Arvostelu: Koodinimi U.N.C.L.E. (The Man from U.N.C.L.E. - 2015)

KOODINIMI U.N.C.L.E.

THE MAN FROM U.N.C.L.E.

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Henry Cavill, Armie Hammer, Alicia Vikander, Elizabeth Debicki, Sylvester Groth, Christian Berkel, Luca Calvani, Misha Kuznetsov, Jared Harris ja Hugh Grant

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

The Man from U.N.C.L.E., eli suomalaisittain Koodinimi U.N.C.L.E. perustuu Napoleon Solo -televisiosarjaan (The Man from U.N.C.L.E. - 1964-1968). Vuonna 1993 tuottaja John Davis hankki sarjan elokuvaoikeudet, aikeinaan tehdä sarjan pohjalta filmatisoinnin Warner Bros. -yhtiölle. Käsikirjoitusta työstettiin yhä uudestaan ja uudestaan eri tekijöiden toimesta ja ohjaajan penkillä kävivät kääntymässä muun muassa Quentin Tarantino, Matthew Vaughn ja Steven Soderbergh, kunnes Guy Ritchie nappasi lopullisesti pestin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Koodinimi U.N.C.L.E. sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta ja se oli taloudellinen pettymys. Itse kävin katsomassa Koodinimi U.N.C.L.E.:n, kun se saapui Suomen teattereihin ja pidin näkemästäni. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, jolloin päätin katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1963 CIA-agentti Napoleon Solo ja KGB-agentti Illya Kuryakin pakotetaan yhteistyöhön ja pysäyttämään vaarallinen taho, joka pitää vankinaan ydinase-eksperttiä.

Kun elokuvan teko käynnistyi 1990-luvulla, pääroolissa Napoleon Solona oli tarkoitus nähdä George Clooney. Tämä kuitenkin jätti projektin selkävaivojen takia, jotka estivät häntä tekemästä toimintakohtauksia. Vuosien varrella Napoleoniksi olivat ehdolla muun muassa Leonardo DiCaprio, Christian Bale, Matt Damon, Russell Crowe, Ewan McGregor, Ryan Gosling, Ryan Reynolds, Jon Hamm, Chris Pine, Michael Fassbender ja Bradley Cooper, kunnes roolin nappasi hetkellisesti Tom Cruise. Cruise päätti kuitenkin tehdä Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015), jolloin Napoleon Solon osa meni Henry Cavillille, joka oli tuossa kohtaa juuri noussut Hollywood-tähdeksi Supermanin roolista Man of Steelissä (2013). Cavill oli ollut ehdolla James Bondin rooliin Casino Royaleen (2006), mutta menetti osan Daniel Craigille. Koodinimi U.N.C.L.E.:ssa Cavill näyttää, että hänessä olisi kyllä ollut ainesta maailman tunnetuimman vakoojan osaan. Cavill on vakuuttava toimintakohtauksissa, hänestä löytyy charmia, jolla hurmata kaikki vastaantulijat, minkä lisäksi hän omaa oivaa pilkettä silmäkulmassa, mikä erottaa CIA-agentin tämän uudesta työparista, kivikasvoisesta KGB-agentti Illya Kuryakinista, jota näyttelee nykyään huonosta imagosta "nauttiva" Armie Hammer. Hammer istuu myös erittäin hyvin rooliinsa ja hänen ja Cavillin väliltä löytyy onnistunutta kemiaa, kun amerikkalainen ja venäläinen vakooja joutuvat hammasta purren tekemään yhteistyötä, estääkseen kolmatta tahoa saavansa käsiinsä joukkotuhoaseita.

Ruotsalainen Alicia Vikander taas esittää Gaby Telleriä, jonka ydinase-ekspertti-isä Udo (Christian Berkel) on pahan pariskunnan, Victoria ja Alexander Vinciguerran (Elizabeth Debicki ja Luca Calvani) vankina ja jota Napoleon ja Illya tarvitsevat operaationsa onnistumiseen. Jared Harris näyttelee Napoleonin pomoa Sandersia, kun taas Illyan pomona Olegina nähdään Misha Kuznetsov. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti. Vikander on hyvässä vedossa neuvokkaana Gabyna, kun taas myöhemmin muun muassa The Crown -sarjassa (2016-2023) vakuuttanut Debicki ei ole ihan niin uhkaava vihollinen kuin voisi toivoa.

Minun täytyy tunnustaa, että minua jopa hieman jännitti katsoa Koodinimi U.N.C.L.E. nyt kymmenen vuotta myöhemmin. Elokuvateatterireissulla pidin näkemästäni, mutta pohdin, että entä jos nyt uusintakatselulla sijoittuisinkin enemmän kriitikoiden puolelle, joista monet lyttäsivät leffan? Huojennuksekseni voin sanoa, että vastassani ei ollut muistojen kultaama pettymys, vaan edelleen erittäin viihdyttävä vakoojaleffa. Napoleonin ja Illyan saama tehtävä on kyllä toisaalta hieman yhdentekevä - onhan vastaavia ydinpommeihin kajoavien vihollisten pysäytysoperaatioita nähty agenttiseikkailuissa siitä lähtien, kun kyseinen ase keksittiin toisessa maailmansodassa. Pahisosasto jättää myös hieman kylmäksi.

Silti Koodinimi U.N.C.L.E. toimii mainiosti. Paperilla kliseinen kertomus toimii oivallisen pääkaksikon, sekä ohjaaja Guy Ritchien vekkulin toteutustavan ansiosta. Cavillin ja Hammerin välinen kemia on onnistunut ja elokuva on täynnä mitä lystikkäimpiä hetkiä heidän välillään. Hahmojen keskustelut koostuvat usein naljailusta ja piikittelystä ja kun tärkeä tehtävä on käynnissä, kummankin silmistä voi nähdä, etteivät he juuri piittaa siitä, kuinka toinen hoitaa hommaansa. Ritchie taas tyylittelee tuttuun tapaansa läpi leffan, pitäen pilkkeen visusti silmäkulmassa. Muutama dramaattisempi hetki mahtuu sekaan, mutta pääasiassa Ritchie on ottanut tehtäväkseen viihdyttää ja sen tontin hän hoitaa kunnialla kotiin. Aika ei käy pitkäksi leffan parissa, sillä sen ilmapiiri on näin veikeä ja meno näin pätevästi tehtyä. Nauraa saa useasti, oli kyse sitten hauskoista repliikeistä tai todella hilpeästi toteutetuista tilanteista. Pari erittäin menevää toimintakohtaustakin löytyy, lähtien alun takaa-ajosta, joka määrittää katsojalle elokuvan luonteen.

Kuten Ritchien leffalta voikin odottaa, on Koodinimi U.N.C.L.E. täynnä teknisiä taidonnäytteitä. Joidenkin käsirysyjen aikana kamera heiluu turhan paljon, mutta muuten elokuva on täynnä komeaa kuvaa, tyylikkäästi sommiteltuja otoksia ja sähäköitä kamera-ajoja. Tätä vain tehostaa napakka leikkaus ja Daniel Pembertonin mahtavasti tunnelmoivat ja jopa suorastaan leikittelevät musiikit. Lavasteet ja puvustukset ovat myös pätevästi työstetyt ja niin erikoistehosteet kuin ääniefektit toimivat hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Man from U.N.C.L.E., 2015, Warner Bros., RatPac-Dune Entertainment, Wigram Productions, Davis Entertainment

Arvostelu: Ex Machina (2014)

EX MACHINA

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Domhnall Gleeson, Oscar Isaac, Alicia Vikander, Sonoya Mizuno ja Corey Johnson

Genre: scifi, trilleri, draama

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Ex Machina on aiemmin käsikirjoittajan työtä tehneen Alex Garlandin esikoisohjauselokuva. Garland sai idean elokuvaan jo lapsena, koodailtuaan vanhempiensa tietokoneella ja ajatellessaan, että tietokoneella olisi oma mielensä. Aikuisena hän luki tekoälyistä ja keskusteli sellaisen potentiaalista eri tutkijoiden kanssa, samalla kun hän ryhtyi kirjoittamaan elokuvan käsikirjoitusta. Garland sai kerättyä elokuvalle rahoituksen, näyttelijät ja työryhmän, ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2013. Lopulta Ex Machina sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se keräsi valtavasti kehuja kriitikoilta. Leffa voitti parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkinnon ja se sai myös muun muassa parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, parhaan naissivuosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan brittielokuvan, ohjausdebyytin, naissivuosan, käsikirjoituksen ja erikoistehosteiden BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Ex Machinan vasta, kun se ilmestyi vuokralle joskus vuoden 2015 lopulla ja pidin siitä kovasti. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa Ex Machinan jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Hakukonesivusto Blue Bookilla työskentelevä Caleb Smith voittaa viikon loman yrityksen johtajan, Nathan Batemanin luksuskodissa. Siellä hän saa kuitenkin selville, että lomailun sijaan hänen hommansa on testata Nathanin luomaa tekoälyrobotti Avaa.

Domhnall Gleeson näyttelee Caleb Smithiä, Googlen kaltaisella Blue Book -hakukonesivustolla työskentelevää miestä, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun hän voittaa loman yrityksen perustajan ja pomon luksuskodissa. Gleeson tulkitsee oivallisesti hahmonsa muovautuvia tuntemuksia, kun lomaviikon todellinen luonne käy ilmi ja homma aukeaa siitä vielä lisää. Hänen hahmonsa Caleb on hyvin kirjoitettu ja on kiinnostavaa seurata, millaisia ratkaisuja hän tekee leffan edetessä. Vaikka sekä Gleeson että Caleb toimivat, jää niin näyttelijä kuin hahmokin elokuvan päätrion tylsimmäksi tyypiksi.

     Blue Book -sivuston perustajana ja johtajana, Nathan Batemanina taas nähdään Oscar Isaac, joka luo välittömästi todella erikoisen presenssin hahmolleen. Toisaalta Nathan on yllättävänkin perusheppu, joka tuhahtelee jännittyneelle Calebille ja pyytää tätä avaamaan kaljan ja rupattelemaan hänen kanssaan. Samalla mies on välittömästi epäilyttävä ja jopa epämiellyttävä, eikä hän pääse nauttimaan katsojan luottamuksesta missään kohtaa. Isaac on loistava roolissaan, tulkiten hyvin monisävyistä hahmoaan tämän tietotekniikkataituruudesta alkoholismin kanssa painiskeluun.

     Elokuvan todellinen vetonaula on kuitenkin Nathanin luoma tekoälyrobotti Ava, jota näyttelee ruotsalainen Alicia Vikander. Vikander teki leffalla läpimurtoroolinsa maailmalla, eikä ihme, sillä niin vakuuttavasti hän rooliinsa eläytyy. Kaikki Vikanderin eleistä ilmeisiin ja ääneen ovat tarkoin harkittuja ja hieman mekaanisia, jonka ansiosta katsojalle muodostuu nopeasti tunne siitä kuin katsoisi aitoa tekoälyrobottia. Avaa syvennetään myös onnistuneesti elokuvan edetessä ja robottiin tykästyy nopeasti.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garland on muutamaan otteeseen todennut Ex Machinan sijoittuvan ajassa kymmenen minuuttia tulevaisuuteen. Nyt kymmenen vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen sanoisin kuitenkin, että kyse on ehkä enää korkeintaan parista minuutista, sillä niin kiehtovan ja samalla myös pelottavan ajankohtaiseksi leffa on muuttunut viimeisen vuosikymmenen varrella. Kenties juuri sen takia pidin Ex Machinasta nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen ensinäkemästä pitänyt elokuvaa todella hyvänä, mutta nyt näin sen liki täydellisenä scifiteoksena. Elokuva on erinomainen sekoitus pohdiskelevampaa tieteiskertomusta, filosofista mietintää ihmisyydestä, tiivistunnelmaista trilleriä ja erikoista rakkaustarinaa.

Jos elokuvalta odottaa jotain Terminatorien (1984-2019) kaltaista toimintarymistelyä, jossa tekoälyrobotit hyökkäävät ihmiskunnan kimppuun, Ex Machina ei välttämättä tule iskemään. Se on hiljalleen, omalla painollaan etenevä scifileffa, joka avautuu vähitellen. Calebin tehtävänä ei ole testata Avaa vaikkapa tämän fyysisessä ylivertaisuudessa ja liikkuvuudessa, vaan kyseessä on Turingin testi, jossa Caleb ja Ava istahtavat juttelemaan. Jos Avan vastaukset onnistuvat huiputtamaan Calebia unohtamaan, että kyseessä on kone eikä ihminen, on robotti läpäissyt kokeen. Paperilla tämä voisi kuulostaa tylsältä konseptilta, mutta nämä keskustelut ovat toinen toistaan kiehtovampia ja vangitsevampia. Avan mekaanista mielenmaisemaa on todella kiinnostavaa tutkia. Mitä pidemmälle keskustelut etenevät, sitä enemmän Ava alkaa pohtia ja kyseenalaistaa paikkaansa maailmassa.

Yhtä lailla kiinnostavia ovat myös Calebin ja Nathanin väliset keskustelut, jotka menevät ajoittain hyvinkin filosofisiksi pohdinnoiksi ihmisyydestä ja sen monista puolista, kuten tunteista, seksuaalisuudesta, evoluutiosta ja ties mistä. Nathanin paikkaa tässä kaikessa mietiskellään hyvin. Onko hän jumala luotuaan Avan, vai menikö hän rakentamaan evoluution seuraavan vaiheen, joka tulisi vääjäämättä korvaamaan ihmiset? Tekoäly on ollut yhä vain enemmän ja isommin esillä viime vuosina, eivätkä kysymykset enää koske sellaisen mahdollisuutta, vaan sellaisen moraalista eettisyyttä. Kun Caleb kysyy Nathanilta, miksi tämä loi Avan, Nathan vain tokaisee, että koska hän pystyi siihen. Herääkin ajatus siitä, että kun teknologiaa kehitetään lähes kilpaa kaiken aikaa yhä vain hurjempiin suuntiin, tuleeko pian se hetki, kun tutkijoiden olisi parempi ymmärtää olla etenemättä pidemmälle?

Pohdiskelevasta luonteestaan huolimatta Ex Machina ei ole sinänsä mitenkään vaikea elokuva. Vaikka sen mietinnät eivät täyttäisikään katsojan päätä ajatuksilla, se toimii silti pätevästi. Garland hoitaa tonttinsa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana vakuuttavasti, eikä elokuvasta huomaa, että kyseessä on hänen esikoisohjauksensa. Garland rakentaa tunnelmaa hienosti, tehden filmistä samanaikaisesti painostavan ja jopa ahdistavan, mutta samalla hypnotisoivan ja houkuttelevan. Jännite kasvaa väkevästi kohtaus kohtaukselta, kunnes kaikki kulminoituu hyvin finaalissa. Tarinakin rakentuu upeasti, kuten myös hahmojen välit keskenään. Kuka lopulta hyötyikään ja kenestä?

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu. Kameraliikkeitä ja kuvasommitteluja tukevat mainio valaisu ja värimaailma. Lavasteetkin näyttävät hyviltä. Ava on näyttävästi toteutettu asua ja digitehosteita hyödyntäen. Vikander näytteli elokuvan harmaassa kokovartalopuvussa ja osat hänen vartalostaan muutettiin jälkikäteen läpinäkyviksi, jotta Avan virtapiirit ja muut näkyisivät robotti-ihon alta. Toteutus vakuuttaa edelleen. Leikkauksessa elokuvalle on luotu tehokas rytmi ja vaikka filmi eteneekin verkkaisesti, ei siihen mahdu tylsiä hetkiä. Äänimaailma on taidokkaasti työstetty ja Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämät klassisia melodioita ja elektronisia instrumentteja yhdistelevät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ex Machina, 2014, Universal Pictures, A24, Film4, DNA Films, IAC Films

Arvostelu: The Green Knight (2021)

THE GREEN KNIGHT

Ohjaus: David Lowery

Pääosissa: Dev Patel, Alicia Vikander, Sean Harris, Sarita Choudhury, Ralph Ineson, Kate Dickie, Barry Keoghan, Erin Kellyman, Joel Edgerton ja Helena Brown

Genre: fantasia, draama

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

The Green Knight perustuu tuntemattoman tekijän runoelmaan Sir Gawain and the Green Knight 1300-luvun loppupäästä. Vuosisatojen varrella runoelmasta on tehty useita näytelmiä, kirjoja, sekä tietty myöhemmin myös elokuvia. Stephen Weeks ohjasi runoelmasta jopa kaksi filmiä, nimeltään Gawain and the Green Knight (1973) ja Rohkea ritari (Sword of the Valiant: The Legend of Sir Gawain and the Green Knight - 1984). Vuonna 2018 ilmoitettiin, että David Lowery ohjaisi A24-yhtiölle oman tulkintansa runoelman pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuotta myöhemmin, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on jouduttu siirtämään. Tänä kesänä The Green Knight on vihdoin ilmestynyt hiljalleen maailmalla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse en ole mitenkään erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä, vaikka siitä on vuoden alusta asti kohistu filmipiireissä yhä vain isommin. Mielenkiintoni alkoi herätä vasta, kun sen ensi-ilta lähestyi. Ilokseni huomasin, että jo ennen lehdistönäytöksen ilmoittamista Finnkino järjesti elokuvasta ennakkoesityksiä. Kävinkin katsomassa The Green Knightin ensimmäisessä mahdollisessa näytöksessä elokuvaa kovasti odottaneen, Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Joulupäivänä kuningas Arthur ja hänen urheat pyöreän pöydän ritarinsa kokoontuvat juhlimaan. Juhlan keskeyttää mysteerinen vihreä ritari, joka etsii urhoa ottamaan osaa hänen peliinsä. Kun muut eivät tähän suostu, kuninkaan sisarenpoika Gawain päättää vihdoin osoittaa kykynsä ja haastaa vihreän ritarin.

Pääroolissa itse legendaarisen kuningas Arthurin siskonpoikana Gawainina nähdään Dev Patel, joka jatkaa muuntautumiskykynsä ja lahjojensa esittelemistä. Patel on nappivalinta nuorukaiseksi, joka on kasvanut tarujen sankareiden varjossa ja pääsee nyt vihdoin näyttämään kykynsä heidän edessään. Gawainin kertomus on kuitenkin hyvin erilainen kuin monien muiden tunnettujen urhojen, mikä tekee hänestä mielenkiintoisen tapauksen. Hahmolle on rakennettu mainio kasvutarina, joka kulkee läpi leffan. Patel vakuuttaa yhä vain enemmän, mitä pidemmälle elokuvassa päästään. Ainoa häiritsevä juttu on, että toisin kuin lähes kaikki näyttelijät hänen ympärillä, Patel ei jostain syystä juurikaan puhu ns. vanhaa englantia.

     Hänen lisäksi elokuvassa nähdään myös Sean Harris ja Kate Dickie kuningas Arthurina ja kuningatar Guineverena, Sarita Choudhury Gawainin äitinä, Alicia Vikander Gawainin salarakkaana Esselinä, Barry Keoghan, Erin Kellyman ja Joel Edgerton Gawainin matkan aikana kohdattuina henkilöinä, sekä Ralph Ineson itse nimikkohahmo vihreänä ritarina, joka haastaa mukaan kieroon peliinsä. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harris on erityisen vakuuttava arvokkaana, joskin vanhuudesta rapistuvana kuninkaana, lausuen upeasti hänelle kirjoitettua vanhaa kieltä. Vihreästä ritarista on saatu aikaiseksi kiehtova tapaus, jonka taustoista iso osa jää katsojan tulkinnan ja ihmetyksen varaan.

Jos The Green Knightista odottaa Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) jalanjäljissä kulkevaa eeppistä fantasiaseikkailua tai Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan (Kingdom of Heaven - 2005) kaltaista toiminnallista keskiaikafilmiä, elokuvaan tulee luultavasti pettymään. Myöskään mitään Monty Pythonin hullun maailman (Monty Python and the Holy Grail - 1975) tapaista kuningas Arthur -parodiaa ei kannata odottaa. The Green Knight on ehtaa A24:ää. Se on taiteellinen, hidastempoinen, synkistelevä ja vertauskuvien voimalla kulkeva teos, mikä studion muiden teosten tapaan jakaa takuuvarmasti yleisönsä kahtia. Jotkut tulevat rakastamaan tätä filmiä, kutsuen sitä yhdeksi vuoden parhaista, ellei jopa vuoden parhaaksi elokuvaksi, kun taas toiset haukkuvat leffan lyttyyn yhtenä vuoden huonoimpana. Itse koen oloni pienesti väliinputoajaksi, joka kuitenkin kallistuu voimakkaasti positiiviseen suuntaan.

Elokuvasta löytyy paljon kehuttavaa, mutta samalla minulta löytyy myös kritiikkini, joten hoidetaan se ensin pois alta. Vaikka olinkin ennakkoon varautunut, että kyseessä olisi hitaasti kulkeva elokuva, eikä minulla ole mitään rauhallisia teoksia vastaan, on pakko tunnustaa, että koin The Green Knightin aika ajoin raskassoutuiseksi ja jopa hieman pitkäveteiseksi. Erityisesti puolen välin paikkeilla elokuva tuntuu suorastaan laahustavan. Tähän vaikuttaa isosti se, että Gawainin matkan erilaiset haasteet ja koettelemukset jäävät usein hieman vaisuiksi. Vaikeudet selviävät välillä turhankin helposti, eikä elokuvasta erityisemmin löydy jännitettä ennen varsinaista loppukohtaamista vihreän ritarin kanssa. Vihreä ritari on hahmona tosiaan kiehtova, mutta syy hänen saapumiselleen on vähän löyhästi kynäilty.

Esimerkiksi näiden asioiden takia en pysty yhtymään suureen hehkutukseen, mitä The Green Knight on kesän aikana kerännyt maailmalla. Heikkouksistaan huolimatta filmi on silti erittäin mainio aikuisten satuelokuva. Vaikka elokuva vältteleekin tiettyjä ajalle tyypillisten satujen kliseitä, pitää se tietyn satumaisuuden kaiken aikaa läsnä. Yksi vahva tekijä tähän ovat lukujen nimet, jotka ilmestyvät ruutuun aina, kun uusi tapahtuma käynnistyy. Leffassa onnistutaan myös kääntämään päälaelleen tuttuja asioita legendaarisista sankaritaruista jo ihan päähahmonsa kautta. Esimerkiksi kunnia, rohkeus, kohteliaisuus, anteliaisuus ja armollisuus ovat ritareille ominaisia piirteitä ja samalla ne, niiden havittelu ja niiden puute ovat elokuvan merkittäviä teemoja. Nämä tekevät Gawainin matkasta hyvin henkilövetoisen. Matkan lopullinen kulminoituma, elokuvan viimeinen vartti on kirkkaasti sen parasta antia. Jos muu elokuva jätti minut pienesti kylmäksi, lopetus teki minuun suuren vaikutuksen. 

Jos jotain elokuvasta ei voi millään kritisoida, niin sitä, kuinka komealta se näyttää. Kuvauksensa, värien käyttönsä ja puitteidensa puolesta The Green Knight kuuluu kevyesti kuluneen elokuvavuoden parhaimmistoon. Elokuvan kameratyöskentely on todella näyttävää ja leffa on täynnä toinen toistaan upeampia, liki maalauksellisia otoksia. Jylhiä maisemia esitellään vakuuttavasti. Erikoistehosteet ovat maltilliset, mutta sitäkin iskevämmät. Efektein ja maskeerauksin toteutettu vihreä ritari on hieno ilmestys. Lavasteet ovat erinomaiset, samoin asut. Vahvaa visuaalisuutta tukee taidokkaasti rakennettu äänimaailma tehosteista Daniel Hartin lumoaviin musiikkeihin. Jos David Lowery saisi ohjauksessaan, käsikirjoituksessaan ja leikkauksessaan tiivistettyä filmiä ja imaistua katsojan tiukemmin mukaan Gawainin matkaan, The Green Knight olisi kokonaisuutena yhtä iskevä kuin monet sen osasista.

Yhteenveto: The Green Knight on erittäin hyvä aikuisten satuelokuva. Hitaan rytmityksensä, pohdiskelevan luonteensa ja lähes olemattoman toimintansa takia se ei todellakaan sovellu kaikille ja on selvää, että leffa tulee jakamaan mielipiteet voimakkaasti kahtia. Paikoitellen elokuvan hitaus tuntuu oikein tosissaan ja leikkauksesta löytyy tiivistämisen varaa. Ongelmaksi koituu, etteivät Gawainin kohtaamat haasteet tunnu oikeasti haasteilta ja monet asiat ratkeavat turhankin helposti. Lisäksi mystinen tunnelma ei lumoa mukaansa niin vahvasti kuin voisi toivoa. Elokuvan loppuhuipennus on kuitenkin onneksi pitkän odotuksen arvoinen ja se teki minuun todella suuren vaikutuksen. Matkan varreltakin löytyy omat varsin hyvät hetkensä ja elokuva käsittelee teemojaan mm. kunniasta ja urheudesta taidokkaasti. Näyttelijät ovat läpikotaisin mainioita. Visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa hienon kuvauksensa, lavastuksensa, puvustuksensa ja värimaailmansa kera. David Loweryn ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus vaatisivat kuitenkin hiomista, eikä The Green Knight millään yllä herran edellisen A24-teoksen, A Ghost Storyn (2017) tasolle. Kyseessä on silti oikein mainio filmi, josta varsinkin taiteellisempien elokuvien ystävät tulevat innostumaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Green Knight, 2021, A24, Sailor Bear, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Wild Atlantic Pictures, Ley Line Entertainment

Arvostelu: Tomb Raider (2018)

TOMB RAIDER

Ohjaus: Roar Uthaug
Pääosissa: Alicia Vikander, Walton Goggins, Daniel Wu, Dominic West, Kristin Scott Thomas, Nick Frost ja Derek Jacobi
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Tomb Raider perustuu samannimiseen pelisarjaan, mikä alkoi vuonna 1996 ja on vuosien varrella noussut suureksi hitiksi. Pelien pohjalta tehtiin jo vuonna 2001 Angelina Jolien tähdittämä elokuva Lara Croft: Tomb Raider, jota kriitikot haukkuivat, mutta joka pärjäsi hyvin rahallisesti, joten sille tehtiin jatko-osa Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde (Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life - 2003). Se ei kuitenkaan ollut yhtä tuottoisa leffa, eikä Jolie halunnut jatkaa roolissaan, joten leffasarja lopetettiin siihen. Kuitenkin vuonna 2011 GK Films osti pelin elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään uutta filmatisointia. Projekti lähti kunnolla käyntiin muutamaa vuotta myöhemmin ja kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017. Nyt Tomb Raider on ilmestymässä teattereihin ja minun täytyy sanoa, ettei se erityisemmin kiinnostanut itseäni. En ole koskaan pelannut alkuperäisiä pelejä, mutta olen nähnyt Jolien ensimmäisen Lara Croft: Tomb Raiderin ja se oli niin kamalaa kuraa, etten halunnut kuullakaan koko jutusta enempää. Kuitenkin lehdistönäytöksen lähestyessä aloin miettiä, että tässä uudessa versiossa on eri tekijät kuin aiemmissa leffoissa ja että uusi päätähti Alicia Vikander on paljon parempi näyttelijä kuin Jolie, joten tästä voi ehkä tullakin jotain. Silti menin katsomaan Tomb Raiderin todella varautuneena, sillä peleihin perustuvat leffat ovat harvemmin - vai pitäisikö sanoa, etteivät ne ole lähes koskaan - hyviä.

Lara Croft päätyy seikkailuun, kun hän lähtee etsimään isäänsä, joka katosi vuosia sitten autiolle saarelle.

Selvästi parasta elokuvassa on itse Lara Croft ja ennen kaikkea hahmoa näyttelevä Alicia Vikander. En ole "Tomb Raider" -pelejä pelannut, mutta sanoisin silti Vikanderin toimivan pääroolissa. Hän on erinomainen seikkailijana, joka joutuu jatkuvasti löytämään rohkeutensa ja keksimään nopeita ratkaisuja paineen alla. Olen aiemmin nähnyt Vikanderin lähinnä draamarooleissa, joten oli ilo huomata, että hän taitaa toiminnallisemmankin osan mainiosti. Leffassa on löydetty loistava tasapaino sille, ettei Lara voita helposti kaikkea, mutta hän ei kuitenkaan ole koko ajan vastustajiaan heikompi. Hahmo kiehtoo heti alussa, sillä hänen rikkaan sukunsa takia hän voisi elää ylellistä elämää, mutta hän on silti päättänyt elää kuin muut ja tienata itse elantonsa, mikä antaa jo vihjeitä siitä, miten hahmo on nokkela keksimään selviytymiskeinoja. Pidin todella paljon siitä, miten Lara oli hahmona kirjoitettu ja toivon, että hän nousisi monille nuorille naisille roolimalliksi samalla lailla kuin Wonder Woman viime vuonna.
     Harmillisesti elokuvan muut hahmot eivät ole läheskään yhtä hyvin kirjoitettuja. Antagonisti Mathias Vogel (Walton Goggins) on välillä arkeologisista jutuista kiinnostunut mies ja välillä taas kylmäverinen tappaja. Jälkimmäisestä puolesta huolimatta Goggins ei täysin onnistu olemaan kovin vaaralliselta tuntuva uhka Laralle. Sitten on kapteeni Lu Ren (Daniel Wu), joka vaikuttaa aluksi ihmisiä inhoavalta alkoholistilta, mutta muuttuu nopeasti rohkeaksi seikkailijaksi, kun hän päättää lähteä Laran mukaan. Mukana on myös eräs hahmo, joka muuttuu yhden yön aikana höperöstä erakosta täysijärkiseksi herraksi. Ottaen huomioon, kuinka hyvin Laran kehitys oli kirjoitettu, on harmillista, kuinka laiskasti muut hahmot on kiirehditty mukaan.
     Filmissä nähdään myös pienissä rooleissa Nick Frost hömelönä arvotavaraa ostavana Maxina, joka ei oikein tunnu sopivan mukaan muuten vakavaan leffaan, sekä Kristin Scott Thomas Laran isän (Dominic West) omistaman yhtiön tärkeänä työntekijänä.

Tomb Raider saattaa olla paras peliin perustuva elokuva, minkä olen nähnyt ja se on huomattavasti laadukkaampi teos kuin Jolien Lara Croft: Tomb Raider. Se ei kuitenkaan vielä takaa laatua, kun ottaa huomioon pelileffojen alhaisen tason. Ja voi kunpa voisinkin sanoa, että kyseessä on oikeasti todella hyvä tai mainio elokuva, mutta ihan sille tasolle ei vieläkään päästä. Tomb Raider onnistuu kuitenkin nappaamaan mukaansa ja viihdyttämään alusta loppuun, jolloin sitä katsoo oikein mielellään. Elokuvan tarina ei ole kovin kummoinen, mutta enpä usko kenenkään odottavan mitään häikäisevää mennessään katsomaan tätä filmiä. Leffan seikkailu on kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta katsojana haluaa tietää, mitä tulee tapahtumaan. Kun vihdoin päästään autiosaarelle, on luvassa vauhdikkaita toimintajaksoja, joista voi helposti huomata, että tekijät ovat kopioineet peleistä siistejä hetkiä elokuvaansa. Useat kohdat ovat hieman yliampuvia ja hölmöjä, mikä on toisaalta ihan hyvä asia, sillä liian vakavana teoksena Tomb Raider menettäisi viihdearvonsa.

Kenties eniten elokuvassa pidin Indiana Jones ja viimeistä ristiretkeä (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) muistuttavasta osiosta, jossa hahmot etsivät erästä asiaa ja he joutuvat keksimään tapoja selvitäkseen erilaisista ansoista arvoitusten avulla. Harmillisesti osio ei kuitenkaan käytä täyttä potentiaaliaan, eikä muutu niin jännittäväksi tai kekseliääksi kuin katsojana toivoisi. Myös loppuhuipennus jätti mielestäni paljon toivomisen varaa ja kun siirrytään takaisin sivistyksen pariin, leffan tunnelma lässähtää lähes täysin, vaikka lopuksi yritetäänkin hieman pohjustaa mahdollista jatko-osaa.

Kuten jo sanoin, parasta Tomb Raiderissa on Lara Croft ja häntä näyttelevä Alicia Vikander. Väärin kirjoitettuna tai jonkun toisen näyttelijän esittämänä hahmo ei välttämättä toimisi, jolloin elokuvan heikkoudet korostuisivat enemmän. Vikander pelastaa kokonaisuutta hieman, jolloin sen kehnommat muut hahmot ja hätäisesti kirjoitetun tarinan voi katsoa jollain tapaa sormien läpi ja nauttia parin tunnin ajan seikkailusta. Aikani ei kertaakaan käynyt pitkäksi filmin aikana ja olisin jopa halunnut päästä näkemään hieman enemmän. Loppujen lopuksi Tomb Raider jäi siis hieman pintaraapaisuksi ja sen takia toivonkin, että se saisi lähivuosina jatkoa. Mitään erityistä ei ole luvassa, mutta mielestäni kaikkien elokuvien ei tarvitse olla Oscareiden arvoisia mestariteoksia. Joskus on parasta, kun voi vaan rentoutua kahden tunnin ajan ja katsoa, kun Alicia Vikander juoksentelee viidakossa, ampuu pahiksia jousipyssyllä ja ratkoo arvoituksia löytääkseen jonkinlaisen aarteen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa norjalainen Roar Uthaug, joka aloittelee tällä uraansa Yhdysvalloissa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään varsinainen taidonnäyte, joten jää nähtäväksi, tullaanko Uthaugista kuulemaan enää Hollywoodissa. Geneva Robertson-Dworetin ja Alastair Siddonsin työstämä käsikirjoitus ei ole parhaasta päästä. Tuntuukin siltä, että he käyttivät viikkoja miettiäkseen, millainen henkilö Lara on ja sitten ideoivat kaiken muun parissa päivässä. Tomb Raider on sentään kuvattu taidokkaasti, mutta leikkaus on välillä liian nopeatempoista. Valaisu on oivallista synkkinä hetkinä, minkä lisäksi puvustus- ja maskeeraustiimit ovat tehneet hienoa työtä. Harmillisesti visuaaliset tehosteet eivät ole kovin vakuuttavat. Yhdessä kohtaa nähtävässä laskuvarjohypyssä taustakankaan käyttö oikein korostuu hahmon takana, minkä lisäksi yöllinen myrsky oli aika kehnosti toteutettu. Äänimaailma on kuitenkin oivallinen ja Junkie XL on saanut sävellettyä mukaan toimivia viidakkoteemaisia jumputuksia.

Yhteenveto: Tomb Raider on viihdyttävä seikkailuelokuva, joka toimii kun sitä katsoo, mutta josta ei jää paljoa mieleen, mitä kauemmin sen näkemisestä on kulunut aikaa. Tarina ei ole kummoinen, mutta se pitää katsojan mielenkiintoa yllä tarpeeksi hyvin - etenkin kun vähän väliä nähdään suoraan peleistä kopioituja toimintakohtauksia. Arvoitusten ratkomishetket ovat kiehtovia, mutta tietyistä kohdista puuttuu tarvittavaa jännitystä. Loppuhuipennus on harmillisen laimea, mutta leffaan mahtuu myös oivallisia hetkiä. Muuten näyttelijätyö ja näyttelijöiden esittämät hahmot eivät ole erityisen onnistuneita, mutta itse Lara Croft on erinomaisesti luotu ja häntä näyttelevä Alicia Vikander vetää toimintaroolin taidokkaasti. Kömpelöitä efektejä ja nopeatempoista leikkausta lukuunottamatta tekninen toteutus on hyvä. Pääasiassa viat löytyvätkin ohjaajasta, joka ei täysin tiedä, miten tehdä ison luokan filmejä ja käsikirjoittajista, joiden teksti jää loppujen lopuksi pintaraapaisuksi. Silti kyseessä on yksi parhaista pelielokuvista koskaan, joka viihdyttää tarpeeksi, jotta sille voisi mielellään katsoa jatkoakin. Pelien fanit käyvät aika varmasti katsomassa elokuvan, minkä lisäksi suosittelen Tomb Raideria nuorille, jotka haluavat nähdä vauhdikasta meininkiä viidakossa. Helppona popcorn-viihteenä tämä toimii parhaiten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Tomb Raider, 2018, Warner Bros. Pictures, GK Films, Metro-Goldwyn-Mayer, Square Enix

Arvostelu: Tulip Fever / Tulppaanikuume (2017)

TULIP FEVER (2017)

TULPPAANIKUUME

Ohjaus: Justin Chadwick
Pääosissa: Alicia Vikander, Dane DeHaan, Christoph Waltz, Holliday Grainger, Jack O'Connell, Judi Dench, Zach Galifianakis, Kevin McKidd, Tom Hollander ja Cara Delevingne
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Tulip Fever, eli suomeksi Tulppaanikuume perustuu Deborah Moggachin samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Kirjan pohjalta aiottiin tehdä elokuva jo vuonna 2004: siihen ehdittiin palkata näyttelijät ja muu työryhmä, minkä lisäksi leffan lavastetta varten istutettiin 12 tuhatta tulppaania, mutta juuri muutamaa päivää ennen kuvauksia koko tuotanto peruttiin, sillä veromuutosten takia leffojen teon hinta muuttui voimakkaasti Briteissä. Elokuvan teko lähti uudestaan käyntiin vuonna 2013. Uusi työryhmä palkattiin, uudet näyttelijät valittiin ja kuvaukset alkoivat onnistuneesti kesällä 2014. Tulip Feverin piti ilmestyä jo loppuvuodesta 2015, mutta sen julkaisua siirrettiin seuraavaan kesään. Jostain syystä ilmestyminen viivästyi vielä pariin otteeseen, mutta nyt se on vihdoin tulossa elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen näyttelijöiden takia. Alicia Vikander oli tehnyt vaikutuksen The Danish Girlissä (2015), josta hän olikin saanut Oscar-palkinnon, minkä lisäksi mukana olisi esimerkiksi Judi Dench, joka varmasti toimii "historiallisessa" draamaleffassa. Ajattelin, että eihän tätä voi jättää väliin, jos filmi olisikin vaikka Oscar-ehdokkaana ensi vuoden gaalassa. No, siitä ei taida olla pelkoa. Ennen Tulip Feverin näkemistä nimittäin luin, että sitä oli haukuttu paljon ja minua alkoi pelottaa, mitä jos kyseessä onkin ihan surkea filmi? Ristiriitaisin tuntein menin katsomaan elokuvaa, mutta toivoin, ettei se olisi yhtä huono kuin olin lukenut.

1630-luvun Amsterdamissa arvokkaan Cornelis Sandvoortin vaimo Sophia rakastuu taiteilijaan, joka maalaa pariskunnasta muotokuvan.

Sophia Sandvoortina nähdään Alicia Vikander, joka on tuttuun tapaansa mainio. Sophia eli aikoinaan orpokodissa, mistä Cornelis hänet löysi ja päätti ottaa vaimokseen. Sophia kokee velvollisuudekseen rakastaa Cornelista, mutta hänestä näkee kaiken aikaa, että hän haaveilee toisenlaisesta elämästä. Hahmoon onkin saatu mukaan erilaisia asioita, joita hän yrittää pitää salassa mieheltään ja katsojana seuraa jännityksellä, miten hän kykenisi olemaan rakastamansa taiteilijan kanssa, ilman että hänen todellinen miehensä saa tietää?
     Cornelis Sandvoortia esittää Christoph Waltz, minkä toimimista aluksi hieman pohdin, sillä vaikka Waltz osoittikin Inglourious Basterdsissa (2009) näyttelevänsä upeasti, ovat hänen roolisuorituksensa olleet sen jälkeen lähinnä vain ihan kivoja tai kehnoja. Olin kuitenkin huojentunut, sillä Waltz on oiva valinta, vaikka aluksi onkin outoa katsoa pariskuntaa, joista toinen on yli kolmekymmentä vuotta toista vanhempi. Kemia Waltzin ja Vikanderin välillä on onnistuneesti luotu, ja vaikka tavallaan haluaisikin nähdä Sophian ikäisensä kanssa, ei Cornelisissa tunnu olevan oikeasti mitään pahaa, jolloin häntä käy hieman jopa sääliksi.
     Taiteilija Jan Van Loosia näyttelee Dane DeHaan, mikä oli kanssa erikoinen valinta mielestäni, mutta olin positiivisesti yllättynyt, ettei DeHaan ollut samanlainen hämärä heppu kuin yleensä, vaan hänestä oli saatu irti jonkinlaista taiteilijasielua. Jan Van Loosille on myös luotu ihan kiinnostava tausta. Janin juoppona Gerrit-apulaisenaan nähdään Zach Galifianakis, mistä olin todella yllättynyt, sillä hän esiintyy pääasiassa komedioissa. Ohjaaja on tainnut saada ihmeitä aikaan näyttelijöissä, sillä Galifianakis on luonteva roolissaan, eikä vedä hommaa yli, kuten hän välillä päätyy tekemään.
     Erikoisen paljon Gemma Artertonilta kuulostava Holliday Grainger näyttelee Sandvoortien kyökkipiika Mariaa ja Jack O'Connell esittää tämän salarakasta, kalakauppias Willemiä. Maria on oikein hyvä hahmo, Grainger esittää häntä mainiosti ja on ihan hauskaa, että hän toimii leffan kertojaäänenä, eikä Sophia itse, mutta Marian ja Willemin rakkaustarina tuntuu välillä olevan liian suuresti käsitelty asia, jolloin se tuntuu ylimääräiseltä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat erinomaisen Judi Denchin näyttelemä naisluostarin johtajar, eli abbedissa, Tom Hollanderin esittämä pervo tohtori Sorgh, todella pieneen rooliin jäävän Cara Delevingnen esittämä Annetje ja Kevin McKiddin näyttelemä herra De Bye, jotka nähdään pääasiassa tulppaanipörsseissä.

Elokuvan nimen mukaisesti tulppaanit ovat todella iso juttu tarinassa. Aluksi voi tuntua hassulta, että kukat olisivat joskus olleet äärimmäisen tärkeässä asemassa, mutta niin se vain ihan oikeasti oli. Vuonna 1634 tulppaanit tulivat Amsterdamissa markkinoille ja ihmiset menivät ihan hulluiksi niistä. Kaikkien oli pakko niitä saada ja niitä huutokaupattiin kovilla hinnoilla. Mitä harvinaisempi tulppaani oli omistuksessa, sitä arvokkaammalta joku vaikutti. Tulppaanipörssissä käydäänkin aina välillä ja kukista harvinaisimpien omistaminen ratkaisisi tietty monet hahmojen ongelmat. Ongelmia hahmoilla nimittäin riittää. Sen lisäksi, että Sophia miettii, mitä ihmettä hän tekee vanhan miehen kanssa, joka haluaisi saada Sophian kautta itselleen perijän, hän joutuu salasuhteeseen, mikä johtaa vielä uusiin hankaluuksiin. Sen lisäksi Marian ja Willemin rakkautta pitää salailla, ja heillekin tulee toinen suuri salaisuus. Tulip Feverissä on paljon asioita meneillään ja etenkin ensimmäinen puolisko hyppii välillä niin oudosti, että voi olla vaikeaa pysyä kärryillä. Ensimmäisen puoliskon katselukokemusta hankaloittaa myös se, ettei voi olla varma, kuka leffan päähenkilö oikeasti on? Julisteen mukaan filmi kertoisi Sophiasta, mutta kun kertojaääni kuuluu Marialle, jolla on oma tarinansa, kestää todella kauan, ennen kuin katsojana tajuaa, millaista tarinaa elokuva yrittää saada aikaiseksi. Alkupäässä lähinnä ärsyttää, sillä Sophian juonikuvio on itsessään jo tarpeeksi mielenkiintoinen, niin miksi mukaan on pitänyt tunkea iso sivujuoni?

Puolessa välissä palaset alkavat onneksi loksahdella kohdalleen ja kaksi isoa juonikuviota yhdistyvät vihdoin, jolloin elokuvaan alkaa löytyä tolkkua. Teos nappaa paremmin mukaansa ja katsoja haluaa tietää, millaisen sopan Sophia keittää itselleen. Harmillisesti puolen välinkin jälkeen tarina loikkii outoja aikahyppyjä eteenpäin, sillä alle kaksituntinen elokuva kattaa tapahtumat muutaman vuoden ajanjaksolta. Alkuperäisessä Deborah Moggachin kirjassa rytmitys on varmasti rauhallisempaa ja käsikirjoitusta työstettäessä olisi tarinaa voinut muokata hieman. Tulip Feverin huipennus on todella mielenkiintoinen ja tarinan päätös vaikuttaa lupaavalta, mutta harmillisesti lopetuksesta on tehty liian helppo, jolloin se jättää pienen pettymyksen tunteen. On elokuva kuitenkin parempi kuin arvioiden perusteella pelkäsin ja vaikka tarina kulkeekin välillä miten sattuu, on se silti ihan kelpo pätkä, jonka katsoo ainakin kerran. Mukaan on saatu pientä jännitettä salaisuuksien kautta, minkä lisäksi leffaan on livahtanut huumoria, josta osa tosin tuntuu enemmän tahattomalta, kuten Sophian ja Cornelisin seksikohtaukset. Sen lisäksi, että hahmojen (ja näyttelijöiden) ikäero on suuri, oli vaikea pidätellä naurua, kun Cornelis tulee sänkyyn virnuillen, että hänen pieni sotilaansa olisi valmiina. Seksiä ja alastomuutta on muutenkin mukana, joten vaikka ikäraja on vain K12, niin kannattaa miettiä tarkkaan, jos olet aikeissa viedä lapsesi katsomaan filmiä.

Elokuvan on ohjannut Justin Chadwick, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjoja, mutta hän on ohjannut myös mm. Nelson Mandelasta kertovan Mandela: Long Walk to Freedomin. Tässä hän on tehnyt ihan kivaa työtä pitäessään laajaa kokonaisuutta jollain lailla kasassa ja luodessaan oikean hengen mukaan. Näyttelijäohjauksen hän taitaa mainiosti. Leffa on kuvattu hyvin, mutta leikkauksen ei tarvitsisi olla niin nopeatempoista. Tulip Feverin lavasteet ovat todella tyylikkäät, minkä lisäksi myös puvut ovat erinomaisesti toteutetut. Filmiä katsoo siis mielellään jo pelkän visuaalisuutensa takia. Äänimaailma on toimiva, muttei erityisen ihmeellinen, kuten eivät ole myöskään Danny Elfmanin säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Tulip Fever on liian täynnä erilaisia juonikuvioita, jolloin se hyppii paikoitellen minne sattuu. Elokuvan ensimmäisen puolikkaan aikana on vaikea sanoa, kenestä tarina oikein kertoo, sillä tuntuu kuin päällekäin kulkisi kaksi eri tarinaa. Onneksi puolessa välissä tarinat vihdoin yhdistyvät ja leffa saa napattua paremmin mukaansa, vaikka hyppiikin yhä oudosti eteenpäin. Mukaan on saatu oivaa jännitettä, kun hahmoille syntyy niin paljon salaisuuksia ja aina välillä on tilanteita, jolloin ne voisivat helposti paljastua. Huumoriakin on mukana, joskin osa siitä on tahatonta. Näyttelijät suoriutuvat oikein mainiosti rooleistaan ja filmin visuaalinen ilme on erinomainen puvuista lavasteisiin. Tulip Fever on selvästi parempi elokuva kuin pelkäsin, vaikkei olekaan parempi kuin "ihan hyvä". Suosittelen elokuvaa niille, jotka pitävät vanhaan aikaan sijoittuvista romanttisista draamoista. Tämän takia ei leffateatteriin tarvitse välttämättä raahautua, mutta sen katsoo sujuvasti vaikka televisiosta tai striimipalvelusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.entertainment-today.be
Tulip Fever, 2017, Worldview Entertainment, Paramount Pictures, Ruby Films

Arvostelu: Jason Bourne (2016)

JASON BOURNE (2016)

Ohjaus: Paul Greengrass
Pääosissa: Matt Damon, Tommy Lee Jones, Alicia Vikander, Vincent Cassel, Julia Stiles ja Riz Ahmed
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Bourne-elokuvat (2002-) eivät ole koskaan olleet kovin iso juttu minulle. Kun näin alkuperäiset kolme elokuvaa (2002-2007), en pitänyt niistä ja ne olivat mielestäni tylsiä. Näin sarjan lisäosan The Bourne Legacy (2012) pari vuotta sitten ja se oli minusta vain huono. Valmistautuakseni uuteen Jason Bourne -elokuvaan, päätin antaa mahdollisuuden aiemmille osille. The Bourne Identity (2002) parani vain hieman, mutta The Bourne Supremacy (2004) ja The Bourne Ultimatum (2007) olivat mielestäni oikein mainiot, vaikkakin huonosti kuvatut elokuvat. The Bourne Legacy ei vieläkään vakuuttanut millään lailla. The Bourne Supremacy sai minut jopa hieman innostumaan tulevasta Jason Bournesta, mutten silti oikein tiennyt, mitä odottaa elokuvalta, mennessäni sitä katsomaan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää mahdollisia SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia The Bourne Identity, The Bourne Supremacy, The Bourne Ultimatum ja The Bourne Legacy!

Nicky Parsons saa selville tietoja CIA:n ohjelmista ja etsii käsiinsä Jason Bournen, välittääkseen tälle nämä tiedot. Samalla uutta Iron Hand -ohjelmaa valmisteleva CIA alkaa jälleen jahdata Bournea.

Matt Damon lähti Bourne-sarjasta, kun hänen ja ohjaaja Paul Greengrassin mielestä Ultimatum oli hyvä päätös sarjalle. Studio halusi tietysti tehdä lisää, suosittuja pätkiä kun olivat. Legacy ei toiminut ollenkaan, joten Damon oli pakko saada takaisin. Harmi vain, mutta paikoitellen Damon näyttää tässä siltä, kuin tekisi tätä vain rahan takia. Kunnioitusta pitää kuitenkin antaa siitä, millaiseen kuntoon Damon on itsensä pistänyt roolia varten. Ja kyllähän Damon suurimmaksi osaksi hyvin roolinsa vetää. Hymyä ei vieläkään nähdä ja Bourne puhuu todella vähän. Muutamassa kohdassa Bourne todistaa olevansa aikamoinen äijä.
     Myös Julia Stilesin esittämä Nicky Parsons nähdään taas. Stilesin suoritus ei ole kovin vakuuttava ja onneksi hän esiintyy elokuvassa vain hetken.
     Tommy Lee Jones on tämän elokuvan vanha-harmaantuva-CIA-johtaja-joka-on-ylläripylläri-pahis, eli Robert Dewey. Lee Jonesin suoritus on hyvä, mutta hahmo alkaa olla nähty tässä sarjassa, sillä samanlaista on esittänyt jo Brian Cox kahdessa ensimmäisessä elokuvassa. Hahmo muistuttaa myös hieman kolmannen osan Noah Vosenia (David Strathairn).
     Hollywoodissa uraa nopeasti luova Alicia Vikander, joka voitti Oscar-palkinnon roolistaan The Danish Girlissa (2015), nähdään agentti Heather Leena. Heather on hieman erilainen hahmo, kuin mitä aiemmin ollaan nähty sarjassa, mikä on hyvä juttu. Vikander on todella hyvä näyttelijä ja suoriutuu roolistaan tässä kunnialla. Häntä ollaan selvästi näkemässä tulevaisuudessakin paljon, eikä minua haittaa ollenkaan.
     Koska aiemmissa Bourne-elokuvissa on nähty pakollinen palkkamurhaaja, myös tässä täytyy olla sellainen. Tässä nimetöntä tappajaa esittää Vincent Cassel, ja tämä tappaja on erittäin ontto hahmo, vaikka hänelle yritetään luoda taustaa, joka liittyy Bournen menneisyyteen. Elokuvassa nähdään myös tietokonetaituri Aaron Kalloor, jota näyttelee Riz Ahmed. Hahmo on paikoitellen ihan mielenkiintoinen, mutta on elokuvan isoista henkilöistä unohdettavin.

Jos olet nähnyt alkuperäiset kolme osaa, muttet The Bourne Legacya, niin ei hätää. Jason Bourne ei nimittäin ota Legacya millään lailla huomioon ja onkin selkeä jatkumo The Bourne Ultimatumille. Elokuva alkaa Bournen muistelulla, jossa näytetään katsojille aiempia tapahtumia, jos ne ovat vaikka päässeet unohtumaan. Vaikka ensimmäinen repliikki on "Minä muistan kaiken", niin tässä elokuvassa tulee taas esille paljon uutta sekä katsojalle että Bournelle, kuten Bournen isän, Richard Webbin, osallistuminen Treadstone-ohjelmaan, jossa Jason oli osallisena. Vaikka alunperin olikin mielenkiintoinen idea, että samaan aikaan katsoja saa selville sen, minkä Bournekin, niin nyt viimeistään sarja alkaa toistamaan itseään.

Bourne-fanit voivat varmasti nauttia tästä, sillä se on aika lailla sama elokuva kuin alkuperäiset kolme. On joku salainen ohjelma ja Bournea jahdataan, samalla kun Bourne yrittää selvittää menneisyyttään. Agenttielokuvissa yleensä toimii samankaltaisuus, mutta ne ovatkin yleensä itsenäisiä tarinoita, kun taas Bourne-elokuvat ovat yhtä selkeää jatkumoa. Onhan tämä selkeää jatkoa aiemmille, mutta juttu alkaa valitettavasti mielestäni käydä vanhaksi. Hyvä maailmanmatkailupätkä tämäkin on ja tällä kertaa käydään mm. Kreikassa, Englannissa, Islannissa ja Las Vegasissa. Elokuvan alkupuoli on hieman sekava, mutta elokuva paranee onneksi loppua kohti. Alussa nähdään pitkä takaa-ajo pitkin Ateenan katuja, mutta se on jopa liiankin pitkä. Paljon on saatu porukkaa paikalle kyseiseen kohtaukseen, sillä samaan aikaan on menossa mellakka - ihmiset heittelevät polttopulloja ympäriinsä ja poliisivoimat yrittävät pitää heitä kurissa. Samalla Bourne ja Julia pakenevat palkkatappajaa ympäri kaupunkia. Sen jälkeen elokuva muuttuu aika hidastempoiseksi ja jotkut jutut tuntuvat ratkeavan turhan helposti, mutta onneksi Las Vegasissa juttu muuttuu mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi, jolloin elokuva saa jälleen otteen katsojasta.

Kun elokuva on hyvin samanlainen kuin aiemmat osat, herää kysymys: tarvitsiko tätä tehdä? Onhan se toisaalta ihan kiva nähdä Matt Damon jälleen mukana, etenkin kun tämä on hänen tunnetuin roolinsa. Silti kun miettii, että ohjaaja ja pääosan esittäjä lähtivät kumpikin aiemmin pois projektista, koska kokivat, ettei heillä ollut enää mitään annettavaa sille, niin alkaa epäilyttää, tekivätkö he tämän vain rahan takia? Sille ei välttämättä koskaan saada vastausta, mutta se on sinänsä selvää, että annettavaa sarjalle ei taida löytyä paljoa, kun juttu ei tunnu muuttuvan mihinkään. Loppu tietenkin viittaa siihen, että jatkoa on tulossa ja ei siinä mitään, kunhan sarjaan löydettäisiin uudenlainen lähestymistapa. Studio on sanonut, että aikoo pitää Damonin ja ohjaaja Greengrassin mukana hamaan tappiin asti, eli jos se on studiosta kiinni, niin Bournella tullaan tahkoamaan rahaa vielä todella kauan. Eihän tämä huono ole ja siitä voi nauttia sellaisenaan, mutta toivoisin, että sarja alkaisi hieman muuttua jo seuraavassa osassa. Uskoisin tämän toimivan paremmin, jos on pidempi aika edellisten näkemisestä. Tavallaanhan se on hyvä, että elokuva on hyvin lähellä alkuperäisiä osia, jotta katsojilla on kaiken aikaa vahva käsitys siitä, mitä tulivat katsomaan. Silti olisin kaivannut jotain selkeästi uutta.

Elokuvan on tosiaan ohjannut kahden edellisen Damonin tähdittämän osan tapaan Paul Greengrass, jonka kädenjälki on hyvin selkeä tässä. Hän suosii selvästi käsivarakuvaa, jota itse vierastan yhä vain enemmän. Jason Bourne on yksi huonoiten kuvatuista elokuvista, joita olen vähään aikaan nähnyt. Kuva heiluu kaiken aikaa ihan miten sattuu ja toimintakohtauksista on välillä vaikeaa ottaa selvää. Siinä ei yhtään auta, kun leikkauksia on todella paljon ja tuntuu siltä kuin kaikki kuvattu materiaali olisi käytetty. Monet kohdat ovat aivan varmasti kuvattu vain kerran, sillä kuvia on niin paljon. Tärkeintä ei pitäisi olla määrä, vaan laatu, mihin ei olla keskitytty. Kuvauksessa toinen ongelma on zoomien käyttö, jota esiintyy todella useaan otteeseen ja paria poikkeusta lukuunottamatta täysin turhaan. Kuvaajan ja kameran pitää liikkua, ja zoomauksen pitäisi olla sallittua vasta, kun kumpikaan edellä mainituista ei voi liikkua. Monet kuvat ovat myös epätarkkoja. Myös tämä vahvistaa sitä tunnetta, että suurin osa kuvista on otettu yhdellä otolla nopeasti, eikä olla keskitytty tarpeeksi, millaista jälkeä saadaan. Ehkä kuvaussuunnitelma tehtiin vasta lokaatiossa ja kuvauspäiviä oli rajattu määrä, jolloin piti saada mahdollisimman monipuolisesti kaikkea. Jason Bourne on siis kuvauksellisesti hyvä esimerkki siitä, miten ei kannata tehdä elokuvaa. On ihme, että elokuvan kuvaaja edes saa töitä taidoillaan. Musiikkina kuullaan tuttua jumputusta, joka soi läpi elokuvan. Sävellyksestä vastaavat John Powell ja David Buckley. Mobyn kappale "Extreme Ways" kuullaan tietysti, mutta se soi hieman oudosti miksattuna.

Yhteenveto: En osaa oikein sanoa, onko Jason Bourne loppujen lopuksi edes hyvä, vai jääkö se lähinnä vain "ihan kivaksi". Se ei ole kovin erikoinen pätkä, mutta kyllä se jaksoi viihdyttää, joten jokseenkin neutraali tunne siitä jäi. Välillä elokuvasta näkee, että sitä oltaisiin tehty raha mielessä. Damon on pistänyt itsensä tiukkaan kuntoon, mistä hatunnosto. Tommy Lee Jonesin hahmo alkaa käydä tylsäksi ja toivon, että seuraavassa osassa sarjaan luotaisiin jotain uutta. Juttu alkaa käydä hieman vanhaksi. The Bourne Legacya ei huomioida ollenkaan, mikä on ollut hyvä päätös. Ehkä juuri sen takia nimi ei ole "The Bourne jotain", vaan yksinkertaisesti päähenkilön nimi, jolloin kaikki tietävät, että oikea henkilö on jälleen pääosassa. Ateenan takaa-ajo kestää liian kauan ja sen jälkeen meno on hieman liian hidastempoinen, mutta Las Vegas -osio toimii suurimmaksi osaksi. Paikoitellen elokuva tuntuu hieman hätäisesti suunnitellulta ja tuntuu kuin tekijät olisivat keskittyneet siihen, että Bourne-sarja saataisiin tuotua takaisin mahdollisimman nopeasti, eikä siihen että tästä saataisiin mahdollisimman toimiva jännityselokuva. Kuvaus on kaikin puolin aivan hirveää ja toivon, että seuraavassa osassa kuvaus olisi tasaisempaa. Jos ei, niin ainakin zoomit pois ja tarkaksi se kuva! Jos olet sarjan fani, niin kyllähän tämä luultavasti uppoaa, ollessaan todella samanlainen kuin kolme ensimmäistä osaa. Jos Bourne ei ole tuttu, niin tämä voi helposti jättää kylmäksi. Jatkoa on aivan takuulla luvassa, paitsi jos tämä ei menesty. Ja tietystihän tämä menestyy.

Kirjoittanut: Joonatan, 25.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Jason Bourne, 2016, Universal Pictures, The Kennedy/Marshall Company, Captivate Entertainment, Pearl Street Films, Double Negative, Sur-Film