Arvostelu: National Treasure: Salaisuuksien kirja (National Treasure: Book of Secrets - 2007)

NATIONAL TREASURE: SALAISUUKSIEN KIRJA

NATIONAL TREASURE: BOOK OF SECRETS

Ohjaus: Jon Turteltaub

Pääosissa: Nicolas Cage, Justin Bartha, Diane Kruger, Jon Voight, Ed Harris, Harvey Keitel, Bruce Greenwood, Ty Burrell, Helen Mirren, Armando Riesco, Alicia Coppola ja Albert Hall

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Nicolas Cagen tähdittämä seikkailuelokuva National Treasure - kansallisaarre (National Treasure - 2004) oli kriitikoiden heikosta palautteesta huolimatta taloudellinen hitti, joten tietysti sille tehtiin jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2006 ja lopulta National Treasure: Book of Secrets, eli suomalaisittain National Treasure: Salaisuuksien kirja sai ensi-iltansa joulukuussa 2007. Elokuva oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, mutta sai negatiivista palautetta kriitikoilta, sekä kaksi Razzie-ehdokkuutta (huonoin miespääosa ja miessivuosa). Itse näin elokuvan joskus nuorempana, pidettyäni todella paljon lapsena näkemästäni ykkösleffasta. Olen katsonut kummatkin filmit muutaman kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo joitain vuosia. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa Disney+ -suoratoistopalvelun sarjalla National Treasure: Edge of History (2022-), päätin katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne sarjaa odotellessa. Kaksi viikkoa National Treasure - kansallisaarteen katsomisen jälkeen katsoin National Treasure: Salaisuuksien kirjan.

Kun Ben Gatesin esi-isän väitetään olevan osasyyllinen presidentti Abraham Lincolnin murhaan, Benin täytyy yrittää puhdistaa sukunsa nimi. Sen tehdäkseen hänen täytyy löytää kadonnut kultainen kaupunki.

Huonoimman miespääosan Razzie-ehdokkuuden saanut Nicolas Cage palaa aarteenetsijä Ben Gatesin rooliin, eikä todellakaan ansainnut tätä ehdokkuutta. Yhdessä kohtaa leffaa Cage irrottelee ikoniseen tapaansa hullunkurisesti, mutta muuten hän tulkitsee hahmoaan samalla päättäväisyydellä ja historia-innokkuudella kuin viimeksikin. Yhdistelmä ajatusta sukunsa maineen pelastamisesta ja uuden suuraarteen löytämisestä ajavat Benin uuteen seikkailuun, jolle katsojakin lähtee erittäin mielellään mukaan. Cage on yhä mainio osassaan ja hyviä ovat myös muut paluun tekevät näyttelijät, Justin Bartha, Diane Kruger, Jon Voight ja Harvey Keitel Benin teknikkokaveri Rileynä, Benin ex-tyttöystävä Abigailina, Benin isänä Patrickina ja FBI-agentti Saduskyna. Benin ja Abigailin ero on hieman kömpelösti ujutettu mukaan ja tuo lähinnä tarpeetonta draamaa, etenkin kun katsoja odottaa alusta asti hahmojen palaavan kuitenkin yhteen. Bartha tuo huumoria mukaan, joskin komedia rajoittuu lähinnä siihen, että hänen Riley-hahmonsa on kaiken aikaa pihalla siitä, mistä muut puhuvat. Saman vitsin kierrätys käy jossain kohtaa tylsäksi.

     Tulokkaina leffasarjaan saapuvat Ed Harris Mitch Wilkinsonina, jolla on todisteita Gatesin suvun osallisuudesta Lincolnin salamurhaan, Ty Burrell Abigailin uutena treffiseurana Connorina, Bruce Greenwood Yhdysvaltain presidenttinä ja Helen Mirren Benin äitinä Emilynä. Harris sopii hyvin tämänkertaisen antagonistin osaan, joskin Mitch ei tarjoa samanlaista uhkaa kuin edellisleffassa Sean Beanin esittämä Ian. Benin ja Mitchin välille rakennettu konflikti tuntuu myös hieman pakotetulta ja jossain kohtaa leffaa voi huomata pohtivansa, että miksei aarteesta tietävä Mitch yksinkertaisesti pyytänyt Beniä auttamaan häntä etsimään kultaisen kaupungin? Greenwoodista löytyy sopivasti arvokkuutta presidentiksi ja mahtava Mirren on nappivalinta vanhoista kulttuureista kiinnostuneeksi äidiksi.

Ensimmäisen National Treasure -elokuvan tavoin kummastelen jatko-osa Salaisuuksien kirjankin kohdalla, että miksi nämä oikein mainiot ja viihdyttävät seikkailuleffat joutuivat kriitikoiden lyttäämiksi? Molemmat ottavat toki historiallisia vapauksia, eivätkä yhtään peittele sitä, kuinka isosti Indiana Jones -filmit (1981-) ovat toimineet niiden inspiraationa, mutta molemmat toimivat mielestäni erittäin hyvin. Kummatkin National Treasuret ovat lisäksi parempia elokuvia kuin viimeisin Indiana Jones -raina Kristallikallon valtakunta (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008). Ei Salaisuuksien kirja ole yhtä hyvä kuin Kansallisaarre, mutta tämäkin on mukaansatempaava aarrejahti, joka pitää koukussaan läpi parin tunnin kestonsa.

Onhan se hieman hassua, että jo toinen suuraarre on jotenkin yhteydessä Gatesin sukuun, mutta samapa tuo, kun se muodostaa onnistuneesti tähänkin tietyn henkilökohtaisen siteen, joka ajaa Beniä eteenpäin. Jälleen käsikirjoittajina toimiva Wibberleyn pariskunta on tutkinut paljon jenkkihistoriaa, erityisesti Sisällissodan aikaisia tapahtumia ja hahmoja, ja hyödyntäneet löyhästi todellisia juttuja uutta aarrejahtia varten. Historioitsijat voivat nyrpistellä nenäänsä faktavirheille, mutta itseeni tällainen meno iskee hyvin. Enpä edes odottaisi, että tällaisissa elokuvissa onnistuttaisiin rakentamaan kertomusta täysin tosijuttujen varaan, etenkin kun kyseessä on lopulta fiktiivinen aarre. Koen itse hauskaksi, että historialla leikitellään tällä lailla ja merkkitapahtumista ja -henkilöistä löydetään fiktiivisiä salaisia puolia, jotka tukevat tarinaa.

Ensimmäisen elokuvan tavoin myös Salaisuuksien kirja koostuu vauhdikkaasta reissusta paikasta toiseen erilaisten vihjeiden perässä. Pääkolmikosta jokaisen oveluutta vaaditaan erilaisten pulmien ratkomiseen. Jännitettä rakennetaan oivallisesti, vaikkei hahmojen kintereillä kipittävä Mitch luo erityistä uhkaa. Tilanteet ovat mainion erilaisia toisistaan, eikä leffa lähde uusiokäyttämään omia ideoitaan, vaikkakin siitä löytyy toki kierrätystä edellisestä filmistä. Kaikki johtaa hyvään finaaliin, joka saa herkästi katsojan myhäilemään, kun hahmot yrittävät selvitä hengissä ansojen täyttämässä kohteessa. Tietyt finaalin ratkaisut eivät ihan toimi toivotulla tavalla, varsinkin liittyen aiemmin mainitsemaani konfliktiin Benin ja Mitchin välillä. Silti National Treasure: Salaisuuksien kirja on kokonaisuutena hyvä seikkailuteos, jolle olisi mielellään nähnyt jatkoa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensimmäisenkin osan tehnyt Jon Turteltaub, joka rakentaa jälleen tunnelmaa taidokkaasti ja pitää mukaansatempaavaa seikkailuhenkeä hyvin yllä. Wibberleyden käsikirjoitus vaatisi hieman viilausta, mutta toimii silti passelisti tällaisenaan. National Treasure: Salaisuuksien kirja on myös hyvin kuvattu ja varsinkin huipennuksen upeita lavasteita esitellään tyylikkäästi koko komeudessaan. Lavasteet ovat muutenkin mainiot, kuten ovat myös asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteet toimivat hyvin, sillä suuri osa on tehty käytännön efektein. Äänimaailma on myös pätevästi rakennettu ja Trevor Rabinin musiikit ovat toistamiseen todella onnistuneet.

Yhteenveto: National Treasure: Salaisuuksien kirja on mainio jatkoseikkailu, joskin se ei yllä ensimmäisen elokuvan tasolle. Nicolas Cage on toistamiseen hyvässä vireessä aarteenetsijänä ja historioitsijana Ben Gatesina ja muutkin näyttelijät suoriutuvat passelisti rooleistaan. Ed Harris on hyvä valinta tämänkertaiseksi pahikseksi, joskin hänen hahmonsa Mitch Wilkinson vaatisi hieman viilausta käsikirjoituksen puolelta. Benin ja Mitchin välinen konflikti on hieman kömpelösti kehitelty. Tämäkin seikkailu nappaa hyvin mukaansa heti alussa ja uutta aarretta lähtee etsimään samalla lapsenomaisella innolla kuin edellisosassa. Jälleen kerran tapahtumavyyhtiin mahtuu jos jonkinlaista menoa ja meininkiä, juonenkäännettä ja takaiskua, ennen kuin päästään loppuhuipennukseen. Jännitettä rakennellaan ihan hyvin ja oivaa huumoriakin mahtuu sekaan. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii myös mainiosti. Jos siis pidit ensimmäisestä National Treasuresta, suosittelen katsomaan Salaisuuksien kirjan. Nyt jään mielenkiinnolla ja hieman jännittäen odottamaan, millainen uusi televisiosarja National Treasure: Edge of History tulee olemaan. Pystyykö sarja perustelemaan olemassaolonsa ilman Cagea, vai onko kyseessä kiusallinen epäonnistuminen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

National Treasure: Book of Secrets, 2007, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Junction Entertainment, Saturn Films, Sparkler Entertainment, NT2 Productions

Arvostelu: National Treasure - kansallisaarre (National Treasure - 2004)

NATIONAL TREASURE - KANSALLISAARRE

NATIONAL TREASURE

Ohjaus: Jon Turteltaub

Pääosissa: Nicolas Cage, Justin Bartha, Diane Kruger, Sean Bean, Jon Voight, David Dayan Fisher, Harvey Keitel, Stewart Finlay-McLennan, Oleg Taktarov, Stephen Pope ja Christopher Plummer

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

"I'm gonna steal the Declaration of Independence."

National Treasure - kansallisaarre on Nicolas Cagen tähdittämä seikkailuelokuva. Leffa lähti liikkeelle 1990-luvulla Oren Avivin ja Charles Segarsin ideasta, jonka pohjalta Jim Kouf työsti käsikirjoituksen. Jon Turteltaub kiinnostui tekstistä ja sai Disneyn omistaman Touchstone-yhtiön tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2003 ja lopulta National Treasure - kansallisaarre ilmestyi marraskuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen menestys, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin leffan joskus lapsena, kun serkkuni näyttivät sen minulle ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo varmaankin vuosikymmen. Nyt kun leffasarja on saamassa jatkoa Disney+ -sarjalla National Treasure: Edge of History (2023-), päätin pitkän tauon jälkeen katsoa elokuvat uudestaan ja arvostella ne.

Historioitsija Benjamin Gates ryhtyy etsimään vapaamuurarien kätkemää valtavaa aarretta, apunaan uskollinen ystävänsä Riley ja kansallisarkistolla työskentelevä Abigail, ja kintereillään katala Ian Howe.

Nicolas Cage näyttelee historiasta syvästi kiehtoutunutta Benjamin Gatesia, joka lapsena kuuli isoisältään (Christopher Plummer) tarinan vapaamuurareiden kätkemästä jättiaarteesta, jota Gatesin suku on etsinyt usean sukupolven ajan ja nyt on Benin vuoro. Cage hyppää onnistuneesti aarteenetsijän saappaisiin, joka hyödyntää kaikkea tietämystään päästäkseen kätkön luokse ennen kilpailijaansa. Ben on pidettävä hahmo ja hänen mukaansa lähtee mielellään seikkailulle. Hahmon kanssa etsintäretkelle päätyvät myös Benin ystävä, tekniikkavelho Riley Poole (Justin Bartha) ja (aluksi vastentahtoisesti) Yhdysvaltain kansallisarkistolla työskentelevä Abigail Chase (Diane Kruger). Riley tarjoaa mukaan huumoria, kun taas Abigail haastaa Benin älykkyyttä, sekä tuo leffaan pakollista romantiikantynkää.

     Elokuvassa nähdään myös Sean Bean Benin kanssa aluksi aarretta etsineenä ja sittemmin Benin pettäneenä Ian Howena, joka ei ole liikkeellä yhtä jaloista syistä kuin Ben, Jon Voight Benin isänä, joka joskus yritti etsiä aarretta ja koki sen olevan hukkaan heitettyä aikaa, sekä Harvey Keitel hahmojen perässä kulkevana FBI-agentti Saduskyna. Bean sopii passelisti roiston rooliin, Voight toimii hyvin isähahmona, joka pyörittelee silmiään poikansa aarreinnostukselle ja Keitel on tietty karismaattinen FBI-agentin osassa.

Ilahduin paljon, että National Treasure - kansallisaarre toimii yhä lähes 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin mainiosti. Sen katsominen herätti vuosien takaista lapsenomaista innostusta lähteä itsekin tutkimaan jotain mysteeriä, mikä johtaisi aarteen luokse. Samalla se herätti harmitusta, ettei tällaisia seikkailuleffoja oikein enää nähdä - ainakaan tällaisella omistautumisella ja tällä tavalla tehtynä. Parisen kymmentä vuotta sitten aarteenetsintäleffoilla oli kova buumi päällä mm. tämän, Muumion (The Mummy - 1999), Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) ja Da Vinci -koodin (The Da Vinci Code - 2006) ilmestyessä. Osa näistä elokuvasarjoista on yhä käynnissä, mutta lähinnä nämä ykkösleffat ovat vanhan kunnon seikkailurainojen aatelia viime vuosilta.

Kaikki näistä ovat enemmän tai vähemmän saaneet inspiraatiota Steven Spielbergin seikkailuelokuvista, Indiana Joneseista (1981-2023), eikä National Treasure - kansallisaarre ole missään nimessä poikkeus. Mukana on paljon samoja aineksia ja vaikkei niistä leivotakaan samanlaisia klassikoita ja mestariteoksia kuin Spielberg kasarilla teki, kyseessä on todella mukaansatempaava ja viihdyttävä filmi. Heti ensiminuuteilla elokuva saa herätettyä niin päähenkilönsä kuin katsojansa mielenkiinnon myyttistä aarretta kohtaan, eikä aikaakaan, kun jahti on jo käynnissä. Parituntinen kesto vierähtää kuin hujauksessa ja leffan katsoo erittäin mielellään uudestaankin.

Elokuva tarjoaa kaikki kunnon seikkailutarinaan kuuluvat jutut. Siinä käydään erilaisissa lokaatioissa ja hahmot löytävät itsensä niin Arktisin hyytävästä kylmyydestä, Washington D.C.:n kallisarvoisimpien esineiden holveista ja pari vuosisataa homehtuneista tunneleista. Aarteenetsintä sisältää monenlaisia vihjeitä ja arvoituksia, joita pitää ratkoa. Samaa kohdetta eri syistä tavoittelevien henkilöiden takia kiire on kaiken aikaa yllä, eikä asiaa auta perässä kipittävä FBI. Jännittäviä hetkiä löytyy ja filmin kohokohtana toimiikin päähenkilöiden yritys varastaa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus. Parit hauskat vitsit mahtuu mukaan, mutta pääasiassa leffa on huomattavasti vakavampi kuin millaisena se luultavasti tänä päivänä tehtäisiin.

National Treasure - kansallisaarteen ohjauksesta vastaa Jon Turteltaub, joka rakentaa tehokkaasti tunnelmaa ja pitää katsojan hyvin kiinni menossa, vaikka leffasta löytyykin noin vartin mittainen osio ennen loppuhuipennusta, jossa ote hieman lipsuu. Jim Koufin, Cormac Wibberleyn ja Marianne Wibberleyn käsikirjoitus on onnistuneen napakka, sisältäen yllättävänkin paljon faktajuttuja historiasta keksityn aarteen ympärillä. Elokuva on taidokkaasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Lavasteet ovat erinomaiset ja myös puvustus ja maskeeraukset toimivat. Käytännön tehosteet näyttävät yhä mainioilta, mutta pari digiefektiä ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trevor Rabinin säveltämät sähäkät musiikit ovat todella oivalliset, tehostaen kaiken aikaa tunnelmaa entisestään.

Yhteenveto: National Treasure - kansallisaarre on erittäin mainio seikkailuelokuva, joka pitää hyvin otteessaan läpi parin tunnin kestonsa. Katsoja saadaan heti ensiminuuteilla kiinnostumaan myyttisestä aarteesta ja aarrejahtiin lähteekin innoissaan mukaan. Elokuva tarjoaa kerta toisensa perään koukuttavia ja jännittäviä tilanteita, jotka huipentuvat lopulta onnistuneeseen finaaliin. Sekaan heitetty huumori toimii hyvin, mutta romanttinen puoli tuntuu hieman väkinäiseltä. Jon Turteltaubin ohjaus on napakkaa ja käsikirjoitus oivallinen - kunhan toki ensin pääsee yli elokuvan ottamista historiallisista vapauksista. Näyttelijät hoitavat työnsä hyvin. Nicolas Cage istuu päärooliin mainiosti ja Sean Bean on passeli valinta vastapuolelle pahiksen osaan. Puitteet ovat läpikotaisin hienot ja Trevor Rabinin säveltämät musiikit tehostavat seikkailun tuntua. National Treasure - kansallisaarretta voikin helposti suositella Indiana Jonesin henkisten seikkailuleffojen ystäville. Harmi, ettei tällaisia filmejä pahemmin tehdä enää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

National Treasure, 2004, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Junction Entertainment, Saturn Films

Arvostelu: Megalodon (The Meg - 2018)

MEGALODON

THE MEG

Ohjaus: Jon Turteltaub
Pääosissa: Jason Statham, Li Bingbing, Winston Chao, Rainn Wilson, Cliff Curtis, Ruby Rose, Sophia Cai, Page Kennedy, Jessica McNamee, Robert Taylor, Ólafur Darri Ólafsson ja Masi Oka
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Megalodon perustuu Steve Altenin kauhukirjaan "Meg: A Novel of Deep Terror" vuodelta 1997. Jo edellisenä vuonna Hollywood Pictures -yhtiö kiinnostui kirjan filmatisoimisesta ja hankki tarinan elokuvaoikeudet. Yhtiö ei kuitenkaan ollut tyytyväinen käsikirjoittajien aikaansaannoksiin ja lopulta 1999 oikeudet palasivat takaisin Altenille. 2005 New Line Cinema -yhtiö hankki kirjan oikeudet ja alkoi työstämään filmiä. Yhtiö alkoi kuitenkin tulla toisiin ajatuksiin, tajutessaan kuinka paljon elokuvan teko tulisi maksamaan ja projekti pistettiin jäihin. Vuonna 2015 Warner Bros. -yhtiö hankki oikeudet ja ryhtyi tekemään leffaa. Alunperin kauhutekijä Eli Rothin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hänellä tuli erimielisyyksiä studion kanssa, jolloin hän poistui projektista. Roth korvattiin Jon Turteltaubilla ja vihdoin lokakuussa 2016 kuvaukset voivat alkaa. Lopulta Megalodon ilmestyi elokuussa 2018 ja vaikka se oli hitti, kriitikot lyttäsivät sen. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se ilmestyi Suomen teattereihin, sillä kammoan haita suuresti ja minulle tuotti pahaa oloa jo pelkkä trailerien katsominen. Päätin kuitenkin katsoa filmin, kun se saapuisi vuokrattavaksi ja niin vuoden 2018 viimeisinä päivinä vuokrasin Megalodonin Blockbusterista ja katsoin sen.

Meritutkimusasema Mana 1:n sukeltajat löytävät piilossa olevan, vielä Mariaanien hautaa syvemmän kohdan merenpohjasta. Siellä heidän kimppuunsa kuitenkin käy sukupuuttoon kuolleeksi luultu maailman kookkain hai, megalodon.

Toimintastara Jason Statham näyttelee sukeltaja Jonas Tayloria, joka joutuu jatkuvasti leikkimään sankaria ja pelastamaan muut pulasta. Jonasin täytyy vähän väliä tehdä vaikeimmat työt, kun muut eivät niitä uskalla tehdä ja samalla hän saa myös olla syntipukki kaikesta, mikä menee pieleen. Hahmosta on onnistuttu tekemään jollain tapaa kiinnostava, sillä hänellä tuntuu olevan enemmän älliä päässä kuin muilla ja hän ajattelee isompaa kokonaisuutta, eikä vain omaa napaansa. Jonas joutuu tekemään hyvinkin vaikeita ratkaisuja elokuvan aikana. Itse en ole mikään Stathamin fani. Pääasiassa Statham tekee täsmälleen samanlaisia roolisuorituksia kaikissa leffoissaan - joskus tosin itsetietoisemmin kuin muissa - ja hän on tässä leffassa sama rohisevalla äänellä puhuva yrmy kuin aina ennenkin. Tässä Statham pääsee kuitenkin hyödyntämään vanhaa ammattiaan. Monet eivät sitä tiedä, mutta Statham oli aikoinaan uimari, joka oli mukana ihan kunnon kisoissa. Elokuva, joka liittyy jättimäiseen haihin, pistää pakostikin päähenkilön veden varaan.
     Leffa sisältää myös paljon sivuhenkilöitä, jotka pääsevät vuorollaan kauhistelemaan megalodonia tai päätyvät sen kitaan. Li Bingbingin esittämä Suyin lähtee rohkeasti Jonasin mukaan taistoon, luoden samalla pientä romanssintynkää, mikä on tietty pakollista elokuvalle, mutta mikä ei varmaan kiinnosta ketään. Suyinilla on tytär Meiying (Sophia Cai), jonka aluksi pelkäsin olevan ärsyttävä, mutta joka osoittautuikin ihan hauskaksi hahmoksi. Etenkin keskustelut Meiyingin ja Jonaksen kesken ovat huvittavaa seurattavaa. Tutkimuksia Mana 1:llä johtaa Suyinin isä tohtori Zhang (Winston Chao) ja paikan rahoittaja on hieman ylimielinen Jack Morris (Rainn Wilson). Asemapäällikkönä toimii Cliff Curtisin esittämä Mac ja paikan lääkäri on Robert Taylorin näyttelemä tohtori Heller. Tekniikan parissa työskentelevät myös Jaxx (Ruby Rose), DJ (Page Kennedy), Lori (Jessica McNamee), Wall (Ólafur Darri Ólafsson), sekä hieman ärsyttävä Toshi (Masi Oka). Pääasiassa sivuhahmot ovat täysin yksiulotteisia, tylsiä ja joidenkin tapauksessa hyvinkin stereotyyppisiä. Joidenkin kohdalla arvaa heti, ketkä päätyvät hain ruoaksi, eikä kenenkään kohtalo erityisemmin kiinnosta katsojaa. Yksi leffan ongelmista on, kuinka se kovasti yrittää saada katsojaa välittämään näistä unohdettavista hahmoista.

Siitä lähtien, kun Steven Spielberg teki Tappajahain (Jaws - 1975), on sen jälkeen ilmestyneitä haileffoja verrattu siihen. Eikä mikään ihme, sillä elokuva teki haista suosittuja hirviöhahmoja ja aiheutti monille (kuten minulle) kammon kyseisiä otuksia kohtaan. Lisäksi Tappajahai oli leffahistorian ensimmäinen kesä-blockbuster, mikä vaikeuttaa muiden elokuvantekijöiden prosessia luoda jotain uutta ihmisiä syövistä kaloista. Pitkään haifilmit olivatkin lähinnä kopioita Tappajahaista ja kun niiden suosio alkoi hiipumaan, hait siirtyivät suoraan televisiossa julkaistaviin ö-luokan kauhurainoihin. Sharknado (2013) nosti haileffat toisenlaiseen suosioon, sillä kauhuleffan sijaan tekijät päättivätkin vain pitää hauskaa ja olla itsetietoisen hölmöjä luomuksestaan. Megalodonin tekijät ovat selvästi halunneet yhdistää Tappajahain ja Sharknadon toisiinsa, luoden kauhuleffan, joka sisältää kuitenkin pöhköilyä ja itseironisuutta, mutta huomattavasti isommalla budjetilla. Megalodon on puhdasta viihdehömppää, jota on hauska katsoa kavereiden kanssa, eikä sen oikeastaan tarvitse olla sen enempää. Ihan sellaiseksi hassutteluksi leffa ei muutu, mitä trailerit antoivat ymmärtää, mutta elokuva onnistui tästä huolimatta viihdyttämään.

Elokuvalla kestää kuitenkin yllättävän kauan, ennen kuin sen nimikkokala saapuu ruudulle. Leffan alkupää yrittää luoda jännitettä ja pitämään megalodonin mysteerinä, mikä on hölmöä, ottaen huomioon, kuinka paljon trailerit ja muut mainokset esittelivät haita kaikessa karmeudessaan. Itse jännitin elokuvan alussa, mutta veikkaan, ettei jännite tehoa niihin, jotka eivät jo valmiiksi kammoa haita. Pettymyksekseni (tai huojennuksekseni) elokuva ei itse asiassa ole pelottava. Pääasiassa itselleni epämiellyttävää oloa tuottivat ne kohdat, joissa joku hahmoista joutuu veden varaan, mutta toisaalta eiköhän siinä tilanteessa kaikki mene paniikkiin? Loppupäässä huomasin jännitykseni katoilevan, sillä kun Jonas ja kumppanit jahtaavat haita avaruusaluksilta näyttävillä sukelluslaitteilla, homma muuttui todelliseksi popcorn-viihteeksi. Valitettavasti varmasti kaikkien odottama hetki, missä megalodon pääsee herkuttelemaan uimarannalla, tuottaa aikamoisen pettymyksen. Ensinnäkin kohtaus kestää saman verran kuin trailerissa ja se on täysin veretön. On toki ymmärrettävää, että studio ymmärsi, ettei verinen haipelottelu pärjäisi yhtä hyvin teattereissa kuin lapsiystävällisempi viihde, mutta on silti outoa katsoa, kuinka megalodon hotkii ihmisiä kitaansa, eikä näy pisaraakaan verta. Jopa Jason Statham on haastattelussa tunnustanut pettymyksensä ja hänen mukaansa rantakohtauksen oli alunperin tarkoitus olla kunnon verimässäily. Sentään pari irtokättä on päässyt mukaan, mutta nekin ovat aika "kiltisti" toteutettuja.

Elokuvan ohjaajana toimii National Treasure -seikkailuelokuvat (2004-2007) ohjannut Jon Turteltaub, joka on saanut tähänkin mukaan seikkailuhenkeä. Hän tekee parhaansa Dean Georgarisin, Jon Hoeberin ja Erich Hoeberin työstämän käsikirjoituksen pohjalta, muttei millään saa katsojaa välittämään hahmoista. Megalodon on mainiosti kuvattu, mutta leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää, sillä lähes kaksi tuntia tuntuu oudon pitkältä kestolta tällaiselle haihömpälle. Valaisu on oivallisesti toteutettu synkissä vedenalaisissa kohtauksissa ja Mana 1:n lavasteet ovat todella tyylikkäät. Visuaalisesti filmi on muutenkin näyttävä ja toisin kuin haileffoissa yleensä, megalodon näyttää tarpeeksi aidolta ollakseen uskottava ja pelottava, eikä naurettava. Äänimaailmakin on taidokkaasti rakennettu aina vedenalaisista äänistä ihmisten kirkumisiin. Harry Gregson-Williams on säveltänyt pientä jännitettä tuovaa musiikkia ja tehnyt pääosin hyvää työtä. Elokuvaan valituista kappaleista olen kuitenkin toista mieltä... ne ovat ihan hirveitä.

Yhteenveto: Megalodon on ihan viihdyttävä haihömppä, mikä tuottaa kuitenkin pettymyksen, jos odottaa verellä mässäilyä. Elokuvan tunnelma on paikoitellen todella epätasainen, kun se yrittää olla välillä kauhua ja välillä seikkailua. Mukaan onneksi mahtuu joitain jännittäviä hetkiä, minkä lisäksi osa huumoristakin toimii - lähinnä Jonasin ja Meiyingin keskustelut naurattavat. Elokuva myös osaa olla itsetietoisen hölmö, eikä sitä ole tarkoitettukaan kovin vakavasti otettavaksi. Jason Statham on oma itsensä pääroolissa ja vetää homman yllättävän totisena verrattuna ympärillä olevaan pöhköilyyn. Muut näyttelijät ovat ihan kelvollisia, mutta leffa käyttää liikaa aikaa yrittääkseen saada katsojan välittämään heidän hahmoistaan, kun katsoja vain haluaa nähdä heidän joutuvan hain kitaan. Visuaalisesti filmi näyttää yllättävänkin hyvältä ja vaikkei kyseessä muuten ole kovin hyvä elokuva, olen silti positiivisesti yllättynyt, että pidin Megalodonista näinkin paljon. Saatan jopa katsoa sen joskus uudestaan, sillä ongelmistaan huolimatta se onnistui viihdyttämään. Loppujen lopuksi minua jäi vain harmittamaan, ettemme päässeet näkemään sellaista verimättöä, mitä tekijät olivat suunnitelleet.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Meg, 2018, Apelles Entertainment, Di Bonaventura Pictures, Flagship Entertainment Group, Gravity Pictures, Maeday Productions

Yhteistyössä