Silent Hill: Revelation (2012) - elokuva-arvostelu

SILENT HILL: REVELATION

Ohjaus: M. J. Bassett

Näyttelijät: Adelaide Clemens, Kit Harington, Sean Bean, Carrie-Anne Moss, Malcolm McDowell, Martin Donovan, Deborah Kara Unger, Heather Marks, Robert Campanella, Erin Pitt, Radha Mitchell ja Peter Outerbridge

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 18

Samannimiseen videopelisarjaan perustuva kauhuelokuva Silent Hill (2006) oli taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ohjaaja Christophe Gans ei kuitenkaan muiden kiireidensä takia ehtinyt jatkamaan hommassaan, joten hänet korvattiin M. J. Bassettilla. Roger Avaryn oli tarkoitus jatkaa käsikirjoittajana, mutta kun hänet tuomittiin vankilaan kuolemantuottamuksesta, Bassett päätyi myös kirjoittamaan jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2011 ja lopulta Silent Hill: Revelation sai ensi-iltansa lokakuussa 2012. Elokuva kuitenkin menestyi huomattavasti huonommin kuin edeltäjänsä, minkä lisäksi se sai lähes täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin pelisarjan faneilta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Silent Hill: Revelationia, ainoastaan ensimmäisen Silent Hillin pari kertaa. Nyt kun on ilmestymässä uusi elokuva pelien pohjalta, Return to Silent Hill (2026), päätin vihdoin katsoa myös Silent Hill: Revelationin.

Sharon Da Silva pääsi pois Silent Hillin kauhujen täyttämästä kaupungista ja on menettänyt muistinsa olostaan siellä. Kun muutamaa vuotta myöhemmin Valtielin ritarikunta sieppaa hänen isänsä, Sharonin täytyy palata Silent Hilliin pelastaakseen tämän.

Ensimmäisessä Silent Hill -filmatisoinnissa nähty Jodelle Ferland ei enää jatka Sharon Da Silvan roolissa, vaan hänet on korvattu Adelaide Clemensillä. Elokuvien välissä Rose-äiti (Radha Mitchell) onnistui keksimään keinon palauttaa Sharonin oikeaan maailmaan, mutta jäi yhä itse vangiksi Silent Hillin kaupunkiin. Sharon menetti muistinsa ajastaan Silent Hillissä ja hän luulee, että hänen unensa paikasta ovat vain tavallisia painajaisia. Varttuessaan hän ja hänen isänsä Christopher (Sean Bean) ovat aktiivisesti muuttaneet paikasta toiseen, jotta Silent Hillin tahot eivät löytäisi tyttöä. He kulkevat tekaistuilla nimillä ja tällä hetkellä he ovat Heather ja Harry Mason. Hahmoista löytyy potentiaalia, mutta kaikki jää täysin pintapuoleiseksi. Clemens ei valitettavasti juuri vakuuta näyttelijänä, kun taas Bean jää elokuvan ainoaksi hyväksi suorittajaksi.

     Elokuvassa nähdään myös Kit Harington Sharonin, tai siis "Heatherin" luokkatoverina Vincentinä, Martin Donovan Sharonia vakoilevana yksityisetsivä Douglasina, Carrie-Anne Moss Valtielin ritarikuntaa johtavana Claudiana, Heather Marks Silent Hilliin eksyneenä Sukina, sekä Malcolm McDowell Silent Hilliin vangittuna Leonardina. Sivunäyttelijöiden työ jää paikoin aika laiskaksi suorittamiseksi ja etenkin yleensä hyvä Moss ei vaikuta edes yrittävän pääpahiksen roolissa. McDowell on käynyt käärimässä helpot rahat vaivaannuttavalla suorituksellaan ja elokuvan ilmestymisen aikoihin Game of Thronesin (2011-2019) myötä kuuluisuuteen ampaissut Harington on aika puupökkelö Vincentinä.

Ensimmäinen Silent Hill -elokuva on heikkouksineenkin yksi parhaista videopelileffoista. Valitettavasti samaa ei todellakaan voi sanoa jatko-osasta, Silent Hill: Revelationista, jota katsoessa tulee kyllä ykkösosan tekijätiimiä ikävä. Leffalla on vielä kelvolliset lähtökohdat, joskin on outoa, että Sharonin paluu isänsä luokse on hoidettu elokuvien välissä. Elokuva on muutenkin täynnä kummallisia ratkaisuja ja sen tarinankerronta tuntuu kulkevan eteenpäin kuin tajunnanvirran tulva, sisältäen enemmänkin yksittäisiä kohtauksia ja skenaarioita toisensa perään, jotka eivät meinaa rakentua koherentiksi kokonaisuudeksi. Harmillisesti tämä nimenomaan pahenee, kun Sharon palaa Silent Hilliin.

Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia ja Sharon kohtaa yhä vain enemmän erilaisia hirviöitä, Silent Hill: Revelation on yllättävänkin pitkäveteinen elokuva. Tähän vaikuttaa mojovasti se, että käsikirjoitus on todella ohut ja laiska, ja leffa on täysin jännityksetön. Ohjaaja-käsikirjoittaja M. J. Bassettin työ on kaikin puolin ponnetonta ja meno sen kuin pahenee loppua kohti. Sharonin kohtaamiset pahan Alessan kanssa (eikö tämä setvitty jo edellisessä elokuvassa?) hoidetaan puolivillaisesti ja lopputaistelu on varsinainen antikliimaksi, vaikka koko pelisarjan ylivoimaisesti pähein mörkö Pyramid Head pääseekin heiluttelemaan miekkaansa. Tästäkin hirviöstä tosin meinataan viedä uskottavuus, kun suuren osan ruutuajastaan Pyramid Head viettää huvipuistossa karusellinpyörittäjänä. Jep jep, eikä tämä todellakaan jää Silent Hill: Revelation ainoaksi tahattoman koomiseksi jutuksi.

Edes teknisesti elokuva ei vakuuta. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta hieman kömpelösti leikattu kasaan ja värimäärittely on aika ajoin ruman yliampuva. Lavasteet ovat paikoitellen jopa näyttävät ja maskeerauksin ja asuin toteutetut hirviöt ovat hienot. Tietokonetehosteista näkyy pienehkö budjetti ja leffan 3D-kuvakikkailu on lähinnä ärsyttävää, kun toiminnallisemmissa kohtauksissa jotain tökitään vähän väliä päin näköä. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu, joskin Akira Yamaokan ja Jeff Dannan säveltämät musiikit kierrättävät turhankin paljon samoja melodioita kohtauksesta toiseen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Silent Hill: Revelation, Kanada, Ranska, 2012, Davis-Films, Dynamic Effects Canada, Konami, Silent Hill 2 DCP

Arvostelu: Yksin Marsissa (The Martian - 2015)

YKSIN MARSISSA

THE MARTIAN

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Matt Damon, Jessica Chastain, Jeff Daniels, Chiwetel Ejiofor, Kristen Wiig, Sean Bean, Michael Peña, Kate Mara, Sebastian Stan, Aksel Hennie, Mackenzie Davis, Benedict Wong, Donald Glover, Nick Mohammed, Chen Shu ja Eddy Ko

Genre: seikkailu, scifi, draama

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 12

The Martian, eli suomalaisittain Yksin Marsissa perustuu Andy Weirin samannimiseen kirjaan vuodelta 2011. 20th Century Fox hankki kirjan filmatisointioikeudet pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Drew Goddard pestattiin käsikirjoittajaksi ja aluksi hänen oli tarkoitus myös ohjata elokuva, mutta kun hänet kiinnitettiin ohjaamaan Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Sinister Sixistä (joka ei koskaan kuitenkaan nähnyt päivänvaloa), ohjaajaksi palkattiin tilalle Ridley Scott. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2014 ja lopulta Yksin Marsissa sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 11. syyskuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai parhaan elokuvan, miespääosan, sovitetun käsikirjoituksen, lavastuksen, äänityksen, äänitehosteiden ja erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuudet, minkä lisäksi se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan ja miespääosan Golden Globe -palkinnot. Itse kävin katsomassa Yksin Marsissa sen ensi-iltapäivänä, kun elokuva saapui Suomeen. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.

Kun äkillinen myrsky pakottaa astronautit kiireellisesti keskeyttämään tehtävänsä Mars-planeetalla ja matkaamaan takaisin kotiin, yksi astronauteista, kasvitieteilijä Mark Watney jää jälkeen. Markin täytyy yrittää keksiä keino pysyä hengissä ja saada yhteys NASA:an, jotta nämä kehittäisivät pelastusoperaation.

Matt Damon näyttelee Mark Watneyta, astronauttia, joka jää jumiin Mars-planeetalle, kun hänen tehtävänsä muu miehistö luulee hänen kuolleen ja matkaa pois planeetalta vaarallisen myrskyn iskettyä äkillisesti. Ennen kuin Mark edes tajuaa, on hän maailman yksinäisin ihminen, kaukana kaikesta ja kaikista muista, ja hänen täytyy käyttää kaikkea tietoaan, mikäli hän mielii selviytyä elävänä. Damon on nappivalinta päärooliin, tehden yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Mies nappasikin ansaitusti parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden. Damon tulkitsee erinomaisesti hahmonsa monia tunnetiloja elokuvan varrella, erityisesti Markin ihailtavaa sinnikkyyttä ja yritystä puskea pessimistiset ajatukset pois päästään.

     Damon ei jää elokuvan ainoaksi isoksi nimeksi, vaan Yksin Marsissa sisältää aikamoisen näyttelijäkattauksen. Jessica Chastain, Sebastian Stan, Michael Peña, Kate Mara ja Aksel Hennie näyttelevät Markin astronauttikollegoita, jotka luulevat miehen kuolleen ja lähtevät äkkiä lipettiin Mars-myrskyn tieltä. Jeff Daniels näyttelee NASA-järjestön johtajaa Teddy Sandersia ja NASA:n muina työntekijöinä nähdään muun muassa Kristen Wiig, Chiwetel Ejiofor, Sean Bean, Mackenzie Davis ja Benedict Wong. Rap-artisti Childish Gambino, eli Donald Glover taas esittää nuorta astrodynaamikkoa, Rich Purnellia, jolla on varsin villi idea Markin pelastamiseksi. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio ja etenkin komediarooleistaan tunnettu Daniels vakuuttaa yllättävänkin hyvin NASA:n johtohahmona. Näyttelijäkattauksessa huvittavinta on hetket, joissa heidän hahmonsa viittaavat muun muassa Taru sormusten herrasta -trilogiaan (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja Marvelin elokuviin. On hassua kuulla Sean Beanin hahmon puhuvan Elrondin neuvonpidosta, hänen näyteltyä tätä kohtausta vuosikymmen aiemmin. Marvel-viittaukset taas huvittavat, sillä Damon, Stan, Peña, Mara, Wong, Ejiofor ja Glover ovat kaikki esiintyneet Marvel-leffoissa.

Yksin Marsissa oli vielä parempi elokuva kuin muistinkaan, hyvin todennäköisesti Ridley Scottin paras elokuva sitten Oscar-rohmu Gladiaattorin (Gladiator - 2000). Kyseessä on todella vangitseva jännitysnäytelmä, joka menee nopeasti itse asiaan ja pistää katsojan usein hikipisarat ohimoilla kimallellen pohtimaan, kuinka Mark voi päästä takaisin Maahan turvallisesti. Ongelmia löytyy vähän joka lähtöön. Markin pitäisi keksiä keino kommunikoida NASA:lle, missä ollaan siinä uskossa, että mies on kuollut. Astronauttien asemalta löytyy muonaa vain muutamiksi kuukausiksi ja vaikka pelastusoperaatio saataisiin aikaiseksi, Mark joutuisi olemaan jumissa Marsissa ehkä jopa muutaman vuoden. Onkin todella mielenkiintoista seurata, kun astronautti käyttää kaikkea luovuuttaan ja osaamistaan, keksiäkseen ties mitä konsteja selviytyäkseen alueella, missä pelkkä ulos kävely ilman kypärää tappaa. NASA-järjestö itse auttoi elokuvantekijöitä, jotta leffasta saataisiin tieteellisesti mahdollisimman tarkka.

Elokuvasta tulee herkästi mieleen parikymmentä vuotta aiemmin ilmestynyt Apollo 13 (1995), missä myös yritettiin saada astronautteja turvallisesti kotiin, pieleen menneen tehtävän jälkeen. Toisin kuin tositapahtumiin perustuva Apollo 13, Yksin Marsissa on fiktiivinen kertomus, mutta siihen on panostettu niin juurta jaksaen, että usein sitä ihan unohtaa katsovansa puhdasta sepitettä. Elokuva nimittäin lähestyy tapausta kuten Apollo 13, kertoen tapahtumaa monista vinkkeleistä. Markin lisäksi leffa seuraa myös NASA:n eri osastojen työntekijöitä, jotka yrittävät keksiä ratkaisua tilanteeseen. Tiedepuolen lisäksi elokuva uppoutuu myös byrokratiaan sun muuhun, mikä vain vahvistaa tunnetta siitä kuin kaikki tämä olisi tapahtunut oikeasti. Monet vinkkelit lisäävät kiehtovuutta ja kahden ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin nopeasti ohi, elokuvan toki kasvatellessa panoksiaan kohti tiukkaa loppuhuipennustaan.

Ridley Scott rakentaa tunnelmaa todella vakuuttavasti. Sen lisäksi, että Scott on tehnyt elokuvasta ajoittain todella jännittävän, on Yksin Marsissa myös yllättävän hauska leffa. Mark ei suinkaan vaivu epätoivoon, vaan hänen puuhailunsa on usein varsin lystikästä, kuten ovat myös hänen videopäiväkirjansa, jota nähdään pitkin elokuvaa. Teknisiltä ansioiltakin filmi on mainio. Se on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Sekaan heitetyt otokset Mars-aseman valvontakamerasta tai Markin puvunkamerasta lisäävät todentuntuisuutta. Lavastus on onnistunutta, kun myös puvustus. Tietokonetehosteet näyttävät edelleen oivallisilta ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Harry Gregson-Williamsin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Martian, 2015, 20th Century Fox, TSG Entertainment, Scott Free Productions, Genre Films, International Traders, Kinberg Genre, Mid Atlantic Films

Arvostelu: Pixels (2015)

PIXELS

Ohjaus: Chris Columbus

Pääosissa: Adam Sandler, Michelle Monaghan, Kevin James, Josh Gad, Peter Dinklage, Brian Cox, Sean Bean, Matt Lintz, Jane Krakowski, Affion Crockett, Ashley Benson, Dan Aykroyd, Nick Swardson, Fiona Shaw ja Serena Williams

Genre: scifi, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixels perustuu Patrick Jeanin samannimiseen ranskalaiseen lyhytelokuvaan vuodelta 2010. Adam Sandler innostui lyhäristä ja hankki sen oikeudet, tehdäkseen siitä täyspitkän elokuvan. Tim Herlihy kirjoitti ensimmäisen käsikirjoitusversion elokuvasta, mutta se torjuttiin täysin, jolloin Timothy Dowling palkattiin muokkaamaan tekstiä. Sandlerin hankittua oikeudet lukuisiin videopelihahmoihin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2014 ja lopulta Pixels sai maailmanensi-iltansa 16. heinäkuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka sai huonoimman elokuvan, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen Razzie-ehdokkuudet. Itse katsoin Pixelsin vasta myöhemmin vuokralta ja mielsin sen ihan katsottavaksi hömpäksi. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Pixelsin juhlan kunniaksi.

Kun avaruusolennot hyökkäävät Maahan vanhojen videopelien muodossa, vain ryhmä nörttejä voi pelastaa planeetan.

Adam Sandler näyttelee Sam Brenneriä, joka asentaa työkseen teknologisia laitteita ihmisten koteihin ja joka oli lapsena lähes mestari vanhojen videopelien kanssa, huomatessaan pelien liikekuviot ja kääntäessään ne pelejä vastaan. Ottaen huomioon, että Sandler itse hankki oikeudet Pixelsiin ja sai siitä vielä uransa kalleimman elokuvan, hän hoitaa hommansa kameran edessä yllättävänkin laiskasti. Hänestä löytyy energiaa aina silloin tällöin, mutta monessa kohtaa tuntuu siltä kuin hän olisi vain paikalla hakemassa helppoja rahoja.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin James Samin lapsuudenystävänä ja nykyisenä Yhdysvaltain presidenttinä Will Cooperina, Josh Gad videopeleistä edelleen intoilevana ja salaliittoteorioihin hurahtaneena Ludlow "Ihmepoika" Lamonsoffina, Peter Dinklage videopelimestari Eddie "Tulittaja" Plantina, Michelle Monaghan Samin asiakkaana Violet van Pattenina, Brian Cox amerikkalaiskenraali Porterina ja Sean Bean brittieversti Hillinä. Myös muun muassa Sandlerin kamu Nick Swardson, sekä Ghostbusters-tähti Dan Aykroyd käyvät kääntymässä. Sivunäyttelijöidenkään suorituksissa ei ole pahemmin hurraamista, eivätkä hahmot ole kaksiset. Gad on todella ärsyttävä eksentrisenä Ludlow'na, yrittäessään aivan liian kovasti olla hauska. James ei vakuuta presidenttinä, mihin vaikuttaa se, että koko kansa näyttäisi inhoavan Cooperia. Miten ihmeessä hänet edes valittiin työhön? Game of Thronesista (2011-2019) tutulla Dinklagella sentään näyttäisi olevan hauskaa ketkun Eddien osassa.

Valitettavasti kulunut vuosikymmen ei ole juuri tehnyt hyvää Pixelsille, vaan olin pitkälti samaa mieltä elokuvasta kuin sen ilmestymisen aikoihin. En inhoa elokuvaa kuten monet, sillä pidän sen vekkulista konseptista. Onhan se aivan totaalisen pöljää, että Maahan hyökkäävät avaruusoliot tekeytyisivät kasarin hittivideopeleiksi, kuten Pac-Maniksi, Space Invadersiksi, Galagaksi tai Donkey Kongiksi, mutta onhan se pakko myöntää, että idea on veikeä ja ennen kaikkea uniikki. Ideasta olisi tosin taatusti saanut paremman elokuvan kuin tämä, jo ihan vain pistämällä lähes koko näyttelijäkaartin vaihtoon.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen epähauskuus. Seasta löytyy parit hassut hetkensä tai vitsinsä, mutta suurimmaksi osaksi ajasta komediapuoli on lähinnä vaivaannuttavaa - erityisesti jos Josh Gad on äänessä, enkä edes halua miettiä hänen kiusallista laulunumeroaan. Monet vitsit ovat vain väsyneitä ja suuri osa Sandlerin popkulttuuriviittauksista jää täysin latteiksi. Leffasta löytyykin pätkiä, jotka olisi mielellään voinut leikata pois, jolloin lopputuloksesta olisi saanut ytimekkäämmän. Sekaan mahtuu silti myös joitain helmentapaisia. Pidän elokuvan sympaattisesta alusta, jossa vuonna 1982 nuoret Sam ja Cooper käyvät ensimmäistä kertaa elämässään pelihallissa ja osallistuvat videopeliturnaukseen, minkä lisäksi leffan puolivälin tietämiltä löytyvä Pac-Man -kohtaus on varsin viihdyttävä. Tekijät ovat keksineet hauskan tavan siirtää pelistä tutut haamut ja sokkelomaisen pelikentän sääntöineen oikeaan maailmaan.

On vaikea kuvitella, että Pixelsin on ohjannut sama heppu kuin kaksi ensimmäistä Yksin kotona -leffaa (Home Alone - 1990-1992) ja kaksi ensimmäistä Harry Potteria (2001-2002). Chris Columbus tarttui projektiin innoissaan, sillä mielsi käsikirjoituksen niin omaperäiseksi. Columbuksen ote ei kuitenkaan juuri näy lopputuloksesta, vaan leffa tuntuu täysin tavanomaiselta Sandler-rainalta - tosin efektipainotteisempana. Pixels on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus menettelevää. Erikoistehosteet ajavat toimivasti asiansa ja tutut videopelihahmot on siirretty onnistuneesti esiintymään oikein ihmisten rinnalla. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu musiikkeja myöten, joskin Henry Jackman olisi voinut hyödyntää enemmän videopeleistä tuttuja sävelmiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pixels, 2015, Columbia Pictures, LStar Capital, China Film Group Corporation, Happy Madison Productions, 1492 Pictures, Film Croppers Entertainment, Prime Focus

Arvostelu: The Island (2005)

THE ISLAND

Ohjaus: Michael Bay

Pääosissa: Ewan McGregor, Scarlett Johansson, Sean Bean, Djimon Hounsou, Steve Buscemi, Ethan Phillips, Brian Stepanek, Michael Clarke Duncan, Kim Coates ja Glenn Morshower

Genre: scifi, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

The Island on Michael Bayn ohjaama scifitoimintaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle Caspian Tredwell-Owenin ideasta, jonka pohjalta hän kynäili käsikirjoituksen ja ryhtyi kaupittelemaan sitä studioille. DreamWorks Pictures nappasi projektin itselleen ja palkkasi Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin viilaamaan tekstiä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2004 ja lopulta The Island sai maailmanensi-iltansa 11. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen epäonnistuminen, josta kriitikot eivät pahemmin piitanneet. Itse kuitenkin pidin leffasta paljon, kun näin sen ensi kertaa jo lapsena, muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Olen katsonut elokuvan pariinkin otteeseen uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin The Islandin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Vuonna 2019 suuri osa ihmiskunnasta on kuollut hirvittävän taudin takia. Eloonjääneet asuvat maanalaisessa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle, ainoaan paikkaan missä tartuntaa ei ole. Kaksi eloonjäänyttä saavat kuitenkin selville kaamean huijauksen ja päättävät paeta laitoksesta.

The Islandin päärooleissa nähdään Ewan McGregor ja Scarlett Johansson, jotka esittävät Lincoln Six Echoa ja Jordan Two Deltaa, kahta tartunnalta selviytynyttä, jotka elävät muiden eloonjääneiden kanssa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle. Mutta kun Lincolnille ja Jordanille selviää kauhistuttava totuus laitoksesta, he päättävät paeta. McGregor ja Johansson istuvat oivallisesti rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy mainiota kemiaa. McGregor tulkitsee erittäin hyvin hahmonsa muuttuvia tunteita, kun totuudet hiljalleen paljastuvat Lincoln Six Echolle. Johansson jää roolissaan selvästi McGregorin varjoon ja vaikka näyttelijältä löytyy hyvät hetkensä, on Johansson ajoittain hieman puinen osassaan.

     Elokuvassa nähdään myös Sean Bean eloonjääneiden terapeuttina, tohtori Merrickinä, Djimon Hounsou karkuteille lähteneitä Lincolnia ja Jordania jahtaavana Laurentina, Ethan Phillips, Brian Stepanek ja Michael Clarke Duncan muina selviytyjinä Jones Three Echona, Gandu Three Echona ja Starkweather Two Deltana, sekä Steve Buscemi Lincolnin teknikkokaverina Macina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan. Bean on nappivalinta lempeäksi, mutta selvästi jotain salailevaksi tohtoriksi ja Hounsousta löytyy karismaa palkkasoturiksi, joka on kaiken aikaa pääkaksikon kintereillä.

Ennen kuin pistin The Islandin pitkästä aikaa pyörimään, jännitin, että mitä jos en enää pitäisikään elokuvasta? Ja mitä vielä. Kyseessähän on oikein mainio toimintaseikkailu, joka sisältää erittäin hyvän konseptin, sekä ehdottomasti yksi Michael Bayn paremmista teoksista. Elokuvan tulevaisuudenkuva (joka tosin on nyt vuonna 2025 meille jo menneisyyttä) on mielenkiintoinen ja laitos, jossa eloonjääneet asuvat, unelmoiden pääsystä paratiisimaiselle Saarelle, on kiehtova paikka. Kun Lincoln Six Echo eräänä päivänä harhailee väärään paikkaan ja saa selville jotain, mitä eloonjääneiden ei kuuluisi saada tietää, alkaa todella mukaansatempaava ajojahti, josta ei vauhdikasta toimintaa ja jännittäviä tilanteita puutu. Katsojan on parasta tietää elokuvasta mahdollisimman vähän ennakkoon, sillä sen paljastukset ja käänteet ovat oivallista seurattavaa.

Elokuva alustaa kertomustaan ja hahmojaan onnistuneesti, päästen silti nopeasti itse asiaan. Kahden tunnin ja vartin kesto kulkee pääasiassa nopeasti ja vasta loppupäässä hurjat takaa-ajot ja isommaksi paisuva toiminta alkaa aiheuttamaan pientä ähkyä. Moniin muihin Bay-rainoihin verrattuna The Island pysyy kuitenkin suhteellisen maltillisena, sekä passelin tiukkana. Siinä on myös tavallista enemmän pohdiskeltavaa katsojalle ja vaikka sen tietyt moraaliset dilemmat eivät olisikaan täysin uniikkeja tai mitään tajunnanräjäyttävää pureskeltavaa, on se tässäkin syvällisempää ja kiinnostavampaa kamaa kuin likimain kaikki muut ohjaajan teoksista.

Vaikka Caspian Tredwell-Owenin ideasta lähtenyt Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin työstämä käsikirjoitus onkin parempi kuin suuressa osassa Michael Bayn tuotantoa, ohjauksesta paistaa läpi, kuka puikoissa pyörii. The Islandista löytyy kaikki Bay-maneerit, oli kyse sitten värimäärittelyn voimakkaasta saturaatiosta, alhaalta kuvatuista dramaattisista hidastuksista, suurista räjähdyksistä tai tuotesijoittelusta (ainakin Xbox ja Ben & Jerry's ovat olleet sponsoroimassa leffaa). Bay kuitenkin osaa parhaimmillaan tehdä koukuttavaa toimintaviihdettä, sen hän osoittaa usean kerran. The Island on kameratyöskentelyltään ailahtelevaa ja välillä toivoisi, ettei kuvaus äityisi niin sähäkäksi, mitä ei auta nopeatempoinen leikkaus, jossa kuvat saavat kestää ehkä sekunnin ajan. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja erikoistehosteet ovat kestäneet paremmin aikaa kuin jotkut viime vuosien toimintaspektaakkeleista. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Steve Jablonsky kasvattelee tunnelmaa hyvin musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Island, 2005, Warner Bros., Dreamworks Pictures, Parkes/MacDonald Image Nation, Amblin Entertainment, K/O Paper Products

Arvostelu: Silent Hill (2006)

SILENT HILL

Ohjaus: Christophe Gans

Pääosissa: Radha Mitchell, Sean Bean, Laurie Holden, Jodelle Ferland, Alice Krige, Deborah Kara Unger, Kim Coates, Tanya Allen ja Roberto Campanella

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

Silent Hill perustuu Konamin samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1999. Kuvatessaan Susien klaani -elokuvaa (Le Pacte des loups - 2001), ohjaaja Christopher Gans kertoi tuottaja Samuel Hadidalle alkuperäisestä Silent Hill -pelistä ja kaksikko oli sitä mieltä, että peli kääntyisi hyvin elokuvan muotoon. Gans lähetti useita kirjeitä Konamille, joissa hän kyseli filmatisointioikeuksien perään, mutta kun niistä ei kuulunut mitään, hän kuvasi yli puolituntisen videon, jossa hän selitti, kuinka paljon hän rakastaa peliä ja lähetti sen Konamille. Yhtiö koki, että Gans oli ensimmäinen oikeuksien kyselijä, joka ymmärsi peliä ja suostuikin ohjaajan pyyntöön. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2005 ja lopulta Silent Hill sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2006. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka kuitenkin sai nuivaa palautetta kriitikoilta. Itse en ole koskaan pelannut Silent Hill -pelejä, mutta näin elokuvan muutamaa vuotta sitten ja pidin sitä oikein kelvollisena. Nyt kun pelien pohjalta on tekeillä uusi elokuva, Return to Silent Hill (2025), päätin odotellessa katsoa edelliset adaptaatiot ja samalla arvostella ne.

Rose Da Silva on tyttärensä Sharonin kanssa matkalla kohti Silent Hillin kaupunkia, kun he joutuvat auto-onnettomuuteen. Rose herää tuhkan peittämästä Silent Hillistä, mutta Sharonia ei näy missään. Kun Rose etsii tytärtään, hän joutuu kohtaamaan kaupungin yllä leijailevan painajaisen.

Radha Mitchell näyttelee Rose Da Silvaa, joka ajautuu todelliseen selviytymistaisteluun, kun hän matkaa Silent Hillin kaupunkiin adotiotyttärensä Sharonin (Jodelle Ferland) kanssa, tytön jatkuvasti puhuessa tästä paikasta unissaan. Mitchell suoriutuu roolistaan oivallisesti, näytellen vakuuttavasti äitiä, joka ei aio luovuttaa, ennen kuin löytää kadonneen tyttärensä - vaikka tämä tarkoittaisi, että hänen täytyy taistella läpi kaupungin uumenista pimeän tullen heräävistä hirvittävistä olennoista. Ferland on passeli valinta myös, tytön päästessä esittämään useanlaisia hahmoja, jotka ryhtyvät piinaamaan tytärtään etsivää Rosea.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sean Bean Rosen miehenä Christopherina, joka lähtee etsimään vaimoaan ja tytärtään näiden kadottua, Laurie Holden moottoripyöräpoliisi Bennettinä, joka ajautuu myös Silent Hilliin, Kim Coates etsivä Guccina, joka auttaa Christopheria etsinnöissä, sekä Alice Krige Silent Hillissä asuvien johtajana Christabellana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin Krige, jonka kulttijohtajahahmo on ajoittain jopa karmivampi kuin elokuvan varsinaiset monsterit. Bean jää aika alikäytetyksi aviomieshahmona ja ajoittain hahmo voi jopa tuntua tarpeettomalta. Hahmolle luotiinkin sivujuonikuvio hieman väkinäisesti, kun studiopomot kummastelivat alkuperäistä käsikirjoitusta, joka keskittyi täysin naishahmoihin. Christopherin juonikuvio tuo vastauksia tiettyihin aspekteihin mysteeristä ja sillä on oma paikkansa leffassa, mutta eipä tätä puolta jäisi juuri kaipaamaan, jos se olisi leikattu pois.

Silent Hill -videopelien fanit ovat pääasiassa pitäneet tästä elokuvasovituksesta sen ilmestymisestä lähtien, mutta muu yleisö otti leffan vastaan aika ailahtelevasti - osa sen takia, että pelaamatta peliä, voi katsojalle tuottaa vaikeuksia päästä perille tarinasta ja itse Silent Hillin taustasta ja toiminnasta. Itsekin pidin elokuvaa hieman sekavana ensimmäisellä katselulla, mutta nyt uudelleen katsottuna koin huomattavasti helpommaksi päästä jyvälle kaikesta ja pidinkin Silent Hillistä nyt enemmän. Vaikka en olekaan pelejä pelannut, uskaltaisin silti väittää, että kyseessä on itse asiassa yksi parhaista videopelielokuvista ikinä. Ei sillä, että kilpailu olisi erityisen kovaa, etenkään vuonna 2006, kun Silent Hill sai ensi-iltansa. Samoihin aikoihin ilmestyi sellaisia, öh, elokuvahistorian merkkiteoksia kuin Lara Croft: Tomb Raider (2001), Resident Evil (2002) ja Doom (2005).

Elokuva rakentaa mysteeriään yllättävänkin onnistuneesti, lumoten katsojan hiljalleen pauloihinsa. Palasia aukeaa vähitellen ja paljastukset lisäävät kiehtovuutta. Kun päästään valkoisen tuhkan peittämään Silent Hilliin, leffa lähtee tosissaan liikkeelle. Karmiva aavemainen ilmapiiri puskee ruudusta läpi ja ympäröi katsojan. Kun varoitussireeni alkaa ulvoa ja pimeys laskeutuu, elokuva muuttuu todella jännittäväksi, eikä koskaan voi tiedä, mitä hyytäviä mölliäisiä seuraavaksi hyökkää kimppuun. Kauhuosasto rakentuu mainiosti tunnelman, pääasiassa hyvin luotujen mörköjen, kuvottavan body horrorin ja lopulta synkkien teemojen ympärille. Laiskat ja kovaääniset böö-pelottelut lähes loistavat poissaolollaan. Kauhun keskellä elokuvan aavemaisuudessa on jotain surullista ja samalla myös jotain todella oudon nättiä.

Ranskalaisen Christophe Gansin ohjauksesta näkyy aito palo projektia kohtaan ja rakkaus Silent Hill -peleihin. Hän rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Elokuva on myös mainiosti kuvattu ja hyvin valaistu niin, että pimeistäkin kohtauksista saa selvää. Lavasteilla ja tietokonetehosteilla luotu valkoisen tuhkan peittämä Silent Hillin kaupunki saa taatusti pelisarjan fanit innostumaan. Puvustus on oivallista ja ikoninen pyramidipää-jättimörkö on kuin hypännyt peleistä elokuvaan. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu Jeff Dannan ja Akira Yamaokan säveltämiä musiikkeja myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi kuitenkin muodostuvat parhaat päivänsä ajat sitten nähneet digiefektit. Osa hirviöistä näyttää lähinnä koomisilta pikseliukoilta, eikä Silent Hillin muuttuminen päiväsajasta pimeyden tyyssijaksi näytä enää nykypäivänä kovinkaan vaikuttavalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Silent Hill, 2006, TriStar Pictures, Silent Hill DCP Inc., Davis-Films, Konami, Eggplant Picture & Sound, Focus Features, Syon Media

Arvostelu: Troija (Troy - 2004)

TROIJA

TROY

Ohjaus: Wolfgang Petersen

Pääosissa: Brad Pitt, Eric Bana, Orlando Bloom, Diane Kruger, Brian Cox, Sean Bean, Brendan Gleeson, Rose Byrne, Peter O'Toole, Garrett Hedlund, Saffron Burrows, Vincent Regan, James Cosmo, Nigel Terry, John Shrapnel, Julian Glover ja Julie Christie

Genre: historia, sota, toiminta, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

Troy, eli suomalaisittain Troija perustuu Homeroksen muinaiskreikkalaiseen runoelmaan Ilias (Ἰλιάς), joka taas pohjautuu Troijan sotaan, jonka historiallisuudesta ei olla vieläkään varmoja. Käsikirjoittaja David Benioff oli ollut lapsesta asti kiinnostunut Iliaksesta ja muista muinaisista sankaritaruista ja ehdottikin Warner Bros. Picturesille, että yhtiö tekisi elokuvan aiheesta. Benioff kirjoitti leffan käsikirjoituksen ja Universal Picturesin Gladiaattori-elokuvan (Gladiator - 2000) suurmenestyksen myötä Warner Bros. tarttui Benioffin ideaan. Ohjausvastuuta tarjottiin muun muassa Terry Gilliamille ja Christopher Nolanille, mutta heidän kieltäydyttyä hommaan palkattiin saksalainen Wolfgang Petersen, joka tarttui projektiin, kaduttuaan kieltäytymistään Gladiaattorin ohjaamisesta. Elokuva oli alun perin tarkoitus kuvata Marokossa, mutta juuri alkanut Irakin sota siirsi tuotannon Meksikoon ja Maltalle. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2003 ja lavasteita tuhonneista myrskyistäkin huolimatta elokuva saatiin valmiiksi ja lopulta Troija sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta oli jättihitti taloudellisesti ja sai parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Troijan ensi kertaa muutama vuosi sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt, innostuttuani Antiikin Kreikasta ja Roomasta Gladiaattorin kautta. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Troijan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Spartan kuningatar Helena karkaa salarakkaansa, Troijan prinssi Parisin kanssa, jolloin raivostunut Spartan kuningas Menelaus lähtee sotaan Troijaa vastaan, apunaan isoveljensä, kuningas Agamemnonin armeija, johon kuuluu voittamattomana pidetty soturi Akhilleus.

Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) Legolas-haltiana parhaiten tunnettu Orlando Bloom näyttelee Parisia, Troijan prinssiä, joka rakastuu Spartan kuningattareen, Helenaan (Hollywood-debyyttinsä tekevä Diane Kruger). Naisille vastustamattomana pidetty Paris voittaa myös Helenan sydämen ja niinpä nuoret salarakkaat päättävät karata yhdessä Troijaan, juuri kun Troija on tehnyt rauhansopimuksen Spartan kanssa. Bloom suoriutuu hyvin roolistaan, itsestään vähän liikoja luulevana prinssinä, jonka ajattelematon selkkaus koituu ties kuinka monen ihmisen kuolemaksi. Kruger istuu mainiosti Helenaksi, jolle ei kuitenkaan jää muuta tekemistä kuin näyttää hyvältä ja olla miesten sotaisan kilpailun palkintona.

     Edellisvuonna Marvel-sarjakuviin perustuvan Hulk-filmatisoinnin (2003) nimikkohahmona nähty Eric Bana taas esittää Hektoria, Parisin isoveljeä ja Troijan kruununperijää. Toisin kuin säikky pikkuveljensä, Hektor on arvostettu ja väkevä soturi. Vaikka Banakin on roolissaan oiva, hänenkään hahmonsa ei erityisemmin pääse säväyttämään.

     Elokuvan todellinen tähti on lopulta Brad Pitt, joka näyttelee Akhilleusta, jo eläessään legendaarista soturia, jota pidettiin suorastaan kuolemattomana. Pitt sopii täydellisesti tämän suuren taistelijan osaan ja hän on hionut itsestään kreikkalaisen sankarin perikuvan. Akhilleen motiivi lähteä Troijaan ja hakemaan Helena takaisin, liittyy kuitenkin puhtaasti hänen omaan egoonsa. Akhilleus haluaa jäädä historian kirjoihin suurimpana koskaan eläneenä soturina, eikä häntä oikeastaan edes kiinnosta, miksi kreikkalaiset marssivat tuhatpäisin joukoin Troijaan sotimaan.

Leffassa nähdään myös Brendan Gleeson Spartan kuninkaana, eli Helenan aviomiehenä Menelauksena, Brian Cox tämän isoveljenä, lähes koko Kreikkaa hallitsevana kuningas Agamemnonina, Peter O'Toole Parisin ja Hektorin isänä, Troijan kuninkaana Priamina, Saffron Burrows Hektorin vaimona Andromakhena, Sean Bean Ithakan kuninkaana Odysseuksena, Rose Byrne Parisin ja Hektorin serkkuna, papitar Briseiksenä, sekä esikoisroolinsa tekevä Garrett Hedlund Akhilleen serkkuna Patrokloksena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. O'Toolesta löytyy arvokkuutta Troijan yleväksi kuninkaaksi, kun taas Cox herkuttelee häikäilemättömän Agamemnonin osassa.

Jättimenestynyt ja parhaan elokuvan Oscar-palkinnonkin voittanut Gladiaattori toi pitkään unohduksissa olleet historialliset ja eeppiset miekka-ja-sandaali -filmit takaisin suosioon. Eipä siis ihme, että muutkin studiot kokeilivat onneaan tällä saralla. Troija ei millään yllä mestarillisen Gladiaattorin tasolle, mutta se on silti oikein mainio teos, joka jättää harmittelemaan, että tällaiset antiikin aikoihin sijoittuvat historialliset spektaakkelielokuvat ovat jälleen poistuneet muodista. En voi olla ainoa, joka kaipaa näitä massiivisia teoksia, joilla on pituutta useampi tunti ja jotka ovat pullollaan toinen toistaan näyttävämpiä taisteluita satojen sotisopiin puettujen extra-näyttelijöiden kera upeissa, valtavissa lavasteissa.

Jos tällaisista filmeistä tykkää, niin Troija nappaa mukaansa heti alussa ja pitää pääasiassa hyvin mukanaan läpi lähes kolmen tunnin kestonsa (tai päälle kolmen tunnin, riippuen katsooko pidennetyn ohjaajan version). Elokuva nostattaa vähitellen panoksiaan ja rakentaa konfliktiaan. Kun Troijan sota vihdoin käynnistyy, on meno komeaa kaikessa raakuudessaan. Taistelut vaihtelevat massiivisten sotimisten ja intiimimpien kaksintaistelujen välillä, eivätkä käy tylsiksi. Vaikka parhaimmillaan nämä taistot ovatkin jännittävää seurattavaa, ei leffa onnistu karistamaan katsojasta sitä turhautunutta tunnetta, että kaikki nämä ihmiset kuolevat sen takia, että nuoret kyyhkyläiset eivät osanneet ajatella isompaa kokonaisuutta ja seuraamuksia, ainoastaan omaa lempeään. Toki elokuva tuo selville, että kuningas Agamemnon on haaveillut Troijan valtaamisesta jo pitkään ja Parisin ja Helenan luoma selkkaus oli lähinnä kätevä syy ryhtyä vihdoin tuumasta toimeen.

Valtavien toimintakohtausten väleissä elokuva osaa onneksi myös rauhoittua. Näyttelijät pääsevät vakuuttamaan näissä draamapainotteisemmissa hetkissä, mutta hahmot jäävät hieman etäisiksi hyvistä yrityksistä huolimatta. Osaa heidän suhteistaan rakennetaan pätevästi, toisia taas ontuvasti - etenkin Akhilleen ja Briseiksen välinen suhde jää hieman heikosti kehitellyksi. Tästä syystä todellinen tunnelataus jää saavuttamatta. Siinä, missä Gladiaattorin dramaattinen loppu saa herkistymään joka kerta, ei Troija useiden kuolemiensakaan kanssa saanut avattua kyynelkanaviani kertaakaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pari vuotta sitten menehtynyt saksalainen Wolfgang Petersen, jonka aiempiin töihin kuuluivat muun muassa mestarillinen sotaelokuva Sukellusvene U-96 (Das Boot - 1981), fantasiaseikkailu Päättymätön tarina (The NeverEnding Story - 1984) ja toimintaleffa Air Force One (1997). Petersen hallitsee vaikuttavasti valtavat sotakohtaukset ja vie tarinaa rauhassa ja omalla painollaan eteenpäin. Kunnollista tunnesidettä leffa ei kuitenkaan saa luotua. Myöhemmin Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) toisena luojana tunnettu David Benioff on työstänyt kelpo käsikirjoituksen Homeroksen Ilias-runoelman pohjalta, ottaen toki monia vapauksia lähdemateriaalista. Teknisiltä ansioiltaan Troija on väkevä teos, jota ajan hammas ei ole päässyt nakertelemaan. Se on upeasti kuvattu, niin valtavia maisemakuvia kuin tyylikkäästi sommiteltuja lähikuviakin myöten. Lavasteet ovat ällistyttävät jylhyydessään (ikoninen Troijan hevonen on hieno luomus) ja asut ovat erinomaiset. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä edelleen ja oikeat satapäiset näyttelijäjoukot on sulavasti yhdistetty digitaalisesti laajennettuun armeijaan. Äänimaailma rymistelee mainiosti ja James Horner maalailee mallikkaasti musiikeillaan. Alun perin säveltäjäksi oli palkattu Gabriel Yared, joka työsti filmin musiikkeja yli vuoden ajan, mutta kun Petersen oli tyytymätön hänen työhönsä, hänet korvattiin pikaisesti Hornerilla, joka sävelsi elokuvan musiikit muutamassa viikossa.

Alkuperäisen, kahden tunnin ja kolmen vartin mittaisen teatteriversion lisäksi Troijasta on julkaistu myös puoli tuntia pidempi ohjaajan versio. Tämä kolmen tunnin ja vartin pituinen leikkausversio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia ja muita muutoksia. Taistelut ovat huomattavasti verisempiä ja seksikohtauksissa paljasta pintaa näytetään enemmän. Elokuva jopa alkaa ja päättyy erilailla, minkä lisäksi Odysseus esitellään eri kohtauksella kuin teatteriversiossa. Kummallisin muutos tapahtuu kuitenkin musiikeissa. Sen lisäksi, että Hornerin musiikkeja täytyi muovata, ohjaajan versiossa soitetaan musiikkeja myös muista filmeistä, kuten Apinoiden planeetta -uudelleenfilmatisoinnista (Planet of the Apes - 2001) ja scifileffa Starship Troopers - Universumin sotilaista (Starship Troopers - 1997).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Troy, 2004, Warner Bros., Helena Productions, Latina Pictures, Radiant Productions, Plan B Entertainment, Nimar Studios

Arvostelu: Muumiot: Seikkailu ajan halki (Mummies - 2023)

MUUMIOT: SEIKKAILU AJAN HALKI

MUMMIES

Ohjaus: Juan Jesús García Galocha

Pääosissa: Joe Thomas, Eleanor Tomlinson, Santiago Winder, Hugh Bonneville, Celia Imrie, Sean Bean, Shakka, Dan Starkey ja Karina Pasian

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Mummies, eli suomalaisittain Muumiot: Seikkailu ajan halki on espanjalaisen Atresmedia Cinen ja Warner Bros. -studion yhteistyössä tehty animaatioelokuva. Studiot ryhtyivät suunnittelemaan animaatioseikkailua muumioista, joka kulki alun perin nimellä "Moomios". Sen oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2021, mutta tuotanto koki muutoksia, kun sen haluttiin tavoittavan ulkomaalaiset markkinat paremmin, jolloin julkaisu viivästyi. Lopulta Muumiot: Seikkailu ajan halki saapui elokuvateattereihin tämän vuoden helmikuussa. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin vuodenvaihteessa sen trailerin, mutta jätin sen katsomatta, sillä se saapui teattereihin vain suomeksi dubattuna. Kuitenkin kun elokuva julkaistiin jo pari kuukautta myöhemmin HBO Maxissa, huomasin ilokseni, että leffan voisi vihdoin katsoa alkuperäisellä englanninkielellä ja pistinkin vihdoin Muumiot: Seikkailun ajan halki pyörimään.

Kolme muumiota päätyvät seikkailuun Lontooseen, kun he löytävät portin tuonpuoleisesta takaisin elävien maailmaan, etsiessään arkeologi Sylvester Carnabyn varastamaa kuninkaallista sormusta.

Elokuva kertoo muinaisten egyptiläisten tuonpuoleisessa asuvista muumioista. On Thut (äänenä Joe Thomas), entinen kilpa-ajuri, joka tuhansienkin vuosien jälkeen antaa nimikirjoituksiaan innokkaiden faniensa papyruksiin ja on hänen innokas, bumerangiaan heittelevä pikkuveljensä Sekhem (Santiago Winder). Ja sitten on prinsessa Nefer (Eleanor Tomlinson), joka haaveilee laulamisesta, mutta jonka faaraoisä (Sean Bean) on määrännyt, että tämän pitää mennä naimisiin miehen kanssa ja nousta isänsä tilalle valtaistuimelle. Kun häihin tarkoitettu kuninkaallinen sormus varastetaan, Thut, Sekhem ja Nefer, unohtamatta Sekhemin koiramaista krokotiililemmikkiä, Krokoa, päätyvät seikkailulle, lähtiessään hakemaan sormusta takaisin. Hahmot toimivat passelisti ja Thutille ja Neferille on kirjoitettu pienet kehityskaaret elokuvan varrelle.

     Pahisosastoa edustaa elävien maailmasta saapuva arkeologi, lordi Sylvester Carnaby (Hugh Bonneville) ja tämän tohelot kätyrit Danny ja Dennys (kummankin äänenä Dan Starkey). Lordi Carnaby haluaa todistaa arvonsa äkäiselle, teknologiataidottomalle äidilleen (Celia Imrie), sekä nostaa Carnabyjen nimen uuteen nousuun, esittelemällä kaikkien aikojen historiallisen löydöksen. Hahmolle esitetään tarpeeksi hyvät motiivit ja lordi Carnaby ajaa kelvollisesti asiansa leffan roistona. Disney-leffoista matkitut Danny ja Dennys ovat sen sijaan aika ärsyttävät yritykset tuoda mukaan huumoria.

Muumiot: Seikkailu ajan halki -elokuvassa olisi potentiaalia erittäin mainioon koko perheen animaatioleffaan, mutta harmillisesti tekijät kulkevat kerta toisensa perään siitä, mistä aita on matalin, mikä johtaa aika keskinkertaiseen, mutta silti ihan viihdyttävään kertakäyttörainaan. Muumioiden seikkailu nappaa kivasti mukaansa ja vajaa puolentoista tunnin kesto kulkee vauhdilla - toisinaan jopa liian vauhdilla, eikä kaikesta irtoa niin paljon kuin voisi toivoa. Myös moni leffan esittelemä yksityiskohta jää hieman kummalliseksi. Muumiot yrittävät matkallaan varoa kirkkaita valoja, koska ne paljastavat muumioiden todellisen, kuolleen ulkomuodon. Tämä juttu muistetaan elokuvassa vain silloin, kun käsikirjoittajien täytyy käyttää sitä juonellisesti oleellisena. Muuten muumiot voivat talsia vaikka kirkkaassa auringonpaisteessa tai näyttämöllä spottivaloissa ilman ongelmaa.

Elokuvasta ei vauhtia puutu ja perheen pienemmille homma toimii takuulla paremmin kuin aikuisille, joskin vanhemmat voivat sujuvasti tuijottaa elokuvaa vieressä. Myös huumoripuoli iskee lapsikatsojiin paremmin ja aikuiset saattavat nopeasti tylsistyä moneen kertaa kierrätettyihin vitseihin. Kun hahmot törmäävät johonkin, jäävät he tietty raajoiltaan asentoon, joka mukailee stereotyyppisiä egyptiläismaalauksia. Lordi Carnebyn soittoääni äidilleen taas on Psyko-kauhuelokuvan (Psycho - 1960) suihkukohtauksen viiltävät nuotit. Siinäpä oikeastaan ovatkin ne kaksi vitsiä, joiden varaan elokuva rakentaa komediaosastonsa. Teemojensa puolesta elokuva yrittää aluksi jotain, etenkin tytöille prinsessa Neferin kautta, sillä tämä haluaa laatia oman suuntansa, eikä perustaa koko elämäänsä muiden miesten, joko isänsä tai pakotetun aviomiehen varaan. Harmillisesti elokuva ei kehtaa mennä tässä loppuun saakka, vaan vaihtaa vanhanaikaisempaa ja perinteikkäämpää vaihdetta päälle, Thutin ja Neferin välien lämmetessä seikkailun aikana. Elokuvalla olisi myös hyvä sauma oikeasti sanoa jotain haudanryöstelyistä ja esimerkiksi British Museumin hävyttömistä teoista, mutta jää silläkin saralla ponnettomaksi.

Visuaalisesti Muumiot: Seikkailu ajan halki on mainio tapaus. Sen animaatiojälki ei ole yhtä vaikuttavaa kuin vaikkapa Pixarilla, mutta värikästä, hassuilla hahmoilla ja hienoilla maisemilla varustettua elokuvaa on silti pääasiassa miellyttävää katsella. Välillä taustat kaipaisivat lisäyksityiskohtia, vaikkapa ihan taustalla kulkevien ihmisten muodossa, minkä lisäksi itseäni häiritsivät muutamat selkeät jatkuvuusongelmat kuvien välillä. Ymmärrän, että klaffivirheitä sattuu näytellyissä elokuvissa, mutta animaatiossa tekijät nimenomaan luovat aivan kaiken ruudulla nähtävän. Ja kun tietää, kuinka monta ihmistä tätäkin leffaa on ollut työstämässä, ei voi kuin pohtia, miten kukaan ei ole tokaissut, että "hei, tuon laatikon päältä puuttuu tässä kuvassa esineitä, jotka olivat näkyvissä äsken ja seuraavassa kuvassa"? Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Fernando Velázquezin säveltämät musiikit säestävät seikkailua oivallisesti. Elokuvassa kuultavat laulut ovat sen sijaan aika unohdettavia ja geneerisiä pop-rallatuksia.

Yhteenveto: Muumiot: Seikkailu ajan halki on hyvistä lähtökohdistaan huolimatta aika keskinkertainen kertakäyttöanimaatio, jossa olisi potentiaalia paljon parempaan. Käsikirjoittajat menevät jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin, joko käsitellessään teemoja kömpelösti tai rakentaessaan koko komediapuolen parin ylikäytetyn vitsin varaan. Seikkailu nappaa ihan kivasti mukaansa ja viihdyttää tarpeeksi passelisti, jotta puolitoistatuntisen rainan jaksaa tuijottaa loppuun asti. Lapsia elokuvan luulisi riemastuttavan. Animaatiojälki on pääasiassa mainiota, vaikka muutamat klaffivirheet pistävät silmään ja ajoittain taustat kaipaisivat hieman enemmän yksityiskohtia. Hahmot toimivat ja ääninäyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti. Muumiot: Seikkailun ajan halki katsoo ihan sujuvasti kerran, mutta eipä se oikeastaan jää mieleen ja tuskin sen pariin palaa enää uudelleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mummies, 2023, Warner Bros. Entertainment España, 4 Cats Pictures, Anangu Grup, Moomios Movie AIE, Atresmedia Cine, Movistar+, Televisió de Catalunya (TV3)

Arvostelu: National Treasure - kansallisaarre (National Treasure - 2004)

NATIONAL TREASURE - KANSALLISAARRE

NATIONAL TREASURE

Ohjaus: Jon Turteltaub

Pääosissa: Nicolas Cage, Justin Bartha, Diane Kruger, Sean Bean, Jon Voight, David Dayan Fisher, Harvey Keitel, Stewart Finlay-McLennan, Oleg Taktarov, Stephen Pope ja Christopher Plummer

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

"I'm gonna steal the Declaration of Independence."

National Treasure - kansallisaarre on Nicolas Cagen tähdittämä seikkailuelokuva. Leffa lähti liikkeelle 1990-luvulla Oren Avivin ja Charles Segarsin ideasta, jonka pohjalta Jim Kouf työsti käsikirjoituksen. Jon Turteltaub kiinnostui tekstistä ja sai Disneyn omistaman Touchstone-yhtiön tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2003 ja lopulta National Treasure - kansallisaarre ilmestyi marraskuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen menestys, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin leffan joskus lapsena, kun serkkuni näyttivät sen minulle ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo varmaankin vuosikymmen. Nyt kun leffasarja on saamassa jatkoa Disney+ -sarjalla National Treasure: Edge of History (2023-), päätin pitkän tauon jälkeen katsoa elokuvat uudestaan ja arvostella ne.

Historioitsija Benjamin Gates ryhtyy etsimään vapaamuurarien kätkemää valtavaa aarretta, apunaan uskollinen ystävänsä Riley ja kansallisarkistolla työskentelevä Abigail, ja kintereillään katala Ian Howe.

Nicolas Cage näyttelee historiasta syvästi kiehtoutunutta Benjamin Gatesia, joka lapsena kuuli isoisältään (Christopher Plummer) tarinan vapaamuurareiden kätkemästä jättiaarteesta, jota Gatesin suku on etsinyt usean sukupolven ajan ja nyt on Benin vuoro. Cage hyppää onnistuneesti aarteenetsijän saappaisiin, joka hyödyntää kaikkea tietämystään päästäkseen kätkön luokse ennen kilpailijaansa. Ben on pidettävä hahmo ja hänen mukaansa lähtee mielellään seikkailulle. Hahmon kanssa etsintäretkelle päätyvät myös Benin ystävä, tekniikkavelho Riley Poole (Justin Bartha) ja (aluksi vastentahtoisesti) Yhdysvaltain kansallisarkistolla työskentelevä Abigail Chase (Diane Kruger). Riley tarjoaa mukaan huumoria, kun taas Abigail haastaa Benin älykkyyttä, sekä tuo leffaan pakollista romantiikantynkää.

     Elokuvassa nähdään myös Sean Bean Benin kanssa aluksi aarretta etsineenä ja sittemmin Benin pettäneenä Ian Howena, joka ei ole liikkeellä yhtä jaloista syistä kuin Ben, Jon Voight Benin isänä, joka joskus yritti etsiä aarretta ja koki sen olevan hukkaan heitettyä aikaa, sekä Harvey Keitel hahmojen perässä kulkevana FBI-agentti Saduskyna. Bean sopii passelisti roiston rooliin, Voight toimii hyvin isähahmona, joka pyörittelee silmiään poikansa aarreinnostukselle ja Keitel on tietty karismaattinen FBI-agentin osassa.

Ilahduin paljon, että National Treasure - kansallisaarre toimii yhä lähes 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin mainiosti. Sen katsominen herätti vuosien takaista lapsenomaista innostusta lähteä itsekin tutkimaan jotain mysteeriä, mikä johtaisi aarteen luokse. Samalla se herätti harmitusta, ettei tällaisia seikkailuleffoja oikein enää nähdä - ainakaan tällaisella omistautumisella ja tällä tavalla tehtynä. Parisen kymmentä vuotta sitten aarteenetsintäleffoilla oli kova buumi päällä mm. tämän, Muumion (The Mummy - 1999), Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) ja Da Vinci -koodin (The Da Vinci Code - 2006) ilmestyessä. Osa näistä elokuvasarjoista on yhä käynnissä, mutta lähinnä nämä ykkösleffat ovat vanhan kunnon seikkailurainojen aatelia viime vuosilta.

Kaikki näistä ovat enemmän tai vähemmän saaneet inspiraatiota Steven Spielbergin seikkailuelokuvista, Indiana Joneseista (1981-2023), eikä National Treasure - kansallisaarre ole missään nimessä poikkeus. Mukana on paljon samoja aineksia ja vaikkei niistä leivotakaan samanlaisia klassikoita ja mestariteoksia kuin Spielberg kasarilla teki, kyseessä on todella mukaansatempaava ja viihdyttävä filmi. Heti ensiminuuteilla elokuva saa herätettyä niin päähenkilönsä kuin katsojansa mielenkiinnon myyttistä aarretta kohtaan, eikä aikaakaan, kun jahti on jo käynnissä. Parituntinen kesto vierähtää kuin hujauksessa ja leffan katsoo erittäin mielellään uudestaankin.

Elokuva tarjoaa kaikki kunnon seikkailutarinaan kuuluvat jutut. Siinä käydään erilaisissa lokaatioissa ja hahmot löytävät itsensä niin Arktisin hyytävästä kylmyydestä, Washington D.C.:n kallisarvoisimpien esineiden holveista ja pari vuosisataa homehtuneista tunneleista. Aarteenetsintä sisältää monenlaisia vihjeitä ja arvoituksia, joita pitää ratkoa. Samaa kohdetta eri syistä tavoittelevien henkilöiden takia kiire on kaiken aikaa yllä, eikä asiaa auta perässä kipittävä FBI. Jännittäviä hetkiä löytyy ja filmin kohokohtana toimiikin päähenkilöiden yritys varastaa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus. Parit hauskat vitsit mahtuu mukaan, mutta pääasiassa leffa on huomattavasti vakavampi kuin millaisena se luultavasti tänä päivänä tehtäisiin.

National Treasure - kansallisaarteen ohjauksesta vastaa Jon Turteltaub, joka rakentaa tehokkaasti tunnelmaa ja pitää katsojan hyvin kiinni menossa, vaikka leffasta löytyykin noin vartin mittainen osio ennen loppuhuipennusta, jossa ote hieman lipsuu. Jim Koufin, Cormac Wibberleyn ja Marianne Wibberleyn käsikirjoitus on onnistuneen napakka, sisältäen yllättävänkin paljon faktajuttuja historiasta keksityn aarteen ympärillä. Elokuva on taidokkaasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Lavasteet ovat erinomaiset ja myös puvustus ja maskeeraukset toimivat. Käytännön tehosteet näyttävät yhä mainioilta, mutta pari digiefektiä ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trevor Rabinin säveltämät sähäkät musiikit ovat todella oivalliset, tehostaen kaiken aikaa tunnelmaa entisestään.

Yhteenveto: National Treasure - kansallisaarre on erittäin mainio seikkailuelokuva, joka pitää hyvin otteessaan läpi parin tunnin kestonsa. Katsoja saadaan heti ensiminuuteilla kiinnostumaan myyttisestä aarteesta ja aarrejahtiin lähteekin innoissaan mukaan. Elokuva tarjoaa kerta toisensa perään koukuttavia ja jännittäviä tilanteita, jotka huipentuvat lopulta onnistuneeseen finaaliin. Sekaan heitetty huumori toimii hyvin, mutta romanttinen puoli tuntuu hieman väkinäiseltä. Jon Turteltaubin ohjaus on napakkaa ja käsikirjoitus oivallinen - kunhan toki ensin pääsee yli elokuvan ottamista historiallisista vapauksista. Näyttelijät hoitavat työnsä hyvin. Nicolas Cage istuu päärooliin mainiosti ja Sean Bean on passeli valinta vastapuolelle pahiksen osaan. Puitteet ovat läpikotaisin hienot ja Trevor Rabinin säveltämät musiikit tehostavat seikkailun tuntua. National Treasure - kansallisaarretta voikin helposti suositella Indiana Jonesin henkisten seikkailuleffojen ystäville. Harmi, ettei tällaisia filmejä pahemmin tehdä enää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

National Treasure, 2004, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Junction Entertainment, Saturn Films

Arvostelu: Kerro, kerro kuvastin (Mirror Mirror - 2012)

KERRO, KERRO KUVASTIN

MIRROR MIRROR

Ohjaus: Tarsem Singh
Pääosissa: Lily Collins, Julia Roberts, Armie Hammer, Nathan Lane, Danny Woodburn, Martin Klebba, Sebastian Saraceno, Jordan Prentice, Mark Povinelli, Joe Gnoffo, Ronald Lee Clark, Mare Winningham, Robert Emms, Alex Ivanovici ja Sean Bean
Genre: seikkailu, romantiikka, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Mirror Mirror, eli suomalaisittain Kerro, kerro kuvastin perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta Kerro, kerro kuvastin sai maailmanensi-iltansa 15. maaliskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti ja se sai Oscar-ehdokkuuden puvustuksesta, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Kerro, kerro kuvastimen vasta muutama vuosi sitten, mutten pitänyt sitä kovin kummoisena leffana. Olin jo ehtinyt unohtaa koko elokuvan, kunnes huomasin, että elokuva täyttäisi nyt kymmenen vuotta. Päätinkin juhlavuoden kunniaksi antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja arvostella sen.

Leskeksi jäänyt kuningas menee uudelleen naimisiin kuningatar Clementiannan kanssa. Eräänä päivänä kuningas kuitenkin katoaa ja kuningatar Clementianna alkaa hallita häijyllä otteella. Vain kuninkaan tytär Lumikki voi nousta vastarintaan ja voittaa kruunun Clementiannalta.

Alun perin Lumikin rooliin kaavailtiin Saoirse Ronania, mutta koska hän oli elokuvan teon aikaan vielä alle 18-vuotias, hänet jouduttiin vaihtamaan Lily Collinsiin, joka näin jälkikäteen mietittynä ja molempien näyttelijäsuorituksia nähneenä oli väärä valinta. Ronan on huomattavasti lahjakkaampi ja olisi varmasti tuonut enemmän uskottavuutta ja tunnetta Lumikin rooliin. Collins ajaa asiansa tarpeeksi hyvin, mutta eipä hän tee minkäänlaista vaikutusta. Hahmolla itselläänkin kestää jonkin aikaa, ennen kuin Lumikista edes muodostuu kiinnostava.

     Lumikin ilkeää äitipuolta, eli kuningatar Clementiannaa taas näyttelee pääasiassa romanttisista komedioista tunnettu Julia Roberts, joka sopii yllättävänkin passelisti ilkeän pahiksen rooliin. Roberts ei ole niinkään uhkaava, mutta hän osaa olla tietyllä tavalla ihastuttavan pirullinen. Kuningatar Clementianna on täysin turhamainen, eikä häntä kiinnosta kenenkään muun hyvinvointi. Alamaiset pidetään vain juuri ja juuri niin tyytyväisinä, etteivät he saisi ajatuksia kapinasta.

     Muissa rooleissa elokuvassa nähdään Nathan Lane kuningattaren neuvonantajana Brightonina, Armie Hammer prinssi Alcottina, sekä Danny Woodburn, Martin Klebba, Sebastian Saraceno, Jordan Prentice, Mark Povinelli, Joe Gnoffo ja Ronald Lee Clark seitsemänä kääpiönä, Grimminä, Teurastajana, Sutena, Napoleonina, Puolikkaana, Sapuskana ja Intona. Kääpiöt ovat onnistuneet veijarit ja Lane on erittäin hilpeä hömelönä neuvonantajana. Hammer taas on aika puupökkelö ja kiusallinen prinssinä, etenkin yrittäessään olla hauska.

Valitettavasti toinen mahdollisuus ei tällä kertaa tehnyt hyvää ja pidin Kerro, kerro kuvastinta vielä latteampana leffana kuin ensimmäisellä katselulla. Siinä on omat onnistumisensa, kuten Robertsin kuningatar, Nathan Lane ja kääpiöt, mutta myös selkeitä juttuja, joille en millään lämmennyt. Elokuva on todella humoristinen tulkinta Grimmin veljesten sadusta, mutta vain osa vitseistä sai minut naurahtamaan. Suurimmaksi filmin komediaosasto tarjosi huteja toisensa perään ja herätti kiusallista tunnetta. Minun teki jopa mieli kelata eteenpäin, kun leffa alkoi käyttämään pidemmän pätkän siihen, että loitsulla yksi hahmoista saadaan luulemaan, että hän on koira. Eikä tämä jäänyt ainoaksi kerraksi, kun teki mieli alkaa kelailla tai että katsoin kelloa.

Vaikka elokuva onkin toisaalta reipas hengeltään ja tavallaan vauhdikas, koin Kerro, kerro kuvastimen aika pitkäveteiseksi saturainaksi. Sen tapa kertoa Lumikin tarinaa ei todellakaan ole mitään maata järisyttävää ja uusien ideoidenkin kanssa elokuva tuntuu mitäänsanomattomalta adaptaatiolta klassikosta. Siinä ei ole mitään taianomaista, vähäiset taistelut ovat lähinnä tylsää kohellusta ja romanttinen puolikin jää laimeaksi, kun Collinsin ja Hammerin väliltä ei löydy tarvittavaa kemiaa. Loppupäässä filmi yrittää jotain todella erilaista, mutta ratkaisut eivät osuneet maaliinsa sen enempää kuin suuri osa huumorista. Seasta löytyy toimivatkin hetkensä, mutta ne meinaavat hukkua heikkouksien sekaan.

Leffan ohjauksesta vastaa Tarsem Singh Dhandwar, joka yrittää todella voimakkaasti tyylitellä, mutta on suuri mahdollisuus, ettei tämä tyyli iske. Heikkonakin elokuvana Kerro, kerro kuvastin on silti huima parannus Dhandwarilta hänen edellisen elokuvansa, kammottavan Immortals-fiaskon (2011) jälkeen. Marc Kleinin ja Jason Kellerin käsikirjoituskaan ei vakuuta, kuten ei tee tekninenkään puoli. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on hienoja lavasteita ja asuja, mutta samalla filmiä vaivaa halpa ulkonäkö. Monessa kohtaa leffa näyttää enemmän teatterinäytelmältä tai televisiosarjalta puitteiltaan. Erikoistehosteissakaan ei ole kehumista. Sentään Alan Menkenin säveltämät musiikit toimivat - mitä muuta voikaan odottaa herralta, jonka töihin kuuluvat mm. Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989) ja Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991)?

Yhteenveto: Kerro, kerro kuvastin on harmillisen lattea tulkinta Grimmin veljesten klassikkosadusta. Julia Roberts on elokuvan parasta antia häijynä kuningattarena ja Roberts oikein herkuttelee hahmonsa ilkeydellä. Lily Collins ei kuitenkaan vakuuta Lumikkina ja Armie Hammer on aikamoinen puupökkelö prinssin osassa. Collinsin ja Ammerin väliltä ei myöskään löydy kemiaa. Elokuvasta uupuu todellinen satumaisuus, taianomaisuus ja jopa elokuvallisuus ja lopputulos muistuttaa enemmän kuvattua koulunäytelmää. Huumoripuoli on varsin kiusallista, eivätkä taistelutkaan säväytä. Tekninen toteutus näyttää usein todella halvalta. Kerro, kerro kuvastinta on vaikea suositella oikein kenellekään ja elokuva oli mielestäni vielä heikompi uusintakatselulla. Parin kuukauden päästä selvitetään sitten, kuinka hyvin samana vuonna ilmestynyt toinen filmatisointi saman sadun pohjalta, Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012) on kestänyt aikaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mirror Mirror, 2012, Relativity Media, Yucaipa Films, Goldmann Pictures, Misher Films, Rat Entertainment, Misha Films, Mel's Cite du Cinema