Mutiny - Lavastettu syylliseksi (Mutiny - 2026) - elokuva-arvostelu

MUTINY - LAVASTETTU SYYLLISEKSI

MUTINY

Ohjaus: Jean-François Richet 

Näyttelijät: Jason Statham, Annabelle Wallis, Roland Møller, Jason Wong, Arnas Fedaravicius, Ramon Tikaram, Chaneil Kular, Simon Kluth ja Adrian Lester

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Mutiny - Lavastettu syylliseksi on Jason Stathamin uusi toimintaelokuva. Leffan teosta ilmoitettiin keväällä 2024 ja sen kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa. Nyt Mutiny - Lavastettu syylliseksi on saapunut elokuvateattereihin ja itse pidin sitä jopa potentiaalisena Statham-pätkänä. Miehen viimeaikaiset leffat ovat jättäneet minut aika kylmäksi, mutta tämän traileri näytti ihan lupaavalta. Kävinkin katsomassa Mutinyn sen ensi-iltapäivänä, yhdessä totta kai isäni kanssa, jonka kanssa olen käynyt katsomassa Stathamin neljä edellistäkin leffaa, Expend4blesin (2023), The Beekeeperin (2024), A Working Manin (2025) ja Shelterin (2026). 

Cole Reed on työskennellyt jo vuosia rahtilaivabisnestä pyörittävän Tibu Campallon henkivartijana. Kun eräänä yönä Tibu murhataan ja Cole lavastetaan syylliseksi, mies päättää etsiä käsiinsä todelliset tekijät ja päätyykin yhden Tibun firman rahtilaivan kyytiin, selvittäen kauhistuttavan totuuden.

Jason Statham nähdään jälleen tutussa roolissaan. En siis tarkoita, että hän esittäisi jotain tiettyä hahmoa uudelleen, vaan hän näyttelee taas kerran sitä tietynlaista tyyppiä, jollaisena hänet lähes aina nähdään; entinen taistelija, joka päätyy harjoittamaan vanhoja taitojaan, kun hänelle läheiselle henkilölle käy huonosti. Tällä kertaa kyse on Cole Reedistä, entisestä sotilaasta ja poliisista, joka on päätynyt töihin henkivartijana bisnespohatta Tibu Campallolle (Ramon Tikaram). Mies ei ole Colelle pelkkä pomo, vaan myös hänen ystävänsä, joten kun Tibu tapetaan, Colen täyttää kostonhimo. Statham on roolissaan juuri niin Statham kuin voi olla, yrittämättä tehdä yhtään mitään muuta kuin mitä häneltä aina odotetaan. Hän on toisaalta nappivalinta rooliinsa, mutta samalla on tylsää nähdä, että aavistuksen laajemman skaalan omaava Statham ei tunnu edes yrittävän enää haastaa itseään. Tikaram on passeli Tibuna, joka tosin pääsee hengestään jo muutaman kohtauksen jälkeen.

     Elokuvassa nähdään myös Chaneil Kular Tibun poikana Kameronina, Roland Møller rahtilaiva Artemiksen kapteeni Madsenina, Annabelle Wallis laivan perämiehenä Angiena, Simon Kluth hämäräheppu Danilesina, sekä Adrian Lester sotilaslaivaa komentavana amerikkalaiskapteeni Spencerinä. Sivunäyttelijätkin toimivat ihan hyvin osissaan. Møller on oivallinen kierona kapteenina ja Lesteristä löytyy oikeaa auktoriteettia sotilaskomentajaksi. Oikeastaan vain Wallisin kyvyt tunnutaan hukkaavan laimean naishahmon kanssa.

Mutiny - Lavastettu syylliseksi kulkee niitä tavanomaisia Statham-reittejä, mutta mielsin elokuvan kiinnostavammaksi ja viihdyttävämmäksi kuin monet hänen muista viime vuosien leffoistaan. Älkää käsittäkö väärin, tämäkin elokuva on täysin puhdasta ja häpeilemättömän anteeksipyytelemätöntä tusinatoimintaa, mutta jokin siinä iski paremmin kuin vaikkapa A Working Manissa. Erityisesti pidin elokuvan miljöönä toimivasta rahtilaivasta, minne Cole soluttautuu, halutessaan selvittää miksi Tibu murhattiin ja sitten toki kostaa tapahtuneen. Keskellä merta Cole ei voi paeta, mutta laivasta löytyy runsaasti erilaisia paikkoja, joissa vetää pataan, kun hänen olinpaikkansa ja aikomuksensa selviävät miehistölle, jolla ei ole puhtaat jauhot pusseissaan. Vai pitäisikö sanoa "lailliset tuontitavarat konteissaan".

Tarina nappaa tarpeeksi toimivasti mukaansa ja asiaa auttaa se, että leffa on maltettu pitää tiiviinä, vain puolentoista tunnin mittaisena. Parasta elokuvassa on sen toiminnallinen anti. Turpasaunat ovat viihdyttäviä ja sopivan rujoja. Aseiksi kelpaa mikä tahansa kättä pidempi ja parit iskut meinaavat tuntua teatterin penkissä asti. Mutiny - Lavastettu syylliseksi tyydyttää siis passelisti pahimman toiminnannälän, vaikka leffan varrelta löytyy myös hölmöt hetkensä. Cole esimerkiksi soluttautuu tappamansa miehen henkilöllisyystodistuksen kanssa Artemikselle ja voisi luulla, että pahiksilla on tiedossa, että kyseinen mies kuoli ja he hoksaisivat heti Colen yrityksen.

Elokuvan on ohjannut Jean-François Richet, jonka aiempi työ oli Suomen teatterit skipannut toimintajännäri Plane (2023). Richet rakentaa tarpeeksi hyvin jännitettä ja saa aikaan meneviä tappeluita, mutta hänen ongelmaksi muodostuu ajoittain Lindsay Michelin ja J. P. Davisin höttöinen käsikirjoitus. Teknisesti Mutiny - Lavastettu syylliseksi toimii. Elokuva on sujuvasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja tehosteetkin näyttävät pääasiassa hyviltä. Äänimaailma rymistelee mukavasti ja Marcus Trumppin säveltämät musiikit erottuvat parissa kohtaa edukseen, eivätkä vain vaivu täysin yhdentekeväksi taustameluksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mutiny, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, MadRiver Pictures, Mutiny Films, Punch Palace Productions, UK Film Council, Valletta Pictures

Fleabag, kausi 2 (2019) - sarja-arvostelu

FLEABAG - KAUSI 2

Luoja: Phoebe Waller-Bridge

Näyttelijät: Phoebe Waller-Bridge, Sian Clifford, Andrew Scott, Bill Paterson, Olivia Colman, Brett Gelman, Hugh Skinner, Ben Aldridge, Hugh Dennis, Jenny Rainsford, Fiona Shaw, Jo Martin, Kristin Scott Thomas, Ray Fearon ja Angus Imrie

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 23 minuuttia - 28 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Phoebe Waller-Bridgen luoma ja hänen omaan näytelmäänsä perustuva komediasarja Fleabag nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin loppukesästä 2016. Alun perin Waller-Bridge ei ollut ideoinut sarjalle jatkoa, mutta keksittyään uuden tarinan hahmolleen, hän ryhtyi kynäilemään lisää. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2018 ja lopulta Fleabagin toinen ja samalla viimeinen tuotantokausi alkoi pyöriä maaliskuussa 2019. Toinen kausi keräsi vielä paremmin kehuja kuin edeltäjänsä, sekä sai yksitoista Emmy-ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja kuvaus), joista se voitti parhaan komediasarjan, naispääosan, ohjauksen, käsikirjoituksen, roolituksen ja leikkauksen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa), joista se voitti parhaan komediasarjan ja naispääosan palkinnot. Itse en ollut aiemmin katsonut Fleabagia, joskin pohdin asiaa, kun tämä kakkoskausi julkaistiin. Kun huomasin sarjan täyttävän tänä kesänä kymmenen vuotta, päätin vihdoin vilkaista mistä onkaan kyse. Pidin ensimmäisestä kaudesta ja katsoin toisen kauden läpi yhdessä illassa.

Fleabag tapaa perheensä yli vuoden jälkeen, vain huomatakseen että mikään ei ole muuttunut. Hän kuitenkin iskee silmänsä hänen isänsä ja äitipuolensa pappiin.

Phoebe Waller-Bridge palaa rooliinsa Fleabagiksi, naiseksi, joka ei juuri filtteröi puhettaan katsojille ja joka yrittää setviä huonoja perhe- ja miessuhteitaan. Ykköskauden päätteeksi paljastui, että Fleabag oli osittainen syypää parhaan ystävänsä Boon (Jenny Rainsford) itsemurhaan, Fleabagin harrastettua seksiä Boon poikaystävän kanssa, eikä nainen kestänyt läheistensä suurta petosta. Lisäksi Fleabagia juhlissa suudellut Claire-siskon (Sian Clifford) mies Martin (Brett Gelman) sai vakuutettua Clairen siitä, että Fleabag olisi lähennellyt Martinia, mikä sai koko perheen raivostumaan Fleabagille. 371 päivää, 19 tuntia ja 26 minuuttia myöhemmin Fleabag kohtaa perheensä jälleen, saatuaan kahvilabisneksensä vihdoin sujumaan. Waller-Bridge suoriutuu taas erinomaisesti roolistaan, tulkiten vakuuttavasti moniulotteista hahmoaan ja hänen vaikeita tunteitaan. Clifford ja Gelman ovat myös väkeviä rooleissaan ja Fleabagin ja hänen siskonsa suhdetta tutkitaan onnistuneesti lisää.

     Menossa ovat mukana myös vanhat tutut Fleabagin ja Clairen isä (Bill Paterson) ja naisten kummitäti, sekä heidän uusi äitipuolensa (Olivia Colman), sekä Fleabagin entiset säädöt Harry (Hugh Skinner) ja Arsehole Guy (Ben Aldridge), kun taas uusina tuttavuuksina toinen tuotantokausi esittelee isän ja äitipuolen papin (Andrew Scott), johon Fleabag iskee silmänsä, Fleabagin terapeutin (Fiona Shaw) ja bisnesnainen Belindan (Kristin Scott Thomas). Sarjan konkarit palaavat pätevästi rooleihinsa, Colmanin ollessa yhtä riemastuttava kuin viimeksi. Uusi Sherlock -sarjasta (Sherlock - 2010-2017) tuttu Scott, Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttu Shaw ja Slow Horses -sarjasta (2022-) tuttu Thomas ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa. Scottin ja Waller-Bridgen väliltä vieläpä löytyy hyvää kemiaa.

Fleabagin toinen tuotantokausi on vielä ensimmäistä tuotantokautta vahvempi paketti, enkä kokenut mitään vaikeuksia tuijottaa koko kuudesta puolen tunnin jaksosta koostuvaa kautta yhdessä illassa. Kauden avausjakso on aivan hysteerisen hauska valtavan myötähäpeänsä kanssa. Jaksossa Fleabag tapaa perheensä yli vuoden jälkeen ravintolaillallisen muodossa ja kohtaaminen on juuri niin vaivaannuttava kuin voikin odottaa. Juuri kun luulet, että illallinen on saavuttanut huippuhetkensä, Waller-Bridge pistääkin lisää pökköä pesään ja kasvattaa kierroksia.

Kausi on muutenkin täynnä erittäin hauskoja tilanteita ja keskusteluja, mutta todelliset kyntensä kausi näyttää, kun se päättää vakavoitua ja pureutua reippaasti syvemmälle näihin hahmoihin. Hulvaton komedia ja väkevä draama kulkevat tyylikkäästi käsi kädessä. Yhdessä kohtaa naurat makeasti hervottomille jutuille ja yhtäkkiä huomaatkin, että hahmon sydämen purkaminen on vetänyt täysin hiljaiseksi, kenties jopa liikuttanut kyyneliin asti. Fleabagin kehityskaari kauden varrella on hienosti laadittu ja näytelty. En yhtään ihmettele, miksi tämä kakkoskausi kahmi palkintoja eri gaaloissa. Nämä kaksi tuotantokautta muodostavat loistokkaan kokonaisuuden, toimien hienosti saman kolikon kahtena eri puolena. Toivonkin, että Waller-Bridge pitää päätöksestään kiinni ja antaa Fleabagin tarinan päättyä tähän.

Fleabagin toinen tuotantokausi on myös osaavasti kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on tyylikästä ja äänityöskentelykin pätevää. Musiikeista vastaa tälläkin kertaa Phoebe Waller-Bridgen isosisko Isobel Waller-Bridge, joka tunnelmoi toistamiseen hyvin sävelmillään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Fleabag, Iso-Britannia, 2016-2019, Two Brothers Pictures

Perhe on painajainen (Meet the Parents - 2000) - elokuva-arvostelu

PERHE ON PAINAJAINEN

MEET THE PARENTS

Ohjaus: Jay Roach

Näyttelijät: Ben Stiller, Robert De Niro, Teri Polo, Blythe Danner, Nicole DeHuff, Thomas McCarthy, Jon Abrahams, Owen Wilson, James Rebhorn ja Phyllis George

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 3

Meet the Parents, eli suomalaisittain Perhe on painajainen on uudelleenfilmatisointi samannimisestä indie-elokuvasta vuodelta 1992. Tuottaja Nancy Tenenbaum piti elokuvasta ja hankki sen oikeudet, tehdäkseen siitä ison rahan komedian. Hän lähetti leffan useille tutuilleen, joista ohjaaja Steven Soderbergh innostui eniten ja vei projekti-idean Universalille. Jonkin aikaa emmittyään yhtiö tarttui projektiin, mutta Soderbergh jätti elokuvan muiden kiireidensä takia. Hetken aikaa näytti siltä, että ohjaajaksi olisi hypännyt Steven Spielberg ja elokuvaa olisi tähdittänyt Jim Carrey, mutta leffa ei edennyt heidän kanssa. Lopulta ohjaajaksi valikoitui Jay Roach ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1999. Perhe on painajainen saapui elokuvateattereihin lokakuussa 2000 ja se oli iso hitti, joka sai kriitikoilta positiivisen vastaanoton, sekä parhaan laulun Oscar-ehdokkuuden ja parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse katsoin Perhe on painajaisen joskus yli kymmenen vuotta sitten televisiosta ja pidin näkemääni hauskana. En kuitenkaan ole katsonut leffaa toistamiseen, vaikka olen omistanut sen ja sen jatko-osat jo vuosia blu-raylla. Nyt kun elokuvasarja on jälleen jatkumassa leffalla Uusin painajainen perheessä (Focker In-Law - 2026), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat osat pitkästä aikaa ja samalla arvostella ne.

Greg Focker on kosimassa tyttöystäväänsä Pamia, mutta päättää toimia vanhanaikaisesti ja pyytää Pamin isältä tämän hyväksyntää. Greg ja Pam matkustavat viikonlopuksi Pamin vanhempien luokse, mutta hyvin nopeasti Gregille käy selväksi, että Pamin isä ei pidä hänestä - ei sitten yhtään.

Jim Carrey ei lopulta tähdittänytkään Perhe on painajaista, mutta hänen ehdotuksestaan päähenkilö Greg sai vaivaannuttavan sukunimensä Fockerin. Greg Fockerin rooli meni lopulta Ben Stillerille, joka oli aiemmin tehnyt lähinnä sivurooleja, mutta joka nousi muun muassa tämän elokuvan myötä tähteyteen. Stiller sopii oikein mainiosti mieheksi, joka yrittää parhaansa mukaan tehdä vaikutusta, mutta jonka yritykset tuntuvat kerta toisensa perään tehottomammilta. Stiller on roolissaan pääasiassa pidättyväinen, mutta kun tilanne alkaa tosissaan turhauttaa Gregiä, Stiller pääsee irrottelemaankin enemmän.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Teri Polo Gregin tyttöystävänä Pamina, Nicole DeHuff ja Jon Abrahams Pamin sisaruksina Debbienä ja Dennynä, sekä Robert De Niro ja Blythe Danner heidän vanhempinaan, Jack ja Dina Byrnesinä. Lisäksi Owen Wilson tekee lystikkään roolityön Pamin ylimukavana ja kaikin puolin liian hyvänä ex-poikaystävänä Kevininä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, mutta onhan elokuvan väkevin suoriutuja tietty De Niro Pamin tuimana isänä, joka vaikuttaisi inhoavan Gregiä heti ensivilkaisulta. De Niro tuo hahmoon muitakin puolia elokuvan edetessä ja hänen ja Stillerin kiusallinen kemia on täydellinen. Onkin vain sääli, että tämä äksy pappa -rooli jäi De Nirolla päälle ja miestä onkin nähty lopulta tylsistymiseen asti vastaavissa rooleissa seuraavien kahden vuosikymmenen ajan.

Perhe on painajainen on aivan taatusti samaistuttava elokuva monille miehille. Oman rakkaan vanhempien tapaaminen ensi kertaa on toki kenelle tahansa jännittävä tilanne, mutta miehelle tyttöystävän isän kohtaaminen on täysin oma lukunsa. Kukapa ei olisi joskus kämmenet hikoillen ja ääni väristen esitellyt itseään mahdolliselle tulevalle appiukolle. Toisinaan jännittäminen onkin täysin turhaa ja isä ottaa sinut avosylein vastaan, mutta joskus... noh, käy kuten Greg Fockerille, joka ei saa osakseen kuin tuimia katseita.

Kyseessä on edelleen erittäin lystikäs elokuva, jonka huumori perustuu nimenomaan tämän tilanteen mojovaan vaivaannuttavuuteen. Gregiä käy jopa sääliksi, kun hän yrittää yhä vain epätoivoisemmin voittaa Jackia puolelleen, mutta joka yritys tuntuu vain kasvattavan miesten välistä kuilua. Kun mukaan vielä isketään Pamin siskon poikaystävä (Thomas McCarthy), joka tulee mainiosti toimeen Jackin kanssa, sekä Pamin perään edelleen haikaileva ex-poikaystävä Kevin, Gregin - ja samalla katsojan - stressikäyrät nousevat entisestään. Tämän kiusallisen viikonlopun etenemistä on hauskaa, joskin ajoittain myös kivuliaan noloa seurata ja pääasiassa vajaan parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Mielestäni vain ihan loppusuoralla, kun homma pitäisi pistää pakettiin, elokuva alkaa takellella hieman. Tapahtumaketju on ajanut hahmot sellaiseen jännitteeseen, että käsikirjoittajakaksikko Jim Herzfeld ja John Hamburg eivät ihan onnistu purkamaan tätä kaikkea finaalin aikana.

Vaikka olisi ollut eittämättä erittäin kiinnostavaa nähdä, mitä Steven Soderbergh tai Steven Spielberg olisivat tehneet elokuvan kanssa, Jay Roach hoitaa tonttinsa oikein passelisti. Roach saa aikaiseksi veikeitä tilanteita ja pitää hupaisaa ilmapiiriä hyvin yllä, menemättä kuitenkaan sellaiseen kohellukseen kuin edellisessä komediassaan Austin Powers - kumma jätkä (Austin Powers: International Man of Mystery - 1997). Perhe on painajainen on myös osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja tehosteet näyttävät hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Randy Newmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Meet the Parents, Yhdysvallat, 2000, Universal Pictures, DreamWorks Pictures, Nancy Tenenbaum Films, Tribeca Productions

Lumotut sisaret (Practical Magic - 1998) - elokuva-arvostelu

LUMOTUT SISARET

PRACTICAL MAGIC

Ohjaus: Griffin Dunne

Näyttelijät: Sandra Bullock, Nicole Kidman, Stockard Channing, Dianne Wiest, Goran Visnjic, Evan Rachel Wood, Alexandra Artrip, Aidan Quinn, Mark Feuerstein, Camilla Belle, Lora Anne Criswell, Caprice Benedetti, Margo Martindale, Chloe Webb, Martha Gehman, Caralyn Kozlowski ja Lucinda Jenney

Genre: romantiikka, fantasia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Practical Magic, eli suomalaisittain Lumotut sisaret perustuu Alice Hoffmanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1995. Turner Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet, mutta kun Warner Bros. hankki yhtiön vuonna 1996, projekti siirtyi kyseiselle studiolle. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1998 ja lopulta Lumotut sisaret sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka sai negatiivisen vastaanoton kriitikoilta. Vuosien varrella leffasta on kuitenkin muodostunut kulttiklassikko. Itse en ollut kuullutkaan koko leffasta, ennen kuin yllättäen ilmoitettiin, että se on lähes 30 vuoden jälkeen saamassa jatkoa. Katsoinkin uteliaana, mistä Lumotuissa sisarissa on oikein kyse?

Owensin suvun naiset ovat noitia, mutta taikakykyjen mukana on tullut kirous, mikä tappaa kaikki heidän rakastamansa miehet. Noitasisarukset Sally ja Gilly yrittävät päästä kirouksesta eroon, mutta aiheuttavatkin vahingossa täysin uudenlaisen ongelman.

Päärooleissa Owensin noitasisarina Sallyna ja Gillynä nähdään Sandra Bullock ja Nicole Kidman, jotka kuuluivat tuolloin Hollywoodin suosituimpien naisnäyttelijöiden kärkikahinoihin. Sally on siskoista rauhallisempi, haaveillen tavallisesta arjesta perheen kanssa ja ilman taikuutta, kun taas Gilly on paljon hurjapäisempi, mikä onkin kuljettanut naista vääriin ympäristöihin ja väärien ihmisten keskelle. Hahmot ovat persoonina sopivan erilaiset ja Bullock ja Kidman istuvat passelisti rooleihinsa. He ovat myös uskottavat siskoina ja heidän kemiansa kohtaavat mainiosti.

     Elokuvassa nähdään myös Stockard Channing ja Dianne Wiest Sallyn ja Gillyn täteinä Francesina ja Jetinä, jotka ovat huolehtineet siskoista heidän vanhempiensa kuoltua, kun tytöt olivat vielä pieniä lapsia, Mark Feuerstein Sallyn miehenä Michaelina ja Evan Rachel Woods ja Alexandra Artrip heidän tyttärinään Kylienä ja Antoniana, Goran Visnjic Gillyn vaarallisena poikaystävänä Jimmy Angelovina, sekä Aidan Quinn poliisi Gary Halletina. Näyttelijäkaartin parhaat suoritukset tarjoavat Channing ja Wiest Frances- ja Jet-täteinä, jotka ovat opettaneet päähenkilöille taikuuden salat. Visnjic onnistuu olemaan sopivan niljakas Angelovina, kun taas Quinn jää hieman puupökkelöksi poliisin roolissa. Alun perin Gary Halletia piti näytellä Timothy Olyphant, mutta kun juuri ennen kuvausten alkua Olyphant koettiin liian nuoreksi rooliinsa, hänet pistettiin vaihtoon.

En tiennyt Lumotuista sisarista juuri muuta etukäteen kuin että se kertoo kahdesta noitasiskosta, joita näyttelevät Bullock ja Kidman. Vastassani oli hitusen epätasainen leffa, joka jäi kuitenkin plussan puolelle, pääasiassa elokuvan päätähtien ja heidän hahmojensa ansiosta. Vaikka Sally ja Gilly ovatkin hyvin erilaiset persoonat, joilla on omat ongelmansa toistensa kanssa, he tulevat silti toistensa tueksi, mitä vaaditaan erityisesti siinä kohtaa, kun Gillyn mielitietty Angelov osoittautuukin ikävämmäksi tyypiksi. On kiinnostavaa seurata, kuinka siskot hoitavat tätä tilannetta, etenkin kun he hyödyntävät elokuvan edetessä yhä enemmän taikavoimiaan.

Leffan epätasaisuus syntyy Griffin Dunnen ontuvasta ohjauksesta. Dunne ei vaikuta osaavan päättää, millaista elokuvaa onkaan tekemässä. Toisinaan leffa on mainio kuvaus toisiaan tukevista siskoksista, välillä se on siirappinen rakkausleffa, jossain kohtaa se yrittää olla vakavampi draama lähisuhdeväkivallasta, paikoitellen se taas hassuttelee komediana ja loppusuoralla elokuva vielä tuo mukaan rikostutkimuspuolen. Elokuva ei myöskään ihan osaa päättää, kuinka perheystävällinen se haluaisi olla. Tämä nähtävästi johtuu Warner Brosista. Dunnen mukaan hänen alkuperäinen visionsa oli synkempi, mutta studion pakottamana hän joutui laimentamaan leffaa enemmän koko perheen noitatarinaksi. Tietystä ontuvuudestaan huolimatta Lumotut sisaret onnistuu ajoittain olemaan juuri sopivan syksyinen fantasiaa, romantiikkaa ja jännitystä yhdistelevä teos, jonka parissa kääriytyä viltin alle ja ottaa kupin kuumaa juotavaa siemailtavaksi. Se, onko jatko-osalle lähes 30 vuotta myöhemmin tarvetta, onkin sitten ihan eri kysymys, jolle vastaus saadaan ensi kuussa...

Teknisesti Lumotut sisaret on varsin pätevä. Leffa on osaavasti kuvattu ja mukana on muutamia todella tyylikkäitä kamera-ajoja. Owensin noitaperheen talon lavasteet ovat hienot. Itse talo rakennettiin onttona oikeaan ympäristöön, mutta sisätilakohtaukset kuvattiin studiossa. Lopputulos oli jopa niin ihastuttava, että Barbra Streisand yritti ostaa talon nähtyään elokuvan, vain saadakseen pettymyksekseen tietää, että kyse tosiaan oli pelkästä ulkokuoresta ja että lavaste oli purettu heti kuvausten päätyttyä. Puvustuskin on oivallista ja maskeeraus myös, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Alan Silvestrin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla, mutta ne eivät suinkaan olleet elokuvan alkuperäinen melodiamaailma. Michael Nyman sävelsi leffan alkuperäiset musiikit, mutta kun testiyleisö moitti niitä, Nyman vaihdettiin hätäisesti Silvestriin juuri ennen kuin elokuva julkaistiin. Muutos tehtiin jopa niin myöhään, että Nymanin työt sisältävät soundtrack-levyt olivat jo ehtineet kauppojen hyllyille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Practical Magic, Yhdysvallat, 1998, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, DiNovi Pictures, Fortis Films, Stargate Studios

Insidious: Out of the Further (2026) - elokuva-arvostelu

INSIDIOUS: OUT OF THE FURTHER

Ohjaus: Jacob Chase

Näyttelijät: Amelia Eve, Island Austin, Brandon Perea, Sam Spruell, Maisie Richardson-Sellers, Lin Shaye, Joseph Lopez ja Laura Gordon

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Riivattu 2 (Insidious: Chapter - 2013), Insidious: Chapter 3 (2015), Insidious: The Last Key (2018) ja Insidious: The Red Door (2023) saivat vaihtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta ne menestyivät kaikki niin hyvin, että lisää oli luvassa. Kun lisäosaleffa Thread: An Insidious Talen tuotanto jäi jumiin, vuonna 2024 ilmoitettiin kokonaan uuden elokuvan olevan työn alla. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2025 ja nyt Insidious: Out of the Further saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Riivatusta, mutta mielestäni jo kakkososa on keskinkertainen kauhuraina ja leffasarjan taso on laskenut aika jyrkkää alamäkeä jokaisen uuden osan myötä. Odotukseni Insidious: Out of the Furtheria kohtaan olivat siis erittäin matalat, kun kävelin Redin BioRexiin katsomaan elokuvan ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Yksinhuoltajaäiti Gemma hoksaa pystyvänsä kulkemaan kuolleiden maailmaan, Tulevaan ja jopa kuljettamaan asioita ja ihmisiä maailmojen välillä. Valitettavasti Tulevan pahat henget ovat huomanneet Gemman kyvyn ja haluavat hyödyntää sitä murtautuakseen elävien maailmaan.

Insidious: Out of the Further ei onneksi enää kerro Lambertien perheestä - Insidious: The Red Door kun osoitti täydellisesti, että heidän tarinansa olisi pitänyt lopettaa sinne kakkososaan - vaan suuhygienistinä työskentelevästä yksinhuoltajaäiti Gemmasta (Amelia Eve) ja hänen tyttärestään Mayasta (Island Austin). Kun Gemma oli lapsi, hänen äitinsä (Laura Gordon) näki karmivia asioita ja nyt myös Gemma on alkanut näkemään niitä. Nainen huomaa päätyvänsä öisin kuolleiden asuttamaan maailmaan, Tulevaan, mutta hänellä on sitäkin poikkeuksellisempi kyky viedä asioita sinne... ja tuoda niitä sieltä elävien maailmaan. Eve on hyvä äitinä, joka muuttuu kaiken aikaa pelokkaammaksi, karmivan tilanteen eskaloituessa ja Austin on mainio valinta tyttäreksi, joka alkaa kummastella äitinsä omituista käytöstä.

     Elokuvassa nähdään myös Brandon Perea poliisina ja Gemman poikaystävänä Nickinä, Maisie Richardson-Sellers Tulevassa transsin kautta matkaavana Clairena, sekä toki vanha kunnon Lin Shaye tässä kohtaa jo ikonisessa roolissaan Elise Rainierina, joka on omistanut kuoleman jälkeisen elämänsä auttaakseen niitä poloisia, jotka pystyvät kulkemaan Tulevaan ja herättävät erilaisten pahojen henkien huomion, kuten nyt on käynyt Gemman kohdalla. Perea ja Richardson-Sellers hoitavat tonttinsa passelisti ja Shaye on tuttuun tapaansa mainio kuolleiden maailmasta kaiken tietävänä Elisenä.

En tiedä, onko kyse vain erittäin matalista odotuksistani parin todella kehnon Insidious-rainan jälkeen, mutta Out of the Further onnistui jopa yllättämään minut positiivisesti. Kyseessä on huomattavasti parempi leffa kuin The Last Key ja The Red Door - eipä sillä, että tuo olisi vielä järin suuri saavutus. Ei elokuva mitenkään erityisen ihmeellinen ole ja siitä löytyy omat vikansa, katsojaa aika tyhmänä pitävistä repliikeistään lähtien, mutta kertaalleen katsottavana kauhuelokuvana se ajaa asiansa oikein mukavasti. Vaikka suuri osa pelotteluista rakentuukin lähinnä kovaäänisten säikyttelyjen varaan, mukaan mahtuu muutama oikeasti jännittävä kauhukohtaus, jotka toimivat erityisen hyvin, jos kärsii ahtaan paikan kammosta tai pelkää hammaslääkärikäyntejä.

Elokuvan toimivin aspekti on sen tarina, joka pitää menevästi mukanaan läpi varttia vailla kahden tunnin keston. Asiaa toki auttaa tasaisin väliajoin mukaan ripotellut pelottelut ja yleisesti varsin jännittävä ilmapiiri. Tarina myös käsittelee ihan hyvin sukupolvelta toiselle periytyvää traumaa ja tuhoisan kierteen lopettamista. Loppusuoralla tätä teemaa tosin väännetään turhankin rautalangasta, selvästi ajatellen, että katsoja on kaivanut puhelimensa esiin aina, kun ruudulla ei nähdä mörököllejä. Heikkouksistaan huolimatta Insidious: Out of the Furtherista jäi tarpeeksi hyvä maku suuhun ja sen myötä heräsi uusi uteliaisuus elokuvasarjan tulevaisuutta kohtaan. Kenties jo muutaman vuoden ajan työn alla ollut Thread: An Insidious Tale saataisiin vihdoin teattereihin...

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Jacob Chase, jonka edellinenkin leffa Come Play (2020) oli kelpo kauhuilu. Tietyistä kompastuskivistä huolimatta miehen työ nousee plussan puolelle jo muutaman vahvan kohtauksen ja paikoitellen jopa tyylikkään vision ansiosta. Insidious: Out of the Further on nimittäin mainiosti kuvattu ja monessa kohtaa juuri kameratyöskentelyllä, kuten häiritsevän lähelle kuvattavaa kohdetta vievillä otoksilla, aiheutetaan sopivasti epämukavaa fiilistä. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja pahojen henkien maskeeraukset karmivat. Musiikeista vastaa jälleen Joseph Bishara, jonka työ vain korostaa pahaenteistä ilmapiiriä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Insidious: Out of the Further, Yhdysvallat, 2026, Atomic Monster, Blumhouse Productions, Blumhouse-Atomic Monster, Screen Gems, Stage 6 Films

High School Musical: The Musical: The Series, kausi 4 (2023) - sarja-arvostelu

HIGH SCHOOL MUSICAL: THE MUSICAL: THE SERIES - KAUSI 4

Luoja: Tim Federle

Näyttelijät: Joshua Bassett, Sofia Wylie, Dara Renée, Julia Lester, Frankie Rodriguez, Liamani Segura, Kate Reinders, Mark St. Cyr, Saylor Bell Curda, Adrian Lyles, Napiera Groves Boykin, Alex Quijano, Matt Cornett, Kylie Cantrall, Matthew Sato, Caitlin Reilly, Corbin Bleu, Monique Coleman, Kaycee Stroh, Alyson Reed ja Bart Johnson

Genre: komedia, musikaali, romantiikka

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 36 minuuttia - 1 tunti 4 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 53 minuuttia

Ikäraja: 9

High School Musical -elokuvien (2006-2008) pohjalta tehty Disney+ -sarja High School Musical: The Musical: The Series nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2019. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää, joskin tekijät ilmoittivat, että neljäs kausi jäisi sarjan viimeiseksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022 ja lopulta High School Musical: The Musical: The Seriesin neljännen ja samalla viimeisen kauden esitys alkoi elokuussa 2023. Tämäkin kausi sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta, sekä hyvät katsojaluvut. Itse olin katsonut alkuperäisen High School Musicalin (2006) pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa, mutten ollut aiemmin nähnyt sen jatko-osia. Kuitenkin kun huomasin alkuperäisen elokuvan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella niin sen kuin sen jatko-osat, lisäosaelokuvan Seikkailu New Yorkissa (Sharpay's Fabulous Adventure - 2011) ja tämän Disney+ -sarjan. Mielsin sarjan kolme ensimmäistä kautta aika keskinkertaisiksi, enkä ollut järin innoissani, kun aloitin finaalikauden katselun.

Samalla kun neiti Jennin johdolla teatterinuoret valmistautuvat työstämään musikaalinäytelmää, paljastuu että East High'n koulussa kuvataan upouusi High School Musical -elokuva.

Lukuun ottamatta Niniä näytellyttä Olivia Rodrigoa, jonka musiikkiura oli ampaissut korkeuksiin, muut High School Musical: The Musical: The Seriesin tutuista tyypeistä tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa. Ricky (Joshua Bassett) ja Gina (Sofia Wylie) tapailevat nyt salaa, kun taas Ginan ex-poikaystävä E. J. (Matt Cornett) on lähtenyt collegeen ja näyttäytyykin vain parissa jaksossa. Kesäleiriltä tehty dokumentti on erottanut Carlosin (Frankie Rodriguez) ja Sebin (Joe Serafini), Sebin suututtua dokumentin vihjaukselle, että Carlosin ja Jarredin (Jarred Manista) välillä olisi ollut sutinaa. Ashlyn (Julia Lester) pohtii omaa seksuaalisuuttaan, mitä ei helpota se, että Big Red (Larry Saperstein) on lähtenyt Kairoon ja että kesäleiriltä tuttu Maddox (Saylor Bell Curda) saapuu East High'hin auttamaan näytelmän kanssa, veljensä Jetin (Adrian Lyles) kera. Myös leirillä esitelty Emmy (Liamani Segura) aloittaa opinnot East High'ssa ja hyppää heti mukaan näytelmään. Kourtney (Dara Reneé) pohtii omaa tulevaisuuttaan ja myös musikaalit ohjaava neiti Jenn (Kate Reinders) miettii elämäänsä uudelleen, saadessaan aikamoisen työtarjouksen. Tutut näyttelijät ajavat asiansa, mutta eipä kukaan taaskaan erityisen isoa vaikutusta tee, paitsi toisinaan laulutaidoillaan.

     Uusina hahmoina kausi esittelee fiktiivisen "High School Musical 4: The Reunion" -elokuvan ohjaajan Quinnin (Caitlin Reilly) ja sen päätähdet Mackin (Matthew Sato) ja Danin (Kylie Cantrall), joista yksikään ei ole järin pidettävä persoona. Reilly, Sato ja Cantrall kuitenkin hoitavat tonttinsa passelisti.

High School Musical: The Musical: The Series ei missään kohtaa voittanut minua puolelleen. Sarjan yritys liikkua itsetietoisilla metatasoilla tuntui alkuperäisillä High School Musical -elokuvilla rahastuksen lisäksi vain Disneyn uuden suoratoistopalvelun sisällön mainostamiselta (muistittehan katsoa Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991), Camp Rockin (2008) ja Frozen - Huurteisen seikkailun (Frozen - 2013)??). Tekijät vaikuttivat olevan kykenemättömiä päättämään, onko sarja puhdasverinen musikaali, vai ovatko laulut tuttujen biisien kierrätystä näyttämöllä, vai sittenkin hahmojen itse tekemiä kappaleita. Kaiken huippu on kuitenkin ollut kömpelö feikkidokumenttipuoli, jossa ei ole enää mitään järkeä, kun selvästi jotkut edelleen kuvaavat näitä nuoria, mutta samalla hahmot säikkyvät Corbin Bleun uutta tapaamista, peläten että tämä tuo jälleen kuvausryhmän tekemään heistä dokumenttia. Viimeisellä kaudella nämä ideat jatkuvat samalla omituisen puolivillaisella linjallaan.

On ihan veikeä idea, että East High'ssa kuvattaisiin vuosien jälkeen uusi High School Musical -elokuva ja se tuo kelvollisen konfliktin, kun tuotanto estää teatterinuoria toteuttamasta oman musikaaliesityksensä. Silmäni kuitenkin pyörivät taas, kun neiti Jenn ilmoittaa innokkaasti, että tällä kertaa he tekevät näytelmän High School Musical 3: Senior Year -leffan (2008) pohjalta. Mihin se kakkosleffa jäi? Olisivat tehneet jostain vähän mielikuvituksellisemmasta valinnasta musikaalin. Entäpä vaikka Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksesta (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003)?

Teinisarjojen tapaan luvassa on paljon kaikenlaista draamaa. Rickyn ja Ginan suhde on heti hataralla pohjalla, kun he eivät ole samalla sivulla suhteensa julkisuuden kanssa, mitä ei auta yhtään, kun paikalle tulevat Dani ja Mack, joista tietty ensin mainittu kiinnostuu Rickystä ja jälkimmäinen Ginasta. Ashlynilla on vaikeita tunteita Big Redin ja Maddoxin kohdalla ja Carlosia ja Sebiä vaivaavat dokumentin vääristämät tilanteet. Näitä ihmissuhdesotkuja setvitään vaihtelevasti, paikoin jopa kiusallisen ontuvasti. Yhdessä kohtaa sarja tuntuu sanovan, että pettäminen on ookoo, jos sitä kautta tajuaa kuuluvansa seksuaalivähemmistöön. Loppusuora kaudesta taas tekee sen finaalikausille liian ominaisen kikan, eli viimeinen jakso käytetään lähinnä dramaattisten ja itkuisten hyvästihalien parissa. Jossain kohtaa jaksoa tämä ylenpalttinen nyyhkyily alkoi jo tosissaan kyllästyttää ja sitäpä jatkui vielä ainakin vartin verran. Ja kun ehdit luulla viimeisen jakson päättyneen, luvassa onkin vielä yksi musikaalinumero, joka näyttää siltä, että sen ei ollut alun perin edes tarkoitus olla mukana.

Tuotantokauden ohjaajien työ on ailahtelevaa ja he pitävät energiatasot joko tekopirteän korkeina tai teennäisen dramaattisina. Teknisesti High School Musical: The Musical: The Series kuitenkin toimii edelleen. Neljäs tuotantokausi on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus on tyylikästä. Äänityöskentely on passelia ja Gabriel Mannin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

High School Musical: The Musical: The Series, Yhdysvallat, 2019-2023, Walt Disney Pictures, Chorus Boy, Salty Pictures, Bell The Cat

Supernatural, kausi 12 (2016-2017) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 12

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Samantha Smith, Mark A. Sheppard, Mark Pellegrino, Ruth Connell, Rick Springfield, Elizabeth Blackmore, Courtney Ford, Kim Rhodes, Kathryn Newton, Adam Rose, Rick Worthy, Alexander Calvert ja Jim Beaver

Genre: fantasia, draama, toiminta, kauhu

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma televisiosarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä syksyllä 2005. Seuraavat kaudet pitivät suosiota yllä, joten sarjaa päätettiin jatkaa vielä yhdennentoistakin tuotantokauden jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Supernaturalin kahdennentoista kauden esitys alkoi lokakuussa 2016. Tämäkin kausi keräsi hyvät katsojaluvut, sekä positiivista palautetta kriitikoilta. Itse olin tiennyt sarjan olemassaolosta jo vuosia, mutta ryhdyin katsomaan Supernaturalia vasta, kun se täytti viime syksynä 20 vuotta. Pidin aluksi paljon näkemästäni, mutta kausien edetessä niin sarjan taso kuin oma intoni hiipuivat. Aloitinkin kahdennentoista kauden katselun jo hieman skeptisenä.

Autettuaan Pimeyttä ja Jumalaa solmimaan välinsä, Sam ja Dean Winchester ovat lahjana saaneet kuolleen äitinsä Maryn takaisin. Jälleennäkemisen ilo jää kuitenkin lyhyeen, sillä veljesten täytyy saada pysäytettyä vapauteen päässyt Lucifer, samalla kun heitä jahtaa Men of Lettersin Lontoon jaosto.

Jared Padalecki ja Jensen Ackles palaavat taas kerran rooleihinsa Samiksi ja Deaniksi. Edelliskaudella Winchesterit onnistuivat lepyttämään itse Jumalaksi paljastuneen Chuckin (Rob Benedict) siskon Pimeyden (Emily Swallow) ja vastalahjaksi veljekset saivat äitinsä Maryn (Samantha Smith, jonka muuten näin livenä loppukeväästä Tukholman Comic Conissa Padaleckin kanssa) takaisin kuolleista. Vaikka en yleensä juuri välitä siitä, että hahmoja tuodaan takaisin kuolleista, Maryn kohdalla ratkaisu on pääasiassa onnistunut. Deanin ja Samin muistikuvat äidistään ovat todella vähäiset, Maryn kuoltua kun molemmat olivat pieniä lapsia - Samhan oli vasta vauva. Mary taas toki muistaa lapsensa lapsina ja onkin häkeltynyt, kun vastassa on yhtäkkiä kaksi aikuista miestä. Padalecki ja Ackles suoriutuvat jälleen hyvin rooleistaan, Smithin päästessä aiempaa paremmin vauhtiin Mary-äitinä, Winchesterin perheen alkuperäisenä hirviöidenmetsästäjänä.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Misha Collins Castiel-enkelinä, Mark A. Sheppard Crowley-demonina ja Ruth Connell hänen noitaäitinään Rowenana, Mark Pellegrino vapaaksi vankeudestaan päässeenä Luciferina, Kim Rhodes sheriffi Jodyna ja Kathryn Newton Jodyn ottotyttönä, nuorena metsästäjänalkuna Clairena. Uusina hahmoina kausi tuo mukaan Men of Lettersin Lontoon jaoston, johon kuuluvat Toni Bevell (Elizabeth Blackmore), Mick Davies (Adam Fergus) ja Arthur Ketch (David Haydn-Jones). Vanhat tutut tuntuvat ajoittain enemmän roikkuvan pakon edestä mukana, mutta olin kiinnostunut tutustumaan lontoolaisiin kirjemiehiin, jotka suhtautuvat metsästämiseen täysin eri tavalla ja pitävät Winchestereitä koko ammatin häpeäpilkkuina ja turhina riskitekijöinä.

Kahdestoista tuotantokausi on jälleen ihan kelvollinen lisäys mielestäni turhan pitkäksi venytettyyn Supernaturaliin. Vaikka Winchesterien tarinan olisi mielestäni voinut viedä päätökseensä jo muutama kausi sitten, etenkin kun sarja on alkanut kiertämään aikamoista kehää joidenkin hahmojen ja juonikuvioiden kanssa, on meno silti tarpeeksi kiinnostavaa ja viihdyttävää, että nämäkin 23 jaksoa katsoo sujuvasti läpi. En pahemmin piitannut siitä, että Lucifer tuotiin takaisin ja että tämä langennut enkeli pitäisi taas kerran saada takaisin vankilaansa, mutta on tässäkin kuviossa hetkensä, Luciferin lähestyessä katalia aikomuksiaan hyvin eri tavalla kuin viimeksi. Esimerkiksi mitä jos tavan tallaajan sijaan Lucifer ottaisikin hallintaansa itse Yhdysvaltojen presidentin kehon? 

Men of Lettersin Lontoon jaoston sen sijaan koin ihan meneväksi tarinakaareksi, jopa mielestäni paremmaksi kuin alkuperäisen Men of Letters -kuvion muutama kausi sitten. Brittiläisillä on ihan pointtinsa siinä, että Winchesterit usein edesauttavat maailmanloppuskenaarioiden syntymistä, minkä lisäksi veljekset usein unohtavat perhemottonsa "pelastetaan ihmisiä" -osion. Kuinka usein Sam ja Dean ovat vain pistäneet päiviltä demonien tai muiden pimeyden olentojen valtaamia kehoja, yrittämättä edes palauttaa alkuperäisiä sieluja paikoilleen? Tämä Men of Letters -kuvio ja Lucifer-kuvio risteilevät lomittain läpi kauden, yhdistyen lopulta selkeämmin yhtenäiseksi narratiiviksi ja jättäen tarinan taas ikävästi kesken kauden päätösjakson viime minuuteilla.

Isompien tarinakaarien sekaan mahtuu myös muutamia irrallisempia monsterijahteja, jotka tuntuvat tällä kertaa huomattavasti enemmän ylimääräiseltä täytteeltä. Mutta jälleen kerran osa suosikkijaksoistani löytyvät näistä yksittäisistä sivuseikkailuista. Pidin paljon 6. jaksosta, jossa Sam, Dean ja Mary kokoontuvat muistelemaan erästä metsästäjää, jonka Mary pelasti ihmissudelta 1980-luvulla, 11. jaksosta, jossa ikävä loitsu alkaa heikentää Deanin muistia siihen pisteeseen asti, ettei hän pian enää tiedä omaa nimeäänkään, sekä 18. jaksosta, joka muistuttaa pitkästä aikaa ykköskauden mahtavista, enemmän kauhuun päin kallellaan olevista jaksoista kunnon praktikaalimonsterinsa kera. Ja vaikka nämä jaksot ovat periaatteessa irrallisia päätarinasta, onnistuvat ne hyvin syventämään hahmoja, kuten esimerkiksi heidän äitiään.

Teknisesti Supernatural pitää ailahtelevan tasonsa. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteista kuitenkin paistaa jälleen läpi pienehkö budjetti ja osa digitaalisesti luoduista näyistä ovat pikemminkin huvittavia kuin karmivia. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Christopher Lennertzin ja Jay Gruskan säveltämät musiikit tunnelmoivat jälleen kerran kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

Camp Rock 3 (2026) - elokuva-arvostelu

CAMP ROCK 3

Ohjaus: Veronica Rodriguez

Näyttelijät: Liamani Segura, Malachi Barton, Lumi Pollack, Hudson Stone, Casey Trotter, Sherry Cola, Brooklynn Pitts, Ava Jean, Ella Lucas, Orlando Lucas, Maria Canals-Barrera, Joe Jonas, Nick Jonas, Kevin Jonas ja Demi Lovato

Genre: komedia, musikaali, romantiikka

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 0

Disney Channelin musikaalikomedia Camp Rock (2008) oli jättimäinen katsojatilastohitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Camp Rock 2: The Final Jam (2010) oli myös menestys, mutta koska sen päätähtien Demi Lovaton ja Jonasin veljesten laulajaurat olivat lähteneet hurjaan nousuun, lisää elokuvia ei tehty. Kuitenkin vuonna 2025 paljastettiin, että Jonasit tekisivät paluun kolmannessa elokuvassa, jonka kuvaukset käynnistyivät samaisena syksynä. Nyt Camp Rock 3 on julkaistu Disney+ -palvelussa ja omat odotukseni leffaa kohtaan olivat todella matalat. En juuri piitannut kahdesta ensimmäisestä elokuvasta ja mielsin kolmosen etukäteen turhaksi rahastukseksi. Silti päätin katsoa sen heti julkaisuviikonloppuna.

Connect 3 on lähdössä isolle kiertueelle, mutta heidän lämppärinsä jättäytyy pois viime hetkellä. Grayn veljekset päättävät palata Camp Rock -leirille ja järjestää nuorille kilpailun, jonka voittaja pääsee esiintymään heidän lämppärinään kiertueella.

Jonasin veljekset Joe, Nick ja Kevin palaavat rooleihinsa Shane, Nate ja Jason Grayksi, jotka tunnetaan Connect 3 -poikabändinä. Veljesten välit ovat ailahtelevat, mutta he ovat silti päättäneet lähteä uudelle konserttikiertueelle. Jonasit ovat kelvollisia rooleissaan, mutta kolmikko jää lopulta aika pieneen rooliin, toimien lämppärikisansa kanssa lähinnä motivaattoreina Camp Rockin uusille leiriläisille. Paluun tekee myös Maria Canals-Barrera Connie Torresina, joka on noussut leirin kokista leirin nykyiseksi johtajaksi.

     Elokuvan keskiössä on kuitenkin joukko uusia nuoria, jotka saapuvat musiikkileirille, tietämättä etukäteen tulevasta kilpailusta, joka voisi mullistaa heidän elämänsä. On sisarukset Sage (Liamani Segura) ja Desi (Hudson Stone), mysteeripoika Fletch (Malachi Barton), sellistityttö Rosie (Lumi Pollack), rumpalipoika Cliff (Casey Trotter), tanssijatyttö Callie (Brooklynn Pitts), sekä se pakollinen suosittu, mutta häijy tyttö Madison (Ava Jean) ja hänen kaverinsa Daniel (Orlando Lucas) ja Danielle (Ella Lucas). Uudet hahmot ajavat asiansa ja näyttelijät hyppäävät selvästi riemukkaina laulun ja tanssin pyörteisiin. Oikeastaan vain Madison, Daniel ja Danielle tuntuvat väkinäiseltä yritykseltä toistaa alkuperäiselokuvan vastaavia hahmoja, jotka jo itsessään olivat heikkoja Mean Girls -leffan (2004) tylyjen tyttöjen kopioita. Omaksi suosikikseni nousi ylivilkas Cliff, jota esittävä Trotter hoitaa hommansa oivallisella energialla.

Camp Rock 3 sisältää pääasiassa kelvolliset uudet leiriläisnuoret, kivoja fiiliksiä ja pari ihan tarttuvaa musikaalinumeroa, mutta elokuvan käsikirjoitus on lähes pöyristyttävän typerä. Katsojan on pakko venyttää uskottavuuden rajoja enemmän kuin monien supersankarielokuvien kohdalla, sillä luvassa on taukoamaton tulva sellaisia "näin voi käydä vain ja ainoastaan elokuvissa" -hetkiä. On jo epäuskottavuuden rajoilla, että Connect 3 - näiden elokuvien maailman kenties suosituin poikabändi - ottaisi lämppärikseen jonkun kokemattoman teinin kesäleiriltä. Lapsikatsojia juonikuvio tuskin häiritsee, mutta aikuisena ei voi olla miettimättä kaikkia logistisia epäkohtia. Itse kilpailukin on varsin dorka ja varsinkin loppuskabassa en voinut olla jatkuvasti kommentoimatta ääneen asioita, kuten "mistä tuonne keskelle korpea muka saatiin pystytettyä tuollainen huippuluokan keikkatuotanto" ja "miten nuo muut hahmot yhtäkkiä osaavat tämän erään hahmon laulun, jota hän työsti salaa".

Läpi elokuvan myös tuntuu siltä kuin kohtauksia puuttuisi, aivan kuin leffaa olisi silputtu puolentoista tunnin mittaiseksi ja samalla osa tärkeistä hahmojen välisistä hetkistä on jäänyt uupumaan. Sentään se pakollinen romanssi Sagen ja Fletchin välillä rakentuu menevästi ja näyttelijöiden väliltä löytyy jopa ripaus kemiaa. Osa tarinan kaarista pääsee unohtumaan kesken kaiken ja Madison kavereineen jää ilkikurisesta juonestaan huolimatta täysin yhdentekeväksi töyssyksi hahmojen tiellä. Camp Rockin vannoutuneimmille faneille voi olla ilahduttavaa päästä vuosien jälkeen taas tälle leirille, mutta itselleni tämä Disney-leffasarja ei pahemmin toiminut oikein missään kohtaa.

Elokuvan on ohjannut Veronica Rodriguez, joka yrittää pitää tunnelmaa korkealla ja saada näyttelijänsä irrottelemaan, mutta jonka ongelmaksi muodostuu Eydie Fayen kehno käsikirjoitus. Teknisesti Camp Rock 3 toimii pääasiassa passelisti ja se on huomattavasti elokuvamaisempi kuin selvästi televisiota varten tehdyt kaksi aiempaa osaa. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja kameratyöskentely on musikaalinumeroiden aikana ihan tyylikästä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja uusien kappaleiden lisäksi mukaan on tietysti ympätty aiempien leffojen isoimmat hitit, kuten We Rock ja Play My Music.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Camp Rock 3, Yhdysvallat, 2026, DLG Productions, Disney Branded Television, Disney Kids & Family, The Jonas Group, Walt Disney Television

The Invite (2026) - elokuva-arvostelu

THE INVITE

Ohjaus: Olivia Wilde

Näyttelijät: Olivia Wilde, Seth Rogen, Penélope Cruz ja Edward Norton

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

The Invite on uudelleenfilmatisointi espanjalaisesta elokuvasta Sentimental vuodelta 2020, joka puolestaan pohjautuu näytelmään Els veïns de dalt. Elokuvan pohjalta oli jo tehty versiot Ranskassa, Italiassa ja Etelä-Koreassa ja vuonna 2021 amerikkalaistuottaja David Permut ryhtyi työstämään omaa versiotaan. Hän palkkasi ohjaajiksi Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin, käsikirjoittajiksi Rashida Jonesin ja Will McCormackin ja päärooleihin Amy Adamsin, Paul Ruddin ja Tessa Thompsonin. Tuotanto jämähti kuitenkin paikoilleen muutamaksi vuodeksi, jolloin alkuperäinen tekijätiimi ja näyttelijäkaarti jättivät projektin. Kun Olivia Wilde hyppäsi mukaan ohjaajana, käsikirjoittajana ja päätähtenä, tuotanto pääsi vihdoin eteenpäin ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2025. Nyt The Invite on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin leffasta heti sen näyttelijöiden takia. Maailmalta kantautuneet kehut ovat vain kasvattaneet odotuksiani ja kävinkin erittäin uteliaana katsomassa The Inviten sen ensi-iltapäivänä.

Angela ja Joe pyytävät yläkerran naapurinsa vierailulle. Illan edetessä tunteet kuumenevat eri tavoin ja pariskunnan suhde päätyy todelliseen koetukseen.

Olivia Wilde ja Seth Rogen näyttelevät aviopari Angelaa ja Joeta, joiden suhde on ollut jo pitkään hataralla pohjalla. Angela viettää päivänsä kotona, remontoidun asunnon huoneita sisustellen, kun taas Joe opettaa musiikkia paikallisessa konservatoriossa. Heillä ei juuri ole enää positiivista sanottavaa toisilleen ja läheisyyskin on kuollut aikoja sitten. Edward Norton ja Penélope Cruz taas esittävät Hawkia ja Pinaa, heidän yläkerran naapureitaan, jotka ovat täysin toista maata. He säteilevät intohimoa aina, kun Angela ja Joe törmäävät heihin rappukäytävässä ja toistuvasti Angela ja Joe myös heräävät yläkerrasta kantautuvaan eläimelliseen voihkintaan. Eräänä päivänä Angela sitten päättää kutsua Hawkin ja Pinan kotiinsa illalliselle, mistä Joe ei ole lainkaan riemuissaan. Nämä neljä hahmoa ja heidän näyttelijänsä ovat aivan mahtavia. Angela, Joe, Hawk ja Pina ovat kaikki onnistuneen erilaisia persoonia, joiden yhteentörmäykset ovat suorastaan herkullisia läpi vierailun. Wilde, Rogen, Norton ja Cruz pistävät parastaan rooleissaan. Kemiat kohtaavat erinomaisesti ja jännite näyttelijöiden välillä on todella vahva.

En ihmettele ollenkaan, miksi The Invitelle povataan jo nyt useita Oscar-ehdokkuuksia. Kyseessä on loistava draamakomedia, joka on kaikkia yksityiskohtia myöten jopa ällistyttävän tarkasti mietitty kokonaisuus ja josta irtoaa todennäköisesti uusintakatselulla vielä enemmän. Entisenä teatterinuorena pidin myös valtavasti siitä, miten leffasta paistaa ihastuttavasti läpi, että homman taustalla on näytelmä. Voi kunpa The Inviten pääsisikin näkemään teatterilavalla tämän näyttelijänelikon kera!

Kyseessä on erittäin hauska elokuva, jonka huumoriosasto jopa suorastaan vahvistuu leffan edetessä, siinä missä monet muut komediat tuhlaavat parhaat paukkunsa jo ensimmäisen puolituntisensa aikana. Vierailu on täynnä todella, siis TODELLA vaivaannuttavia hetkiä ja keskusteluja, jotka saavat katsojan niin nauramaan kuin vajoamaan penkkiinsä suuren myötähäpeän vallassa. Leffa ei ole kuitenkaan vain erittäin hupaisa, vaan vierailun yllä myös leijailee uskomaton jännite. The Invitehan on tiivistunnelmaisempi kokemus kuin moni ehta trilleri! Sen lisäksi, että Wilde vakuuttaa kameran edessä, on hänen käsikirjoituksensa suorastaan erinomainen dialoginsa puolesta. Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa ja lopun tietyt ratkaisut jättävät katsojat puhumaan näkemästään vielä pitkään. The Invite on hieno kuvaus erilaisista rakkauksista, yhteentörmäyksistä, intohimosta ja sen menettämisestä, sekä itsensä löytämisestä uudelleen.

Olivia Wilde hoitaa tonttinsa myös ohjaajana mallikkaasti, saaden kanssanäyttelijänsä irrottelemaan onnistuneesti, sekä tanssahdellen häikäisevän hyvin hersyvän huumorin, murskaavan ihmissuhdedraaman ja epämukavan jännitteen välillä. Teknisesti The Invite on myös yllättävänkin vakuuttava. Kameratyöskentely on upeasti suunniteltu ja pelkällä kuvauksella kerrotaan valtavasti näistä hahmoista ja heidän väleistään. Hahmoja jätetään kauemmas, kun heidät halutaan esittää etääntyneinä ja tuodaan lähemmäs, kun heistä halutaan saada irti jotain intiimimpää. On tarkkaan suunniteltua, ketkä hahmoista näytetään milloinkin samaan aikaan ruudussa ja kuka jätetään ulkopuolelle. Myös ikkunan ulkopuolelta tai peilien kautta kuvatuilla hetkillä on merkityksensä. Lavasteet ja asut ovat hienot ja äänityöskentely on väkevää, klassisia sävelmiä hyödyntävän Devonté Hynesin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Invite, Yhdysvallat, 2026, Annapurna Pictures, FilmNation Entertainment, Permut Presentations

Snakes on a Plane (2006) - elokuva-arvostelu

SNAKES ON A PLANE

Ohjaus: David R. Ellis

Näyttelijät: Samuel L. Jackson, Nathan Phillips, Julianna Margulies, Flex Alexander, Rachel Blanchard, Kenan Thompson, Keith Dallas, David Koechner, Sunny Mabrey, Bruce James, Lin Shaye, Terry Chen, Elsa Pataky, Bobby Cannavale, Tom Butler, Todd Louiso, Kevin McNulty, Samantha McLeod, Taylor Kitsch, Gerard Plunkett ja Byron Lawson

Genre: jännitys, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

"I have had it with these motherfucking snakes on this motherfucking plane!"

Snakes on a Plane on Samuel L. Jacksonin tähdittämä jännityselokuva. Idea elokuvaan syntyi jo vuonna 1992, kun David Dalessandro luki artikkelin käärmeistä, jotka luikertelivat rahtikoneisiin toisessa maailmansodassa. Hän ryhtyi kirjoittamaan elokuvaa nimeltä "Venom", joka kertoi myrkkykäärmeistä lentokoneessa ja alkoi kaupitella ideaansa. Muutaman kymmenen studion torjuttua Dalessandron, New Line Cinema tarttui lopulta projektiin, jolloin työnimeksi tuli Snakes on a Plane. Alun perin ohjaajaksi valittiin hongkongilainen Ronny Yu ja päärooliin hyppäsi Samuel L. Jackson pelkästään elokuvan nimen ja ohjaajan takia, lukematta sivuakaan käsikirjoituksesta. Ohjaaja kuitenkin vaihtui David R. Ellisiin, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät kesällä 2005. Aluksi tuottajat halusivat siistiä elokuvan lapsiystävällisemmäksi, sekä vaihtaa elokuvan nimeksi "Pacific Air Flight 121", mutta Jackson onnistui lopulta taivuttelemaan leffan verisemmäksi, sisältämään kiroilua ja kulkemaan Snakes on a Plane -nimellä, josta oli muodostunut internetissä tuohon aikaan ennennäkemätön ilmiö. Lopulta Snakes on a Plane sai maailmanensi-iltansa 17. elokuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta, eikä se ollut tekijöidensä toivoma hitti. Itse katsoin Snakes on a Planen vasta lähes kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen televisiosta ja pidin näkemääni ihan viihdyttävänä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Kun Sean Jones todistaa murhan Havaijilla, FBI-agentti Neville Flynn lähetetään hakemaan mies Los Angelesiin, todistamaan tappajaa, pelättyä rikollispomo Eddie Kimiä vastaan. Eddie päättää kuitenkin sabotoida suunnitelmat vapauttamalla paluulennolle myrkkykäärmeitä.

Nathan Phillips näyttelee Sean Jonesia, surffaajaa ja moottoripyöräilijää, joka tykkää elää vapaasti ja etsiä seikkailuita ympäri maailman. Hänen viimeisin reissunsa on vienyt miehen Havaijille, missä hän sattuu näkemään, kun pelätty rikollispomo Eddie Kim (Byron Lawson) tappaa jonkun. Eddie on onnistunut väistelemään virkavaltaa, mutta Seanin todistajalausunto voi olla keino pistää mies telkien taakse. Niinpä Seania lähetetään suojelemaan FBI-agentti Neville Flynn, jota näyttelee Samuel L. Jackson; mies, jolle ei sovi ryttyillä. Phillips on kelpo valinta nuorukaiseksi, josta tulee avaintekijä rikollispomon mahdollisessa nappaamisessa, mutta leffan todellinen tähti on totta kai Jackson, joka tosiaan tarttui rooliin jo ihan vain leffan nimen takia. Kun Jacksonilta kysyttiin, miksi ihmeessä hän päätti tehdä Snakes on a Planen, mies vain tokaisi, että hän halusi tehdä viihdyttävän leffan, eikä mikään kuulostanut yhtä viihdyttävältä kuin käärmeet lentokoneessa. Jacksonista löytyy täydellistä karismaa rooliin. Hän onnistuu olemaan niin uhkaava kuin aika lupsakkakin.

     Elokuvassa nähdään myös Julianna Margulies, Sunny Mabreu, Lin Shaye ja Bruce James lentoemäntinä ja stuerttina, Tom Butler ja David Koechner lennon pilotteina, sekä muun muassa Flex Alexander, Kenan Thompson, Keith Dallas, Rachel Blanchard, Terry Chen, Elsa Pataky, Gerard Plunkett, Samantha McLeod ja Taylor Kitsch lennon muina matkustajina, joihin kuuluu niin tavallisia turisteja pariskunnista perheisiin, sekä suosittua muusikkoa henkivartijoineen ja rikkaita bisnesmiehiä. Näyttelijäkaarti on pääasiassa hyvässä vedossa, tulkiten oivallisesti pakokauhuaan, kun myrkylliset käärmeet pääsevät vapauteen ruumassa ja luikertelevat matkustamoon.

Snakes on a Plane on b-luokan jännäriä parhaimmillaan. Elokuvan ilmestymisen aikoihin siitä oli muodostunut internet-ilmiö (nykyään voisi ehkä puhua enemmän meemistä), ihmisten intoillessa ja pilkatessa sen premissiä. Kuluneet vuodet ja Hollywoodin valtavirtaleffojen tuudittauduttua laiskojen uudelleenfilmatisointien ja vanhojen ideoiden kierrätyksen tulvaan, Snakes on a Plane näyttäytyy näin 20 vuotta myöhemmin jopa todella omaperäisenä ja kekseliäänä jännärinä. Mistään huippuleffasta ei ole kyse ja paikoitellen elokuvaa katsoessa on vaikea sanoa, kuinka vitsimielellä sitä on edes tehty, leffan hyppiessä toisinaan oudosti kauhun ja komedian välillä, minkä lisäksi Eddie Kimiin kiinniottamiseen liittyvä kuvio unohtuu kuin vaivihkaa. Silti kyse on oikein toimivasta viihderainasta, enkä yhtään kyseenalaista, miksi Samuel L. Jackson hyppäsi mukaan niin innokkaasti.

Elokuva käyttää oman aikansa pohjustaakseen Seania, Nevilleä ja Eddietä, ennen kuin se pistää hahmot lennolle Havaijilta Los Angelesiin. Käärmeiden hyökkäyksen alkua kasvatellaan tiivistunnelmaisesti ja kun nämä pääsevät valloilleen, kaaos starttaa tosissaan. Loppuleffa onkin aikamoista jännitysnäytelmää, kun käärmeet aiheuttavat monenlaisia ongelmia pilottien puremisesta virtapiuhojen sekoittamiseen vahingossa. Tunnin ja kolmen vartin mittainen paketti pitää hyvin otteessaan ja oman lisänsä tuo Los Angelesissa toimiva agentti Hank (Bobby Cannavale), joka yrittää löytää vastamyrkyt odottamaan lentokentälle, mikäli lentokone onnistuu jollain ilveellä pääsemään maan kamaralle ehjänä.

Jacksonin harmiksi ohjausvastuu siirtyi lopulta Ronny Yulta David R. Ellisille, mutta hoitaa Elliskin tontin passelisti, vaikkei välillä saisikaan kauhua ja komediaa kulkemaan sulavasti käsi kädessä. Toisaalta leffa tarvitsee huumoripuolensa, sillä onhan Snakes on a Planen konseptissa jotain huvittavaa. David Dalessandron idean pohjalta John Heffernan ja Sebastian Gutierrez tekevät kelpo työtä käsikirjoituksen kanssa ja on hyvä, että Jackson sai pidettyä ikonisen "Olen kyllästynyt näihin vitun käärmeisiin tällä vitun lennolla" -repliikkinsä mukana studion vastustelusta huolimatta. Ja on myös hyvä, että studio suostui lopulta verisempään menoon.

Teknisesti Snakes on a Plane on hieman ailahteleva, eivätkä elokuvan tietokonetehosteet ole vanhentuneet järin tyylikkäästi. Digikäärmeet näyttävät paikoin huvittavan kököiltä, mutta tarpeeksi kaukana luikerrellessaan ne ajavat asiansa. Sekaan tekijät laittoivat muutamia oikeitakin, harmittomia käärmeitä ja parissa kohtaa on hyödynnetty päteviä animatroniikkanukkeja. Kameratyöskentely on oivallista ja leikkauskin sujuvaa. Lentokoneen lavasteet ovat hienot ja maskeeraustiimi on saanut aikaan todella ällöttäviä käärmeenpuremia. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trevor Rabinin säveltämät musiikit tuovat lisänsä jännitykseen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Snakes on a Plane, Yhdysvallat, 2006, New Line Cinema, Mutual Film Company, Meradin Zweite Productions, Eyetronics, H2L Media Group