Fleabag, kausi 1 (2016) - sarja-arvostelu

FLEABAG - KAUSI 1

Luoja: Phoebe Waller-Bridge

Näyttelijät: Phoebe Waller-Bridge, Sian Clifford, Ben Aldridge, Hugh Skinner, Bill Paterson, Olivia Colman, Brett Gelman, Jamie Demetriou, Hugh Dennis ja Jenny Rainsford

Genre: komedia

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 23 minuuttia - 27 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Fleabag on Phoebe Waller-Bridgen luoma komediasarja, joka perustuu hänen omaan yhden naisen show'hunsa vuodelta 2013. Waller-Bridge sai ideansa läpi Two Brothers Picturesilla, joka ryhtyi rahoittamaan sarjaa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2016 ja lopulta Fleabagin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 21. heinäkuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Sarja nousi nopeasti suosituksi, keräsi kehuja kriitikoilta ja sai kuusi BAFTA-ehdokkuutta (muun muassa paras komediasarja, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Itselleni sarja tuli tutuksi vasta, kun sen toinen kausi julkaistiin kolme vuotta myöhemmin. Pohdin tuolloin sarjan katselua, mutta se jäi ajatuksen tasolle. Kuitenkin kun huomasin Fleabagin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa, mistä siinä on oikein kyse.

Nuori nainen Fleabag yrittää saada miesasiansa kuntoon, samalla kun hän etsii rahoitusapua huonosti menestyvälle kahvilalleen.

Phoebe Waller-Bridge palaa esittämään Fleabagia, luotuaan hahmon alun perin yhden naisen esitykseensä teatterilavoille. Tällä kertaa kyse ei ole vain yhden ihmisen monologista, vaikka Fleabag on myös sarjassa kova puhumaan, rikkoen vähän väliä neljättä seinää ja puhuen asioita suoraan katsojille. Waller-Bridge on erinomainen roolissaan ja hän on myös kirjoittanut hahmonsa väkevästi. Fleabag ei todellakaan ole sellainen nainen, jota on totuttu näkemään televisiosarjan keulakuvana. Hän on suorapuheinen ja lähes estoton, höpistessään kiertelemättä asioista, kuten pornon katselusta, joita yleensä pidetään etenkin naisen suusta kuultuna isoina tabuina. Fleabag on muutenkin kiinnostava hahmo, sillä hän pyrkii olemaan feministi, mutta samalla hänessä on piirteitä, jotka sotivat sitä vastaan. Hän käyttää roisia huumoria ja toisinaan vartaloaan, peittämään sisälle padottuja monimutkikkaita tunteita, jotka kauden varrella lopulta vihdoin avautuvat. Fleabag valehtelee, varastaa ja tekee muita juttuja, joiden takia hän ei todellakaan ole mikään puhdas pulmunen. Silti hahmoon tykästyy heti.

     Sarjan avauskaudella nähdään myös Sian Clifford Fleabagin siskona Clairena, Bill Paterson heidän isänä ja Olivia Colman heidän taiteilija-äitipuolenaan, Brett Gelman Clairen alkoholistimiehenä, Hugh Skinner Fleabagin on-off-poikaystävänä Harryna, Ben Aldridge Fleabagin satunnaisena seksikumppanina "Arsehole Guyna", sekä takaumissa Jenny Rainsford Boona, jonka kanssa Fleabag perusti kahvilansa, mutta joka teki jokin aikaa sitten itsemurhan. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, erityisesti Colman raivostuttavana äitipuolena.

Ymmärrän kyllä tavallaan, miksi Fleabagia pidetään korkeassa arvossa ja yhtenä parhaista moderneista komediasarjoista. Sarja oli monin tavoin jotain täysin poikkeuksellista, jo ihan vain päähenkilönsä puolesta. Se oli täysin erilaista komediaa kuin mitä naisvetoisilta sarjoilta on totuttu saamaan ja sen estottomuus niin yllättää, naurattaa kuin ihastuttaa. Huumori on usein kuivaa kuten kunnon brittisarjassa kuuluukin ja se saa vähintään hymähtelemään huvittuneena. Toisinaan avauskausi tarjoaakin sitten ihan kunnon naurut.

Iso osa sarjan oivallisuudesta syntyy Fleabagin tavasta rikkoa neljättä seinää ja puhua suoraan katsojalle. Tämä ei toki ole mikään uusi kikka, mutta tapa, jolla tätä hyödynnetään on erittäin mainio. Fleabag heittää läpi keskustelujen kommenttia siitä, mitä on todellisuudessa mieltä tai mitä haluaisi oikeasti sanoa. Hän kommentoi muutenkin ajatuksiaan, joista hän on toisinaan itse erittäin ristiriitainen, etenkin jos ajatukset liittyvät miehiin. Hahmon mielenmaisemaa on kiinnostavaa kuulla, varsinkin kun hiljalleen tämän muurit alkavat murtua. Olin pitänyt jo viidestä ensimmäisestä jaksosta, mutta vasta kauden päätösjakso onnistui aidosti säväyttämään, kun komedian keskeltä esiin puskee yllättävänkin vakuuttavaa draamaa ja kun Fleabag esittelee täysin uuden puolen itsestään.

Phoebe Waller-Bridge on myös käsikirjoittanut sarjan, kun taas ohjauksesta vastaavat Tim Kirkby ja Harry Bradbeer. Kolmikko pitää hupaisaa tunnelmaa hyvin yllä, kiskoenkin sitä tehokkaammin maton katsojan jalkojen alta loppusuoralla, kun draamaosasto lävähtää päin näköä. Fleabagin avauskausi on lisäksi osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastukset ja asut näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Phoeben siskon Isobel Waller-Bridgen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.12.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Fleabag, Iso-Britannia, 2016-2019, Two Brothers Pictures

Yövahti, kausi 2 (The Night Manager - 2026) - sarja-arvostelu

YÖVAHTI - KAUSI 2

THE NIGHT MANAGER

Luoja: David Farr

Näyttelijät: Tom Hiddleston, Diego Calva, Camila Morrone, Hayley Squires, Paul Chahidi, Olivia Colman, Indira Varma, Hugh Laurie, Alistair Petrie, Kirby Howell-Baptiste, Noah Jupe, Slavko Sobin ja Alberto Ammann

Genre: jännitys, toiminta

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 1 tunti - 1 tunti 5 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

John le Carrén Yön pakolainen -kirjaan (The Night Manager - 1993) perustuva televisiosarja Yövahti nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin helmikuussa 2016. Teos tarkoitettiin alun perin minisarjaksi, mutta menestyksen myötä sille alettiin suunnitella jatkoa. Helmikuussa 2023 varmistettiin, että jatkoa oli tekeillä BBC:n ja Amazon Prime Videon yhteistyönä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt Yövahdin toinen tuotantokausi on julkaistu. Itse pidin sarjan avauskaudesta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Katsoin kuitenkin uteliaana, mitä tekijät olivat tällä kertaa saaneet aikaiseksi.

On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Jonathan Pine sai kiinni Richard Roperin. Nyt hän työskentelee peitetehtävissä Yöpöllöt-valvontayksikön johtajana ja saa selville, että Roperin seuraajat ovat jatkaneet tämän laittomia bisneksiä.

Tom Hiddleston palaa noin vuosikymmenen tauon jälkeen rooliinsa Jonathan Pineksi, joka tosin kulkee nykyään peitenimellä Alex Goodwinina ja auttaa MI6:a johtamalla valvontayksikkö Yöpöllöjä. Jonathanista - tai siis Alexista - on tullut hyvä työssään ja hän on päässyt jyvälle vakoojien maailman saloista. Hahmo on edelleen pidettävä ja Hiddleston jatkaa pätevää suorittamistaan roolissa.

     Vanhoista tutuista kakkoskaudella nähdään myös Olivia Colman MI6:lle työskentelevänä Angela Burrina, Alistair Petrie Richard Roperia (Hugh Laurie) auttaneena Sandyna ja Noah Jupe Roperin poikana Dannyna. Uusina tuttavuuksina kausi esittelee muun muassa Yöpöllöihin kuuluvan Sally Price-Jonesin (Hayley Squires), teknisiä asioita MI6:lla hoitavan Basil Karapetianin (Paul Chahidi), salaisen palvelun johtajan Mayra Cavendishin (Indira Varma), kolumbialaisen asekauppiaan Teddy Dos Santosin (Diego Calva) ja bisnesnainen Roxana Bolañosin (Camila Morrone), jonka kanssa vähemmän yllättäen Jonathanille tulee juttua. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, oli kyse sitten sarjan vanhoista konkareista tai uusista tuttavuuksista. Sally ja Basil ovat kelpo apulaiset Jonathanin missiolle, kun taas Teddy toimii menevästi tämänkertaisena pahiksena.

Yövahti-sarjan avauskausi oli erittäin mainio paketti, joka nähtävästi adaptoi John le Carrén kirjan onnistuneen uskollisesti. Sarjan jatkoa tehtäessä ongelmaksi vain muodostui se, ettei le Carré itse ollut ikinä tehnyt kirjalleen jatkoa, vaan Jonathan Pinen seikkailut olivat jääneet yhteen romaaniin. Jatkokirjaa ei myös enää voi tulla idean isältä, sillä kirjailija menehtyi joulukuussa 2020. Tekijöiden mukaan le Carré oli ykköskauden tekoaikana esitellyt ideoitaan mahdollisesta jatkotarinasta, mutta nämä jäivät nähtävästi käyttämättä. Sen sijaan tekijät päättivät sooloillen rahastaa kirjailijan luomuksen pohjalta ja paikoitellen Yövahdin jatkokausi tuntuu vain laiskahkolta fanifiktiolta.

Näyttelijät suoriutuvat hyvin ja sekaan mahtuu joitain jännittäviä tilanteita, mutta muuten mielsin Yövahdin kakkoskauden aika turhaksi rahastukseksi. Tämänkertainen tarina ei saanut napattua minua mukaansa ja puolenvälin paikkeilla homma menetti otteensa mielestäni sen kaikista laiskimman mahdollisen ratkaisun myötä. Toimintakohtaukset ovat kelvollisen viihdyttäviä, on ihan kiinnostavaa seurata Jonathanin yritystä soluttautua Teddyn piireihin ja Jonathanin ja Roxanan välisistä kohtauksista löytyy sopivasti kemiaa. Kausi jää silti aika yhdentekeväksi ja siitä puuttuu se intensiteetti ja vangitsevuus, mitkä tekivät avauskaudesta niin toimivan. Yövahdin olisi mielestäni pitänyt jäädä yhden kauden mittaiseksi minisarjaksi, mutta eipä se tule jäämään edes tähän kakkoskauteen. Tarina nimittäin jää täysin kesken ja kolmatta kautta työstetään parhaillaan.

Tällä kertaa ohjausvastuussa on Georgi Banks-Davies, joka saa ajoittain rakennettua tiivistunnelmaisia tilanteita. Ongelmaksi vain muodostuu David Farrin käsikirjoitus, joka menee mielestäni sieltä, mistä aita on matalin ja on valitettavan selvää, ettei Farrin tukena ollut tällä kertaa vahvaa lähdemateriaalia. Teknisesti Yövahti pitää kuitenkin kutinsa. Kakkoskausi on taitavasti kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset äityvät jopa aika rujoiksi. Tehosteet toimivat passelisti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Federico Jusidin säveltämät musiikit hyödyntävät pääasiassa toimivasti Victor Reyesin tuttuja melodioita, mutta Jusidin yritys tehdä tunnussävelmästä entistä mahtipontisemman saa musiikin nimenomaan menettämään osan jylhyydestään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of The Night Manager season 2 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Night Manager, Iso-Britannia, 2016-, The Ink Factory, BBC, Demarest Films, Producciones Fortaleza, AMC, 127 Wall, AG Studios, Character 7, Hangtime International Pictures, Nostromo Pictures

Arvostelu: The Roses (2025)

THE ROSES

Ohjaus: Jay Roach

Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Olivia Colman, Andy Samberg, Kate McKinnon, Delaney Quinn, Ollie Robinson, Ncuti Gatwa, Sunita Mani, Zoë Chao, Hala Finley, Wells Rappaport, Jamie Demetriou ja Allison Janney

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 12

The Roses perustuu Warren Adlerin kirjaan The War of the Roses vuodelta 1981. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty elokuva Ruusujen sota (The War of the Roses) vuonna 1989. Keväällä 2024 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta oli tekeillä uusi adaptaatio. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden kesäkuussa ja nyt The Roses saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Adlerin kirja ja aiempi filmatisointi eivät olleet tuttuja tapauksia, mutta pidin trailerista ja päänäyttelijöistä ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Rosesin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Arkkitehti Theo ja kokki Ivy rakastuvat ensisilmäyksellä. Kuitenkin kymmenen vuoden jälkeen, kun Theo menettää työnsä suuren luokan mokan takia ja Ivyn ravintolasta taas muodostuu suurmenestys, pariskunnan välille syntyy katkeruus, joka eskaloituu pahemman luokan aviosodaksi.

Päärooleissa Rosen pariskuntana Theona ja Ivynä nähdään Benedict Cumberbatch ja Olivia Colman, jotka istuvat rooleihinsa täydellisesti. Theo on päämääräinen arkkitehti, jolla on palava intohimo rakennusten suunnitteluun, kun taas Ivy on hieman ujompi kokki, joka ei ole juuri edes kehdannut sanoa ääneen haaveitaan oman ravintolansa avaamisesta. Kun sitten eräänä myrskyisenä yönä Theon suunnittelema museo luhistuu, kun taas Ivyn pikkurafla muodostuu yleisömenestykseksi, heidän elämänsä muuttuvat kertaheitolla, eikä se tee hyvää avioparin väleille. Cumberbatchin ja Colmanin väliltä löytyy hyvää kemiaa, mutta sitäkin paremmassa vedossa he ovat, kun Roset alkavat saada ryppyjä rakkauteen, mikä vain eskaloituu eskaloitumistaan kuin lumipallo vierimässä mäkeä alas ja pian he riitelevätkin oikeastaan aivan kaikesta - jopa silloin kun he onnistuvat olemaan jostain asiasta samaa mieltä.

     Elokuvassa nähdään myös Ollie Robinson ja Delaney Quinn Rosejan lapsina Royna ja Hattiena, Andy Samberg ja Kate McKinnon Rosejen ystäväpariskuntana Barryna ja Amyna, Ncuti Gatwa ja Sunita Mani Ivyn ravintolassa työskentelevinä Jeffreynä ja Janena, Zoë Chao Theon arkkitehtiystävänä Sallyna, sekä Allison Janney avioeroasianajajana. Sivunäyttelijätkin tekevät pääasiassa oivaa työtä, joskin mielestäni Kate McKinnon ei vieläkään ole niin hauska kuin hän selvästi luulee olevansa. Yleensä villisti heittäytyvältä Sambergilta on kiva nähdä pidättyväisempi roolityö.

En ole tosiaan alkuperäistä kirjaa lukenut tai nähnyt edellistä elokuvasovitusta, mutta olin jopa yllättynyt, kuinka paljon pidinkään tästä vuoden 2025 The Rosesista. Kyseessä on erittäin hauska synkähkö komedia avioparin syöksykierteestä ilmiriitaan. Leffa käyttää hyvän tovin rakentaakseen ensin Theon ja Ivyn suhdetta, jolloin kun heidän elämissään tapahtuu suuri käännekohta, on sitäkin ikävämpää nähdä, kuinka negatiivisiksi heidän tunteensa toisiaan kohtaan muuttuvat. Aluksi kyse on vain kateudesta, mikä muuttuu salakavalasti katkeruudeksi ja sitten halveksunnaksi. Kaikki toisessa ihmisessä ärsyttää, mutta selväksi käy, että pohjimmiltaan hahmoja ärsyttävät he itse. Theo on pettynyt itseensä, mutta purkaa epäonnistumisensa tunnetta vaimoonsa. Ivyn menestys taas johtaa siihen, että hän etääntyy lapsistaan ja kun hänestä tuntuu, että hän on epäonnistunut äitinä, hän purkaa tämän mieheensä.

Vaikka paperilla tämä voi kuulostaa aika murskaavalta draamalta, tekijät onnistuvat tuomaan tämän kaiken esiin todella hauskan huumorin kautta. Theo ja Ivy ovat heti kättelyssä sanavalmiita hahmoja ja tämä sanavalmius tulee tarpeeseen, kun heidän täytyy lopulta kohtauksesta toiseen keksiä toisistaan yhä vain häijympiä solvauksia. Leffan dialogi onkin parhaimmillaan hulvatonta ja mukana on muutenkin useita todella lystikkäitä hetkiä. Eräs illalliskohtaus on erityisen hauska. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että pidin myös paljon siitä, kuinka tavallaan runollisesti elokuva päättyy.

Elokuvan on ohjannut Jay Roach, joka tunnetaan parhaiten Austin Powers -trilogian (1997-2002) tekijänä. Roach pitää lystikästä ilmapiiriä hyvin yllä ja saa pääkaksikon irrottelemaan mainiosti. The Roses on myös teknisesti pätevä teos, joskin parit tietokonetehosteet ovat silmiinpistävät digitaalisuudessaan. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu, lavasteet ovat hienot, puvustus toimivaa ja äänityöskentelykin onnistunutta Theodore Shapiron leikkisien musiikkien kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Roses, 2025, Adler Entertainment Trust, Garden Studios, South of the River Pictures, SunnyMarch

Arvostelu: Paddington seikkailee (Paddington in Peru - 2024)

PADDINGTON SEIKKAILEE

PADDINGTON IN PERU

Ohjaus: Dougal Wilson

Pääosissa: Ben Whishaw, Hugh Bonneville, Emily Mortimer, Madeleine Harris, Samuel Joslin, Julie Walters, Olivia Colman, Antonio Banderas, Carla Tous, Jim Broadbent, Hayley Atwell, Imelda Staunton ja Hugh Grant

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Michael Bondin lastenkirjoihin perustuva elokuva Paddington (2014) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Paddington 2 (2017) oli vielä kehutumpi menestys, joten kolmannen leffan suunnittelu lähti heti liikkeelle. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Paul King ei kuitenkaan halunnut jatkaa sarjan ohjaksissa ja hänet korvattiinkin Dougal Wilsonilla. Tämä ja koronaviruspandemia sotkivat aikatauluja ja kuvaukset käynnistyivät vasta heinäkuussa 2023. Nyt Paddington in Peru, eli suomalaisittain Paddington seikkailee on saapunut elokuvateattereihin ja itse olin todella innoissani. Pidän aivan valtavasti kahdesta ensimmäisestä elokuvasta (ensimmäisen ollessa itselleni henkilökohtaisesta merkittävä leffa jo siksi, että kyseessä oli ensimmäinen elokuva, jonka arvostelin Elokuvan taikaa -sivulla) ja olen Paddington 2:n ilmestymisestä lähtien odottanut kolmososaa. Kävinkin katsomassa Paddington seikkailee -leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Karhuherra Paddington matkustaa Brownin perheen kanssa Peruun, etsiäkseen kadonneen Lucy-tätinsä.

Useamman vuoden tauon jälkeen karhuherra Paddington (äänenä Ben Whishaw) palaa vihdoin valkokankaille ja on yhtä sympaattinen ja hupsu, sekä aina niin hyväsydäminen ja läheisistään välittävä nalle kuin ennenkin. Paddingtonin suureksi säikähdykseksi hänestä pentuna huolehtinut Lucy-tätinsä (Imelda Staunton) on kadonnut ja niinpä hän suuntaakin etsintäretkelle Perun perukoille yhdessä Brownin perheen, eli Henry-isän (Hugh Bonneville) ja Mary-äidin (Sally Hawkins ei valitettavasti halunnut enää jatkaa sarjan parissa, joten hänet on korvattu Emily Mortimerilla), heidän lastensa Judyn (Madeleine Harris) ja Jonathanin (Samuel Joslin), sekä tomeran rouva Birdin (Julie Walters) kanssa. Myös Brownin perhe on tuttu hupaisa itsensä. Bonneville ja Walters ovat edelleen lystikkäässä vedossa ja on aivan mahtavaa, että nykyään jo parikymppiset Harris ja Joslin eivät ole kokeneet olevansa liian vanhoja rooleihinsa Brownin lapsina, vaan palaavat selvällä innolla takaisin seikkailemaan Paddingtonin kanssa. Onkin valtava sääli, ettei ihana ja lämpöä huokunut Hawkins palannut Mary-äidin rooliin, mutta Mortimer ajaa passelisti asiansa.

     Elokuvassa nähdään myös Olivia Colman iäkkäiden karhujen hoitokotia Perussa johtavana abbedissana, sekä Antonio Banderas jokilaivan kapteenina Hunter Cabotina ja Carla Tous tämän Gina-tyttärenä. Colman ja Banderas hyppäävät hyvällä energialla ja antaumuksella menoon mukaan, Tousin toimiessa ihan menevästi eksentrisen Hunterin hieman tylsähkönä tyttärenä.

Paddington seikkailee ei ihan ole kahden ensimmäisen, aivan mahtavan Paddington-elokuvan veroinen filmi, mutta se on silti erittäin mainiota koko perheen viihdettä, jonka luulisi toimivan niin lapsille kuin vanhemmillekin karhuherran faneille. Maisemanvaihdos takaisin Paddingtonin synnyinseudulle Perun perukoille pitää leffasarjan raikkaana ja tämänkertainen matka on ottanut selvät vaikutteensa esimerkiksi Indiana Jonesien kaltaisista seikkailuelokuvista. Leffassa on jopa kohtaus, jossa Paddington juoksee vierivää kivenmurikkaa pakoon, pitäen tiukasti rakkaasta hatustaan kiinni. Seikkailu nappaa heti mukaansa ja pitää pääasiassa mainiosti otteessaan läpi kestonsa.

Perun reissun varrelle mahtuu jos jonkinlaista menoa ja meininkiä, ja leffa tarjoaa niin runsaasti hauskoja tilanteita ja keskusteluja kuin myös hitusen jännittävääkin menoa. Erityisesti perheen pienimpien katsojien kohdalla parit vaaratilanteet voivat olla tiivistunnelmaista seurattavaa. Vaikka vauhtia riittää, ei leffa koskaan muutu miksikään aivottomaksi kohellukseksi ja se, mikä edelleen erottaa Paddington-elokuvat monista muista nykypäivän lastenrainoista on, että elokuvissa sykkii suuri sydän, eikä kolmososa todellakaan ole poikkeus. Perheen merkitys on jälleen vahvana teemana ja vaikka voisi paperilla kuvitella, että tämä puoli on jo nähty, niin vain loppupäässä Brownin perheen - Paddington mukaan lukien - yhteiset kohtaukset meinaavat avata kyynelhanat. Suloinen ja hurmaava Paddington seikkailee on ilahduttava lisäys tämän hetken kenties parhaimpaan koko perheelle suunnattuun elokuvasarjaan. Neljäs leffa on jo suunnitteluvaiheessa ja itse jäin odottamaan Paddingtonin seuraavaa seikkailua erittäin innokkaasti.

Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Paul King ei tosiaan enää halunnut jatkaa hommassa, vaan hän on ollut vain kynäilemässä tarinaa ja pyörimässä taustalla tuottajana, ja hänen sijaan ohjausvastuussa on ollut ensikertalainen Dougal Wilson. Wilsonin työ ei ole samanlainen riemuvoitto kuin Kingin aikaansaannos karhuherran parissa, mutta hän jatkaa silti kiitettävästi Kingin viitoittamalla tiellä, pitäen ilahduttavan tunnelman yllä kaiken aikaa. Teknisiltä puoliltaankin Paddington seikkailee on oivallinen. Leffa on hyvin kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot ja puvustus mainiota. Itse Paddington-karhu on jälleen vaikuttava tietokoneluomus ja leffan efektipuoli on muutenkin pääasiassa onnistunut, joskin muutamissa kohdissa taustakankaan käyttö on selvää. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Dario Marianellin musiikit säestävät seikkailua oikein menevästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Paddington in Peru, 2024, Studio Canal, Columbia Pictures, Stage 6 Films, Canal+, Kinoshita Group, Marmalade Films Ltd.

Arvostelu: Wicked Little Letters (2023)

WICKED LITTLE LETTERS

Ohjaus: Thea Sharrock

Pääosissa: Olivia Colman, Jessie Buckley, Timothy Spall, Gemma Jones, Malachi Kirby, Joanna Scanlan, Lolly Adefope, Eileen Atkins, Hugh Skinner, Alisha Weir ja Paul Chahidi

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Wicked Little Letters perustuu tositapahtumiin Little Hamptonissa ihmisiä piinanneista törkykirjeistä 1920-luvun alussa. Tapahtuneesta alettiin kehitellä elokuvaa muutama vuosi sitten. Jonny Sweet työsti leffan käsikirjoituksen, Thea Sharrock pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022. Wicked Little Letters sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla viime syksynä ja nyt elokuva saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin jonkin toisen elokuvan yhteydessä ja kävin uteliain mielin katsomassa Wicked Little Lettersin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

1920-luvun alun Little Hamptonissa kiltti kristitty Edith Swan alkaa saada hirvittäviä solvauksia sisältäviä kirjeitä ja epäily kohdistuu naapurissa asuvaan törkyturpaiseen Rose Goodingiin.

Wicked Little Lettersiä tähdittävät Olivia Colman ja Jessie Buckley, jotka hauskasti esiintyivät muutaman vuoden takaisessa The Lost Daughterissa (2021) myös ja vieläpä näytellen samaa hahmoa eri ikäisinä. Nyt Colman näyttelee Edith Swania, herttaista kristittyä naista ja Buckley taas esittää tämän naapuria, hyvin ronskia kieltä käyttävää Rose Goodingia. Kun Edith alkaa saada kirjeitä, jotka ovat täynnä rivoa (ja varsin mielikuvituksellista) haukkua, alkavat kaikki syyttämään Rosea. Colman ja Buckley ovat loistovedossa elokuvassa. Colman tulkitsee hyvin hiljaista hissukkaa, joka ei ole muiden mukana automaattisesti tuomitsemassa Rosea, Edithin uskoessa, että jokainen saa tuomionsa Jumalan edessä kuoleman koittaessa. Buckley taas irrottelee riemastuttavasti Rosena, joka ei paljoa sensuroi puhettaan, mutta josta löytyy myös herkempi puoli, Rosen yrittäessä huolehtia tyttärestään Nancysta (vastikään Abigail-kauhukomediassa, 2024, vakuuttanut Alisha Weir).

     Elokuvassa nähdään myös Timothy Spall ja Gemma Jones Edithin tiukkoina vanhempina, Malachi Kirby Rosen poikaystävänä Billinä, Anjana Vasan ja Hugh Skinner kirjetapausta tutkivina konstaapeleina Mossina ja Papperwickinä, Paul Chahidi poliisimestari Speddinginä, sekä Joanna Scanlan, Lolly Adefope ja Eileen Atkins tapauksesta kiinnostuvina Annina, Katena ja Mabelina. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös oivallisesti osistaan, erityisesti Spall, joka oikein herkuttelee sillä, kuinka vastenmielisen persoonan hän saa luotua isähahmostaan.

Wicked Little Letters osoittautui oikein miellyttäväksi yllätykseksi ja varsin mainioksi brittikomediaksi, joka rakentuu erikoisen tositapauksen ympärille. Kyseessä oli esimerkiksi yksi ensimmäisistä kerroista, kun käsialojen eroavaisuuksia käytettiin Isossa-Britanniassa oikeudessa todisteena syyllisyydestä. Tapauksen lisäksi elokuva on muutenkin kiinnostava kurkkaus sadan vuoden taakse ja päätarinan ohessa esille nostetaan naisten asemaa muun muassa suffragettimarssien ja naiskonstaapeli Mossin kautta. Leffa käynnistyy kepeänä ja on mielenkiintoista seurata tätä pikkukaupungissa hetki hetkeltä paisuvaa skandaalia. Elokuvan aikana pääsee naureskelemaan silloin tällöin, pääasiassa vanhoillisten arvojen kanssa elävien reaktioille Rosen puheeseen ja Edithin saamien kirjeiden vulgaariin kielenkäyttöön.

Jos elokuvasta jonkun selvän vian voi nostaa esille, niin sen, ettei paljastus kirjeiden lähettäjän todellisesta henkilöllisyydestä tule varmaan kenellekään yllätyksenä. Paljastus on helppo arvata jo trailerista, mutta leffan alusta asti se on vaivatta pääteltävissä. Tämä ei kuitenkaan kaada leffaa, sillä kirjeiden lähettäjän henkilöllisyyden mysteerin paljastamisen sijaan on huomattavasti kiinnostavampaa seurata, kun hahmot yrittävät saada tekijän nalkkiin. Loppupäässä meno muuttuu jopa ihan jännittäväksi, lähinnä kun Rosen huoltajuusasema pistetään vaakalaudalle kohun takia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Thea Sharrock, jonka aiempiin töihin kuuluu muun muassa rakkausdraama Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You - 2016). Wicked Little Lettersin parissa Sharrock onnistuu pätevästi ja juuri hänen oiva näyttelijäohjauksensa ja rakentama tunnelmansa pelastavat elokuvaa silloin, kun Jonny Sweetin käsikirjoitus kulkee varsin ennalta-arvattavia latuja. Leffa on myös mainiosti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot ja asut oivat. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Isobel Waller-Bridgen säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wicked Little Letters, 2023, StudioCanal, Film4, Blueprint Pictures, People Person Pictures, South of the River Pictures

Arvostelu: Vonkka (Wonka - 2023)

VONKKA

WONKA

Ohjaus: Paul King

Pääosissa: Timothée Chalamet, Calah Lane, Keegan-Michael Key, Olivia Colman, Paterson Joseph, Matt Lucas, Mathew Baynton, Tom Davis, Jim Carter, Natasha Rothwell, Rich Fulcher, Rakhee Thakrar, Hugh Grant, Rowan Atkinson ja Sally Hawkins

Genre: komedia, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 7

Wonka, eli suomalaisittain Vonkka pohjautuu Roald Dahlin lastenkirjaan Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory - 1964). Kirjan pohjalta oli tehty jo kaksi suoraa adaptaatiota, Gene Wilderin tähdittämä Jali ja suklaatehdas (Willy Wonka & the Chocolate Factory - 1971) ja Johnny Deppin tähdittämä Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory - 2005). Vuonna 2016 Warner Bros. -yhtiö alkoi suunnitella esiosaleffaa suklaatehtaan omistajan, Villi Vonkan nuoruudesta. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2021 ja nyt Vonkka on saapunut elokuvateattereihin. Itse en pahemmin odottanut elokuvan näkemistä. Pidän sekä Wilderin, että Deppin leffoista, mutten kokenut tarvetta jälleen uudelle elokuvalle Vonkasta. Elokuvan trailerit eivät vakuuttaneet minua, mutta kun elokuva alkoikin yhtäkkiä kerätä kehuja maailmalta, kiinnostukseni heräsi hieman. Kävinkin katsomassa Vonkka-elokuvan sen ennakkonäytöksessä IMAXissa.

Nuori Villi Vonkka saapuu suklaasta tunnettuun kaupunkiin, haaveenaan avata oma suklaapuotinsa. Homma ei ole kuitenkaan niin helppo kuin Vonkka oli ajatellut, sillä kaupunkia pyörittävät suklaakartelli ei ole valmis luopumaan korkeasta asemastaan nuorukaisen tieltä.

Pääroolissa nuorena Villi Vonkkana, taikurina, keksijänä ja suklaatekijänä nähdään muun muassa uusista Dyyni-elokuvista (Dune - 2021-2024) tuttu Timothée Chalamet. Rooliin oli aluksi ehdolla Ryan Gosling, Tom Holland, Donald Glover ja Ezra Miller, mutta kun Paul King valittiin elokuvan ohjaajaksi, hän oli jo päättänyt, että Chalamet tultaisiin näkemään roolissa. Yleensä synkkäsävyisempiä ja draamapainotteisempia elokuvia tekevä Chalamet pääsee vihdoin irrottelemaan oikein kunnolla nuoren Vonkan osassa, näyttäen näyttelijätaitojensa moninaisuutta. Chalamet istuu todella hyvin vekkulin, haaveilevan ja hieman sinisilmäisen suklaatekijän rooliin ja saa katsojan tykästymään tästä uudesta Vonkka-tulkinnasta saman tien. Vaikka Dahlin kirjan lukeneet ja aiemmat elokuvasovitukset nähneet tietävätkin, kuinka hahmolle käy, tämän puolesta silti jännittää ja tätä kannustaa, kun Vonkka yrittää saada omaa, erikoista suklaapuotiaan avattua.

     Elokuvassa nähdään myös Paterson Joseph, Matt Lucas ja Mathew Baynton kaupunkia johtavana suklaakartellina, Nuljaskana, Kyyläsenä ja Filunkisena, Keegan-Michael Key kaupungin poliisipäällikkönä, Olivia Colman ja Tom Davis hämärää majataloa pyörittävinä rouva Putsiksena ja herra Kliinisenä, Calah Lane ja Jim Carter majatalossa työskentelevinä Nettana ja Albert Matikkana, Rowan Atkinson paikallisena kirkkoherra Juliuksena, sekä Hugh Grant pienenä oranssina miehenä, Oompa Loompana. Näyttelijäkaarti irrottelee läpikotaisin lystikkäästi ja poppoon herkullisimman roolityön tarjoaa Colman, joka todella näyttää, että hän voi venyä ties millaisiksi hahmoiksi. Grantin ruutuaika Oompa Loompana jää yllättävänkin pieneksi. Toisaalta Grant on kuivan huumorinsa kanssa niin lystikäs, että häntä haluaisi nähdä lisää, mutta Oompa Loompan tietokonetehostetoteutus on niin keskeneräisen näköinen, että hahmo pistää tökerösti silmään aina, kun hän on ruudulla.

Menin tosiaan katsomaan Vonkkaa varsin skeptisin ennakko-odotuksin, mutta ilokseni voin sanoa, että poistuin teatterista positiivisesti yllättyneenä. Kyseessä on erittäin mainio koko perheen satuelokuva, jota suosittelen oikein lämpimästi käymään katsomassa nyt joulun aikaan. Se on myös osoitus siitä, että jokin leffa voi olla täysin selvä rahastusyritys studiolta, mutta kun siihen pestaa oikeat tekijät ohjaksiin, voi lopputulos olla silti rakkaudella ja lämmöllä tehty. Mitäpä muuta voikaan odottaa Paul Kingiltä, mieheltä, joka ohjasi mahtavan Paddingtonin (2014) ja vielä paremman Paddington 2:n (2017)? Vaikkei Vonkka ylläkään niiden loistokkaalle tasolle, King osoittaa jälleen, että hän on viimeisen vuosikymmenen taidokkain koko perheen elokuvien tekijä.

Siinä, missä monet muut viimeaikaiset koko perheen leffat ovat muuttuneet ylivauhdikkaaksi meuhkaamiseksi ja koheltamiseksi, Vonkasta löytyy sydäntä ja sielua. Seassa on omat vauhdikkaat ja ilahduttavan pöljät hetkensä, mutta elokuva ei koskaan aliarvioi lapsikatsojia, kuten monet muut vastaavat viime vuosilta. Elokuva ei koe tarvetta viskata jatkuvia visuaalisia ärsykkeitä ruudulle, vaan se etenee rauhassa omalla painollaan, mutta silti toimivan reippaasti eteenpäin. Nuoren Vonkan tarinaa ryhtyy seuraamaan yllättävänkin kiinnostuneena ja hänen matkansa on täynnä erilaisia mutkia ja töyssyjä, joilla rakennetaan menevää draamaa ja jännitettä. Huumoria on mukana runsaasti ja leffan aikana niin lapset kuin aikuisetkin pääsevät nauramaan useasti ääneen. Teemat unelmien jahtaamisesta ovat tärkeitä ja elokuvasta jää erittäin miellyttävä ja hyvä fiilis.

Kingin rakentama ilmapiiri on läpikotaisin ilahduttava ja hän saa aikaiseksi vauhdikkaita kohtauksia ilman, että ne muuttuvat rasittavaksi sekoiluksi. Hänen ja Simon Farnabyn käsikirjoitus on myös oivallinen, joskin kaksikko olisi voinut kirjoittaa mukaan jotain viitettä siitä, miten Vonkkasta muovautuu myöhemmin erakko ja aikamoinen sekopää, jota ei paljoa kiinnosta ahneiden lasten karut kohtalot suklaatehtaassaan. Lukuun ottamatta kömpelösti toteutettua Oompa Loompaa, elokuva on teknisiltä ansioiltaan mainio. Se on hyvin kuvattu, leikattu ja ajoittain todella tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat upeat, puvut hienot ja maskeeraukset oivat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Joby Talbotin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Neil Hannonin työstämät laulut eivät jää erityisemmin mieleen, mutta musikaalinumerot ovat silti hyvin toteutettuja. Uusista kappaleista paras on pesubiisi Scrub, Scrub, mutta lopulta päähän jää tietty soimaan klassinen Oompa Loompa -hyräily. Kaiken kaikkiaan Vonkka tuntuu, näyttää ja kuulostaa ihastuttavasti vanhemmalta elokuvalta kuin se onkaan, eikä leffaa lähes missään kohtaa vaivaa se muovisuus, mistä monet nykypäivän leffat kärsivät.

Yhteenveto: Vonkka on yllättävän mainio koko perheen elokuva, josta jää hyvä ja lämmin tunne. Timothée Chalamet hyppää ilahduttavasti eksentrisen suklaatekijän saappaisiin ja muukin näyttelijäkaarti suoriutuu pätevästi hänen ympärillään - etenkin niljakkaalla hahmollaan riemastuttavasti herkutteleva Olivia Colman. Hugh Grant esittää Oompa Loompaa hupaisasti, mutta hahmon visuaalinen toteutus jättää toivomisen varaa. Elokuvan tarina nappaa kivasti mukaansa ja siitä löytyy paljon oivaa huumoria ja ihan kelpo jännitettäkin, vaikka Dahlin tarinan tuntevat tietävätkin, miten hommassa käy. Leffan ilmapiiri on erittäin miellyttävä ja siitä löytyy sellaista vanhanaikaista satumaisuutta, mikä nykypäivän muovisista koko perheen rainoista on jäänyt uupumaan. Lavasteet ja asut ovat upeat ja musikaalinumerot veikeästi toteutetut, vaikka laulut eivät pahemmin jääkään mieleen. Jos siis etsit oikeasti hyvää elokuvaa koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen, Vonkka sopii tarkoitukseen täydellisesti. Voin kuvitella, että tulevaisuudessa leffa istuu erittäin hyvin myös kotona katsottavaksi talvella. Pakkanen ei haittaa, kun vetää villasukat jalkaan ja kääriytyy peiton alle kaakaokupin kanssa katselemaan Vonkan suklaantäyteistä seikkailua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wonka, 2023, Warner Bros., Heyday Films, Village Roadshow Pictures

Arvostelu: Valon valtakunta (Empire of Light - 2022)

VALON VALTAKUNTA

EMPIRE OF LIGHT

Ohjaus: Sam Mendes

Pääosissa: Olivia Colman, Micheal Ward, Colin Firth, Toby Jones, Tom Brooke, Hannah Onslow, Tanya Moodie, Crystal Clarke, Sara Stewart ja Monica Dolan

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Empire of Light, eli suomalaisittain Valon valtakunta on ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Mendesin uusi elokuva. Mendes ilmoitti elokuvan teosta keväällä 2021 ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Valon valtakunta sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla viime syyskuussa, minkä jälkeen se on hiljalleen levinnyt teatterikierrokselle ympäri maailman ja nyt elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Mendesin tekevän uutta filmiä ja kiinnostuin lisää, kun elokuva sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Meninkin katsomaan Valon valtakuntaa positiivisin mielin sen lehdistönäytökseen noin kuukautta ennen ensi-iltaa.

1980-luvun alussa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava elokuvateatterityöntekijä Hilary rakastuu teatterin uuteen työntekijään, Stepheniin.

Olivia Colman näyttelee Hilary Smallia, pienen englantilaisen rantakaupungin elokuvateatterissa, Empiressä työskentelevää naista. Hilarylla on takanaan vaikea menneisyys liittyen hänen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöönsä. Colman on tuttuun tapaansa pääasiassa erittäin mainio roolissaan. Hänestä löytyy tuttua ihastuttavaa lempeyttä ja lämpöä, mutta tällä kertaa hän myös päästää itseään räväkämmin valloilleen. Parissa kohtaa Colmanin raivokkaammat kohtaukset lipsahtelevat ylinäyttelemisen puolelle, mutta pääasiassa hän suoriutuu hyvin osastaan.

     Muita Empiren työntekijöitä ovat muun muassa elokuvateatteria johtava herra Ellis (Colin Firth), koneenhoitaja Norman (Toby Jones), lippuja myyvät Neil (Tom Brooke) ja Janine (Hannah Onslow), sekä uutena menoon mukaan hyppäävä Stephen (Micheal Ward). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti. Firth suoriutuu mainiosti epämiellyttävän Elliksen osasta, Jones vakuuttaa muutamassa kohtaa todella hyvin iäkkäänä koneenhoitajana ja elokuvauraansa aloitteleva Ward pärjää oivallisesti konkareiden seurassa. Häneltä ja Colmanilta löytyy kemiaa, kun keski-ikäisen teatterityöntekijän ja nuoren tulokkaan välille muodostuu kipinöitä.

Hyvistä näyttelijäsuorituksistaan huolimatta Valon valtakunta osoittautui aikamoiseksi pettymykseksi. Elokuvan päätyttyä luin, että leffa on saanut aika nuivan vastaanoton, enkä yhtään ihmettele, että miksi. Kyseessä on äärimmäisen keskinkertainen rakkausdraama, joka kompuroi lähes kaikilla osa-alueillaan. Ensinnäkin filmin romanttinen puoli lipsahtaa jatkuvasti imelän siirappiseksi ja vaikka pääparilta löytyykin kemiaa, on heidän kuvionsa kirjoitettu hieman ontuvasti. Itse elokuvateatteripuoli on elokuvan parempaa antia ja leffateatterissa työskennelleenä löysin paljon samaistuttavia juttuja hommasta, vaikeista asiakkaista ja taukohuoneessa hupsuttelusta lähtien. Tosin loppupäässä elokuvien taian ja kauneuden kuvaus sukeltaa oikein tosissaan siirappisuuden syvään päätyyn. Vähän samanlaista, italialaisklassikko Cinema Paradison (Nuevo Cinema Paradiso - 1988) upeaa kohtausta yritettiin matkia myös vastikään ilmestyneessä Babylonissa (2022), myöskin aika kiusallisesti.

On vaikea kuvitella, että elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta on vastuussa Sam Mendes - sama herra, joka heti esikoisleffallaan, American Beautylla (1999) voitti parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Oscar-palkinnot ja joka on sen jälkeen tehnyt muun muassa yhden parhaista James Bond -elokuvista, 007 Skyfallin (2012) ja viimeisimpänä vaikuttavan sotaelokuvan Taistelulähetit - 1917 (1917 - 2019). Valon valtakunnassa Mendesin työ jää kaikin tavoin puolitiehen. Hänen ohjauksensa on ailahtelevaa ja katsojan tunteiden tavoittelu väkinäistä. Yritys kertoa mielenterveysongelmista on erityisen kömpelö ja kuvaukset Stephenin kohtaamasta rasismista jotenkin huokuvat sitä, että valkoinen kertoo, miltä tummaihoisista tuntuu. Mendes onnistuu yksittäisissä kohtauksissa ja saa näyttelijöistä paljon irti, mutta kokonaisuus jää auttamattoman keskinkertaiseksi.

Edes teknisiltä ansioiltaan Valon valtakunta ei säväytä. Roger Deakins nappasi elokuvasta parhaan kuvauksen Oscar-ehdokkuuden ja vaikka yleensä olenkin sitä mieltä, että pysti kuuluu Deakinsille, alansa maestrolle, tässä leffassa jopa hänen työnsä tuntui innottomalta. Kuvaus näyttää hyvältä, mutta ei siitä mitään kovin erityistä tai mieleenpainuvaa löydy. Valaisu on sujuvaa, lavasteet ovat oivalliset ja asut taidokkaasti tehdyt. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Yhteenveto: Valon valtakunta on käsittämättömän keskinkertainen draamaelokuva lahjakkailta elokuvantekijöiltä. Näyttelijät konkari Olivia Colmanista nuoreen Micheal Wardiin suoriutuvat oivallisesti rooleistaan, Colmanin ajoittaisesta ylinäyttelemisestä huolimatta. Leffa kuitenkin kompuroi kaiken aikaa Sam Mendesin käsikirjoitukseen ja sen pohjalta hänen ohjaukseensa. Mendesin teksti sisältää useita juonikuvioita, jotka eivät oikein osaa yhdistyä ja jäävätkin hieman raakileiksi. Niissä käsitellään kömpelösti, ajoittain jopa kiusallisesti mielenterveysongelmia ja rasismia. Romanttinen puoli taas äityy siirappiseksi, vaikka pääparin väliltä löytyykin hyvää kemiaa. Edes teknisiltä ansioiltaan elokuva ei pahemmin säväytä ja jopa kuvaajalegenda Roger Deakinsin työ on tällä kertaa ponnetonta. Valon valtakunta sisältää silloin tällöin hyviä hetkiä ja roolisuorituksia, mutta kokonaisuutena se on harmillisen lattea leffa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Empire of Light, 2022, Searchlight Pictures, Neal Street Productions

Arvostelu: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus (Puss in Boots: The Last Wish - 2022)

SAAPASJALKAKISSA: VIIMEINEN TOIVOMUS

PUSS IN BOOTS: THE LAST WISH

Ohjaus: Joel Crawford

Pääosissa: Antonio Banderas, Salma Hayek, Harvey Guillén, Florence Pugh, Olivia Colman, Ray Winstone, Samson Kayo, John Mulaney, Wagner Moura, Da'Vine Joy Randolph, Anthony Mendez, Kevin McCann, Conrad Vernon ja Cody Cameron

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin Shrek-animaatioelokuville (2001-2010) lisäosana toiminut leffa Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011) oli kehuttu menestys, joka kilpaili parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Alun perin "Puss in Boots 2: Nine Lives & 40 Thieves" -nimellä kulkeneen jatko-osan teko lähtikin heti liikkeelle. Projekti joutui kuitenkin jatkuviin ongelmiin, kun ohjaaja vaihtui pariin otteeseen ja käsikirjoitusta kirjoitettiin uudestaan kerta toisensa perään. Paul Fisher ja Tommy Swerdlow saivat kuitenkin lopulta kasaan kaikkia tyydyttäneen tekstin ja Joel Crawfordin ohjauksessa ääninäyttelijöiden esiintymisen nauhoitus ja elokuvan animointi käynnistyivät keväällä 2021. Nyt Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen lapsesta asti pitänyt Shrek-leffoista ja selvästi enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostuin tietty Saapasjalkakissasta hahmona. Pidin paljon hahmon omasta elokuvasta ja olen siitä asti odottanut jatko-osaa. Juuri kun ehdin jo menettää toivoni, jatko-osa varmistui. Vaikka olinkin skeptinen uudenlaisen animaatiotyylin takia, menin silti erittäin positiivisin mielin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta heti ensi-iltapäivänä.

Saapasjalkakissa on seikkailujen varrella menettänyt lähes kaikki yhdeksän elämäänsä ja nyt hänellä on enää yksi elämä jäljellä. Katti lähtee etsimään legendaarista toivomustähteä, saadakseen elämänsä takaisin. Avukseen hän tarvitsee vanhaa liittolaistaan Kitty Pehmotassua ja uutta tuttavuuttaan Perrito-koiraa.

Saapasjalkakissa tekee vihdoin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen paluun valkokankaille ja hahmon äänenä kuullaan tietty edelleen karismaattinen Antonio Banderas. Legendaarinen lainsuojaton ja seikkailusankari on vuosia nauranut päin kuoleman kasvoja, mutta kun Saapasjalkakissa saa tietää, että hänellä on vihoviimeinen elämä tassuissaan, muuttuu ääni kellossa. Myyttien toivomustähti pitää löytää mahdollisimman äkkiä ja uuden seikkailun varrella hahmo päätyy kokemaan varsinaisen henkisen kasvutarinan. Saapasjalkakissan matkaan tarttuvat ensimmäisestä elokuvasta tuttu viekas rosvo Kitty Pehmotassu (Salma Hayek), sekä uusi tuttavuus, innokas terapiakoira Perrito (Harvey Guillén), joka on aidosti sympaattinen ja hauska, vaikka hahmon kohdalla on iso riski, että hauva muuttuisi ärsyttäväksi.

      Oranssi kolli ei kuitenkaan ole ainoa toivomustähden perässä oleva, vaan Saapasjalkakissa, Kitty ja Perrito joutuvat matkansa varrella kohtaamaan taikaesineitä havittelevan Iso-Jaakko Person (John Mulaney), Kultakutrin (Florence Pugh) ja kolme karhua (Olivia Colman, Ray Winstone ja Samson Kayo), sekä palkkionmetsästäjäsuden (Wagner Moura), joka on ajoittain niin hurja ilmestys, ettei ihme, jos perheen pienimmät näkevät punasilmäisestä ja hyytävästi viheltelevästä sudesta painajaisia, sillä myös itse jännitin hahmon ollessa läsnä. Iso-Jaakko Perso taas on vekkulimpi pahis, joka on kylmäsydämisesti valmis pistämään alaisiaan lihoiksi saadakseen haluamansa. Kultakutria ja kolmea karhuakin hyödynnetään hyvin ja tämä erikoinen perhedynamiikka tuo lopulta yllättävää herkkyyttäkin mukaan.

Heti nähtyäni ensimmäisen Saapasjalkakissa-elokuvan ensimmäistä kertaa, olen toivonut sen saavan jatkoa. Jatko-osasta puhuttiin kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana niin vaihtelevaan sävyyn, että jossain kohtaa aloin jo menettää toivoani siitä, että se olisi koskaan tulossa. Olinkin jopa epäuskoinen ensi-iltapäivänä, astellessani elokuvasaliin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta. Samalla olin myös hieman pelokas, sillä vain viikkoa aiemmin ilmestynyt Avatar: The Way of Water (2022) oli osoittautunut valtavaksi pettymykseksi samanlaisen yli kymmenen vuoden odotuksen ja viivästymisten jälkeen. Ilokseni ja suureksi huojennuksekseni voin sanoa, että yhdentoista vuoden odotus todella palkitaan. Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus ei ole vain pitkän odotuksen arvoinen jatko-osa, vaan se myös päihittää ensimmäisen elokuvan! Kyseessä on myös viime aikoina aika yhdentekeviä tusinaleffoja ulos suoltaneen DreamWorks-animaatioyhtiön paras elokuva vuosiin.

Taatusti koko perhettä lapsista aikuisiin viihdyttävä elokuva nappaa tiukasti mukaansa heti riemukkailla ensiminuuteillaan ja pitää otteessaan läpi vähän päälle puolitoistatuntisen keston. Vauhdikas seikkailu tarjoaa jatkuvasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, joissa on mietitty kaikenikäisiä. Osa huumorista naurattaa varmasti paremmin lapsikatsojia, kun taas jotkut komedialliset tilanteet kutkuttavat enemmän aikuisten nauruhermoja, varsinkin elämiensä menetyksestä masentuvan Saapasjalkakissan ylidramaattinen elämäkriisi. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja paikoitellen aidosti jännittäviä, erityisesti kun aiemmin mainitsemani susi astelee esiin varjoista. Menon ja meiningin keskellä elokuva osaa kuitenkin rauhoittua tarpeen vaatiessa ja syventyä hahmoihinsa ja etenkin heidän motiiveihinsa löytää toivomustähti ensimmäisenä. Elokuva hivuttautuu salakavalasti katsojan ihon alle ja muuttuukin ajoittain aidosti liikuttavaksi. Mukana on myös hyviä opetuksia siitä, että itse kunkin pitäisi välillä pysähtyä pohtimaan asioita, joita jo löytyy itseltä, sen sijaan että on jatkuvasti vain haalimassa ja haluamassa lisää.

Ennen elokuvaa olin varsin skeptinen sen visuaalisesta toteutuksesta. Tekijät ovat nimittäin hylänneet ensimmäisen Saapasjalkakissa-leffan, sekä samalla Shrek-elokuvien animaatiotyylin ja ovat halunneet tehdä Viimeisestä toivomuksesta enemmän Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffaa (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) muistuttavan. Vaikka välillä elokuvaa katsoessani tuumin, että olisi ollut kiva, jos animaattorit olisivat pitäytyneet vanhassa tyylissä, lämpenin nopeasti uudelle ulkonäölle. Elokuva onkin lopulta visuaalisesti todella komeaa katseltavaa ja monet kuvat näyttävät suorastaan maalauksellisilta. Kaikki kuvasommittelusta värien ja valojen ja varjojen käyttöön on erittäin tyylikästä. Toimintakohtauksissa on välillä häiritsevää, kun kuvataajuutta vaihdellaan, jolloin välillä kuva liikkuu sulavasti, toisinaan hieman töksähtelevästi. Äänimaailma on myös mainio, vaikka Heitor Pereiran musiikit eivät olekaan yhtä riemastuttavaa rallatusta kuin Henry Jackmanin ykkösosassa. Joel Crawfordin ohjaus on sähäkkää ja Paul Fisherin ja Tommy Swerdlow'n käsikirjoitus on erittäin mainio tarinankerrontaa, replikointia ja hahmokäsittelyä myöten.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on riemastuttava ja suorastaan mahtava koko perheen seikkailu, joka päihittää edellisosan ja on DreamWorksin paras animaatioleffa vuosiin. Elokuva nappaa tiukasti mukaansa vauhdikkaan ja veikeän tarinansa kanssa, tarjoten paljon hupia kaikenikäisille. Aikuiskatsojat voivat huvittua Saapasjalkakissan elämäkriisistä, kun taas lapset voivat kikattaa hassujen hahmojen toilailuille. Huumorin vastapainona on yllättävänkin synkkiä juttuja ja sankaria jahtaava susi voi vihellyksineen ilmestyä vanhempienkin painajaisiin. Toimintaa ei puutu ja toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja sähäköitä, mutta onneksi leffa malttaa tasaisin väliajoin myös pysähtyä tutkimaan näitä hahmoja ja heidän motiivejaan toivomustähden kanssa. Elokuva onnistuu iskemään tunteisiin yllättävänkin lujaa. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia, vaikka toisinaan vaihteleva kuvataajuus voi häiritä tökkivyydellään. Kaiken kaikkiaan Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus osoittautui yli vuosikymmenen odotuksen arvoiseksi leffaksi. Toivottavasti tämän myötä saamme myös vihdoin viidennen Shrek-elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Puss in Boots: The Last Wish, 2022, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: The Lost Daughter (2021)

THE LOST DAUGHTER

Ohjaus: Maggie Gyllenhaal

Pääosissa: Olivia Colman, Dakota Johnson, Ed Harris, Paul Mescal, Dagmara Domińczyk, Jessie Buckley, Oliver Jackson-Cohen, Robyn Elwell, Ellie Blake, Peter Sarsgaard ja Jack Farthing

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

The Lost Daughter on näyttelijä Maggie Gyllenhaalin ensimmäinen ohjaustyö ja se perustuu Elena Ferranten samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Gyllenhaal hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2018 ja käsikirjoitti sen pohjalta elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja lopulta The Lost Daughter sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Elokuvaa esitettiin sen jälkeen muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin monessa maassa Netflixissä. Suomeen leffa saapui vasta tämän vuoden maaliskuussa ja harmillisesti olin juuri töissä elokuvan lehdistönäytöksen aikana. Pohdin useasti elokuvan katsomista, erityisesti kun se sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, naissivuosasta ja sovitetusta käsikirjoituksesta, mutta kerta toisensa perään se lykkääntyi. Kävinkin lopulta katsomassa elokuvan muutama viikko ensi-illan jälkeen, hauskasti hyvin samannimisen, mutta täysin erilaisen The Lost City -leffan (2022) jälkeen.

Professori Leda Caruso matkaa Kreikkaan rantalomalle. Siellä hän tapaa nuoren äidin, Ninan, jonka tytär Elena katoaa. Kohtaaminen johtaa Ledan muisteluun siitä, kun hänen omat tyttärensä olivat lapsia.

The Crown -sarjan (2016-) viimeisimmiltä kausilta kuningatar Elisabet II:n roolista tuttu Olivia Colman tekee jälleen suuren vaikutuksen. Tällä kertaa hän näyttelee Leda Carusoa, college-professoria ja arvostettua kääntäjää, joka päättää kesälomallaan matkailla Kreikassa. Reissu saa pian yllättäviä mutkia matkaan, mitkä saavat Ledan muistelemaan asioita, joita hän on yrittänyt tukahduttaa mielensä sisälle vuosien varrella. Colman tulkitsee hienosti Ledan yhä vain monimutkikkaammiksi käyviä tuntemuksia. Hän tarjoaa paljon hyvin vähällä, eikä ihme, että pitkin elokuvaa kamera on todella lähellä Colmanin kasvoja, näyttäen näyttelijän kaikki tunneskaalat tarkasti. Takaumissa nuorta Ledaa esittää Jessie Buckley, joka tekee myös loistotyötä. Ei siis ihme, että Colman ja Buckley saivat kummatkin Oscar-ehdokkuudet samasta roolista!

     Kreikassa Leda tapaa mm. Ninan (Dakota Johnson), tämän miehen Tonin (Oliver Jackson-Cohen), heidän tyttären Elenan (Athena Martin), rannalla työskentelevän Willin (Paul Mescal), huvilaansa vuokraavan Lylen (Ed Harris) ja Ledaa nenänvarttaan pitkin tuijottavan Callien (Dagmara Domińczyk). Jack Farthing ja ohjaaja-Gyllenhaalin aviomies Peter Sarsgaard nähdään takaumissa Ledan miehenä ja professori Hardyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mallikkaasti osistaan. Johnson osoittaa jälleen taitonsa kaameiden Fifty Shades -rainojen (2015-2018) jälkeen ja Jackson-Cohenista löytyy oikeaa inhottavuutta tämän toksisena miehenä. Harris on aina karismaattinen ja Sarsgaard istuu hyvin arvostetun professorin osaan.

The Lost Daughterin traileri antaa elokuvasta aika trillerimäisen kuvan. Olikin siis hyvä, että minulle selvisi etukäteen, että filmi itsessään on hyvin erilainen, sillä olisin muuten mennyt toisenlaisin odotuksin katsomaan elokuvaa ja kenties pettynytkin hieman. Siinä, missä trailerista saa kuvan, että Ninan tyttären katoaminen ja etsiminen olisi iso kuvio läpi elokuvan, filmi itsessään hoitaa tapahtuman nopeasti ja se toimii lähinnä laukaisijana Ledan muistoille. Näiden muistojen kautta Ledasta oppii yhä vain enemmän ja siten voi ymmärtää osittain, miksi hän toimii elokuvan aikana niin kuin toimii. Se onkin sitten eri asia, hyväksyykö katsoja Ledan tekoja... Täytyy kyllä tunnustaa, että paikoitellen samaistuin Ledaan, lähinnä siinä, kuinka häntä vaikuttaisi jatkuvasti tympivän ympärillä meuhkaavat ihmiset (erityisesti leffateatterissa tapahtuva kohtaus herätti minussa ikäviä muistoja), mutta silti häntä kiehtoo suuresti seurata heidän elämiään.

Jännittävän trillerin sijaan The Lost Daughter on enemmänkin psykologinen draama, jossa pohditaan äitiyttä. Harvoin äitiyttä ja lapsia esitetään näin negatiivisessa valossa elokuvissa. Leda kokee lapset enemmänkin raskaana taakkana kuin ihanana siunauksena. Hahmon mielenmaisemaa tutkitaan taidokkaasti ja jo pelkät katseet kertovat paljon. Ledan tapa katsoa Ninaa ja Ninan tapa katsoa Ledaa tarjoaa monenlaisia tunteita. Helposta elokuvasta ei todellakaan ole kyse. Sen lisäksi, että filmi on aika hidas rytmitykseltään, on se myös raskas aiheiltaan. Itse en kuitenkaan pitkästynyt sen aikana, vaan omalla tavallaan tiivistunnelmainen elokuva piti hyvin mukanaan loppuun saakka.

Maggie Gyllenhaal on useasti osoittanut taitonsa kameran edessä ja nyt hän myös esittelee lupaavaa tulevaisuuttaan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Gyllenhaal rakentaa tunnelmaa vahvasti ja saa katsojan uppoutumaan näiden hahmojen pään sisälle taidokkaasti. Hänen kirjoittama tekstinsä ei aliarvioi katsojaa, eikä lähde selittelemään asioita turhaan. Se luottaa siihen, että katsoja hoksaa monet nyanssit pienistä tehokeinoista. The Lost Daughter on myös oivallisesti kuvattu, joskin sivuilta pienesti rajatut reunat häiritsivät minua aluksi. Värimaailma on tyylikäs ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu. Säveltäjä Dickon Hinchliffe tunnelmoi toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: The Lost Daughter on erittäin mainio psykologinen draamaelokuva, jossa pohdiskellaan äitiyttä hyvin erilaisin tavoin kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä. Maggie Gyllenhaal on onnistunut ohjaamaan ja kirjoittamaan raskaan, mutta voimakkaan teoksen, joka pitää hyvin otteessaan. Olivia Colman on loistava pääroolissa ja myös Jessie Buckley ja Dakota Johnson tekevät erittäin mainiota työtä osissaan. Ledan päässä tapahtuvia asioita on mielenkiintoista seurata ja häntä toisaalta ymmärtää, vaikkei aina hyväksyisikään hänen toimiaan. Tietty painostava tunne on vähän väliä läsnä ja hahmojen välisissä katseissa on paljon vahvoja tuntemuksia. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. The Lost Daughter toimii todella oivallisesti hieman synkkäsävyisempää ihmisdraamaa kaipaaville - erityisesti jos on kyllästynyt elokuvien yleiseen kuvaukseen vanhemmuudesta pelkkänä ihanana auvona. Trailerin vihjailemaa trilleriä ei kuitenkaan kannata odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lost Daughter, 2021, Endeavor Content, Samuel Marshall Films, Pie Films, Faliro House Productions

Arvostelu: Isä (The Father - 2020)

ISÄ

THE FATHER

Ohjaus: Florian Zeller

Pääosissa: Anthony Hopkins, Olivia Colman, Rufus Sewell, Imogen Poots, Olivia Williams, Mark Gatiss ja Ayesha Dharker

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

The Father, eli suomalaisittain Isä on Anthony Hopkinsin tähdittämä draamaelokuva, joka perustuu ranskalaisen Florian Zellerin näytelmään La Père vuodelta 2014. Zeller oli kiinnostunut näytelmän kääntämisestä elokuvan muotoon ja hänelle koitui tilaisuus siihen, kun Isossa-Britanniassa kiinnostuttiin näytelmästä. Christopher Hampton auttoi Zelleriä kääntämään näytelmän käsikirjoituksen englanniksi ja elokuvamuotoon. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja lopulta Isä sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2020. Elokuvaa on hiljalleen esitetty festivaaleilla ja tänä vuonna se on saanut kunnon teatterikierroksensa maailmalla ja nyt Isä saapuu myös Suomeen. Itse kuulin elokuvasta viime vuonna, kun kriitikko Chris Stuckmann ylisti sitä videollaan vuoden suosikkielokuvistaan. Kiinnostustani vain lisäksi, kun elokuva alkoi kahmia palkintoja ja ehdokkuuksia. Isä sai mm. kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naissivuosa, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja yllätykseksi myös parhaan miespääosan palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, brittielokuva, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Isää sen lehdistönäytöksessä noin kuukautta ennen Suomen ensi-iltaa.

Vanha ja muistisairas Anthony torjuu toistuvasti epätoivoiseksi käyvän tyttärensä avunannot, samalla kun hän alkaa vähitellen kyseenalaistamaan omaa mieltään ja todellisuutta.

Parhaan miespääosan Oscar-palkinnon päätyminen Anthony Hopkinsin käsiin tuli monille, jopa Oscar-gaalan järjestäjille yllätyksenä, lähes kaikkien odottaessa edesmenneen Chadwick Bosemanin saavan pystin roolityöstään Ma Rainey's Black Bottomissa (2020). Jopa itse ihmettelin voittoa, uskottuani sen olevan varmaa, että palkinto annetaan postuumista Bosemanille. Kuitenkin nyt, kun olen nähnyt Hopkinsin roolisuorituksen Isässä muistisairaana Anthonyna, en ihmettele yhtään, että hän vei voiton. Vaikka Hannibal Lecterin rooli tulee aina olemaan Hopkinsin legendaarisin, tämä roolityö nousee ehdottomasti hänen parhaimpiin. Hopkins on ilmiömäisen huikea herkässä osassaan. Hän antautuu täysillä roolinsa vietäväksi, pistäen katsojan ihailemaan hänen vimmaansa ja eläytymiskykyään läpi elokuvan. Hahmona Anthony on erittäin mielenkiintoinen ja on myös kiinnostavaa, kuinka hahmo alkaa muuttua elokuvan tapahtumien aikana, muistisairauden pahetessa entisestään. Kun todellisuudentaju alkaa täysin murentua, suru Hopkinsin silmillä näyttää sydäntäsärkevän aidolta.

     Netflixin The Crown -sarjasta (2016-) parhaiten tuttu Olivia Colman näyttelee Anthonyn tytärtä, Annea, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa isäänsä. Avun jatkuvasti torjuva isä alkaa kuitenkin tosissaan stressata Annea ja Colman viestii täysin autenttista murhetta ja jopa epätoivoa roolityössään. Colman jää Hopkinsin varjoon, mutta tekee silti erinomaisen roolisuorituksen - eipä häneltäkään muuta voi odottaa tässä kohtaa.

Hyvin pian Isää katsoessa on selvää, että elokuvaa perustuu näytelmään. Sen lisäksi, että lähes koko elokuva tapahtuu Anthonyn asunnossa (mikä on lavastajalle unelma näytelmässä), kohtaukset myös alkavat, kulkevat ja päättyvät kuin näytelmissä. Hahmot saapuvat kohtauksiin ja poistuvat kohtauksista kuin näytelmässä, pääasiassa selvästi saapumalla toisesta huoneesta tai poistumalla toiseen huoneeseen. Itselläni on teatteritaustaa ja pystyin elokuvaa katsoessani näkemään mielessäni, kuinka teatteriesityksessä näyttelijät tulevat verhoista näyttämölle ja osuutensa päätyttyä poistuvat takaisin kulisseihin. Tämä teatterimaisuus viehätti jo itseäni suuresti, mutta sen lisäksi elokuva on niin vaikuttava kaikilla muillakin osa-alueille, että minun teki mieli antaa aplodit sen päätyttyä - aivan kuin Hopkins ja Colman olisivat oikeasti olleet paikalla kumartamassa esityksen lopuksi.

Sen lisäksi, että Florian Zellerin näytelmäkäsikirjoitus on siirtynyt todella napakasti teatterilavalta elokuvan muotoon, se on muutenkin erittäin voimakas teksti. Dialogi on läpikotaisin erinomaista ja kiehtovat keskustelut vain auttavat näitä upeita näyttelijöitä loistamaan. Parasta käsikirjoituksessa kuitenkin on, kuinka se vie katsojan täydellisesti Anthonyn mielen sisälle. Tavat, joilla Isä pistää katsojan kokemaan päähenkilönsä muistisairautta, on suorastaan ällistyttävää. Hahmojen näyttelijät saattavat vaihtua kesken leffan, havainnollistaakseen, kuinka Anthony alkaa kokea vaikeuksia tunnistaa edes läheisimpiään. Hahmoja ilmestyy täysin yllättäen Anthonyn asuntoon ja pian katsoja jo kyseenalaistaa, mikä elokuvassa on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn päässä? Samoja keskusteluja käydään uudestaan ja uudestaan, mutta toisinaan taas joku hahmoista kertoo jotain elämästään täysin eri lailla kuin ennen. Ketkä hahmoista ovat todellisia? Kohtaukset on rakennettu kummallisesti niin, ettei niin Anthony kuin katsojakaan tiedä, eletäänkö yhä samaa päivää, vai onko jo seuraava aamu vai jo seuraava kuukausi... vai sittenkin edellispäivä? Yksi keskustelu on kirjoitettu niin upeasti, että se alkaa ja päättyy saumattomasti täysin samoihin repliikkeihin.

Filmistä ei uskoisi, että kyseessä on Florian Zellerin esikoiselokuva; se on niin suurella ammattitaidolla tehty. Zellerin teatteritausta onkin antanut hänelle vahvan alustan, minkä kautta hän voi ammentaa elävien kuvien maailmaan. Zellerin luoma tunnelma on todella voimakas, tiivistyen katsojan ympärille. Samanaikaisesti elokuvassa on jotain kaunista, vaikka se onkin ahdistava ja surullinen. Niinkin surullinen, että parissa kohtaa meinasi kyynel vierähtää poskelle. Isä on myös taidokkaasti kuvattu ja sen upea leikkaus vain vahvistaa katsojan tuntemusta kuin olisi Anthonyn mielen sisällä. Lavastusta hyödynnetään myös hienosti ja vähitellen katsoja saattaa huomata, että huonekalut Anthonyn asunnossa vaihtavat joko paikkaa tai ne muuttuvat kokonaan. Puvustajat ovat myös hoitaneet hommansa oivallisesti, kuten myös äänimaiseman työstäjät. Klassisia musiikkeja hyödynnetään aina silloin tällöin hyvänä tehokeinona.

Yhteenveto: Isä on erinomainen elokuva, jossa Anthony Hopkins tarjoaa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista. Hopkins on ilmiömäisen loistokas muistisairaan Anthonyn osassa ja niin hänen työnsä kuin Florian Zellerin vahva käsikirjoitus kuljettavat katsojan täydellisesti hahmon mielen sisälle. Elokuva tulkitsee vakuuttavasti muistisairautta ja katsojanakin kyseenalaistaa nopeasti, mikä tapahtumista edes on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn pään sisällä. Mitä pidemmälle sairaus etenee, sitä sydäntäsärkevämmäksi elokuva käy ja kyynelhanojen aukeaminen muuttuu yhä vain todennäköisemmäksi. Kaikessa surullisuudessaan ja ahdistavuudessaan elokuva osaa kuitenkin olla todella kaunis. Se on monin tavoin äimistyttävästi tehty ja sen näytelmällisyys vain lisää elokuvan lumoa. Suosittelen Isää erittäin lämpimästi kaikille, etenkin jos tuntee jonkun muistisairauden kanssa kamppailevan. Elokuva voi auttaa ymmärtämään, mitä tämän tuttusi mielessä tapahtuu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Father, 2020, Trademark Films, Cine@, AG Studios NYC, Embankment Films, F Comme Film, Film4, Viewfinder