Kymmenen käskyä (The Ten Commandments - 1956) - elokuva-arvostelu

KYMMENEN KÄSKYÄ

THE TEN COMMANDMENTS

Ohjaus: Cecil B. DeMille

Näyttelijät: Charlton Heston, Yul Brynner, Anne Baxter, Edward G. Robinson, Yvonne De Carlo, Debra Paget, John Derek, Cedric Hardwicke, Nina Foch, Martha Scott, Judith Anderson, Vincent Price, John Carradine, Olive Deering, Douglass Dumbrille, Frank de Kova, Henry Wilcoxon, Eduard Franz, Donald Curtis, Lawrence Dobkin, H. B. Warner, Julia Faye ja Ian Keith

Genre: draama, jännitys

Kesto: 3 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 12

The Ten Commandments, eli suomalaisittain Kymmenen käskyä perustuu Raamatun Toiseen Mooseksen kirjaan ja se on uudelleenfilmatisointi Cecil B. DeMillen samannimisesta mykkäelokuvasta vuodelta 1923. 1950-luvulla DeMille mietti seuraavaksi elokuvakseen joko Homeroksen Odysseiaa tai Troijan Helenaa. Toisen maailmansodan päätyttyä DeMille oli kuitenkin saanut useita kirjeitä siitä, että hänen pitäisi tehdä uusi versio Kymmenestä käskystä, muistuttamaan ihmisiä Jumalan laista ja ihmisten vapaudesta. DeMille päätti lopulta tarttua projektiin ja sai Paramount Picturesin innostumaan. Hän halusi syventyä aiempaa tarkemmin Mooseksen elämään ennen, kun tätä alettiin pitämään heprealaisten pelastajana ja hankkikin elokuvaoikeudet Dorothy Clarke Wilsonin kirjaan Prince of Egypt (1949), hyödyntääkseen tämän kirjoituksia nuoresta Mooseksesta. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1954 ja lopulta Kymmenen käskyä sai maailmanensi-iltansa kaksi vuotta myöhemmin, 8. lokakuuta 1956 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys (inflaatio mukaan laskettuna jopa kaikkien aikojen kahdeksanneksi menestynein elokuva), joka sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (muun muassa paras elokuva, kuvaus, lavastus, puvustus, leikkaus ja äänitys), joista se voitti parhaiden erikoistehosteiden palkinnon, sekä parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse olen tiennyt Kymmenen käskyä -elokuvan olemassaolosta jo vuosia, mutten ole aiemmin katsonut sitä. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän jo 70 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

3200 vuotta sitten Egyptin prinssit Mooses ja Ramses II ovat ehdolla tulevaksi faaraoksi, kun suuri salaisuus paljastuu: Mooses ei olekaan egyptiläinen, vaan heprealaisen orjan lapsi, jonka ennustetaan johtavan heprealaiset vapauteen Egyptin hirmuvallan alta. Kun Ramses karkottaa Mooseksen, tämä joutuu pohtimaan, onko hänestä ainesta siksi vapahtajaksi, millaisena häntä pidetään?

Päärooliin Moosekseksi olivat ehdolla muun muassa Jeff Chandler, William Boyd, Dan Dailey ja Kirk Douglas, kunnes roolin nappasi Charlton Heston, joka oli näytellyt ohjaaja DeMillen edellisessä elokuvassa, Suuressa maailmansirkuksessa (The Greatest Show on Earth - 1952). Heston istuukin erinomaisesti rooliinsa ja hänestä löytyy uskottavuutta, kun Mooses käy läpi suurta matkaansa tarinan halki. Mooses syntyi noin 1270 vuotta ennen Jeesus Kristusta, kun Egyptin hirmuvallan alla eläneet heprealaiset kertoivat legendaa tulevasta vapahtajasta. Egyptin tuolloinen faarao Ramses I (Ian Keith) määräsi kaikki heprealaiset esikoispojat tapettaviksi, pelätessään jonkun heistä johdattavan heprealaisorjat vastarintaan. Mooseksen äiti Jookebed (Martha Scott) halusi turvata vastasyntyneen poikansa elämän ja lähetti tämän korissa Niilinjoen virran vietäväksi. Mooses-vauva päätyi faaraon tyttärelle Bithialle (Nina Foch), joka päätti kasvattaa lapsen kuin omanaan, Egyptin prinssinä, salaten niin isältään kuin uudelta lapseltaan tämän todellisen taustan. Varttuessaan Moosesta vaivaa ajatus siitä, ettei hän ihan täysin kuulu joukkoon egyptiläisten keskuuteen ja vähitellen totuus paljastuu. Mutta onko Mooses se vapahtaja, millaiseksi heprealaiset häntä uskovat?

     Elokuvassa nähdään myös Cedric Hardwicke Bithian veljenä faarao Setinä, Yul Brynner tämän poikana ja perijänä Ramses II:na, Anne Baxter Ramseksen rakastamana Nefratirinä, joka on kuitenkin rakastunut Moosekseen, Edward G Robinson kierona Datanina, Vincent Price mestarirakentaja Babana, sekä John Derek ja Debra Paget heprealaisina Joosuana ja Liliana, jotka ensimmäisinä ryhtyvät seuraamaan Moosesta. Hahmot ovat kaikki mielenkiintoisia, etenkin Ramses II, joka on lapsesta asti ollut kateellinen Moosekselle, josta faarao Seti piti enemmän kuin omasta pojastaan. Näyttelijöiden työ voi tuntua yliampuvalta, mutta se ei johdu huonoista näyttelijäntaidoista, vaan ohjaaja DeMillen visiosta. Hän halusi elokuvasta teatraalisen, mihin kuului se, että hän halusi näyttelijöiden esiintyvän suureleisesti kuin teatterin lavalla.

Ai että, kuinka olenkaan tykästynyt näihin 1950- ja 1960-luvun enemmän tai vähemmän historiallisiin suurelokuviin. Näihin lähes nelituntisiin mammutteihin, jotka käynnistyvät alkusoitolla ja ohjaajan puheella, ennen kuin edes alkutekstit pistetään pyörimään. Näihin, joissa on väliaika, eikä vain antamaan katsojalle mahdollisuutta reissuun vessassa ja jääkaapilla, vaan pohtimaan näkemäänsä käännekohdassa, ennen kuin tarina viedään päätökseensä. Ja näihin, joissa on lopputekstien jälkeen vielä loppumusiikki säestämään ihmisten poistumista teatterista. Kaikki on tehty valtavassa skaalassa näyttelemisestä puitteisiin ja voin vain kuvitella, kuinka vuonna 1956 yleisöt tuijottivat valkokankaan tapahtumia suut ammollaan ihmetyksestä. Itsekin äimistelin näkemääni vielä 70 vuotta myöhemmin kotisohvallani.

Tähän väliin minun kai pitää mainita, että itse en ole uskonnollinen ihminen ja näenkin Raamatun lähinnä satuina kuin todellisena historiikkina. Ateismistani huolimatta voin kyllä myöntää, että Raamatusta löytyy hyviä tarinoita ja sellaisia, jotka kääntyvät erittäin hyvin suurelokuvien muotoon ja Mooseksen kertomus on kenties yksi parhaista. Sen lisäksi, että tämä on mielenkiintoinen katsaus heprealaisten, eli myöhemmin juutalaisina tunnetun kansan karuun menneisyyteen, on se hieno kuvaus veljeydestä ja sen rikkoutumisesta katkeruuden ja mustasukkaisuuden takia. Ramses II ei pysty pitämään Moosesta veljenään, sillä hän on niin kateellinen tämän saamasta suosiosta. Kun tuleva faarao saa siis tietää Mooseksen todellisesta synnyinperästä, mies näkee tilaisuutensa koittaneen.

Kymmenen käskyä käyttää hienosti aikansa kaikkeen, hahmojen välisten suhteiden rakentamiseen ja niiden suhteiden tuhoutumiseen, oman taustansa kanssa sinuksi tulemiseen, uskonsa löytämiseen ja lopulta toki Mooseksen pyrkimykseen ottaa paikkansa sinä vapahtajana, miksi häntä on uskottu ja johtaa kansansa vapauteen ja turvaan Egyptin ikeen alta. Tämä elämää suurempi tarina on kerrottu sen ansaitsemalla mahtipontisuudella. Kohtaukset ovat usein suuria, täynnä sadoittain, jopa tuhansittain taustanäyttelijöitä. Vastapainona toimivat intiimimmät hetket kahden hahmon välillä, joissa päästään purkamaan inhimillisiä tunteita.

Vaikka alkusoitot ja -tekstit ja väliajat ja lopputekstitkin trimmaisi pois, Kymmenellä käskyllä on kestoa kolme ja puoli tuntia, mutta eipä se tunnu liialliselta, enkä mieltänyt näkemääni missään kohtaa tylsäksi. Kertomuksessa on niin kiinnostavat hahmot, niin hyvä kytevä konflikti, niin vahvat käänteet ja niin hienosti rakennettu huipentuma, ettei aika ehtinyt käydä pitkäksi. Itse asiassa mielestäni osio, jossa Egyptiä piinaavat erilaiset Jumalan vitsaukset, oli turhan lyhyt. Odotin näkeväni sammakko-, heinäsirkka- ja sääskiparvet, rutot ja muut, jotka koettelivat Egyptiä ja saivat kansan suuttumaan yhä enemmän faaraolleen, joka ei tuhansien kuolemienkaan jälkeen suostunut vapauttamaan heprealaisia. Sen sijaan en ollut todellakaan pettynyt finaaliin jakautuvan Punaisenmeren kera. Edelleen huikealta näyttävällä kohtauksella Kymmenen käskyä varmisti edes yhden Oscar-pystin, eli tehosteistaan.

Ohjaaja Cecil B. DeMillelle Kymmenen käskyä ei tosiaan ollut uusi tuttavuus tarinana, olihan hän tehnyt aiheesta leffan jo vuosia aiemmin mykkäaikaan. Tuolloin Mooseksen tarina oli kuitenkin vain puolet leffasta, joka vieläpä kesti lähes puolet vähemmän kuin tämä vuoden 1956 teos. DeMille on selvästi antanut kaikkensa tälle projektille, sillä niin vaikuttavaa jälkeä elokuva on alusta loppuun. Teknisiltä ansioiltaan Kymmenen käskyä on edelleen aivan mieletön taidonnäyte, joka jättää monet tämänkin päivän suurleffat varjoonsa. Elokuvan laajakuvia katsoessa ei voi kuin hämmästellä, sillä niin järjettömän isoja lavasteita ja ihmismääriä on mukaan saatu. Puitteet ovat huikeat ja puvustus upeaa. Äänimaailmakin on vahvasti rakennettu ja vahvan lisänsä filmin eeppisyyteen tuo Elmer Bernsteinin musiikki.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Ten Commandments, Yhdysvallat, 1956, Motion Picture Associates

Siilo, kausi 3 (Silo - 2026) - sarja-arvostelu

SIILO - KAUSI 3

SILO

Luoja: Graham Yost

Näyttelijät: Rebecca Ferguson, Common, Harriet Walter, Ashley Zuckerman, Jessica Henwick, Avi Nash, Rick Gomez, Chinaza Uche, Shane McRae, Remmie Milner, Alexandria Riley, Clare Perkins, Billy Postlethwaite, Tim Robbins, Steve Zahn, Reed Birney, Laura Innes, Jessica Brown Findlay, Morven Christie, Matt Craven, Sonita Henry, Will Merrick, George Robinson, Ned Dennehy ja Colin Hanks

Genre: jännitys, scifi

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 53 minuuttia - 1 tunti 7 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Hugh Howeyn kirjoihin perustuva scifisarja Siilo nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV -palvelussa toukokuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Toinen kausi piti suosiota yllä, joten tekijät ilmoittivat työstävänsä kaksi tuotantokautta lisää. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Siilon kolmas tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin todella paljon sarjan avauskaudesta ja vaikka kakkoskausi oli mielestäni pieni tasonpudotus, oli sekin hyvä, joten olen odottanut kolmannen kauden näkemistä positiivisin mielin. Kun tuotantokauden viimeinenkin jakso oli julkaistu, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.

On kulunut kolme kuukautta siilo 18:n kapinasta. Juliette on valittu pormestariksi, mutta hänelle syötetään muistiin vaikuttavia aineita, jotka ovat saaneet hänet unohtamaan toisen siilon tapahtumat ja ihmiset.

Rebecca Ferguson nähdään jälleen roolissaan Juliette Nicholsina, entisenä mekaanikkona, joka onnistui matkaamaan toiseen siiloon ja takaisin, kohdattuaan hädässä olevia ihmisiä. Nyt Juliettesta on tehty uusi pormestari, mutta samalla hänelle on onnistuttu ujuttamaan ainetta, joka sotkee hänen muistiaan ja tekee hänestä suostuvaisen siiloja ohjailevien hyyppien käskyille. Ferguson on taas mainio roolissaan ja on kiinnostavaa seurata tätä toisenlaista Juliettea.

     Sivuhahmoista mukana ovat myös muun muassa turvallisuusvastaava Sims (Common), hänen vaimonsa Camille (Alexandria Riley), mekaanikko Martha (Harriet Walter), analyytikko Lukas (Avi Nash), siiloja edeltävän yhteiskunnan esineistä kiinnostunut Patrick (Rick Gomez), sekä tärinää poteva Paul (Chinaza Uche), joiden lisäksi kakkoskauden päätteeksi takaumassa esitellyt kongressiedustaja Daniel Keene (Ashley Zukerman) ja reportteri Helen Drew (Jessica Henwick) pääsevät paremmin esille. Tutut sivuhahmot toimivat oivallisesti ja osaa heistä kehitetään hyvin kauden edetessä ja jokaisen miettiessä, kenelle olisivat lojaaleja. Kaikista eniten olin kuitenkin kiinnostunut Danielista ja Helenistä, sekä heidän juonikuviostaan, joka selittää vihdoin miten ja miksi siilot alun perin rakennettiin ja mikä muutti maailman sellaiseksi kuin se sarjassa alun perin esiteltiin. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainiossa vedossa.

Siilon toinen tuotantokausi ei mielestäni ollut ensimmäisen veroinen ja Julietten seikkailu läheisessä siilossa oli venytetty turhan pitkäksi. Kolmas kausi on taas onneksi paluu sarjan avauskauden tasolle ja on erittäin mielenkiintoista seurata niin siilon tapahtumia kuin erityisesti menneisyyteen sijoittuvia kohtauksia. Samalla sarjan pienoiseksi ongelmaksi koitui omalla kohdallani se hassu fakta, että kun Amazon Prime Video pyörittää Fallout-sarjaa (2024-) ja Disney+ esittää Paradise-sarjaa (2025-), jotka molemmat sijoittuvat maailmanlopun jälkeisiin maanalaisiin bunkkereihin, Siilo tuntuu jälleen enemmän yhdeltä sarjalta muiden joukossa kuin erottuvan selvästi edukseen konseptillaan.

Kymmenen noin tunnin mittaista jaksoa vievät pääasiassa hyvin mukanaan, vaikka osa sivuhahmoista ei olekaan niin kiinnostavia tyyppejä, että heidän kertomuksiaan jaksaisi seurata samalla intensiteetillä. Olikin ehkä jopa huvittavaa, kuinka nimenomaan ne menneisyyteen sijoittuvat osiot imaisivat minut paremmin mukaansa. On todella mielenkiintoista nähdä, millainen tapahtumaketju lopulta johtaa elämään siiloissa ja vaikka lopputuloksen toki tietää ennakkoon, on näitä takaumia jännittävää katsoa. Loppusuoralla kausi alkaa asetella pelinappuloita paikoilleen viimeisiä liikkeitään varten ja finaali jättääkin positiivisin mielin odottamaan heinäkuussa 2027 alkavaa neljättä tuotantokautta, jonka tekijät ovat ilmoittaneet vievän tarinan päätökseen.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa hyvin, kasvatellen jännitettä aina tarpeen vaatiessa. Teknisesti Siilo pitää kutinsa. Kolmas kausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Itse siilon tutut lavasteet ovat edelleen hienot, puvustus on oivallista ja maskeeraukset mainiot. Takaumien myötä lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit pääsevät leikittelemään enemmän ja tuomaan esimerkiksi paljon uusia tapahtumapaikkoja mukaan. Tehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Atli Örvarssonin säveltämät musiikit tuovat jälleen väkevän lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Silo, Yhdysvallat, 2023-, AMC Studios, Apple TV

My Hero Academia, kausi 5 (僕のヒーローアカデミア - 2021) - sarja-arvostelu

MY HERO ACADEMIA - KAUSI 5

僕のヒーローアカデミア

Ohjaus: Kenji Nagasaki ja Masahiro Mukai

Näyttelijät: Daiki Yamashita, Nobuhiko Okamoto, Ayane Sakura, Yūki Kaji, Kaito Ishikawa, Kenta Miyake, Marina Inoue, Toshiki Masuda, Aoi Yūki, Tetsu Inada, Koki Uchiyama, Ryō Hirohashi, Tasuku Hatanaka, Kei Shindō, Eri Kitamura, Yoshimasa Hosoya, Masakazu Nishida, Kosuke Kowano, Kosuke Miyoshi, Kiyotaka Furushima, Kaori Nazuka, Toru Nara, Takuma Nagatsuka, Shuhei Matsuda, Wataru Hatano, Masakazu Nishida, Junichi Suwabe, Miho Sakurazaka, Kosuke Kuwano, Kōhei Amasaki, Yoshimasa Hosoya, Saki Ogasawara, Kei Shindō, Kaito Ishikawa, Kōji Okino, Masamichi Kitada, Yasuhiro Mamiya, Seirou Ogino, Hiroaki Hirata ja Ryō Iwasaki

Genre: anime, toiminta, komedia, jännitys

Jaksomäärä: 25

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 14

Kōhei Horikoshin mangaan perustuva animesarja My Hero Academia nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä keväällä 2016. Toinen, kolmas ja neljäs kausi kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa. Ääninäyttelijät palasivat jälleen kerran nauhoittamaan repliikkinsä ja animaattorit kävivät töihin, joskin koronapandemian rajoitukset vaikuttivat tuotannon sujuvuuteen. Lopulta My Hero Academian viidennen kauden esitys alkoi maaliskuussa 2021. Vaikka sarja pysyi yhä suosittuna, mangan fanit osoittivat turhautumistaan kauden loppusuoraa kohtaan. Itse olin jo pitkään halunnut katsoa My Hero Academian ja kun huomasin animen täyttävän tänä keväänä kymmenen vuotta, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin paljon neljästä ensimmäisestä kaudesta, joten aloitin innokkaana viidennen kauden katselun.

Izuku Midoriyan ja muiden 1-A -luokan oppilaiden valmistautuessa kilpailuun 1-B -luokan oppilaiden kanssa, Tomura Shigaraki juonii yhdistävänsä hajallaan olevat viholliset yhdeksi liigaksi.

My Hero Academian tutut supersankariopiskelijat ovat jälleen vauhdissa ja nyt tutut nuoret pistetään ottamaan mittaa toisen luokan oppilaista. Sarjan keulakuvana toimii edelleen Izuku "Deku" Midoriya (Daiki Yamashita), jonka yhteys One For All -oikkuun on syventynyt uudenlaisella tavalla. Mukana ovat myös kärttyisä Kacchan (Nobuhiko Okamoto), kuumakylmä Shoto (Yuki Kaji), painovoimaa kontrolloiva Uraraka (Ayane Sakura), sammakkomainen Tsuyu (Aoi Yūki), asioita luova Yaoyorozu (Marina Inoue), happoa syöksevä Ashido (Eri Kitamura), perverssi pallopoika Mineta (Ryō Hirohashi),  kuulokepiuhainen Kyoka (Kei Shindō), varjoaan hyödyntävä Fumikage (Yoshimasa Hosoya) ja näkymätön tyttö Hagakure (Kaori Nazuka), jotka pääsevät kokeilemaan oikkujaan ja venyttämään rajojaan entistä paremmin. Hahmoista eniten syvyyttä saa Shoto, jonka vaikeaa suhdetta isäänsä, nykyiseen ykkössankari Endeavoriin (Tetsu Inada) käsitellään onnistuneesti läpi kauden.

     Vastaansa oppilaat saavat luokka 1-B:n opiskelijat, joihin kuuluvat muun muassa jättikätinen Itsuka Kendo (Saki Ogasawara), muiden oikkuja kopioiva Neito Monoma (Kōhei Amasaki), teräkseksi muuttuva Tetsutetsu Tetsutetsu (Kōji Okino), kovan aineen nestemäiseksi muuttava Juzo Honenuki (Masamichi Kitada), kehonsa palasiksi jakava Setsuna Tokage (Aoi Yūki), vartaloaan porana käyttävä Sen Kaibara (Masakazu Nishida), sienirihmastoa kasvattava Kinoko Komori (Kei Shindō), köynnöshiuksinen Ibara Shiozaki (Miho Sakurazaka), sekä sarjakuvamaisia ominaisuuksia hyödyntävä Manga Fukidashi (Kaito Ishikawa). Uudet nuoret ovat mainioita ja heille on keksitty paljon erilaisia vekkuleita kykyjä, jotka haastavat tuttuja sankareita hyvin.

Monet mangan fanit olivat tyytymättömiä My Hero Academian viidenteen tuotantokauteen. Koska en ole lukenut mangaa, en voi sanoa sen kummemmin juuta tai jaata siitä, onko kausi onnistunut adaptaatio lähdemateriaalinsa pohjalta vai ei. Voin vain sanoa, että itse pidin kyllä vitoskaudesta, jopa aika paljon. Näitä supersankariopiskelijoita on aiemminkin pistetty vastakkain harjoittelemaan oikkujensa käyttöjä ja jo toisella kaudella luokka 1-A:n oppilaat kohtasivat osan 1-B:n oppilaista suurella turnausareenalla. Pidin kuitenkin siitä, että tällä kertaa kyse ei ole vain omien voimien testaamisesta ja vastustajan päihittämisestä, vaan tiimityön harjoittelusta. Hahmot jaetaan neljän hengen joukkueisiin ja heidän täytyy tehdä yhteistyötä voittaakseen. Erityisen kiinnostavaahan tästä tekee se, kun pelikentälle isketään vaikkapa Kacchan, jota ei juuri tunneta yhteistyökyvystään. Tämä tiimityö vahvistaa hahmoja entisestään, sekä myös katsojan sidettä heihin. 

Kauden toinen puolisko on nähtävästi se, mikä aiheutti närää mangan faneissa. Toinen puolisko vaihtaa sarjan nimeksi "My Villain Academia" ja se syventyy erityisesti Tomura Shigarakiin, niin hahmon menneisyyteen kuin hänen nykyiseen pyrkimykseensä korvata All For One maailman johtavana pahiksena. Loppusuora koukutti eri tavalla tehokkaasti ja mielestäni kausi onnistuu pitämään jännitteensä paremmin yllä kuin koulufestivaalien järjestämiseen keskittynyt neloskauden finaali. Kausi jättääkin hahmot ja tarinan kiinnostavaan paikkaan ja jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, miten sarja tästä jatkuu kuudennella kaudella. Sitä ennen tosin on aika katsoa elokuva My Hero Academia: World Heroes' Mission (僕のヒーローアカデミア THE MOVIE ワールド ヒーローズ ミッション - 2021).

Visuaalisesti My Hero Academia pysyy erinomaisena. Hahmot liikkuvat jälleen sulavasti, etenkin toimintakohtausten aikana ja animaattorit pääsevät päästämään luovuutensa valloilleen uusia oikkuja esitellessään. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia ja mukana on valtavasti erittäin näyttäviä otoksia. Värien, valojen ja varjojenkin käyttö on tyylikästä. Äänityöskentely on oivallista musiikkeja myöten ja pidin sekä Dishin esittämästä kappaleesta No.1, että erityisesti Man with a Missionin Merry-Go-Round -biisistä, jotka soivat tällä kaudella alkutekstien aikana.

Plus Ultra!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

僕のヒーローアカデミア, Japani, 2016-2025, Bones

Soulm8te (2026) - elokuva-arvostelu

SOULM8TE

Ohjaus: Kate Dolan

Näyttelijät: David Rysdahl, Lily Sullivan, Claudia Doumit, Arty Froushan, Elijah Cook, Emma Ramos, Oliver Cooper ja Mara Huf

Genre: scifi, kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 18

Vuoden 2022 kauhuelokuva M3GAN oli hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osan lisäksi tuottaja James Wan, hänen vaimonsa Ingrid Bisu ja Rafael Jordan saivat idean lisäosasta, jota Jordan ryhtyi käsikirjoittamaan. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja alun perin Soulm8ten oli tarkoitus ilmestyä teattereihin tammikuussa 2026, mutta kun M3GAN 2.0 (2025) osoittautui taloudelliseksi epäonnistumiseksi, julkaisusuunnitelma muuttui. Yhdysvalloissa leffa julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle elokuussa ja nyt Soulm8te on kaikessa hiljaisuudessa ilmestynyt Suomen Disney+ -palvelun valikoimaan. Itse olin kiinnostunut leffasta, kun siitä ilmoitettiin, mutta M3GAN 2.0:n osoittauduttua isoksi pettymykseksi, mielenkiintoni koko elokuvasarjaa kohtaan katosi. Kuitenkin kun eräänä iltana huomasin Soulm8ten ilmestyneen Disney+:aan, päätin pistää sen pyörimään.

Tekoäly-yhtiö Ultima Robotixille työskentelevä David Wasson on ollut yksinäinen vaimonsa kuolemasta lähtien. Kun David päättää testata Ultiman uutta tuotetta, lemmenbotti Soulm8tea, hän muokkaa androidin asetuksia niin, että siitä tulee katkeran mustasukkainen.

David Rysdahl näyttelee David Wassonia, joka on työskennellyt pitkään robottiyritys Cantassa. Kun suuri Ultima Robotix -korporaatio hankkii Cantan, David päätyy uuden työprojektin äärelle. Kyseessä on nimittäin tekoälyllisen lemmenbotin seuraava askel, eli oikeaa ihmistä muistuttava androidi Soulm8te. Davidin vaimo menehtyi jokin aikaa sitten ja mies on ollut siitä lähtien yksinäinen. Lopulta hän päättääkin testata uutta Soulm8tea, jos siitä saisi seuraa. Rysdahl on kelpo valinta rooliinsa ja David on toimiva päähahmo. On helppo ymmärtää hänen yksinäisyyttä, sekä halua löytää jälleen yhteys jonkun kanssa. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Lily Sullivan, joka näyttelee Davidin testaamaa Soulm8te-robottia, jonka mies nimeää Saraksi. Sullivan onnistuu olemaan taitavan konemainen, jolloin hänen liikkeensä, ilmeensä ja äänensä ovat tarkkaan harkittuja ja mekaanisia.

     Elokuvassa nähdään myös Arty Froushan Ultima Robotixin pomona Ben Hoffmanina, Claudia Doumit ja Elijah Cook Davidin kollegoina Aubreyna ja Terrencenä, sekä Emma Ramos Davidin naapurina Almana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan. Froushanissa on oikeaa asennetta ylimieliseksi tekniikkakundiksi, kun taas Doumit on mainio Aubreyna, jolla on selvästi tunteita Davidia kohtaan, mutta jota David ei tunnu huomioivan muuten kuin työkaverina.

M3GAN-elokuvasarja haluaa selvästi kokeilla rajoja jokaisen uuden leffan myötä, vaikka samalla kaikissa elokuvissa keskiössä on murhanhimoinen robotti. Ensimmäinen M3GAN oli vielä aika tavanomainen kauhuleffa, mutta jatko-osa M3GAN 2.0 oli pikemminkin toimintaelokuva. Soulm8te puolestaan on eroottinen trilleri scifimausteella höystettynä. Tekoälytyttöystäviä on toki nähty elokuvahistoriassa aiemminkin, mutta kun esimerkiksi Herin (2013) ilmestyessä koko konsepti tuntui täysin fiktiolta, tänä päivänä erilaiset digitaaliset keskustelukumppanit ovat totisinta totta. Eikä varmaan mene kauaa, kun niistä tehdään uskottavasti ihmisen näköisiä kuten tässä leffassa. Soulm8ten alkupää on vielä kiinnostavaa katseltavaa, kun elokuva pyrkii enemmän pohdiskelemaan tekoälytyttöystävän eettisyyttä ja sitä, voiko tekoälystä löytää aidolta tuntuvaa seuraa. Leffan eroottisempi puoli taas tuo sekaan sopivan tuhman vireen.

Valitettavasti elokuva heikkenee edetessään. Hyvistä ideoistaan huolimatta Soulm8te taantuu totaalisen ennalta-arvattavaksi kauhukertomukseksi. Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että mitä tietoisempi Sarasta tulee ja mitä enemmän vapauksia David koodaa androidiin, sitä arvaamattomammaksi Sara muuttuu. Eikä aikaakaan, kun Sara on täysin Davidin lumoissa ja näkee kaikki muut uhkana heidän suhteelleen. Siinä, missä leffan alkupää on vielä kiinnostavaa pohdintaa erotiikalla höystettynä, loppupää on turhankin tuttua tappajarobotilta pakoon juoksemista. Omaperäisemmällä käsikirjoituksella Soulm8te saattaisi jopa olla M3GAN-leffasarjan paras osa, mutta nyt se on lähinnä väliinputoaja hyvän ensimmäisen M3GANin ja kehnon M3GAN 2.0:n keskellä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Kate Dolan, joka suoriutuu draama- ja erotiikkapuolesta paremmin kuin toisen puoliskon kauhuilusta. Leffa kun ei ole missään kohtaa pelottava. Sentään Soulm8te on ihan hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus toimivaa ja maskeeraukset äityvät loppua kohti inhottavammiksi. Kun moni kritisoi M3GAN-leffoja liian lapsiystävällisestä menosta, Soulm8te ansaitsee korkean K18-ikärajansa parilla kohtauksellaan. Tehosteet toimivat hyvin ja äänimaailmakin on menevästi rakennettu, vaikka Anthony Willisin musiikeista ei jääkään mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Soulm8te, Yhdysvallat, 2026, Atomic Monster, Blumhouse Productions, Blumhouse-Atomic Monster, Province of British Columbia Production Services Tax Credit

Neropatin päiväkirjan joulu: Lunta tupaan (Diary of a Wimpy Kid Christmas: Cabin Fever - 2023) - elokuva-arvostelu

NEROPATIN PÄIVÄKIRJAN JOULU: LUNTA TUPAAN

DIARY OF A WIMPY KID CHRISTMAS: CABIN FEVER

Ohjaus: Luke Cormican

Näyttelijät: Wesley Kimmel, Spencer Howell, Erica Cerra, Chris Diamantopoulos, Hunter Dillon, Gracen Newton, Lisa Ann Walter, Gabriel Iglesias, Ego Nwodim, Christian Convery, Randy Pearlstein ja Windham Rotunda

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 2 minuuttia

Ikäraja: 6

Jeff Kinneyn lastenkirjoihin perustuvat animaatioelokuvat Neropatin päiväkirja (Diary of a Wimpy Kid - 2021) ja Neropatin päiväkirja: Isoveli isottelee (Diary of a Wimpy Kid: Rodrick Rules - 2022) olivat katsojamenestyksiä, joten elokuvasarjaa päätettiin jatkaa. Seuraavaksi tekijät päättivät adaptoida Kinneyn kirjan Lunta tupaan (Diary of a Wimpy Kid: Cabin Fever - 2011), josta oltiin jo vuonna 2012 suunniteltu puolen tunnin mittaista jouluspesiaalia Fox-kanavalle, mikä ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Ääninäyttelijät nauhoittivat jälleen repliikkinsä, animaattorit ryhtyivät töihin ja Neropatin päiväkirjan joulu: Lunta tupaan julkaistiin Disney+ -palvelussa joulukuussa 2023. Elokuva sai paremmat arviot kuin edeltäjänsä ja hyvät katsojaluvut. Itse luin Kinneyn kirjoja lapsena, mutten ollut aiemmin nähnyt niiden pohjalta tehtyä elokuvia. Kuitenkin nyt kun on tulossa uusi Neropatin päiväkirja -elokuva, The Getaway (2026), päätin sitä odotellessa katsoa edelliset animaatioleffat ja arvostella ne.

Jouluun on enää kaksi viikkoa ja Greg toivoo kovasti saavansa lahjaksi uuden pelikonsolin. Yrittäessään pysyä kilttinä, Greg aiheuttaakin aikamoisen selkkauksen. Asia vain pahenee, kun hurja lumimyrsky iskee kaupunkiin.

Neropatti Greg Heffley (äänenä tällä kertaa Wesley Kimmel) metkuilee jälleen. Joulu lähestyy kovaa kyytiä ja Greg hoksaa, että hänen on pakko nostaa kiltteystasonsa tappiin, mikäli hän mielii saada lahjaksi kovasti haluamansa uuden videopelikonsolin. Hommahan on toki helpommin sanottu kuin tehty, eikä aikaakaan, kun Greg joutuu piilottelemaan aiheuttamaansa ikävää juttua, jonka paljastuminen voisi johtaa hiilien ja risujen saantiin useana seuraavana jouluna peräkkäin. Greg on edelleen oivallinen hahmo, vaikkei hän ole mikään puhdas pulmunen ja jälleen turhauttaa sillä, kuinka kehnosti hän toisinaan kohtelee parasta ystäväänsä, aina sympaattista Rowleyta (ääninäyttelijä vaihtunut Spencer Howelliin).

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Gregin vanhemmat Susan-äiti (Erica Cerra) ja Frank-isä (Chris Diamantopoulos), isoveli Rodrick (Hunter Dillon) ja pikkuveli Manny (Gracen Newton), sekä uutena hahmona esiteltävä lumiauraa ajava Gabby (Lisa Ann Walter), joka on merkittävä osa elokuvan tarinaa. Heffleyn perhe pääsee aavistuksen verran paremmin esille, kun juuri ennen joulua iskevä hurja lumimyrsky pakottaa naapuruston perheet lukittautumaan koteihinsa turvaan.

Kaksi aiempaa Neropatin päiväkirja -elokuvaa olivat ihan kivoja tapauksia, mutta mielestäni Neropatin päiväkirjan joulu: Lunta tupaan on tämän animaatioleffasarjan tähän mennessä paras osa. Kyseessä on oikein kelpo joululeffa koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Vain tunnin ja viiden minuutin kestossa se on vieläpä sopivan napakka paketti, jonka voi hyvin ujuttaa hengähdystauoksi muiden joulukiireiden väliin. Leffasta löytyy mukavan jouluinen tunnelma, vaikka Heffleyn perheen juhla meinaakin ajautua kaaokseen, kun lumimyrsky iskee ja perheenjäsenet joutuvat viettämään aikaa neljän seinän sisällä monta päivää putkeen. Elokuvan englanninkielinen nimi "Cabin Fever" meinaakin mökkihöperöyttä.

Tämä muutamaa minuuttia päälle tunti vie passelisti mukanaan ja lyhyestä kestosta huolimatta mukaan mahtuu monenmoista kommellusta. Erityisen hupaisan lisänsä tuo Susan-äidin ikivanha tonttunukke, jonka Greg voisi vannoa liikkuvan itsestään ja seuraavan hänen kaikkia liikkeitään. Erityisesti perheen pienimpiä leffa naurattaa, mutta löytyy seasta myös juttuja, jotka saavat aikuiskatsojan edes hymähtelemään huvittuneena. Parasta on elokuvan loppuhuipennus, joka sen enempää paljastamatta levittää kyllä lämmöllään hymyn huulille.

Visuaalisesti Neropatin päiväkirjan joulu: Lunta tupaan pitää tutun estetiikan yllä. Jälleen kerran leffa näyttää siltä kuin Jeff Kinneyn kirjasarjan kuvitukset heräisivät eloon väritettyinä ja kolmiulotteisina. Tälläkin kerralla animointi on aika pelkistettyä, etenkin karikatyyrimaisten hahmojen kohdalla, mutta löytyy taustoista tarpeeksi yksityiskohtia. Värien käyttö on myös miellyttävää. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja John Paesanon säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Diary of a Wimpy Kid Christmas: Cabin Fever, Yhdysvallat, Kanada, 2023, Bardel Entertainment, Titmouse, Twentieth Century Animation, Walt Disney Pictures

Hirviö: Lizzie Bordenin tarina (Monster: The Lizzie Borden Story - 2026) - sarja-arvostelu

HIRVIÖ: LIZZIE BORDENIN TARINA

MONSTER: THE LIZZIE BORDEN STORY

Luoja: Ian Brennan

Näyttelijät: Ella Beatty, Rebecca Hall, Vicky Krieps, Charlie Hunnam, Sarah Paulson, Jessica Barden, Joey Pollari, Linda Reiter, Billie Lourd, Oliver Spenceman ja Ari Graynor

Genre: kauhu, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 39 minuuttia - 1 tunti 3 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 32 minuuttia

Ikäraja: 18

Tosielämän sarjamurhaajaan perustuva Netflix-sarja Dahmer - Hirviö: Jeffrey Dahmerin tarina (Dahmer - Monster: The Jeffrey Dahmer Story - 2022) oli suuri katsojatilastohitti, joten sarjan luojat Ryan Murphy ja Ian Brennan ryhtyivät työstämään lisää sarjoja vastaavista historiallisista henkilöistä. Hirviöt: Lyle ja Erik Menendezin tarina (Monsters: The Lyle and Erik Menendez Story - 2024) ja Hirviö: Ed Geinin tarina (Monster: The Ed Gein Story - 2025) saivat ailahtelevamman vastaanoton, mutta ne saivat niin hyvin katsojia, että lisää oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2025 ja nyt Hirviö: Lizzie Bordenin tarina on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse pidin todella paljon Dahmer - Hirviö: Jeffrey Dahmerin tarinasta ja mielestäni Hirviöt: Lyle ja Erik Menendezin tarinakin oli vielä hyvä, mutta Hirviö: Ed Geinin tarina oli niin hurja tasonpudotus, että menetin kiinnostukseni antologiasarjaa kohtaan. Päätin silti katsoa Hirviö: Lizzie Bordenin tarinan, tietämättä naisesta etukäteen juuri mitään.

4. elokuuta 1892 Bordenin pariskunta löydetään julmasti kirveellä murhattuina ja heidän tyttärestään Lizziestä muodostuu tutkimuksen pääepäilty.

Pääroolissa Lizzie Bordenina nähdään Warren Beattyn ja Annette Beningin tytär Ella Beatty, joka nähtiin aiemmin Ryan Murphyn Feud-sarjan (2017-) toisella kaudella, Capote vs. The Swansissa. Beatty istuu rooliinsa täydellisesti. Hän osaa olla sekä naiivi, ei-niin-älykäs naisenalku, että myös tarpeen vaatiessa hullunkiilto silmissä loistava tappaja. Lizzien turhautumista ymmärtää nopeasti, ovathan hänen vanhempansa, Andrew-isä (Charlie Hunnam) ja Abby-äitipuoli (Rebecca Hall) aikamoiset tapaukset. Erityisesti Abby pistää Lizzietä kaiken aikaa ahtaalle, puskien häntä romahtamispisteeseen. Hall herkuttelee inhottavalla hahmollaan mainiosti ja vaikka Hunnamkin istuu isärooliin, on aluksi häiritsevää nähdä hänet toistamiseen Hirviö-sarjassa, sillä hänhän näytteli Ed Geiniä juuri viime vuonna.

     Elokuvassa nähdään myös Billie Lourd Lizzien siskona Emmana, Joey Pollari tyttöjen enona Johnina, Vicky Krieps Bordenien sisäkkönä Maggiena, Jessica Barden näyttelijä Nance O'Neilina, sekä Sarah Paulson vuosisata myöhemmin Lizzietä sairaalloisesti ihannoivana ja muutenkin päästään pimeänä Aileen Wuornosina, joka murhasi seitsemän ihmistä 1980-luvun lopulla. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä rooleissaan ja Paulson katoaa täysin psykoottisen Aileenin rooliin. Aileenin tunkeminen sarjaan mukaan on kuitenkin yksi Lizzie Bordenin tarinan heikoimmista aspekteista, toistaen ryanmurphymaista turhauttavaa kerronnallista kikkailua.

Hyvä näyttelijäkaarti ei tälläkään kertaa onnistu pelastamaan tätä Hirviö-tuotantokautta, vaan Ed Geinin tarinan tavoin myös Lizzie Bordenin tarina kompuroi ikävästi, toisinaan jopa kiusallisesti. Samat helmasynnit piinaavat molempia kausia, oli kyse sitten tönköstä tarinankerronnasta, tunnelman vaihtelusta, tosielämän tappajien romantisoinnista tai puhtaasta tyylitajuttomuudesta esimerkiksi tanssinumeroiden ja naurettavan pitkän oksennuskohtauksen muodossa. Ja onpa sitä oman heteronormatiivisuudesta poikkeavan seksuaalisuuden tutkimistakin pitänyt tunkea verikekkereiden keskelle, vaikka sellaisen historiallisuudesta ei olisikaan näyttöä. Alkaa olla erittäin vaivaannuttavaa, että kaudesta toiseen nämä "ihmishirviöt" kuvataan homoina, lesboina tai muina seksuaalivähemmistöjen edustajina, vaikka he eivät olisikaan sitä tosielämässä olleet. Ryan Murphy ei välttämättä ole ollut aktiivisesti mukana tämän kauden teossa, mutta Ian Brennan on selvästi matkinut kaiken tietämänsä Murphylta.

Iso ongelma on myös se, ettei Lizzie Bordenin kertomuksessa ole selvästi ollut tarpeeksi materiaalia kahdeksan jakson mittaiseen kauteen. Vanhempien kirvesmurha kokonaisena jaksona on yksi esimerkki tarpeettomasta venyttämisestä, kuten on myös osa tapahtuman jälkipuinnista. Materiaalin vähyydestä kertoo jo Aileen Wuornosin sullominen mukaan sarjaan. Sarjan mukaan Lizzien teot toimivat inspiraationa naiselle, vaikka tosielämässä Aileen ei nähtävästi kertaakaan maininnut Lizzietä. Toinen vastaava kömpelyys on nuoria naisia kiduttaneen unkarilaiskreivitär Erzsébet Báthorynkin ymppääminen mukaan, hänen taas vuorollisesti inspiroiden Lizzietä. Täysin typeräksi homma menee, kun eräässä jaksossa Aileen lukee kirjaa Lizziestä, jossa taas Lizzielle luetaan kirjaa Erzsébetistä.

Ian Brennanin käsikirjoituksissa on vain harvoja valopilkkuja ja nekin syntyvät lähinnä Abby-äitipuolen ja Lizzien välisistä kohtauksista. Ei siis ihme, että ohjaajakaksikko Max Winkler ja Sarah Adina Smith jäävät lähes tyhjän päälle. He saavat näyttelijöistä paljon irti, mutta eivät saa pidettyä rönsyilevää kokonaisuutta kasassa. Sentään Hirviö: Lizzie Bordenin tarina on hyvin kuvattu. Lavasteet ja asut ovat hienot, oli kyse sitten 1890-luvusta, 1980-luvusta tai 1500-luvun lopusta. Maskeeraukset äityvät onnistuneen raaoiksi ja tehostetiimille täytyy vähän nostaa hattua kuvottavan oksennuskohtauksen toteuttamisesta. Äänityöskentely on kelvollista ja Bryce Dessnerin säveltämät musiikit ajavat asiansa, vaikka ne ajoittain hukkuvatkin takeltelevasti mukaan tungettuihin eri artistien kappaleisiin. Tarvitsiko esimerkiksi Runawaysin Cherry Bombin soida kaksi kertaa saman jakson aikana, etenkin kun muuten hyvä biisi muuttuu tässä kontekstissa vain kornin päälleliimatyksi edgy-yritykseksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Monster, Yhdysvallat, 2022-, Netflix, Ryan Murphy Productions, Prospect Films

Rose (2026) - elokuva-arvostelu

ROSE

Ohjaus: Markus Schleinzer

Näyttelijät: Sandra Hüller, Caro Braun, Godehard Giese, Robert Gwisdeck, Augustino Renken, Maria-Victoria Dragus, Rainer Egger, Maurice Leonhart, Sven-Eric Bechtolf ja Marisa Growaldt

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Rose pohjautuu historiallisiin naisiin, kuten Catharina Margaretha Linckiin, jotka teeskentelivät olevansa miehiä. Markus Schleinzer ja Alexander Brom työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024. Maailmanensi-iltansa Rose sai helmikuussa 2026 Berliinin elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen päätähti Sandra Hüllerin takia ja kun näin internetissä veikkauksia elokuvan Oscar-ehdokkuusmahdollisuuksista, päätin käydä katsomassa Rosen heti ensi-iltapäivänä.

1600-luvun puoliväli. Kolmikymmenvuotinen sota on päättynyt ja mieheksi tekeytynyt nainen nimeltä Rose saapuu pieneen kylään ja valehtelee saaneensa perinnöksi maatilan, joka kuuluisi oikeasti taistelussa kaatuneelle sotilaalle.

Tänä vuonna myös Operaatio Ave Mariassa (Project Hail Mary - 2026) ja Diggerissä (2026) nähty Sandra Hüller näyttelee elokuvan nimikkohahmo Rosea, naista, joka on jo vuosia tekeytynyt mieheksi ja jopa taistellut Kolmikymmenvuotisessa sodassa 1600-luvun alun Saksassa. Sodassa hän tapasi sotilaan, joka kertoi perinnöksi saamastaan tilasta ja kun sotilas kuolee, Rose päättää omaksua tämän identiteetin ja aloittaa uuden elämän maatilalla. Hüller näyttää jälleen lahjakkuuttaan näyttelijänä, joskin hän olisi voinut yrittää madaltaa ääntään, mennäkseen uskottavammin läpi miehestä. Silti hänestä löytyy tietynlaista karismaa, jonka takia ei ole vaikea ihmetellä, miksi hänestä on muovautunut muutamassa vuodessa yksi nykypäivän kansainvälisesti kehutuimmista naisnäyttelijöistä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Godehard Giese farmarina ja Caro Braun hänen tyttärenään Suzannana, Maurice Leonhard nuorena renkenä, Rainer Egger tohtorina, sekä Sven-Eric Bechtolf tuomarina. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä, etenkin Braun tyttärenä, jonka farmari kauppaa Roselle vaimoksi, mikä tekee Rosen huijauksesta entistä kiinnostavamman.

Rose osoittautui mielenkiintoiseksi katsaukseksi historian havinoihin. Vaikka Rose ei suoraan perustu yhteen todelliseen henkilöön, historiankirjoista on löydetty tapauksia, joissa naiset ovat esittäneet miehiä erinäisistä syistä. Joku esimerkiksi tekeytyi sotilaaksi ja joku toinen taas Rosen tapaan huijasi itselleen maatilan. Elokuva käsitteleekin oivallisesti sukupuolirooleja, etenkin tuohon aikaan. Miehenä Rosea kunnioitetaan ja arvostetaan, minkä lisäksi hän voi itsekin puhua muille huomattavasti vapaammin.

Tarinan koukku syntyy, kun Rose tekee diilin farmarin kanssa, johon kuuluu se, että hänen täytyy naida farmarin tytär. Miesesityksestä tulee huomattavasti vaikeampaa, kun talossa pyörii koko ajan joku toinen, joka vielä tietenkin tuohon aikaan olettaa, että hänen tehtävänsä olisi synnyttää miehelleen lapsia. Tämän huijauksen etenemistä ja tapahtumakaaren eskaloitumista seuratessa noin puolentoista tunnin kesto kulkee varsin pikaisesti. Rose on hyvä elokuva, joka kannattaa kurkata niin Hüllerin näyttelijäsuorituksen kuin sen teemojen takia. Näytöksessäni ei juuri muita ollut, joten kannattaa toimia nopeasti, mikäli leffan haluaa kokea ihan isolta kankaalta.

Elokuvan on ohjannut itävaltalainen Markus Schleinzer, joka on myös kirjoittanut leffan Alexander Bromin kanssa. Kumpikin hoitaa tonttinsa jo nyt oivallisesti, joskin paikoitellen tuumin, että aiheensa puolesta olisi ollut kiinnostavaa, jos edes yksi käsikirjoittajista olisi ollut nainen. Rose on pätevästi kuvattu ja mustavalkoisuus tuo leffaan oman toimivan vivahteensa. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja sodassa arpeutuneen Rosen maskeeraus vakuuttava. Äänimaailmakin on toimivasti rakennettu ja Tara Nome Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat haikeasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rose, Saksa, Itävalta, 2026, Schubert, Row Pictures I, Walker Worm Film, Österreichischer Rundfunk, Zweites Deutsches Fernsehen, Arte G.E.I.E.

Death Note (2006-2007) - sarja-arvostelu

DEATH NOTE

Ohjaus: Tetsurō Araki

Näyttelijät: Mamoru Miyano, Shidō Nakamura, Kappei Yamaguchi, Aya Hirano, Naoya Uchida, Nozomu Sasaki, Noriko Hidaka, Masaya Matsukaze, Ryō Naitō, Keiji Fujiwara, Kazuya Nakai, Hideo Ishikawa, Hidenobu Kiuchi, Maaya Sakamoto, Hideo Ishikawa, Issei Futamata, Kimiko Saitō, Ai Satō ja Haruka Kudō

Genre: anime, fantasia, trilleri

Jaksomäärä: 37

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 13 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 13

Death Note perustuu Tsugumi Ōban kirjoittamaan ja Takeshi Obatan piirtämään samannimiseen mangaan, jota julkaistiin vuodesta 2003 vuoteen 2006. Madhouse hankki mangan oikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta animesarja-adaptaatiota Tetsurō Arakin ohjaamana. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit ryhtyivät töihin ja lopulta Death Note alkoi pyöriä Japanin televisioissa 4. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Sarja nousi nopeasti valtavaan suosioon, jopa ennennäkemättömän suosituksi Yhdysvalloissa. Kiinassa ja Venäjällä sarja taas koettiin haitalliseksi ja näissä maissa sarja ja sen lähdemateriaalina toimiva manga jopa kiellettiin. Itse kuulin Death Notesta yläasteella, kun ystäväni innostui sarjasta ja näytti minulle siitä pätkiä. Olen ollut vuosia kiinnostunut sarjasta ja pari vuotta sitten ostin sarjan blu-raylla, sekä lähes koko mangan. Kun huomasin Death Noten täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sarjan vihdoin ja samalla arvostella sen.

Teinipoika Light Yagami löytää koulunsa pihalta kummallisen muistivihkon ja saa pian huomata, että kyseessä on itse kuolonhengen, shinigamin Death Note, jolla voi tappaa ihmisiä kirjoittamalla heidän nimensä vihkon sivuille.

Shinigameilla, eli kuolonhengillä on muistivihkonsa, Death Notet, joihin he voivat kirjoittaa ihmisten nimet, minkä jälkeen nämä ihmiset kuolevat. Tylsistynyt shinigami Ryuk (äänenä Shidō Nakamura) päättää eräänä päivänä pistää asiat sekaisin ja jättää muistivihkonsa ihmisten maailmaan löydettäväksi. Ryukin vihkon löytää Light Yagami (Mamoru Miyano), japanilainen koulupoika, joka viihtyy omissa oloissaan ja on erittäin ovela ikäisekseen. Light vie kummallisen vihkon kotiinsa, jolloin hänelle selviää sen todelliset ominaisuudet. Epäileväinen poika testaa vihkoa televisiossaan näkemänsä rikollisen nimellä ja kas kummaa, tämä menehtyy äkillisesti sydänkohtaukseen. Ja piankos Lightille muodostuu varsinainen jumalkompleksi, kun hän päättää puhdistaa maailman pahuudesta ja tappaa kaikki rikolliset vihkollaan. Harvoin pääsee näkemään niin kiehtovan monikerroksista päähenkilöä kuin Light Yagami. Kyseessä on fantastisesti kirjoitettu tyyppi, jonka teoista on vaikea sanoa, onko poika oikeassa vai onko hän muuttumassa pahemmaksi ihmishirviöksi kuin he, joiden nimiä hän kirjoittaa uuteen vihkoonsa? Ryuk on myös mahtava, seuratessaan Lightia ja naureskellessaan kuin mikäkin paholainen Lightin olkapäällä.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Lightin isä, poliisipäällikkö Sooichiro Yagami (Naoya Uchida), oudoista kuolemista kiinnostuva etsivä L (Kappei Yamaguchi) ja Lightiin rakastuva näyttelijä Misa Amane (Aya Hirano). L on täydellinen vastakohta Lightille, vaikka heistä löytyy paljon samaa. Kyseessä on täysin erakoitunut ja vinksahtanut nero, joka jaksaa kummastuttaa maneereillaan pitkin sarjaa.

Death Note sisältää yhden parhaista konsepteista jonka tiedän. Ihminen, joka saa käsiinsä kuolonhengen muistivihkon ja siten kyvyn päättää kaikkien maailman ihmisten kohtaloista. Kyseessä on erityisesti psykologisesti fantastinen lähtökohta tarinalle ja sarja käsitteleekin koko homman moraalisia ja eettisiä kysymyksiä vakuuttavasti. Lightilla on periaatteessa hyvät aikomukset vihkon kanssa, kun hän aikoo hankkiutua eroon maailman rikollisista, murhaajista, raiskaajista ja muista pahantekijöistä. Mutta voiko yhdelle ihmiselle antaa sellaista valtaa? Light piti jo entuudestaan itseään muita parempana ja tämähän vain pahenee, kun hän ryhtyy kirjoittamaan vihkoon nimeä toisensa perään. Äkkiäkös nuorukainen jo kutsuu itseään uudeksi jumalaksi, jonka tehtävänä on puhdistaa maailma. Heti avausjaksossa katsoja pistetään pohtimaan, onko Light tarinan sankari vai sen pahis?

Rikollisten oudot joukkokuolemat ympäri maailman herättävät toki nopeasti huomiota ja ensimmäisenä mysteerinen L tulee siihen tulokseen, että jollain ilveellä tämä johtuu jostakusta yhdestä, täysin ennennäkemätöntä tapaa hyödyntävästä sarjamurhaajasta. Tästä käynnistyykin mitä herkullisin kissa-ja-hiiri -jahti, jossa Light ja L yrittävät pysyä molemmat toistensa edellä. L ei tiedä, kuka rikollisia tappaa ja miten ja Light taas ei tiedä L:n oikeaa nimeä tai miltä tämä näyttää - kaksi asiaa, jotka on pakko tietää, jotta vihko toimii. Sarja nappaa saman tien koukkuunsa ja kun meno on näin vangitsevaa, parikymmenminuuttisia jaksoja ahmiikin helposti useamman putkeen. Ennen animen katselua olin ostanut ensimmäisen mangan kuudesta pokkarista ja luinkin koko 400-sivuisen pokkarin kannesta kanteen yhdessä illassa. Niin pirun koukuttavaa tämä meno on.

Death Noten ensimmäinen puolisko on mestarillista, aika lailla täydellistä jälkeä kaikin puolin. Se on ensiluokkaisen jännittävä ja tarjoaa paljon pureskeltavaa. Toisella puoliskolla sarjan taso kuitenkin ailahtelee hieman. Minulta kesti hetki lämmetä sille, että mukaan tulee useampia Death Noteja ja että sekaan heitetään pari muutakin etsivää, joista toinen, Near (Noriko Hidaka) on tylsästi lähes kopio L:stä. On kuitenkin loppuun asti kiinnostavaa seurata Lightin yritystä johdattaa jahtaajiaan harhaan, etenkin kun matkan varrelle mahtuu niin paljon erilaisia käänteitä ja läheltä piti -tilanteita. On myös kiehtovaa nähdä, kuinka maailmalla suhtaudutaan Lightin toimiin. Ajan myötä rikollisuus katoaa, joten onko Light se sankari, millaisena hän itseään pitää? Mutta samalla ihmiset elävät pelossa, jännittäen kuolevansa minä hetkenä hyvänsä. Onko sekään sitten hyvä? Vaikka sarjasta löytyy toisinaan heittelyä tasonsa puolesta, Death Note lähentelee kokonaisuutena silti mestarillisuutta. Tietyt hapuilut toiselta puoliskolta antaa anteeksi, kun tarinan huipennus on suorastaan runollinen. 

Death Note on visuaalisesti pääasiassa mainio. Toisinaan animaattorit päästävät itsensä helpolla ja näyttävät vain joko sivulle rullaavia pysäytyskuvia tai animoivat ainoastaan hahmojen suiden liikkeet, mutta mukaan mahtuu myös vauhdikkaampaakin jälkeä. Hahmot ovat hyvin piirrettyjä ja taustoista löytyy sopivasti yksityiskohtia. Värimaailma on myös toimivan synkkä ja alakuloinen. Äänimaailma on hyvin rakennettu Yoshihisa Hiranon ja Hideki Taniuchin säveltämiä musiikkeja myöten, joskin eräs epäilyttäviin tilanteisiin liittyvä kilkatus on vuosien varrella muodostunut sellaiseksi internet-meemiksi, etten voinut olla hymähtämättä huvittuneesti joka kerta, kun se pärähti soimaan... eli siis ainakin kerran joka jaksossa. Sarjan kahdesta tunnuskappaleesta pidin selvästi enemmän jälkimmäisestä, Maximum the Hormonen esittämästä What's Up, People?! -biisistä, joka on selvästi saanut vaikutteita System of a Downista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.imdb.com

Death Note, Japani, 2006-2007, D.N. Dream Partners, Madhouse, Nippon Television Network (NTV), Shueisha, Video Audio Project (VAP)

Whistle (2025) - elokuva-arvostelu

WHISTLE

Ohjaus: Corin Hardy

Näyttelijät: Dafne Keen, Sophie Nélisse, Sky Yang, Jhaleil Swaby, Ali Skovbye, Percy Hynes White, Michelle Fairley, Nick Frost, Conrad Coates ja Stephen Kalyn

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Whistle pohjautuu Owen Egertonin samannimiseen novelliin, jonka pohjalta Egerton itse kirjoitti elokuvakäsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2023 ja maailmanensi-iltansa Whistle sai syyskuussa 2025 Fantastic Fest -tapahtumassa Texasissa. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomenkin teattereihin alkuvuodesta 2026, mutta sen teatterikierros päätettiinkin perua ja nyt Whistle on saapunut suoraan vuokralle ja digimyyntiin. Itse kiinnostuin leffasta, kun se näkyi vielä tulevien ensi-iltojen listalla, mutta teatterikierroksen peruuntumisen myötä ehdin jo hetkeksi unohtaa elokuvan kokonaan, kunnes eräänä päivänä se tuli vastaan, selatessani SF Anytimen valikoimaa. Katsoinkin Whistlen heti samana yönä.

Viisi nuorta saavat käsiinsä kummallisen pillin ja päättävät puhaltaa siihen. Nuorten kauhuksi kyse on asteekkilaisesta kuolemanpillistä, joka langettaa karmivan kirouksen puhaltajansa ja kuulijoidensa ylle.

Logan-elokuvasta (2017) ja HBO:n His Dark Materials -sarjasta (2019-2022) tuttu Dafne Keen näyttelee Chrys Willetiä, joka muuttaa traagisen tapaturman jälkeen asumaan uuteen kaupunkiin serkkunsa Relin (Sky Yang) luokse. Koulussa Chrys tapaa Ellien (Sophie Nélisse), johon Chrys ihastuu heti, sekä pariskunta Deanin (Jhaleil Swaby) ja Gracen (Ali Skovbye). Viisikon elämät mullistuvat, kun he löytävät Chrysin lokerosta asteekkilaisen kuolemanpillin ja päättävät testata sitä. On vain sääli, että tämä kaveriviisikko koostuu harmillisen laimeista kävelevistä kliseistä, joiden puolesta ei jaksa pahemmin jännittää. On suosittua tyttöä, leveilevää urheilijaa, ujoa tyttöä, nörttiä ja niin poispäin. Chrysistä löytyy hieman sisältöä traumaattisen menneisyyden myötä, mutta valitettavasti yleensä hyvä Keen jää roolissaan aika puupökkelöksi. Yang, Nélisse, Swaby ja Skovbye eläytyvät osissaan enemmän, mutta heidän hahmonsa ovat aivan liian yhdentekeviä.

     Elokuvassa nähdään myös Nick Frost opettaja Cravenina, Percy Hynes White hämäränä nuorisopastori Noahina, Michelle Fairley sinä pakollisena iäkkäänä rouvana, jolta päähenkilöt käyvät kysymässä neuvoa kirouksensa murtamiseen, sekä Stephen Kalyn sinä pakollisena prologin hahmona, joka on käyttänyt kirottua esinettä ja havainnollistaa katsojalle, miten käy, jos nuoret eivät onnistu tavoitteessaan. Komedioista tuttu Frost tuntuu kävelleen väärän leffan kuvauksiin, kun taas White ampuu kohtaus kohtaukselta pahemmin yli sarjakuvamaisen lieroilunsa kanssa. Fairley istuu passelisti kauhutarinan kliseiseksi tietäjähahmoksi.

Whistle sisältää varsin kiehtovaa mytologiaa pahan pillinsä kanssa, jonka puhaltaja ja kuulijat saavat kuolemansa peräänsä ennenaikaisesti. Onkin sääli, että tämä kiehtova lähtökohta hukataan laiskassa ja genren tylsintä peruskauraa tarjoavassa käsikirjoituksessa. Owen Egertonin teksti menee täysin siitä, mistä aita on matalin, oli kyse sitten hahmoista tai tarinasta. Tuntuu siltä kuin Egerton olisi katsonut kasan näitä vastaavia teineille liukuhihnalta tehtailtuja tusinakauhurainoja ja rustannut ylös muistivihkoonsa ne kaikki pakolliset jutut, jotka tällaisista leffoista aina löytyy. Egertonin ja leffan muun työryhmän epäonneksi nykypäivän nuoriso on osoittanut kiinnostuneensa huomattavasti älykkäämmistä ja kliseitä rikkovista kauhuelokuvista, kuten keväällä ilmestyneet jättihitit Obsession (2025) ja Backrooms (2026) todistivat.

Kun hahmot jäävät yhdentekeviksi, roolitukset eivät osu nappiin ja yksi näyttelijöistä yrittää varastaa show'n vaivaannuttavalla pahishahmollaan, ei kenenkään puolesta jaksa tosiaan jännittää. Asiaa ei auta se, että Whistlen kauhu rakentuu pääasiassa niiden kaikista tylsimpien kovaäänisten böö-säikyttelyjen varaan. Mukana on sentään yksi toimiva kohtaus heinäpaaleista rakennetussa labyrintissä. Tämän lisäksi parit leffassa nähtävät kuolemat ovat sentään aika kekseliäitä ja verisiä. Kiehtova perusidea, yksi kelpo kohtaus ja parit luovat tapot nostavat Whistlen kehnosta heikoksi, mutta silti kertaalleen katsottavaksi kauhurainaksi. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Corin Hardy, jonka edellinen leffa oli samoja genren helmasyntejä sisältävä Nunna (The Nun - 2018). Hardyn työ jättää jälleen paljon toivomisen varaa. Sentään Whistlestä löytyy ihan hyvää kameratyöskentelyä ja kelpo valaisua. Jos jostain pidin, niin tässä elokuvassa nuoria jahtaavalla olennolla ei ole selittämätöntä kykyä leikitellä lamppujen kanssa ja pistää huoneita mysteerisesti pimeäksi. Lavastuksesta isoimmat pojot menevät heinälabyrintin luojille ja maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi joitain aika häijyjä näkyjä. Leffan tietokonetehosteet ovat kuitenkin toisinaan vähän koomiset ja myös ylidramaattinen äänimaailma on omiaan aiheuttamaan satunnaisia huvittuneita hymähdyksiä.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Whistle, Kanada, Irlanti, 2025, No Trace Camping, Wild Atlantic Pictures

President Curtis, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

PRESIDENT CURTIS - KAUSI 1

Luojat: James Siciliano ja Dan Harmon

Näyttelijät: Keith David, Stephanie Beatriz, Jim Rash, Alanna Ubach, David Cross, Dan Bakkedahl, Ian Cardoni ja Harry Belden

Genre: animaatio, komedia, scifi, fantasia

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Animoitu komediasarja Rick and Morty nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä joulukuussa 2013, joten jatkoa oli luvassa. Toisella tuotantokaudella esiteltiin Yhdysvaltojen presidentti, jolle annettiin viidennellä kaudella nimeksi Curtis. Kesällä 2025 tekijät paljastivat työstävänsä presidentti Curtisista omaa sarjaansa. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt President Curtisin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Itse olen pitänyt presidentti Curtisia kelpo sivuhahmona Rick and Mortyssa, mutten kokenut hahmon tarvitsevan omaa sarjaansa. Aloitinkin President Curtisin katsomisen hieman skeptisenä, epäillen, että kyseessä olisi pelkkä epätoivoinen rahastusyritys.

Presidentti Andre Curtis ja hänen avustajansa yrittävät pitää Yhdysvaltoja turvassa erilaisilta uhkilta, joihin kuuluvat niin avaruuden muukalaiset kuin taruolennot.

Sarjan nimen mukaisesti President Curtis kertoo yhdeksässä Rick and Morty -jaksossa esiintyneestä Yhdysvaltojen presidentti Andre Curtisista (äänenä edelleen Keith David), joka johtaa maataan varsin omalaatuisella otteellaan. Hahmosta on löydettävissä piirteitä Yhdysvaltojen tosielämän johtajista Barack Obamasta ja Donald Trumpista lähtien, aiheuttaen siten varmasti erilaisia fiiliksiä katsojassa. Itse pysyn yhä samassa mielipiteessä kuin ennen sarjan näkemistä, eli minusta presidentti Curtis ei olisi tarvinnut omaa sarjaansa. Hän toimii paremmin satunnaisena sivuhenkilönä kuin oman sarjansa keulakuvana.

     Kovin kaksisia eivät mielestäni ole sarjaa varten keksityt sivuhahmotkaan. On Valkoisen talon kansliapäällikkö, kyborgi Rho Banks (Stephanie Beatriz), turvamies ja puoliksi leprekauni Francis O'Doyle (Jim Rash), sihteeri Janice (Alanna Ubach), tiedemies Kenny Finch (David Cross), sekä ihmissudeksi muuttuva salainen agentti Alan Chomps (Dan Bakkedahl). Etenkin turvamies O'Doylen kohdalla yritetään liikaa tehdä hahmosta hauska, mikä on ajoittain vain vaivaannuttavaa. Kansliapäällikkö Banksin kohdalla taas käy sama kuin monille muille vastaavien komediasarjojen naishahmoille, eli hänestä ei uskalleta tehdä hauskaa kuten mieshahmoista, vaan hänen täytyy tietysti toimia usein sinä järjen äänenä.

Rick and Mortyn ilahduttavaa mielikuvituksen tulvaa tuli kyllä nopeasti ikävä President Curtisin avausjaksoa katsoessa. Kun sarjan keskiössä on Yhdysvaltojen presidentti, jakso on laiskasti rakennettu niiden kaikista kliseisimpien ja tylsimpien jenkkisalaliittojen varaan. Oliko John F. Kennedyn salamurha sittenkin sisäpiirikeikka ja feikkasiko Stanley Kubrick Kuuhun laskeutumisen? Avausjakso ei onnistunut naurattamaan tai kiinnostumaan hahmoista ja hetkellisesti ehdin jo ajatella, että nyt on taso tippunut tekijöiltä ja rajusti.

Onneksi avauskauden myöhemmistä jaksoista löytyy jopa ihan veikeitä tapauksia, joiden ansiosta sen katselu oli joinain viikkoina jopa varsin viihdyttävää puuhaa. Etenkin Candymanin sisältävä kolmas jakso ja Abraham Lincolnin kummituksesta kertova seitsemäs jakso saivat minut muutaman kerran hörähtämään ääneen. Parhaimmillaan sarja uskaltaa olla villi ja ronski, mutta missään kohtaa meno ei napannut minua mukaansa tai yllättänyt minua kekseliäisyydellään kuten Rick and Morty jaksaa tehdä yhä yhdeksännellä tuotantokaudellaan. President Curtisin epätasainen avauskausi jää lopulta aika yhdentekeväksi ja unohdettavaksi kertakäyttöviihteeksi. Adult Swimillä on kuitenkin selvästi ollut luottoa sarjaan, sillä jatkoa alettiin työstämään jo ennen kuin ensimmäistäkään jaksoa oli julkaistu. Katson President Curtisia ihan sujuvasti lisää, mutta eipä minua olisi myöskään haitannut, vaikka sarja olisi jäänyt vain yhden kauden mittaiseksi kokeiluksi.

Animaatiojäljeltään President Curtis mukailee Rick and Mortysta tuttua vekkulia tyyliä. Hahmot ovat hassun karikatyyrimaiset, puhumattakaan erilaisista olennoista, ja kaikki liikkuvat sulavasti. Taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia ja jaksot ovat mainion värikkäitä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Ryan Elderin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti, joskin tämän sarjan tunnusmusiikki ei jäänyt millään lailla mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

President Curtis, Yhdysvallat, 2026-, Adult Swim, Warner Bros. Discovery