Arvostelu: I, Robot (2004)

I, ROBOT

Ohjaus: Alex Proyas

Pääosissa: Will Smith, Bridget Moynahan, Alan Tudyk, Bruce Greenwood, Chi McBride, Shia LaBeouf, James Cromwell, Adrian L. Ricard ja Fiona Hogan

Genre: scifi, toiminta, rikos

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Robotiikan kolme lakia:

1. laki: Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä tai asettaa ihmistä tilanteeseen, missä hän olisi vaarassa vahingoittua.

2. laki: Robotin on toteltava kaikkia ihmisen antamia käskyjä, lukuun ottamatta niitä, jotka ovat ristiriidassa ensimmäisen lain kanssa.
3. laki: Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, paitsi jos tämä on ristiriidassa ensimmäisen tai toisen lain kanssa.

I, Robot on Will Smithin tähdittämä scifitoimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Jeff Vintarin vuonna 1995 työstämästä käsikirjoituksesta nimeltä "Hardwired", jonka oli tarkoitus olla agathachristiemäinen murhatutkimus scifielementeillä. Aluksi projektin nappasi Walt Disney -yhtiö ja Bryan Singerin oli tarkoitus ohjata elokuva. Myöhemmin 20th Century Fox nappasi leffan itselleen ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Alex Proyas. Päätähdeksi kiinnitettiin alustavasti Arnold Schwarzenegger, mutta kun tämä joutui aikataulullisista syistä luopumaan leffasta, tilalle palkattiin Will Smith. Studion pyynnöstä Vintar muovasi käsikirjoitustaan paljon ja sisällytti mukaan elementtejä ja hahmoja Isaac Asimovin tieteistarinoita sisältävästä novellikokoelmasta Robotit (I, Robot - 1950). Samalla myös elokuvan nimi päätettiin vaihtaa, kun kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003. Lopulta I, Robot sai maailmanensi-iltansa 7. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti ja nappasi parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Itse näin I, Robotin ensi kertaa jo lapsena ja pidin elokuvasta tuolloin todella paljon. Katsoinkin elokuvan useampaan otteeseen, mutta viime katselusta saattaa olla vierähtänyt jo kymmenisen vuotta. Kun huomasin I, Robotin täyttävän tänä kesänä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Vuoden 2035 Chicagossa robotit toimivat ihmisten apulaisina ja turvana. Kun robottien luoja Alfred Manning yllättäen kuolee, muut uskovat kyseessä olevan itsemurha, kun taas robotteja inhoava etsivä Del Spooner uskoo yhden roboteista murhanneen Manningin.

Will Smith näyttelee Del Spooneria, chicagolaista etsivää, joka taitaa olla kaupungin ainoa robotteihin nuivasti suhtautuva henkilö. Siinä, missä muut ihastelevat uutta teknologiaa ja hyödyntävät robotteja arjessaan kaikkeen, Spooner katsoo menoa paheksuvasti ja luottaa mieluummin vanhanaikaisiin juttuihin. Hahmon robottivihalle löytyy syitä elokuvan edetessä ja katsoja voi ymmärtää Spoonerin ennakkoluuloisen asenteen. Smith tulkitsee hahmoaan oivallisesti. Hänestä löytyy karismaa toimintakohtauksiin ja tuttuun tapaansa hän murjoo vitsejä silloin tällöin. Pääasiassa Spooner on kuitenkin aikamoinen hapannaama.

     Elokuvassa nähdään myös James Cromwell robottien luojana ja heti elokuvan alussa kuolevana Alfred Manningina, Bruce Greenwood robotteja valmistavan firman toimitusjohtajana Robertsonina, Bridget Moynahan firmalla työskentelevänä tohtori Calvinina, Chi McBride poliisipäällikkö Bergininä, sekä Shia LaBeouf Spooneria ihailevana nuorukaisena Farberina. Alan Tudyk ääninäyttelee murhapaikalta löytyvää ja Spoonerin epäilemää NS5-robottia, sekä esittää myös tämän liikkeet tehostetiimin taltioitavaksi. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa oivallisia rooleissaan, joskin heidän hahmonsa jäävät hieman alikehitetyiksi. Tudykin esittämä robotti on mielenkiintoinen tapaus, jota syvennetään hyvin elokuvan aikana.

Olipa mukavaa palata I, Robotin pariin useamman vuoden jälkeen, vaikkei elokuva enää iskenytkään yhtä lujaa kuin nuorempana. Kyseessä on varsin menevä tieteistoimintaraina, joka pitää pääasiassa sujuvasti mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa. Se myös yhdistelee tarpeeksi onnistuneesti käsikirjoittaja Jeff Vintarin alkuperäistä visiota scifielementeillä höystetystä murhamysteeristä studion vaatimuksiin viihteellisemmästä toiminnasta ja otteisiin Asimovin tieteisklassikkoteksteistä. Elokuva tarjoaa näin dekkarimeininkiä futuristisessa maailmassa, sekä tasaisin väliajoin vauhdikasta toimintaa, hieman filosofisempaa pohdiskelua ihmisyydestä ja robotiikasta, ihmisen ja robotin suhteesta ja sen moraalista, sekä ihmiskunnan mahdollisesta tulevaisuudesta koneiden kanssa. 

Lukuun ottamatta yhä vain yliampuvammaksi muuttuvaa toimintaa, elokuva jää kuitenkin hieman raakileeksi osa-alueillaan ja kaipaisi lisäpotkua. Leffa latistuu vähän loppua kohti, kun Spoonerin tutkimus johtaa vihdoin todellisiin paljastuksiin. Katsojaa yritetään johtaa ontuvasti harhaan ja itse paljastus tuntuu vain tylsähköltä kopioinnilta scifigenren isoimmista klassikoista. Lopputaistelu äityy turhankin lennokkaaksi rymistelyksi ja sekaan ujutettu uskonnollisempi messias-puoli jää aika köykäiseksi. Näistä heikkouksista huolimatta I, Robot on kuitenkin parhaimmillaan erittäin mainio ja lopun ratkaisuistakin huolimatta filmi on pätevää popcorn-viihdettä viime minuuteille asti.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alex Proyas, jonka aiempaan tuotantoon kuuluu muun muassa tummanpuhuva sarjakuvafilmatisointi The Crow (1994). Proyas panostaa jälleen maailman rakentamiseen ja visuaaliseen puoleen, joskin hän ei ihan osu napakymppiin kuten kymmenen vuotta aiemmin. Tähän vaikuttaa Jeff Vintarin ja Akiva Goldsmanin hieman ailahteleva käsikirjoitus, sekä parhaat päivänsä nähnyt tekninen toteutus. I, Robot on kuvattu taidokkaasti ja siinä on näyttäviä lavasteita, mutta elokuvan erikoistehosteista tulee lähinnä mieleen vanhat videopelit. Robotit eivät enää nykypäivänä näytä järin uskottavilta ja taustoissakin on usein selvää, milloin näyttelijät ovat seisseet taustakankaiden edessä, jotka on jälkikäteen korvattu digiefekteillä. Puvustajat tekevät kelpo työtä, joskin on kiusallisen selvää, että Converse (ja autojen puolella Audi) on ollut iso sponsori leffassa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Marco Beltramin musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

I, Robot, 2004, Twentieth Century Fox, Mediastream Vierte Film GmbH & Co. Vermarktungs KG, Davis Entertainment, Laurence Mark Productions, Overbrook Entertainment, Canlaws Productions

Arvostelu: National Treasure: Salaisuuksien kirja (National Treasure: Book of Secrets - 2007)

NATIONAL TREASURE: SALAISUUKSIEN KIRJA

NATIONAL TREASURE: BOOK OF SECRETS

Ohjaus: Jon Turteltaub

Pääosissa: Nicolas Cage, Justin Bartha, Diane Kruger, Jon Voight, Ed Harris, Harvey Keitel, Bruce Greenwood, Ty Burrell, Helen Mirren, Armando Riesco, Alicia Coppola ja Albert Hall

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Nicolas Cagen tähdittämä seikkailuelokuva National Treasure - kansallisaarre (National Treasure - 2004) oli kriitikoiden heikosta palautteesta huolimatta taloudellinen hitti, joten tietysti sille tehtiin jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2006 ja lopulta National Treasure: Book of Secrets, eli suomalaisittain National Treasure: Salaisuuksien kirja sai ensi-iltansa joulukuussa 2007. Elokuva oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, mutta sai negatiivista palautetta kriitikoilta, sekä kaksi Razzie-ehdokkuutta (huonoin miespääosa ja miessivuosa). Itse näin elokuvan joskus nuorempana, pidettyäni todella paljon lapsena näkemästäni ykkösleffasta. Olen katsonut kummatkin filmit muutaman kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo joitain vuosia. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa Disney+ -suoratoistopalvelun sarjalla National Treasure: Edge of History (2022-), päätin katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne sarjaa odotellessa. Kaksi viikkoa National Treasure - kansallisaarteen katsomisen jälkeen katsoin National Treasure: Salaisuuksien kirjan.

Kun Ben Gatesin esi-isän väitetään olevan osasyyllinen presidentti Abraham Lincolnin murhaan, Benin täytyy yrittää puhdistaa sukunsa nimi. Sen tehdäkseen hänen täytyy löytää kadonnut kultainen kaupunki.

Huonoimman miespääosan Razzie-ehdokkuuden saanut Nicolas Cage palaa aarteenetsijä Ben Gatesin rooliin, eikä todellakaan ansainnut tätä ehdokkuutta. Yhdessä kohtaa leffaa Cage irrottelee ikoniseen tapaansa hullunkurisesti, mutta muuten hän tulkitsee hahmoaan samalla päättäväisyydellä ja historia-innokkuudella kuin viimeksikin. Yhdistelmä ajatusta sukunsa maineen pelastamisesta ja uuden suuraarteen löytämisestä ajavat Benin uuteen seikkailuun, jolle katsojakin lähtee erittäin mielellään mukaan. Cage on yhä mainio osassaan ja hyviä ovat myös muut paluun tekevät näyttelijät, Justin Bartha, Diane Kruger, Jon Voight ja Harvey Keitel Benin teknikkokaveri Rileynä, Benin ex-tyttöystävä Abigailina, Benin isänä Patrickina ja FBI-agentti Saduskyna. Benin ja Abigailin ero on hieman kömpelösti ujutettu mukaan ja tuo lähinnä tarpeetonta draamaa, etenkin kun katsoja odottaa alusta asti hahmojen palaavan kuitenkin yhteen. Bartha tuo huumoria mukaan, joskin komedia rajoittuu lähinnä siihen, että hänen Riley-hahmonsa on kaiken aikaa pihalla siitä, mistä muut puhuvat. Saman vitsin kierrätys käy jossain kohtaa tylsäksi.

     Tulokkaina leffasarjaan saapuvat Ed Harris Mitch Wilkinsonina, jolla on todisteita Gatesin suvun osallisuudesta Lincolnin salamurhaan, Ty Burrell Abigailin uutena treffiseurana Connorina, Bruce Greenwood Yhdysvaltain presidenttinä ja Helen Mirren Benin äitinä Emilynä. Harris sopii hyvin tämänkertaisen antagonistin osaan, joskin Mitch ei tarjoa samanlaista uhkaa kuin edellisleffassa Sean Beanin esittämä Ian. Benin ja Mitchin välille rakennettu konflikti tuntuu myös hieman pakotetulta ja jossain kohtaa leffaa voi huomata pohtivansa, että miksei aarteesta tietävä Mitch yksinkertaisesti pyytänyt Beniä auttamaan häntä etsimään kultaisen kaupungin? Greenwoodista löytyy sopivasti arvokkuutta presidentiksi ja mahtava Mirren on nappivalinta vanhoista kulttuureista kiinnostuneeksi äidiksi.

Ensimmäisen National Treasure -elokuvan tavoin kummastelen jatko-osa Salaisuuksien kirjankin kohdalla, että miksi nämä oikein mainiot ja viihdyttävät seikkailuleffat joutuivat kriitikoiden lyttäämiksi? Molemmat ottavat toki historiallisia vapauksia, eivätkä yhtään peittele sitä, kuinka isosti Indiana Jones -filmit (1981-) ovat toimineet niiden inspiraationa, mutta molemmat toimivat mielestäni erittäin hyvin. Kummatkin National Treasuret ovat lisäksi parempia elokuvia kuin viimeisin Indiana Jones -raina Kristallikallon valtakunta (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008). Ei Salaisuuksien kirja ole yhtä hyvä kuin Kansallisaarre, mutta tämäkin on mukaansatempaava aarrejahti, joka pitää koukussaan läpi parin tunnin kestonsa.

Onhan se hieman hassua, että jo toinen suuraarre on jotenkin yhteydessä Gatesin sukuun, mutta samapa tuo, kun se muodostaa onnistuneesti tähänkin tietyn henkilökohtaisen siteen, joka ajaa Beniä eteenpäin. Jälleen käsikirjoittajina toimiva Wibberleyn pariskunta on tutkinut paljon jenkkihistoriaa, erityisesti Sisällissodan aikaisia tapahtumia ja hahmoja, ja hyödyntäneet löyhästi todellisia juttuja uutta aarrejahtia varten. Historioitsijat voivat nyrpistellä nenäänsä faktavirheille, mutta itseeni tällainen meno iskee hyvin. Enpä edes odottaisi, että tällaisissa elokuvissa onnistuttaisiin rakentamaan kertomusta täysin tosijuttujen varaan, etenkin kun kyseessä on lopulta fiktiivinen aarre. Koen itse hauskaksi, että historialla leikitellään tällä lailla ja merkkitapahtumista ja -henkilöistä löydetään fiktiivisiä salaisia puolia, jotka tukevat tarinaa.

Ensimmäisen elokuvan tavoin myös Salaisuuksien kirja koostuu vauhdikkaasta reissusta paikasta toiseen erilaisten vihjeiden perässä. Pääkolmikosta jokaisen oveluutta vaaditaan erilaisten pulmien ratkomiseen. Jännitettä rakennetaan oivallisesti, vaikkei hahmojen kintereillä kipittävä Mitch luo erityistä uhkaa. Tilanteet ovat mainion erilaisia toisistaan, eikä leffa lähde uusiokäyttämään omia ideoitaan, vaikkakin siitä löytyy toki kierrätystä edellisestä filmistä. Kaikki johtaa hyvään finaaliin, joka saa herkästi katsojan myhäilemään, kun hahmot yrittävät selvitä hengissä ansojen täyttämässä kohteessa. Tietyt finaalin ratkaisut eivät ihan toimi toivotulla tavalla, varsinkin liittyen aiemmin mainitsemaani konfliktiin Benin ja Mitchin välillä. Silti National Treasure: Salaisuuksien kirja on kokonaisuutena hyvä seikkailuteos, jolle olisi mielellään nähnyt jatkoa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensimmäisenkin osan tehnyt Jon Turteltaub, joka rakentaa jälleen tunnelmaa taidokkaasti ja pitää mukaansatempaavaa seikkailuhenkeä hyvin yllä. Wibberleyden käsikirjoitus vaatisi hieman viilausta, mutta toimii silti passelisti tällaisenaan. National Treasure: Salaisuuksien kirja on myös hyvin kuvattu ja varsinkin huipennuksen upeita lavasteita esitellään tyylikkäästi koko komeudessaan. Lavasteet ovat muutenkin mainiot, kuten ovat myös asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteet toimivat hyvin, sillä suuri osa on tehty käytännön efektein. Äänimaailma on myös pätevästi rakennettu ja Trevor Rabinin musiikit ovat toistamiseen todella onnistuneet.

Yhteenveto: National Treasure: Salaisuuksien kirja on mainio jatkoseikkailu, joskin se ei yllä ensimmäisen elokuvan tasolle. Nicolas Cage on toistamiseen hyvässä vireessä aarteenetsijänä ja historioitsijana Ben Gatesina ja muutkin näyttelijät suoriutuvat passelisti rooleistaan. Ed Harris on hyvä valinta tämänkertaiseksi pahikseksi, joskin hänen hahmonsa Mitch Wilkinson vaatisi hieman viilausta käsikirjoituksen puolelta. Benin ja Mitchin välinen konflikti on hieman kömpelösti kehitelty. Tämäkin seikkailu nappaa hyvin mukaansa heti alussa ja uutta aarretta lähtee etsimään samalla lapsenomaisella innolla kuin edellisosassa. Jälleen kerran tapahtumavyyhtiin mahtuu jos jonkinlaista menoa ja meininkiä, juonenkäännettä ja takaiskua, ennen kuin päästään loppuhuipennukseen. Jännitettä rakennellaan ihan hyvin ja oivaa huumoriakin mahtuu sekaan. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii myös mainiosti. Jos siis pidit ensimmäisestä National Treasuresta, suosittelen katsomaan Salaisuuksien kirjan. Nyt jään mielenkiinnolla ja hieman jännittäen odottamaan, millainen uusi televisiosarja National Treasure: Edge of History tulee olemaan. Pystyykö sarja perustelemaan olemassaolonsa ilman Cagea, vai onko kyseessä kiusallinen epäonnistuminen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

National Treasure: Book of Secrets, 2007, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Junction Entertainment, Saturn Films, Sparkler Entertainment, NT2 Productions

Arvostelu: Doctor Sleep (2019)

DOCTOR SLEEP

Ohjaus: Mike Flanagan
Pääosissa: Ewan McGregor, Rebecca Ferguson, Kyliegh Curran, Carl Lumby, Cliff Curtis, Zahn McClarnon, Emily Alyn Lind, Bruce Greenwood, Jacob Tremblay, Carel Struycken, Alex Essoe ja Henry Thomas
Genre: kauhu, draama
Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Doctor Sleep perustuu Stephen Kingin kirjaan "Tohtori Uni" ("Doctor Sleep" - 2013), joka on jatkoa Kingin kirjalle "Hohto" ("The Shining" - 1977). "Hohto"-kirjan pohjalta Stanley Kubrick teki vuonna 1980 samannimisen elokuvan, joka on noussut yhdeksi kaikkien aikojen arvostetuimmaksi kauhuelokuvaksi, vaikka King itse onkin kritisoinut Kubrickin työtä voimakkaasti. Kingin kiukku Kubrickin elokuvaa kohtaan meni jopa niin pitkälle, että hän työsti minisarjan, joka vieläpä nimettiin Stephen Kingin Hohdoksi (Stephen King's The Shining - 1997), painottamaan sitä, että tämä on hänen teoksensa. Minisarja otettiin kuitenkin heikommin vastaan kuin Kubrickin leffa. King oli jo pidemmän aikaa pohtinut jatkavansa "Hohdon" tarinaa ja lopulta 2009 päättikin ryhtyä tuumasta toimeen, kun hän oli kysynyt faneilta, minkä kirjan he haluaisivat seuraavaksi lukea häneltä. "Tohtori Uni" julkaistiin vuonna 2013 ja samantien Warner Bros. -yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet. Warner Bros. oli joitain vuosia yrittänyt tehdä esiosaa Hohdolle nimeltä "Overlook Hotel", mutta projekti oli päätetty pistää jäihin. Yhtiö aloitti innoissaan tekemään jatko-osafilmiä, etenkin kun yhtiön julkaisema, Kingin "Se"-kirjaan ("It" - 1986) perustunut elokuva Se (It - 2017) oli osoittautunut megahitiksi ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018. Nyt jostain syystä suomentamatta jätetty Doctor Sleep -elokuva saa ensi-iltansa ja itse olin järkyttynyt, kun kuulin leffan olevan tulossa. En ollut tiennyt, että King oli kirjoittanut "Hohdolle" jatkoa ja olin miettinyt, että kyseisestä tarinaa ei edes sopisi jatkaa. En ole Kingin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Kubrickin Hohto-elokuvan useaan otteeseen ja se on yksi kauhuleffasuosikeistani. Rakastan elokuvan mystisyyttä ja sitä, kuinka moni asia jätetään katsojan tulkinnan varaan - mukaan lukien se, mitä filmin päätyttyä tapahtuu. Doctor Sleepin trailerit eivät saaneet minua vakuuttuneeksi ja meninkin todella vähäisin odotuksin katsomaan elokuvaa yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Lähes 40 vuotta Overlook-hotellin karmivien tapahtumien jälkeen aikuiseksi kasvanut Danny Torrance päättää auttaa hohtavaa tyttöä, Abraa, jota jahtaa hohdolla itseään ruokkiva kultti.

Ewan McGregor nähdään aikuistuneena Dan Torrancena, jota yhä kummittelevat Hohdon tapahtumat, vaikka tämä onkin yrittänyt vuosikaudet sysätä niitä syrjään mielestään ja lopettaa hohtamisen. Dannysta on tullut traumojen seurauksena alkoholisti, mistä saisikin helposti revittyä irti paljon mielenkiintoisia puolia ja rakentaa niiden kautta Dannylle kiinnostavaa kaarta. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan Danny jää aika tylsäksi hahmoksi. Vaikka McGregor on tuttuun tapaansa hyvä näyttelijä, ei hänkään voi paljoa tehdä, jos hänen hahmoaan ei ole kirjoitettu mielenkiintoisesti. Lisäksi McGregor ei koskaan tunnu samalta Danny-hahmolta Hohdosta. Hahmo on tietty aikuistunut, mikä tarkoittaa muutoksia, mutta McGregor ei saa vakuutettua, että hänen hahmonsa olisi joskus ollut se karmiva pikkupoika.
     Huomattavasti kiinnostavampi onkin uusi hohtajalapsi Abra, jota näyttelee Kyliegh Curran ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Abra on hoksannut kykynsä eri tavalla kuin Danny ja onkin veikeää nähdä, kuinka hän testailee voimiaan läpi leffan - välillä kuin mikäkin supersankari. Curran on yllättävänkin hyvä osassaan. Jos hän ei toimisi roolissa, elokuva lässähtäisi kokonaan, sillä Abra on niin merkittävässä osassa ja paljon ruudulla.
     Sen sijaan Rebecca Ferguson ei oikein vakuuta hohtoa ravintonaan käyttävän Tosi Solmu -kultin (kyllä, se on elokuvan pahisjoukon nimitys) johtajana, hattu-Rosena (kyllä, se on hänen nimensä). Ferguson ei onnistu olemaan uhkaava, eikä hänen hahmonsa herätä kovin suurta mielenkiintoa. Muutkaan Tosi Solmun jäsenistä, kuten Rosen oikea käsi Varis-Isi (Zahn McClarnon), ikivanha Flick (Carel Struycken) tai Käärmeenpurema-Andi (Emily Alyn Lind) eivät tee erityistä vaikutusta.

Kuten jo alussa sanoin, Kubrickin Hohto-elokuva on yksi kauhusuosikeistani. En ole varma, onko se listallani ykköspaikalla, mutta leffa löytyy ainakin viiden parhaan joukosta. En ole Kingin kirjaa lukenut, joten en voi sanoa, mitä kaikkea Kubrick teki toisin ja mikä sai Kingin niin suuttumaan tämän näkemyksestä. Itse rakastan Kubrickin työtä Hohdossa. Elokuvan aavemaisuus, Overlook-hotellin kammottavat käytävät ja Dannyn pyöräilyt niitä pitkin, selkäpiitä karmivat hetket, joissa joku kohtaa jotain todella häiriintynyttä, Jack Nicholsonin pelottava roolisuoritus, Shelley Duvallin välittämä syvä tuska, sekä tietty se, kuinka monet asiat jätetään katsojan mielikuvituksen varaan... ai että, minä rakastan Hohtoa! En näe mitään syytä sille, että tarinaa pitäisi jatkaa ja nyt Doctor Sleepin jälkeen mietin yhä samaa. Kyseessä on täysin turha tekele, josta puuttuu kaikki se, mikä teki Kubrickin filmistä niin upean. Leffasta ei löydy samaa mysteerisyyttä, vaan se selittää liikaakin asioita katsojalle. Elokuva ei ole piinaava ja ahdistava, vaan enemmänkin pitkästyttävä. Leffalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, mihin mahtuu tyhjäkäyntiä, turhaa kertausta ja aivan liian pitkiksi venytettyjä tylsiä kohtauksia.

Mutta eipä elokuvan tiivistäminen siitä hyvää tekisi. Itse tarinaa täytyisi jo lähtökohtaisesti muuttaa, sillä se on paikoitellen jopa aika hölmö. Tosi Solmu -ryhmän puuhat ovat muutamassa kohtaa tahattoman koomisia, eikä leffa onnistu rakentamaan kummoista jännitettä. Pari ihan tehokasta äkkisäikäytystä elokuvasta löytyy, mutta muuten kauhupuoli jättää paljon toivomisen varaan. Ainoa oikeasti karmiva juttu on huone 237:n kylpyammeessa mädäntynyt nainen ja häntäkin käytetään kyllästymiseen asti. Hohtamisesta tehdään enemmänkin supervoima, mikä saa filmin muistuttamaan välillä M. Night Shyamalanin supersankaritrilogiaa Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000), Split (2016) ja Glass (2019). Iso ja pakollinen Shyamalan-twisti vain on se, että leffa onkin jatkoa Hohdolle. Kahden tunnin ajan tarina hakee ja hakee itseään, yrittäen olla oma kertomuksensa, kunnes se viimeisen puolen tunnin aikana luovuttaa ja päättää vain tuoda kaiken Hohdossa nähdyn takaisin. Parhaimmillaan leffa onkin, kun se kopioi Kubrickin työtä, mutta eipä se ole kovin hyvä merkki. Samalla tavalla kuin Tosi Solmu -kulttilaiset herkuttelevat hohtajilla, monet katsojat tulevat nauttimaan loppuhuipennuksen nostalgiahuuruista.

Elokuvan on ohjannut Mike Flanagan, joka yrittää sekoittaa omaa tyyliään Kubrickin taiteellisuuteen. Harmi vain, että tämä tuntuu lähinnä pelokkaalta yritykseltä miellyttää Hohdon faneja. Flanagan on kyllä osaava tekijä - sen näytti hänen tekemänsä upea Netflix-sarja The Haunting of Hill House (2018) - mutta tässä on tainnut olla liian isot paineet jatkaa Kubrickin mestarillista työtä. Flanagan on hyvä, mutta ei hän Kubrick ole, eikä hän saa luotua edes murto-osaa siitä tunteesta, minkä Hohto tarjoaa. Flanaganin puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa, että ongelma on enemmän Kingin "Tohtori Uni" -kirjassa, jota Flanaganin on pitänyt noudattaa. King ei itse hoksannut Kubrickin neroutta, eikä sitä, kuinka tarina olisi ollut parasta jättää yhteen osaan ja sen huomaa tästä jatkotarinasta. Sentään Doctor Sleep näyttää todella hyvältä. Se on teknisesti hienosti tehty elokuva, joskin leikkauksessa leffa tarvitsisi tiivistystä. Mukana on paljon upeita kuvia ja Flanaganin tyylittelemä ankea värimaailma ja valaisu ovat tyylikkäät. Overlook-hotellin ränsistyneet lavasteet ovat fantastisesti rakennetut ja maskeeraajatkin pääsevät välillä leikittelemään. Efektit ovat pääasiassa mainiot ja pidin kovasti siitä, että tietyt jutut olivat käytännön tehosteita ja maskeerauksia, eivätkä digiefektejä. Äänimaailma on ihan onnistunut, vaikkakin jatkuvat basso-sydämentykytykset kävivät jossain kohtaa hermoille. Newtonin veljesten työtä musiikkien parissa on vaikea kehua, sillä pääasiassa leffa vain kierrättää Kubrickin Hohdon sävellyksiä.

Yhteenveto: Doctor Sleep on turha ja laimea jatko-osa yhdelle kaikkien aikojen hienoimmista kauhuelokuvista. Uusi tarina tuntuu väkisin väännetyltä, eikä se erityisemmin herätä mielenkiintoa. Juonessa on pöhköjä puolia, kuten pahisporukka Tosi Solmu ja tarina leviää vähän joka suuntaan, toisin kuin mestarillisen tiivis Hohto. Elokuva on aivan liian pitkä ja siihen mahtuu paljon tyhjäkäyntiä. Hidas tarinan ja tunnelman rakentaminen ei onnistu, kun tarina ei kiinnosta, eikä tunnelma iske. Kahden tunnin ajan leffa yrittää säätää oman kertomuksensa kanssa, kunnes se lopulta luovuttaa ja iskee mukaan kaiken tutun Hohdosta. Itse unohdin nostalgiakakkulani kotiin, joten itseäni vain ärsytti, millaiseksi Kubrickin kopioimiseksi loppupää muuttuu. Mike Flanagan on taitava tekijä, mutta häneltä puuttuu paljon Kubrickin nerokkuudesta, jolloin hänen työnsä tuntuu vain varjolta siitä, mihin todellinen maestro pystyy. Ewan McGregor on oiva näyttelijä, muttei hän saa myytyä ajatusta, että kyseessä on aikuiseksi kasvanut Danny Hohdosta. Rebecca Ferguson taas tuntuu kuuluvan täysin eri elokuvaan. Yllättäen parhaan roolityön tekee nuori Kyliegh Curran esikoisroolissaan. Rooli vaatii Curranilta paljon, mutta hän onnistuu siinä hienosti. Harmi, ettei samaa voi sanoa itse elokuvasta. Kyllä tähän hyviäkin juttuja mahtuu, mutta pääasiassa en pitänyt Doctor Sleepistä. Tästä huolimatta, jos elokuva kiinnostaa ja olette Kingin tai Kubrickin Hohdon faneja, suosittelen katsomaan leffan joskus. Itse en tästä pitänyt, mutta Filmikelaa kirjoittava, Kingiä fanittava ystäväni piti tästä paljon. Hänen huomattavasti positiivisemman arvion löydätte tästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Doctor Sleep, 2019, Warner Bros., Vertigo Entertainment, Intrepid Pictures

Arvostelu: The Post (2017)

THE POST

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Meryl Streep, Tom Hanks, Bob Odenkirk, Tracy Letts, Bradley Whitford, Bruce Greenwood, Matthew Rhys, Sarah Paulson, Alison Brie, Jesse Plemons ja Michael Stuhlbarg
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 7

The Post perustuu tositapahtumiin Vietnamin sodan salaisuuksien paljastumisesta. Elokuvan teko alkoi loppuvuodesta 2016, kun tuottaja Amy Pascal sai käsiinsä Liz Hannahin käsikirjoituksen aiheesta. Samoihin aikoihin ohjaaja Steven Spielberg joutui lykkäämään seuraavan leffansa, "The Kidnapping of Edgardo Mortaran" työstämistä roolitusongelmien takia, joten hän päätti sen sijaan ohjata The Postin. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja se saatiin valmiiksi jo marraskuussa, jolloin se ehti saada ensi-iltansa Yhdysvalloissa juuri ennen vuoden vaihtumista - tosin meillä Suomessa se on nähtävillä vasta nyt vuonna 2018. Itse en ollut kovin innoissani, kun kuulin elokuvasta. Vaikka Spielberg on tehnyt mielestäni todella hienoja filmejä, hänen 2000-luvun tuotantonsa ei ole erityisemmin vakuuttanut minua. Vaikka viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmestyi todella mainio seikkailuelokuva Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin - 2011), ovat hänen työnsä olleet pääasiassa unohdettavia Oscar-palkintojen kalasteluja. Kahden viimeisen Spielberg-elokuvan, pitkäveteisen Vakoojien sillan (Bridge of Spies - 2015) ja kehnon Iso kiltti jätin (The BFG - 2016) jälkeen ajattelin, että herran pitäisi jo alkaa lopetella elokuvien teko. Silti menin katsomaan The Postin, päivä sen jälkeen, kun se oli saanut kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva ja paras naispääosa). Odotukseni eivät olleet korkeat, joten yllätyin, että kyseessä onkin kelpo filmi. Ei se ihmeellinen ole, mutta on se selkeästi parempi kuin kaksi edeltäjäänsä.

Vuonna 1971 sanomalehti The Washington Post saa käsiinsä raportteja, jotka paljastavat hallituksen valehdelleen kansalle Vietnamin sodan tapahtumista. Lehden henkilökunnan täytyy pohtia, uskaltavatko he julkaista raportit lehdessään, vaikka rangaistus siitä voisi olla loppuelämä vankilassa.

Meryl Streep näyttelee The Washington Postin omistajaa, Katharine Grahamia ja tuttuun tapaansa Streep on tietty erittäin hyvä roolissa kuin roolissa. Hän tuo hienosti esille Katharinen kokemat paineet, mitkä Vietnam-raportit aiheuttavat, minkä lisäksi häntä jännittää ja ahdistaa sanomalehden johdossa olo, sillä lähes kaikki ulkopuoliset tuntuvat kyseenalaistavan hänen taitonsa. Streepin näyttelijätyötä on aina lumoavaa katsella, mutta minun on pakko sanoa, etten usko hänen voittavan tästä roolista Oscaria. Hänellä on ennätys Oscar-ehdokkuuksien määrässä, mutta niistä kahdestakymmenestäyhdestä ehdokkuudesta hän on voittanut vain kolme palkintoa. Tämä ei ole yksi hänen parhaista rooleistaan, joten uskon Akatemian antavan palkinnon jollekin toiselle.
     Streepin tavoin myös miespääosan esittäjä Tom Hanks tuntuu olevan mainio missä tahansa elokuvassa ja niin hän on myös tässä. Hanks näyttelee The Washington Postin päätoimittaja Ben Bradleetä, joka on Katharinea innokkaampi raporteista. Sanomalehdellä ei nimittäin mene kovin lujaa, joten Ben uskoo, että lehti nousee suositummaksi, jos se julkaisee raportit ensimmäisenä. Hanksista välittyy Benin innostus, kuten myös huoli lehden kohtalosta. Häntäkin on aina ilo katsoa, mutta Streepin työn tavoin ei Hankskaan tee tässä mitään erityisen vaikuttavaa, joten en ihmettele, ettei hän saanut ehdokkuuta parhaasta miespääosasta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. The Washington Postille työskentelevät Fritz (Tracy Letts), Arthur Parsons (Bradley Whitford) ja Ben Bagdikian (Bob Odenkirk), sekä raportit lehdistölle paljastava Dan Ellsberg (Matthew Rhys), Katharinen tytär Lally Graham (Alison Brie), Benin vaimo Antoinette Bradlee (Sarah Paulson), lakimies Roger Clark (Jesse Plemons) ja puolustusministeri Robert McNamara (Bruce Greenwood). Streepin ja Hanksin lisäksi muut näyttelijät eivät pääse nousemaan esille, eivätkä heidän hahmonsa ole kovin mieleenpainuvia. Muista näyttelijöistä muistaa lähinnä Odenkirkin ja Rhysin, heidän yhteisten hetkiensä takia.

The Post alkaa yllättävän mielenkiintoisesti. Se lähtee käyntiin Vietnamista vuonna 1966, joka tuo monin tavoin mieleen Spielbergin tunnetun sotaelokuvan Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998). Harmillisesti Vietnam-prologi päättyy lyhyeen, mistä siirrytään 1970-luvun alkuun ja nyky-Spielbergille tutumpaan historialliseen draamaan. Ajankuva filmissä on tietysti upeasti toteutettu. Elokuva näyttää ja tuntuu aivan mahtavasti 1970-luvulta (vaikken silloin vielä elänytkään, mutta uskoisin sen onnistuvan erinomaisesti), jolloin sen maailmaa jää seuraamaan kiinnostuneena. Harmi vain, ettei ensimmäisen tunnin ajan itse tarina ole mitä kiinnostavin. Hahmot lähinnä vain keskustelevat elämästään ja politiikasta ja The Washington Postin rahatilanteesta. Uusia henkilöitä esitellään vähän väliä, mutta heidän merkitystään ei selvennetä lähes ollenkaan. Aina välillä The Washington Postilla mietiskellään, miten ihmeessä kilpaileva sanomalehti The New York Times on saanut tietoonsa valtion salaisuuksia. Silloin elokuva onnistuu pitämään kiinnostusta yllä, mutta muuten leffa tuntuu aika pitkäveteiseltä.

Onneksi toisen tunnin aikana tilanne muuttuu. The Washington Post on saanut raportit omiin käsiinsä ja alkaa pohdinta siitä, voiko juttua julkaista. Kaiken järjen mukaan sananvapauden pitäisi tarjota heille luvan julkaisemaan tekstejä, jotka avaavat kansan silmät siitä, miten hallitus huijaa ihmisiä, mutta heidät voisi silti tuomita vankilaan maanpetoksen takia. Mitä jos tiedot leviävät muuhun maailmaan niin, että eri valtiot voivat käyttää niitä pahoin aikomuksin hyödyksi? Mutta silti monet tuhannet yhdysvaltalaissotilaat ovat kuolleet Vietnamissa ja jos se johtuu Yhdysvalloista itsestään, pitäisi tieto kertoa. Toisen tuntinsa aikana The Post muuttuu yllättävän jännittäväksi elokuvaksi, joka pistää katsojan taidokkaasti pohtimaan näitä asioita. Mikä on oikein ja mitä itse tekisi sellaisessa tilanteessa? Valitettavasti pitkään kestävän erittäin hyvän osion jälkeen leffan taso laskee hieman ihan lopussa.

Jännityksen lisäksi elokuva ei oikeastaan herätä muita tunteita. Se ei saa ilahtumaan, eikä liikuttumaan. Ei ahdistumaan, eikä oikeastaan välittämään hahmojen kohtalosta. Ainoat naurut tarjoaa presidentti Nixonin puhelu, jossa hän määrää, ettei The Washington Postilla ole enää mitään asiaa Valkoiseen taloon. Leffa on tavallaan aika kylmä, eikä siihen pääse kunnolla mukaan, vaikka sitä seuraakin kiinnostuneena. On myös hieman ärsyttävää, ettei elokuva avaa tarkemmin raporttien sisältöä. Lopussa tuli huomattua, miksi on hyvä, että historiallisten teosten lopputekstien aikana lukee, miten hahmojen tarina jatkui, kun filmin tapahtumat päättyivät. Tästä sellainen puuttui, vaikka tämä sitä kaipaisi. Ja silti loppuun on tungettu viittaus Watergaten tietovuotoon. Ne, jotka eivät asioita tiedä ennen elokuvan katsomista, joutuvat turvautumaan Wikipediaan matkalla kotiin.

Steven Spielbergin suurin ongelma nykyään on se, ettei hän enää edes yritä mullistaa elokuvateollisuutta kuten 1900-luvulla Tappajahaista (Jaws - 1975) lähtien, vaan hän pysyy täysin oman mukavuusalueensa sisällä ja tekee juuri niin tuttua ja turvallista kuin vain on mahdollista. Vaikka Spielberg on jälleen onnistunut hienon ajankuvan luomisessa, ovat hänen uudet teoksensa kaukana siitä, mikä hänen tasonsa oli vielä viisitoista vuotta sitten. Liz Hannahin ja Josh Singerin käsikirjoitus sisältää hyviä juttuja, mutta dialogipainotteisuus on hieman tylsää. Teknisesti The Post on kuitenkin hieno elokuva. Kuvaus on mainiota, kuten on myös valaisu. Leikkauskin toimii, vaikka filmiä voisi tiivistää vähän. Lavastus ja puvustus ovat upeasti toteutetut, minkä lisäksi tietokonetehosteita on varmasti käytetty liian modernien taustojen poistamiseen. Tämä on tehty taidokkaasti ja niin ovat myös äänitehosteet. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin tärkein yhteistyökumppani, legendaarinen John Williams, jonka sävellykset ovat mainiot elokuvan aikana ja luovat lisäyksensä jännittävään tunnelmaan, mutteivät tosin jää millään lailla mieleen leffan päätyttyä.

Yhteenveto: Jännittävästä loppupuoliskostaan huolimatta The Post ei ole kovin ihmeellinen elokuva. Lyhyttä Vietnam-prologia lukuunottamatta leffan ensimmäinen tunti on aika pitkäveteistä seurattavaa, jossa lähinnä vain puhutaan ja pohdiskellaan. Ja vaikka toinen tunti pistää katsojan onnistuneesti pohdiskelemaan ja jännittämään, ei filmi selvennä tarpeeksi hyvin valtion salaisuuksia ja on muutenkin tunnelmaltaan oudon kylmä. Vaikka hienosti toteutettua 1970-luvun maailmaa ihailee, ei siihen tunnu pääsevän koskaan mukaan. Meryl Streep ja Tom Hanks ovat tietysti upeat rooleissaan, mutta muut näyttelijät eivät pääse näyttämään lahjojaan. Visuaalisesti kyseessä on näyttävä elokuva, sillä ohjaaja Steven Spielberg tietää kyllä, miten tehdä tyylikkäitä filmejä. Harmi vain, että sisällöstä puuttuu kaikki se tunne ja tekemisen riemu, mikä löytyi hänen teoksistaan vielä parikymmentä vuotta sitten. Jos Spielbergin uudet historialliset elokuvat ovat iskeneet teihin tai katsotte aina kaikki Oscar-ehdokkaat, niin katsokaa toki The Post. En kuitenkaan usko, että se tulee voittamaan kumpakaan ehdokkuuksistaan, enkä usko, että siitä tullaan puhumaan enää ensi vuonna. Vaikka kyseessä on kelpo leffa, on sitä silti hieman surullista seurata Spielbergin tason putoamisen takia. Saa nähdä, millainen on hänen seuraava elokuvansa Ready Player One (2018), mikä ilmestyy jo ensi kuussa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Post, 2017, Amblin Entertainment, DreamWorks, Participant Media, Pascal Pictures, Star Thrower Entertainment, River Road Entertainment

Arvostelu: Kingsman: The Golden Circle / Kingsman: Kultainen kehä (2017)

KINGSMAN: THE GOLDEN CIRCLE (2017)

KINGSMAN: KULTAINEN KEHÄ

Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Taron Egerton, Colin Firth, Mark Strong, Julianne Moore, Pedro Pascal, Halle Berry, Edward Holcroft, Hanna Alström, Jeff Bridges, Channing Tatum, Elton John, Bruce Greenwood ja Michael Gambon
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Kingsman-sarjakuviin (2012-) perustuva elokuva Kingsman: The Secret Service sai ensiesityksensä vuonna 2014 ja laajemman teatterilevityksen seuraavan vuoden alussa. Elokuvaa ylistettiin paljon, vaikka se sai myös negatiivista palautetta henkilöiltä, jotka eivät kestäneet rivompaa huumoria. Leffa oli myös menestys, joten jatkoahan oli tietysti luvassa. Aluksi monet jännittivät, mitä jatkolle kävisi, sillä kun ohjaaja Matthew Vaughnin aiemmasta leffasta, Kick-Assista (2010) tehtiin jatko-osa (2013), ei se toiminut, sillä Vaughn ei jatkanut ohjaajana. Monet huojentuivat, kun hän ilmoitti palaavansa toisen osan ohjaajaksi ja jatkoa alettiin odottamaan innolla. Myös minä olin innoissani, sillä ensimmäinen leffa on mielestäni aivan mielettömän nerokas ja loistava, enkä malttanut odottaa, mitä seuraavassa osassa tulisi tapahtumaan. Innostukseni vain kasvoi, mitä vähemmän ensi-iltaan oli aikaa ja kun pääasiassa positiivisia arvioita alkoi ilmestyä. Jotkut negatiiviset kommentit huolestuttivat minua hieman, mutta kun ystäväni näki sen kutsuvierasnäytöksessä ja antoi sille lähes täydet pisteet, olin vain todella innoissani. Menin katsomaan Kingsman: The Golden Circlen, eli suomeksi Kingsman: Kultaisen kehän ensi-iltana ja... olin valitettavasti pettynyt.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Kingsman: The Secret Service!

Kingsman-nimisen salaisen palvelun kimppuun hyökkää Kultainen kehä -huumejärjestö. Agentit Eggsy ja Merlin lähtevät järjestön perään, mutteivät voi hoitaa hommaa yksin, joten he tarvitsevat apua Yhdysvaltain salaiselta palvelulta, Statesmanilta, sekä vanhalta ystävältä...

Erinomainen Taron Egerton palaa nuoren Eggsyn rooliin, josta on tullut erittäin taitava agentti. Hän on myös löytänyt itselleen rakkauden edellisen leffan Ruotsin prinsessa Tildestä (Hanna Alström) ja yrittää löytää tasapainoa parisuhteen ja agenttiuran välille. Tilda myös motivoi Eggsyä tehtävissään, sillä katsojatkin tietävät, mitä on tiedossa, jos hän pelastaa maailman uudestaan... ehe ehe... Egerton näyttää jälleen olevansa yksi lupaavimmista nuorista näyttelijöistä, mutta harmillisesti hänen hahmoonsa ei ole saatu kirjoitettua mitään erityistä ja tuntuu siltä, että hänen kasvutarinansa päättyi jo viime filmin myötä.
     Jos et ole nähnyt leffan trailereita tai edes sen julistetta, joka on tuossa ylempänä, niin nyt seuraa pienehkö iso JUONIPALJASTUS. Elokuvassa nimittäin nähdään edellisessä leffassa tapettu Harry Hart, eli agentti Galahad, jota näyttelee Colin Firth. Harry on palautettu henkiin hieman laiskalla tavalla ja hän kärsii tietty muistinmenetyksestä, joka täytyy korjata. Muuten hahmo on hieman tylsä ja olen yhä sitä mieltä kuin olin silloin, kun näin ensimmäisen trailerin, jossa paljastettiin, että Harry on yhä hengissä: hänen olisi pitänyt pysyä kuolleena. Harryn kuolema oli suuri yllätys edellisessä osassa, joten on laimeaa, että hänet piti tuoda takaisin.
     Mark Strongin esittämä tietokonevelho Merlin on yhä mukana ja hänet nähdään suuremmassa roolissa kuin ennen. Hän on yhä paljon tietokoneen ääressä, mutta hän pääsee myös toimintaan. Merlin on tosikko, mutta häneltäkin löytyy hauskoja hetkiä ja Strong on mainio roolissaan.
     Yhdysvaltain Statesman-agentteja ovat Channing Tatumin esittämä Tequila, jonka rooli on harmillisen pieni; Pedro Pascalin esittämä Whiskey, jolla on aseenaan huipputeknologinen ruoska; Halle Berryn näyttelemä Ginger Ale, joka on Statesmanin versio Merlinistä; sekä Jeff Bridgesin esittämä Champagne, joka on Statesmanin johtaja. Siinä missä Kingsmanit ovat hienoja herrasmiesvakoojia, Statesmanin agentit taas muistuttavat cowboyita puhe- ja pukeutumistapojensa takia. Vaikka hahmot ovatkin hauska lisä, ei heitä (varsinkaan Tequilaa) ole hyödynnetty kovin kummoisesti.
     Kingsman: The Secret Servicessa todettiin, että agenttielokuvat ovat vain niin hyviä kuin niiden roistot. Mahtavan loistavassa The Secret Servicessä oli loistava Samuel L. Jacksonin näyttelemä Valentine, kun taas hyvässä The Golden Circlessä on ihan okei Kultaisen kehän johtohahmo Poppy (Julianne Moore). Ensimmäisessä kohtauksessaan Poppy vaikuttaa oivallisen häijyltä konnalta, mutta suurimmaksi osaksi elokuvaa hän on vain aika unohdettava. Moore ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä ja osoittaa sen myös tässä. Häneltä löytyy muutamat onnistuneet hetkensä, mutta siihen se jääkin.
     Muita hahmoja filmissä ovat edellisestä osasta tutut agentti Roxy (Sophia Cookson) ja Charlie (Edward Holcroft), sekä uusina tuttavuuksina Yhdysvaltain presidentti (Bruce Greenwood) ja uusi Kingsmanin Arthur-johtaja (pahasti alikäytetty Michael Gambon). Leffassa nähdään myös Elton John omana itsenään... tai noh, ärsyttävän kummallisena versiona itsestään. Charliesta on tullut pahempi kuin edellisen leffan lopussa, mutta hän ei tunnu lainkaan samalta hahmolta, jolloin olisi voinut olla parempi, jos kyseessä olisi kokonaan uusi hahmo, joka toimii Poppyn kätyrinä. Elokuvan presidenttihahmo on aivan loistava ja hän tarjoaa makeat naurut lähes jokaisella repliikillään.

Vaikka ensimmäinen tunteeni leffan päätyttyä oli pettymys, ei se tarkoita, että Kingsman: The Golden Circle olisi huono elokuva. Se on hyvä filmi, muttei lähelläkään edeltäjänsä tasoa. Edellinen osa on toisaalta niin nerokkaan upea, että sitä on varmaan mahdotonta päihittää, varsinkin kun sen hienous oli niin iso yllätys. Olisin silti toivonut tämän olevan edes todella hyvä. Tiesin etukäteen, ettei tämä voisi olla enää yllätys, sillä kaikki tietävät jo, mitä odottaa Kingsman-leffalta, mutta ajattelin, että tähän olisi löydetty uudenlaisia nerokkuuksia, jotka yllättäisivät edes hieman. Kyllä filmistä löytyy niitä muutama, mutta heti alusta huomaa, ettei nyt olla osuttu lähellekään napakymppiä. Elokuvan ensimmäinen kohtaus on nimittäin kökkö. Tarina alkaa tönkösti ja siirtyy kömpelösti ensimmäiseen toimintakohtaukseen, josta en pitänyt yhtään. Koko ensimmäinen tappelu näyttää niin paljon kehnojen tehosteidensa kanssa videopeliltä, että aloin pelätä, olisiko koko filmi sellaista. Ei sentään, eikä leffa ole myöhemmin enää niin heikko, mutta mukana on paljon hetkiä, jotka ovat vain ihan kivoja. Vastapainona on onneksi kohtia, jotka ovat todella hyviä, mutta valitettavasti loistavia hetkiä ei montaa löydy.

Siinä missä The Secret Service hyödynsi ties mitä asioita kekseliäästi, jotta se saa pidettyä katsojaa tiukasti mukanaan, The Golden Circle lähinnä vain viihdyttää läpi kestonsa. Sitä katsoo mielellään - vaikka se onkin noin vartin liian pitkä - mutta siinä ei ole kovin paljoa muistettavia asioita. Toimintakohtaukset ovat alkua lukuunottamatta näyttäviä (vaikkakin noin puolen välin seudulla tapahtuva lumitaistelu katoaa nopeasti mielestä) ja niissä on tuttua henkeä ensimmäisestä osasta, sekä hieman jännitystäkin. Paras taistelu on onneksi jätetty loppuun, jolloin elokuva nousee noin vartiksi oikeasti todella hyväksi. Verta on taas tiedossa, kuten myös tylyjä kuolemia, jotka kuitenkin lähinnä naurattavat. Harmi vain, ettei leffa ole edes lähellekään yhtä hauska kuin edeltäjänsä. Kun edellisen elokuvan aikana koko katsomo nauroi silmät kyynelissä, tämä pätkä tarjoaa hekottelua, mutta vain parit kunnon naurut. Leffassa on tietty kierrätetty vitsejä edellisestä osasta, mutta ne eivät iske yhtä toimivasti tällä kertaa. Mukana on myös pari vitsiä, jotka ovat niin tyhmiä, ettei niille edes jaksa nauraa. Yleisöstä kuului silloin vain pari vaivaantunutta naurun yritystä.

Jos tyylikkään toiminnan ja hauskat vitsit siirtää hetkeksi syrjään, niin alta löytyvä agenttiseikkailu ei ole kovin mukaansatempaava. Elokuvaan on tungettu selvästi liikaa asioita ja hahmoja, jolloin sillä ei valitettavasti ole aikaa keskittyä kunnolla edes päähenkilöönsä, joka nähdään lähes jokaisessa kohtauksessa. Eggsyn ja Ruotsin prinsessan romanssi on hauska idea, ja ruokailukohtaus prinsessan vanhempien, eli kuninkaan ja kuningattaren luona on erittäin mainio, mutta rakkaustarina tuntuu hieman keskeneräiseltä, vaikka sille huipennus löydetäänkin. Siitä puuttuu kunnon sydäntä ja näyttelijöiden väliltä puuttuu kemia, mikä edellisessä osassa löytyi. Mukana on muitakin tällaisia asioita, jotka vaikuttavat erinomaisilta, mutteivät ole lopulta kummoisia. Itse Kultainen kehäkin on loppujen lopuksi aika laimea vastus, eikä yhtään niin suuri kuin aluksi voi ymmärtää. Kun yksi edellisen leffan sanomista koski ihmisten suhdetta puhelimiinsa, väännetään tässä siitä, että huumeet ovat pahasta. Jotkut ratkaisut tarinassa ovat hieman laiskoja ja uskoisin elokuvan toimivan paremmin, jos sen käsikirjoitusta olisi työstetty pidempään. Kokonaisuudesta löytyy paljon tuttuja Kingsman-juttuja edellisestä elokuvasta, mutta välillä niistä vain puuttuu se jokin, minkä takia ensimmäinen osa on yksi kaikkien aikojen parhaista agenttielokuvista.

The Golden Circlen ohjaajana toimii tosiaan edeltäjän tapaan Matthew Vaughn, joka on tehnyt mielestäni kolme aivan mahtavaa filmiä (The Secret Servicen lisäksi Kick-Ass ja X-Men: First Class, 2011), mutta tämä teos osoittaa, että ehkä hänen ei oikeasti pitäisi pysyä leffasarjojen parissa yhtä osaa kauemmin. Vaughn on sanonut haluavansa tehdä jossain kohtaa uuden Fantastic Four -filmin ja toivon, että hän tekee, sillä maailma kaipaisi vihdoin ja viimein hyvää elokuvaa aiheesta, jota on yritetty jo neljä kertaa. Kingsman: The Golden Circle on tyylikkäästi kuvattu, mutta leikkausvaiheessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Lavasteet ja asut ovat hienot, minkä lisäksi äänimaailma on mainio. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta onneksi alkua lukuunottamatta tehosteet eivät näytä pelien tasoiselta. Musiikeista vastaavat Henry Jackman ja Matthew Margeson, jotka ovat tehneet todella oivaa työtä sävellystensä kanssa. Edellisestä elokuvasta tuttuja melodioita on mukana paljon.

Yhteenveto: Kingsman: The Golden Circle on kelpo agenttiseikkailu, mutta jää pahasti edeltäjänsä jalkoihin. Tarina ei imaise katsojaansa yhtä hyvin mukaansa, etenkin kun aloituskohtaus on kehno ja kokonaisuus on noin vartin liian pitkä. Nerokkaita hetkiä löytyy paljon vähemmän, eikä elokuva tarjoa kovin montaa yllätystä. Vitsejä on paljon, mutta ne eivät ole yhtä hauskoja ja vanhojen vitsien kierrätys tuntuu oudon pakotetulta. Nauraa kyllä saa, mutta kyseessä ei ole hulvaton filmi. Toimintakohtaukset ovat pääasiassa tyylikkäitä - etenkin erittäin mainio lopputaistelu. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, mutta Eggsyn tarinasta ei oikein tunnu olevan kerrottavaa. Minua harmitti suuresti, miten alikäytetyt Channing Tatum ja Michael Gambon ovat leffassa. Julianne Moore ei ole kovin ihmeellinen pahis, eikä hänen juonensa ole ihmeellinen. Yhdysvaltain presidentti oli aivan loistava ja häntä olisi voinut olla enemmänkin. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta kuvaus on suurimmaksi osaksi upeaa. Käsikirjoitusta olisi pitänyt työstää vaikka kuukauden verran lisää, jotta lopputulos olisi eheämpi paketti. Tällaisenaan se on kyllä hyvä ja mukana on paljon tuttuja Kingsman-juttuja, mutta voisi The Golden Circle olla selkeästi parempikin. Jos piditte edellisestä osasta, niin käykää katsomassa myös tämä elokuva, mutta sillä varoituksella, ettei se ole yhtä hieno. Viihdyttävänä toimintakomediana tämän katsoo kyllä mielellään ja toivon, että leffa iskee minuun paremmin toisella katselukerralla, kun tiedän, mitä odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Kingsman: The Golden Circle, 2017, Twentieth Century Fox Film Corporation, Marv Films, Shangri-La Entertainment, TSG Entertainment

Arvostelu: Gold (2016)

GOLD (2016)

Ohjaus: Stephen Gaghan
Pääosissa: Matthew McConaughey, Edgar Ramírez, Bryce Dallas Howard, Corey Stoll, Joshua Harto, Toby Kebbell ja Bruce Greenwood
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

En tiedä miksi, mutta kun kuulin Goldista, luulin kyseessä olevan elokuva jostain tähtilaulajasta. Turha tosiaan kysyä syytä, sillä sellaista en osaa sanoa. Kun kuulin, mistä leffa oikeasti kertoo, niin pysyin kyllä kiinnostuneena, sillä kullanetsintätarinan lisäksi sitä tähdittäisi Matthew McConaughey. Ajattelin, että kyseessä voisi olla viihdyttävä pätkä, mutta tunnelmaani latisti se, ettei elokuva saanut kovin hyviä arvioita. Kävin kuitenkin katsomassa Goldin, enkä ymmärrä, miksi sitä on haukuttu, sillä kyseessä on hyvä elokuva.

1980-luvulla innokas Kenny Wells lähtee yhdessä Michael Acostan kanssa Indonesiaan etsimään kultaa. Kaksikko tekee massiivisen löydön ja heistä tulee tolkuttoman rikkaita. Tämä ei kuitenkaan tapahdu ilman monia ongelmia...

Kenny Wellsina nähdään tosiaan Matthew McConaughey, jonka suorituksessa näkyy tuttuja McConaughey-merkkejä. McConaughey on mielestäni hyvä näyttelijä ja suoriutuu tästäkin roolista mainiosti. Hahmo tuntuu aluksi olevan täynnä itseään, mutta vähitellen käy selväksi, että hän on vain niin innoissaan asioista, että muut ihmiset tuntuvat menettävän arvoaan Kennyn silmissä. Kenny ei kuitenkaan ole paha henkilö, lähinnä vain liian rakastunut kultaan. Vaikka elokuva on tehty tositapahtumien pohjalta, Kenny Wells ei ole oikea henkilö, vaan muunnelma eräästä ihmisestä.
     Edgar Ramírezin näyttelemällä Michael Acostalla on maine suuren kupariesiintymän löytämisestä, jonka takia Kenny kääntyykin hänen puoleensa. Michaelilla on enemmän jalat maassa kuin Kennylla, joka pitää ryyppäämisestä ja juhlimisesta. Ramírez on hyvä roolissaan ja Michael on mielenkiintoinen hahmo.
     Bryce Dallas Howard esittää Kennyn tyttöystävää Kayta. Aluksi Kay on innoissaan miehensä kaivostoiminnasta ja kun rahaa virtaa, niin tietenkin hymy leviää hänenkin huulilleen. Kuitenkin kun Kennyn kiinnostus kultaa kohtaan tuntuu olevan paljon voimakkaampi kuin Kayta kohtaan, alkaa suhteeseen tulla säröjä. Valitettavasti Kayn rooli on todella pieni, jolloin hänestä on vaikea erityisemmin pitää, vaikka häntä esittääkin Dallas Howard.
     Corey Stoll näyttelee Brian Woolfia, joka esittää olevansa hyvä yhteistyökumppani Kennylle, mutta onkin vain rahan perässä. Brianin lisäksi monet muut haluavat hyötyä Kennyn kullasta, kuten Bruce Greenwoodin näyttelemä iso kiho Mark Hancock. Elokuvassa nähdään myös Fantastic Fourista (2015) tuttu Toby "Dr. Doom" Kebbell FBI-agentti Jenningsina.

Gold tosiaan pohjautuu tositapahtumiin, mutta hahmoja ja tapahtumia on muuteltu leffaa varten. Elokuvan alussa Kennylla menee vielä hyvin, mutta seitsemän vuotta myöhemmin, kun hänen isänsä on kuollut, rahat alkavat olla vähissä ja Kennyn täytyy miettiä, mitä tekisi. Hän päättää pistää kaikkensa likoon ja lähtee Acostan kanssa Indonesiaan. Siellä vastaan tulee paljon ongelmia - esimerkiksi Kenny sairastaa malariaa - mutta lopulta Acosta ilmoittaa, että kultaa tulee. Hieman tylsän alun jälkeen Indonesia-osuus on mainio, mutta kun kultaa alkaa tulla jo ennen elokuvan puolta väliä ja nousu alkaa, katsojana tietää varmasti, että loppuleffan aikana tulee tapahtumaan jotain pahaa.

Ja niin käykin. Loppuelokuva on lähinnä sitä, että Kenny yrittää pitää kultakaivoksen itsellään ja vältellä rahanahneita ihmisiä. Paikoitellen elokuva tuntuu hieman liian pitkältä, mutta se ei koskaan ole huono. Mielestäni onkin todella outoa, ettei Gold ole saanut hyviä arvioita, sillä siinä on hyvä tunnelma ja hyviä näyttelijöitä. Etenkin kun kultaa löytyy ja juhliminen alkaa, niin hyvä fiilis leviää katsomoonkin asti. Hymy leviää kasvoille, kun Kenny ja Michael huutavat onnellisina kovaan ääneen, että he löysivät kultaa. Vaikka Kenny onkin hieman erikoinen tapaus, hänestä alkaa pitämään elokuvan aikana ja haluaisi nähdä, että hän pääsisi elämään suureellista elämää. Loppupuoli tuntuu olevan arvattava, mutta Goldista löytyy erinomainen yllätyskin. Heikoin asia elokuvassa on, että se tuntuu hieman siltä, ettei sitä luultavasti muista enää muutaman kuukauden päästä. Vaikka Gold on hyvä, en koe, että minun tarvitsisi välttämättä koskaan katsoa sitä uudelleen.

Elokuvan on ohjannut Stephen Gaghan, joka on ohjannut muutaman tuntemattomamman teoksen ennen Goldia. Tässä hän näyttää osaavansa ja toivottavasti Gaghan tekee lisää leffoja tämän jälkeen. Kuvaus on paikoitellen liian heiluvaa ja jotkut tasaisiksi tarkoitetut kuvat sisältävät liikaa liikettä. Lähikuvissa kuva on myös hieman epätarkka. Leikkaus on sujuvaa, etenkin toisella puoliskolla FBI:n tullessa mukaan tarinaan. Valitettavasti Daniel Pembertonin säveltämä musiikki ei pääse esille, mutta onneksi mukana on tunnettuja kipaleita säestämässä tarinaa.

Yhteenveto: Gold on mainio elokuva, jonka ongelmana on tosin se, että se luultavasti vaipuu unholaan jo muutaman kuukauden jälkeen. Matthew McConaughey on tuttuun tyyliinsä hyvä pääroolissa ja muutkin näyttelijät ovat ihan tasokkaita. Tunnelma on pääasiassa toimiva, mutta hieman pitkäveteisiä hetkiä on myös mukana. Vaikka helposti arvaa, ettei Kennylla mene täysillä loppuun asti, niin mukana on myös todella hyvä yllätys. Kuvaus ei ole parhaasta päästä, eivätkä sävellykset jää mieleen. Jos Beauty and the Beast (2017) ei ensi viikonloppuna kiinnosta, niin tässä on hyvä vaihtoehto sen tilalle.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Gold, 2016, Black Bear Pictures, Hwy61, Living Films

Arvostelu: Star Trek Into Darkness (2013)

STAR TREK INTO DARKNESS

Ohjaus: J.J. Abrams
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Benedict Cumberbatch, Zoë Saldana, Karl Urban, Simon Pegg, John Cho, Anton Yelchin, Bruce Greenwood, Peter Weller, Alice Eve ja Leonard Nimoy
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Minun on pakko tunnustaa, että en ole kovin iso Star Trek -fani. Ei minua kai voi oikeastaan sanoa minkäänlaiseksi faniksi, sillä en ole nähnyt kuin pätkiä alkuperäisestä sarjasta (1966-1969) ja Star Trek: The Next Generationista (1987-1994), sekä nämä uudet elokuvat (Star Trek, 2009 ja Star Trek Into Darkness). Uudet elokuvat saivat minut kuitenkin kiinnostumaan aiheesta ja odotan innolla tulevaa Star Trek Beyondia (2016). Sitä ennen täytyi kuitenkin käydä läpi uuden Star Trek -elokuvasarjan kaksi aiempaa osaa. Näin Star Trek Into Darknessin sen ensi-iltaviikolla, kun se ilmestyi kesällä 2013.

Huonosti menneen operaation jälkeen kapteeni Kirk ja hänen uskollinen miehistönsä lähtee U.S.S. Enterprisella metsästämään vaarallista rikollista, John Harrisonia. Kaikki ei kuitenkaan ole, niin kuin heille on kerrottu...

Chris Pinen suoritus kapteeni James "Jim" Kirkinä vain paranee. Hahmo on edelleen aika villi naistenmies, mutta tiukan paikan tullen hän on valmis tekemään kaikkensa miehistönsä puolesta. Kirk on loistava päähenkilö, sillä hahmossa on useita puolia. Pinen ilmeistä käy hyvin selville hänen tunnetilansa.
     Zachary Quinton Spock on edelleen sekä ärsyttävä, että hauska ja hahmo pääsee kunnolla mätkimään turpaan loppupuolella. Quinto on erittäin hyvä roolitus Spockiksi. Kirkin ja Spockin ystävyys - sekä pieni vihamielisyys - on hyvin tuotu esille elokuvassa ja heidän käymät dialogikohdat ovat hyvin näyteltyjä ja hyvin kirjoitettuja. Myös Leonard Nimoyn näyttelemä alkuperäinen Spock nähdään taas.
     U.S.S. Enterprisen miehistössä tärkeimpinä henkilöinä nähdään jälleen Simon Peggin näyttelemä Scotty, joka on tosin hieman liian vähän elokuvassa, Zoë Saldanan esittämä Uhura, jolla on vaikeuksia Spockin kanssa, Karl Urbanin näyttelemä "Bones", joka on edelleen hauska, vaikka suurimmaksi osaksi erittäin yrmyilevä ja hän heittää outoja vertauskuvia, John Chon näyttelemä Sulu, joka pääsee näyttämään, että hänestä olisi ainesta kapteeniksi, sekä vastikään edesmenneen Anton Yelchinin esittämä Chekov, joka on todella alikäytetty. Mukaan tulee myös Alice Even näyttelemä tiedeupseeri Carol Wallace. Elokuvassa on kohtaus, jossa hahmo on pelkissä alusvaatteissaan Kirkin vieressä ja tästä kohtauksesta on tehty paljon pilkkaa, sillä ei ole mitään syytä, miksi hän riisuuntuisi.

Elokuvan pahiksena nähdään Benedict Cumberbatchin näyttelemä John Harrison, jonka todellinen henkilöllisyys ei tule yhdellekään Star Trek -fanille yllätyksenä. Harrisonilla on hyvä motiivi, hän on sekä viisas, että voimakas ja häntä näyttelee Cumberbatch - voiko mennä vikaan? Ei. Cumberbatchin äänessä on jotain maagista, mitä löytyy todella harvoilta ihmisiltä.
     Bruce Greenwoodin näyttelemä Christopher Pike on ylentynyt amiraaliksi. Harmi vain, ettei häntä näe paljoa elokuvassa. Uutena hahmona on myös amiraali Marcus (Peter Weller), jonka todellista luonnetta ei ole vaikea arvata.

Star Trek Into Darkness tapahtuu noin vuosi ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Heti alussa päästään jo vauhtiin, kun U.S.S. Enterprisen väki vierailee M-luokan Nibiru-planeetalla, jossa alkuasukkaat jahtaavat Kirkiä ja Bonesia. Samalla Spock, Uhura ja Sulu yrittävät pysäyttää purkautuvan tulivuoren, joka tuhoaisi planeetan väestön. Muuten kohtaus toimii, mutta on hieman hölmöä laittaa yhtä päähenkilöistä hengenvaaraan heti alussa, sillä sen arvaa helposti, ettei tämä kuole. Intron jälkeen itse tarina lähtee käyntiin ja jälleen on Star Trekilla koskettava alku. Tähtilaivaston upseerin (Noal Clarke) tytär on kuolemassa ja Harrison tulee tarjoamaan tälle apua. Jotta Harrison pelastaisi tyttären, upseerin täytyy räjäyttää Liiton arkisto. Tämä sivutarina tapahtuu ihan alussa, mutta se on omalla tavallaan erittäin vaikuttava, eikä se tarvitse lähes ollenkaan repliikkejä, jotta kaikki ymmärtäisivät, mistä on kyse. Koko osiosta saisi täydellisen, jos ainoa repliikki olisikin Harrisonin: "Minä voin pelastaa hänet."

Arkiston räjäyttämisen, sekä Tähtilaivaston korkea-arvoisimpien henkilöiden kimppuun hyökkäyksen seurauksena Kirk ja hänen miehistönsä lähtee jahtaamaan Harrisonia, johon epäilykset osuvat ja jonka he paikallistavat Kronokseen. Pelkästään Kronoksen kuuleminen mahtoi saada fanit innostumaan, sillä se on klingonien kotiplaneetta. Klingonit ovat yksiä tunnetuimmista asioista Star Trekissä - vulcanuslaisen tervehdyksen ja U.S.S. Enterprisen lisäksi. Ne ovat armottomia olentoja, jotka eivät ole lämpimissä väleissä Tähtilaivaston tai Liiton kanssa. Elokuva saa hyvin vanhat fanit innostumaan klingoneista, sekä uudet katsojat ymmärtämään heti, että tässä on oliolaji, jolle ei kannata ryttyillä.

Tässä elokuvassa on enemmän toimintaa kuin edellisessä, kuten myös enemmän toimintaa kuin olen nähnyt yhdessäkään jaksossa vanhoissa Star Trek -sarjoissa. Tämä aiheutti suuttumusta monessa, sillä alunperin U.S.S. Enterprise toimi tutkimusaluksena, kun taas tässä se on kuin sota-alus, joka metsästää vaarallista rikollista. Itse pidän toiminnasta ja vauhdikkaista scifielokuvista, joten ratkaisu toimi minusta erittäin hyvin. Elokuvassa on hengähdystaukoja, joissa tarinaa avataan enemmän, mutta sitten taas mennään. U.S.S. Enterprise ottaa paljon osumaa ja punapaitaisia kuolee. Yksi parhaista kohtauksista on, kun Kirkin ja Harrisonin täytyy päästä U.S.S. Enterpriselta toiseen alukseen sinkoutumalla siihen avaruusroinan läpi. Sen lisäksi muitakin jännittäviä kohtia löytyy paljon ja elokuva pitää otteessaan loppuun asti, vaikka siinä on muutamia hölmöjäkin puolia.

Star Trek Into Darknessin on edellisen osan tapaan ohjannut J.J. Abrams, jonka kädenjälki on jälleen hyvin tunnistettavaa. Abramsin rakastamia linssiheijastuksia on paljon, kuten myös äkkinäisiä kameraliikkeitä ja arkisto, joka räjäytetään, on nimetty Abramsin isoisän mukaan Kelviniksi. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Ääniefektit ovat jälleen erittäin huikeita ja visuaaliset tehosteet todella näyttäviä. Avaruusalusten lentely ja taistelut näyttävät erinomaisilta.

Erinomainen on myös Blu-rayn kuvanlaatu. Lisämateriaalina Blu-raylla ovat pätkät Creating the Red Planet, Attack on Starfleet, The Klingon Home World, The Enemy of My Enemy, Ship to Ship ja Brawl by the Bay, jotka kestävät yhteensä noin neljäkymmentä minuuttia. Lisämateriaalissa on myös Play All -toiminto, jolloin ei tarvitse erikseen jokaista pätkää valita, vaan ne voi katsoa putkeen yhdellä napinpainalluksella.

Yhteenveto: Star Trek Into Darkness on todella hyvä scifitoimintaelokuva ja paikoitellen edellistä osaa parempi. Hahmot toimivat hyvin ja Benedict Cumberbatch pahiksena on nappivalinta. Muutamat pikkujutut häiritsevät, mutta muuten elokuva toimii todella hyvin. Abrams on jälleen tehnyt loistotyötä. Alun osio, jossa kerrotaan kuolevasta tytöstä ja tämän isästä, joka on valmis kaikkeen pelastaakseen tyttärensä, on erittäin hienosti rakennettu, vaikka se olisikin mielestäni täydellinen vasta, kun dialogi on vähennetty yhteen ainoaan repliikkiin, jonka aiemmin mainitsin. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja elokuva lupailee mielenkiintoista jatkoa. Nyt olen valmis Star Trek Beyondiin ja toivon, että sekin on yhtä mainio scifiseikkailu. Hieman kyllä jännittää, pysyykö taso samana, kun ohjaajana ei ole enää J.J. Abrams...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.wearemoviegeeks.com
Star Trek Into Darkness, 2013, Paramount Pictures, Bad Robot, Skydance Productions

Arvostelu: Star Trek (2009)

STAR TREK

Ohjaus: J.J. Abrams
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Bruce Greenwood, Zoë Saldana, Eric Bana, Karl Urban, John Cho, Anton Yelchin, Simon Pegg ja Leonard Nimoy
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut Star Trekista (1966-), vaan olen itse enemmän Star Warsin (1977-) fani. Olin nähnyt yksittäisiä jaksoja Star Trek -sarjoista, mutta ne eivät erityisemmin innostaneet minua, joten en mennyt katsomaan uutta versiota, kun se ilmestyi vuonna 2009. Näinkin elokuvan vasta vuokralta ja olen kyllä katunut, etten lähtenyt elokuvateatteriin katsomaan sitä. Muistan, kun löysin sen DVD:llä kesänä 2010 matkalla mökille ja katsoinkin sen aika lailla heti pariin otteeseen muutaman päivän sisällä. Nyt kun Star Trek Beyond (2016) on ilmestymässä, oli aika katsoa uudestaan ja arvostella vuoden 2009 Star Trek.

Rämäpää James "Jim" Kirk liittyy Tähtilaivastoon ja joutuu suojelemaan maailmaa yhdessä muun U.S.S. Enterprisen miehistön kanssa pahoilta romuluslaisilta, jotka aikovat hävittää koko Liiton, johon Tähtilaivasto kuuluu.

Jim Kirkinä nähdään Chris Pine. Pinen suoritus villinä, mutta nokkelana päähenkilönä on erittäin hyvä ja hänen yrityksiään iskeä naisia on hauska seurata. Alkupuolella hahmo tuntuu vähät välittävän muista, mutta loppupuolella hänestä alkaa muodostua sankari.
     Lähes tunteettomana Spockina nähdään Zachary Quinto. Spock saattaa välillä ärsyttää, mutta hänessä on myös hauskat hetkensä, etenkin kun hän ei aina ymmärrä ihmisten asioita ja on turhan ilmeetön. Quinton roolisuoritus Spockina on erinomainen. Myös Leonard Nimoyn esittämä alkuperäinen Spock esiintyy elokuvassa.
     Tähtilaivastoon Kirkin houkuttelee kapteeni Christopher Pike, jota näyttelee Bruce Greenwood. Piken motivointipuhe Kirkille on hyvä, samoin Greenwoodin suoritus.
     U.S.S. Enterprisen miehistössä nähdään mm. kielitaituri Uhura (Zoë Saldana), jota Kirk yrittää iskeä, tohtori Leonard "Bones" McCoy (Karl Urban), joka on omassa kyynisyydessään erittäin hauska, lentäjä Hikaru Sulu (John Cho), joka pääsee tositoimiin tyylikkään miekkansa kanssa ja nuori Chekov (vastikään edesmennyt Anton Yelchin), jonka venäläinen aksentti on loistava.

Elokuvan pahiksena toimii Eric Banan näyttelemä Nero, joka johtaa romuluslaisia. En pahemmin perusta Banasta näyttelijänä, mutta tähän rooliin hän sopii. Hahmon motiivit kostolle ovat ymmärrettäviä, mikä tekee mistä tahansa pahiksesta aina hieman paremman.
     Elokuvassa esiintyvät myös Simon Pegg Scottina, joka tulee mukaan vasta elokuvan loppupuolella, Thorista (2011) tuttu Chris Hemsworth Kirkin isänä, joka nähdään vain elokuvan alussa, sekä Winona Ryder ja Ben Cross Spockin vanhempina.

Elokuva tapahtuu 2300-luvulla ja alkaa päivästä, jona Jim Kirk syntyi. U.S.S. Kelvin lentää avaruudessa ja kohtaa mustasta aukosta saapuvan romuluslaisen Narada-aluksen. Narada hyökkää U.S.S. Kelvinin kimppuun, jonka kapteenina toimiva Kirkin isä käskee muiden hylätä aluksen, kun hän itse johtaa sen päin Naradaa. Alun kohtaukseen, jossa Kirk syntyy ja tämän vanhemmat keskustelevat lapsen nimestä juuri ennen isän kuolemaa, on saatu hyvin tunnetta mukaan. Tämä on todella hyvä asia, sillä harva elokuva saa luotua tunnesidettä katsojaan heti ensiminuuteilla. Intron jälkeen nähdään kohtaus nuoren Kirkin kanssa, kuten myös nuoren Spockin kanssa. Siirtymä kummankin aikuisuuteen on toimiva, eikä kestä kauaa, kun Pike jo saakin Kirkin suostuteltua liittymään laivastoon.

Tämä elokuva tapahtuu ennen alkuperäisen sarjan kertomia seikkailuita ja tässä nähdään hahmojen nousu niihin asemiin, joissa heidät nähtäisiin myöhemmin. Elokuvaa voi pitää osana alkuperäistä tarinaa, sillä siinä alkuperäinen Spock saapuu menneisyyteen ja aikajatkumo muuttuu, jolloin hahmot voivat kohdata tuttuja pahiksia uudestaan. Näin on alkuperäinen ja uusi Star Trek saatu yhdistettyä erittäin kekseliäästi. Toisin kuin vanhat tutkimusmatkailu- Star Trekit, tämä elokuva on enemmänkin scifiseikkailu, jossa on mukana paljon toimintaa, mikä varmasti ärsyttää vanhimpia faneja, mutta siten on toimivasti tuotu mukaan jotain uutta ja erilaista. Tämä Star Trek on vauhdikas elokuva, joka ei päästä otteestaan.

Elokuvassa nähdään ihmisten lisäksi avaruusolentoja, kuten vihreäihoiset romuluslaiset, joilla on ihan tyylikkäitä tatuointeja päissään ja suippokorvaiset vulcanuslaiset, jollainen Spock on puoliksi.
Tähtilaivaston avaruusalusten design on tyylikkään yksinkertainen ja ne on saatu näyttämään erilaisilta muuttelemalla vain muutamia asioita. U.S.S. Enterprise on pidetty mahdollisimman uskollisena alkuperäiselle versiolle ja voin kuvitella, miten hienoa oli fanien nähdä heidän rakastamansa tähtilaiva jälleen isolla valkokankaalla. Narada-aluksen designista taas en pahemmin perusta, eikä siitä oikein ota tolkkua. Paikkoja, joissa elokuvassa käydään, on Maan lisäksi Vulcan, jossa tapahtuu tyylikäs taistelukohtaus korkealla maanpinnan yläpuolella, sekä Delta Vega -jääplaneetta, jossa Kirkiä jahtaa kaksi hirviötä.

Elokuvan on ohjannut J.J. Abrams, joka on yksi suosikkiohjaajistani. Hänen kädenjälki on vahvasti läsnä elokuvassa: valaistuksessa on käytetty linssiheijastuksia, kuvauksessa nähdään nopeita kameran käännöksiä, jälkikäsittelyssä on tehty mukaan äkkinäisiä zoomauksia, jotka tuovat vauhtia mukaan ja niistä tulee tavallaan tunne, että tapahtumat olisivat oikeita, sekä hänen isoisänsä Kelvinin nimi on käytetty ensimmäisenä nähtävän U.S.S. -aluksen nimessä. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, vaikka välillä kamera heiluukin hieman liikaa ja muutamat kuvat ovat epätarkkoja. Se on myös leikattu hyvin, jos ei ota huomioon, kun alkuosiosta siirrytään itse seikkailuun tekstillä "Kolme vuotta myöhemmin". En itse pidä kovin paljoa siitä, kun elokuvissa käytetään tekstejä selittämään aikasiirtymiä, paitsi jos se tapahtuu heti alussa tai ihan lopussa, jolloin se erottaa prologin tai epilogin muusta elokuvasta. Tässä se myös tulee hieman töksähtävästi. Musiikin sävellyksestä vastaa Michael Giacchino, joka on tehnyt todella hyvää työtä. Elokuvassa kuullaan vanhaa teemaa yhdistettynä uuteen musiikkiin. Elokuvan tunnusmusiikki on erittäin hieno. Visuaaliset tehosteet ovat näyttäviä. Avaruustaistelut näyttävät aivan huikeilta. Delta Vegan punainen avaruushirviö on hieman heikon näköinen verrattuna muihin elokuvan tehosteisiin. Äänimaailma on lahjakkaasti tehty monipuoliseksi ja välillä myös pelkkä äänettömyys on vangitsevaa. Lavasteet ja puvustus ovat tietysti hyvin lähellä alkuperäisiä. Jos olisin Tähtilaivastossa, niin minulla olisi varmaan punainen paita, sillä se on lempivärini. Toisaalta silloin kuolemismahdollisuuteni nousee noin 99,99 prosenttiin...

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on paljon lisämateriaalia, jotka kertovat elokuvan teosta. Niissä käsitellään roolitusta, avaruusaluksia, alieneita, planeettoja, puvustusta, musiikkia, äänitehosteita ja visuaalisuutta. Kerrotaan myös siitä, kun tekijät alkoivat miettiä Star Trekin uudistamista ja tuomista takaisin elokuvapuolella. Mukana on myös "Gag Reel", jossa pääsee nauramaan näyttelijöiden mokaotoksille ja vitsailuille, sekä mainoksia.

Yhteenveto: Star Trek on todella koukuttava scifiseikkailu. Siinä on paljon kunnianosoituksia faneille, mutta se saa myös onnistuneesti uudet ihmiset kiinnostumaan sarjasta, kuten itseni yli kuusi vuotta sitten. Vaiheiset ja poimuajo ovat tottakai mukana elokuvassa, mutta siinä voi nähdä myös Star Warseista tutun R2-D2 -droidin... Elokuvassa on tosi lahjakas näyttelijäkaarti ja ohjaaja J.J. Abrams on selkeästi tiennyt, mitä haluaa elokuvalta. Tehosteet ovat näyttäviä ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Muutama kohta minua häiritsee, kuten "Kolme vuotta myöhemmin" -teksti, mutta ne voi helposti katsoa sormien läpi, sillä muuten kyseessä on todella mahtava elokuva. Odotan erittäin innolla näkeväni Star Trek Beyondin ja toivon, että se on hyvä, vaikka J.J. Abrams ei ole enää ohjaajana. Onkohan kenelläkään oikeasti Nokia Tunea soittoäänenä vielä yli kahdensadan vuoden päästä?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Star Trek, 2009, Paramount Pictures, Spyglass Entertainment, Bad Robot