Arvostelu: Paddington seikkailee (Paddington in Peru - 2024)

PADDINGTON SEIKKAILEE

PADDINGTON IN PERU

Ohjaus: Dougal Wilson

Pääosissa: Ben Whishaw, Hugh Bonneville, Emily Mortimer, Madeleine Harris, Samuel Joslin, Julie Walters, Olivia Colman, Antonio Banderas, Carla Tous, Jim Broadbent, Hayley Atwell, Imelda Staunton ja Hugh Grant

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Michael Bondin lastenkirjoihin perustuva elokuva Paddington (2014) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Paddington 2 (2017) oli vielä kehutumpi menestys, joten kolmannen leffan suunnittelu lähti heti liikkeelle. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Paul King ei kuitenkaan halunnut jatkaa sarjan ohjaksissa ja hänet korvattiinkin Dougal Wilsonilla. Tämä ja koronaviruspandemia sotkivat aikatauluja ja kuvaukset käynnistyivät vasta heinäkuussa 2023. Nyt Paddington in Peru, eli suomalaisittain Paddington seikkailee on saapunut elokuvateattereihin ja itse olin todella innoissani. Pidän aivan valtavasti kahdesta ensimmäisestä elokuvasta (ensimmäisen ollessa itselleni henkilökohtaisesta merkittävä leffa jo siksi, että kyseessä oli ensimmäinen elokuva, jonka arvostelin Elokuvan taikaa -sivulla) ja olen Paddington 2:n ilmestymisestä lähtien odottanut kolmososaa. Kävinkin katsomassa Paddington seikkailee -leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Karhuherra Paddington matkustaa Brownin perheen kanssa Peruun, etsiäkseen kadonneen Lucy-tätinsä.

Useamman vuoden tauon jälkeen karhuherra Paddington (äänenä Ben Whishaw) palaa vihdoin valkokankaille ja on yhtä sympaattinen ja hupsu, sekä aina niin hyväsydäminen ja läheisistään välittävä nalle kuin ennenkin. Paddingtonin suureksi säikähdykseksi hänestä pentuna huolehtinut Lucy-tätinsä (Imelda Staunton) on kadonnut ja niinpä hän suuntaakin etsintäretkelle Perun perukoille yhdessä Brownin perheen, eli Henry-isän (Hugh Bonneville) ja Mary-äidin (Sally Hawkins ei valitettavasti halunnut enää jatkaa sarjan parissa, joten hänet on korvattu Emily Mortimerilla), heidän lastensa Judyn (Madeleine Harris) ja Jonathanin (Samuel Joslin), sekä tomeran rouva Birdin (Julie Walters) kanssa. Myös Brownin perhe on tuttu hupaisa itsensä. Bonneville ja Walters ovat edelleen lystikkäässä vedossa ja on aivan mahtavaa, että nykyään jo parikymppiset Harris ja Joslin eivät ole kokeneet olevansa liian vanhoja rooleihinsa Brownin lapsina, vaan palaavat selvällä innolla takaisin seikkailemaan Paddingtonin kanssa. Onkin valtava sääli, ettei ihana ja lämpöä huokunut Hawkins palannut Mary-äidin rooliin, mutta Mortimer ajaa passelisti asiansa.

     Elokuvassa nähdään myös Olivia Colman iäkkäiden karhujen hoitokotia Perussa johtavana abbedissana, sekä Antonio Banderas jokilaivan kapteenina Hunter Cabotina ja Carla Tous tämän Gina-tyttärenä. Colman ja Banderas hyppäävät hyvällä energialla ja antaumuksella menoon mukaan, Tousin toimiessa ihan menevästi eksentrisen Hunterin hieman tylsähkönä tyttärenä.

Paddington seikkailee ei ihan ole kahden ensimmäisen, aivan mahtavan Paddington-elokuvan veroinen filmi, mutta se on silti erittäin mainiota koko perheen viihdettä, jonka luulisi toimivan niin lapsille kuin vanhemmillekin karhuherran faneille. Maisemanvaihdos takaisin Paddingtonin synnyinseudulle Perun perukoille pitää leffasarjan raikkaana ja tämänkertainen matka on ottanut selvät vaikutteensa esimerkiksi Indiana Jonesien kaltaisista seikkailuelokuvista. Leffassa on jopa kohtaus, jossa Paddington juoksee vierivää kivenmurikkaa pakoon, pitäen tiukasti rakkaasta hatustaan kiinni. Seikkailu nappaa heti mukaansa ja pitää pääasiassa mainiosti otteessaan läpi kestonsa.

Perun reissun varrelle mahtuu jos jonkinlaista menoa ja meininkiä, ja leffa tarjoaa niin runsaasti hauskoja tilanteita ja keskusteluja kuin myös hitusen jännittävääkin menoa. Erityisesti perheen pienimpien katsojien kohdalla parit vaaratilanteet voivat olla tiivistunnelmaista seurattavaa. Vaikka vauhtia riittää, ei leffa koskaan muutu miksikään aivottomaksi kohellukseksi ja se, mikä edelleen erottaa Paddington-elokuvat monista muista nykypäivän lastenrainoista on, että elokuvissa sykkii suuri sydän, eikä kolmososa todellakaan ole poikkeus. Perheen merkitys on jälleen vahvana teemana ja vaikka voisi paperilla kuvitella, että tämä puoli on jo nähty, niin vain loppupäässä Brownin perheen - Paddington mukaan lukien - yhteiset kohtaukset meinaavat avata kyynelhanat. Suloinen ja hurmaava Paddington seikkailee on ilahduttava lisäys tämän hetken kenties parhaimpaan koko perheelle suunnattuun elokuvasarjaan. Neljäs leffa on jo suunnitteluvaiheessa ja itse jäin odottamaan Paddingtonin seuraavaa seikkailua erittäin innokkaasti.

Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Paul King ei tosiaan enää halunnut jatkaa hommassa, vaan hän on ollut vain kynäilemässä tarinaa ja pyörimässä taustalla tuottajana, ja hänen sijaan ohjausvastuussa on ollut ensikertalainen Dougal Wilson. Wilsonin työ ei ole samanlainen riemuvoitto kuin Kingin aikaansaannos karhuherran parissa, mutta hän jatkaa silti kiitettävästi Kingin viitoittamalla tiellä, pitäen ilahduttavan tunnelman yllä kaiken aikaa. Teknisiltä puoliltaankin Paddington seikkailee on oivallinen. Leffa on hyvin kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot ja puvustus mainiota. Itse Paddington-karhu on jälleen vaikuttava tietokoneluomus ja leffan efektipuoli on muutenkin pääasiassa onnistunut, joskin muutamissa kohdissa taustakankaan käyttö on selvää. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Dario Marianellin musiikit säestävät seikkailua oikein menevästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Paddington in Peru, 2024, Studio Canal, Columbia Pictures, Stage 6 Films, Canal+, Kinoshita Group, Marmalade Films Ltd.

Arvostelu: Wicked Little Letters (2023)

WICKED LITTLE LETTERS

Ohjaus: Thea Sharrock

Pääosissa: Olivia Colman, Jessie Buckley, Timothy Spall, Gemma Jones, Malachi Kirby, Joanna Scanlan, Lolly Adefope, Eileen Atkins, Hugh Skinner, Alisha Weir ja Paul Chahidi

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Wicked Little Letters perustuu tositapahtumiin Little Hamptonissa ihmisiä piinanneista törkykirjeistä 1920-luvun alussa. Tapahtuneesta alettiin kehitellä elokuvaa muutama vuosi sitten. Jonny Sweet työsti leffan käsikirjoituksen, Thea Sharrock pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022. Wicked Little Letters sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla viime syksynä ja nyt elokuva saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin jonkin toisen elokuvan yhteydessä ja kävin uteliain mielin katsomassa Wicked Little Lettersin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

1920-luvun alun Little Hamptonissa kiltti kristitty Edith Swan alkaa saada hirvittäviä solvauksia sisältäviä kirjeitä ja epäily kohdistuu naapurissa asuvaan törkyturpaiseen Rose Goodingiin.

Wicked Little Lettersiä tähdittävät Olivia Colman ja Jessie Buckley, jotka hauskasti esiintyivät muutaman vuoden takaisessa The Lost Daughterissa (2021) myös ja vieläpä näytellen samaa hahmoa eri ikäisinä. Nyt Colman näyttelee Edith Swania, herttaista kristittyä naista ja Buckley taas esittää tämän naapuria, hyvin ronskia kieltä käyttävää Rose Goodingia. Kun Edith alkaa saada kirjeitä, jotka ovat täynnä rivoa (ja varsin mielikuvituksellista) haukkua, alkavat kaikki syyttämään Rosea. Colman ja Buckley ovat loistovedossa elokuvassa. Colman tulkitsee hyvin hiljaista hissukkaa, joka ei ole muiden mukana automaattisesti tuomitsemassa Rosea, Edithin uskoessa, että jokainen saa tuomionsa Jumalan edessä kuoleman koittaessa. Buckley taas irrottelee riemastuttavasti Rosena, joka ei paljoa sensuroi puhettaan, mutta josta löytyy myös herkempi puoli, Rosen yrittäessä huolehtia tyttärestään Nancysta (vastikään Abigail-kauhukomediassa, 2024, vakuuttanut Alisha Weir).

     Elokuvassa nähdään myös Timothy Spall ja Gemma Jones Edithin tiukkoina vanhempina, Malachi Kirby Rosen poikaystävänä Billinä, Anjana Vasan ja Hugh Skinner kirjetapausta tutkivina konstaapeleina Mossina ja Papperwickinä, Paul Chahidi poliisimestari Speddinginä, sekä Joanna Scanlan, Lolly Adefope ja Eileen Atkins tapauksesta kiinnostuvina Annina, Katena ja Mabelina. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös oivallisesti osistaan, erityisesti Spall, joka oikein herkuttelee sillä, kuinka vastenmielisen persoonan hän saa luotua isähahmostaan.

Wicked Little Letters osoittautui oikein miellyttäväksi yllätykseksi ja varsin mainioksi brittikomediaksi, joka rakentuu erikoisen tositapauksen ympärille. Kyseessä oli esimerkiksi yksi ensimmäisistä kerroista, kun käsialojen eroavaisuuksia käytettiin Isossa-Britanniassa oikeudessa todisteena syyllisyydestä. Tapauksen lisäksi elokuva on muutenkin kiinnostava kurkkaus sadan vuoden taakse ja päätarinan ohessa esille nostetaan naisten asemaa muun muassa suffragettimarssien ja naiskonstaapeli Mossin kautta. Leffa käynnistyy kepeänä ja on mielenkiintoista seurata tätä pikkukaupungissa hetki hetkeltä paisuvaa skandaalia. Elokuvan aikana pääsee naureskelemaan silloin tällöin, pääasiassa vanhoillisten arvojen kanssa elävien reaktioille Rosen puheeseen ja Edithin saamien kirjeiden vulgaariin kielenkäyttöön.

Jos elokuvasta jonkun selvän vian voi nostaa esille, niin sen, ettei paljastus kirjeiden lähettäjän todellisesta henkilöllisyydestä tule varmaan kenellekään yllätyksenä. Paljastus on helppo arvata jo trailerista, mutta leffan alusta asti se on vaivatta pääteltävissä. Tämä ei kuitenkaan kaada leffaa, sillä kirjeiden lähettäjän henkilöllisyyden mysteerin paljastamisen sijaan on huomattavasti kiinnostavampaa seurata, kun hahmot yrittävät saada tekijän nalkkiin. Loppupäässä meno muuttuu jopa ihan jännittäväksi, lähinnä kun Rosen huoltajuusasema pistetään vaakalaudalle kohun takia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Thea Sharrock, jonka aiempiin töihin kuuluu muun muassa rakkausdraama Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You - 2016). Wicked Little Lettersin parissa Sharrock onnistuu pätevästi ja juuri hänen oiva näyttelijäohjauksensa ja rakentama tunnelmansa pelastavat elokuvaa silloin, kun Jonny Sweetin käsikirjoitus kulkee varsin ennalta-arvattavia latuja. Leffa on myös mainiosti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot ja asut oivat. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Isobel Waller-Bridgen säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wicked Little Letters, 2023, StudioCanal, Film4, Blueprint Pictures, People Person Pictures, South of the River Pictures

Arvostelu: Vonkka (Wonka - 2023)

VONKKA

WONKA

Ohjaus: Paul King

Pääosissa: Timothée Chalamet, Calah Lane, Keegan-Michael Key, Olivia Colman, Paterson Joseph, Matt Lucas, Mathew Baynton, Tom Davis, Jim Carter, Natasha Rothwell, Rich Fulcher, Rakhee Thakrar, Hugh Grant, Rowan Atkinson ja Sally Hawkins

Genre: komedia, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 7

Wonka, eli suomalaisittain Vonkka pohjautuu Roald Dahlin lastenkirjaan Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory - 1964). Kirjan pohjalta oli tehty jo kaksi suoraa adaptaatiota, Gene Wilderin tähdittämä Jali ja suklaatehdas (Willy Wonka & the Chocolate Factory - 1971) ja Johnny Deppin tähdittämä Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory - 2005). Vuonna 2016 Warner Bros. -yhtiö alkoi suunnitella esiosaleffaa suklaatehtaan omistajan, Villi Vonkan nuoruudesta. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2021 ja nyt Vonkka on saapunut elokuvateattereihin. Itse en pahemmin odottanut elokuvan näkemistä. Pidän sekä Wilderin, että Deppin leffoista, mutten kokenut tarvetta jälleen uudelle elokuvalle Vonkasta. Elokuvan trailerit eivät vakuuttaneet minua, mutta kun elokuva alkoikin yhtäkkiä kerätä kehuja maailmalta, kiinnostukseni heräsi hieman. Kävinkin katsomassa Vonkka-elokuvan sen ennakkonäytöksessä IMAXissa.

Nuori Villi Vonkka saapuu suklaasta tunnettuun kaupunkiin, haaveenaan avata oma suklaapuotinsa. Homma ei ole kuitenkaan niin helppo kuin Vonkka oli ajatellut, sillä kaupunkia pyörittävät suklaakartelli ei ole valmis luopumaan korkeasta asemastaan nuorukaisen tieltä.

Pääroolissa nuorena Villi Vonkkana, taikurina, keksijänä ja suklaatekijänä nähdään muun muassa uusista Dyyni-elokuvista (Dune - 2021-2024) tuttu Timothée Chalamet. Rooliin oli aluksi ehdolla Ryan Gosling, Tom Holland, Donald Glover ja Ezra Miller, mutta kun Paul King valittiin elokuvan ohjaajaksi, hän oli jo päättänyt, että Chalamet tultaisiin näkemään roolissa. Yleensä synkkäsävyisempiä ja draamapainotteisempia elokuvia tekevä Chalamet pääsee vihdoin irrottelemaan oikein kunnolla nuoren Vonkan osassa, näyttäen näyttelijätaitojensa moninaisuutta. Chalamet istuu todella hyvin vekkulin, haaveilevan ja hieman sinisilmäisen suklaatekijän rooliin ja saa katsojan tykästymään tästä uudesta Vonkka-tulkinnasta saman tien. Vaikka Dahlin kirjan lukeneet ja aiemmat elokuvasovitukset nähneet tietävätkin, kuinka hahmolle käy, tämän puolesta silti jännittää ja tätä kannustaa, kun Vonkka yrittää saada omaa, erikoista suklaapuotiaan avattua.

     Elokuvassa nähdään myös Paterson Joseph, Matt Lucas ja Mathew Baynton kaupunkia johtavana suklaakartellina, Nuljaskana, Kyyläsenä ja Filunkisena, Keegan-Michael Key kaupungin poliisipäällikkönä, Olivia Colman ja Tom Davis hämärää majataloa pyörittävinä rouva Putsiksena ja herra Kliinisenä, Calah Lane ja Jim Carter majatalossa työskentelevinä Nettana ja Albert Matikkana, Rowan Atkinson paikallisena kirkkoherra Juliuksena, sekä Hugh Grant pienenä oranssina miehenä, Oompa Loompana. Näyttelijäkaarti irrottelee läpikotaisin lystikkäästi ja poppoon herkullisimman roolityön tarjoaa Colman, joka todella näyttää, että hän voi venyä ties millaisiksi hahmoiksi. Grantin ruutuaika Oompa Loompana jää yllättävänkin pieneksi. Toisaalta Grant on kuivan huumorinsa kanssa niin lystikäs, että häntä haluaisi nähdä lisää, mutta Oompa Loompan tietokonetehostetoteutus on niin keskeneräisen näköinen, että hahmo pistää tökerösti silmään aina, kun hän on ruudulla.

Menin tosiaan katsomaan Vonkkaa varsin skeptisin ennakko-odotuksin, mutta ilokseni voin sanoa, että poistuin teatterista positiivisesti yllättyneenä. Kyseessä on erittäin mainio koko perheen satuelokuva, jota suosittelen oikein lämpimästi käymään katsomassa nyt joulun aikaan. Se on myös osoitus siitä, että jokin leffa voi olla täysin selvä rahastusyritys studiolta, mutta kun siihen pestaa oikeat tekijät ohjaksiin, voi lopputulos olla silti rakkaudella ja lämmöllä tehty. Mitäpä muuta voikaan odottaa Paul Kingiltä, mieheltä, joka ohjasi mahtavan Paddingtonin (2014) ja vielä paremman Paddington 2:n (2017)? Vaikkei Vonkka ylläkään niiden loistokkaalle tasolle, King osoittaa jälleen, että hän on viimeisen vuosikymmenen taidokkain koko perheen elokuvien tekijä.

Siinä, missä monet muut viimeaikaiset koko perheen leffat ovat muuttuneet ylivauhdikkaaksi meuhkaamiseksi ja koheltamiseksi, Vonkasta löytyy sydäntä ja sielua. Seassa on omat vauhdikkaat ja ilahduttavan pöljät hetkensä, mutta elokuva ei koskaan aliarvioi lapsikatsojia, kuten monet muut vastaavat viime vuosilta. Elokuva ei koe tarvetta viskata jatkuvia visuaalisia ärsykkeitä ruudulle, vaan se etenee rauhassa omalla painollaan, mutta silti toimivan reippaasti eteenpäin. Nuoren Vonkan tarinaa ryhtyy seuraamaan yllättävänkin kiinnostuneena ja hänen matkansa on täynnä erilaisia mutkia ja töyssyjä, joilla rakennetaan menevää draamaa ja jännitettä. Huumoria on mukana runsaasti ja leffan aikana niin lapset kuin aikuisetkin pääsevät nauramaan useasti ääneen. Teemat unelmien jahtaamisesta ovat tärkeitä ja elokuvasta jää erittäin miellyttävä ja hyvä fiilis.

Kingin rakentama ilmapiiri on läpikotaisin ilahduttava ja hän saa aikaiseksi vauhdikkaita kohtauksia ilman, että ne muuttuvat rasittavaksi sekoiluksi. Hänen ja Simon Farnabyn käsikirjoitus on myös oivallinen, joskin kaksikko olisi voinut kirjoittaa mukaan jotain viitettä siitä, miten Vonkkasta muovautuu myöhemmin erakko ja aikamoinen sekopää, jota ei paljoa kiinnosta ahneiden lasten karut kohtalot suklaatehtaassaan. Lukuun ottamatta kömpelösti toteutettua Oompa Loompaa, elokuva on teknisiltä ansioiltaan mainio. Se on hyvin kuvattu, leikattu ja ajoittain todella tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat upeat, puvut hienot ja maskeeraukset oivat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Joby Talbotin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Neil Hannonin työstämät laulut eivät jää erityisemmin mieleen, mutta musikaalinumerot ovat silti hyvin toteutettuja. Uusista kappaleista paras on pesubiisi Scrub, Scrub, mutta lopulta päähän jää tietty soimaan klassinen Oompa Loompa -hyräily. Kaiken kaikkiaan Vonkka tuntuu, näyttää ja kuulostaa ihastuttavasti vanhemmalta elokuvalta kuin se onkaan, eikä leffaa lähes missään kohtaa vaivaa se muovisuus, mistä monet nykypäivän leffat kärsivät.

Yhteenveto: Vonkka on yllättävän mainio koko perheen elokuva, josta jää hyvä ja lämmin tunne. Timothée Chalamet hyppää ilahduttavasti eksentrisen suklaatekijän saappaisiin ja muukin näyttelijäkaarti suoriutuu pätevästi hänen ympärillään - etenkin niljakkaalla hahmollaan riemastuttavasti herkutteleva Olivia Colman. Hugh Grant esittää Oompa Loompaa hupaisasti, mutta hahmon visuaalinen toteutus jättää toivomisen varaa. Elokuvan tarina nappaa kivasti mukaansa ja siitä löytyy paljon oivaa huumoria ja ihan kelpo jännitettäkin, vaikka Dahlin tarinan tuntevat tietävätkin, miten hommassa käy. Leffan ilmapiiri on erittäin miellyttävä ja siitä löytyy sellaista vanhanaikaista satumaisuutta, mikä nykypäivän muovisista koko perheen rainoista on jäänyt uupumaan. Lavasteet ja asut ovat upeat ja musikaalinumerot veikeästi toteutetut, vaikka laulut eivät pahemmin jääkään mieleen. Jos siis etsit oikeasti hyvää elokuvaa koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen, Vonkka sopii tarkoitukseen täydellisesti. Voin kuvitella, että tulevaisuudessa leffa istuu erittäin hyvin myös kotona katsottavaksi talvella. Pakkanen ei haittaa, kun vetää villasukat jalkaan ja kääriytyy peiton alle kaakaokupin kanssa katselemaan Vonkan suklaantäyteistä seikkailua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wonka, 2023, Warner Bros., Heyday Films, Village Roadshow Pictures

Arvostelu: Valon valtakunta (Empire of Light - 2022)

VALON VALTAKUNTA

EMPIRE OF LIGHT

Ohjaus: Sam Mendes

Pääosissa: Olivia Colman, Micheal Ward, Colin Firth, Toby Jones, Tom Brooke, Hannah Onslow, Tanya Moodie, Crystal Clarke, Sara Stewart ja Monica Dolan

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Empire of Light, eli suomalaisittain Valon valtakunta on ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Mendesin uusi elokuva. Mendes ilmoitti elokuvan teosta keväällä 2021 ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Valon valtakunta sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla viime syyskuussa, minkä jälkeen se on hiljalleen levinnyt teatterikierrokselle ympäri maailman ja nyt elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Mendesin tekevän uutta filmiä ja kiinnostuin lisää, kun elokuva sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Meninkin katsomaan Valon valtakuntaa positiivisin mielin sen lehdistönäytökseen noin kuukautta ennen ensi-iltaa.

1980-luvun alussa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava elokuvateatterityöntekijä Hilary rakastuu teatterin uuteen työntekijään, Stepheniin.

Olivia Colman näyttelee Hilary Smallia, pienen englantilaisen rantakaupungin elokuvateatterissa, Empiressä työskentelevää naista. Hilarylla on takanaan vaikea menneisyys liittyen hänen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöönsä. Colman on tuttuun tapaansa pääasiassa erittäin mainio roolissaan. Hänestä löytyy tuttua ihastuttavaa lempeyttä ja lämpöä, mutta tällä kertaa hän myös päästää itseään räväkämmin valloilleen. Parissa kohtaa Colmanin raivokkaammat kohtaukset lipsahtelevat ylinäyttelemisen puolelle, mutta pääasiassa hän suoriutuu hyvin osastaan.

     Muita Empiren työntekijöitä ovat muun muassa elokuvateatteria johtava herra Ellis (Colin Firth), koneenhoitaja Norman (Toby Jones), lippuja myyvät Neil (Tom Brooke) ja Janine (Hannah Onslow), sekä uutena menoon mukaan hyppäävä Stephen (Micheal Ward). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti. Firth suoriutuu mainiosti epämiellyttävän Elliksen osasta, Jones vakuuttaa muutamassa kohtaa todella hyvin iäkkäänä koneenhoitajana ja elokuvauraansa aloitteleva Ward pärjää oivallisesti konkareiden seurassa. Häneltä ja Colmanilta löytyy kemiaa, kun keski-ikäisen teatterityöntekijän ja nuoren tulokkaan välille muodostuu kipinöitä.

Hyvistä näyttelijäsuorituksistaan huolimatta Valon valtakunta osoittautui aikamoiseksi pettymykseksi. Elokuvan päätyttyä luin, että leffa on saanut aika nuivan vastaanoton, enkä yhtään ihmettele, että miksi. Kyseessä on äärimmäisen keskinkertainen rakkausdraama, joka kompuroi lähes kaikilla osa-alueillaan. Ensinnäkin filmin romanttinen puoli lipsahtaa jatkuvasti imelän siirappiseksi ja vaikka pääparilta löytyykin kemiaa, on heidän kuvionsa kirjoitettu hieman ontuvasti. Itse elokuvateatteripuoli on elokuvan parempaa antia ja leffateatterissa työskennelleenä löysin paljon samaistuttavia juttuja hommasta, vaikeista asiakkaista ja taukohuoneessa hupsuttelusta lähtien. Tosin loppupäässä elokuvien taian ja kauneuden kuvaus sukeltaa oikein tosissaan siirappisuuden syvään päätyyn. Vähän samanlaista, italialaisklassikko Cinema Paradison (Nuevo Cinema Paradiso - 1988) upeaa kohtausta yritettiin matkia myös vastikään ilmestyneessä Babylonissa (2022), myöskin aika kiusallisesti.

On vaikea kuvitella, että elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta on vastuussa Sam Mendes - sama herra, joka heti esikoisleffallaan, American Beautylla (1999) voitti parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Oscar-palkinnot ja joka on sen jälkeen tehnyt muun muassa yhden parhaista James Bond -elokuvista, 007 Skyfallin (2012) ja viimeisimpänä vaikuttavan sotaelokuvan Taistelulähetit - 1917 (1917 - 2019). Valon valtakunnassa Mendesin työ jää kaikin tavoin puolitiehen. Hänen ohjauksensa on ailahtelevaa ja katsojan tunteiden tavoittelu väkinäistä. Yritys kertoa mielenterveysongelmista on erityisen kömpelö ja kuvaukset Stephenin kohtaamasta rasismista jotenkin huokuvat sitä, että valkoinen kertoo, miltä tummaihoisista tuntuu. Mendes onnistuu yksittäisissä kohtauksissa ja saa näyttelijöistä paljon irti, mutta kokonaisuus jää auttamattoman keskinkertaiseksi.

Edes teknisiltä ansioiltaan Valon valtakunta ei säväytä. Roger Deakins nappasi elokuvasta parhaan kuvauksen Oscar-ehdokkuuden ja vaikka yleensä olenkin sitä mieltä, että pysti kuuluu Deakinsille, alansa maestrolle, tässä leffassa jopa hänen työnsä tuntui innottomalta. Kuvaus näyttää hyvältä, mutta ei siitä mitään kovin erityistä tai mieleenpainuvaa löydy. Valaisu on sujuvaa, lavasteet ovat oivalliset ja asut taidokkaasti tehdyt. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Yhteenveto: Valon valtakunta on käsittämättömän keskinkertainen draamaelokuva lahjakkailta elokuvantekijöiltä. Näyttelijät konkari Olivia Colmanista nuoreen Micheal Wardiin suoriutuvat oivallisesti rooleistaan, Colmanin ajoittaisesta ylinäyttelemisestä huolimatta. Leffa kuitenkin kompuroi kaiken aikaa Sam Mendesin käsikirjoitukseen ja sen pohjalta hänen ohjaukseensa. Mendesin teksti sisältää useita juonikuvioita, jotka eivät oikein osaa yhdistyä ja jäävätkin hieman raakileiksi. Niissä käsitellään kömpelösti, ajoittain jopa kiusallisesti mielenterveysongelmia ja rasismia. Romanttinen puoli taas äityy siirappiseksi, vaikka pääparin väliltä löytyykin hyvää kemiaa. Edes teknisiltä ansioiltaan elokuva ei pahemmin säväytä ja jopa kuvaajalegenda Roger Deakinsin työ on tällä kertaa ponnetonta. Valon valtakunta sisältää silloin tällöin hyviä hetkiä ja roolisuorituksia, mutta kokonaisuutena se on harmillisen lattea leffa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Empire of Light, 2022, Searchlight Pictures, Neal Street Productions

Arvostelu: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus (Puss in Boots: The Last Wish - 2022)

SAAPASJALKAKISSA: VIIMEINEN TOIVOMUS

PUSS IN BOOTS: THE LAST WISH

Ohjaus: Joel Crawford

Pääosissa: Antonio Banderas, Salma Hayek, Harvey Guillén, Florence Pugh, Olivia Colman, Ray Winstone, Samson Kayo, John Mulaney, Wagner Moura, Da'Vine Joy Randolph, Anthony Mendez, Kevin McCann, Conrad Vernon ja Cody Cameron

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin Shrek-animaatioelokuville (2001-2010) lisäosana toiminut leffa Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011) oli kehuttu menestys, joka kilpaili parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Alun perin "Puss in Boots 2: Nine Lives & 40 Thieves" -nimellä kulkeneen jatko-osan teko lähtikin heti liikkeelle. Projekti joutui kuitenkin jatkuviin ongelmiin, kun ohjaaja vaihtui pariin otteeseen ja käsikirjoitusta kirjoitettiin uudestaan kerta toisensa perään. Paul Fisher ja Tommy Swerdlow saivat kuitenkin lopulta kasaan kaikkia tyydyttäneen tekstin ja Joel Crawfordin ohjauksessa ääninäyttelijöiden esiintymisen nauhoitus ja elokuvan animointi käynnistyivät keväällä 2021. Nyt Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen lapsesta asti pitänyt Shrek-leffoista ja selvästi enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostuin tietty Saapasjalkakissasta hahmona. Pidin paljon hahmon omasta elokuvasta ja olen siitä asti odottanut jatko-osaa. Juuri kun ehdin jo menettää toivoni, jatko-osa varmistui. Vaikka olinkin skeptinen uudenlaisen animaatiotyylin takia, menin silti erittäin positiivisin mielin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta heti ensi-iltapäivänä.

Saapasjalkakissa on seikkailujen varrella menettänyt lähes kaikki yhdeksän elämäänsä ja nyt hänellä on enää yksi elämä jäljellä. Katti lähtee etsimään legendaarista toivomustähteä, saadakseen elämänsä takaisin. Avukseen hän tarvitsee vanhaa liittolaistaan Kitty Pehmotassua ja uutta tuttavuuttaan Perrito-koiraa.

Saapasjalkakissa tekee vihdoin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen paluun valkokankaille ja hahmon äänenä kuullaan tietty edelleen karismaattinen Antonio Banderas. Legendaarinen lainsuojaton ja seikkailusankari on vuosia nauranut päin kuoleman kasvoja, mutta kun Saapasjalkakissa saa tietää, että hänellä on vihoviimeinen elämä tassuissaan, muuttuu ääni kellossa. Myyttien toivomustähti pitää löytää mahdollisimman äkkiä ja uuden seikkailun varrella hahmo päätyy kokemaan varsinaisen henkisen kasvutarinan. Saapasjalkakissan matkaan tarttuvat ensimmäisestä elokuvasta tuttu viekas rosvo Kitty Pehmotassu (Salma Hayek), sekä uusi tuttavuus, innokas terapiakoira Perrito (Harvey Guillén), joka on aidosti sympaattinen ja hauska, vaikka hahmon kohdalla on iso riski, että hauva muuttuisi ärsyttäväksi.

      Oranssi kolli ei kuitenkaan ole ainoa toivomustähden perässä oleva, vaan Saapasjalkakissa, Kitty ja Perrito joutuvat matkansa varrella kohtaamaan taikaesineitä havittelevan Iso-Jaakko Person (John Mulaney), Kultakutrin (Florence Pugh) ja kolme karhua (Olivia Colman, Ray Winstone ja Samson Kayo), sekä palkkionmetsästäjäsuden (Wagner Moura), joka on ajoittain niin hurja ilmestys, ettei ihme, jos perheen pienimmät näkevät punasilmäisestä ja hyytävästi viheltelevästä sudesta painajaisia, sillä myös itse jännitin hahmon ollessa läsnä. Iso-Jaakko Perso taas on vekkulimpi pahis, joka on kylmäsydämisesti valmis pistämään alaisiaan lihoiksi saadakseen haluamansa. Kultakutria ja kolmea karhuakin hyödynnetään hyvin ja tämä erikoinen perhedynamiikka tuo lopulta yllättävää herkkyyttäkin mukaan.

Heti nähtyäni ensimmäisen Saapasjalkakissa-elokuvan ensimmäistä kertaa, olen toivonut sen saavan jatkoa. Jatko-osasta puhuttiin kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana niin vaihtelevaan sävyyn, että jossain kohtaa aloin jo menettää toivoani siitä, että se olisi koskaan tulossa. Olinkin jopa epäuskoinen ensi-iltapäivänä, astellessani elokuvasaliin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta. Samalla olin myös hieman pelokas, sillä vain viikkoa aiemmin ilmestynyt Avatar: The Way of Water (2022) oli osoittautunut valtavaksi pettymykseksi samanlaisen yli kymmenen vuoden odotuksen ja viivästymisten jälkeen. Ilokseni ja suureksi huojennuksekseni voin sanoa, että yhdentoista vuoden odotus todella palkitaan. Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus ei ole vain pitkän odotuksen arvoinen jatko-osa, vaan se myös päihittää ensimmäisen elokuvan! Kyseessä on myös viime aikoina aika yhdentekeviä tusinaleffoja ulos suoltaneen DreamWorks-animaatioyhtiön paras elokuva vuosiin.

Taatusti koko perhettä lapsista aikuisiin viihdyttävä elokuva nappaa tiukasti mukaansa heti riemukkailla ensiminuuteillaan ja pitää otteessaan läpi vähän päälle puolitoistatuntisen keston. Vauhdikas seikkailu tarjoaa jatkuvasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, joissa on mietitty kaikenikäisiä. Osa huumorista naurattaa varmasti paremmin lapsikatsojia, kun taas jotkut komedialliset tilanteet kutkuttavat enemmän aikuisten nauruhermoja, varsinkin elämiensä menetyksestä masentuvan Saapasjalkakissan ylidramaattinen elämäkriisi. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja paikoitellen aidosti jännittäviä, erityisesti kun aiemmin mainitsemani susi astelee esiin varjoista. Menon ja meiningin keskellä elokuva osaa kuitenkin rauhoittua tarpeen vaatiessa ja syventyä hahmoihinsa ja etenkin heidän motiiveihinsa löytää toivomustähti ensimmäisenä. Elokuva hivuttautuu salakavalasti katsojan ihon alle ja muuttuukin ajoittain aidosti liikuttavaksi. Mukana on myös hyviä opetuksia siitä, että itse kunkin pitäisi välillä pysähtyä pohtimaan asioita, joita jo löytyy itseltä, sen sijaan että on jatkuvasti vain haalimassa ja haluamassa lisää.

Ennen elokuvaa olin varsin skeptinen sen visuaalisesta toteutuksesta. Tekijät ovat nimittäin hylänneet ensimmäisen Saapasjalkakissa-leffan, sekä samalla Shrek-elokuvien animaatiotyylin ja ovat halunneet tehdä Viimeisestä toivomuksesta enemmän Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffaa (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) muistuttavan. Vaikka välillä elokuvaa katsoessani tuumin, että olisi ollut kiva, jos animaattorit olisivat pitäytyneet vanhassa tyylissä, lämpenin nopeasti uudelle ulkonäölle. Elokuva onkin lopulta visuaalisesti todella komeaa katseltavaa ja monet kuvat näyttävät suorastaan maalauksellisilta. Kaikki kuvasommittelusta värien ja valojen ja varjojen käyttöön on erittäin tyylikästä. Toimintakohtauksissa on välillä häiritsevää, kun kuvataajuutta vaihdellaan, jolloin välillä kuva liikkuu sulavasti, toisinaan hieman töksähtelevästi. Äänimaailma on myös mainio, vaikka Heitor Pereiran musiikit eivät olekaan yhtä riemastuttavaa rallatusta kuin Henry Jackmanin ykkösosassa. Joel Crawfordin ohjaus on sähäkkää ja Paul Fisherin ja Tommy Swerdlow'n käsikirjoitus on erittäin mainio tarinankerrontaa, replikointia ja hahmokäsittelyä myöten.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on riemastuttava ja suorastaan mahtava koko perheen seikkailu, joka päihittää edellisosan ja on DreamWorksin paras animaatioleffa vuosiin. Elokuva nappaa tiukasti mukaansa vauhdikkaan ja veikeän tarinansa kanssa, tarjoten paljon hupia kaikenikäisille. Aikuiskatsojat voivat huvittua Saapasjalkakissan elämäkriisistä, kun taas lapset voivat kikattaa hassujen hahmojen toilailuille. Huumorin vastapainona on yllättävänkin synkkiä juttuja ja sankaria jahtaava susi voi vihellyksineen ilmestyä vanhempienkin painajaisiin. Toimintaa ei puutu ja toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja sähäköitä, mutta onneksi leffa malttaa tasaisin väliajoin myös pysähtyä tutkimaan näitä hahmoja ja heidän motiivejaan toivomustähden kanssa. Elokuva onnistuu iskemään tunteisiin yllättävänkin lujaa. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia, vaikka toisinaan vaihteleva kuvataajuus voi häiritä tökkivyydellään. Kaiken kaikkiaan Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus osoittautui yli vuosikymmenen odotuksen arvoiseksi leffaksi. Toivottavasti tämän myötä saamme myös vihdoin viidennen Shrek-elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Puss in Boots: The Last Wish, 2022, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: The Lost Daughter (2021)

THE LOST DAUGHTER

Ohjaus: Maggie Gyllenhaal

Pääosissa: Olivia Colman, Dakota Johnson, Ed Harris, Paul Mescal, Dagmara Domińczyk, Jessie Buckley, Oliver Jackson-Cohen, Robyn Elwell, Ellie Blake, Peter Sarsgaard ja Jack Farthing

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

The Lost Daughter on näyttelijä Maggie Gyllenhaalin ensimmäinen ohjaustyö ja se perustuu Elena Ferranten samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Gyllenhaal hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2018 ja käsikirjoitti sen pohjalta elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja lopulta The Lost Daughter sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Elokuvaa esitettiin sen jälkeen muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin monessa maassa Netflixissä. Suomeen leffa saapui vasta tämän vuoden maaliskuussa ja harmillisesti olin juuri töissä elokuvan lehdistönäytöksen aikana. Pohdin useasti elokuvan katsomista, erityisesti kun se sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, naissivuosasta ja sovitetusta käsikirjoituksesta, mutta kerta toisensa perään se lykkääntyi. Kävinkin lopulta katsomassa elokuvan muutama viikko ensi-illan jälkeen, hauskasti hyvin samannimisen, mutta täysin erilaisen The Lost City -leffan (2022) jälkeen.

Professori Leda Caruso matkaa Kreikkaan rantalomalle. Siellä hän tapaa nuoren äidin, Ninan, jonka tytär Elena katoaa. Kohtaaminen johtaa Ledan muisteluun siitä, kun hänen omat tyttärensä olivat lapsia.

The Crown -sarjan (2016-) viimeisimmiltä kausilta kuningatar Elisabet II:n roolista tuttu Olivia Colman tekee jälleen suuren vaikutuksen. Tällä kertaa hän näyttelee Leda Carusoa, college-professoria ja arvostettua kääntäjää, joka päättää kesälomallaan matkailla Kreikassa. Reissu saa pian yllättäviä mutkia matkaan, mitkä saavat Ledan muistelemaan asioita, joita hän on yrittänyt tukahduttaa mielensä sisälle vuosien varrella. Colman tulkitsee hienosti Ledan yhä vain monimutkikkaammiksi käyviä tuntemuksia. Hän tarjoaa paljon hyvin vähällä, eikä ihme, että pitkin elokuvaa kamera on todella lähellä Colmanin kasvoja, näyttäen näyttelijän kaikki tunneskaalat tarkasti. Takaumissa nuorta Ledaa esittää Jessie Buckley, joka tekee myös loistotyötä. Ei siis ihme, että Colman ja Buckley saivat kummatkin Oscar-ehdokkuudet samasta roolista!

     Kreikassa Leda tapaa mm. Ninan (Dakota Johnson), tämän miehen Tonin (Oliver Jackson-Cohen), heidän tyttären Elenan (Athena Martin), rannalla työskentelevän Willin (Paul Mescal), huvilaansa vuokraavan Lylen (Ed Harris) ja Ledaa nenänvarttaan pitkin tuijottavan Callien (Dagmara Domińczyk). Jack Farthing ja ohjaaja-Gyllenhaalin aviomies Peter Sarsgaard nähdään takaumissa Ledan miehenä ja professori Hardyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mallikkaasti osistaan. Johnson osoittaa jälleen taitonsa kaameiden Fifty Shades -rainojen (2015-2018) jälkeen ja Jackson-Cohenista löytyy oikeaa inhottavuutta tämän toksisena miehenä. Harris on aina karismaattinen ja Sarsgaard istuu hyvin arvostetun professorin osaan.

The Lost Daughterin traileri antaa elokuvasta aika trillerimäisen kuvan. Olikin siis hyvä, että minulle selvisi etukäteen, että filmi itsessään on hyvin erilainen, sillä olisin muuten mennyt toisenlaisin odotuksin katsomaan elokuvaa ja kenties pettynytkin hieman. Siinä, missä trailerista saa kuvan, että Ninan tyttären katoaminen ja etsiminen olisi iso kuvio läpi elokuvan, filmi itsessään hoitaa tapahtuman nopeasti ja se toimii lähinnä laukaisijana Ledan muistoille. Näiden muistojen kautta Ledasta oppii yhä vain enemmän ja siten voi ymmärtää osittain, miksi hän toimii elokuvan aikana niin kuin toimii. Se onkin sitten eri asia, hyväksyykö katsoja Ledan tekoja... Täytyy kyllä tunnustaa, että paikoitellen samaistuin Ledaan, lähinnä siinä, kuinka häntä vaikuttaisi jatkuvasti tympivän ympärillä meuhkaavat ihmiset (erityisesti leffateatterissa tapahtuva kohtaus herätti minussa ikäviä muistoja), mutta silti häntä kiehtoo suuresti seurata heidän elämiään.

Jännittävän trillerin sijaan The Lost Daughter on enemmänkin psykologinen draama, jossa pohditaan äitiyttä. Harvoin äitiyttä ja lapsia esitetään näin negatiivisessa valossa elokuvissa. Leda kokee lapset enemmänkin raskaana taakkana kuin ihanana siunauksena. Hahmon mielenmaisemaa tutkitaan taidokkaasti ja jo pelkät katseet kertovat paljon. Ledan tapa katsoa Ninaa ja Ninan tapa katsoa Ledaa tarjoaa monenlaisia tunteita. Helposta elokuvasta ei todellakaan ole kyse. Sen lisäksi, että filmi on aika hidas rytmitykseltään, on se myös raskas aiheiltaan. Itse en kuitenkaan pitkästynyt sen aikana, vaan omalla tavallaan tiivistunnelmainen elokuva piti hyvin mukanaan loppuun saakka.

Maggie Gyllenhaal on useasti osoittanut taitonsa kameran edessä ja nyt hän myös esittelee lupaavaa tulevaisuuttaan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Gyllenhaal rakentaa tunnelmaa vahvasti ja saa katsojan uppoutumaan näiden hahmojen pään sisälle taidokkaasti. Hänen kirjoittama tekstinsä ei aliarvioi katsojaa, eikä lähde selittelemään asioita turhaan. Se luottaa siihen, että katsoja hoksaa monet nyanssit pienistä tehokeinoista. The Lost Daughter on myös oivallisesti kuvattu, joskin sivuilta pienesti rajatut reunat häiritsivät minua aluksi. Värimaailma on tyylikäs ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu. Säveltäjä Dickon Hinchliffe tunnelmoi toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: The Lost Daughter on erittäin mainio psykologinen draamaelokuva, jossa pohdiskellaan äitiyttä hyvin erilaisin tavoin kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä. Maggie Gyllenhaal on onnistunut ohjaamaan ja kirjoittamaan raskaan, mutta voimakkaan teoksen, joka pitää hyvin otteessaan. Olivia Colman on loistava pääroolissa ja myös Jessie Buckley ja Dakota Johnson tekevät erittäin mainiota työtä osissaan. Ledan päässä tapahtuvia asioita on mielenkiintoista seurata ja häntä toisaalta ymmärtää, vaikkei aina hyväksyisikään hänen toimiaan. Tietty painostava tunne on vähän väliä läsnä ja hahmojen välisissä katseissa on paljon vahvoja tuntemuksia. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. The Lost Daughter toimii todella oivallisesti hieman synkkäsävyisempää ihmisdraamaa kaipaaville - erityisesti jos on kyllästynyt elokuvien yleiseen kuvaukseen vanhemmuudesta pelkkänä ihanana auvona. Trailerin vihjailemaa trilleriä ei kuitenkaan kannata odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lost Daughter, 2021, Endeavor Content, Samuel Marshall Films, Pie Films, Faliro House Productions

Arvostelu: Isä (The Father - 2020)

ISÄ

THE FATHER

Ohjaus: Florian Zeller

Pääosissa: Anthony Hopkins, Olivia Colman, Rufus Sewell, Imogen Poots, Olivia Williams, Mark Gatiss ja Ayesha Dharker

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

The Father, eli suomalaisittain Isä on Anthony Hopkinsin tähdittämä draamaelokuva, joka perustuu ranskalaisen Florian Zellerin näytelmään La Père vuodelta 2014. Zeller oli kiinnostunut näytelmän kääntämisestä elokuvan muotoon ja hänelle koitui tilaisuus siihen, kun Isossa-Britanniassa kiinnostuttiin näytelmästä. Christopher Hampton auttoi Zelleriä kääntämään näytelmän käsikirjoituksen englanniksi ja elokuvamuotoon. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja lopulta Isä sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2020. Elokuvaa on hiljalleen esitetty festivaaleilla ja tänä vuonna se on saanut kunnon teatterikierroksensa maailmalla ja nyt Isä saapuu myös Suomeen. Itse kuulin elokuvasta viime vuonna, kun kriitikko Chris Stuckmann ylisti sitä videollaan vuoden suosikkielokuvistaan. Kiinnostustani vain lisäksi, kun elokuva alkoi kahmia palkintoja ja ehdokkuuksia. Isä sai mm. kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naissivuosa, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja yllätykseksi myös parhaan miespääosan palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, brittielokuva, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Isää sen lehdistönäytöksessä noin kuukautta ennen Suomen ensi-iltaa.

Vanha ja muistisairas Anthony torjuu toistuvasti epätoivoiseksi käyvän tyttärensä avunannot, samalla kun hän alkaa vähitellen kyseenalaistamaan omaa mieltään ja todellisuutta.

Parhaan miespääosan Oscar-palkinnon päätyminen Anthony Hopkinsin käsiin tuli monille, jopa Oscar-gaalan järjestäjille yllätyksenä, lähes kaikkien odottaessa edesmenneen Chadwick Bosemanin saavan pystin roolityöstään Ma Rainey's Black Bottomissa (2020). Jopa itse ihmettelin voittoa, uskottuani sen olevan varmaa, että palkinto annetaan postuumista Bosemanille. Kuitenkin nyt, kun olen nähnyt Hopkinsin roolisuorituksen Isässä muistisairaana Anthonyna, en ihmettele yhtään, että hän vei voiton. Vaikka Hannibal Lecterin rooli tulee aina olemaan Hopkinsin legendaarisin, tämä roolityö nousee ehdottomasti hänen parhaimpiin. Hopkins on ilmiömäisen huikea herkässä osassaan. Hän antautuu täysillä roolinsa vietäväksi, pistäen katsojan ihailemaan hänen vimmaansa ja eläytymiskykyään läpi elokuvan. Hahmona Anthony on erittäin mielenkiintoinen ja on myös kiinnostavaa, kuinka hahmo alkaa muuttua elokuvan tapahtumien aikana, muistisairauden pahetessa entisestään. Kun todellisuudentaju alkaa täysin murentua, suru Hopkinsin silmillä näyttää sydäntäsärkevän aidolta.

     Netflixin The Crown -sarjasta (2016-) parhaiten tuttu Olivia Colman näyttelee Anthonyn tytärtä, Annea, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa isäänsä. Avun jatkuvasti torjuva isä alkaa kuitenkin tosissaan stressata Annea ja Colman viestii täysin autenttista murhetta ja jopa epätoivoa roolityössään. Colman jää Hopkinsin varjoon, mutta tekee silti erinomaisen roolisuorituksen - eipä häneltäkään muuta voi odottaa tässä kohtaa.

Hyvin pian Isää katsoessa on selvää, että elokuvaa perustuu näytelmään. Sen lisäksi, että lähes koko elokuva tapahtuu Anthonyn asunnossa (mikä on lavastajalle unelma näytelmässä), kohtaukset myös alkavat, kulkevat ja päättyvät kuin näytelmissä. Hahmot saapuvat kohtauksiin ja poistuvat kohtauksista kuin näytelmässä, pääasiassa selvästi saapumalla toisesta huoneesta tai poistumalla toiseen huoneeseen. Itselläni on teatteritaustaa ja pystyin elokuvaa katsoessani näkemään mielessäni, kuinka teatteriesityksessä näyttelijät tulevat verhoista näyttämölle ja osuutensa päätyttyä poistuvat takaisin kulisseihin. Tämä teatterimaisuus viehätti jo itseäni suuresti, mutta sen lisäksi elokuva on niin vaikuttava kaikilla muillakin osa-alueille, että minun teki mieli antaa aplodit sen päätyttyä - aivan kuin Hopkins ja Colman olisivat oikeasti olleet paikalla kumartamassa esityksen lopuksi.

Sen lisäksi, että Florian Zellerin näytelmäkäsikirjoitus on siirtynyt todella napakasti teatterilavalta elokuvan muotoon, se on muutenkin erittäin voimakas teksti. Dialogi on läpikotaisin erinomaista ja kiehtovat keskustelut vain auttavat näitä upeita näyttelijöitä loistamaan. Parasta käsikirjoituksessa kuitenkin on, kuinka se vie katsojan täydellisesti Anthonyn mielen sisälle. Tavat, joilla Isä pistää katsojan kokemaan päähenkilönsä muistisairautta, on suorastaan ällistyttävää. Hahmojen näyttelijät saattavat vaihtua kesken leffan, havainnollistaakseen, kuinka Anthony alkaa kokea vaikeuksia tunnistaa edes läheisimpiään. Hahmoja ilmestyy täysin yllättäen Anthonyn asuntoon ja pian katsoja jo kyseenalaistaa, mikä elokuvassa on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn päässä? Samoja keskusteluja käydään uudestaan ja uudestaan, mutta toisinaan taas joku hahmoista kertoo jotain elämästään täysin eri lailla kuin ennen. Ketkä hahmoista ovat todellisia? Kohtaukset on rakennettu kummallisesti niin, ettei niin Anthony kuin katsojakaan tiedä, eletäänkö yhä samaa päivää, vai onko jo seuraava aamu vai jo seuraava kuukausi... vai sittenkin edellispäivä? Yksi keskustelu on kirjoitettu niin upeasti, että se alkaa ja päättyy saumattomasti täysin samoihin repliikkeihin.

Filmistä ei uskoisi, että kyseessä on Florian Zellerin esikoiselokuva; se on niin suurella ammattitaidolla tehty. Zellerin teatteritausta onkin antanut hänelle vahvan alustan, minkä kautta hän voi ammentaa elävien kuvien maailmaan. Zellerin luoma tunnelma on todella voimakas, tiivistyen katsojan ympärille. Samanaikaisesti elokuvassa on jotain kaunista, vaikka se onkin ahdistava ja surullinen. Niinkin surullinen, että parissa kohtaa meinasi kyynel vierähtää poskelle. Isä on myös taidokkaasti kuvattu ja sen upea leikkaus vain vahvistaa katsojan tuntemusta kuin olisi Anthonyn mielen sisällä. Lavastusta hyödynnetään myös hienosti ja vähitellen katsoja saattaa huomata, että huonekalut Anthonyn asunnossa vaihtavat joko paikkaa tai ne muuttuvat kokonaan. Puvustajat ovat myös hoitaneet hommansa oivallisesti, kuten myös äänimaiseman työstäjät. Klassisia musiikkeja hyödynnetään aina silloin tällöin hyvänä tehokeinona.

Yhteenveto: Isä on erinomainen elokuva, jossa Anthony Hopkins tarjoaa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista. Hopkins on ilmiömäisen loistokas muistisairaan Anthonyn osassa ja niin hänen työnsä kuin Florian Zellerin vahva käsikirjoitus kuljettavat katsojan täydellisesti hahmon mielen sisälle. Elokuva tulkitsee vakuuttavasti muistisairautta ja katsojanakin kyseenalaistaa nopeasti, mikä tapahtumista edes on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn pään sisällä. Mitä pidemmälle sairaus etenee, sitä sydäntäsärkevämmäksi elokuva käy ja kyynelhanojen aukeaminen muuttuu yhä vain todennäköisemmäksi. Kaikessa surullisuudessaan ja ahdistavuudessaan elokuva osaa kuitenkin olla todella kaunis. Se on monin tavoin äimistyttävästi tehty ja sen näytelmällisyys vain lisää elokuvan lumoa. Suosittelen Isää erittäin lämpimästi kaikille, etenkin jos tuntee jonkun muistisairauden kanssa kamppailevan. Elokuva voi auttaa ymmärtämään, mitä tämän tuttusi mielessä tapahtuu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Father, 2020, Trademark Films, Cine@, AG Studios NYC, Embankment Films, F Comme Film, Film4, Viewfinder

Arvostelu: Mitchellin perhe ja koneiden kapina (The Mitchells vs. the Machines - 2021)

MITCHELLIN PERHE JA KONEIDEN KAPINA

THE MITCHELLS VS. THE MACHINES

Ohjaus: Mike Rianda

Pääosissa: Abbi Jacobson, Danny McBride, Maya Rudolph, Mike Rianda, Eric Andre, Olivia Colman, Beck Bennett, Fred Armisen, Conan O'Brien, John Legend, Chrissy Teigen, Charlyne Yi ja Doug the Pug

Genre: animaatio, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 7

The Mitchells vs. the Machines, eli suomalaisittain Mitchellin perhe ja koneiden kapina on Sonyn uusi animaatioelokuva. Lego Elokuvan (The LEGO Movie - 2014) ohjanneet ja Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) tuottaneet Phil Lord ja Christopher Miller ryhtyivät työstämään uutta hullunkurista animaatioleffaa. Alunperin "Connected"-nimellä kulkeneen elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa jo alkuvuodesta 2020, mutta sen julkaisua on kerta toisensa perään siirrelty. Koronaviruspandemian iskiessä Netflix osti lopulta elokuvan esitysoikeudet ja nyt Mitchellin perhe ja koneiden kapina on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut erityisen kiinnostunut filmistä vielä viime vuonna, kun se kulki "Connected"-nimellä. Elokuvan sisällöstä ei liikkunut oikein mitään tietoa, joten ei ihme, ettei kiinnostus herännyt - etenkin kun huomio pyöri kaikissa muissa, paljon odotetummissa filmeissä, joiden ensi-iltapäivät muuttuivat jatkuvasti. Kuitenkin kun leffan traileri vihdoin julkaistiin tämän vuoden alussa, se nousi heti kärkisijoille omalla vuoden odotetuimpien filmien listalla. Katsoinkin Mitchellin perhe ja koneiden kapinan heti, kun se oli ilmestynyt Netflixiin.

Katie Mitchell on aloittamassa collegen ja perhe päättää yhdessä viedä hänet uuteen opinahjoon. Kuitenkin samaan aikaan PAL-tekoäly päättää ottaa vallan ja lähettää robotteja ympäri maailman vangitsemaan kaikki ihmiset. Pian enää Mitchellin perhe on jäljellä ja heidän tehtäväkseen jää pysäyttää koneiden kapina ja pelastaa koko ihmiskunta.

Mitchellin perheeseen kuuluvat teini-ikäinen ja elokuvaurasta haaveileva Katie (äänenä Abbi Jacobson), hänen dinosauruksia fanittava pikkuveljensä Aaron (ohjaaja Mike Rianda), jääräpäinen isä Rick (Danny McBride) ja huolehtiva äiti Linda (Maya Rudolph) - unohtamatta tietenkään perheen hulvatonta koiraa Monchia (äänenä hauvajulkkis Doug the Pug), jonka silmät sojottavat koko ajan eri suuntiin ja jonka älykkyysosamäärä lähentelee nollaa. Yhdessä hahmot muodostavat rikkinäisen, mutta erittäin mainion perheen, jonka vauhdikkaaseen tieteisseikkailuun hyppää mukaan suurella riemulla. Jokainen perheenjäsen on hyvin rakennettu hahmo ja jokainen pääsee hyvin esille läpi leffan. Tärkeimpänä on Katien ja Rickin hajonnut isä-tytär-suhde, jonka vaikeudet nousevat heti alussa selville. Mutta kenties yhteinen reissu robottimaailmanlopun keskellä voi auttaa haavojen parantamisessa. Linda-äiti ja Aaron-velikin saavat hetkensä parrasvaloissa ja Monchi se vain jaksaa naurattaa loppuun asti.

Voi pojat, millainen riemastuttava piristysruiske Mitchellin perhe ja koneiden kapina onkaan! Hyvin nopeasti on selvää, että filmin taustalla pyörii samaa porukkaa kuin Lego Elokuvassa ja Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffassa; meno on aika lailla yhtä sekopäistä (mutta hallittua) tykitystä, joka levittää heti alussa suuren virneen katsojan kasvoille ja säilyttää innostuneen tunteen vielä pitkään filmin päätyttyä. Jo tässä vaiheessa on pakko hehkuttaa leffan hurjan häikäisevää ja räjähtävän värikästä animointia. Animaattorit ovat jälleen kääntäneet nupit kaakkoon ja ruudulle lävähtää kerta toisensa perään hysteerisen hauskaa kuvastoa. Osa yksityiskohdista saattaa jopa mennä ensimmäisellä katselulla ohi - niin vauhdikasta meno on. Homma ei kuitenkaan koskaan äidy hengästyttäväksi tai vaativaksi, vaan katsojana alkaa suorastaan vaatimaan lisää. Ja sitähän filmi tarjoaa.

Erityisen tyylikästä animaatiojäljessä on sen vekkulimainen ja saumaton yhdistelmä 2D- ja 3D-tekniikoita. Tavallaan leffa näyttää käsin piirretyltä, toisaalta taas selvästi tietokoneanimaatiolta. Digianimaation päälle on piirretty juttuja, jotka herättävät lisätunnetta kaksiulotteisuudesta. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä ja taustat ovat hurjan vaikuttavia, täynnä kaikenlaista bongailtavaa aina pienistä huoneista isoihin kaupunkinäkymiin. Valojen ja värien käyttö on erittäin taidokasta. Vain parissa kohtaa filmi lähtee synkistelemään, muuten se tarjoaa kaiken värikkäiden valojen loisteessa.

Mutta eihän pelkkä visuaalinen hurmos vielä yksinään riitä ja onkin hienoa, että Mitchellin perhe ja koneiden kapina tarjoaa myös todella mukaansatempaavan scifiseikkailun täynnä hersyvää huumoria, josta koko perhe voi nauttia. Parhaimmillaan filmille nauraa vatsan kipeäksi ja se jaksaa kerta toisensa perään yllättää absurdeilla heitoillaan ja kommelluksillaan, mitä ruudulle sinkoilee. Itse kertomus on hilpeä, kun tämä hieman pöljä perhe yrittää päihittää ihmisvihaajaksi muuttuneen tekoälyn ja tämän robottiarmeijan, mutta samalla tarinan kautta tarjotaan syvällisyyksiäkin. Leffassa kommentoidaan ihmisten kipeää tarvetta älylaitteita ja internetiä kohtaan. Vanha nimi "Connected" kuvastaakin hyvin sitä, kuinka netin kautta ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa, mutta siinä samalla ruudun ulkopuolella muiden ihmisten kanssa läsnäoleminen on heikentynyt. Tätä teemaa heijastetaan hyvin Mitchellin perheeseen, joka on liki hajoamispisteessä. Kun perheen ongelmiin syvennytään näin hyvin ja hahmoista hoksaa välittävänsä yllättävänkin paljon, loppupäässä saattaa jopa ihan herkistyä.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat ensikertalaiset Mike Rianda ja Jeff Rowe, jotka olivat aiemmin kirjoittaneet Disneyn Gravity Falls -animaatiosarjaa (2012-2016). Kaksikko on selvästi saanut apua tuottajaduo Lordilta ja Milleriltä, ja ohjaajat hoitavat hommansa todella tyylikkäästi. He onnistuvat tarjoamaan hullunkurista menoa ilman, että homma leviää koskaan käsiin. Kaikki on tarkoin suunniteltua ja huolellisesti toteutettua, vaikka osa jutuista tuntuisi kuinka päättömiltä. Tunnelma on läpikotaisin loistokkaasti rakennettu, eikä meno käy koskaan tylsäksi, vaikka kestoa on lähemmäs kaksi tuntia. Riandan ja Rowen työstämä käsikirjoituskin on todella hyvä ja vekkulimainen ja siitä heidän on ollut hyvä ammentaa ohjaukseensa. 

Yhteenveto: Mitchellin perhe ja koneiden kapina on aivan mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Tekijät eivät ole pidätelleet itseään, vaan tarjoavat mitä energisimmän tykityksen. Väärissä käsissä homma hajoaisi käsiin, mutta osaavien tekijöiden ansiosta absurdeimmatkin jutut ja hurjimmatkin kikkailut tuntuvat täysin hallituilta. Jo pelkästään visuaalisesti filmi on upea, yhdistellen tyylikkäästi kaksi- ja kolmiulotteista animointia, luoden veikeän omanlaisensa ulkonäön. Leffa on täynnä vekkulimaisia hahmoja ja pikkutarkkoja yksityiskohtia, mitkä kaikki tarjotaan varsinaisessa väripläjäyksessä, mitä on suuri ilo katsoa. Tarina on todella mukaansatempaava ja hahmot välittömästi pidettäviä. Mitchellin perheen matka tarjoaa valtavasti hupia ja nauraa saa vähän väliä. Elokuvasta löytyy myös syvällisemmätkin puolensa liittyen perheenjäsenten välisiin suhteisiin ja ihmisten teknologiariippuvuuteen ja kuinka se voisi koitua meidän kohtaloksemme. Kaikin puolin Mitchellin perhe ja koneiden kapina on riemastuttava animaatioleffa, jota katsoessa harmittaa, ettei sitä pääse kokemaan elokuvateatterissa - ja vieläpä 3D:nä. Kyllä, kerrankin on tehty elokuva, minkä tekisi mieli nähdä 3D:nä! Ajatella!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Mitchells vs. the Machines, 2021, Sony Pictures Animation, Lord Miller, Columbia Pictures

Arvostelu: The Favourite (2018)

THE FAVOURITE

Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Pääosissa: Olivia Colman, Emma Stone, Rachel Weisz, Nicholas Hoult, Joe Alwyn ja Mark Gatiss
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Favourite pohjautuu tositapahtumiin paronittaren ja kreivittären kilpailusta kuningatar Annan suosiosta 1700-luvun alun Iso-Britanniassa. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1990-luvun lopulla, kun Deborah Davis alkoi tutkimaan tapahtumia ja työstämään niiden pohjalta käsikirjoitusta. Davis vei tekstinsä tuottaja Ceci Dempseyllä, jota tarina kiehtoi ja hän yritti saada filmille rahoitusta, epäonnistuen kuitenkin yrityksessään. Joitain vuosia myöhemmin tuottaja Ed Guiney sai käsikirjoituksen haltuunsa ja kiinnostui tekemään siitä elokuvan. Samoihin aikoihin Guiney näki ohjaaja Yorgos Lanthimoksen elokuvan Dogtooth (Κυνόδοντας - 2009) ja pyysi häntä tekemään filmin Davisin käsikirjoituksen pohjalta. Lanthimos kiinnostui ideasta ja hyppäsi projektiin mukaan. Keväällä 2016 kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua ja lopulta The Favourite sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2018, missä se voitti kaksi palkintoa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä, sillä pidän todella paljon Lanthimoksen erikoisesta tyylistä ja pidin hänen edellistä filmiään, The Killing of a Sacred Deeriä (2017) yhtenä ilmetymisvuotensa parhaimpana teoksena. Kiinnostukseni vain lisääntyi, mitä enemmän elokuva keräsi kehuja ja ehdokkuuksia eri gaaloissa, kuten 10 Oscar-ehdokkuutta, 10 BAFTA-ehdokkuutta ja 5 Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti yhden, parhaan naispääosan palkinnon. Kun The Favourite vihdoin saapui Suomeen, menin innoissani katsomaan sen ensi-iltaviikonloppuna ystäväni kanssa.

1700-luvun alussa Britannia on sodassa Ranskaa vastaan, mutta kuningatar Annaa kiinnostaa enemmän huvittelu kuin johtaminen, vaikka maan rahat ovat vähissä. Annalle uskollinen kreivitär Marlborough yrittää pitää kuningattaren aisoissa ja hallinnon pystyssä. Homma vaikeutuu, kun paikalle saapuu kreivittären serkku Abigail, joka alkaa tavoitella kuningattaren suosiota.

Olivia Colman näyttelee kuningatar Annaa, joka on alkanut vanhoina päivinään muuttumaan yhä vain oikukkaammaksi. Kuningatarta ovat alkaneet vaivaamaan sairaudet, mutta luonteensa vuoksi hän ei välillä suostu hoidettavaksi, mutta kiroaa silti, miksei kukaan auta häntä. Hän selvästi hautoo paljon asioita mielessään ja huonoina päivinään purkaa sen törkeästi alamaisiinsa, jotka joutuvat ottamaan huudon vastaan, jotteivät vahingossa vaikkapa menetä päätään. Kuningatar ei enää jaksa kiinnostua maan johtamisesta, vaan järjestää tansseja, ankkakilpailuja sun muuta rahaa vievää hömppää parlamentin kiusaksi. Hahmo on aivan mahtavasti kirjoitettu ja vaikka hän kohtelee muita usein huonosti, katsojana ymmärtää täysin, miksi hänestä on tullut sellainen. Ja ai että Colman on huikea roolissaan! Hän on kuin luotu esittämään tätä äkkipikaista hahmoa ja hän on aivan mieletön kuningattaren kaikkien eri puolien kanssa. Colmanista löytyy arvokkuutta, mutta samalla hän voi myös muuttua säälittäväksi valittajaksi tai inhottavaksi raivoajaksi ja tuntua edelleen samalta hahmolta.
     Kreivitär Sarah Marlboroughina nähdään Rachel Weisz. Marlborough on kuningattaren läheisin alamainen ja vuosien varrella tämä arvo on noussut hänen päähänsä. Kyseessä on paikoitellen aika ilkikurinen henkilö, joka on valmis tekemään mitä tahansa pitääkseen asemansa. Kreivittären tehtävä on pitää huoli, että kuningatar hoitaa myös johtamiseen liittyvät asiat ja kuningattaren sairauden vahvistuessa ja muistin huonotessa kreivitär näkee tässä tietty oivan tilaisuuden vahvistaa asemaansa. Weisz tekee todella hyvän roolisuorituksen ja hänkin onnistuu huokumaan arvokkuutta sekä inhottavuutta.
     Eipä tarinan kolmaskaan osapuoli, Emma Stonen näyttelemä Abigail Hillkään ole yhtään sen puhtoisempi tapaus. Abigail tulee hienosta suvusta, mutta hän on silti päätynyt palvelijaksi. Kuningattaren luokse päästyään Abigail näkee tilaisuutensa tulleen ja alkaa kilpailemaan kuningattaren suosiosta, mikä saattaa tarkoittaa, että kreivitär Marlborough täytyy raivata pois tieltä. Stone on tuttuun tapaansa erinomainen näyttelijä ja osoittaa sen jälleen kerran tässäkin leffassa. Hän osaa todella heittäytyä rooliensa vietäväksi ja sopiikin täydellisesti osaansa.
     Elokuvassa nähdään myös Nicholas Hoult parlamentin kierona jäsenenä herra Harleyna, Joe Alwyn Abigailiin silmänsä iskevänä paroni Mashamina, sekä Mark Gatiss Sarahin miehenä, kreivi Marlboroughina.

Jos on koskaan aiemmin nähnyt ohjaaja Yorgos Lanthimoksen elokuvia, tietää jo etukäteen, ettei The Favourite tule olemaan kovin normaali leffa. Tai no, on tämä siinä mielessä normaalimpi elokuva kuin vaikkapa The Lobster, sillä täysin absurdin juonen sijaan kyseessä on tositapahtumiin perustuva historiallinen teos, missä hahmot puhuvat huomattavasti luontevammin. Todella outoa Lanthimoksen tyyliä fanittavalle The Favourite voi tuottaa pienen pettymyksen, kun kyseessä ei olekaan yhtä outo ja erikoinen tapaus kuin ohjaajan aiemmat tuotokset. Tavallista pukudraamaa odottaville tämä taas voi olla jonkinlainen shokki, sillä kyllä tässä outouttakin riittää. Itse en ole mikään historiallisten pukudraamojen ystävä, vaan tarvitsen niihin jonkin oman koukkunsa ja kukapa osaisi tätä koukkua luoda paremmin kuin Lanthimos. Hän onnistuu tuomaan oman vahvan visionsa historialliseenkin filmiin ja todella revittelee tällä kertomuksella. Kuinka pitkälle nämä kaksi naista ovat valmiita menemään voittaakseen kuningattaren suosion? Lanthimos ujuttaa mukaan ison määrän synkkää huumoria ja tarjoaa nokkelia hetkiä, mitkä naurattavat ääneen. Kuningattaren vihanpurkaukset alamaisilleen ovat usein hulvattomia, etenkin kun niissä ei ole mitään järkeä.

Lanthimos tekee myös rohkeita vetoja leffan kanssa, viedessään Abigailin ja kreivitär Marlboroughin kosiskeluyritykset äärimmäisyyksiinsä. Parissa kohtaa mukaan on otettu kuvastoa, mikä aiheuttaa katsojalle epämiellyttävää oloa, vaikka samalla mukana on myös huumoria. Jännitystä kasvatetaan taidokkaasti useassa kohtaa ja vaikka The Favourite onkin hyvin hidastempoinen filmi, menee aika yllättävänkin nopeasti elokuvan parissa. Leffa on paikoitellen kummallisesti rytmitetty, mikä sai minut ihailemaan sitä entistä enemmän. Väärissä käsissä liiallinen kikkailu muuttuu typeräksi sähläämiseksi, mutta Lanthimos onkin oikea heppu tähän hommaan. Lisäksi ihailua tuottaa myös 1700-luvun ajankuvan toteutus. Elokuvan lavasteet ovat ällistyttävän näyttävät ja puvustustiimi on todella pistänyt parastaan uskottavien asujen kanssa. Kaikkein mielenkiintoisinta koko paketissa ovat kuitenkin ne ihmiset niiden asujen sisällä ja etenkin heidän näyttelijänsä. Colman, Weisz ja Stone tarjoavat jokainen Oscarin arvoiset roolisuoritukset ja heidän lahjakkuutensa on yksi isoimmista syistä, miksi filmi toimii näin hienosti.

Fantastisen lavastuksen ja puvustuksen lisäksi kyseessä on muutenkin vaikuttavasti toteutettu elokuva. Leikkaus on tarkkaa ja osuvaa. Kuvauksen kanssa kikkaillaan oikein kunnolla ja vaikka aluksi laajat, reunoilta pyöristyvät kuvat hieman häiritsivät, muuttuivat ne tärkeäksi osaksi elokuvan visuaalista ilmettä, kun niihin tottui. Mukana on todella taidokkaasti otettuja otoksia, joissa kamera liikkuu juuri oikealla tavalla täysin sulavasti. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu aina ääniefekteistä erilaisiin klassisiin musiikkeihin asti, jotka tuovat selkeän lisäyksen tunnelmaan. Etenkin yhdessä kohtaa hieman yksitoikkoinen, todella pitkään kestävä musiikki lisää kohtauksen painostavuutta. Deborah Davisin ja Tony McNamaran käsikirjoitus on erinomainen monin tavoin. Tarina on oivaltavasti pistetty kasaan ja hahmojen väliset dialogit ovat aivan mahtavia.

Yhteenveto: The Favourite on jälleen loistava teos Yorgos Lanthimoksella, joka ottaa tositapahtumiin perustuvan pukudraamatarinan ja onnistuu vääntämään sitä täysin omannäköisensä filmin. Lanthimoksen ohjaustyyli on vaikuttavaa ja hän on tuonut mukaan paljon tyylilleen tuttua mustaa huumoria. Hän oikein herkuttelee tarinan absurdisuudella, jolloin katsojan on pakko jälkikäteen tarkistaa, voiko tämä oikeasti olla tositarina? Ihan yhtä kummallisiin sfääreihin ei nousta kuin ohjaajan edellisissä leffoissa ja hahmot puhuvat normaalimmin, mutta Lanthimoksen kädenjälki on silti vahvasti läsnä. Elokuva on hauskasti rytmitetty ja siinä kasvatetaan taidokkaasti jännitettä kaiken aikaa. Visuaalisesti filmi on todella hieno upean lavastuksen, puvustuksen ja veikeän kamerakikkailun ansiosta. Kenties parasta elokuvassa ovat kuitenkin Olivia Colman, Emma Stone ja Rachel Weisz, jotka tekevät huikeat roolisuoritukset. Suosittelen The Favouritea erittäin lämpimästi Lanthimoksen faneille, sekä hieman kummallisista elokuvista pitäville. Leffan erikoisuuden vuoksi on vaikea sanoa, ketkä tulevat rakastumaan siihen ja ketkä tulevat vihaamaan sitä. Veikkaankin Lanthimoksen tavoittelevan juuri tällaisia reaktioita, enkä malta odottaa, mitä hänen outo mielensä seuraavaksi keksii!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Favourite, 2018, Element Pictures, Scarlet Films, Film4, Waypoint Entertainment