long Shot, 2019, Denver and Delilah Productions, Good Universe, Point Grey Pictures
Ohjaus: Brad Bird Pääosissa: Holly Hunter, Craig T. Nelson, Sarah Vowell, Huck Milner, Samuel L. Jackson, Bob Odenkirk, Catherine Keener, Brad Bird, Jonathan Banks, Michael Bird, Sophia Bush ja John Ratzenberger Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 7
Pixarin animaatioelokuva Ihmeperhe (The Incredibles - 2004) oli suurmenestys, mikä voitti niin katsojat kuin kriitikot puolelleen, sekä sai lukuisia palkintoja, kuten kaksi Oscar-pystiä. Kyseessä on yksi Pixarin suosituimmista elokuvista ja siitä lähtien, kun leffa ilmestyi, kaikki ovat kyselleet jatko-osan perään. Jopa Pixarin johtotiimi kyseli ohjaaja Brad Birdiltä jatko-osaa, mutta Bird vastasi, ettei aio tehdä sitä, jos hän ei keksi yhtä hyvää tarinaa. Vuosien varrella monen fanin toivo jatkoa kohtaan on jo kadonnut ja aina kun ilmestyi uusi Pixar-elokuva, tuntui siltä, ettei Ihmeperheen tarinaa koskaan jatkettaisi. Myös minä kuuluin niihin. Kun esimerkiksi Autot 2 (Cars 2 - 2011), Monsterit-yliopisto (Monsters University - 2013) ja Doria etsimässä(Finding Dory - 2016) ilmestyivät, pohdin, miksi Pixar käyttää aikaansa näihin jatko-osiin, eikä siihen mitä ihmiset oikeasti haluavat nähdä? Kuitenkin samalla kun fanien toivo laski, Birdin oma innostus kasvoi ja hän keksikin juonen ja alkoi vihdoin työstämään jatko-osaa. Ja nyt, neljäntoista vuoden jälkeen Ihmeperhe 2 saa vihdoin ensi-iltansa! Itse hihkaisin riemusta, kun Pixar julkaisi ensimmäisen julisteen elokuvasta ja sain kylmiä väreitä, kun näin ensimmäisen trailerin. Alkuperäinen Ihmeperhe oli yksi suosikkileffoistani lapsena, enkä pystynyt käsittämään, että näkisimme vihdoin ja viimein jatkoa sille! Innostustani laski se, että tämäkin Disneyn levittämä animaatio saapuisi Suomeen pari kuukautta myöhemmin kuin muissa maissa, mutta kun lehdistönäytöksen päivä vihdoin koitti, mahassani myllersi ja menin epäuskon, jännityksen ja lapsenomaisen innon muodostaman tunneyhdistelmän kanssa katsomaan Ihmeperhe 2:n.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Ihmeperhe!
Elli Vaaran täytyy palata sankarihommiin Neiti Rajattomana ja osoittaa, että maailma tarvitsee sankareita, jotta supersankaruus saataisiin jälleen lailliseksi. Samalla Herra Ihmeen täytyy jäädä kotiin Ilu Vaarana ja vahtia heidän lapsia Ilonaa, Esaa ja Jaskaa, jolle alkaa kehittyä uusia voimia...
Siinä, missä ensimmäinen Ihmeperhe käsitteli Ilun keski-iän kriisiä ja henkistä kasvua, Ihmeperhe 2 tekee Ellistä (Holly Hunter), eli Neiti Rajattomasta pääsankarinsa, mikä on aivan mahtava idea! Vuosikausia supersankarihommat ovat kuuluneet enempi miehille, joten on hienoa nähdä, että Elli pääsee enemmän toimintaan kuin miehensä. On erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka Elli alkaa vähitellen nauttimaan Neiti Rajattomana olemisesta ja miten hänen ajatusmaailmansa muuttuu filmin aikana. Ilu (Craig T. Nelson), eli Herra Ihme on niin tottunut olemaan koko kansan sankari, että on erinomainen päätös jättää hänet tällä kertaa kotiin lastenvahdiksi. Yksi elokuvan syvällisimmistä puolista ja opetuksista (mikä Ilunkin täytyy oppia) on että vanhemmuus on myös sankariteko - kun se on tehty oikein. Lasten auttaminen koulun ja muutenkin elämän kanssa voi olla jopa raskaampaa kuin supersankarina seikkaileminen. Ilun ja Ellin roolien vaihto sankarina ja huoltajana ei ole mukana vain, koska on hauska nähdä, miten Ilu yrittää pärjätä lapsien kanssa yksin, vaan koska molemmat joutuvat tekemään sitä asiaa, missä he ovat heikompia, jolloin he voivat kehittyä paremmiksi elokuvan aikana.
Ellin ja Ilun lapset ovat tietty mukana ja viisikosta on jälleen onnistuttu luomaan uskottava perhe. Ilona-tytöllä (Sarah Vowell) alkaa tosissaan teini-ikä, kun hänellä tulee ongelmia ihastuksensa Toni Rytivuon (äänenä ohjaaja Bradin poika Michael Bird) kanssa. Esa (ääni vaihtunut Spencer Foxista Huck Milneriin) taas yrittää saada vanhempansa ylpeiksi pärjäämällä koulussa. Isoimpaan rooliin lapsista nousee kuitenkin Jaska-vauva (hassuja vauvaääniä päästelee Eli Fucile), joka ei viime leffassa päässyt seikkailuun mukaan. Ensimmäisessä Ihmeperheessä kuitenkin jo vihjattiin, että Jaskalla olisi useampia voimia ja niiden kehittymistä filmi esittelee todella kiehtovasti. Muita tuttuja hahmoja alkuperäisestä elokuvasta ovat Ilun supersankarikaveri Julius (Samuel L. Jackson), eli jäinen Hyytäjä, superasuja suunnitteleva Eira Kuosi (äänenä Brad Bird itse), sekä Vaaran perhettä suojeleva vanha agentti Dicker (Jonathan Banks). Brad Bird selkeästi huomasi, että Hyytäjä nousi monen fanin suosikiksi ja siksi hänet on nostettu aiempaa paremmin esille. Mutta nähdäänkö Juliuksen vaimoa vieläkään..? Agentti Dicker jää aika taustalle, mutta Eira tarjoaa tuttuun tapaansa pari hauskaa kohtausta. Uusina hahmoina elokuva esittelee mm. hölmösti nimetyn Voitto Taival -nimisen bisnesmiehen (Bob Odenkirk), joka ihailee supersankareita ja haluaa tehdä supersankaruudesta laillista, sekä hänen nerokkaan siskonsa Eveliinan (Catherine Keener), joka suunnittelee siistejä vempaimia Neiti Rajattomalle. Kaksikko on ihan toimiva lisä, vaikkeivät hahmot olekaan yhtä mieleenpainuvia kuin vanhat tutut. Mukana on myös uusia supersankareita, joista esille nousee parhaiten Portaali (Sophia Bush), joka kykenee nimensä mukaisesti luomaan portaaleja, joiden kautta hän tai joku muu voi matkustaa paikasta toiseen. Hahmolle on onnistuneesti luotu hyvää persoonaa ja siten hän nousee uusista hahmoista kiinnostavimmaksi. Tällä kertaa ihmeperhe saa vastaansa superrikollisen nimeltä Ruutukaappari, josta en halua paljastaa oikeastaan mitään. Sanon vain, että kyseessä on ehdottomasti koko elokuvan heikoin lenkki. Ruutukaappari ei ole läheskään yhtä mahtava pahishahmo kuin edellisen leffan Syndrooma. Tähän vaikuttaa jo se, että Syndroomaa vastaan käydyt taistelut tuntuivat oikeasti henkilökohtaisilta, sillä hän todella inhosi Herra Ihmettä. Ruutukaapparin toiminnalle on kirjoitettu motiiveja, mutta ne ovat hieman liian heppoiset. Ihmeperhe 2:n oli alunperin tarkoitus ilmestyä vasta ensi vuonna, mutta sen ensi-iltaa päätettiin aikaistaa tälle vuodelle, jolloin tekijät saivat vuoden suunniteltua vähemmän aikaa työstää leffaa ja vaikuttaisi siltä, että tämä johti heikompaan pahikseen. Jos yksi lisävuosi olisi tarkoittanut parempaa roistoa, olisin hyvin kestänyt sen. Jaksoinhan minä odottaa tätä elokuvaa 14 vuotta, joten ei yksi vuosi siihen päälle olisi sydäntäni rikkonut.
Tästä päästäänkin siihen kysymykseen, mikä on varmasti monien huulilla: onko Ihmeperhe 2 yhtä hyvä kuin alkuperäinen Ihmeperhe? No eihän se tietenkään ole, mutta on pakko sanoa, etten koskaan odottanutkaan sen olevan yhtä hyvä. Enkä todellakaan odottanut sen olevan edeltäjäänsä parempi, sillä se vasta olisikin vaatinut ihmeen! Enkä sano näin vain, koska alkuperäinen Ihmeperhe oli yksi suursuosikeistani lapsena. Kun katsoin sen uudestaan arvostelua varten, pyrin katsomaan sitä kriittisemmällä silmällä, mutta silloinkin oli vain pakko todeta, että kyseessä on mestarillisesti kerrottu ja ohjattu tarina. Ihmeperhe osoitti, että animaatiot eivät ole vain lastenleffoja ja että supersankarielokuvat eivät ole vain viihdettä. Ne voivat olla paljon syvällisempiä ja merkityksellisempiä. Ja kun filmi ei edes ole jatkuvaa toimintaa, vaan se on oikeasti hahmojen kautta kerrottu tarina, on se kypsempi kuin suuri osa supersankarileffoista. Kyseessä ei siis ole vain yksi lapsuuteni suosikeista, vaan yksi suosikkielokuvistani tänäkin päivänä!
Ja kun lähtee vertaamaan näitä kahta Ihmeperhe-elokuvaa, täytyy myös ottaa huomioon, milloin ne ovat ilmestyneet. Kun ensimmäinen Ihmeperhe ilmestyi vuonna 2004, supersankarileffat olivat vasta aloittaneet nousunsa kahden X-Menin (2000 ja 2003) ja kahden Spider-Manin (2002 ja 2004) voimin. Sen oli paljon helpompi erottua edukseen. Mutta tässä välissä on kulunut 14 vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että vuosien varrella on ehtinyt ilmestyä esimerkiksi KAKSIKYMMENTÄ Marvelin elokuvauniversumin teosta Iron Manista (2008) Ant-Man and the Waspiin (2018), omassa genressään jo klassikoksi noussut The Dark Knight -trilogia (2005-2012), sekä monia monia muita, jolloin Ihmeperhe 2:n on paljon vaikeampi erottua joukosta kuin alkuperäisen elokuvan. Pelkästään tänä vuonna on ilmestynyt jo neljä supersankarileffaa! Siksi olikin hämmästyttävää, ettei Ihmeperhe 2 kalpene edes massiivisen Avengers: Infinity Warin (2018) rinnalla, vaan se saattaa jopa nousta vuoden parhaaksi supersankarielokuvaksi! Tämä on jo huikea saavutus. Alkuperäinen Ihmeperhe oli kuitenkin sekä animaation että supersankarileffojen mestariteos. Olisi hölmöä vaatia tältä samaa saavutusta.
Näiden 14 vuoden aikana varmasti kaikki Ihmeperheen nähneet ovat ehtineet miettiä ainakin yhden tavan, miten tarinaa voisi tai pitäisi jatkaa. En ole varmaan ainoa, joka pohti, että elokuvassa tehtäisiin samanlainen ratkaisu kuin Pixarin Toy Story 3:ssa (2010), mikä tapahtuu kymmenisen vuotta edellisten osien jälkeen. Ajattelin, että voisi olla kiinnostavaa nähdä Esa ja Ilona aikuisina ja Jaska teininä. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan Ihmeperhe 2 jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi; taistelusta Raivaajaa (Pixarin luottoääni John Ratzenberger) vastaan! Tämä oli aivan fantastinen päätös, enkä enää miettinyt lainkaan omia ideoitani leffaa varten, vaan annoin tarinan vain viedä minut mukanaan. Kuten monet varmasti tietävät, kun jokainen luo vuosien varrella vahvoja mielipiteitä siitä, miten tarinan kuuluisi jatkoa, voi lopputulos tuntua pettymykseltä. On varmasti täysi mahdottomuus, että kukaan olisi pohtinut täysin samaa tarinaa kuin Brad Bird. Itselleni ei onneksi käynyt näin, vaan pidin todella paljon Birdin kirjoittamasta tarinasta, etenkin kun hän on työstänyt elokuvaa lähes samalla antaumuksella kuin alkuperäistä Ihmeperhettä.
Kyseessä on jälleen täysin hahmovetoinen tarina, mikä keskittyy paljon enemmän syventämään henkilöitä kuin tarjoamaan näyttäviä toimintakohtauksia. Kuten jo sanoin, filmi tarjoaa hyvin syvällisen näkemyksen sankaruudesta pistäessään Ilun hoitamaan lapsia. Vanhemmuus vaatii todella paljon ja olen varma, että monet lapsetkin ymmärtävät sen katsoessaan elokuvaa. Kohtaukset Ilun ja lasten kanssa ovat todella hyviä ja upean aidon tuntuisia. Monet vanhemmat voivat helposti samaistua Iluun, kun tämä yrittää auttaa Esaa matikan läksyissä, mutta laskutavat ovat erilaiset kuin Ilun nuoruudessa. Voimiaan kokeileva Jaska tarjoaa makeat naurut läpi leffan, etenkin hulvattomassa kohtauksessa varastelevan pesukarhun kanssa. Kotikohtaukset ja henkilödraama tuo täydellistä vastapainoa Neiti Rajattoman sankaripuuhille, mistä päästäänkin niihin näyttäviin toimintakohtauksiin. Alun taistelu Raivaajaa vastaan on mitä parhain tapa alottaa elokuva, mutta todellinen toiminnan tähtihetki on tiivistunnelmainen ja nopeatempoinen takaa-ajo, missä Neiti Rajaton pääsee todella esittelemään voimiaan. Yksi suosikkiasioistani elokuvassa onkin, miten hahmojen supervoimia hyödynnetään. Neiti Rajaton moottoripyörällään on yksi esimerkki tästä, kuten on myös Jaska. On myös hauska nähdä Ilonan kokeilevan voimiaan uusilla tavoilla, mutta erityisen huikeaa on, miten Portaali hyödyntää voimiaan toimintakohtauksissa!
Heikkouksiakin filmistä löytyy, joista mainitsinkin jo tarinan pahiksen. Noin puoleen väliin asti Ihmeperhe 2 on aivan mielettömän hyvä filmi kaikin puolin, mutta kun Ruutukaappari alkaa tosissaan nousta esille, alkaa taso harmillisesti laskemaan hieman. Tuotannossa tapahtuneen kiireen huomaa roiston lisäksi myös loppuhuipennuksesta, mikä on valitettavan antikliimaksinen. Se sisältää hyviä hetkiä, kuten mainitsemani hetket Portaalin kanssa ja on hyvä, että se on täysin erilainen kuin edellisessä osassa, mutta silti jäin kaipaamaan enemmän. Asiat tuntuvat ratkeavan jopa liian helposti. Tästä voisi sanoa, että kyseessä on kuitenkin lapsille tehty elokuva ja se kuuluu asiaan, mutta kun näin ei ole! Hienointa Brad Birdin ohjauksessa on, ettei hän aliarvioi lapsikatsojia, vaan todella määrittelee koko perheen elokuvan merkityksen, sillä tässä todella on jotain ihan kaikille. Mukana on syvällisempiä keskusteluja siitä, että naiset eivät jaksa olla miesten varjossa, vaan he näyttävät pystyvänsä samaan. Mukana on myös vertauskuvia siitä, miten vähemmistöjen asemaa voitaisiin parantaa tässä ennakkoluulojen yhteiskunnassa. Bird uskaltaa myös lisätä aitoa painostavuutta - esimerkiksi yhdessä kohtauksessa hahmo murtautuu sisälle taloon ja kohtaus on valaistu synkästi ja sen äänimaailma saa sen tuntumaan rikostrilleriltä! Kyseessä ei todellakaan ole pelkkä lastenleffa.
Kenellekään ei tule varmaan minään yllätyksenä, jos sanon, että Ihmeperhe 2 näyttää uskomattoman hyvältä. Aina kun voisi luulla, ettei Pixar enää pysty pistämään paremmaksi animointinsa kanssa, yhtiö osoittaa epäilykset vääräksi. Filmi on animoitu suoraan sanottuna täydellisesti! Elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia. Sen lisäksi, että jokaisen hahmon yksittäiset hiukset voi nähdä, on animointitiimi tehnyt kaikista asuista lähes todellisen näköisen. Tarkkaan katsottuna voi nähdä, miten asut on kudottu ja tämä pistää ainakin oman pääni pyörälle. On varmasti turvallista jo nyt sanoa, että Ihmeperhe 2 vie parhaimman animaatioelokuvan palkinnot niin Oscareissa kuin monissa muissakin gaaloissa. Tekijät ovat hienosti säilyttäneet 1960-luvun ajankuvan ensimmäisestä osasta. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja säveltäjä Michael Giacchino tekee jälleen loistotyötä musiikkien parissa. Tutut sävellykset ovat tietysti mukana ja pakko sanoa, että kun kuulin leffan tunnarin ensimmäistä kertaa tässä, ihoni nousi kananlihalle! Ja mitä olisikaan Pixar-animaatio ilman easter eggejä, eli viittauksia muihin elokuviin, kirjoihin jne. Esimerkiksi eräässä kohtauksessa Vaaran perhe syö kiinalaista ruokaa, mikä on pakattu saman ravintolaketjun paketteihin, mitä on nähty monissa Pixar-filmeistä. Kun Ilu ja Elli saavat Taival-sisarusten bisneskortin, siihen on merkitty Pixar-studion nykyinen osoite. Supersankarien käyttämät puhelimet tuovat vahvasti mieleen Adam Westin tähdittämän "Batman"-sarjan (1966-1968) lepakkopuhelimen. Esa katsoo televisiosta klassisia sarjoja, kuten "The Outer Limitsiä" (1963-1965) ja "Jonny Questia" (1964-1965). Takaa-ajokohtauksessa on nähtävissä mainosjuliste Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) tutulle purkalle. Ja tietysti mukana on monen Pixarin taiteilijan entisen opinahjon California Institute of the Artsin animaatioluokan numero A113. Se on nähtävissä jopa kolme kertaa: ensin erään huoneen numerona, sitten monorail-junan tunnusnumerona ja lopuksi elokuvateatterin ilmoitustaululla.
Pixarin tyyliin kuuluu myös näyttää lyhytanimaatio teattereissa ennen varsinaista elokuvaa.Ihmeperhe 2:a edeltää lyhäri nimeltä "Bao", mikä kertoo kiinalaisesta naisesta, jonka valmistama myky herää henkiin! Aluksi tämä tuntuu todella hassulta, mutta loppua kohti tarinasta paljastuu syvällisempi, hyvin kaunis puoli. Mielestäni kyseessä on yksi Pixarin parhaista alkulyhäreistä vuosiin.
Yhteenveto:Ihmeperhe 2 ei nouse edeltäjänsä mestarilliselle tasolle, mutta se on silti loistava jatko-osa. Elokuva nappaa hienosti mukaansa siitä, mihin edellinen osa jäi ja tarjoaa uuden kiehtovan tarinan. On aivan mahtavaa, että tällä kertaa Neiti Rajaton lähtee sankarihommiin, kun taas Herra Ihme jää hoitamaan lapsia. Tällä tuodaan hyvää syvällisyyttä mukaan, minkä lisäksi filmistä löytyy muitakin mainioita pohdintoja. Elokuva sisältää näyttäviä toimintakohtauksia, missä supersankarit hyödyntävät voimiaan häkellyttävän kekseliäästi, sekä todella hauskoja hetkiä Jaskan kanssa, mutta mikä tärkeintä, kyseessä on hahmovetoinen tarina, jolloin se on paljon enemmän kuin kevyttä viihdettä. Visuaalisesti kyseessä on aivan mielettömän upealta näyttävä teos, minkä yksityiskohtaisuus on tajunnanräjäyttävää, kun kaikkea ruudulla näkyvää alkaa tosissaan tutkimaan. Heikkouksia elokuvaan tuovat kehnonpuoleisesti kirjoitettu pahis, sekä hätiköivä loppuhuipennus vailla todellista jännitettä. Jos nämä johtuvat tiukemmasta aikataulusta, on se suuri sääli, sillä vuoden päästä olisimme saattaneet nähdä entistäkin paremman elokuvan. Jo tällaisenaan Ihmeperhe 2 on kuitenkin aivan mahtava animaatioseikkailu kaikenikäisille. Suosittelenkin filmiä erittäin lämpimästi edellisen osan faneille, supersankarien ystäville ja kaikille laadukkaita animaatioita rakastaville.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Incredibles 2, 2018, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Meryl Streep, Tom Hanks, Bob Odenkirk, Tracy Letts, Bradley Whitford, Bruce Greenwood, Matthew Rhys, Sarah Paulson, Alison Brie, Jesse Plemons ja Michael Stuhlbarg Genre: draama Kesto: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 7 The Post perustuu tositapahtumiin Vietnamin sodan salaisuuksien paljastumisesta. Elokuvan teko alkoi loppuvuodesta 2016, kun tuottaja Amy Pascal sai käsiinsä Liz Hannahin käsikirjoituksen aiheesta. Samoihin aikoihin ohjaaja Steven Spielberg joutui lykkäämään seuraavan leffansa, "The Kidnapping of Edgardo Mortaran" työstämistä roolitusongelmien takia, joten hän päätti sen sijaan ohjata The Postin. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja se saatiin valmiiksi jo marraskuussa, jolloin se ehti saada ensi-iltansa Yhdysvalloissa juuri ennen vuoden vaihtumista - tosin meillä Suomessa se on nähtävillä vasta nyt vuonna 2018. Itse en ollut kovin innoissani, kun kuulin elokuvasta. Vaikka Spielberg on tehnyt mielestäni todella hienoja filmejä, hänen 2000-luvun tuotantonsa ei ole erityisemmin vakuuttanut minua. Vaikka viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmestyi todella mainio seikkailuelokuva Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin - 2011), ovat hänen työnsä olleet pääasiassa unohdettavia Oscar-palkintojen kalasteluja. Kahden viimeisen Spielberg-elokuvan, pitkäveteisen Vakoojien sillan (Bridge of Spies - 2015) ja kehnon Iso kiltti jätin (The BFG - 2016) jälkeen ajattelin, että herran pitäisi jo alkaa lopetella elokuvien teko. Silti menin katsomaan The Postin, päivä sen jälkeen, kun se oli saanut kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva ja paras naispääosa). Odotukseni eivät olleet korkeat, joten yllätyin, että kyseessä onkin kelpo filmi. Ei se ihmeellinen ole, mutta on se selkeästi parempi kuin kaksi edeltäjäänsä. Vuonna 1971 sanomalehti The Washington Post saa käsiinsä raportteja, jotka paljastavat hallituksen valehdelleen kansalle Vietnamin sodan tapahtumista. Lehden henkilökunnan täytyy pohtia, uskaltavatko he julkaista raportit lehdessään, vaikka rangaistus siitä voisi olla loppuelämä vankilassa.
Meryl Streep näyttelee The Washington Postin omistajaa, Katharine Grahamia ja tuttuun tapaansa Streep on tietty erittäin hyvä roolissa kuin roolissa. Hän tuo hienosti esille Katharinen kokemat paineet, mitkä Vietnam-raportit aiheuttavat, minkä lisäksi häntä jännittää ja ahdistaa sanomalehden johdossa olo, sillä lähes kaikki ulkopuoliset tuntuvat kyseenalaistavan hänen taitonsa. Streepin näyttelijätyötä on aina lumoavaa katsella, mutta minun on pakko sanoa, etten usko hänen voittavan tästä roolista Oscaria. Hänellä on ennätys Oscar-ehdokkuuksien määrässä, mutta niistä kahdestakymmenestäyhdestä ehdokkuudesta hän on voittanut vain kolme palkintoa. Tämä ei ole yksi hänen parhaista rooleistaan, joten uskon Akatemian antavan palkinnon jollekin toiselle. Streepin tavoin myös miespääosan esittäjä Tom Hanks tuntuu olevan mainio missä tahansa elokuvassa ja niin hän on myös tässä. Hanks näyttelee The Washington Postin päätoimittaja Ben Bradleetä, joka on Katharinea innokkaampi raporteista. Sanomalehdellä ei nimittäin mene kovin lujaa, joten Ben uskoo, että lehti nousee suositummaksi, jos se julkaisee raportit ensimmäisenä. Hanksista välittyy Benin innostus, kuten myös huoli lehden kohtalosta. Häntäkin on aina ilo katsoa, mutta Streepin työn tavoin ei Hankskaan tee tässä mitään erityisen vaikuttavaa, joten en ihmettele, ettei hän saanut ehdokkuuta parhaasta miespääosasta. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. The Washington Postille työskentelevät Fritz (Tracy Letts), Arthur Parsons (Bradley Whitford) ja Ben Bagdikian (Bob Odenkirk), sekä raportit lehdistölle paljastava Dan Ellsberg (Matthew Rhys), Katharinen tytär Lally Graham (Alison Brie), Benin vaimo Antoinette Bradlee (Sarah Paulson), lakimies Roger Clark (Jesse Plemons) ja puolustusministeri Robert McNamara (Bruce Greenwood). Streepin ja Hanksin lisäksi muut näyttelijät eivät pääse nousemaan esille, eivätkä heidän hahmonsa ole kovin mieleenpainuvia. Muista näyttelijöistä muistaa lähinnä Odenkirkin ja Rhysin, heidän yhteisten hetkiensä takia.
The Post alkaa yllättävän mielenkiintoisesti. Se lähtee käyntiin Vietnamista vuonna 1966, joka tuo monin tavoin mieleen Spielbergin tunnetun sotaelokuvan Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998). Harmillisesti Vietnam-prologi päättyy lyhyeen, mistä siirrytään 1970-luvun alkuun ja nyky-Spielbergille tutumpaan historialliseen draamaan. Ajankuva filmissä on tietysti upeasti toteutettu. Elokuva näyttää ja tuntuu aivan mahtavasti 1970-luvulta (vaikken silloin vielä elänytkään, mutta uskoisin sen onnistuvan erinomaisesti), jolloin sen maailmaa jää seuraamaan kiinnostuneena. Harmi vain, ettei ensimmäisen tunnin ajan itse tarina ole mitä kiinnostavin. Hahmot lähinnä vain keskustelevat elämästään ja politiikasta ja The Washington Postin rahatilanteesta. Uusia henkilöitä esitellään vähän väliä, mutta heidän merkitystään ei selvennetä lähes ollenkaan. Aina välillä The Washington Postilla mietiskellään, miten ihmeessä kilpaileva sanomalehti The New York Times on saanut tietoonsa valtion salaisuuksia. Silloin elokuva onnistuu pitämään kiinnostusta yllä, mutta muuten leffa tuntuu aika pitkäveteiseltä. Onneksi toisen tunnin aikana tilanne muuttuu. The Washington Post on saanut raportit omiin käsiinsä ja alkaa pohdinta siitä, voiko juttua julkaista. Kaiken järjen mukaan sananvapauden pitäisi tarjota heille luvan julkaisemaan tekstejä, jotka avaavat kansan silmät siitä, miten hallitus huijaa ihmisiä, mutta heidät voisi silti tuomita vankilaan maanpetoksen takia. Mitä jos tiedot leviävät muuhun maailmaan niin, että eri valtiot voivat käyttää niitä pahoin aikomuksin hyödyksi? Mutta silti monet tuhannet yhdysvaltalaissotilaat ovat kuolleet Vietnamissa ja jos se johtuu Yhdysvalloista itsestään, pitäisi tieto kertoa. Toisen tuntinsa aikana The Post muuttuu yllättävän jännittäväksi elokuvaksi, joka pistää katsojan taidokkaasti pohtimaan näitä asioita. Mikä on oikein ja mitä itse tekisi sellaisessa tilanteessa? Valitettavasti pitkään kestävän erittäin hyvän osion jälkeen leffan taso laskee hieman ihan lopussa.
Jännityksen lisäksi elokuva ei oikeastaan herätä muita tunteita. Se ei saa ilahtumaan, eikä liikuttumaan. Ei ahdistumaan, eikä oikeastaan välittämään hahmojen kohtalosta. Ainoat naurut tarjoaa presidentti Nixonin puhelu, jossa hän määrää, ettei The Washington Postilla ole enää mitään asiaa Valkoiseen taloon. Leffa on tavallaan aika kylmä, eikä siihen pääse kunnolla mukaan, vaikka sitä seuraakin kiinnostuneena. On myös hieman ärsyttävää, ettei elokuva avaa tarkemmin raporttien sisältöä. Lopussa tuli huomattua, miksi on hyvä, että historiallisten teosten lopputekstien aikana lukee, miten hahmojen tarina jatkui, kun filmin tapahtumat päättyivät. Tästä sellainen puuttui, vaikka tämä sitä kaipaisi. Ja silti loppuun on tungettu viittaus Watergaten tietovuotoon. Ne, jotka eivät asioita tiedä ennen elokuvan katsomista, joutuvat turvautumaan Wikipediaan matkalla kotiin.
Steven Spielbergin suurin ongelma nykyään on se, ettei hän enää edes yritä mullistaa elokuvateollisuutta kuten 1900-luvulla Tappajahaista(Jaws - 1975) lähtien, vaan hän pysyy täysin oman mukavuusalueensa sisällä ja tekee juuri niin tuttua ja turvallista kuin vain on mahdollista. Vaikka Spielberg on jälleen onnistunut hienon ajankuvan luomisessa, ovat hänen uudet teoksensa kaukana siitä, mikä hänen tasonsa oli vielä viisitoista vuotta sitten. Liz Hannahin ja Josh Singerin käsikirjoitus sisältää hyviä juttuja, mutta dialogipainotteisuus on hieman tylsää. Teknisesti The Post on kuitenkin hieno elokuva. Kuvaus on mainiota, kuten on myös valaisu. Leikkauskin toimii, vaikka filmiä voisi tiivistää vähän. Lavastus ja puvustus ovat upeasti toteutetut, minkä lisäksi tietokonetehosteita on varmasti käytetty liian modernien taustojen poistamiseen. Tämä on tehty taidokkaasti ja niin ovat myös äänitehosteet. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin tärkein yhteistyökumppani, legendaarinen John Williams, jonka sävellykset ovat mainiot elokuvan aikana ja luovat lisäyksensä jännittävään tunnelmaan, mutteivät tosin jää millään lailla mieleen leffan päätyttyä.
Yhteenveto: Jännittävästä loppupuoliskostaan huolimatta The Post ei ole kovin ihmeellinen elokuva. Lyhyttä Vietnam-prologia lukuunottamatta leffan ensimmäinen tunti on aika pitkäveteistä seurattavaa, jossa lähinnä vain puhutaan ja pohdiskellaan. Ja vaikka toinen tunti pistää katsojan onnistuneesti pohdiskelemaan ja jännittämään, ei filmi selvennä tarpeeksi hyvin valtion salaisuuksia ja on muutenkin tunnelmaltaan oudon kylmä. Vaikka hienosti toteutettua 1970-luvun maailmaa ihailee, ei siihen tunnu pääsevän koskaan mukaan. Meryl Streep ja Tom Hanks ovat tietysti upeat rooleissaan, mutta muut näyttelijät eivät pääse näyttämään lahjojaan. Visuaalisesti kyseessä on näyttävä elokuva, sillä ohjaaja Steven Spielberg tietää kyllä, miten tehdä tyylikkäitä filmejä. Harmi vain, että sisällöstä puuttuu kaikki se tunne ja tekemisen riemu, mikä löytyi hänen teoksistaan vielä parikymmentä vuotta sitten. Jos Spielbergin uudet historialliset elokuvat ovat iskeneet teihin tai katsotte aina kaikki Oscar-ehdokkaat, niin katsokaa toki The Post. En kuitenkaan usko, että se tulee voittamaan kumpakaan ehdokkuuksistaan, enkä usko, että siitä tullaan puhumaan enää ensi vuonna. Vaikka kyseessä on kelpo leffa, on sitä silti hieman surullista seurata Spielbergin tason putoamisen takia. Saa nähdä, millainen on hänen seuraava elokuvansa Ready Player One (2018), mikä ilmestyy jo ensi kuussa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Post, 2017, Amblin Entertainment, DreamWorks, Participant Media, Pascal Pictures, Star Thrower Entertainment, River Road Entertainment
