Arvostelu: Koodinimi U.N.C.L.E. (The Man from U.N.C.L.E. - 2015)

KOODINIMI U.N.C.L.E.

THE MAN FROM U.N.C.L.E.

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Henry Cavill, Armie Hammer, Alicia Vikander, Elizabeth Debicki, Sylvester Groth, Christian Berkel, Luca Calvani, Misha Kuznetsov, Jared Harris ja Hugh Grant

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

The Man from U.N.C.L.E., eli suomalaisittain Koodinimi U.N.C.L.E. perustuu Napoleon Solo -televisiosarjaan (The Man from U.N.C.L.E. - 1964-1968). Vuonna 1993 tuottaja John Davis hankki sarjan elokuvaoikeudet, aikeinaan tehdä sarjan pohjalta filmatisoinnin Warner Bros. -yhtiölle. Käsikirjoitusta työstettiin yhä uudestaan ja uudestaan eri tekijöiden toimesta ja ohjaajan penkillä kävivät kääntymässä muun muassa Quentin Tarantino, Matthew Vaughn ja Steven Soderbergh, kunnes Guy Ritchie nappasi lopullisesti pestin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Koodinimi U.N.C.L.E. sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta ja se oli taloudellinen pettymys. Itse kävin katsomassa Koodinimi U.N.C.L.E.:n, kun se saapui Suomen teattereihin ja pidin näkemästäni. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, jolloin päätin katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1963 CIA-agentti Napoleon Solo ja KGB-agentti Illya Kuryakin pakotetaan yhteistyöhön ja pysäyttämään vaarallinen taho, joka pitää vankinaan ydinase-eksperttiä.

Kun elokuvan teko käynnistyi 1990-luvulla, pääroolissa Napoleon Solona oli tarkoitus nähdä George Clooney. Tämä kuitenkin jätti projektin selkävaivojen takia, jotka estivät häntä tekemästä toimintakohtauksia. Vuosien varrella Napoleoniksi olivat ehdolla muun muassa Leonardo DiCaprio, Christian Bale, Matt Damon, Russell Crowe, Ewan McGregor, Ryan Gosling, Ryan Reynolds, Jon Hamm, Chris Pine, Michael Fassbender ja Bradley Cooper, kunnes roolin nappasi hetkellisesti Tom Cruise. Cruise päätti kuitenkin tehdä Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015), jolloin Napoleon Solon osa meni Henry Cavillille, joka oli tuossa kohtaa juuri noussut Hollywood-tähdeksi Supermanin roolista Man of Steelissä (2013). Cavill oli ollut ehdolla James Bondin rooliin Casino Royaleen (2006), mutta menetti osan Daniel Craigille. Koodinimi U.N.C.L.E.:ssa Cavill näyttää, että hänessä olisi kyllä ollut ainesta maailman tunnetuimman vakoojan osaan. Cavill on vakuuttava toimintakohtauksissa, hänestä löytyy charmia, jolla hurmata kaikki vastaantulijat, minkä lisäksi hän omaa oivaa pilkettä silmäkulmassa, mikä erottaa CIA-agentin tämän uudesta työparista, kivikasvoisesta KGB-agentti Illya Kuryakinista, jota näyttelee nykyään huonosta imagosta "nauttiva" Armie Hammer. Hammer istuu myös erittäin hyvin rooliinsa ja hänen ja Cavillin väliltä löytyy onnistunutta kemiaa, kun amerikkalainen ja venäläinen vakooja joutuvat hammasta purren tekemään yhteistyötä, estääkseen kolmatta tahoa saavansa käsiinsä joukkotuhoaseita.

Ruotsalainen Alicia Vikander taas esittää Gaby Telleriä, jonka ydinase-ekspertti-isä Udo (Christian Berkel) on pahan pariskunnan, Victoria ja Alexander Vinciguerran (Elizabeth Debicki ja Luca Calvani) vankina ja jota Napoleon ja Illya tarvitsevat operaationsa onnistumiseen. Jared Harris näyttelee Napoleonin pomoa Sandersia, kun taas Illyan pomona Olegina nähdään Misha Kuznetsov. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti. Vikander on hyvässä vedossa neuvokkaana Gabyna, kun taas myöhemmin muun muassa The Crown -sarjassa (2016-2023) vakuuttanut Debicki ei ole ihan niin uhkaava vihollinen kuin voisi toivoa.

Minun täytyy tunnustaa, että minua jopa hieman jännitti katsoa Koodinimi U.N.C.L.E. nyt kymmenen vuotta myöhemmin. Elokuvateatterireissulla pidin näkemästäni, mutta pohdin, että entä jos nyt uusintakatselulla sijoittuisinkin enemmän kriitikoiden puolelle, joista monet lyttäsivät leffan? Huojennuksekseni voin sanoa, että vastassani ei ollut muistojen kultaama pettymys, vaan edelleen erittäin viihdyttävä vakoojaleffa. Napoleonin ja Illyan saama tehtävä on kyllä toisaalta hieman yhdentekevä - onhan vastaavia ydinpommeihin kajoavien vihollisten pysäytysoperaatioita nähty agenttiseikkailuissa siitä lähtien, kun kyseinen ase keksittiin toisessa maailmansodassa. Pahisosasto jättää myös hieman kylmäksi.

Silti Koodinimi U.N.C.L.E. toimii mainiosti. Paperilla kliseinen kertomus toimii oivallisen pääkaksikon, sekä ohjaaja Guy Ritchien vekkulin toteutustavan ansiosta. Cavillin ja Hammerin välinen kemia on onnistunut ja elokuva on täynnä mitä lystikkäimpiä hetkiä heidän välillään. Hahmojen keskustelut koostuvat usein naljailusta ja piikittelystä ja kun tärkeä tehtävä on käynnissä, kummankin silmistä voi nähdä, etteivät he juuri piittaa siitä, kuinka toinen hoitaa hommaansa. Ritchie taas tyylittelee tuttuun tapaansa läpi leffan, pitäen pilkkeen visusti silmäkulmassa. Muutama dramaattisempi hetki mahtuu sekaan, mutta pääasiassa Ritchie on ottanut tehtäväkseen viihdyttää ja sen tontin hän hoitaa kunnialla kotiin. Aika ei käy pitkäksi leffan parissa, sillä sen ilmapiiri on näin veikeä ja meno näin pätevästi tehtyä. Nauraa saa useasti, oli kyse sitten hauskoista repliikeistä tai todella hilpeästi toteutetuista tilanteista. Pari erittäin menevää toimintakohtaustakin löytyy, lähtien alun takaa-ajosta, joka määrittää katsojalle elokuvan luonteen.

Kuten Ritchien leffalta voikin odottaa, on Koodinimi U.N.C.L.E. täynnä teknisiä taidonnäytteitä. Joidenkin käsirysyjen aikana kamera heiluu turhan paljon, mutta muuten elokuva on täynnä komeaa kuvaa, tyylikkäästi sommiteltuja otoksia ja sähäköitä kamera-ajoja. Tätä vain tehostaa napakka leikkaus ja Daniel Pembertonin mahtavasti tunnelmoivat ja jopa suorastaan leikittelevät musiikit. Lavasteet ja puvustukset ovat myös pätevästi työstetyt ja niin erikoistehosteet kuin ääniefektit toimivat hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Man from U.N.C.L.E., 2015, Warner Bros., RatPac-Dune Entertainment, Wigram Productions, Davis Entertainment

Arvostelu: The Lone Ranger (2013)

THE LONE RANGER

Ohjaus: Gore Verbinski

Pääosissa: Armie Hammer, Johnny Depp, William Fichtner, Tom Wilkinson, Ruth Wilson, Helena Bonham Carter, James Badge Dale, Barry Pepper, Bryant Prince, Mason Cook, Harry Treadaway, Leon Rippy, Joaquín Cosio ja Stephen Root

Genre: western, toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

The Lone Ranger perustuu Yksinäiseen ratsastajaan, vuonna 1933 radiokuunnelmiin luotuun sankariin, joka esiintyi myös suositussa televisiosarjassa The Lone Ranger vuodesta 1949 vuoteen 1957. Hahmosta oli vuosien varrella tehty jo muutama muu elokuvasovitus, kuten sarjaelokuva The Lone Ranger (1938), The Lone Ranger and the Lost City of Gold (1958) ja The Legend of the Lone Ranger (1981). 2000-luvun alussa Columbia Pictures ryhtyi suunnittelemaan uutta filmatisointia hahmosta. Elokuva kuitenkin jäi suunnitteluvaiheeseen ja vuonna 2007 hahmon elokuvaoikeudet päätyivät Entertainment Rightsille, jotka veivät filmi-idean tuottaja Jerry Bruckheimerille ja Walt Disney Picturesille. Ted Elliott ja Terry Rossio työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja Gore Verbinski pestattiin ohjaajaksi. Budjettiongelmien takia Disney kuitenkin viivästytti tuotantoa ja kuvaukset käynnistyivät vasta maaliskuussa 2012, kun Verbinski, Bruckheimer ja päänäyttelijät Armie Hammer ja Johnny Depp suostuivat pienentämään palkkiotaan. Lopulta The Lone Ranger sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, jolle kriitikot eivät lämmenneet. Itse katsoin elokuvan vasta myöhemmin, kun se saapui vuokralle ja pidin näkemästäni. Olen katsonut leffan kertaalleen uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Nyt kun The Lone Ranger täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudelleen ja arvostella sen.

Vuonna 1869 Colbyssä, Texasissa lainsuojaton Butch Cavendish jättää asianajaja John Reidin aavikolle kuolemaan. Komanssi-intiaani Tonto löytää Johnin ja koulii tästä naamioituneen sankarin, Yksinäisen ratsastajan, joka lähtee Butchin perään.

Harvemmin näkee suurelokuvan päätähtinä näyttelijäkaksikkoa, jota studio ei varmasti palkkaisi rooleihin enää, jos elokuva olisi tehty kymmenen vuotta myöhemmin. Oudon kannibaalikohun keskelle ajautunut Armie Hammer nähdään nimikkoroolissa Yksinäisenä ratsastajana, eli asianajaja John Reidinä, kun taas suhdeväkivaltaselkkaukseen päätynyt Johnny Depp esittää komanssi-intiaani Tontoa. Vaikka Depp osoittikin oikeudessa häneen kohdistuneet syytökset palturiksi, häntä tuskin silti nähtäisiin enää tänä päivänä Amerikan alkuperäiskansalaisena - vaikka Depp onkin sanonut, että hänen suvustaan löytyy ehtaa intiaaniverta isoisoäidin puolelta. Mutta kohuista viis, kuinka Hammer ja Depp suoriutuvat rooleistaan? Hammer istuu ihan passelisti vässykän asianajajan osaan, josta alkaa vähitellen kehkeytyä legendaarinen naamiosankari. Häneltä ei kuitenkaan löydy todellista karismaa kannatella filmiä ja hän jääkin jatkuvasti Deppin varjoon. Deppille taas jäi merirosvokapteeni Jack Sparrow -vaihde päälle Pirates of the Caribbean -elokuvista (2003-2017), hänen näytellessä Tontoa liki identtisellä tavalla eleitä ja ilmeitä myöten. Hammerin tulkintaan taas on otettu vivahteita Will Turner -hahmosta samaisesta merirosvosarjasta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat lainsuojaton Butch Cavendish (William Fichtner), Johnin veli, Texas Ranger Dan Reid (James Badge Dale) ja hänen vaimonsa Rebecca (Ruth Wilson) ja lapsensa Danny (Bryant Prince), rautatiepohatta Latham Cole (Tom Wilkinson), bordellia pyörittävä Red (Helena Bonham Carter), sekä ratsuväkikapteeni Jay Fuller (Barry Pepper). Sivunäyttelijät hoitavat hommansa passelisti - paikoitellen jopa paremmin kuin päätähdet. Fichtner on oivallisen häijy roistoksi ja Wilkinsonista löytyy arvokkuutta bisnesmieheksi. Carter jää harmillisesti sivuun ja Wilsonin hommaksi jää lähinnä toimia avuttomana neitona hädässä.

Johnny Deppin roolisuoritus ei ole ainoa asia, mistä The Lone Rangeria katsoessa tulee herkästi mieleen Pirates of the Caribbeanit. Mukana on hyvin samantyylisiä ja -henkisiä hetkiä ja toimintakohtauksia, jotka paisuvat usein absurdeihin mittoihin siinä, kuinka paljon päähahmoja riepotellaan ja kuinka vähin naarmuin he selviytyvät. Yhtäläisyyksien syytä ei tarvitsee kauaa etsiä, sillä The Lone Rangerin puikoissa pyörii aika lailla sama porukka kuin ensimmäisissä Pirates of the Caribbean -elokuvissa. Kummatkin ohjasi Gore Verbinski, tuotti Jerry Bruckheimer, käsikirjoitti Ted Elliott ja Terry Rossio ja kummankin musiikeista vastasi Hans Zimmer. Tiimi ei onnistu toistamaan merirosvoseikkailujen viehätystä villissä lännessä, eikä leffa ole niin hupaisa kuin voisi toivoa, mutta ovat he silti kyhänneet kasaan varsin viihdyttävän western-seikkailun.

Elokuva lähtee käyntiin vauhdikkaalla junakohtauksella, joka jo osoittaa, millaista jopa hullunkurista menoa on luvassa. Vaikka elokuva pakottaa katsojan unohtamaan fysiikan lait, ei käy kieltäminen, etteikö Verbinski osaisi tehdä mukaansatempaavia ja näyttäviä toimintakohtauksia. Jokainen näistä kohtauksista on viimeisen päälle suunniteltu ja toteutettu. Verbinski jonglööraa tyylikkäästi useiden palikoiden kanssa, jotka vaikuttavat kekseliäästi toisiinsa ja luovat veikeää dominopalikkaefektiä, mikä johtaa yhä vain päättömämpiin tilanteisiin. The Lone Rangerin vauhdikasta menoa tuijottaessa onkin hyvä ahtaa popcornia napaan ja hörähdellä mahdottomille jutuille, sekä ihastella Verbinskin luovuutta (vaikka Verbinski tiedostaen lainaa paljon merirosvofilmeistään). Mahdottomuudetkin voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kun miettii, että tapahtumien sepustajana toimii Tonto, joka ei höpsähtäneisyydessään ole mitä luotettavin tarinankertoja.

Tarinallisesti The Lone Ranger on kuitenkin hieman kömpelö paketti. Ted Elliott ja Terry Rossio ovat yhdessä Justin Haythen kanssa rakentaneet muuten suoraviivaisen länkkäriviihteen uumeniin turhankin monimutkikkaan tarinan. On komanssien reviirikiistaa, muiden lavastamista hirmutekoihin, rautatiekomplikaatioita ja sitten valtava hopeasuoni, mihin itse kukin haluaa päästä käsiksi. Loppupäässä nämä kaikki kuviot nivoutuvat kivasti yhteen, mutta silti tuntuu siltä, että elokuvassa on liikaa meneillään. Romanttinen puolikin on ahdettu mukaan ja se jos mikä onkin vaivaannuttava. Leffaa olisi voinut myös tiivistää, sillä kahden ja puolen tunnin kestossa The Lone Ranger tuntuu tarpeettoman massiiviselta ja pieni ähky ehtii iskeä finaalin aikana. Siinä, missä erityisesti ensimmäinen Pirates of the Caribbean -elokuva Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) on erinomaisesti rakennettu ja rytmitetty seikkailufilmi, joka tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, The Lone Rangerin aikana katsoja ehtii muutamaankin otteeseen vilkaista, kauanko leffaa on vielä jäljellä. Yhdessä kohtaa voi herkästi luulla päässeensä jo lopputaisteluun asti, mutta kääk! Elokuva kestääkin vielä kolme varttia!

Teknisiltä ansioiltaan kyseessä on vahva paketti, vaikka leikkauksessa leffaa olisikin voinut tiivistää vähintään vartilla. Komeita maisemaotoksia tuijottaa ihaillen ja filmi on muutenkin tyylikkäästi kuvattu. Valaisua hyödynnetään oivallisesti ja lavasteet ovat upeat. Asut ja maskeeraukset ovat hienosti työstetyt. Parit digiräjähdykset ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta muuten tehosteet ovat edelleen näyttävät. Äänitehosteet rymistelevät mainiosti ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat tietysti oivalliset. Zimmer hyödyntää toki mahtavaa Gioachino Rossinin sävellystä, William Tell Overturea, joka toimi alkuperäisessä The Lone Rangerissa tunnusmusiikkina. Klassinen rallatus jääkin soimaan päähän vielä pitkäksi aikaa leffan päätyttyä.

Yhteenveto: The Lone Ranger on aivan liian pitkä, mutta silti plussan puolelle jäävä ja ihan viihdyttävä länkkäriseikkailu. Tarina on hieman kömpelösti pistetty kasaan ja ahdettu täyteen liikaa materiaalia, jolla suoraviivaisesta western-kostokertomuksesta pyöritellään aikamoinen soppa. Meno on kuitenkin tarpeeksi mukaansatempaavaa, jotta elokuva jaksaa viihdyttää pitkin kestonsa - joskin loppupäässä ähky alkaa iskeä, kun leffa on jo pistänyt kaikkensa peliin ennen massiivista finaalia. Toimintakohtaukset ovat todella vekkulisti rakennettuja, täynnä absurdeja ja mahdottomia hetkiä, joiden mielikuvituksellisuus ja luovuus ovat lystikästä seurattavaa. Samanaikaiset tapahtumat vaikuttavat toisiinsa ja meininki kasvaa yhä vain hullunkurisemmaksi, mutta silti tyylikkään hallituksi. Armie Hammer on ihan toimiva pääroolissa, vaikka häneltä uupuukin kunnon karismaa. Johnny Depp kopioi liikaa roolisuorituksestaan Pirates of the Caribbeaneissa Tontona. Muut näyttelijät suoriutuvat osistaan passelisti. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja sen puitteet ovat näyttävät. Hans Zimmerin musiikit säestävät menoa toimivasti ja Gioachino Rossinin säveltämä William Tell Overture jämähtää rallattamaan päähän vielä pitkäksi aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lone Ranger, 2013, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Blind Wink Productions, Infinitum Nihil, Classic Media, Silver Bullet Productions

Arvostelu: Kerro, kerro kuvastin (Mirror Mirror - 2012)

KERRO, KERRO KUVASTIN

MIRROR MIRROR

Ohjaus: Tarsem Singh
Pääosissa: Lily Collins, Julia Roberts, Armie Hammer, Nathan Lane, Danny Woodburn, Martin Klebba, Sebastian Saraceno, Jordan Prentice, Mark Povinelli, Joe Gnoffo, Ronald Lee Clark, Mare Winningham, Robert Emms, Alex Ivanovici ja Sean Bean
Genre: seikkailu, romantiikka, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Mirror Mirror, eli suomalaisittain Kerro, kerro kuvastin perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta Kerro, kerro kuvastin sai maailmanensi-iltansa 15. maaliskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti ja se sai Oscar-ehdokkuuden puvustuksesta, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Kerro, kerro kuvastimen vasta muutama vuosi sitten, mutten pitänyt sitä kovin kummoisena leffana. Olin jo ehtinyt unohtaa koko elokuvan, kunnes huomasin, että elokuva täyttäisi nyt kymmenen vuotta. Päätinkin juhlavuoden kunniaksi antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja arvostella sen.

Leskeksi jäänyt kuningas menee uudelleen naimisiin kuningatar Clementiannan kanssa. Eräänä päivänä kuningas kuitenkin katoaa ja kuningatar Clementianna alkaa hallita häijyllä otteella. Vain kuninkaan tytär Lumikki voi nousta vastarintaan ja voittaa kruunun Clementiannalta.

Alun perin Lumikin rooliin kaavailtiin Saoirse Ronania, mutta koska hän oli elokuvan teon aikaan vielä alle 18-vuotias, hänet jouduttiin vaihtamaan Lily Collinsiin, joka näin jälkikäteen mietittynä ja molempien näyttelijäsuorituksia nähneenä oli väärä valinta. Ronan on huomattavasti lahjakkaampi ja olisi varmasti tuonut enemmän uskottavuutta ja tunnetta Lumikin rooliin. Collins ajaa asiansa tarpeeksi hyvin, mutta eipä hän tee minkäänlaista vaikutusta. Hahmolla itselläänkin kestää jonkin aikaa, ennen kuin Lumikista edes muodostuu kiinnostava.

     Lumikin ilkeää äitipuolta, eli kuningatar Clementiannaa taas näyttelee pääasiassa romanttisista komedioista tunnettu Julia Roberts, joka sopii yllättävänkin passelisti ilkeän pahiksen rooliin. Roberts ei ole niinkään uhkaava, mutta hän osaa olla tietyllä tavalla ihastuttavan pirullinen. Kuningatar Clementianna on täysin turhamainen, eikä häntä kiinnosta kenenkään muun hyvinvointi. Alamaiset pidetään vain juuri ja juuri niin tyytyväisinä, etteivät he saisi ajatuksia kapinasta.

     Muissa rooleissa elokuvassa nähdään Nathan Lane kuningattaren neuvonantajana Brightonina, Armie Hammer prinssi Alcottina, sekä Danny Woodburn, Martin Klebba, Sebastian Saraceno, Jordan Prentice, Mark Povinelli, Joe Gnoffo ja Ronald Lee Clark seitsemänä kääpiönä, Grimminä, Teurastajana, Sutena, Napoleonina, Puolikkaana, Sapuskana ja Intona. Kääpiöt ovat onnistuneet veijarit ja Lane on erittäin hilpeä hömelönä neuvonantajana. Hammer taas on aika puupökkelö ja kiusallinen prinssinä, etenkin yrittäessään olla hauska.

Valitettavasti toinen mahdollisuus ei tällä kertaa tehnyt hyvää ja pidin Kerro, kerro kuvastinta vielä latteampana leffana kuin ensimmäisellä katselulla. Siinä on omat onnistumisensa, kuten Robertsin kuningatar, Nathan Lane ja kääpiöt, mutta myös selkeitä juttuja, joille en millään lämmennyt. Elokuva on todella humoristinen tulkinta Grimmin veljesten sadusta, mutta vain osa vitseistä sai minut naurahtamaan. Suurimmaksi filmin komediaosasto tarjosi huteja toisensa perään ja herätti kiusallista tunnetta. Minun teki jopa mieli kelata eteenpäin, kun leffa alkoi käyttämään pidemmän pätkän siihen, että loitsulla yksi hahmoista saadaan luulemaan, että hän on koira. Eikä tämä jäänyt ainoaksi kerraksi, kun teki mieli alkaa kelailla tai että katsoin kelloa.

Vaikka elokuva onkin toisaalta reipas hengeltään ja tavallaan vauhdikas, koin Kerro, kerro kuvastimen aika pitkäveteiseksi saturainaksi. Sen tapa kertoa Lumikin tarinaa ei todellakaan ole mitään maata järisyttävää ja uusien ideoidenkin kanssa elokuva tuntuu mitäänsanomattomalta adaptaatiolta klassikosta. Siinä ei ole mitään taianomaista, vähäiset taistelut ovat lähinnä tylsää kohellusta ja romanttinen puolikin jää laimeaksi, kun Collinsin ja Hammerin väliltä ei löydy tarvittavaa kemiaa. Loppupäässä filmi yrittää jotain todella erilaista, mutta ratkaisut eivät osuneet maaliinsa sen enempää kuin suuri osa huumorista. Seasta löytyy toimivatkin hetkensä, mutta ne meinaavat hukkua heikkouksien sekaan.

Leffan ohjauksesta vastaa Tarsem Singh Dhandwar, joka yrittää todella voimakkaasti tyylitellä, mutta on suuri mahdollisuus, ettei tämä tyyli iske. Heikkonakin elokuvana Kerro, kerro kuvastin on silti huima parannus Dhandwarilta hänen edellisen elokuvansa, kammottavan Immortals-fiaskon (2011) jälkeen. Marc Kleinin ja Jason Kellerin käsikirjoituskaan ei vakuuta, kuten ei tee tekninenkään puoli. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on hienoja lavasteita ja asuja, mutta samalla filmiä vaivaa halpa ulkonäkö. Monessa kohtaa leffa näyttää enemmän teatterinäytelmältä tai televisiosarjalta puitteiltaan. Erikoistehosteissakaan ei ole kehumista. Sentään Alan Menkenin säveltämät musiikit toimivat - mitä muuta voikaan odottaa herralta, jonka töihin kuuluvat mm. Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989) ja Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991)?

Yhteenveto: Kerro, kerro kuvastin on harmillisen lattea tulkinta Grimmin veljesten klassikkosadusta. Julia Roberts on elokuvan parasta antia häijynä kuningattarena ja Roberts oikein herkuttelee hahmonsa ilkeydellä. Lily Collins ei kuitenkaan vakuuta Lumikkina ja Armie Hammer on aikamoinen puupökkelö prinssin osassa. Collinsin ja Ammerin väliltä ei myöskään löydy kemiaa. Elokuvasta uupuu todellinen satumaisuus, taianomaisuus ja jopa elokuvallisuus ja lopputulos muistuttaa enemmän kuvattua koulunäytelmää. Huumoripuoli on varsin kiusallista, eivätkä taistelutkaan säväytä. Tekninen toteutus näyttää usein todella halvalta. Kerro, kerro kuvastinta on vaikea suositella oikein kenellekään ja elokuva oli mielestäni vielä heikompi uusintakatselulla. Parin kuukauden päästä selvitetään sitten, kuinka hyvin samana vuonna ilmestynyt toinen filmatisointi saman sadun pohjalta, Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012) on kestänyt aikaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mirror Mirror, 2012, Relativity Media, Yucaipa Films, Goldmann Pictures, Misher Films, Rat Entertainment, Misha Films, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022)

KUOLEMA NIILILLÄ

DEATH ON THE NILE

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Gal Gadot, Armie Hammer, Emma Mackey, Annette Bening, Letitia Wright, Sophie Okonedo, Jennifer Saunders, Dawn French, Russell Brand, Ali Fazal ja Rose Leslie
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Death on the Nile, eli suomalaisittain Kuolema Niilillä perustuu Agatha Christien samannimiseen Hercule Poirot -kirjaan vuodelta 1937 ja se on jatko-osa vuoden 2017 elokuvalle Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express). Pian Idän pikajunan arvoituksen ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että ohjaaja-näyttelijä Kenneth Branagh on alkanut työstämään toista filmatisointia Christien kirjojen pohjalta. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2019, mutta koska Disneyn Fox-kauppojen takia kuvaukset saatiin aloitettua vasta saman vuoden syyskuussa, ensi-iltaa jouduttiin siirtämään lokakuulle 2020. Koronaviruspandemian ja yhteen elokuvan näyttelijöistä, Armie Hammeriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia leffaa on jouduttu siirtämään parikin kertaa lisää, mutta nyt Kuolema Niilillä saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en ollut lainkaan innoissani elokuvasta, sillä en piitannut Idän pikajunan arvoituksesta. Parin viime vuoden aikana olen ehtinyt useasti unohtaa filmin olemassaolon ja kävinkin katsomassa sen aika skeptisin ennakko-odotuksin muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Yksityisetsivä Hercule Poirot nauttii lomapäivistään Egyptissä, kun hänet yhtäkkiä vedetään selvittelemään kolmiodraamaa ja tutkimaan murhaa jokilaivalla Niilillä.

Kenneth Branagh palaa legendaarisen etsivä Hercule Poirotin rooliin, eikä vieläkään ihan vakuuta. Branagh on jälleen tahattomankin koominen monikerroksisten viiksiensä ja ylikorostetun aksenttinsa kanssa. Silti joko hän on tässä hieman hillitympi kuin Idän pikajunan arvoituksessa tai sitten olin ehtinyt tottua hänen Poirot-tulkintaansa, sillä Branagh ei häirinnyt samalla lailla kuin viimeksi. Hänen kyseenalaisesti toteutetut viiksensä sen sijaan häiritsivät minua edelleen ja Poirotin ollessa ruudulla, huomasin vähän väliä tuijottavani vain hänen viiksiään. Viiksiin kohdistunut internet-pilkka ei ole jäänyt tekijöiltä huomaamatta ja elokuva käyttääkin ensimmäiset kymmenen minuuttiaan lähinnä perustelemaan Poirotin naamakarvoitusta.

     Branaghin lisäksi myös Tom Batemanin esittämä Bouc tekee paluun Idän pikajunan arvoituksesta, mutta muuten näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon. Annette Bening nähdään Boucin tiukkapipoisena äitinä Euphemiana. Gal "Wonder Woman" Gadot ja negatiiviseen huomioon joutunut Armie Hammer näyttelevät vastanainutta pariskuntaa Linnet Ridgewayta ja Simon Doylea, kun taas Sex Education -sarjasta (2019-) tuttu Emma Mackey näyttelee Simoniin palavasti rakastunutta Jacqueline de Bellefortia. Jennifer Saunders esittää Linnetin kummitäti Marie Van Schuyleriä ja Dawn French tämän assistenttia, rouva Bowersia. Ali Fazal näyttelee Linnetin serkkua, asianajaja Andrew Katchadouriania, Game of Thrones -sarjan (2011-2019) alkukausilla nähdyn Rose Leslien esittäessä Linnetin apulaista Louisea. Sophie Okonedo nähdään kuuluisana jazz-laulajana Salome Otterbournena ja Black Pantherista (2018) tuttu Letitia Wright tämän sukulaistyttö Rosaliena. Koomikko Russell Brand tekee yllättävänkin vakavan roolin lääkäri Linus Windleshamina. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi ja lähes jokaisesta saadaan jotain irti elokuvan aikana, kun itse kukin päätyy Poirotin epäillyksi.

Huolimatta alun kymmenminuuttisesta mustavalkoisesta prologista diginuorennetun Branaghin ja hömelöiden viiksien selityksen kera, yllätyin siitä, että Kuolema Niilillä onkin ihan pätevä murhamysteerielokuva ja huomattava parannus heikon Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Tästäkin leffasta löytyy omat ongelmansa, kuten turhan pitkä kesto. Varsinkin filmin alkupäässä on reippaasti tiivistämisen varaa. On toisaalta hyvä, että elokuva käyttää aikansa esitelläkseen hahmot kunnolla ennen kuin murha tapahtuu, jotta katsojalla on heti käsitys erilaisista mahdollisista motiiveista tekoon, mutta samalla leffa voisi hypätä nopeammin murhaan, sillä vasta siinä kohtaa elokuva tuntuu oikeasti lähtevän liikkeelle. Filmin toinen puolikas on selvästi parempi kuin ensimmäinen ja sen aikana huomasin epäileväni jatkuvasti eri tyyppiä syylliseksi ennen varsinaista paljastusta.

En ole lukenut Christien kirjaa, enkä ollut tainnut katsoa edes elokuvan traileria, sillä minulle tuli yllätyksenä jopa se, kuka tarinassa murhataan. Tämä loikin omaan katselukokemukseeni miellyttävän jännitteen alkupäästä lähtien, sillä ennen kuin ryhdyin pohtimaan, kuka on murhan takana, minun piti ensin hoksata, kuka tulisi olemaan uhri. Elokuvasta löytyy joitain ihan onnistuneen tiivistunnelmaisia kohtauksia ja varsinkin loppuhuipennus paljastusten kera on mainion jännittävästi rakennettu. Kokonaisuutena Kuolema Niilillä on hieman ontuva paketti, mutta aloin vihdoin nähdä potentiaalia Branaghin yrityksessä luoda Hercule Poirotin ympärille omaa elokuvasarjaansa.

Branaghin ohjaus on taidokkaampaa tällä kertaa, mutta silti toivon, että joku muu ottaisi ohjakset, jos filmille päätetään tehdä jatkoa. Michael Greenin käsikirjoitus toimii, joskin ensimmäistä tuntia olisi voinut tiivistää jo kirjoitusvaiheessa. Teknisiltä ansioiltaan Kuolema Niilillä on myös ailahteleva teos. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, joskin ihmettelin kaiken aikaa päätöstä kuvata Poirotia yläkulmasta. Lisäksi leffaa katsoessa on kiusallisenkin selvää, milloin sitä on kuvattu paikan päällä ja milloin studiossa. Luonnossa kuvatut otokset ovat näyttäviä ja kauniita, mutta kun siirrytään studioon, taustakankaat ja liian kirkkaat spottivalot tekevät elokuvasta välillä jopa visuaalisesti ruman. Asiaa eivät auta leffan heikot, viimeistelemättömiltä näyttävät erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat kuitenkin hienot ja aikaan sopivat. Äänimaailma toimii muuten, mutta leffaan on jostain syystä päätetty lisätä muutamia täysin tarpeettomia äkkisäikäytyksiä eri eläinten kautta. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti, lisäten seikkailun, mysteerin ja muinaisen Egyptin henkeä.

Yhteenveto: Kuolema Niilillä on kelpo murhamysteerielokuva ja selvä parannus laimean Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Kenneth Branagh ei vieläkään ihan vakuuta outojen viiksiensä kanssa Hercule Poirotina - ei, vaikka viiksiä yritetään kuinka perustella filmin alussa. Branagh ajaa kuitenkin asiansa paremmin tällä kertaa ja varsinkin loppupäässä hoitaa tonttinsa niin näyttelijänä kuin ohjaajana kelvollisesti. Muu näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin osistaan. Toteutukseltaan elokuva on aika ailahteleva. Sen rytmityksessä on ongelmia ja filmillä kestää turhan kauan aikaa oikeasti käynnistyä. Lisäksi leffan visuaalinen ilme heittelee, riippuen siitä, mikä kaikki on kuvattu studiossa vihreää kangasta vasten ja heikkojen erikoistehosteiden kera. Leffasta löytyy kuitenkin tarpeeksi onnistumisia, liittyen katsojan epäilysten ovelaan ohjailuun ja tiettyihin jännittäviin hetkiin, jotta se pääsee plussan puolelle. Ei Kuolema Niilillä kovin ihmeellinen teos ole, mutta Idän pikajunan arvoituksen jälkeen koin sen varsin miellyttäväksi yllätykseksi ja tällä kertaa sanonkin, että katson ihan mielelläni jatkoa, jos sellaista tehdään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Death on the Nile, 2022, Scott Free Productions, The Estate of Agatha Christie, Twentieth Century Fox

Arvostelu: J. Edgar (2011)

J. EDGAR

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Armie Hammer, Naomi Watts, Judi Dench, Josh Lucas, Ed Westwick, Dermot Mulroney, Damon Herriman, Stephen Root, Jeffrey Donovan, Christopher Shyer ja Adam Driver
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 12

J. Edgar perustuu tositapahtumiin Federal Bureau of Investigationin, eli FBI:n perustajan ja pitkäaikaisen johtajan, John Edgar Hooverin elämästä. Clint Eastwood oli kiehtoutunut Hooverin tarinasta ja päätti lopulta tehdä elokuvan hänestä. Kuvaukset käynnistyivät ja J. Edgar sai maailmanensi-iltansa 3. marraskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys pieneen budjettiinsa verrattuna, mutta kriitikot eivät erityisemmin vakuuttuneet näkemästään. Leffa sai mm. Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta miespääosasta, muttei voittanut sitä. Itse en ollut aiemmin nähnyt J. Edgaria, mutta se on viime vuosien aikana alkanut kiinnostamaan minua yhä vain enemmän. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella J. Edgarin juhlan kunniaksi.

J. Edgar Hoover alkaa vanhoina päivinään muistelemaan lähes 50-vuotista uraansa FBI:n perustajana ja johtajana.

Pääroolissa John Edgar Hooverina nähdään Leonardo DiCaprio, joka sai ihan ansaitusti parhaan miespääosan ehdokkuuden Golden Globe -gaalassa. DiCaprio huokuu karismaa tuttuun tapaansa ja istuu täydellisesti FBI-pomon rooliin. Kun kyseessä on yhden maailman tunnetuimman agenttiorganisaation johtaja, ei ainakaan itselleni tuottanut mitään vaikeuksia hypätä heti ensiminuuteilla Hooverin elämään mukaan. Vaikka leffa esittääkin hänet usein sankarina, joka mullisti rikostutkimuksia mm. tuomalla mukaan sormenjälkien tunnistamisen, ei elokuva pelkää näyttää myös hänen synkempiä ja ikävämpiä puolia. Nuoresta miehestä lähtien Hoover oli vainoharhainen, nähden lähes kaikki mahdollisina Yhdysvaltojen vihollisina, eikä meno yhtään helpota, kun herra alkaa olla jo lähes 50 vuotta FBI:n johdossa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Naomi Watts Hooverin sihteerinä Helen Gandyna, Armie Hammer Hooverin uskollisimpana agenttina Clyde Tolsonina, Judi Dench Hooverin äitinä ja Ed Westwick Hooverin sanelemia muistelmia paperilla kirjoittavana agenttina. Upea Dench jättää kaikki varjoonsa joka kohtauksessaan, kun taas elokuva itsessään jättää Wattsin jatkuvasti varjoihin. Hänen hahmonsa Helen esitellään aluksi merkittävänä tekijänä Hooverin elämässä, mutta alun jälkeen hän jää täysin statistiksi. Hammer sen sijaan pääsee isosti esille Clydenä, jonka suhde Hooveriin ei ollut puhtaasti ammatillinen... Nykyään uuden Star Wars -trilogian (2015-2017) Kylo Ren -pahiksena parhaiten tunnettu Adam Driver tekee tässä muuten ensimmäisen elokuvaroolinsa, agenteille vihjeen antavana nuorukaisena.

J. Edgar on toisaalta erittäin mielenkiintoinen elämäkertateos Hooverista, mutta samalla se jää hieman vaisuksi elokuvaksi. Leffa hyötyy aiheensa kiehtovuudesta, sekä Leonardo DiCaprion hienosta roolityöstä, sillä elokuva itsessään ei ole keskivertoa parempi. Iso syy tähän on, kuinka Hooverin elämä on haluttu kertoa. Leffa hyppii jatkuvasti ajassa ja palaa vähän väliä vanhaan Hooveriin (hieman kiusallisesti maskeerattuun DiCaprioon), joka selittää elämäänsä kirjurille. Hooverin selitykset eivät kuitenkaan muodosta täysin koherenttia tarinaa, vaan enemmän yksityiskohtia sieltä täältä uran varrelta. Ensimmäinen puolituntinen on vielä selkeä, kun Hooverin nousu FBI:n johtoon esitetään, mutta sen jälkeen ailahtelevaisuus alkaa. Hooverin kuullaan ottavan kunniaa merkittävien gangstereiden kiinniottamisesta, mutta leffa käyttää enemmän aikaa Charles Lindberghin vauvan kidnappaukseen, mitä FBI yritti pitkään selvittää 1930-luvun alussa.

Sekin tapaus on ihan kiinnostava, mutta se kuuluu niihin juttuihin, mitkä elokuva esittelee ja sitten lähinnä pyyhkäisee yli keskittyäkseen muuhun. Sama meinaa käydä Hooverin ja Clyden välille muodostuvalle, siihen aikaan kielletylle suhteelle. Osio on kiinnostava, mutta sekään ei tunnu täysin kiinnostavan Clint Eastwoodia. Selkeältä tuntuvan tarinan sijaan Eastwood tyytyykin lähinnä poimimaan juttuja sieltä täältä, mikä saa elokuvan paikoitellen tuntumaan filmatisoidulta Wikipedia-artikkelilta. Ainakin katsojan kokemat tunneskaalat ovat yhtä voimakkaita kuin Wikipedia-tekstejä lukiessa. Tämän vuoksi leffa myös tuntuu laahaavan paikoitellen. Kahden tunnin ja vartin kestosta voisi helposti saksia ainakin sen ylimääräisen vartin pois. Ei J. Edgar mitenkään huono teos ole. Se on oikein kelvollinen kuvaus kiehtovasta ihmisestä. Selkeäksi kuitenkin jää, että herra Hooverissa ja FBI:ssä olisi potentiaalia vahvempaankin filmiin.

Vaikka käsikirjoituksessa onkin vikansa, isommat ongelmani J. Edgarissa liittyvät sen tekniseen toteutukseen. Leikkaus voisi olla kyllä napakampaa, mutta sitäkin enemmän minua häiritsee elokuvan valaisu ja värimaailma. Jostain syystä tämä elämäkertaleffa on valaistu kuin kauhuelokuva. Lähes kaikki päivälläkin tapahtuvat kohtaukset ovat pimeitä ja varjot usein peittävät vähintään puolet näyttelijöiden kasvoista. Yrittikö Eastwood tällä sanoa, että FBI:n väki yrittää peitellä synkkiä salaisuuksiaan? Joka tapauksessa leffa näyttää usein siltä kuin sitä katsoisi aurinkolasien kera. Synkkyyttä ei auta leffan värimaailma... tai pitäisikö sanoa väritön maailma, sillä paikoitellen voisi luulla, että elokuva on mustavalkoinen. Toisinaan värien häivytys toimii tehokeinona, esimerkiksi kun kaupungin kaduilla loistavat neon-väriset kirjaimet, jotka korostuvat entisestään, mutta suurimmaksi osaksi värimäärittely tekee leffasta raskaamman. Kuvaus on kuitenkin tyylikästä kameraliikkeiden ja sommittelujen kera. Lavasteilla ja asuilla eri aikakaudet tuodaan upeasti esille. Sen sijaan maskeeraukset ovat paikoitellen aika kehnot. Äänimaailma toimii mainiosti ja Eastwoodin itsensä säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan mukavasti, vaikka eivät koskaan nousekaan kunnolla valokeilaan.

Yhteenveto: J. Edgar on kelvollinen draamaelokuva, jossa olisi kiinnostavan aiheensa puolesta potentiaalia paljon parempaankin. Elokuva muistuttaa välillä filmatisoitua Wikipedia-artikkelia, kun siinä hypitään tapahtumasta toiseen hieman kuivalla tavalla. Tunnepuoli jää etäiseksi, eikä iäkkään Hooverin muistelmien kertominen tarjoa toivottua herkkyyttä - etenkään kun katsojaa luultavasti häiritsee Leonardo DiCaprion heikot maskeeraukset osassa kohtauksia. DiCaprio itsessään on loistava läpi leffan ja nostaakin elokuvan muuten keskinkertaista tasoa lahjoillaan. Judi Dench on myös erittäin hyvä, mutta Naomi Watts jää harmillisesti varjoihin. Varjoihin jäävät tosin aika lailla kaikki, sillä elokuva on niin kehnosti valaistu. Asiaa ei auta harmaa värimäärittely, mikä tekee leffasta ankeaa katseltavaa. Clint Eastwoodin ohjauksessa on omat vahvuutensa yksittäisten kohtausten sisällä ja näyttelijöiden kanssa, mutta kokonaisuus on todella ailahteleva paketti. Hooverista saisi varmasti paremman elokuvan, mutta sitä odotellessa jos henkilön tarina kiinnostaa, J. Edgar ajaa tarpeeksi hyvin asiansa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
J. Edgar, 2011, Imagine Entertainment, Malpaso Productions, Wintergreen Productions

Arvostelu: The Social Network (2010)

THE SOCIAL NETWORK

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Andrew Garfield, Armie Hammer, Justin Timberlake, Max Minghella, Brenda Song, Rashida Jones, Rooney Mara ja Dakota Johnson
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

The Social Network perustuu Ben Mezrichin kirjaan The Accidental Billionaires: The Founding of Facebook, a Tale of Sex, Money, Genius, and Betrayal (2009), mikä taas pohjautuu tositarinaan Facebookin perustamisesta. Käsikirjoittaja Aaron Sorkin oli saanut 14-sivuisen esittelynäytteen kirjasta käsiinsä, kun Mezrich yritti saada sitä julkaistua, ja kiinnostui tarinasta todella paljon. Sorkin sai Sony-yhtiön kiinnostumaan projektista myös ja niin elokuvan teko lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2009 ja lopulta The Social Network sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 24. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin suuri menestys, tuottaen jopa yli 200 miljoonaa dollaria, minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa oli ehdolla myös useista palkinnoista, kuten kuudesta Golden Globesta, joista se voitti neljä (paras draamaelokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja musiikki), seitsemästä BAFTA-palkinnosta, joista se voitti kolme (paras ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus), sekä kahdeksasta Oscarista (mm. paras elokuva), joista se voitti kolme (paras käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki). Itse näin The Social Networkin muistaakseni vuonna 2011, kun itse liityin Facebookiin ja vuokrasimme elokuvan äitini kanssa. Silloin leffa ei ollut mielestäni kovinkaan ihmeellinen, mutta ostin sen kuitenkin Blu-rayna viime vuonna. Nyt kun The Social Network täyttää 10 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 2003 Harvardin yliopiston nuori opiskelija Mark Zuckerberg alkaa kehittelemään ideaa internetin sosiaalisesta verkostosta, jonka hän nimeää Facebookiksi.

Pääosassa Facebookin perustajana Mark Zuckerberginä nähdään Jesse Eisenberg, joka teki vielä vuonna 2010 nousuaan elokuvatähdeksi. Nopeasta ja näsäviisaalta kuulostavasta puhetavastaan tunnetulle Eisenbergille Zuckerbergin rooli sopii täydellisesti. Eisenberg on uskottava nerona, joka pitää itseään muiden yläpuolella ja naljailee muille älykkyydestään. Elokuvahahmona Mark Zuckerberg on tavallaan ylimielinen mulkvisti, jollaista ei tosielämässä sietäisi, mutta silti leffaa katsoessa hänestä pitää jollain oudolla tavalla. Vaikka hän puhuu töykeästi, osa hänen heittämistä kommenteista saa katsojan ajattelemaan, että ei hän väärässä ole. Eisenberg osaa olla samassa roolissa sekä todella kylmä että jopa koskettava, kun katsoja hoksaa, kuinka yksinäinen Mark lopulta onkaan.

Eisenberg ei todellakaan ole elokuvan ainoa näyttelijä, joka oli vielä vuonna 2010 vasta matkalla tähteyteen. Zuckerbergin parasta ystävää ja Facebookin toista luojaa, Eduardo Saverinia näyttelevä Andrew Garfield tunnetaan nykyään parhaiten Hämähäkkimiehen roolista The Amazing Spider-Maneissa (2012-2014). The Lone Rangerista (2013) ja Call Me by Your Namesta (2017) tuttua Armie Hammeria ei tiennyt vielä lähes kukaan vuonna 2010 ja elokuva onnistuikin huijaamaan monia luulemaan, että hänellä on identtinen kaksonen, sillä Hammer tekee leffassa tuplaroolin Zuckerbergin oikeuteen haastavina Winklevossin veljeksinä. The Social Networkin ohjaajan David Fincherin seuraavassa elokuvassa, Stieg Larssonin jännäriin perustuvassa The Girl with the Dragon Tattoossa (2011) pääosaa näytellyt Rooney Mara nähdään tässä pienessä sivuroolissa Zuckerbergin ihastuksen kohteena. Nykyään Fifty Shades -trilogiasta (2015-2018) parhaiten tunnettu Dakota Johnsonkin nähdään hyvin pienessä roolissa. Zuckerbergin avuksi saapuvaa rikasta Sean Parkeria näyttelevä Justin Timberlake oli sen sijaan jo hyvinkin tunnettu, mutta lähinnä laulajana. Kaikki näyttelijät tekevät todella hyvää työtä läpi leffan ja täytyy kyllä kehua, kuinka hienosti Winklevossin veljekset on toteutettu. Jos en tietäisi, että Hammer näyttelee molemmat roolit, en luultavasti edes tänä päivänä hoksaisi, että hahmojen toteutukseen on käytetty paljon tietokone-efektejä!

Vielä vajaa kymmenen vuotta sitten elokuva jättiyhtiön perustamisesta ja siihen kuuluvista oikeudenkäynneistä ei vakuuttanut minua, mutta nyt katsottuna The Social Network iski minuun lujaa. Elokuvien kuten Seitsemän (Se7en - 1995) ja Zodiac (2007) ohjaaja Fincher on vuosien varrella osoittanut mestarillisuutensa jännityksen luomisessa ja tässä hän todella näyttää taitonsa. Kuinka hän osaakaan tehdä tästä tarinasta näin vangitsevan ja jännittävän? Fincher käsittelee elokuvaa kuin jännitysnäytelmää, kasvattaen panoksia ja nostattaen tunnelmaa loppua kohti. Hänen lahjansa pitävät katsojan koukussa alusta alkaen, mihin vaikuttaa myös äärimmäisen vahvasti Aaron Sorkinin mahtava käsikirjoitus. Sorkin kertoo tarinaa useammalla aikajanalla, mutta ne eivät koskaan käy sekaviksi, vaan hyppiminen ajassa tapahtuu harkitusti, tarkkaan suunnitellusti ja upeasti. Sorkin tietää, milloin viedä tarinaa eteenpäin "tavallisesti" ja milloin hyödyntää takaumia täsmentääkseen jotain asiaa. Kun tähän vielä lisätään päälle Sorkinin fantastinen dialogi, ei ole ihme, että elokuva nappasi usean palkinnon käsikirjoituksestaan ja leikkauksesta, mikä tukee Sorkinin tekstiä.

Jännityksen lisäksi mukana on hauskojakin hetkiä. Vaikka Zuckerberg onkin aika rasittava persoona, katsoja silti myhäilee hänen kanssaan, kun hän onnistuu sivaltamaan jotakuta nokkeluudellaan. Kuluneet vuodet ovat myös tuoneet mukaan oman hauskan puolensa, mitä leffasta ei vielä löytynyt ilmestyessään. Kun yksi hahmoista toteaa, että Facebook on äärimmäisen addiktoiva ja että hän käy siellä jopa viidesti päivässä, naurahdin ääneen ja yritin miettiä, milloin olisin viimeksi käynyt Facebookissa vain viisi kertaa päivän aikana. Lisäksi kun alkuvaiheissa Facebookin suunnittelusta puhutaan, että se voisi olla miljoonienkin arvoinen idea, joku tuhahtaa, että tuskinpa. Nykyään Facebook on miljardien arvoinen yritys. Tällaiseen megabisnekseen ei kuitenkaan päädytä ilman korruptiota, valehtelua, sortamista ja elämien pilaamista. The Social Network näyttää Facebookin perustamisen ikävämpiäkin puolia ja ne ovat iso syy, miksi leffaa on niin vangitsevaa seurata. On äärimmäisen kiehtovaa nähdä, mitä kaikkea on pyörinyt taustalla sivustossa, mitä itse käyttää päivittäin (eikä vain viittä kertaa). Tosin jos Zuckerbergiä on uskominen, monet asiat leffassa eivät pidä paikkansa.

Sen sijaan Zuckerberg on ylistänyt elokuvan puvustajia ja sanonut, että hän käytti aika pitkälti kaikkia vaatteita, mitä leffankin Zuckerberg käyttää. Kyseessä ei siis ole kaikkein muotitietoisin miljardööri, mutta kukin tyylillään. Puvustajien lisäksi myös lavastajat ja tekninen tiimi tekevät oivaa työtä. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja etenkin eräs soutukisa on todella näyttävä. Valaisu on myös onnistuneen tyyliteltyä. Ääniefektit ovat hyvin rakennetut. Vaikka Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla, olen hämmentynyt, että heidät palkittiin useilla palkinnoilla samana vuonna, kun Hans Zimmer tarjosi eeppisyyttä koko rahan edestä huikeilla musiikeillaan Inceptionissa (2010).

Yhteenveto: The Social Network on loistava ja yllättävänkin koukuttava ja jännittävä elokuva Facebookin perustamisesta. Ohjaaja David Fincher onnistuu rakentamaan todella tiukkaa tunnelmaa tällaisestakin tositarinasta. Vangitsevuutta lisää Aaron Sorkinin erinomainen käsikirjoitus taidokkaan kerronnan ja mahtavan replikoinnin kera. Erilaiset petokset, valheet ja selkäänpuukotukset tekevät kertomuksesta kaiken aikaa herkullisemman. Hienoutta vain lisäävät erittäin hyvät näyttelijäsuoritukset. Jesse Eisenberg on nappivalinta päärooliin Mark Zuckerbergiksi. Andrew Garfield ja Justin Timberlake ovat mainiot Zuckerbergiä eri tavoin auttavina Eduardona ja Seanina, kun taas Armie Hammer loistaa tuplaroolissa Winklevossin veljeksinä. Myös tekninen toteutus on taiturimaista tyylikkäästä kuvauksesta napakkaan leikkaukseen. Kun pohtii Facebookin merkitystä jokapäiväisessä elämässä, suosittelen The Social Networkin katsomista kaikille palvelun käyttäjille. Sinänsä erittäin mielenkiintoista on, että elokuvalle voisi ihan hyvin tehdä jatkoa nyt kymmenen vuotta myöhemmin, kun Facebook on kasvanut mammuttimaiseksi, saanut haltuunsa Instagramin ja WhatsAppin, sekä jouduttuaan huonoon valoon mm. tietoturvariskien takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Social Network, 2010, Columbia Pictures Corporation, Relativity Media, Scott Rudin Productions, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions

Arvostelu: Sorry to Bother You (2018)

SORRY TO BOTHER YOU

Ohjaus: Boots Riley
Pääosissa: Lakeith Stanfield, Tessa Thompson, Jermaine Fowler, Steven Yeun, Omari Hardwick, Armie Hammer, Terry Crews, Danny Glover, Michael X. Sommers, Robert Longstreet, Kate Berlant, David Cross, Patton Oswalt, Lily James ja Forest Whitaker
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Sorry to Bother You on rap-artisti Boots Rileyn esikoiselokuva. Riley sai inspiraation elokuvan tarinaan omasta menneisyydestään puhelinmyyjänä ja kirjoitti ideastaan käsikirjoituksen. Hän ei kuitenkaan ajatellut vaihtaa uraansa artistista elokuvantekijästä, joten hän muokkasi tarinan kappaleiden muotoon, jotka hän julkaisi albumillaan "Sorry to Bother You" hiphop-yhtye The Coupin kanssa vuonna 2012. Myöhemmin hän kuitenkin palasi tarinan pariin ja päätti lopulta tuoda visionsa valkokankaille. Hän sai leffalleen rahoittajia ja tuottajia, sekä kasasi työryhmän ja näyttelijät, joiden kanssa kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Sorry to Bother You sai ensiesityksensä Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018, minkä jälkeen sitä on esitetty useissa eri tapahtumissa. Suomessa leffa nähtiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, mutta muuten leffa ei saanut täällä lainkaan teatterilevitystä. Itse kuulin elokuvasta viime syksynä ja aloin odottamaan sen julkaisua, sillä kuulin siitä pelkkää ylistystä. Näin elokuvan monilla "vuoden 2018 parhaat elokuvat" -listoilla ja harmittelin, kun tajusin, ettei filmiä luultavasti nähtäisi Suomen teattereissa. Kuitenkin maaliskuun alussa huomasin, että Sorry to Bother You oli saapunut vuokrauspalvelu Blockbusterin valikoimaan ja katsoinkin sen sieltä heti.

Tyttöystävänsä kanssa autotallissa asuva Cassius "Cash" Green on kipeästi rahan tarpeessa, joten hän hankkii työn puhelinmyyjänä. Tajutessaan, että hän myy paremmin puhuessaan kuin valkoiset, aukeaa hänelle tie menestykseen.

Pääroolissa Cash Greeninä nähdään Lakeith Stanfield, joka sopii erinomaisesti epävarmaksi nuoreksi mieheksi. Stanfield onnistuu tuomaan paljon tunteita esille pelkillä ilmeillään, mutta tietyissä tilanteissa hän myös heittäytyy oikein kunnolla mukaan tapahtumiin. Hahmona Cash on välittömästi pidettävä ja samaistuttava. Vaikkei asuisikaan autotallissa kuten hän, voi kuka tahansa nähdä itsensä hahmossa, joka yrittää löytää paikkaansa maailmassa ja pärjätä elämässä. Puhelinmyyjän ammatti ei välttämättä kuulosta houkuttelevalta, mutta juuri siinä hommassa Cash huomaa olevansa paras ja alkaa löytämään itsevarmuutensa. Hahmon kehityskaari on mahtavasti kirjoitettu ja on hienoa, kuinka Cash pistetään jatkuvasti vaikeiden päätösten eteen. Cashin valkoisena äänenä kuullaan David Cross.
     Cashin tyttöystävää, Detroitia näyttelee Tessa Thompson, jota nähdään yhä vain useammin elokuvissa ja joka todistaa jatkuvasti kuuluvansa kameran eteen. Thompsonkin on nappivalinta osaansa ja hän tulkitsee hienosti monisävyistä hahmoaan. Detroitista löytyy vähän väliä uusia kerroksia, jotka tekevät hänestä yhä vain mysteerisemmän hahmon. Jo hänelle keksityt veikeät korvakorut osoittavat, että hän on kiinnostava tapaus ja tätä ajatusta vain vahvistetaan läpi leffan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Cashin puhelinmyyjäkaverit Salvador (Jermaine Flower), Squeeze (The Walking Dead -sarjasta, 2010-, tuttu Steven Yeun) ja Langston (legendaarinen Danny Glover), sekä firmalla työskentelevät herra Anderson (Robert Longstreet), Johnny (Michael X. Sommers), Diana (Kate Berlant) ja huippupuhelinmyyjä eli tehosoittaja herra ______ (Omari Hardwick, valkoisena äänenä Patton Oswalt), Cashin setä Serge (Terry Crews) ja WorryFree-yrityksen pomo Steve Lift (rooliinsa yllättävänkin täydellisesti sopiva Armie Hammer). Kaikin puolin näyttelijät tekevät loistotyötä ja suurimmaksi osaksi filmin hahmot ovat kiinnostavia tai pidettäviä. Joku teistä varmasti huomasi, että Omari Hardwickin hahmon nimen kohdalla on pelkkä viiva. Se johtuu siitä, että hahmon nimi sensuroidaan piippauksella joka kerta kun se mainitaan. Tässä on vain yksi esimerkki elokuvan tarjoamista outouksista.

Sorry to Bother You on nimittäin outo elokuva. Siis todella outo. Leffa sisältää mitä kummallisimpia ideoita ja ratkaisuja, jotka saivat leukani loksahtamaan useaan otteeseen auki. Jo elokuvan alkupää vaikuttaa oudolta puhelinmyyjätarinansa kanssa; kuinka puhelut esitetään ruudulla, kuinka Cash puhuu valkoisen äänellä ja kuinka työntekijät haaveilevat pääsystä tehosoittajaksi. Elokuva ottaa yhden tylsimmistä kuulostavista ammateista ja tekee siitä äärettömän kiehtovan. Mutta tämä ei todellakaan ole oudointa, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Ei ei. Väärissä käsissä filmin outous muuttuisi täysin kaoottiseksi ja typeräksi sekamelskaksi. Todella suurella todennäköisyydellä elokuva olisi kauhea epäonnistuminen, etenkin kun ohjaajana ja käsikirjoittajana toimii henkilö, jolla ei ole lähestulkoon mitään kokemusta elokuva-alalta. Mutta ai että Boots Riley pääsee yllättämään totaalisesti. Hänen ohjauksensa on mestarillista ja käsikirjoituksensa yksi luovimmista ja kekseliäimmistä, mitä on pitkään aikaan tullut vastaan. Silti en voi olla pohtimatta... mitä helvettiä Riley on poltellut, kun hän kirjoitti tätä elokuvaa?! En millään usko, että näin trippaava teos syntyisi selvinpäin.

En todellakaan halua avata, mitä kaikkea outoutta elokuva sisältää. En vain siksi, että se spoilaisi leffasta paljon, vaan koska selittämällä leffan outous muuttuisi luultavasti luotaantyöntäväksi. Olenkin samaa mieltä elokuvan trailerin kanssa, että Sorry to Bother You täytyy vain nähdä omin silmin, jotta tietää sen olevan totta. Mielestäni tämä elokuva on vain pakko katsoa ja suosittelen sitä jo nyt kaikille, jos löydätte sen jostain katsottavaksi. Tämä leffa ei kuitenkaan ole kaikille, ei todellakaan. Jotkut tulevat luultavasti vihaamaan elokuvaa sen erikoisuuden ja tyylikikkailun vuoksi, ja tavallaan ymmärrän, jos niin käy. Itse lumouduin elokuvaan täysin ja suorastaan antauduin Rileyn taidokkuuden armoille. Sorry to Bother You jaksaa yllättää alusta loppuun saakka ja joka kerta, kun pelkäsin, että uusi yllätys laskisi tasoa hurjasti, se tuntuikin vain tekevän elokuvasta yhä vain paremman ja paremman. Lisäksi elokuva on aivan törkeän hauska! Minä nauroin vähän väliä leffan aikana ja kokonaisuudessaan filmi nosti jatkuvasti hymyn huulilleni mahtavuudellaan. Leffa ottaa myös nokkelasti kantaa poliittisiin asioihin ja tekee hauskasti pilkkaa tietyistä tahoista. Sorry to Bother You todella oli tajunnanräjäyttävä kokemus - niinkin tajunnanräjäyttävä, että minun täytyi pohdiskella filmiä muutaman päivän ajan, ennen kuin edes pystyin kirjoittamaan siitä arvostelua. En pysty oikein vieläkään käsittämään, mitä olin nähnyt. Mutta sen osaan sanoa, että minä suorastaan rakastan tätä elokuvaa!

Filmi on myös teknisesti upeasti toteutettu. Se on kuvattu tyylikkäästi ja leikattu todella taidokkaasti. Mukana on paljon veikeää teknistä kikkailua, mitä itse ihailin suuresti. Lavastustiimi on tehnyt mainiota työtä puhelinfirman tilojen ja Steve Liftin kodin kanssa, puvustajat ovat saaneet aikaiseksi hienoja asuja, minkä lisäksi maskeeraajat ja efektitiimi ovat päässeet parissa kohtaa vauhtiin. Ääniefektit ovat myös oivalliset, minkä lisäksi The Coupin ja Tune-Yardsin musiikit luovat mielenkiintoista lisätunnelmaa.

Yhteenveto: Sorry to Bother You on aivan mielettömän erinomainen teos ja huikea taidonnäyte ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Boots Rileyltä! Rileyn visio on todella vahva läpi elokuvan ja hän kikkailee hauskasti monin eri tavoin. Olen hyvin varma, ettei Riley ole suunnitellut elokuvaa selvinpäin, mutta oli asia miten tahansa, on pakko myöntää, että hänellä on aikamoinen mielikuvitus. Rileyn ohjaus on mestarillista ja hänen käsikirjoituksensa jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen aina elokuvan loppuun saakka. Hän myös hallitsee filmin outouden täydellisesti ja tietää mitä tehdä, jottei kummallisuus hajoa käsiin. Elokuvasta on saatu todella mystinen ja kiehtova, ja sen tarinaan jää nopeasti koukkuun. Lisäksi elokuva sisältää paljon poliittista sanomaa ja mikä parasta, leffa on hulvattoman hauska! Näyttelijät tekevät loistotyötä - etenkin LaKeith Stanfield, Tessa Thompson ja Armie Hammer. Sorry to Bother You on ehdottomasti yksi oudoimmista ja omaperäisimmistä filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt ja suorastaan rakastuin tähän teokseen. Suosittelen tätä leffaa aivan kaikille, mutta sillä varoituksella, ettei tämä todellakaan toimi kaikille. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, sillä leffa saattaa todella yllättää ja tehdä pysyvän vaikutuksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sorry to Bother You, 2018, Cinereach, MACRO, MNM Creative, Forest Whitaker's Significant Productions, The Space Program

Yhteistyössä

Arvostelu: Call Me by Your Name (2017)

CALL ME BY YOUR NAME

Ohjaus: Luca Guadagnino
Pääosissa: Timothée Chalamet, Armie Hammer, Michael Stuhlbarg, Amira Casar ja Esther Garrel
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Call Me by Your Name perustuu André Acimanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2007. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle samana vuonna, tuottajakaksikko Peter Spearsin ja Howard Rosenmanin innostuessa kirjasta ja ostaessa sen elokuvaoikeudet. Leffan teko ei ollut kuitenkaan niin helppoa, kuin kaksikko oli kuvitellut, sillä pitkään aikaan he eivät löytäneet oikeaa tekijää filmille. Lopulta he päätyivät Luca Guadagninoon, joka ei kuitenkaan halunnut hoitaa hommaa yksin ja kysyi, jos vastaavaksi tuottajaksi palkattu James Ivory ohjaisi elokuvan hänen kanssaan. Ivory suostui ja työsti myös käsikirjoituksen. Guadagnino ei ollut kuitenkaan täysin tyytyväinen Ivoryn tekstiin, joten Ivory erosi ohjaajan hommista, jolloin vastuu jäi Guadagninolle. Kesällä 2016 kuvaukset vihdoin alkoivat ja Call Me by Your Name sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2017. Suomeen filmi saapuu vasta nyt, noin vuoden myöhässä, vaikkakin se näytettiin viime vuoden puolella Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Elokuva on kerännyt paljon arvostusta ja monet ovat kutsuneet sitä yhdeksi vuoden 2017 parhaista filmeistä. Sen takia kiinnostukseni leffaa kohtaan heräsi. Kun jotain elokuvaa kehutaan maasta taivaisiin, ei sitä suurena elokuvafanina voi olla näkemättä - etenkään, jos kirjoittaa arvosteluja. Meninkin heti vuoden alussa järjestettävään lehdistönäytökseen, mutta harmillisesti siellä oli jokin ongelma, minkä takia leffaa ei pystyttykään näyttämään. Onneksi filmistä oli toinenkin pressinäytös, jossa kaikki toimi, jolloin pääsin vihdoin näkemään elokuvan. Harmillisesti kyseessä oli jälleen sellainen teos, jota on kehuttu niin paljon, ettei oma katselukokemus voi olla muuta kuin pettymys.

Kesällä 1983 amerikkalainen Oliver saapuu Pohjois-Italiaan arkeologiaa tutkivan professori Perlmanin assistentiksi. Professorin nuori poika Elio ei aluksi pidä Oliverista, mutta huomaa vähitellen lämpenevänsä amerikkalaismiehelle.

Nuoren Elion roolissa nähdään melko tuntematon Timothée Chalamet, joka tekee aivan mielettömän huikean roolisuorituksen! Chalamet ei tunnu koskaan näyttelevän, vaan kaikki mitä hän tekee ja sanoo, tuntuu vain täysin luontevalta ja ennen kaikkea aidolta. Hän tuo huikean määrän tunnetta hahmoonsa ja esittää Elion epävarmuuden upeasti liikkumalla jatkuvasti. En muista, olenko koskaan nähnyt kenenkään näyttelevän yhtä aidosti nuorukaista, joka esittää olevansa varma ja "cool", mutta joka ei voi sille mitään, että epävarmuus huokuu hänestä läpi. Elion ja Oliverin yhteisissä kohtauksissa Chalamet luo hienosti jännitteen, etenkin kun kaksikko alkaa tosissaan lämmetä toisilleen ja heidän huulensa ovat lähellä kosketusta. Chalametin roolityö on helposti yksi vuoden 2017 parhaista ja selkeästi paras asia koko filmissä.
     Harmillisesti Chalametin aitoutta huokuvan roolityön rinnalla Oliveria esittävä Armie Hammer vain näyttelee. Hammer esittää Oliveria paljon varmempana henkilönä, joka on selvästi kokenut erilaisia asioita, myös miesten kanssa. Sen takia minua häiritsikin suuresti, että Chalametin luodessa jännitettä aidolla eläytymisellään, Hammer vaikuttaa selvästi vain näyttelevän, että haluaisi kiihkeästi suudella. Se ei vain tunnu aidolta hänen puoleltaan, mikä mielestäni latistaa kaksikon yhteisiä kohtauksia hieman. Monissa kohtauksissa Hammer on kyllä hyvä - parempi kuin hän oli vielä muutama vuosi sitten - mutta olen varma, että Oliveriksi olisi voinut löytää jonkun paremman. Ei varmaan yhtä hyvää näyttelijää kuin Chalamet, mutta jonkun joka ei vaikuta suutelukohtausten aikana siltä kuin haluaisi kohtauksen jo päättyvän, samalla kun nuorempi vastanäyttelijä pursuaa intohimoa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Elion vanhemmat professori Perlman (Michael Stuhlbarg) ja hänen vaimonsa Annella (Amira Casar), sekä Marzia (Esther Garrel), jonka kanssa Eliolla on juttua, vaikka hän onkin kiinnostunut Oliverista. Casar ja Garrel eivät tee erityistä vaikutusta, mutta Stuhlbargin monologi filmin lopussa on erinomainen ja siihen elokuvan pitäisi päättyä.

Call Me by Your Namesta oikein huokuu, että se on tehty tavoittelemaan kaikenlaisia palkintoja, sillä se on niin mahdollisimman taiteelliseksi hiottu. Tämän huomaa parhaiten elokuvan tavasta kertoa tarinaa. Juoni ei etene perinteisellä tavalla, vaan se vain... on. Juoni kulkee kyllä eteenpäin, mutta hyvin rauhallisesti. Niinkin rauhallisesti, ettei se usein vaikuta liikkuvan mihinkään. Filmiä tehdessä on pyritty saamaan aikaan mahdollisimman aito ja puhdas tunnelma, jolloin kaikki tapahtumat eivät vain voi olla mielenkiintoisia. Eihän jokainen hetki todellisuudessakaan ole kiinnostava. Kaikki kohtaukset eivät ole tärkeitä tarinan kannalta, vaan ne vain näyttävät, miten hahmot tappavat aikaa. Useissa kohtauksissa hahmot joko pyöräilevät tai uivat... tai pyöräilevät mennäkseen uimaan... ja pyöräilevät takaisin kotiin. Välillä Elio soittaa pianoa, välillä taas kitaraa - joko rakkaudestaan musiikkia kohtaan tai koska hänet pakotetaan soittamaan. Suurimmaksi osaksi tämä tyyli toimii yllättävän hyvin ja katsoja kokee olevansa tapahtumissa mukana. Aluksi olin hieman hämmentynyt siitä, miten tarina kulki eteenpäin, mutta kun aloin tottua siihen, pidin siitä kovasti. Ensimmäisen tuntinsa ajan Call Me by Your Namessa tuntui olevan jotain erikoisen vangitsevaa ja minua kiinnosti kovasti, mitä Elion ja Oliverin välillä tapahtuu.

Jossain kohtaa tyyli alkaa kuitenkin käymään raskaaksi. Katsojana alkaa pohtia, johtaako tarina koskaan minnekään? Kun Elio ja Oliver nappaavat polkupyöränsä ties kuinka monetta kertaa, on hyvin todennäköistä, että ajatukset alkavat harhailla voimakkaasti. Itse jäin muistelemaan, milloin olen itse pyöräillyt viimeksi. Jos yhtä ikävää kokeilua viime vuonna ei lasketa mukaan, niin siitä on varmaan jo kymmenen vuotta! Tämä on hieman harmillista, sillä ala-asteella pidin pyöräilystä kovasti. Tätini pyöräilee paljon ja silloin vietin usein aikaa hänen kanssaan, joten pyöräilystä muodostui helpoin matkustustapa. Löytyyköhän polkupyöräni yhä isäni pyöräkellarista, minne sen aikoinaan jätin? Ai niin, mitäs elokuvassa tapahtuu? Elio ja Oliver uivat. Hmm... Itse uin viimeksi viime kesänä tyttöystäväni kanssa mökillä. Se oli todella hauskaa, vaikka aluksi vesi olikin hieman kylmää. En ole koskaan ollut mikään vesipeto. Pidin uimisesta lapsena, mutta yläasteen diktaattorimaiset liikuntatunnit uimahalleissa pilasivat koko jutun. Äh, unohdin taas seurata, mitä valkokankaalla tapahtuu! Elio ja Oliver pyöräilevät takaisin kotiin. Jaahas.

Jos Call Me by Your Name olisi vaikka kymmenen minuuttia tai vartin lyhyempi, olisin luultavasti pitänyt siitä enemmän. Se olisi tiiviimpi paketti ja pitäisi kiinnostuksen yllä loppuun asti. Pääasiassa Timothée Chalametin huikean roolisuorituksen ansiosta jaksoin katsoa elokuvan kokonaan. Jos hänen tilalla olisi joku heikompi näyttelijä, kuten rooliin alunperin kaavailtu Shia LaBeouf, ei leffa kiehtoisi samalla tavalla. Chalametin omat kohtaukset ovat filmin parasta antia, mutta heti kun Hammer saapuu mukaan, taso heikkenee hieman. Todella pitkään mietin, että kyseessä on erittäin hyvä elokuva, mutta kun tarina ei tuntunut oikeasti johtavan mihinkään, eikä ruudulla tapahtunut mitään mielenkiintoista, en vain voinut huijata itseäni enää. Loppujen lopuksi päätin ottaa pisteen pois jo ihan siitä syystä, että elokuva on tehty kaikenlaiset palkinnot mielessä. Vain Chalametin roolityöstä huokuu todellinen intohimo ja innokkuus projektia kohtaan. Muuten kaikki on samanlaista kuin tarinan kerrontatapa: rauhallista, mutta harmillisen tunnotonta. Elokuva ei liikuttanut minua lainkaan surullisissa kohtauksissa, eikä edes nostanut hymyä huulilleni, ihan sama kuinka onnellisilta Elio ja Oliver näyttivät yhdessä. Loppujen lopuksi kyseessä on hyvä filmi, muttei mielestäni mitään erityisen ihmeellistä.

Ohjaaja Luca Guadagnino haluaa selvästi tehdä mahdollisimman erityisiä ja taiteellisia elokuvia. Paikoitellen hän on onnistunut luomaan hienoja asioita, mutta kokonaisuutta katsoen hän on hukkunut liikaa erilaiseen tyyliinsä, eikä ole ymmärtänyt, mitä juttuja olisi pitänyt hieman tiivistää. James Ivoryn käsikirjoituksesta ei löydy kovin mielenkiintoisia kohtauksia, mutta hän on saanut repliikkeihin oivaa aitouden tuntua. Useat Call Me by Your Namen kuvista ovat hienoja ja kauniita, mutta harmillisesti tarkennus on monessa kohtaa täysin miten sattuu, jolloin kuva on ärsyttävän sumea. Äänimaailma on mielenkiintoisesti luotu kuulostamaan realistiselta, mistä pidin kovasti. Säveltäjä Sufjan Stevens on tavallaan tehnyt hyvää työtä musiikkien parissa, vaikka paikoitellen pianon pimputuksen alkaessa katsoja ei ole varma, onko kyseessä Stevensin taustamelodia, vai jotain mitä Elio soittaa.

Yhteenveto: Call Me by Your Name on mainio elokuva, mutta siitä jää uupumaan kunnon tunnetta. Parasta elokuvassa on nuorta Eliota näyttelevä Timothée Chalamet, joka tekee yhden vuoden 2017 parhaista roolisuorituksista. Chalametin esiintyminen on häkellyttävän aitoa läpi leffan ja hänestä välittyy intohimo täydellisesti. Valitettavasti samaa ei voi sanoa hänen vastanäyttelijästään Armie Hammerista, joka vain näyttelee. On hän hyvä, muttei lähelläkään Chalametin tasoa. Tarinan rauhallisessa kuljetustavassa on usein jotain erikoisen lumoavaa, mutta toisen tunnin aikana se alkaa käydä hieman puuduttavaksi ja raskaaksi. Mitä pidemmälle elokuva kulki, sitä enemmän minua alkoi jopa ärsyttämään, kuinka ohjaaja Guadagnino on pyrkinyt tekemään mahdollisimman taiteellisen elokuvan, jotta Oscar-pystejä suorastaan heiteltäisiin hänelle. Omasta mielestäni elokuvan pitäisi päättyä Elion isän monologiin, sillä vaikka lopetuskuva on hieno, on viimeinen kohtaus jokseenkin tarpeeton. Call Me by Your Name tekee varmasti vaikutuksen niihin, jotka eivät voi sietää Hollywoodin megatuotantoja, vaan haluavat nähdä vain aitoja ja kauniita tilanteita. Jos tunnistat tästä itsesi, niin suosittelen katsomaan tämän leffan. Isoille elokuvafaneille se on tietty "pakko nähdä" -osastoa palkintoehdokkuuksien takia, mutta muuten tämän voi helposti jättää väliin. En todellakaan ymmärrä, miksi Guadagnino on puhunut mahdollisista jatko-osista. Vaikkei Call Me by Your Name tehnyt minuun erityistä vaikutusta, on se silti kelpo filmi, joka toimii omillaan ilman mitään jatkotarinaa. On se kyllä onni, että tänä vuonna ilmestyy Minä, Simon (Love, Simon - 2018). Alkaa nimittäin jo kyllästyttää se, että homoromanssielokuvien täytyy aina olla mahdollisimman taiteellisia teoksia kuten tämä, Oscar-voittaja Moonlight (2016) ja Ang Leen Brokeback Mountain (2005).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
Call Me by Your Name, 2017, Frenesy Film Company, La Cinéfacture, RT Features, Water's End Productions, M.Y.R.A. Entertainment, Ministero per i Beni e le Attività Culturali (MiBAC), Lombardia Film Commission