Pääosissa: Dev Patel, Sharlto Copley, Pitobash, Sikandar Kher, Vipin Sharma, Ashwini Kalsekar, Sobhita Dhulipala ja Makarand Deshpande
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16
Monkey Man on Dev Patelin esikoisohjauselokuva. Patel oli jo pidemmän aikaan halunnut näyttää kyntensä ohjaajana ja erityisesti toiminnan puolella. Hän ryhtyi työstämään tarinaa ja kirjoitti sen pohjalta käsikirjoituksen yhdessä Paul Angunawelan ja John Colleen kanssa. Elokuvan kuvausten oli tarkoitus alkaa alkuvuodesta 2020, mutta koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Patel joutui vakuuttelemaan tuottajia, jotta nämä eivät peruneet leffan tekoa kokonaan. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2020, joiden aikana tapahtui jatkuvia takaiskuja, muun muassa rajojen sulkemisen kautta, jolloin leffa täytyi työstää loppuun niillä henkilöillä ja varusteilla, jotka kuvauspaikkana toimivaan Indonesiaan oli saatu. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista Netflixin suoratoistopalvelussa, mutta kun Jordan Peele näki elokuvan, hän innostui siitä niin paljon, että hankki elokuvan Netflixiltä, julkaistakseen sen elokuvateattereissa. Nyt Monkey Man saapuu Suomenkin teattereihin ja itse odotin leffaa innolla. Elokuvan traileri näytti hyvältä ja halusin nähdä, mitä Patel saa aikaan kameran takana. Kävin katsomassa Monkey Manin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen elokuvan ensi-iltaa.
Nyrkkeilyotteluissa Apinamies-nimen saanut mies janoaa kostoa korruptoituneelle poliisipäällikölle, joka murhasi miehen äidin vuosia sitten.
Tähditettyään Oscar-voittajaelokuvaa Slummien miljonääri (Slumdog Millionaire - 2008), Dev Patel on esiintynyt vähän joka sortin genressä komediasta draamaan, scifiin ja fantasiaan. Nyt Patel kokeilee onneaan toimintaelokuvassa, eikä vain kameran edessä, vaan myös sen takana ohjaajana, käsikirjoittajana ja tuottajana. Patel on näyttänyt jo ensiesiintymisestään asti lahjojaan näyttelijänä ja nyt hän säväyttää vielä aiempaakin enemmän. Kameran edessä hän on todella tiukassa vedossa "Apinamiehenä" nyrkkeilyotteluissa tunnettuna heppuna, joka janoaa kostoa, nähtyään lapsena äitinsä murhan. Patel tulkitsee hyvin hahmonsa vimmaista sinnikkyyttä ja miehen kostoreissulle lähtee kiinnostuneena mukaan. Patel pärjää taitavasti myös toimintakohtauksissa, onhan hänellä kamppailulajitaustaa nuoresta pitäen. Leffan teko kuitenkin vaati myös veronsa ja Patel joutui sairaalaan muun muassa murtuneen käden ja revähtäneen olkapään takia.
Elokuvassa nähdään myös Sikander Kher "Apinamiehen" koston kohteena, poliisipäällikkö Rana Singhinä, Sharlto Copley nyrkkeilyotteluita järjestävänä Tigerinä, Ashwini Kalsekar yökerhoa pyörittävänä Queeniena, Pitobash kerholla työskentelevänä moottoriturpaisena Alphonsona, Makarand Deshpande kyseenalaisena rauhaguru Baba Shaktina ja Vipin Sharma opettavana Alphana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Copley riemastuttavasti revittelevänä Tigerinä. Rana-pahishahmo jää aika yksiulotteiseksi, mutta Kher on sopivan roistomainen roolissa.
Koomikkona ja ohjaajana tunnettu Jordan Peele pääsi näkemään Monkey Manin reippaasti ennakkoon ja hän innostui elokuvasta niin paljon, että vaati sille teatterijulkaisua. Peelen mukaan kyseessä on yksi parhaista debyyttiohjauksista, joita hän on nähnyt, enkä ihmettele hänen puheitaan. Monkey Man on todella hyvä, likimain loistava toimintaelokuva, joka kaipaisi vain hieman tiivistämistä. Muuten kyseessä on vaikuttava esikoistyö, joka tarjoaa ehtaa nannaa väkivaltaisen toiminnan ystäville. Elokuvan tappelut eivät ole mitään tavanomaista Hollywood-höttöä, vaan turpaanveto tuntuu katsomossa saakka. Meno on brutaalia, veri roiskuu ja parissa kohtaa ihmisiä pistetään hengiltä kekseliäin tavoin.
Elokuvan juoni on periaatteessa aika tyypillistä peruskauraa kostotarinoiden joukossa, joskin pidin siitä, että "Apinamies" kehittyy taistelijana leffan mittaan, eikä aloita matkaansa supertappajana, kuten vaikkapa John Wick (johon leffassa viitataan). Ensimmäisellä puoliskolla päähahmo jopa ottaa enemmän turpiinsa kuin antaa. Huomattavimmin Monkey Man erottuu Intia-aspektinsa myötä. Intialaista kulttuuria, uskomuksia ja luokkaeroja nostetaan hyvin esille. Jo alkupäässä nähtävä maisemakuva, jossa pelkkä silta erottaa likaiset slummialueet säihkyvästä pilvenpiirtäjien ryppäästä, sanoo paljon. Leffan puolivälin syventyminen tähän kaikkeen on päähahmolle tärkeää, mutta samalla hidastuva kerronta menettää hieman otettaan katsojasta ensimmäisten, todella koukuttavien 45 minuutin jälkeen. Onneksi loppuhuipennus on kuitenkin jälleen odottamisen arvoista mättöä.
Hollywoodin toimintarainojen sijaan Dev Patel on selvästi saanut inspiraationsa enemmän The Raid: Redemptionin (2011) kaltaisista tykittelyistä. Patelin ohjaus toiminnan aikana on kaunistelematonta rujoutta, mutta hän tuo myös muita puolia pidempien, rauhallisten osioiden kautta. Patelin käsikirjoitus yhdessä Paul Angunawelan ja John Colleen kanssa antaa toimivat raamit tylylle tykitykselle. Vaikka leffa kaipaisikin hieman tiivistämistä ja kameratyöskentely voisi parissa kohtaa rauhoittua enemmän, on Monkey Man teknisesti tyylikkäästi tehty. Kun kuvauspaikkana toimineessa Indonesiassa suljettiin rajoja, ei paikalle pystytty lähettämään uutta kuvauskalustoa rikkoutuneen tilalle, minkä johdosta osa otoksista kuvattiin lopulta Patelin omalla puhelimella. Lavasteet ovat hienot ja korostavat eroa köyhien ja rikkaiden välillä. Maskeeraajat ovat päässeet peittämään hahmot ikäviin ruhjeisiin ja vammoihin. Erikoistehosteita hyödynnetään maltillisesti ja oivallisesti. Äänimaailma rymistelee mainiosti ja Jed Kurzelin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Monkey Man, 2024, Universal Pictures, BRON Studios, Monkeypaw Productions, Creative Wealth Media Finance, Lost Winds Entertainment, Lucky Elephant Media, Minor Realm, S'YA Concept, Thunder Road Pictures
Ohjaus: John Madden Pääosissa: Dev Patel, Judi Dench, Maggie Smith, Bill Nighy, Celia Imrie, Ronald Pickup, Richard Gere, Tina Desai, Lillete Dubey, Diana Hardcastle, Penelope Wilton, Claire Price, David Strathairn, Tamsin Greig ja Shazad Latif Genre: komedia, draama, romantiikka Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: S
Deborah Moggachin kirjaan These Foolish Things (2004) perustuva elokuva The Best Exotic Marigold Hotel oli kehuttu jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2014 ja lopulta The Second Best Exotic Marigold Hotel -nimen saanut jatko-osa sai ensi-iltansa helmikuussa 2015. Elokuva oli hitti, vaikkei päässyt lähellekään ensimmäisen leffan lipputuloja. Kriitikot eivät lämmenneet filmille kuten ensimmäiselle osalle, eikä tällä kertaa ollut luvassa palkintoehdokkuuksien ryöppyä. Itse katsoin molemmat elokuvat jokin aikaa tämän toisen osan ilmestymisen jälkeen ja pidin kummastakin. En ole kuitenkaan katsonut niitä uudestaan, ennen kuin huomasin viime vuonna The Best Exotic Marigold Hotelin täyttävän kymmenen vuotta. Päätinkin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen, sekä tehdä saman jatko-osalle. Katsoin The Second Best Exotic Marigold Hotelin pari kuukautta ensimmäisen elokuvan jälkeen.
Sonny on menossa naimisiin tyttöystävänsä Sunainan kanssa, samalla kun hän aikoo laajentaa Best Exotic Marigold Hotelia isommaksi bisnekseksi Murielin, Evelynin ja Douglasin avustuksella.
Tom Wilkinsonia lukuun ottamatta muut tutut näyttelijät palaavat rooleihinsa - jopa Penelope Wilton käy kääntymässä nalkuttavana Jean Ainsliena, joka on yhä katkera Bill Nighyn esittämälle Douglasille. Mainion Wiltonin lahjat hukataan tympivässä roolissa. Wilton ei saa Jeanista mitään positiivista irti katsojalle, eikä kyseessä ole edes sellainen hahmo, jota katsoja rakastaisi vihata. Nighy sen sijaan on jälleen erinomainen Douglasina, joka on löytänyt hupaisan uuden ammatin Intiassa. Fantastisen Judi Denchin näyttelemä Evelyn Greenslade saa oman juonikuvionsa, muttei pääse samalla lailla esille kuin viimeksi. Maggie Smith jatkaa ilahduttamista äksyn Muriel Donnellyn osassa, joka tylyttää yhä kaikkia, mutta ei yhtä ronskein ilmauksin. Myös Norman (Ronald Pickup) ja Madge (Celia Imrie) ovat mukana, mutta heidän suhteensa ei vieläkään jaksa innostaa.
Tässä elokuvassa keskiöön kuitenkin nousee iäkkäiden sijaan nuori ja innokas Bext Exotic Marigold Hotelin omistaja Sonny (Dev Patel). Patel tasapainottelee jälleen taidokkaasti sillä ohuella rajalla, onko hänen hahmonsa hauska vai ärsyttävä. Itseäni naurattaa kerta toisensa perään, kuinka Sonny onnistuu löytämään positiivisia ilmauksia roskakasastakin ja puhumaan muut niin hämmennyksiin, etteivät he edes tiedä, mihin ryhtyvät hänen kanssa. Silti Sonny alkoi käydä minunkin hermoilleni, muuttuessaan mustasukkaiseksi, kun hänen tyttöystävänsä (Tina Desai) alkaa juuri häiden kynnyksellä vilkuilemaan omahyväisen Kushalin (Shazad Latif) perään.
Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. Richard Geren näyttelemä tarkastaja Guy Chambers, joka kiinnostuu Sonnyn äidistä (Lillete Dubey) ja Douglasin tytär Laura (Claire Price), jonka saapumisesta puhutaan pitkään, mutta jolle ei lopulta keksitä käyttöä, kun hän saapuu mukaan. Gere hurmaa varmasti vannoutuneimmat faninsa taas kerran, mutta omasta mielestäni hän jää tässä aika mitäänsanomattomaksi.
Ensimmäisen The Best Exotic Marigold Hotelin tavoin myös jatko-osa on varsinainen hyvän mielen elokuva. Hymy leviää kasvoille heti alussa ja elokuvan päivänselvien ongelmienkin ollessa läsnä, hymy ei meinaa poistua. Patel tarjoaa monet makeat naurut nopeatempoisella puheellaan, nokkelilla sutkautuksillaan ja muutenkin suurella energiallaan. Dench, Smith ja Nighy taas ovat niin upea kolmikko, ettei heidän tarvitsisi oikeastaan tehdä mitään ja silti heitä olisi ilo seurata. Elokuvasta löytyy paljon hilpeitä hetkiä ja suurta sydäntä, mikä lämmittää filmin katselun aikana. Silti leffa jää aika keskinkertaiseksi ja nopeasti unohdettavaksi teokseksi. Kuten jo elokuvan nimessä lukee, The Second Best Exotic Marigold Hotel jää kakkoseksi ensimmäiseen osaan verrattuna.
On selvää, ettei tekijöillä ollut enää jatko-osaa työstäessä ammennettavana jonkun muun kirjaa. Välillä jopa tuntuu, että jatkoa on lähdetty tekemään ilman käsikirjoitusta. Ensimmäinen elokuva oli hitti, joten jatkoa oli pakko tehdä, vaikkei sille olisikaan tarinaa. Vaikka ensimmäinenkin osa seurasi useampaa, toisistaan irrallista juonikuviota, elokuva osasi punoa ne yhteen sujuvasti. The Second Best Exotic Marigold Hotel tuntuu vain irrallisilta kertomuksilta, jotka tapahtuvat päällekkäin. Osaa juonikuvioista ei jakseta erityisemmin kehitellä ja jotkut jutut unohdetaan elokuvan aikana. Tarina on selvästi pelkkä sivuseikka kirjoittajille, jotta nämä fantastiset brittinäyttelijät saadaan toistamiseen yhteen. Kivana hyvän mielen höttönä elokuvan katsoo sujuvasti, vaikka kahden tunnin kestossa siinä tuntuukin olevan paljon tyhjäkäyntiä.
John Madden pysyy ohjaajana ja tekeekin kelpo työtä siinä hommassa edelleen. Hänen ongelmakseen koituu se, ettei Ol Parker saa aikaiseksi kunnon käsikirjoitusta ilman valmista jatkotarinaa. Vaikka Parkerilta löytyy onnistumisensakin, on hänen tekstinsä juonellisesti hätäisesti kyhätty. Teknisesti The Second Best Exotic Marigold Hotel on taidokkaasti tehty. Kuvaus on sujuvaa ja Intian maisemia esitellään toistamiseen upein otoksin. Lavasteet ja asut ovat huikeat. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja Thomas Newman tunnelmoi taas ihastuttavien musiikkiensa kanssa. Newman kierrättää paljon ensimmäisen osan sävelmiä, mutta eipä se haittaa, sillä ne ovat yhä ihan yhtä mainioita.
Yhteenveto:The Second Best Exotic Marigold Hotel on nimensä mukaisesti toiseksi paras Exotic Marigold Hoteliin liittyvä elokuva. On selvää, ettei tekijöillä ollut tällä kertaa kirjaa pohjateoksena, josta ammentaa, vaan jatkoa on lähdetty tekemään vähän väkinäisesti. Selvän tarinan sijaan filmi koostuu enemmän useasta irrallisesta juonikuviosta, joilla vanhat tutut saadaan tuotua takaisin. Vaikka Dench, Smith, Nighy ja Patel ilahduttavat jälleen rooleissaan, eivät heidän kuvionsa ole erityisen mielenkiintoisia. Käsikirjoitus on hieman onneton, mutta sentään ohjaaja John Madden saa pidettyä hyvän mielen tunnelman korkealla, apunaan Thomas Newmanin mainiot musiikit. The Second Best Exotic Marigold Hotelia on helppo ja kiva katsoa, mutta silti lopputulos jää aika keskinkertaiseksi hömpäksi. Tämän työryhmän kanssa olisi voinut odottaa jotain enemmän.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Second Best Exotic Marigold Hotel, 2015, Blueprint Pictures, Babieka
Ohjaus: John Madden Pääosissa: Judi Dench, Bill Nighy, Penelope Wilton, Maggie Smith, Tom Wilkinson, Celia Imrie, Ronald Pickup, Dev Patel, Tina Desai, Lillete Dubey, Sid Makkar, Diana Hardcastle, Seema Azmi ja Paul Bhattacharjee Genre: komedia, draama, romantiikka Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia Ikäraja: 7
The Best Exotic Marigold Hotel perustuu Deborah Moggachin kirjaan These Foolish Things vuodelta 2004. Tuottajat Graham Broadbent ja Peter Czernin pitivät kirjaa potentiaalisena elokuvana, mutta heidän oli aluksi vaikea vakuuttaa yhtiöitä työstämään leffaa. Lopulta he saivat muutaman studion tekemään yhteistyötä elokuvaa varten, kuvaukset alkoivat vihdoin lokakuussa 2010 ja The Best Exotic Marigold Hotel sai maailmanensi-iltansa 30. marraskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kunnon teatterilevityksen filmi sai vasta seuraavan vuoden puolella, jolloin siitä muodostui suuri hitti, mikä keräsi myös kehuja kriitikoilta. Elokuva sai BAFTA-ehdokkuuden parhaana brittiläisleffana, minkä lisäksi se sai myös Golden Globe -ehdokkuudet parhaana komediaelokuvana ja parhaasta naisnäyttelijästä. Itse näin The Best Exotic Marigold Hotelin pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä paljon. En ole kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, vaikka olen omistanut sen Blu-raylla jo jonkin aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin viimein katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Joukko brittiläisiä eläkeläisiä muuttaa Jaipuriin, Intiaan, upeaksi mainostettuun vanhainkotiin, Best Exotic Marigold Hoteliin. Vaikka paikka paljastuukin huomattavasti mainostusta nuhjuisemmaksi, eläkeläiset alkavat vähitellen ihastua siihen, sekä Intiaan.
The Best Exotic Marigold Hotel pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Uudempien James Bond -elokuvien M-johtajana tunnettu Judi Dench näyttelee juuri leskeksi jäänyttä Evelyniä, joka haluaa aloittaa uudenlaisen elämän Intiassa. Toisin kuin tiukkana MI6:n johtajana, tässä Dench on aivan ihana, tehden lempeästä Evelynistä välittömästi pidettävän. Sen sijaan Harry Potter -elokuvista (2001-2011) ja Downton Abbey -sarjasta (2010-2015) tuttu Maggie Smith pääsee näpäyttelemään tiukasti itse kullekin, eikä hänen hahmonsa silmille kannata hyppiä. Smith esittää rouva Donnellyä, joka ei ole kovinkaan suvaitsevainen, vaan katsoo aluksi jokaista intialaista pöyristynein silmin. Fantastisessa Smithissä on kuitenkin jotain niin upeaa, arvokasta ja voimakasta, että kohteli hän ketä tahansa miten tahansa, ei häntä voi olla ihailematta.
Downton Abbeysta myös tuttu Penelope Wilton ja esimerkiksi Rakkautta vain -komediasta (Love Actually - 2003) tuttu Bill Nighy esittävät Ainslien pariskuntaa, jotka kokevat Best Exotic Marigold Hotelin olevan taloudellisesti hyvä päätös heidän loppuelämäkseen. Jean ja Douglas Ainsliellä on vain erittäin erilaiset mielikuvat Intiasta, mikä aiheuttaa pian ryppyjä rakkauteen. Siinä, missä Nighy on yleensä totuttu näkemään piikittelevänä äijänä ja Wilton hieman höpsähtäneenä mummelina, tässä Nighy pääsee olemaan mukava ja Wilton tiukka rouva.
Tom Wilkinson taas näyttelee sir Graham Dashwoodia, joka on päättänyt palata Intiaan etsimään nuoruutensa suurta rakkautta. Grahamin elämää avataan vähitellen ja hänen etsimistään seuraa kiehtoutuneena, etenkin kun Wilkinsonin roolityöstä löytyy jotain erittäin sydämellistä. Huomattavasti vähemmälle huomiolle jäävät itseään suurena naistenmiehenä pitävä Norman (Ronald Pickup) ja rikasta aviomiestä Intiasta etsivä Madge (Celia Imrie). Heilläkin on omat tähtihetkensä, mutta he jäävät silti muiden jalkoihin. Imrie ja Pickup tekevät kuitenkin hyvää työtä muiden tavoin.
Pari vuotta aiemmin Oscar-voittajaleffa Slummien miljonääristä (Slumdog Millionaire - 2008) maailmanmaineeseen noussut Dev Patel näyttelee Best Exotic Marigold Hotelin johtajaa, Sonnya. Patel on aivan mahtava nuorena ja innokkaana johtajana, joka yrittää saada vanhainkodistaan mainostamansa palatsin, miellyttääkseen vaativaa äitiään (Lillete Dubey) ja todistaakseen itsensä rakastamalleen Sunainalle (Tina Desai). Eläkeläisten ympärillä energisesti hääräävästä Patelista löytyy suurta riemastuttavuutta.
Itse elokuvakin on täynnä riemua, sydäntä ja suuria tunteita. Filmi nappaa heti mukaansa hahmojen oivallisella esittelykierroksella ja katsoja on heti itsekin valmis pakkaamaan laukkunsa ja lähtemään matkalle heidän kanssa. Intia kohdataan ensin äänekkäänä, vilkkaana, värikkäänä ja omalaatuisena paikkana, missä kaikkea on yhtäkkiä niin paljon, että itse kukin menee hämilleen. Ja hahmojen tavoin katsojakin alkaa ihastumaan paikalliseen kulttuuriin. Elokuva esittelee Jaipuria, sen tapoja, ihmisiä, ruokia, musiikkeja ja paikkoja lumoavasti, ilman että se koskaan muuttuu miksikään maailmanmatkailuohjelmaksi, kuten vaikkapa vuotta aiemmin ilmestynytEat Pray Love - omaa tietä etsimässä(Eat Pray Love - 2010). Yh, se elokuva voi vain kuvitella olevansa yhtä hurmaava teos kuin The Best Exotic Marigold Hotel.
Iso syy siihen, miksi tämä elokuva nousee kirkkaasti ylemmäs kuin Eat Pray Love, eikä tunnu pelkältä matkailuohjelmalta, on se, että tästä todella löytyy kertomus ja henkilöitä, jotka täyttävät sen juonikuvioillaan. Vaikka Norman ja Madge jäävät lopulta aika alikehitetyiksi, ovat Evelyn, rouva Donnelly, sir Graham, Ainslien pariskunta ja Sonny kaikki mielenkiintoisia tapauksia ja niin ovat heidän kertomuksensa. Heidän välillä elokuva onnistuu tasapainottelemaan taidokkaasti. Heidän elämiään jäisi mielellään katsomaan pidemmäksikin aikaa, enkä panisi vastaan, vaikka kyseessä olisikin televisiosarja filmin sijaan. Hauskoja hetkiä riittää, mutta myös koskettavuutta. Vasta loppuhuipennus tuottaa pienoisen pettymyksen, lähinnä koska kaiken jälkeen se on pieni antikliimaksi vähän liian helppojen ratkaisujensa kanssa. Muuten kyseessä on erittäin mainio elokuva.
Filmin ohjauksesta vastaa John Madden, jonka tunnetuin teos on parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love - 1998), josta Madden sai ehdokkuuden parhaasta ohjauksesta. The Best Exotic Marigold Hotelissa Madden jatkaa hyvää työtään ja pitää tunnelmaa korkealla kaiken aikaa. Ol Parkerin käsikirjoitus rakentaa hyvin lähes kaikkia hahmoja, mutta jättää pienesti toivomisen varaan finaalissaan. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja Intian maisemia, hienoja lavasteita ja näyttäviä asuja esitellään upeissa otoksissa. Myös leikkaus on taidokasta ja äänimaailma mainiosti rakennettu. Thomas Newmanin säveltämät musiikit ovat aivan mahtavat ja ne sisältävät paljon itämaisia rytmejä ja sointuja, jotka imaisevat katsojan vieläkin paremmin mukaan elokuvaan.
Yhteenveto:The Best Exotic Marigold Hotel on erittäin mainio, todellinen hyvän mielen elokuva. Leffa nappaa heti mukaansa matkalleen ja Intian ihmeitä ryhtyy katsojana tutkimaan yhtä innoissaan kuin hahmotkin. Elokuva esittelee lumoavasti maan kulttuurin monia puolia, muuttumatta kuitenkaan koskaan miksikään matkailumainokseksi. Syy tähän on se, että hahmogalleria koostuu toinen toistaan kiinnostavammista hahmoista, joiden juonikuviot kerrotaan hyvin ja tasapainoisesti (pois lukien hieman sivumpaan jäävät Norman ja Madge) ja joita näyttelee todella lahjakas porukka. Judi Dench, Maggie Smith, Bill Nighy, Tom Wilkinson, Penelope Wilton ja innokas Dev Patel ovat kaikki aivan mahtavassa vedossa. Pienesti lässähtävää loppua lukuun ottamatta The Best Exotic Marigold Hotel on erittäin ilahduttava filmi, jota suosittelen lämpimästi - varsinkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan kunniaksi!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Best Exotic Marigold Hotel, 2011, Blueprint Productions
Pääosissa: Dev Patel, Alicia Vikander, Sean Harris, Sarita Choudhury, Ralph Ineson, Kate Dickie, Barry Keoghan, Erin Kellyman, Joel Edgerton ja Helena Brown
Genre: fantasia, draama
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12
The Green Knight perustuu tuntemattoman tekijän runoelmaan Sir Gawain and the Green Knight 1300-luvun loppupäästä. Vuosisatojen varrella runoelmasta on tehty useita näytelmiä, kirjoja, sekä tietty myöhemmin myös elokuvia. Stephen Weeks ohjasi runoelmasta jopa kaksi filmiä, nimeltään Gawain and the Green Knight (1973) ja Rohkea ritari (Sword of the Valiant: The Legend of Sir Gawain and the Green Knight - 1984). Vuonna 2018 ilmoitettiin, että David Lowery ohjaisi A24-yhtiölle oman tulkintansa runoelman pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuotta myöhemmin, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on jouduttu siirtämään. Tänä kesänä The Green Knight on vihdoin ilmestynyt hiljalleen maailmalla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse en ole mitenkään erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä, vaikka siitä on vuoden alusta asti kohistu filmipiireissä yhä vain isommin. Mielenkiintoni alkoi herätä vasta, kun sen ensi-ilta lähestyi. Ilokseni huomasin, että jo ennen lehdistönäytöksen ilmoittamista Finnkino järjesti elokuvasta ennakkoesityksiä. Kävinkin katsomassa The Green Knightin ensimmäisessä mahdollisessa näytöksessä elokuvaa kovasti odottaneen, Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.
Joulupäivänä kuningas Arthur ja hänen urheat pyöreän pöydän ritarinsa kokoontuvat juhlimaan. Juhlan keskeyttää mysteerinen vihreä ritari, joka etsii urhoa ottamaan osaa hänen peliinsä. Kun muut eivät tähän suostu, kuninkaan sisarenpoika Gawain päättää vihdoin osoittaa kykynsä ja haastaa vihreän ritarin.
Pääroolissa itse legendaarisen kuningas Arthurin siskonpoikana Gawainina nähdään Dev Patel, joka jatkaa muuntautumiskykynsä ja lahjojensa esittelemistä. Patel on nappivalinta nuorukaiseksi, joka on kasvanut tarujen sankareiden varjossa ja pääsee nyt vihdoin näyttämään kykynsä heidän edessään. Gawainin kertomus on kuitenkin hyvin erilainen kuin monien muiden tunnettujen urhojen, mikä tekee hänestä mielenkiintoisen tapauksen. Hahmolle on rakennettu mainio kasvutarina, joka kulkee läpi leffan. Patel vakuuttaa yhä vain enemmän, mitä pidemmälle elokuvassa päästään. Ainoa häiritsevä juttu on, että toisin kuin lähes kaikki näyttelijät hänen ympärillä, Patel ei jostain syystä juurikaan puhu ns. vanhaa englantia.
Hänen lisäksi elokuvassa nähdään myös Sean Harris ja Kate Dickie kuningas Arthurina ja kuningatar Guineverena, Sarita Choudhury Gawainin äitinä, Alicia Vikander Gawainin salarakkaana Esselinä, Barry Keoghan, Erin Kellyman ja Joel Edgerton Gawainin matkan aikana kohdattuina henkilöinä, sekä Ralph Ineson itse nimikkohahmo vihreänä ritarina, joka haastaa mukaan kieroon peliinsä. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harris on erityisen vakuuttava arvokkaana, joskin vanhuudesta rapistuvana kuninkaana, lausuen upeasti hänelle kirjoitettua vanhaa kieltä. Vihreästä ritarista on saatu aikaiseksi kiehtova tapaus, jonka taustoista iso osa jää katsojan tulkinnan ja ihmetyksen varaan.
Jos The Green Knightista odottaa Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) jalanjäljissä kulkevaa eeppistä fantasiaseikkailua tai Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan(Kingdom of Heaven - 2005) kaltaista toiminnallista keskiaikafilmiä, elokuvaan tulee luultavasti pettymään. Myöskään mitään Monty Pythonin hullun maailman (Monty Python and the Holy Grail - 1975) tapaista kuningas Arthur -parodiaa ei kannata odottaa. The Green Knight on ehtaa A24:ää. Se on taiteellinen, hidastempoinen, synkistelevä ja vertauskuvien voimalla kulkeva teos, mikä studion muiden teosten tapaan jakaa takuuvarmasti yleisönsä kahtia. Jotkut tulevat rakastamaan tätä filmiä, kutsuen sitä yhdeksi vuoden parhaista, ellei jopa vuoden parhaaksi elokuvaksi, kun taas toiset haukkuvat leffan lyttyyn yhtenä vuoden huonoimpana. Itse koen oloni pienesti väliinputoajaksi, joka kuitenkin kallistuu voimakkaasti positiiviseen suuntaan.
Elokuvasta löytyy paljon kehuttavaa, mutta samalla minulta löytyy myös kritiikkini, joten hoidetaan se ensin pois alta. Vaikka olinkin ennakkoon varautunut, että kyseessä olisi hitaasti kulkeva elokuva, eikä minulla ole mitään rauhallisia teoksia vastaan, on pakko tunnustaa, että koin The Green Knightin aika ajoin raskassoutuiseksi ja jopa hieman pitkäveteiseksi. Erityisesti puolen välin paikkeilla elokuva tuntuu suorastaan laahustavan. Tähän vaikuttaa isosti se, että Gawainin matkan erilaiset haasteet ja koettelemukset jäävät usein hieman vaisuiksi. Vaikeudet selviävät välillä turhankin helposti, eikä elokuvasta erityisemmin löydy jännitettä ennen varsinaista loppukohtaamista vihreän ritarin kanssa. Vihreä ritari on hahmona tosiaan kiehtova, mutta syy hänen saapumiselleen on vähän löyhästi kynäilty.
Esimerkiksi näiden asioiden takia en pysty yhtymään suureen hehkutukseen, mitä The Green Knight on kesän aikana kerännyt maailmalla. Heikkouksistaan huolimatta filmi on silti erittäin mainio aikuisten satuelokuva. Vaikka elokuva vältteleekin tiettyjä ajalle tyypillisten satujen kliseitä, pitää se tietyn satumaisuuden kaiken aikaa läsnä. Yksi vahva tekijä tähän ovat lukujen nimet, jotka ilmestyvät ruutuun aina, kun uusi tapahtuma käynnistyy. Leffassa onnistutaan myös kääntämään päälaelleen tuttuja asioita legendaarisista sankaritaruista jo ihan päähahmonsa kautta. Esimerkiksi kunnia, rohkeus, kohteliaisuus, anteliaisuus ja armollisuus ovat ritareille ominaisia piirteitä ja samalla ne, niiden havittelu ja niiden puute ovat elokuvan merkittäviä teemoja. Nämä tekevät Gawainin matkasta hyvin henkilövetoisen. Matkan lopullinen kulminoituma, elokuvan viimeinen vartti on kirkkaasti sen parasta antia. Jos muu elokuva jätti minut pienesti kylmäksi, lopetus teki minuun suuren vaikutuksen.
Jos jotain elokuvasta ei voi millään kritisoida, niin sitä, kuinka komealta se näyttää. Kuvauksensa, värien käyttönsä ja puitteidensa puolesta The Green Knight kuuluu kevyesti kuluneen elokuvavuoden parhaimmistoon. Elokuvan kameratyöskentely on todella näyttävää ja leffa on täynnä toinen toistaan upeampia, liki maalauksellisia otoksia. Jylhiä maisemia esitellään vakuuttavasti. Erikoistehosteet ovat maltilliset, mutta sitäkin iskevämmät. Efektein ja maskeerauksin toteutettu vihreä ritari on hieno ilmestys. Lavasteet ovat erinomaiset, samoin asut. Vahvaa visuaalisuutta tukee taidokkaasti rakennettu äänimaailma tehosteista Daniel Hartin lumoaviin musiikkeihin. Jos David Lowery saisi ohjauksessaan, käsikirjoituksessaan ja leikkauksessaan tiivistettyä filmiä ja imaistua katsojan tiukemmin mukaan Gawainin matkaan, The Green Knight olisi kokonaisuutena yhtä iskevä kuin monet sen osasista.
Yhteenveto: The Green Knight on erittäin hyvä aikuisten satuelokuva. Hitaan rytmityksensä, pohdiskelevan luonteensa ja lähes olemattoman toimintansa takia se ei todellakaan sovellu kaikille ja on selvää, että leffa tulee jakamaan mielipiteet voimakkaasti kahtia. Paikoitellen elokuvan hitaus tuntuu oikein tosissaan ja leikkauksesta löytyy tiivistämisen varaa. Ongelmaksi koituu, etteivät Gawainin kohtaamat haasteet tunnu oikeasti haasteilta ja monet asiat ratkeavat turhankin helposti. Lisäksi mystinen tunnelma ei lumoa mukaansa niin vahvasti kuin voisi toivoa. Elokuvan loppuhuipennus on kuitenkin onneksi pitkän odotuksen arvoinen ja se teki minuun todella suuren vaikutuksen. Matkan varreltakin löytyy omat varsin hyvät hetkensä ja elokuva käsittelee teemojaan mm. kunniasta ja urheudesta taidokkaasti. Näyttelijät ovat läpikotaisin mainioita. Visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa hienon kuvauksensa, lavastuksensa, puvustuksensa ja värimaailmansa kera. David Loweryn ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus vaatisivat kuitenkin hiomista, eikä The Green Knight millään yllä herran edellisen A24-teoksen, A Ghost Storyn (2017) tasolle. Kyseessä on silti oikein mainio filmi, josta varsinkin taiteellisempien elokuvien ystävät tulevat innostumaan.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Green Knight, 2021, A24, Sailor Bear, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Wild Atlantic Pictures, Ley Line Entertainment
Ohjaus: Armando Iannucci Pääosissa: Dev Patel, Tilda Swinton, Peter Capaldi, Hugh Laurie, Darren Boyd, Gwendoline Christie, Daisy May Cooper, Aneurin Barnard, Benedict Wong, Ben Whishaw, Morfydd Clark, Rosalind Eleazar, Nikki Amuka-Bird, Anthony Welsh, Aimee Kelly, Paul Whitehouse ja Bronagh Gallagher Genre: draama, komedia Kesto: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 12
The Personal History of David Copperfield, eli suomalaisittain David Copperfieldin elämä ja teot perustuu Charlie Dickensin klassikkokirjaan David Copperfield vuodelta 1850. Vuosien varrella kirja on kääntynyt lukuisten radiokuunnelmien, teatteriesitysten, televisiosarjojen ja elokuvien muotoon, ja alkuvuodesta 2018 ilmoitettiin, että Armando Iannucci työstäisi uutta tulkintaa kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2018 ja David Copperfieldin elämä ja teot sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten Toronton elokuvajuhlilla, mutta vasta nyt se saapuu Suomen teattereihin. Itselleni Dickensin kirja ei ollut entuudestaan tuttu, mutta koska tiesin muita hänen kertomuksiaan ja pidin niin Iannuccista ohjaajana kuin näyttelijäkaartista, menin erittäin positiivisin mielin katsomaan David Copperfieldin elämää ja tekoja sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Rikkaaseen perheeseen syntyneen David Copperfieldin elämä mullistuu, kun hänen äitinsä menee naimisiin ilkikurisen tehtaanomistajan kanssa, joka pakottaa pojan töihin. Elämänsä varrella David huomaa päätyvänsä ties minkälaisiin tapahtumiin ties minkälaisten ihmisten kanssa, joista harva kutsuu häntä oikealla nimellä.
Pääroolissa David Copperfieldina (tai kuten häntä leffassa kutsutaan myös Davyksi, Daisyksi, Doadyksi ja Trotwoodiksi) nähdään mahtava Dev Patel, joka eläytyy rooliin kuin rooliin yhtä suurella innolla. Hän osoittaa lahjansa jälleen kerran ja jo hänen roolityönsä vuoksi Davidin elämää lähtee seuraamaan niin mielellään. Hahmosta pitää yhä enemmän leffan kulkiessa eteenpäin. Lapsena Davidia näyttelee Jairaj Varsani, joka on myös erittäin mainio ja hyppää hahmonsa vietäväksi yhtä täysillä kuin Patel.
Elokuvassa nähdään myös liuta sivunäyttelijöitä, jotka esittävät erilaisia hahmoja, joita David kohtaa elämänsä varrella. Darren Boyd näyttelee häijyä isäpuolta ja Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Gwendoline Christie esittää tämän vielä häijympää siskoa. Tilda Swinton nähdään Davidin eksentrisenä tätinä ja Hugh Laurie tämän kanssa asuvana, myös kummallisena herra Dickinä. Peter Capaldi näyttelee jatkuvissa veloissa olevaa herra Micawberia, jonka luokse David yhdessä kohtaa muuttaa, kun taas Ben Whishaw esittää erikoista Uriah-pyrkyriä. Benedict Wong esittää juoppoa bisnesmiestä ja Rosalind Eleazar tämän tytärtä. Näyttelijät tekevät läpikotaisin hyvää työtä ja revittelevät vekkulimaisesti hauskoissa rooleissaan. Pitkin leffaa voi huomata, että hassut sivuhahmot ovat mielenkiintoisempia tapauksia kuin heihin tutustuva Copperfield.
Sen lisäksi, että näyttelijät pääsevät hassuttelemaan läpi leffan, myös ohjaaja Iannucci irrottelee tuttuun tyyliinsä. Kyseessä ei ole yhtä hulvaton elokuva kuin julmahko satiiri The Death of Stalin (2017), mutta kyllä tämäkin tarjoaa ainakin useita positiivisia ja hilpeitä hymähdyksiä. Jotkut vitseistä osuvat täysin nappiin ja aiheuttavat makeat naurut, mutta mukaan mahtuu myös muutamia juttuja, jotka lentävät ohi maalitaulun. Pari näistä vitseistä on vielä liian pitkiksi venytettyjä. Parasta ovat nopeat sutkautukset, joiden avautuminen saattaa kestää hieman katsojan päässä. David Copperfieldin elämässä ja teoissa on jotain viehättävää tyylillisesti ja tunnelmallisesti. Se tuntuu satumaiselta ja elokuvaan on saatu sisäistettyä 170 vuotta vanhaa kirjaa muistuttava henki. Elokuva jättää hyvän mielen, vaikka samalla se ei pääse pakoon sitä, kuinka unohdettava hömppä se lopulta on. Leffan parissa viihtyy mainiosti, mutta ei siitä ihan hirveästi jää lopulta käteen.
Kyseessä voisi olla erittäin hyvä teos, mutta harmillisesti David Copperfieldin elämästä ja teoista löytyy omat vikansa ja heikkoutensa, mitkä latistavat kokonaisuutta hieman. Isoin ongelma on leffan rakenne, tarinan hyppiessä vähän sinne sun tänne. Etenkin alkupäässä yksi ratkaisu sai minut ajattelemaan, että eräs pidempi pätkä oli vain lapsi-Davidin mielikuvitusta, pakoa kauheasta arjesta, kunnes samoihin kuvioihin palataan myöhemmin takaisin ja silloin se onkin täyttä totta. Kyseessä ei ole mikään helppo ryysyistä rikkauksiin -kertomus, vaan enemmänkin rikkauksista ryysyihin ja takaisin rikkauksiin ja sitten taas ryysyihin ja sitten taas rikkauksiin jne. -tarina. Poukkoilua on paljon ja tämä tekee filmistä välillä hieman sekavan. Toisaalta tällainen hassuttelu on varmaankin jopa ollut Iannuccin tarkoitus.
Tiettyjä sekavia leikkausratkaisuja lukuunottamattaDavid Copperfieldin elämä ja teot on tekniseltä toteutukseltaan laadukas teos. Kuvaus on taidokasta ja kameralla kikkaillaan välillä nokkelasti, oli kyse sitten kameran liikkeistä tai kuvasommitteluista. Näyttävillä lavasteilla ja asuilla on luotu upea 1800-luvun maailma. Visuaalisia tehosteita taas hyödynnetään oivallisesti hyödyksi ja mukana on pari erittäin tyylikästä efektitemppuilua. Äänimaailmakin on mainiosti rakennettu ja Christopher Willisin säveltämät musiikit säestävät Davidin elämänseikkailua sujuvasti.
Yhteenveto: David Copperfieldin elämä ja teot on mainio ja viihdyttävä satu, mistä jää hyvä mieli, mutta mikä myös katoaa pian mielestä katsomisen jälkeen. Tarinankerronta on paikoitellen hieman sekavaa, Davidin elämän hyppiessä ja loikkiessa sinne sun tänne. Jotkut osiot vaikuttavat jopa pelkältä mielikuvitukselta tiettyjen ratkaisujen vuoksi, mutta myöhemmin käykin ilmi, että ne olivat totta. Ohjaaja Armando Iannucci leikittelee kertomuksellaan ja tarjoaa useita hilpeitä hetkiä. Valitettavasti mukaan mahtuu myös monia vitsejä, jotka eivät osu maaliinsa. Dev Patel on erittäin hyvä pääroolissa David Copperfieldinä, mutta jää lopulta eksentrisiä hahmoja esittävien sivunäyttelijöiden, kuten Tilda Swintonin, Hugh Laurien ja Peter Capaldin varjoon. David Copperfieldin elämässä ja teoissa olisi potentiaalia vieläkin parempaan elokuvaan, mutta jo tällaisenaan se on tarpeeksi lumoava ja viehättävä satu, minkä parissa viihtyy enemmän tai vähemmän hyvin läpi parin tunnin keston.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2020 Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com The Personal History of David Copperfield, 2019, Film 4, FilmNation Entertainment, Searchlight Pictures
Ohjaus: M. Night Shyamalan Pääosissa: Noah Ringer, Nicola Peltz, Dev Patel, Jackson Rathbone, Shaun Toub, Aasif Mandvi, Seychelle Gabriel, Cliff Curtis, Francis Guinan, Summer Bishil, Katharine Houghton ja John Noble Genre: fantasia, toiminta Kesto: 1 tunti 43 minuuttia Ikäraja: 12
The Last Airbender perustuu Nickelodeonin suosittuun Avatar-animaatiosarjaan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008). Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja M. Night Shyamalan tutustui sarjaan tyttärensä kautta, joka halusi pukeutua yhdeksi sarjan hahmoista halloweenina. Sarjan katsomisesta tuli tapa Shyamalanin talossa ja nopeasti ohjaaja alkoikin pohtia, että sen pohjalta saisi aikaiseksi myös elokuvan. Shyamalan kävikin neuvotteluja sarjan luojien Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon kanssa, ja yhdessä he saivat elokuvan pohdittua läpi ja myymään sen Paramount-yhtiölle, joka oli innoissaan potentiaalisesta uudesta elokuvasarjasta. Yhtiön tuottajat olivat hieman epävarmoja Shyamalanin mukanaolosta, sillä hänen leffojensa taso oli suuressa laskussa, mutta päättivät lopulta luottaa hänen taitoihinsa ja rahoittivat Shyamalanin uran nykypäiväänkin asti kalleimman leffan. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2009, mutta jo siinä vaiheessa elokuva herätti kritiikkiä, kun päähenkilöiksi oli roolitettu valkoisia näyttelijöitä, vaikka sarjassa hahmot ovat aasialaisia. Lisäksi fanit nostelivat kulmiaan, kun elokuvan nimestä otettiin pois sana "Avatar", jotta sitä ei sekoitettaisi edellisvuonna ilmestyneeseen James Cameronin megamenestys Avatariin(2009). Lopulta The Last Airbender sai ensi-iltansa 30. kesäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten - ja vaikka se toikin rahat mukavasti takaisin yhtiölle, se haukuttiin lyttyyn lähes kaikkialla. Sarjan fanit ja jopa sen luojat DiMartino ja Konietzko vihasivat filmiä, ja kriitikot kutsuivat sitä yhdeksi ilmestymisvuotensa isoimmaksi fiaskoksi. Elokuva oli jopa ehdolla yhdeksästä Razzie-palkinnosta, joista se "voitti" viisi (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miessivuosa ja huonoin 3D). Nykyään leffaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen kehnoimpana elokuvana. Itse näin The Last Airbenderin vasta 2011, kun se saapui Suomessa vuokrattavaksi. Olin innoissani leffan näkemisestä, sillä pidin kovasti Avatar-sarjasta. Elokuva tuotti kuitenkin valtavan pettymyksen, enkä voinut käsittää, millaista roskaa sarjan pohjalta olikaan saatu aikaan. Nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, jos se ei vaikka olisikaan yhtä surkea kuin muistin. Turha toivo. The Last Airbender on yhä yksi huonoimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt ja nyt avaan miksi:
Fantasiamaailmassa ihmiset osaavat hallita neljää eri elementtiä, maata, vettä, tulta ja ilmaa. Tulentaitajat hallitsevat tyrannisella otteella maailmaa, mutta ennustuksen mukaan maailmaan saapuisi Avatar, joka hallitsisi kaikki elementit ja toisi rauhan ja tasapainon. Eräänä päivänä vesiheimoon kuuluvat Katara ja Sokka löytävät mysteerisen Aang-pojan ja voi olla, että hän on tämä kauan odotettu Avatar.
Pääroolissa nuorena Aang-poikana nähdään Noah Ringer, jolla ei ollut tätä ennen kokemusta näyttelijänä. Ringerillä on musta vyö taekwondossa, minkä vuoksi hän sai roolin ja se myös näkyy, niin hyvässä kuin pahassa. Erilaiset itämaiset taisteluliikkeet tulevat Ringeriltä kuin luonnostaan, mutta näyttelijänä hän ei toimi. Vaikka onkin harmillista sanoa lapsinäyttelijästä pahaa, tässä tapauksessa ei voi muuta kuin todeta, että Ringer oli todella huono valinta rooliin. Hän on jatkuvasti puinen, repliikkien lausuminen vaikuttaa tuottavan suuria vaikeuksia, eikä hänestä löydy lähes ollenkaan intoa elokuvaa kohtaan. Tämä tekee Aangista aika tylsän tapauksen, vaikka hänen pitäisi olla se innokas sankari, jonka seikkailuun katsoja lähtee mielellään mukaan.
Vielä Aangiakin tylsemmät hahmot ja samalla Ringeriä huonommat näyttelijät ovat sisarukset Katara ja Sokka, ja heitä esittävät Nicola Peltz ja Twilight-sarjasta (2008-2012) tuttu Jackson Rathbone. Rathbonelle on selvästi todella vaikea tuoda esille uskottavia tunteita ja suurimmaksi osaksi hänen roolityönsä on häiritsevän väkinäistä. Alkuperäisessä Avatar-sarjassa Sokka on koominen sivuhahmo, mutta tässä hänen parit yrityksensä olla hauska ovat vain myötähäpeällisen surkeita. Peltzille repliikkien lausuminen tuottaa kaikkein eniten vaikeuksia, mitä ei helpota yhtään se, että suuri osa hänen hahmonsa Kataran repliikeistä on pelkkää asioiden selittämistä katsojille ja hahmoille. Heidän hahmonsa ovat muutenkin kömpelösti kirjoitetut, sillä heillä ei tunnu olevan selkeitä persoonallisuuksia, vaan he tuntuvat vaihtelevan niitä keskenään jopa kesken kohtauksen. Heti ensimmäisen vartin sisään nähdään kaksi esimerkkiä tästä, kun ensiksi Sokka päättää tehdä jotain holtitonta ja Katara yrittää estää häntä, jonka jälkeen Katara päättää tehdä saman holtittoman tempauksen, kunnes Sokka yrittää estää. The Last Airbenderin pahikset ovat ilkeät tulentaitajat ja heistä isoimmissa rooleissa ovat nuori prinssi Zuko (Dev Patel), hänen setänsä kenraali Iroh (Shaun Toub), komentaja Zhao (Aasif Mandvi), sekä koko homman takapiru, Zukon isä Tulenhaltija Ozai (Cliff Curtis). Prinssi Zukolle on sentään saatu kirjoitettua selkeä motiivi toiminnalleen ja hän voisi muuten olla filmin paras hahmo, jos hänen kanssa ei tehtäisi yhtäkkiä todella kummallisia ratkaisuja elokuvan puolesta välistä lähtien. Patel on silti nuorista näyttelijöistä lahjakkain. Zukon setä Iroh on myös ihan kelvollisesti kirjoitettu hahmo... elokuvan loppupäätä lukuunottamatta... Mikäköhän siinä on, että ne toimivatkin puolet tästä elokuvasta päätetään pilata? Komentaja Zhao on todella tylsä ja geneerinen pahis, joka haluaa valtaa, mutta harmillisesti hän ei ole millään tavalla uhkaava vihollinen. Tämä itse asiassa vaivaa myös pääpahis Ozaita ja muitakin tulentaitajia - he eivät koskaan tunnu uhalta päähenkilöille. Asiaa ei helpota yhtään se, että Toub, Mandvi ja Curtis vetävät roolinsa piittaamattomasti. Elokuvassa nähdään myös Katharine Houghton Kataran ja Sokan isoäitinä, elottomalta vaikuttava Seychelle Gabriel tylsänä vesiprinsessa Yuena, sekä Francis Guinan vettä hallitsevana mestari Pakkuna. Nämäkin sivuhahmot ovat "yllättäen" tylsiä - etenkin vasta viimeisellä kolmanneksella tarinaan ilmestyvät prinsessa Yue ja mestari Pakku, joista yritetään kovasti vääntää tärkeitä henkilöitä, mutta kun elokuvasta on enää lopputaistelu jäljellä, yritys epäonnistuu ja pahasti. Isoäiti-hahmo sen sijaan on lähes yhtä paha selittäjä kuin lapsenlapsensa. Isoäidille on omistettu kokonainen kohtaus, missä hän selittää sisaruksille (ja katsojille) pitkän selostuksen elementeistä, Avatarista ja henkimaailmasta. Tämän voisi kenties katsoa sormien läpi, jos tätä kaikkea ei olisi selitetty jo heti leffan alussa tekstimuodossa - joka vielä luetaan katsojille ääneen! Lisäksi isoäiti kertoo asioita, mitkä myöhemmin elokuvassa todistetaan vääräksi.
Tässä kohtaa täytyy sanoa, että on jotenkin todella huvittavaa, että Tähtien sotaa kopioivien alkuselitystekstien jälkeen ruudulle ilmestyy teksti "Ensimmäinen osa". Leffaa suunnitellessa oli tietty selvää, että tekijät ja studio toivoivat tästä syntyvän uusi eeppinen fantasiaelokuvien sarja, mutta kun M. Night Shyamalan näytti valmiin elokuvan vihdoin muille, on vaikea uskoa, että porukassa ei olisi ollut ketään, joka olisi todennut, että "Ensimmäinen osa" -tekstin voi suosiolla poistaa, sillä vaikka tämä tuottaisikin budjettinsa takaisin, kukaan ei halua nähdä jatkoa tälle roskalle. On ylipäätään vaikea uskoa, että studiopomot olisivat nyökkäilleet tyytyväisinä, että "jep, tämä elokuva on se, mitä halusimmekin tehdä ja tämä meidän kannattaa julkaista, tästä fanit tykkäävät". Jopa pelkkiä dollareita ajattelevien yksilöiden luulisi ymmärtävän edes jotain elokuvanteosta ja tajuavan, ettei tästä tulla pitämään. Eipä kai, kun ottaa huomioon, että The Last Airbender julkaistiin tällaisenaan - loukkauksena aivan kaikkia kohtaan.
Elokuvasta löytyy niin paljon huonoja asioita, että on vaikea sanoa, mistä pitäisi aloittaa leffan repiminen palasiksi. Aloitetaan vaikka filmin juonesta, tarinasta, tarinankerronnasta ja käsikirjoituksesta. Elokuvan pohjalla oleva kertomus eri elementtejä hallitsevista kansoista, heidän välisistä sodistaan ja henkilöstä, jonka kohtalo on tuoda tasapaino maailmaan, on toimiva. Mutta sen toimivuus olikin tekijöiden helpoin homma, sillä se täytyi vain ottaa alkuperäisestä piirrossarjasta. Tapa, millä Shyamalan käsittelee tätä tarinaa ja kertoo sen, on kuitenkin anteeksiantamattoman huono. Jostain syystä tekijät kokivat hyväksi ratkaisuksi ottaa koko Avatar-sarjan ensimmäinen tuotantokausi (kaksikymmentä kaksikymmentä-minuuttista jaksoa) ja tunkea sen kaiken hieman yli puolitoistatuntiseen elokuvaan. Tai itse asiassa filmi kesti alunperin yli kaksi tuntia, mutta siitä leikattiin puoli tuntia pois, koska Shyamalanilla oli tuohon aikaan periaate, että hänen elokuvansa saavat kestää vain noin tunnin ja 40 minuuttia. Elokuvan keston kuuluisi olla vain niin pitkä kuin sen tarinan kertomiseen tarvitaan aikaa, eikä kovin hyvää lopputulosta voi saada aikaiseksi, jos leffan pakottaa juuri tiettyyn kestoon. Silloin elokuva on joko venytetty tai se kiirehtii. The Last Airbenderin tapauksessa tarina kiirehtii aivan hullua vauhtia.
The Last Airbenderin tarinankerronta on todella kehnoa. Sen lisäksi, että leffa kulkee pääasiassa turbovauhdilla eteenpäin, siitä tuntuu puuttuvan kohtauksia. Tarinan pitäisi kulkea sulavasti eteenpäin, mutta tässä tapauksessa voi paikoitellen huomata päivänselvästi, kun elokuvasta on leikattu pois pätkiä, jotta Shyamalan saisi tietyn pituisen filmin. Tekijät onneksi huomasivat kerronnan muuttuneen sekavaksi, mutta sen sijaan, että Shyamalan olisi pakotettu lisäämään tarpeellisia kohtauksia takaisin, päätettiin tehdä mitä laiskin ratkaisu: mukaan kirjoitettiin Kataran kertojaääni, joka selittää kaiken, mitä elokuvassa tapahtuu. Kaiken. Käsikirjoittamisen tärkein sääntö on "näytä, älä kerro", mutta Shyamalanilta tämä taisi unohtua ja hän pistää Kataran selittämään ihan kaiken. Jo ilman kertojaääntä Katara selittää aivan liikaa asioita. Sen sijaan, että leffasta löytyisi minkäänlaista panostusta rakentaa kiehtovaa maailmaa, Katara vain pistetään selittämään kaikki tästä maailmasta. Ja mikä pahinta, suuri osa näistä asioista selitetään moneen otteeseen elokuvassa (mikä johtuu luultavimmin siitä, että kertojaääni lisättiin vasta myöhemmin, eivätkä tekijät viitsineet tarkistaa, olivatko tietyt asiat jo selitetty) ja monet asioista ovat täysin itsestäänselvyyksiä. Leffa tuntuu pitävän katsojiaan totaalisina idiootteina.
Sen lisäksi, että Kataran kertojaääni selittää katsojille kaiken mitä ruudulla nähdään, se on pistetty myös paikkailemaan aukkoja, joita elokuvan pilkkomisesta syntyi. Yksi selvimmistä tapauksista on Sokan ja prinsessa Yuen välille luotu romanssintynkä, mitä selvästi nähtiin alkuperäisessä leikkausversiossa paremmin, mutta kun piti tehdä tiivistämistä, hahmojen uskottava ihastuminen heitettiin roskakoriin ja Katara vain yksinkertaisesti toteaa, että hahmot ihastuivat välittömästi toisiinsa. Yhdessä kohtaa elokuva vaikuttaa vihdoin lähtevän käyntiin, kun pääkolmikko päättää auttaa muita kansoja nousemaan vastarintaan tulentaitajia vastaan, mutta tämäkin tietty hoidetaan nopeasti pois alta Kataran kertojaäänen kautta ja unohdetaan sitten aika lailla kokonaan.
Kun kyseessä on fantasiaelokuva, voisi kuvitella, että The Last Airbender olisi mukaansatempaava ja vauhdikas seikkailu, mutta näin ei todellakaan ole asian laita. Filmistä ei löydy lainkaan ihmetystä, innostusta tai muutenkaan seikkailun henkeä. Sen tarina ei nappaa mukaansa, sillä se on niin surkeasti kerrottu, katsoja ei jaksa välittää päähenkilöistä, eivätkä tarinan pahikset luo minkäänlaista jännitettä mukaan. Tämä on todella pitkästyttävä raina ja vaikka kestoa löytyykin vain hieman yli puolitoista tuntia, minulta kesti kolme tuntia taistella The Last Airbender loppuun saakka. Koskettaviksi tarkoitetut hetket eivät tunnu missään, muutamat vitsit eivät naurata, eivätkä edes taistelut toimi. Taistelukohtaukset ovat itse asiassa ainoa asia elokuvassa, mitkä tarjoavat naurut, sillä ne ovat niin hölmöjä. Sen sijaan, että elementtien taitajat viskoisivat toisiaan nopeatempoisesti tulipalloilla, kivenmurikoilla tai virtaavalla vesimassalla, heidän täytyy heilutella käsiään minuutilta tuntuvan ajan ja silloinkin lopputulos saa lähinnä nostamaan kulmia. Jos joku hahmoista olisi älynnyt tuoda ampuma-aseen taisteluun, hän voittaisi kaikki helposti - niin kauan elementin hallitsemiseen kestää aikaa.
Mitä ihmettä M. Night Shyamalanille tapahtui? Vuosituhanteen vaihteessa hän nousi suosioon upeiden elokuviensa Kuudes aisti(The Sixth Sense - 1999) ja Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) kautta, mutta niiden jälkeen ilmestyneet Signs (2002) ja Kylä (The Village - 2004) saivat ymmärrettävästi ristiriitaisen vastaanoton, minkä jälkeen hän tekikin huteja aina Splitiin(2016) asti. The Last Airbender saattaa jopa olla hänen huonoin leffansa, sillä vaikka The Happening (2008) onkin järkyttävän surkea myös, sen huonoudesta löytyy sentään jonkinlaista viihdettä. Tässä Shyamalan epäonnistuu kaikessa mihin hän koskee. Hänen käsikirjoituksensa sopisi lähinnä takkatuleksi ja hänen ohjauksensa on todella kömpelöä. Tekninenkään toteutus ei ole erityisemmin kehumisen arvoista. Digitehosteet olivat pahasti päivittyneet jo elokuvan ilmestyessä ja esimerkiksi sarjassa tärkeä suuri ja lentävä mörökölli Appa esiintyy ymmärrettävästi todella vähän leffan aikana. Lavasteet ja puvut ovat sentään kohtalaisen hyvin toteutetut ja Aangin tatuoinnit tehnyttä täytyy kehua tarkasta työstä. Jos The Last Airbenderista jotain hyvää sanottavaa pitäisi keksiä, niin pitää myöntää, että siinä on useita taidokkaasti otettuja kuvia. Pitkät, hahmoja seuraavat kuvat ovat hienoja, mutta mukaan mahtuu myös oudosti rajattuja lähikuvia, joissa toivoisi kameramiehen ottavan pari askelta taaksepäin. Ainoa kokonaisuudessaan hyvä puoli elokuvassa on loppujen lopuksi sen musiikki. Shyamalanin luottosäveltäjä James Newton Howardin työstämät melodiat ovat aidosti mainioita ja ne yrittävät epätoivoisesti luoda edes jonkinlaista tunnelmaa muuten äärimmäisen laimeaan tuotokseen. Vaikka mukana onkin onnistunutta musiikkia ja kuvausta, eivät ne ole tarpeeksi nostamaan elokuvaa pohjamudista, vaan niiden kohdalla lähinnä harmittaa, että muutamien tekijöiden lahjakkuus valuu täysin hukkaan, kun ympärillä vyöryy tällainen läjä sitä itseään.
Yhteenveto:The Last Airbender on aivan käsittämätön pohjanoteeraus M. Night Shyamalanilta ja pelkkä keskisormen näyttö alkuperäisen piirrossarjan faneja kohtaan. Ensimmäisen tuotantokauden tunkeminen vähän yli puolentoista tunnin mittaiseen elokuvaan on jo itsessään huono päätös ja jo siitä seuraa isoja ongelmia. Leffalla on hirveä kiire ja jatkuvasti tuntuu siltä kuin välistä olisi leikattu kohtauksia pois. Kaikkein kamalinta on viime hetkellä mukaan tungettu kertojaääni, joka selittää aivan kaiken. Leffaa katsoessa herää jatkuvasti tunne, että tekijät pitävät katsojia täysidiootteina. Kiireestä huolimatta elokuva on erittäin tylsä, sillä surkeasti kerrottu kertomus ja täysin olematon seikkailuhenki eivät koskaan nappaa mukaansa. Asiaa vain pahentaa kehnosti kirjoitetut hahmot ja heidän vielä huonommat näyttelijänsä. Toimintakohtausten kökköydestä voi löytää jotain hupia, kun eri elementtien taitajat huitovat ilmaa ties kuinka kauan, jotta saavat todella mitättömiä asioita aikaiseksi. Muuten huumori jättää kylmäksi. Kuvauksesta löytyy joitain onnistumisia ja lavasteet ja asut ovat pääasiassa tyylikkäät. Leikkaus on kuitenkin tökeröä, eivätkä efektit vakuuttaneet edes elokuvan ilmestymisen aikoihin. Kaikin puolin The Last Airbender on loukkaus kaikkia kohtaan ja yksi huonoimmista elokuvista, minkä itse olen nähnyt.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Last Airbender, 2010, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, Blinding Edge Pictures, The Kennedy/Marshall Company, Industrial Light & Magic
Ohjaus: Garth Davis Pääosissa: Sunny Pawar, Dev Patel, Nicole Kidman, David Wenham, Rooney Mara, Divian Ladwa Abhishek Bharate, Priyanka Bose ja Tannishtha Chatterjee Genre: draama Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
Kun kuulin Lionista ensimmäisen kerran, minua kiinnosti lähinnä sen näyttelijäkaarti. Juonesta en tiennyt mitään, mutta julisteissa oli iso Dev Patelin pärstä ja se riitti minulle. Patel on mainio näyttelijä, joka suoriutuu upeasti sekä draama- että komediarooleista. Nicole Kidmanin mukanaolo ei erityisemmin houkuttanut, mutta oli kiva, että pääsisi näkemään The Lord of the Rings: The Two Towersista (2002) tutun David "Faramir" Wenhamin pitkästä aikaa elokuvassa. Ensimmäiseen lehdistönäytökseen en ehtinyt, mutta kävin toisessa näytöksessä katsomassa Lionin, päivä sen jälkeen, kun Oscar-ehdokkaat julkistettiin. Kiinnostukseni nousi tietenkin heti, kun huomasin leffan olevan ehdolla parhaan elokuvan palkinnosta. Se lupailee jo hieman leffan laatutasosta. Pidin myös siitä, etten tiennyt elokuvan juonesta mitään ennen elokuvan näkemistä.
Saroo-lapsi nukahtaa junaan ja herätessään hän huomaa joutuneensa kilometrien päähän kotikylästään. Kasvaessaan vanhemmaksi Saroo yrittää saada selville, mistä hän on peräisin ja miten hän pääsisi takaisin oikean perheensä luokse.
Saroota näyttelee kaksi henkilöä: Sunny Pawar nähdään lapsi-Saroona, kun taas Dev Patel esittää hahmoa aikuisena. Patel on tuttuun tapaansa hyvä, vaikka puolessa välissä elokuvaa häneltä löytyy hieman heikkoja hetkiä. Kuitenkin yleisesti ottaen Patel suoriutuu roolistaan hienosti ja koskettavasti. Tavallaan toivoisin, että hän veisi parhaan miessivuosan palkinnon, mutta toisaalta toivoisin, että hän saisi sen myöhemmin jostain vielä paremmasta roolisuorituksesta. Saroon roolin kuitenkin totaalisesti omistaa Sunny Pawar, erittäin nuori näyttelijänalku, jolle tämä on ensimmäinen roolityö. Pawar suoriutuu osastaan täydellisesti! Ottaen huomioon, ettei hän puhunut lainkaan englantia elokuvaa tehdessä, hänen esiintymisensä englantia puhuvan työryhmän kanssa on niin luonnollista ja sulavaa, että välillä jopa unohtaa katsovansa näyttelemistä. Hänestä löytyy lapsenomaisen riemun lisäksi traagisuutta ja surullisuutta. Myös pelokkuuden hän tuo hienosti esille. Saroo ei lapsena erityisemmin puhu, sillä hän ei osaa englantia tai bengalia, mutta aikuisena hän puhuu paljon. Toivon, että Pawar huomataan ja häntä nähtäisiin tulevaisuudessakin. Saroon adoptoi australialaispariskunta Sue (Nicole Kidman) ja John (David Wenham). Vaikka en erityisesti välitäkään Kidmanista, Lionissa hän osoittaa osaavansa. Etenkin yhdessä kohtauksessa hänen roolityöskentelynsä on hieman jopa sydäntäsärkevän koskettavaa. Sue on onnellinen siitä, että Saroo kuuluu heidän perheeseensä. Wenhamin esittämä John on rento kaveri, joka jää valitettavasti hieman taka-alalle. Pariskunta on adoptoinut myös Mantosh-nimisen pojan, jota esittää aikuisena Divian Ladwa. Mantosh on rauhattomampi kuin Saroo ja hän tuntuu tuottavan vaikeita tilanteita perheelleen. Aikuisena Saroo tapaa nuoren naisen nimeltä Lucy (Rooney Mara) ja heille tietenkin syntyy lemmen roihu. Kuitenkin kun Saroo vajoaa koti-ikävämasennukseensa, Lucy tuntuu työntyvän pois hänen elämästään. Lucy haluaisi auttaa Saroota, mutta hän ei tunnu antavan Lucylle mahdollisuutta siihen. Rooney Mara on hyvä roolissaan. Elokuvassa nähdään myös Abhishek Bharate Saroon Guddu-isoveljenä, jota Saroo ihailee ja
Priyanka Bose Saroon Kamla-äitinä, jota Saroo yrittää auttaa mahdollisimman hyvin. Tannishtha Chatterjee esittää Nooria, joka yrittää auttaa eksynyttä Saroo-lasta. Lion perustuu tositapahtumiin, mikä mainitaan heti elokuvan alussa. Käsikirjoitus on tehty Saroo Brierleyn omaelämäkertakirja "A Long Way Homen" (2014) pohjalta. Ensimmäinen tunti vietetään Saroo-pojan kanssa Intiassa ja toinen aikuisen Saroon kanssa mm. Australiassa. Omasta mielestäni ensimmäinen puolisko on voimakkaampi ja tunnerikkaampi kuin toinen puolisko. Sunny Pawarin tapa olla kameran edessä on niin kiehtova, että katsojalle on vaikeaa katsoa muualle. Ja kun alkupuoliskossa ei kuulla englantia ja se vietetään Intiassa, tuntuu se hyvin erilaiselta kuin useat elokuvat, joita yleensä katson. Vieraan kulttuurin tapoja on kiinnostavaa nähdä ja Intian suurkaupungin köyhien asema esitetään erittäin karuna, millainen se oikeasti onkin. Intiaosuudessa on hieman dokumenttitunnelmaa, jolloin helposti tietää katsovansa tositapahtumiin perustuvaa tarinaa. Sen lisäksi katsojana kokee suurempaa empatiaa eksynyttä lasta kuin aikuista kohtaan.
Toinen puolisko ei ole ihan yhtä mukaansa imaiseva. Kun tuttuja näyttelijöitä tulee mukaan, Lion alkaa muistuttaa enemmän tavallisempaa elokuvaa ja siitä katoaa jotain tärkeää. Puoliväli on heikoin osuus koko elokuvassa. Siinä aikuis-Saroon koti-ikävä muuttuu niin massiiviseksi, että hän näkee hallusinaatioita perheestään ja lukittautuu kotiinsa keksimään reittiä takaisin lapsuudenkyläänsä. Tämän osuuden draamailu menee paikoitellen jopa pahasti yli, eikä se tule luonnostaan, vaan lähinnä pakotetun oloisesti. Kun ensimmäisen puoliskon koskettavuus tuli sulavasti, on kummallista, että toisen puoliskon koskettavuus paukutetaan katsojille tapaan: "Katsokaa, kun on niin pirun surullista, eikö?!" Onneksi Lion löytää oikean suunnan jälleen ja elokuvan lopetus on erinomainen. Itse en lähes koskaan itke elokuvien aikana, vaikka poikkeuksiakin on ollut, kuten Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 (2010), Interstellar (2014) ja Inside Out (2015). Tämän leffan lopussa koskettavuus pystyi tarttumaan minuun hyvin syvästi, jonka takia huomasin, että silmäni kostuivat ja alahuuleni alkoi väpättää. Kyyneliä ei kuitenkaan ilmestynyt, mutta olin paljon lähempänä itkemistä kuin moneen kuukauteen. Siitä syystä on pakko nostaa hattua tekijöille.
Ohjauksesta vastaa Garth Davis, jolle tämä on ensimmäinen pitkä elokuva, jonka hän ohjaa. Hyvin hän on suoriutunut työstään. Elokuva on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Jotkut kuvat ovat jopa todella hienoja. Lion on Oscar-ehdokkaana musiikeistaan ja vaikka sävellykset eivät jääneetkään erityisemmin mieleen jälkikäteen, leffan aikana ne toimivat hyvin. Musiikista vastaavat Volker Bertelmann ja Dustin O'Halloran. Lopputeksteissä käytetty musiikki on kuitenkin aivan järkyttävän kuuloista. Yhteenveto: Lion on hölmöstä puolestavälistään huolimatta todella mainio elokuva. Dev Patel on mainio roolissaan. Rooney Mara on hyvä, kuten ovat myös Nicole Kidman ja David Wenham, joista jälkimmäinen jää valitettavasti taka-alalle. Show'n varastaa kuitenkin Sunny Pawar, joka on ikäänsä nähden erinomainen ja ennen kaikkea luonteva roolissaan. Ensimmäinen puolisko on toimivampi, mutta toinenkin puolisko on hyvä. Puolen välin draamailut vievät hieman makua elokuvasta. Onneksi koskettava loppu palauttaa Lionin hienoutta. Suosittelen katsomaan tämän, jos aihe kiinnostaa. Tämän voisi myös esittää kouluissa alkupuolensa takia, näyttämään, millaista toimintaa Intiassa on. Vaikka Lion on todella hyvä ja ehdolla parhaan elokuvan Oscarista, en silti usko, että sillä on mitään mahdollisuuksia voittaa. Kyllä se La La Land (2016) vie isoimmat pystit.
Kirjoittanut: Joonatan, 29.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lion, 2016, The Weinstein Company, Screen Australia, See-Saw Films, Aquarius Films, Sunstar Entertainment, Narrative Capital
Ohjaus: Matthew Brown Pääosissa: Dev Patel, Jeremy Irons, Devika Bhise, Kevin McNally, Toby Jones ja Stephen Fry Genre: draama Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 7
Minun on pakko tunnustaa, että olen huono matematiikassa. Yksinkertaiset jutut osaan tietty, mutta yläasteen alussa putosin kärryiltä kertaheitolla, enkä ole oikeastaan koskaan edes yrittänyt juosta kärryjä takaisin kiinni. Olin jo aikeissa, etten menisi katsomaan The Man Who Knew Infinitya, sillä perusteella että jos en ymmärräkään sitä, jos siinä olisi paljon matemaattisia asioita tai jos se olisikin vain todella tylsä. Sitten muistin, että vaikken ymmärrä kaiken maailman tiedehöpinöistä mitään, Stephen Hawking -elokuva The Theory of Everything (2014) oli mielestäni erinomainen, joten päätin antaa The Man Who Knew Infinitylle mahdollisuuden.
Intialainen matematiikkanero Srinivasa Ramanujan yrittää saada julkaistua tietämystään ja hänen työstään kiinnostuu englantilainen matemaatikko Hardy, jolloin Ramanujan matkaa Englantiin todistamaan tietämystään.
Dev Patel tuli minulle tutuksi Chappiesta (2015), jossa hän samantien todisti kykynsä ja tässä hän näyttää jälleen kerran, että on todella mainio näyttelijä. Patel esittää elokuvan päähenkilöä, Ramanujania ja suoriutuu osastaan loistavasti. Hänestä huokuu energia ja intohimo näyttelemiseen, mitä kaipaisi näkevän myös monilla muilla. Ramanujanin vaimoa, Janakia näyttelee Devika Bhise ja hänen äitinään nähdään Arundhati Nag. Erittäin useasti taitonsa näyttänyt Jeremy Irons näyttelee G.H. Hardya, josta tulee Ramanujanin mentori Englannissa. Myös Ironsin suorituksessa näkee voimakkaan intohimon työtään kohtaan, mikä joiltakin konkarinäyttelijöiltä alkaa puuttua, jotka ovat tehnyt tarpeeksi ja pitävät asioita itsestäänselvinä. Ironsin ääni on todella mieleenpainuva ja tässä kuullaankin hänet kertojaäänenä. Ramanujanin mentoria Intiassa, eli Narayanaa näyttelee Dhritiman Chatterjee. Elokuvan alkupuolella nähdään myös Stephen Fry esittämässä sir Francis Springia, joka auttoi Ramanujania pääsemään Englantiin. Englannin Trinity Collegessa nähdään myös MacMahon (Kevin McNully), joka ei usko Ramanujanin kykyihin, sekä parhaiten Dobbyn äänenä Harry Potter and the Chamber of Secretsista (2002) ja Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1:stä (2010) tunnettu Toby Jones matemaatikko John Littlewoodina, joka uskoi Ramanujaniin, pienistä epäilyksistään huolimatta.
Tositapahtumista kun kertoo, niin elokuva myös alkaa tekstillä "Perustuu tositapahtumiin", jota vierastin aiemmin, mutta nykyään vierastus kohdistuu vain kauhuelokuviin, jotka alkavat tällä tavalla. The Man Who Knew Infinity tapahtuu 1900-luvun alussa, mikä tulee hyvin esille elokuvasta. Ei vain puvustuksesta ja monista tavaroista, joita elokuvassa nähdään, vaan englantilaisten rasismista intialaisia kohtaan ja ensimmäisen maailmansodan uhasta, joka tuodaan esille useasti elokuvan aikana. Kohtauksessa, jossa nuoret brittisotilaat kaatavat Ramanujanin ja potkivat tätä, haukkuen samalla, alkaa miettiä, että jotkut asiat eivät valitettavasti edes sadassa vuodessa paljoa muutu. Brittiläiset eivät myöskään erityisemmin usko Ramanujanin kykyihin, hänen ollessa intialainen.
Vaikka pelkäsin, etten ymmärtäisi elokuvasta paljoa matikkahöpinöiden takia, niin olin huojentunut, että elokuvassa oli otettu hyvin huomioon katsojat, jotka eivät tienneet yhtään niistä asioista, mitä Ramanujan ja Hardy tutkivat. Vaikka tämäkin on keskiössä elokuvassa, niin silti tarina kertoo Ramanujanin elämästä ja hänen päätöksistään. Englannissa, jossa hänellä ei ole mitään, Ramanujan tajuaa, että ehkä Intia olisikin ollut parempi paikka hänelle. Patel osoittaa hyvin tunteita näytellessään, jolloin hahmon tunteet välittyvät hyvin katsojalle. Harmi, etteivät muiden tunteet tee samaa yhtä hyvin. Lopussa käydään tunteellisiksi ja ottaen huomioon, että elokuva perustuu tositapahtumiin, elokuvan lopetus on saatu tehtyä onnistuneesti. Esimerkiksi viime vuoden elokuvissa Black Mass (2015) ja Everest (2015), jotka perustuivat tositapahtumiin, loput tuntuivat erittäin latteilta, mikä vei makua elokuvista. The Man Who Knew Infinity ei onneksi kärsi samasta asiasta ja toimii loppuun asti, vaikka paikoitellen hidastempoinen pätkä onkin. Elokuvaa on verrattu Good Will Huntingiin (1997) ja kun miettii tarkkaan, niin onhan elokuvissa samanlaisuuksia, etenkin neron ja tämän mentorin ihmissuhde. En silti ole sitä mieltä, että tämä voittaisi Good Will Huntingin. The Man Who Knew Infinity ei nimittäin tuntunut sellaiselta, että minun tarvitsisi nähdä sitä uudelleen.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Matthew Brown, joka on tehnyt hyvää työtä elokuvan parissa. Kokonaisuus toimii ja dialogi on hyvää. Tätä ennen hän on ohjannut ja käsikirjoittanut vain Ropewalkin (2000), joten edellisestä työtä on kulunut kauan aikaa. Elokuva on leikattu ja kuvattu hyvin, vaikka kamera välillä heiluukin hieman turhaan. Tässä kuullaan myös hyvää musiikkia.
Yhteenveto:The Man Who Knew Infinity on oikein mainio elämäkertaelokuva, jonka katsoo ainakin kerran mielellään. Ihan kaikille se ei ole kuitenkaan tarkoitettu ja uskoisin, että henkilöt jotka pitävät lähinnä vain mäiske-elokuvista, eivät kovin paljoa innostu tästä. Dev Patel ja Jeremy Irons ovat todella hyviä ja heidän yhteiset kohtauksensa ovat kaikin puolin onnistuneita. Ajankuva toimii ja vaikka ensimmäisen maailmansodan uhka on läsnä, niin se tulee välillä mukaan tarinaan hieman yllättäen ja tungettelevasti, mutta se on voinut myös olla tarkoituksena. Jos samana päivänä ilmestyvä superpahisten elokuva Suicide Squad(2016) ei innosta tai lemmikkien animaatioseikkailu The Secret Life of Pets (2016) ei nappaa, niin tässä on hyvä vaihtoehto niiden tilalle. Vaikka en usko, että kokisin ainakaan pitkään aikaan tarvetta nähdä tätä uudestaan, oli The Man Who Knew Infinity silti kiva käydä tämä katsomassa.
Kirjoittanut: Joonatan, 28.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmandtvnow.com
The Man Who Knew Infinity, 2015, Edward R. Pressman Film, Xeitgeist Entertainment Group, Animus Films, American Entertainment Investors, Kreo Films FZ
Ohjaus: Neill Blomkamp Pääosissa: Sharlto Copley, Dev Patel, Ninja, Yo-Landi Vi$$er, Hugh Jackman ja Sigourney Weaver Genre: scifi, toiminta Kesto: 2 tuntia Ikäraja: 16
Ohjaaja Neill Blomkamp vakuutti minut taidoistaan heti ensimmäisellä elokuvallaan, District 9:llä (2009). Valitettavasti jo hänen toinen elokuvansa, Elysium (2013) jätti minut kylmäksi, vaikka olikin hieman parempi toisella katsomiskerralla. Erittäin varautuneena kävin vähän yli vuosi sitten katsomassa Chappien, toivoen että se olisi lähempänä District 9:ä kuin Elysiumia. Koska jotain muksuja oli päässyt katsomaan Fifty Shades of Greyn (2015), niin tuli hieman säätöä hakea koko meidän porukalle henkkareita, jotta pääsisimme varmasti katsomaan Chappien, Finnkinon tiukentaessa iän tarkastamista. Lopulta pääsimme katsomaan elokuvan ilman, että papereita edes kysyttiin. Sellainen jännä tarina minulla on elokuvan näkemisestä. Ostin Chappien Blu-raylle jo yli puoli vuotta sitten, mutta katsoin sen vasta nyt uudestaan.
Vuonna 2016 Johannesburgissa on otettu käyttöön robottiscouttipoliiseja. Scouttien luoja, Deon Wilson, päättää kokeilla uutta teknologiaa yhteen scouttiinsa, jolla se saisi tietoisuuden ja kykenisi ajattelemaan itse. Scoutti, joka nimetään Chappieksi, joutuu huonossa jamassa olevien rikollisten käsiin.
Jälleen on Blomkamp roolittanut Sharlto Copleyn elokuvaansa, toista kertaa pääosaan. Copley esittää nimikkohahmo Chappieta ja hän tuo scouttiin niin paljon sydäntä ja tunnetta mukaan, että kyseessä on inhimmillisempi hahmo kuin oikeastaan kukaan oikea ihminen koko elokuvassa. Chappien kehitys ja muuttuminen elokuvan aikana on hyvin rakennettu ja on hienoa nähdä, miten kylmä maailma vaikuttaa hahmoon, joka vain haluaa hyvää kaikille. Slumdog Millionairesta (2008) tuttu Dev Patel näyttelee Deon Wilsonia. Patel on hyvä näyttelijä ja hänen suorituksensa on mainio. Monien ongelmana oli, että mainosten perusteella Chappie ja Deon olisivat enemmän keskiössä, mutta näin ei olekaan. Etelä-afrikkalaisen rap-yhtye Die Antwoordin jäsenet Ninja ja Yo-Landi Vi$$er ovat mukana elokuvassa ja esiintyvät jostain kumman syystä omina itsenään. He ovat rikollisia, jotka ryöstävät Chappien tehdäkseen tästä rikolliskumppanin. Mainoksissa heitä ei näytetty lähes ollenkaan, minkä takia heidän mukanaolonsa tuotti hämmennystä. Toisaalta on hienoa, että elokuvat voivat yllättää. Kovin kummoisia näyttelijöitä eivät Ninja ja Yo-Landi ole, mutta toimivat ihan hyvin tässä elokuvassa. Heidän musiikkiaan kuullaan myös, mm. kappaleet "Cookie Thumper", "Baby's on Fire" ja "Enter the Ninja". (Hieno fakta: näin Die Antwoordin livenä viime vuonna Provinssirockissa.) Hugh "Wolverine" Jackman nähdään tässä pahiksena, Vincent Moorena. Hänellä on oma poliisirobottinsa, The Moose, jota yrittää saada käyttöön, mutta kukaan ei huoli kömpelöä Moosea, sillä kaupungilla on jo käytössään tehokkaat poliisiscoutit. Tämän takia Vincent tuntee voimakasta vihaa Deonia kohtaan. Inhimmillinen kateuden aiheuttama viha tekee Vincentistä toimivan pahiksen ja Jackmanin suoritus on hyvä. Sigourney Weaver vetää yhden latteimmista, unohdettavimmista ja heikoimmista suorituksista, mitä olen häneltä nähnyt. Hän esittää scoutteja tuottavan Tetravaal-yhtiön pomoa, Michelle Bradleytaja menee sieltä, mistä aita on matalin. Kyllä vanhalta Alien (1979) -tähdeltä voisi odottaa parempaa.
Kuten jo mainitsin, niin monet odottivat elokuvaa, joka keskittyisi Chappieen ja Deoniin, mutta siinä vietetäänkin paljon aikaa Die Antwoordin jäsenten kanssa. Ninja ei ymmärrä, että Chappien pitää oppia ja haluaa tehdä tästä nopeasti gangsterin, kun taas Yo-Landi pitää Chappieta kuin omana poikanaan. Itse pidän siitä, minkä suunnan tarina ottaa ja pidän juuri siitä, että Chappie-parka joutuu niin koviin koettelemuksiin ja opit, mitä hän saa eri suunnilta, ovat ristiriidassa keskenään. Tämän takia Chappie ei kykene ymmärtämään tarkoitustaan. Pohjimmiltaan tarinassa on kyse oman paikkansa löytämisestä maailmassa ja kuinka ulkopuoliset vaikutteet voivat muuttaa kaiken, mitä itse olisi toivonut elämälleen.
Kuten District 9, myös Chappie tapahtuu Johannesburgissa. Muutamia viittauksia kyseiseen elokuvaan on myös, mikä pistää miettimään, kuuluvatko elokuvat samaan universumiin? Chappien maailma on karu ja hyvin realistinen scifielokuvaksi, mitä nyt robotteja juoksentelee kaduilla. Värimaailmaltaan elokuva on erittäin harmaa, sillä lähes kaikki paikat ovat hyvin ankeita. Ulkonäkönsä lisäksi Johannesburg on karu muutenkin. Ihmisiä ryöstetään ja tapetaan kaiken aikaa. Verta näkyy pieniä määriä, mutta olisin toivonut vielä rajumpaa meininkiä. Hahmot kiroilevat myös paljon, joten tämä ei ole mikään lasten scifielokuva. Chappie on selkeästi suunnattu varttuneemmille katsojille. Se on monin tavoin aika maanläheinen pätkä loppujen lopuksi, eikä niin mahtipontinen kuin monet nykypäivän scifirymistelyt.
Elokuva on kuvattu ja leikattu hyvin. Äänimaailma on hyvin suunniteltu ja etenkin pidin siitä, miten Copleyn ääntä on muokattu hieman robottimaisemmaksi. Värimaailma on tosiaan aika harmaa ja musiikkina kuullaan paljon pätkiä Die Antwoordin kappaleista. Elokuvaan on myös sävelletty omaa musiikkia, joka soi taustalla, muttei jää erityisemmin mieleen. Tehosteita ei ole paljoa; enimmäkseen tietokoneella toteutetut scoutit, jotka on tehty todella hyvin. Chappie on saatu näyttämään erittäin realistiselta tyypiltä.
Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on pidennetty kohtaus, vaihtoehtoinen loppu, taidegalleria ja lähes puolitoista tuntia featuretteja, jotka käsittelevät elokuvan tekoa. Featurettet ovat nimeltään "From Tetravaal to Chappie", "Jozi: Real City and a Sci-Fi Setting", "Chappie: the Streetwise Professor", "We Are Tetravaal", "Keep it Gangster", "Rogue Robot:Deconstructing the Stunts and Special Effects", "Arms Race: The Weapons and Robots", "BringingChappie to Life: The Visual Effects" ja "The Reality of Robotics".
Yhteenveto:Chappie on erittäin mainio ja hieman erilainen scifielokuva. Se on hyvää vastapainoa massiivisille avaruusoliopätkille, joita vuosittain tulee. Vaikka se on yleisesti erittäin kritisoitu elokuva, niin minun mielestäni siinä on hyvä tarina ja sanoma, ja päähenkilön toteutus on kaikin puolin hieno. Suosittelen elokuvaa kaikille vakavamman scifin ystäville ja Blomkampin faneille. Chappie ei ole niin hieno elokuva kuin District 9, mutta se on paljon parempi kuin Elysium. Toivoisin, että Blomkamp palaisi pian elokuvien teon pariin ja saisimme nähdä uuden leffan häneltä. Chappie oli alunperin kirjoitettu trilogiaksi, mutta toivon, että se pysyy vain yksittäisenä omana elokuvanaan.
Kirjoittanut: Joonatan, 21.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Chappie, 2015,Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Media Rights Capital, LStar Capital, Kinberg Genre
