Arvostelu: This Is the End (2013)

THIS IS THE END

Ohjaus: Seth Rogen ja Evan Goldberg

Pääosissa: Seth Rogen, Jay Baruchel, James Franco, Jonah Hill, Craig Robinson, Danny McBride, Michael Cera, Emma Watson, Rihanna, Mindy Kaling, Christopher Mintz-Plasse, Martin Starr, David Krumholtz, Jason Segel, Kevin Hart, Aziz Ansari, Paul Rudd ja Channing Tatum

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

This Is the End perustuu Jay Baruchelin ja Seth Rogenin tähdittämään lyhytelokuvaan Jay and Seth Versus the Apocalypse vuodelta 2007. Näyttelijäkaksikko ja ohjaaja Evan Goldberg halusivat laajentaa lyhytleffaa täyspitkän elokuvan muotoon. Rogen sai kaikki koomikkokaverinsa yhteen elokuvaa varten ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2012 työnimellä "The Apocalypse". Nimi oli myös hetkellisesti "The End of the World", ennen kuin Simon Pegg pyysi Rogenia vaihtamaan nimen, tehdessään samanaikaisesti omaa komediaansa The World's End (2013). Rogen suostui ja lopulta This Is the End -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 3. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mille kriitikotkin antoivat positiivista palautetta. Itse katsoin This Is the Endin vuokralta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen taas kerran ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Hollywoodin tunnetut koomikot ovat juhlimassa James Francon uudessa luksusasunnossa, kun yllättäen alkaa maailmanloppu. Näyttelijäkaverusten täytyy yrittää selvitä hengissä tuhon keskellä.

This Is the End pitää sisällään aikamoisen kattauksen 2000-luvun komedialeffojen isoimpia nimiä, jotka kaikki esittävät itseään! Menossa ovat mukana muutamat elokuvat, kuten Pineapple Express - ohutta yläpilveä (Pineapple Express - 2008) yhdessä tehneet Seth Rogen ja James Franco, Craig Robinson, Jay Baruchel, Danny McBride, Jonah Hill, Michael Cera, Christopher Mintz-Plasse, Martin Starr, Kevin Hart, Mindy Kaling, Jason Segel, Aziz Ansari, sekä pikkuroolissa myös Paul Rudd. Francon juhliin ovat päätyneet myös Harry Potter -elokuvien (2001-2011) Hermionena tunnettu Emma Watson ja laulajatähti Rihanna. Pidän suuresta osasta leffan näyttelijäkaartista, joten joka katselukerralla innostun nähdessäni heidät kaikki yhdessä. Varsinkin lyhyt kohtaus Superbad-komedian (2007) pääkolmikon Hillin, Ceran ja Mintz-Plassen välillä on leffasta tykkääville riemastuttavaa seurata. Parasta on, että kaikki esittävät yliampuvia versioita itsestään, näyttäen jokainen kykynsä itseironiseen huumoriin. Näyttelijöiden väliset kemiat osuvat täysillä yhteen ja on hienoa, että kaikki puhaltavat yhteen hiileen, eikä kukaan yritä selvästi sooloilla ja astella muiden varpaille. Parhaiten esillä koomikoista ovat Rogen, Franco, Robinson, Hill, McBride ja Baruchel, joista jälkimmäinen on selvästi vähiten hauska koko poppoosta. Baruchel ei taida sanoa yhtäkään hauskaa juttua koko leffan aikana, mikä on hieman tarkoituksenakin, hahmojen jatkuvasti todetessa hänelle, että Baruchel vain valittaa kaikesta ja näyttää nuivalta koko ajan. Siinä mielessä näyttelijä suoriutuu hommastaan siis hyvin, mutta jää täysin kollegoidensa jalkoihin komediaosastolla.

Yhä kolmannella katselukerralla This Is the End jaksaa naurattaa makeasti. Sen konsepti on erittäin mainio ja vekkulimainen, itseään näyttelevien koomikoiden yrittäessä selviytyä maailmanlopusta. Voin vain kuvitella, että Rogen on saanut kaverinsa helposti ja innokkaasti mukaan projektiin ja se into välittyy myös kotisohvalle. Olisi myös mielenkiintoista tietää, kuinka paljon leffan kohtauksista on käsikirjoitettua ja kuinka paljon on improvisaatiota. Nämä koomikot oikein ruokkivat toisiaan jutuillaan ja vitsaillessa nupit väännetään koko ajan isommin kohti kaakkoa. Näyttelijöiden keskinäistä naljailua on lystikästä kuunnella. Vaikka jokainen puhuukin jostakusta leffan aikana törkyä, on selvää, että päivän päätteeksi kaikki ovat silti kavereita, joilla on runsaasti hauskaa yhdessä. Paitsi ehkä ahdistelusyytösten keskellä oleva Franco, joka ei välttämättä tosielämässä enää saisi kutsua koomikoiden juhliin.

Maailmanloppukertomus ja Francon luksustalossa perseily jaksavat ilahduttaa lähes koko keston ajan, mutta muutamissa kohdissa tuntuu siltä, että ohjaajanakin toimiva Rogen ja Evan Goldberg olisivat voineet tiivistää leffaa hieman ja karsia joitain kehnompia juttuja. Välillä vitsit saavat purskahtamaan räjähtävään nauruun (tietyt Jonah Hilliin liittyvät jutut ovat hysteerisen hauskoja), toisinaan taas ne aiheuttavat kiusallista päänpudistelua. Koska huumori on näin seksi- ja huumepainotteista, sisältäen paljon törkyturpaisuutta, on selvää, ettei This Is the End todellakaan sovellu kaikille. Sen lisäksi, että rakenne ontuu paikoitellen ja kaipaisi leikkausta, myös loppuhuipennus jättää toivomisen varaa, vaikka siitäkin löytyy ihan hyvät puolensa.

Seth Rogen ja Evan Goldberg hoitavat tonttinsa niin ohjaajina kuin käsikirjoittajinakin pääasiassa hyvin, pitäen hilpeää henkeä yllä. Kaksikon ideat ovat vekkulimaisia, joskin loppupäässä homma alkaa ampua yli. This Is the End on kuvattukin hyvin ja siinä on oivallisia lavasteita, puvustusta ja maskeerauksia. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää hieman. Elokuvan erikoistehosteet eivät valitettavasti ole kovin kummoiset. Monet ulkokohtaukset ovat selvästi kuvattuja vihreän taustakankaan edessä ja taustat näyttävät kiusallisen epäaidoilta. Tavallaan komediaan sopii, että kaikenlainen tuho näyttää hieman käppäiseltä, mutta kun leffan loppupäässä meno alkaa näyttämään enemään videopeliltä, on sitä vaikea ottaa tosissaan enää komediankaan tasolla. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Henry Jackmanin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Leffan päätyttyä katsojan päähän jämähtää kuitenkin soimaan Backstreet Boysin Everybody (Backstreet's Back) -kappale.

Yhteenveto: This Is the End on erittäin mainio komedia vekkulilla konseptilla. On hauskaa seurata, kun nämä koomikot yrittävät selvitä maailmanlopun keskellä. Näyttelijät puhaltavat yhteen hiileen ja ovat kaikki itseironisessa menossa hyvin mukana. Heidän välisiä naljailuja, niin käsikirjoitettuja kuin improvisoituja, on hilpeää kuunnella ja leffan aikana pääseekin naureskelemaan vähän väliä. Joitain huonompiakin juttuja mahtuu sekaan ja elokuva kaipaisi pientä tiivistämistä. Lisäksi yhä vain yliampuvammaksi paisuva loppuhuipennus videopelimäisten tietokonetehosteidensa kera jättää hieman kylmäksi. Suurimmaksi osaksi ajasta This Is the End kuitenkin toimii todella lystikkäästi. Jos pidät näistä 2000-luvun Hollywoodin isoimmista komediastaroista, heidän yhteinen aikaansaannoksensa tuottaa varmasti iloa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

This Is the End, 2013, Columbia Pictures, Point Grey Pictures, Mandate Pictures

Arvostelu: Mitchellin perhe ja koneiden kapina (The Mitchells vs. the Machines - 2021)

MITCHELLIN PERHE JA KONEIDEN KAPINA

THE MITCHELLS VS. THE MACHINES

Ohjaus: Mike Rianda

Pääosissa: Abbi Jacobson, Danny McBride, Maya Rudolph, Mike Rianda, Eric Andre, Olivia Colman, Beck Bennett, Fred Armisen, Conan O'Brien, John Legend, Chrissy Teigen, Charlyne Yi ja Doug the Pug

Genre: animaatio, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 7

The Mitchells vs. the Machines, eli suomalaisittain Mitchellin perhe ja koneiden kapina on Sonyn uusi animaatioelokuva. Lego Elokuvan (The LEGO Movie - 2014) ohjanneet ja Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) tuottaneet Phil Lord ja Christopher Miller ryhtyivät työstämään uutta hullunkurista animaatioleffaa. Alunperin "Connected"-nimellä kulkeneen elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa jo alkuvuodesta 2020, mutta sen julkaisua on kerta toisensa perään siirrelty. Koronaviruspandemian iskiessä Netflix osti lopulta elokuvan esitysoikeudet ja nyt Mitchellin perhe ja koneiden kapina on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut erityisen kiinnostunut filmistä vielä viime vuonna, kun se kulki "Connected"-nimellä. Elokuvan sisällöstä ei liikkunut oikein mitään tietoa, joten ei ihme, ettei kiinnostus herännyt - etenkin kun huomio pyöri kaikissa muissa, paljon odotetummissa filmeissä, joiden ensi-iltapäivät muuttuivat jatkuvasti. Kuitenkin kun leffan traileri vihdoin julkaistiin tämän vuoden alussa, se nousi heti kärkisijoille omalla vuoden odotetuimpien filmien listalla. Katsoinkin Mitchellin perhe ja koneiden kapinan heti, kun se oli ilmestynyt Netflixiin.

Katie Mitchell on aloittamassa collegen ja perhe päättää yhdessä viedä hänet uuteen opinahjoon. Kuitenkin samaan aikaan PAL-tekoäly päättää ottaa vallan ja lähettää robotteja ympäri maailman vangitsemaan kaikki ihmiset. Pian enää Mitchellin perhe on jäljellä ja heidän tehtäväkseen jää pysäyttää koneiden kapina ja pelastaa koko ihmiskunta.

Mitchellin perheeseen kuuluvat teini-ikäinen ja elokuvaurasta haaveileva Katie (äänenä Abbi Jacobson), hänen dinosauruksia fanittava pikkuveljensä Aaron (ohjaaja Mike Rianda), jääräpäinen isä Rick (Danny McBride) ja huolehtiva äiti Linda (Maya Rudolph) - unohtamatta tietenkään perheen hulvatonta koiraa Monchia (äänenä hauvajulkkis Doug the Pug), jonka silmät sojottavat koko ajan eri suuntiin ja jonka älykkyysosamäärä lähentelee nollaa. Yhdessä hahmot muodostavat rikkinäisen, mutta erittäin mainion perheen, jonka vauhdikkaaseen tieteisseikkailuun hyppää mukaan suurella riemulla. Jokainen perheenjäsen on hyvin rakennettu hahmo ja jokainen pääsee hyvin esille läpi leffan. Tärkeimpänä on Katien ja Rickin hajonnut isä-tytär-suhde, jonka vaikeudet nousevat heti alussa selville. Mutta kenties yhteinen reissu robottimaailmanlopun keskellä voi auttaa haavojen parantamisessa. Linda-äiti ja Aaron-velikin saavat hetkensä parrasvaloissa ja Monchi se vain jaksaa naurattaa loppuun asti.

Voi pojat, millainen riemastuttava piristysruiske Mitchellin perhe ja koneiden kapina onkaan! Hyvin nopeasti on selvää, että filmin taustalla pyörii samaa porukkaa kuin Lego Elokuvassa ja Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffassa; meno on aika lailla yhtä sekopäistä (mutta hallittua) tykitystä, joka levittää heti alussa suuren virneen katsojan kasvoille ja säilyttää innostuneen tunteen vielä pitkään filmin päätyttyä. Jo tässä vaiheessa on pakko hehkuttaa leffan hurjan häikäisevää ja räjähtävän värikästä animointia. Animaattorit ovat jälleen kääntäneet nupit kaakkoon ja ruudulle lävähtää kerta toisensa perään hysteerisen hauskaa kuvastoa. Osa yksityiskohdista saattaa jopa mennä ensimmäisellä katselulla ohi - niin vauhdikasta meno on. Homma ei kuitenkaan koskaan äidy hengästyttäväksi tai vaativaksi, vaan katsojana alkaa suorastaan vaatimaan lisää. Ja sitähän filmi tarjoaa.

Erityisen tyylikästä animaatiojäljessä on sen vekkulimainen ja saumaton yhdistelmä 2D- ja 3D-tekniikoita. Tavallaan leffa näyttää käsin piirretyltä, toisaalta taas selvästi tietokoneanimaatiolta. Digianimaation päälle on piirretty juttuja, jotka herättävät lisätunnetta kaksiulotteisuudesta. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä ja taustat ovat hurjan vaikuttavia, täynnä kaikenlaista bongailtavaa aina pienistä huoneista isoihin kaupunkinäkymiin. Valojen ja värien käyttö on erittäin taidokasta. Vain parissa kohtaa filmi lähtee synkistelemään, muuten se tarjoaa kaiken värikkäiden valojen loisteessa.

Mutta eihän pelkkä visuaalinen hurmos vielä yksinään riitä ja onkin hienoa, että Mitchellin perhe ja koneiden kapina tarjoaa myös todella mukaansatempaavan scifiseikkailun täynnä hersyvää huumoria, josta koko perhe voi nauttia. Parhaimmillaan filmille nauraa vatsan kipeäksi ja se jaksaa kerta toisensa perään yllättää absurdeilla heitoillaan ja kommelluksillaan, mitä ruudulle sinkoilee. Itse kertomus on hilpeä, kun tämä hieman pöljä perhe yrittää päihittää ihmisvihaajaksi muuttuneen tekoälyn ja tämän robottiarmeijan, mutta samalla tarinan kautta tarjotaan syvällisyyksiäkin. Leffassa kommentoidaan ihmisten kipeää tarvetta älylaitteita ja internetiä kohtaan. Vanha nimi "Connected" kuvastaakin hyvin sitä, kuinka netin kautta ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa, mutta siinä samalla ruudun ulkopuolella muiden ihmisten kanssa läsnäoleminen on heikentynyt. Tätä teemaa heijastetaan hyvin Mitchellin perheeseen, joka on liki hajoamispisteessä. Kun perheen ongelmiin syvennytään näin hyvin ja hahmoista hoksaa välittävänsä yllättävänkin paljon, loppupäässä saattaa jopa ihan herkistyä.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat ensikertalaiset Mike Rianda ja Jeff Rowe, jotka olivat aiemmin kirjoittaneet Disneyn Gravity Falls -animaatiosarjaa (2012-2016). Kaksikko on selvästi saanut apua tuottajaduo Lordilta ja Milleriltä, ja ohjaajat hoitavat hommansa todella tyylikkäästi. He onnistuvat tarjoamaan hullunkurista menoa ilman, että homma leviää koskaan käsiin. Kaikki on tarkoin suunniteltua ja huolellisesti toteutettua, vaikka osa jutuista tuntuisi kuinka päättömiltä. Tunnelma on läpikotaisin loistokkaasti rakennettu, eikä meno käy koskaan tylsäksi, vaikka kestoa on lähemmäs kaksi tuntia. Riandan ja Rowen työstämä käsikirjoituskin on todella hyvä ja vekkulimainen ja siitä heidän on ollut hyvä ammentaa ohjaukseensa. 

Yhteenveto: Mitchellin perhe ja koneiden kapina on aivan mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Tekijät eivät ole pidätelleet itseään, vaan tarjoavat mitä energisimmän tykityksen. Väärissä käsissä homma hajoaisi käsiin, mutta osaavien tekijöiden ansiosta absurdeimmatkin jutut ja hurjimmatkin kikkailut tuntuvat täysin hallituilta. Jo pelkästään visuaalisesti filmi on upea, yhdistellen tyylikkäästi kaksi- ja kolmiulotteista animointia, luoden veikeän omanlaisensa ulkonäön. Leffa on täynnä vekkulimaisia hahmoja ja pikkutarkkoja yksityiskohtia, mitkä kaikki tarjotaan varsinaisessa väripläjäyksessä, mitä on suuri ilo katsoa. Tarina on todella mukaansatempaava ja hahmot välittömästi pidettäviä. Mitchellin perheen matka tarjoaa valtavasti hupia ja nauraa saa vähän väliä. Elokuvasta löytyy myös syvällisemmätkin puolensa liittyen perheenjäsenten välisiin suhteisiin ja ihmisten teknologiariippuvuuteen ja kuinka se voisi koitua meidän kohtaloksemme. Kaikin puolin Mitchellin perhe ja koneiden kapina on riemastuttava animaatioleffa, jota katsoessa harmittaa, ettei sitä pääse kokemaan elokuvateatterissa - ja vieläpä 3D:nä. Kyllä, kerrankin on tehty elokuva, minkä tekisi mieli nähdä 3D:nä! Ajatella!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Mitchells vs. the Machines, 2021, Sony Pictures Animation, Lord Miller, Columbia Pictures

Arvostelu: Angry Birds -elokuva 2 (The Angry Birds Movie 2 - 2019)

ANGRY BIRDS -ELOKUVA 2

THE ANGRY BIRDS MOVIE 2

Ohjaus: Thurop Van Orman
Pääosissa: Jason Sudeikis, Josh Gad, Danny McBride, Rachel Bloom, Leslie Jones, Bill Hader, Awkwafina, Sterling K. Brown, Eugenio Derbez, Peter Dinklage, Dove Cameron, Brooklyn Prince ja Nicki Minaj
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Suomalaisen Rovio-yhtiön Angry Birds -megahittipeliin perustuva animaatio Angry Birds -elokuva (The Angry Birds Movie - 2016) oli iso menestys, joten jatkoa päätettiin tehdä. Käsikirjoituksen työstö alkoi ja tekijät halusivat tarjota jotain, mitä ensimmäisessä osassa ei nähty. Animointiprosessi lähti käyntiin ja nyt Angry Birds -elokuva 2 saa ensi-iltansa. Itse en odottanut leffan näkemistä lähes lainkaan, sillä ensimmäinen osa oli mielestäni aika keskinkertaista hömppää. En ole koskaan ollut innoissani Angry Birdsistä, vaikka olen tyytyväisesti viime aikoina pelannut muutaman kerran pelin VR-versiota, mikä on huomattavasti hauskempi kuin puhelinversio. Tämä ei kuitenkaan saanut minua innostumaan elokuvan näkemisestä ja olenkin läpi vuoden jatkuvasti unohtanut leffan ilmestymisen. Kävin kuitenkin mahdollisimman positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Lintujen ja possujen täytyy lyöttäytyä yhteen, kun molempien saaria uhkaavat jäisen saaren kotkat, joiden johtaja Zeta on kyllästynyt kylmyyteen.

Tutut hahmot peleistä ja ensimmäisestä elokuvasta tekevät paluun. Punaista lintu Rediä (Jason Sudeikis) juhlitaan sankarina, mutta samalla hän kokee olonsa yksinäiseksi ja merkityksettömäksi. Keltainen ja vauhdikas Sakke (Josh Gad) taas ärsyttää koko leffan ajan ja suuri osa hänen vitseistään vain raivostuttaa. Räjähtävä Pommi (Danny McBride) on pidettävä hömelö, jonka tyhmyys menee välillä turhankin pitkälle. Pääkolmikko toimii osittain ihan kivasti ja Redin tympeys hölmöjen ystäviensä vierellä on samaistuttavaa. Myös ensimmäisestä leffasta tuttu Mahti Kotka (Peter Dinklage) nähdään toistamiseen, mutta hahmoa hyödynnetään aika kömpelösti. Uutena lintuna esitellään Saken älykkösisko Silver (Rachel Bloom), jonka täytyy usein keksiä keino pelastaakseen pääkolmikon pulasta.
     Possuja johtava Leonardkin (Bill Hader) tekee paluun ja hän saa rinnalleen häntä auttavan Oonan (Awkwafina) ja Rediäkin tympeämmän neron Karin (Sterling K. Brown). Siinä, missä ensimmäinen leffa sai hieman kritiikkiä siitä, että sen sanoma tuntuu vahingossa olevan, että erilaiset ja ulkomaalta tulevat ovat vihollisia ja heidät täytyy karkottaa, tässä yritetään korjailla tätä pistämällä linnut ja possut toimimaan yhdessä. Tämä onkin mukava idea, ottaen huomioon, kuinka Angry Birds -peleissä lajit ovat olleet koko ajan toisiaan vastaan, mutta valitettavasti homma jää lähinnä idean tasolle. Possut jäävät lopulta todella pienelle huomiolle ja loppujen lopuksi elokuva seuraa jälleen lähinnä lintuja.
     Vastaansa linnut ja possut saavat kotkat ja heitä johtavan Zetan (Leslie Jones). Kotkien saari on jään peitossa ja heidän olonsa siellä ovat kauheat. Ei olekaan ihme, että he haluavat sieltä mukavampiin olosuhteisiin. Zetan juoni sotia lintuja ja possuja vastaan on kuitenkin aika urpo, minkä lisäksi Zeta itse on todella rasittava hahmo. Tekijät ovat selvästi yrittäneet luoda ymmärrettävää motiivia hahmon taustalle, jotta katsojana ymmärtäisi hänen puolensa, mutta tässäkin kompastellaan, eikä päästä maaliin asti.

Itse asiassa koko Angry Birds -elokuva 2 on iso hutilaukaus. Jo ensimmäinen leffa oli keskinkertainen, mutta on käsittämätöntä, kuinka paljon huonompi tämä jatko-osa onnistuu olemaan. Saken tavoin leffa on liiankin vauhdikas, mutta samalla se on puuduttavan tylsä. Filmi tuntuu kulkevan turbovauhtia eteenpäin, mutta samalla se matelee kuin etana. Ohut juoni on täytynyt venyttää äärimmilleen vitseillä, mitkä olisi pitänyt poistaa jo käsikirjoitusvaiheessa ja jatkuvilla tanssinumeroilla, mitkä ainakin omalla kohdalla nostivat ärsyytymiskäyrää huomattavasti. Leffaan on ängetty mahdollisimman paljon isoja hittikappaleita viime vuosikymmenten varrelta ja elokuvassa kuullaankin niin David Bowien "Space Odditya" ja Survivorin "Eye of the Tigeria" kuin DJ Snaken ja Lil Jonin "Turn Down For Whatia" ja Right Said Fredin "I'm Too Sexyä" - puhumattakaan Eric Carmenin "All By Myselfistä" ja Europen "The Final Countdownista". Aivan kuin leffa yrittäisi saada katsojan pitämään leffasta pitämällä sisällään paljon kappaleita, jotka katsoja tietää ja joista pitää. Itseäni jatkuvat tutut ja liiankin usein elokuvissa käytetyt kappaleet häiritsivät, etenkin kun niitäkin hyödynnetään kehnosti.

Lisäksi Angry Birds -elokuva 2 on tuskallisen epähauska. Naurahdin leffan aikana pari kertaa ja lähinnä sille, kuinka huonoja kyseiset vitsit ovat. Elokuvan kestoa on venytetty lisäämällä irtonaisilta sketseiltä tuntuvia pätkiä mukaan. Ne keskeyttävät tarinan kulun välillä turhankin pitkäksi aikaa, mikä vain lisää pitkästyttävyyttä. Toisaalta yllättäen parasta koko leffassa on juurikin tällainen päälleliimatulta tuntuva sketsi, missä kolme pientä lintua kadottavat munat ja yrittävät löytää ne. Aivan kuin Roviolla olisi ollut tällainen lyhytleffa ja se on päätetty tunkea mukaan itse elokuvaan. Irrallisena lyhärinä se voisikin olla hauska ja aivan varmasti paljon parempi kuin tämä elokuva. Pienet lapset löytävät luultavasti riemua lintujen ja possujen toilailuista, mutta itselle ne toilailutkin olivat liian laiskasti toteutettuja, jotta ne olisivat naurattaneet. Lapsille tämä siis mitä luultavimmin toimii, mutta teineille ja aikuisille tämä saattaa olla erittäin turhauttava, ärsyttävä ja pitkäveteinen katselukokemus... ja kestoahan on siis vain puolitoista tuntia.

Jos leffaa voi jostain kehua, niin sen visuaalisuudesta. Elokuvan animaatiojälki on todella taidokasta ja tyylikästä. Lähikuvissa voi erottaa lintujen yksittäiset sulat ja laajoissa kuvissa on mahtavaa ihastella vaikuttavia maisemia. Animaattorit ovat tehneet todella pikkutarkkaa työtä. Eritoten pidän siitä, kuinka värikäs elokuva Angry Birds -elokuva 2 on. Läpi leffan nähdään kirkkaita värejä ja vaikka katselukokemus ei muuten ollut mieluinen, auttoi erittäin mainio animaatiojälki kestämään loppuun asti. Ääniefektitkin ovat hyvin toteutettuja. Musiikkien sävellyksestä vastaa Heitor Pereira, mutta hänen työnsä ei koskaan pääse esille jatkuvien hittijumputuksien vuoksi. Yllättävää kyllä, Angry Birdsin tunnusmusiikkia ei kuulla lähes lainkaan leffan aikana.

Yhteenveto: Angry Birds -elokuva 2 on käsittämätön rimanalitus ja yksi huonoimmista animaatioelokuvista vuosiin. Elokuva on visuaalisesti tyylikäs ja animaattorit ovat tehneet taidokasta työtä, mutta se ei auta, kun leffa epäonnistuu muuten aika lailla kaikessa. Juoni on todella ohut ja jotta elokuva on saatu edes puolentoista tunnin mittaan, on sitä pitänyt venyttää hullun lailla irtosketsien ja typerien tanssinumeroiden kautta, mikä tekee katselukokemusta pitkästyttävän. Itse Angry Birdsin tunnusmusiikkia ei kuitenkaan kuulla, vaan leffa on täynnä hittikappaleita, joista muutamien käyttäminen elokuvissa pitäisi tässä kohtaa olla jo laitonta. Leffan vitsit eivät naurata (ja jos ne naurattavat, niin nauru syntyy vitsien surkeudesta) ja monet jutut ovat todella ärsyttäviä. Itse pääpahis Zeta on erittäin rasittava, kuten on myös vauhdikas Sakke. Loppujen lopuksi parasta leffassa on irralliselta lyhytelokuvalta tuntuva juonikuvio munia etsivistä lintulapsista. Se oli huomattavasti parempi kuin kaikki muu elokuvassa ja olisinkin mieluummin katsonut ihan vain sen lyhärinä. Lapsille tämän sekoilu varmaan toimii (vaikka filmi aliarvioi lapsikatsojia todella paljon), mutta aikuisille tämä voi olla todella vaikea kokemus. Suosittelenkin jättämään Angry Birds -elokuva 2:n väliin ja odottamaan, että erinomainen Toy Story 4 (2019) saapuu teattereihin syyskuun alussa. Tämän elokuvan näkemistä ei auttanut yhtään, että näin Toy Story 4:n juuri ennen tätä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Angry Birds Movie 2, 2019, Rovio Animation, Sony Pictures Animation

Arvostelu: Despicable Me / Itse ilkimys (2010)

DESPICABLE ME (2010)

ITSE ILKIMYS

Ohjaus: Pierre Coffin ja Chris Renaud
Pääosissa: Steve Carrell, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Elsie Fisher, Jason Segel, Russell Brand, Will Arnett, Kristen Wiig ja Julie Andrews
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Muistan hämärästi, kun Illumination Entertainmentin esikoiselokuva Despicable Me, eli suomeksi Itse ilkimys ilmestyi. Kaikkialla oli yhtäkkiä keltaisia ukkeleita haalareissa, joilla oli erikoiset kakkulat ja jotka puhuivat hölmösti. Lapset tietenkin rakastuivat näihin minioneiksi kutsuttuihin olentoihin, mikä aiheutti vanhempien lompakkojen tyhjenemisen. En käynyt katsomassa leffaa teattereissa, kun se ilmestyi, sillä se ei parin trailerin perusteella minua kiinnostanut. Näinkin sen vasta noin vuotta myöhemmin ja vaikka se oli mielestäni ihan kiva, en ollut erityisen innoissani ja nämä ihme keltaiset minionit lähinnä vain ärsyttivät minua. Leffan suosio kasvoi ja muutama vuosi myöhemmin ilmestyivätkin Despicable Me 2 (2013), sekä lisäosa Minions (2015). Niidenkin näkemisen jälkeen ei mielenkiintoni sarjaa kohtaan ole oikein noussut ja olen aina jättänyt Itse ilkimyksen kaupan hyllylle, vaikka se olisikin ollut kuinka halvalla myynnissä. Minulle leffat olivat lähinnä kertakäyttökamaa, jonka läpi hekottelee kerran, mutta jota ei välttämättä tarvitse nähdä enää uudestaan. Kuitenkin nyt sarja on saamassa jatkoa leffalla Despicable Me 3 (2017), joten täytyi tietty katsoa aiemmat leffat uudestaan arvioimista varten. Sarjan aloittaja olikin minulla digiboxilla tallennettuna, josta katsoinkin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa. Vaikka leffa naurattikin enemmän kuin viimeksi, toivoin todella usein, että olisin Hans Zimmerin konsertissa kuin kotisohvalla katsomassa tätä. Noh, oli Itse ilkimys onneksi jonkin verran menevämpi teos kuin muistin.

Superkonna Gru aikoo tehdä kaikkein suurimman rikoksen, eli varastaa Kuun taivaalta. Tähän hän tarvitsee kutistussäteen, joka täytyy varastaa itseään täynnä olevalta pahikselta, Vektorilta. Apunaan Grulla on kolme hyväsydämistä orpoa ja suuri joukko hömelöitä minioneja.

Mainion Steve Carellin ääninäyttelemä roisto Gru ei tunnu oikein pitävän kenestäkään. Parkkeeratessaan hän runnoo viereiset autot ja kahvilajonoissa hän jäädyttää muut asiakkaat etuillakseen. Gru on kylmäsydäminen tapaus, joka yrittää vain olla kaikista paras rikollinen. Hän ei onneksi yritä mennä niin pitkälle, että valloittaisi koko maailman, vaan yrittää lähinnä näyttää kaikille, millaisia ilkeyksiä pystyy tekemään. Kuuvarkaus on juuri sellainen uutisaihe, jollaisessa Gru toivoo näkevänsä nimensä. Kuitenkin leffan aikana Grun sydän alkaa lämmetä, adoptoidessaan orpotytöt, jotka osoittavat, että hän voisi olla muutakin kuin konna. Gru on hauska hahmo ja puhuu erikoisella aksentilla.
     Kolme orpotyttöä ovat onnistuneesti todella erilaiset, mutta silti he tuntuvat yhtenäiseltä porukalta. Margo (Miranda Cosgrove) on tytöistä vanhin ja samalla myös älykkäin ja vastuullisin. Margo epäilee valehtelevaa Gruta, mutta yrittää löytää hänestä parhaat puolet. Edith (Dana Gaier) sen sijaan ei oikein innostu muista ja tekee mitä huvittaa. Hän esittää muille, ettei pidä mistään, mutta vähän väliä hänestä näkyy, että hän vain esittää. Kolmikon nuorin, yksisarvisia fanittava Agnes (Elsie Fisher) innostuu kahden muunkin puolesta ja löytää kaikesta parhaat puolet. Hän ei mieti Grusta mitään pahaa, vaan pitää tätä vain hassuna herrana, jolla on söpö torahammaskoira ja kivoja keltaisia kavereita.
     Vektori (Jason Segel) on ihan hauska tapaus, mutta paikoitellen jokseenkin ärsyttävä tyyppi, kokiessaan olevansa roistoista parhain. Grukin kokee niin itsensä kohdalla, mutta hän näyttää sen koomisella tavalla, toisin kuin itserakas Vektori. Hahmo on hölmön näköinen oranssissa verryttelypuvussaan ja pottakampauksessaan, mutta muuten hän ei oikein jää mieleen, eikä hän ole kovin uskottava rikollisnero.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat tohtori Nefario (Russell Brand), joka suunnittelee kaikki Grun vempaimet, pahispankin johtaja Perkins (Will Arnett), orpokodissa työskentelevä tympeä neiti Hattie (Kristen Wiig), Grun tyytymätön äiti (Julie Andrews), sekä Grun naapuri Fred (Danny McBride). Lasten suosikkien, eli minionien (jotka kulkevat Suomessa myös nimellä kätyrit) ääninä kuullaan mm. Jemaine Clement ja leffan ohjaajat Pierre Coffin ja Chris Renaud.

Siinä missä nykypäivän Walt Disney -elokuvat kuten Zootopia (2016) ja Pixarin leffat kuten Inside Out (2015) onnistuvat tosissaan olemaan KOKO perheen elokuvia, joista aikuiset voivat nauttia ehkä jopa enemmänkin kuin lapset, Itse ilkimys pyrkii olemaan juuri lapsia riemastuttava elokuva. Tämä on huomattavissa heti alusta alkaen, kun visuaalinen tyyli tulee selville. Hahmot ovat todella karikatyyrisiä, jolloin monissa henkilöissä yhdistyvät pyöreät vartalot ja tikkuraajat. Taustat eivät ole realistisia, ja talot sekä kulkuneuvot ovat erikoisen näköisiä, mikä saa leffan näyttämään usein kalliilta lastenohjelmalta. Toinen huomio on jokseenkin lapsille suunnattu superpahistarina, joka sisältää opetuksia ja joka näyttää, että paha voi aina muuttua hyväksi. Kolmanneksi ovat tietenkin ne minionit, joita leffassa esiintyy vähän väliä, vaikka heille ei olisi joskus edes mitään käyttöä. Heidän tarkoituksensa on vain ja ainoastaan hauskuutta tyhmällä puhetavallaan, josta ei saa lähes mitään tolkkua, sekä sillä kun he toilailevat ja heitä sattuu. Mikä olisi hauskempaa kuin hassun näköinen hahmo? No tietty se, kun hassun näköistä hahmoa sattuu! Mutta sattuminen on tehty koomisesti, eikä hahmolle käy mitään, vaan se jää vain hassuun asentoon, niin kyllä naurattaa. Eipä siinä mitään, tunnustan itsekin nauraneeni minionien hölmöilyille ja ne ärsyttivät minua huomattavasti vähemmän kuin viime katselukerralla. Ja pakko myös tunnustaa, että ilman minioneita Itse ilkimys ei olisi mitään.

Jotta vanhemmat kykenisivät katsomaan tämän muksujensa kanssa loppuun, on mukana paljon huumoria myös aikuisille - jopa yllättävän julmia vitsejä. Yhdessä kohtaa leffaa orpotyttökolmikko palaa orpokotiin ja kävelee pahvilaatikon ohi, jossa lukee "Häpeän laatikko" ja moikkaavat jotain orpoa, joka on joutunut pimeään boksiin häpeämään. Todella rankkaa, mutta todella hauskaa! Toinen julma vitsi, joka mieleen jää, liittyy Grun äitiin ja kuinka tämä murskaa takaumissa lapsi-Grun unelmia. Komediapuoli onkin onnistuneinta elokuvassa ja leffa naurattaa makeasti useassa kohtaa. Valitettavasti muuten teos ei ole kovin ihmeellinen, minkä huomaa etenkin loppuhuipennuksessa, josta puuttuu huumori, sillä pitää mennä tositoimiin. Muissakin vakavissa kohdissa tunnelma tuntuu lässähtävän, eikä leffa saa kunnolla tempaistua mukaansa. Leffan ideat rikollisten yhteisestä kulttuurista ovat ihan mielenkiintoisia, mutta pankkia lukuunottamatta ne jätetään pelkiksi pintaraapaisuiksi. Näin Itse ilkimys tosin saa katsojan kiinnostumaan maailmasta ja toivomaan lisätietoja. Suurin kysymys tietenkin on, että mitä ne minionit oikeasti ovat ja mistä ne oikein tulevat?

Elokuva on animoitu ihan hyvin, vaikka leffan visuaalinen ilme ei olekaan mielestäni mitä parhain. Studion ensimmäiseksi leffaksi on ihan ymmärrettävää, että kovin suurella budjetilla tätä ei olla voitu tehdä, mutta useasti huomaa yksityiskohtien puuttumisen. Monessa kohtaa, kun näkyy laajoja kuvia kaduista, ihmisiä ei näy lähestulkoon missään, vaan kaikki rahat taisivat mennä suuren minion-joukon animoimiseen. Joitain tyylikkäitä pätkiä on mukana, mutta siihen se jää. Visuaalisesti hauskinta on, kuinka Vektori on yksinkertaisesti piilottanut varastamansa pyramidin maalaamalla sen siniseksi kuin taivas ja lisäämällä mukaan pari hassua valkoista pilveä. Itse ilkimyksen ohjauksesta vastaavat tosiaan Chris Renaud ja Pierre Coffin, jotka ovat onnistuneet ihan kelvosti, jos ottaa huomioon, että tämä on kummankin esikoiselokuva. Sergio Pablosin tarina ei ole mitä parhain, mutta sen pohjalta syntynyt Cinco Paulin ja Ken Daurion käsikirjoitus toimii, kun mukaan on lisätty paljon vitsejä.

Yhteenveto: Itse ilkimys on pohjimmiltaan keskinkertainen ja todella lapsellinen elokuva, mutta se sisältää paljon todella mainiota ja yllättävän julmaa huumoria, jotta aikuisetkin jaksavat katsoa leffan muksujensa kanssa. Gru on hyvä päähenkilö ja hänen kehitystään on mielenkiintoista seurata, minkä lisäksi orpotytöt ovat toimivan erilaisia toisistaan, mutta silti yhtenäinen tiimi. Sen sijaan leffan "pahis", eli Vektori ei erityisemmin säväytä. Minionit eivät ole sinänsä kovin tärkeitä ja ne paikoitellen ärsyttävät, mutta totuus on, ettei leffa olisi mitään ilman heitä ja kyllähän se naurattaa, kun niitä sattuu. Animointityyli ei ole parhaasta päästä ja leffa näyttää lähinnä lastenohjelmalta. Lapsille Itse ilkimys sopiikin paremmin ja heille tämä kannattaa näyttää, jos pankkitili on valmis tyhjentymään minion-lelujen takia. Kyllähän sen siinä samalla katsoo, mutta mitään erityisen ihmeellistä ei ole luvassa.

Kirjoittanut: Joonatan, 18.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Despicable Me, 2010, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Alien: Covenant (2017)

ALIEN: COVENANT (2017)

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Katherine Waterston, Michael Fassbender, Danny McBride, Billy Crudup, Callie Hernandez, Carmen Ejogo, Jussie Smollett, Amy Seimetz, Demián Bichir ja Guy Pearce
Genre: scifi, kauhu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Ridley Scottin ohjaama Alien (1979) nousi suureen suosioon ilmestyessään ja sitä pidetään nykypäivänä yhtenä parhaista jännityselokuvista. Scott ei kuitenkaan jatkanut sarjan parissa, vaan jatko-osa Aliensin (1986) ohjasi James Cameron. Jatko-osa oli myös suuresti arvostettu ja on monia, jotka pitävät sitä parempana kuin ensimmäistä osaa. David Fincherin ohjaama Alien³ (1992) jakoi mielipiteitä, eikä ohjaaja itse pidä lopputuloksesta, sillä hän ei saanut oikeasti toteuttaa itseään leffan kanssa. Sarjan neljäs osa Alien: Resurrection (1997) - jonka ohjauksesta vastasi Jean-Pierre Jeunet - oli kuitenkin haukuttu teos, eikä sarja enää jatkunut. Alien-hahmo (eli xenomorph) kuitenkin esiintyi yhdessä toisen avaruushirviön, predatorin kanssa elokuvissa AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator: Requiem (2007), mutta niitäkin lähinnä haukuttiin. Koko homman aloittanut ohjaaja Scott halusi lopulta palata luomaansa maailmaan ja vuonna 2012 ilmestyi Prometheus, joka kertoi ajasta ennen ensimmäisen Alienin tapahtumia. Leffa sai ristiriitaiset arviot, mutta jatkoa luvattiin silti. Itse pidin Prometheuksesta ja odotin innolla, mihin sarja jatkuisi siitä. Kun kuulin, että jatko-osa olisi tulossa, innostukseni kasvoi. Alien: Covenantiksi nimetyn elokuvan trailerit näyttivät todella lupaavilta, enkä malttanut odottaa näkeväni xenomorpheja valkokankaalla. Kävin Finnkinon järjestämässä Alien-erikoisnäytöksessä, jossa meille näytettiin alkuperäisen elokuvan lisäksi muutama pätkä uudesta leffasta ja jälleen mielenkiintoni nousi. Innostukseni laski kuitenkin hieman, kun arvosteluja alkoi ilmestymään ja ne olivat todella ristiriitaiset. Monet olivat äärimmäisen tyytyväisiä näkemäänsä, mutta monet myös haukkuivat leffaa. Hieman varautunein mielin menin katsomaan elokuvan tyttöystäväni kanssa, toivoen, että tämän kohdalla kävisi sama kuin Prometheuksen kanssa, eli pitäisin siitä massaa enemmän...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Prometheus!

Covenant-alus on matkalla planeetalle, jonne he uskovat voivansa perustaa siirtokunnan. Matkan varrella miehistö kuitenkin saa signaalin toiselta planeetalta, jota he lähtevät tutkimaan. Sieltä he löytävät androidi Davidin, sekä erilaisia vaarallisia eliöitä...

Fantastic Beasts and Where to Find Themin (2016) kautta tunnetuksi noussut Katherine Waterston näyttelee Covenantin perämiestä, Danielsia. Alkupäässä hahmo on usein todella itkuinen, mutta hänestä löytyy myös isoin järjen ääni. Daniels vastustaa ideaa lähteä tutkimattomalle planeetalle ja jos häntä olisi kuunneltu, enemmän porukkaa olisi hengissä leffan lopussa. Mutta koska siinä ei olisi mitään kivaa, niin Danielsia ei tietenkään kuunnella. Paikoitellen hahmo tuntuu hieman tarpeettomalta, mutta tosipaikan tullen Daniels on välittömästi valmis tarttumaan aseeseen ja kohtaamaan vaaran silmästä silmään, mikä tekee hänestä aika rautaisen mimmin. Waterston on hyvä roolissaan ja hänestä tulee paikoitellen mieleen alkuperäisen Alienin päähahmo Ripley.
     Michael Fassbender nähdään edellisen osan tavoin androidina, tällä kertaa kahtena erilaisena. Sen lisäksi, että Fassbender esittää Prometheuksesta tuttua Davidia, hän näyttelee myös Covenant-aluksessa mukana kulkevaa Walteria. Jälkimmäinen on jokseenkin samanlainen kuin David, muttei kykene inhimmillisiin ajatuksiin, vaan hänen on kaiken aikaa pakko palvella ihmistä. David sen sijaan on muuttunut tämän ja edellisen leffan välissä kuluneiden vuosien aikana paljon, eivätkä ratkaisut hänen kohdallaan ole mitä parhaimmat. Fassbender onnistuu loistavasti Walterina, mutta Davidin roolissa hän on heikompi.
     Muita Covenantin miehistön jäseniä ovat mm. uskovainen kapteeni Chris Oram (Bill Crudup), tyylikästä hattua käyttävä pilotti Tennessee (Danny McBride), Oramin vaimo Karine (Carmen Ejogo), lääkintämies Upworth (Callie Hernandez), Tennesseen vaimo Maggie (Amy Seimetz) ja pilotti Ricks (Jussie Smollett). Elokuvassa nähdään myös homopari, nimittäin kersantit Lope (Demián Bichir) ja Hallett (Nathaniel Dean). Pariskunnan seksuaalisuutta ei erityisesti tuoda esille, mutta yksi repliikki tarjoaa tämän tiedon positiivisena yllätyksenä. Toinen positiivinen yllätys on, että pääasiassa komedialeffoissa näytellyt McBride on uskottava ja mainio vakavampana pilottina. Katsojana jää toivomaan lisää tällaisia rooleja McBridelta.

Monet eivät pitäneet Prometheuksesta ja useiden syy oli se, ettei elokuva sisältänyt itse alieneja/xenomorpheja. Jo leffan nimi tosin viittasi, ettei niitä siinä nähdä, mutta monet jäivät pettyneiksi. Itse pidin elokuvasta ja minua kiehtoi tietää, miten näiden olentojen kehitys jatkuisi ja mitä kautta päädyttäisiin siihen oliovaiheeseen, millaisina ne nähdään Alienissa? Alien: Covenantia tehdessä on otettu selvästi fanien valituksia huomioon ja katsojat pääsevät vihdoin näkemään xenomorpheja sellaisina, miten ne esitetään Alienissa. Tämän lisäksi leffa esittelee erilaisen vaiheen olentojen kehityksessä, eli vaaleat neomorphit, jotka syntyvät hieman eri tavoin kuin rinnan läpi työntyvät xenomorphit. On hienoa nähdä tutut liskomaiset hirviöt valkokankaalla, sekä kiehtovaa kokea uusia tuttavuuksia, mutta valitettavasti elokuva ei hyödynnä mörköjään onnistuneesti. Kun hirviöt eivät ole ruudulla, jännitys takertuu katsojaan paljon voimakkaammin kuin niiden näkyessä selvästi.

Elokuva tarjoaa myös selvää jatkumoa niille, jotka pitivät Prometheuksesta ja sen leffan kysymyksiä aletaan availemaan. Harmi vain, että vähän liiankin paljastavasti. Leffassa nimittäin paljastetaan, mistä alienit ovat peräisin ja mitä kautta ne ovat muodostuneet maailmaan. Sanon suoraan, että monia tämä paljastus tulee varmasti ärsyttämään. Tavallaan ratkaisu on todella kehno, mutta tavallaan se myös toimii. Kulmien kohottelua se ainakin aiheuttaa, mutta missä määrin, riippuu ihan katsojan suhteesta aiemmin nähtyihin elokuviin. Uskonnollinen filosofia on voimakkaasti läsnä leffassa, mikä aiheuttaa lisää kulmien kohottelua ja vie hieman makua teoksesta, jonka tarkoitus on olla scifikauhua. Paikoitellen elokuva tuntuu hätäisesti kirjoitetulta ja siinä on yritetty miellyttää liikaa kaikkia, eikä leffa oikein tunnukaan jatkolta Prometheukselle tai esiosalta Alienille, vaikka monin tavoin se niitä onkin. Alien: Covenantissa kuullaan esimerkiksi musiikkia molemmista elokuvista, leffan nimi tulee ruutuun samalla tavalla vaiheittain, minkä lisäksi monet tapahtumat jäljentelevät alkuperäistä Alienia. Tämä aiheuttaa valitettavasti myös sen, että elokuva on monessa kohtaa ennalta-arvattava, etenkin viimeisen vartin aikana, joka on ehdottomasti heikointa leffassa. Lopetuksessa ei ole nimittäin minkäänlaista jännitettä, vaan se on toteutettu kiireellisesti ilman tunnetta. Tämän lisäksi koko lopetuksen ajan odottaa, milloin aiemmin leffan aikana arvattu suuri paljastus kerrotaan ja mihin suuntaan tarina siitä lähtee.

Onneksi Alien: Covenant tarjoaa myös onnistuneita asioita. Loppua lukuunottamatta ja kun hirviöitä ei näytetä, elokuvan läpi kulkee hermostuttava tunnelma. Jännitystä kasvatetaan toimivasti useissa kohdissa ja näyttelijät suoriutuvat rooleistaan pääasiassa oivallisesti. Elokuvaa ei olla tehty mahdollisia lapsikatsojia ajatellen, vaan veripanoksia on päästy hyödyntämään monesti leffan aikana. Tämän lisäksi elokuvassa nähdään mm. irtopää ja revitty vatsa, joten herkimmille Alien: Covenant ei sovi. Äkkisäikäytyksiä ei onneksi ole, vaan kauhu luodaan muilla tavoin, jolloin leffa ei koskaan muutu tusinakauhuksi. Elokuvan pääteema on loogista jatkumoa elämää käsittelevälle Prometheukselle. Tässä on tietenkin kysymys kuolemasta ja mitä siitä voisi syntyä. Xenomorphien elämähän vaatii jonkun toisen menehtymisen. Kokonaisuutena kyseessä on keskinkertainen teos, joka ei täysin tiedä, mitä pitäisi olla. Leffa tarjoaa helposti pettymyksen, mutta toisaalta katsojana jää myös toivomaan, että seuraava osa tulisi mahdollisimman pian, jotta pääsisi näkemään, mihin sarja seuraavaksi viedään...

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ridley Scott, joka selvästi osaa asiansa jännityksen luomisessa ja eri tunnelmien nostattamisessa. Hän on myös päässyt toteuttamaan paremmin itseään, kun pääsee näyttämään enemmän verta sun muuta mukavaa. Valitettavasti kohdat, joissa xenomorpheja näkyy, eivät ole yhtä voimakasta tunnelatausta täynnä, eikä ihme: Prometheusta tehdessä Scott nimittäin sanoi, ettei mukana ole alieneja, koska hän kokee kaikkien olevan jo tylsistyneen niihin. Totuus onkin selvästi, että herra itse on tylsistynyt näihin olioihin ja haluaisi tarjota jotain muuta. Ongelmat eivät kuitenkaan ole Scottista lähtöisin, vaan John Loganin ja Dante Harperin käsikirjoituksesta, johon ei ole hirveän paljon panostettu. Visuaalisesti Alien: Covenant on tietenkin todella hieno, vaikka neomorphit ovatkin paikoitellen hieman liian digitaalisen näköisiä. Joitain heiluvia kuvia lukuunottamatta kuvaus toimii. Leikkauspöydällä olisi voinut tehdä pientä tiivistämistä puolessa välissä, sillä silloin juttu tuntuu hidastempoiselta. Lavasteet ovat tyylikkäitä ja puvustuksessa on onnistuttu. Maskeeraus toimii myös. Ääniefektit tuovat upeita lisäyksiä ja Jed Kurzelin musiikit ovat hyviä, vaikka hän usein vain yhdisteleekin olemassa olevia teemoja.

Yhteenveto: Alien: Covenant on keskinkertainen teos, joka tarjoaa mitä luultavimmin pettymyksen katsojalle. Elokuva näyttää, miten alienit saivat alkunsa ja tämä on suurin pettymys. Toinen iso pettymys on lopetus, joka on äärimmäisen ennalta-arvattava ja josta ei löydy jännitystä lainkaan. Kuitenkin se jättää kierosti katsojan vaatimaan jatkoa. Leffa sisältää onneksi toimivia asioita, jolloin tarinaltaan usein heikohko teos nousee tasolle ihan kiva. Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi hyviä, etenkin Katherine Waterston ja Danny McBride. Michael Fassbender onnistuu androidi Walterina, muttei toimi edellisestä osasta tuttuna Davidina. Verta janoavat pääsevät hurmetta näkemään, eikä tämä todellakaan ole lastenleffa. Uskonnolliset filosofiat tunkevat valitettavan usein mukaan ja ne ovat jokseenkin typeriä ja vievät makua lopputuloksesta. Visuaalisesti leffa on näyttävä ja on hienoa, miten musiikeissa on yhdistelty tuttuja melodioita sekä Alienista että Prometheuksesta. Jos pidit jälkimmäisenä mainitusta, niin käy ihmeessä katsomassa Alien: Covenant, sillä se jatkaa paikoitellen toimivasti Prometheuksen aloittamaa tarinaa. Jos taas Alien on sinulle todella rakas teos, niin neuvon miettimään, haluatko todella tietää, mistä sinulle tärkeät olennot saivat alkunsa, vaikka tieto tuottaisikin pettymyksen? Jos taas haluat vain nähdä xenomorpheja valkokankaalla, niin kyllä tämä niitä jossain määrin tarjoaa. Pettymyksen leffa tuottaa ja saa nähdä parantavatko vai heikentävätkö uudelleenkatselut tätä. Toivottavasti seuraava osa olisi eheämpi kokonaisuus. Jatkoa on nimittäin Scottin mukaan luvassa muutamankin leffan edestä, jos tämä vain menestyy.

Kirjoittanut: Joonatan, 17.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.scified.com
Alien: Covenant, 2017, Twentieth Century Fox Film Corporation, Brandywine Productions, Scott Free Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: Kung Fu Panda 2 (2011)

KUNG FU PANDA 2

Ohjaus: Jennifer Yuh Nelson

Pääosissa: Jack Black, Angelina Jolie, Gary Oldman, Jackie Chan, Seth Rogen, David Cross, Lucy Liu, Dustin Hoffman, James Hong, Michelle Yeoh, Danny McBride, Dennis Haysbert ja Jean-Claude Van Damme

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Kung Fu Panda (2008) oli hittianimaatio, joten sille täytyi tietty tehdä jatkoa. Kung Fu Panda 2 ilmestyikin Suomessa kesällä 2011, mutta ensimmäisen elokuvan tapaan en jostain syystä mennyt katsomaan sitä silloin. Kung Fu Panda on yksi suosikeistani DreamWorks -yhtiöltä, joten minua tottakai kiinnosti nähdä sen jatko-osa. Näin Kung Fu Panda 2:n ensimmäisen kerran kesällä 2012, jolloin se ei oikeastaan vakuuttanut minua, enkä ollut katsonut sitä uudestaan sen jälkeen. Nyt kun sarjan uusin osa, Kung Fu Panda 3 (2016), on ilmestynyt myyntiin ja vuokrattavaksi, täytyi minun tietysti katsoa kaksi aiempaa osaa uudestaan ja arvostella koko sarja läpi. Yritin katsoa tämän elokuvan mahdollisimman avoimin mielin uudestaan. Minua auttoi se, etten oikeastaan muistanut elokuvasta mitään.

Lohikäärmesoturi Pon ja Hurjan viisikon täytyy suojella Gongmenin kaupunkia pahalta riikinkukko lordi Sheniltä, joka aikoo tuhota kungfun tulen voimalla.

Jack Black kuullaan jälleen Po-pandan äänenä ja sopii rooliin edelleen todella hyvin. Po on alkanut viisastua ja hän on oppinut paljon uusia voimia, mutta hänestä löytyy silti tuttua huumoria, sekä loputon nälkä. Välillä vitsit ja kungfutaidot eivät täysin toimi käsi kädessä, mutta ainakin hahmo on moniulotteinen, mikä on aina plussaa. Elokuvassa avataan enemmän Pon taustoja, joita edellisessä osassa katsojana miettikin, mikä tekee Posta kiinnostavamman hahmon.

     Hurjan viisikon Kyy (Lucy Liu) pääsee enemmän esille kuin edellisessä osassa, kun taas rukoilijasirkka Mantis (Seth Rogen). Kurki (David Cross) ja Apina (Jackie Chan) ovat hieman taka-alalla, vaikka pääsevätkin taisteluihin mukaan ja pyörivät mukana koko elokuvan ajan. Isoimmassa roolissa Viisikosta on jälleen Angelina Jolien ääninäyttelemä Tiikeritär, joka tuntuu yhä aika tunteettomalta hahmolta, mutta josta löytyy pehmeämpiäkin puolia. Hurjaa viisikkoa ja Pota kouluttava mestari Shifu (Dustin Hoffman) ei kovin paljoa tee elokuvassa ja onkin mukana vain alussa ja lopussa.

     Elokuvan pahis on tosiaan lordi Shen, jonka äänenä kuullaan Gary Oldman, joka tuttuun tapaansa toimii todella hyvin pahiksena. Lordi Shen osaa olla välillä uhkaava, mutta paikoitellen hänestä löytyy heikommatkin osuudet. Lordi Shen haluaa olla voimakkaampi kuin muut ja kerätä lisää valtaa. Hänen aikomuksenaan on käyttää räjähteiden voimaa ja tuhota kungfu ikuisiksi ajoiksi.

Pon hanhi-isä Ping (James Hong) on paikoitellen hieman ärsyttävä hahmo, mutta hänellä on silti sydän paikallaan. Varmasti suurena "yllätyksenä" kaikille tulee, ettei Ping-hanhi olekaan Po-pandan oikea isä, vaan tämä on adoptoinut Pon, kun tämä oli vasta vauva. Ping välittää ottopojastaan erittäin paljon, mutta jaksaa silti myös hössöttää kaiken aikaa iänikuisista nuudeleistaan.

     Muina hahmoina elokuvassa nähdään mm. Michelle Yeohin ääninäyttelemä Ennustaja, jota lordi Shen pitää vankinaan, Danny McBriden esittämä susiarmeijan johtaja, sekä Dennis Haysbertin ja Jean-Claude Van Dammen esittämät kungfumestarit Härkä ja Kroko.

Elokuvan alussa katsojille kerrotaan lordi Shenin lähtökohdista, jonka jälkeen päästään kunnolla itse tarinaan. Pon koulutus Jadepalatsissa jatkuu ja yhdessä Hurjan viisikon kanssa hän suojelee kylää vaaroilta. Kun selviää, että lordi Shen on ottanut Gongmenin kaupungin haltuunsa ja aikoo käyttää uutta tuhoasettaan, mestari Shifu lähettää Pon ja Viisikon Gongmeniin päihittämään Shenin, sekä pelastamaan kyläläiset ja kungfun. Samalla Po alkaa muistamaan omaa menneisyyttään.

Kung Fu Panda 2 on selkeää jatkumoa edelliselle osalle. Erityisemmin ei käy selväksi, kuinka kauan aikaa on mennyt elokuvien välissä. Pota juhlitaan suurena sankarina, mikä tuntuu välillä nousevan hänen päähänsä. Omasta mielestäni on mainio ratkaisu, että Po toimii yhä kuten tavallinen tallustaja, vaikka alkaakin olla kungfutaituri. Hänen menneisyytensä availu vasta alkaa tässä elokuvassa ja se jätetään selkeästi vielä hämärän peittoon tulevaa osaa varten. Onkin hienoa, että tässä kyetään hienovaraisesti tuomaan mahdollista tarinaa sarjan kolmososalle, mutta elokuva onnistuu silti keskittymään omaan tarinaansa. Toimintaa ja huumoria jälleen riittää. Alkupuolen taistelupätkä on erittäin viihdyttävää katseltavaa ja siitä voi välillä tulla helposti mieleen The Matrixin (1999) huimat koreografiat. Hauskoja hetkiä löytyy tästäkin, mutta elokuvan aikana ei saa nauraa yhtä usein kuin ensimmäisessä elokuvassa. Lapsille vitsit toimivat luultavasti parhaiten. Viisauksia ei löydy myöskään yhtä paljoa, mutta onneksi tarina on toimiva. Kyseessä on mainio seikkailupätkä, josta ala-asteikäiset nauttivat varmasti ja Kung Fu Panda 2 voi myös helposti viihdyttää vanhempiakin katsojia. Elokuva on parempi kuin muistin, mutta jää silti ensimmäisen osan varjoon. 

Kung Fu Panda -sarjan ohjaus on vaihtunut Jennifer Yuh Nelsonille, joka on yksin pystynyt hoitamaan ohjaustyön tyylillä. Käsikirjoituksesta vastaa yhä sama kaksikko, eli Jonathan Aibel ja Glenn Berger. Animointi on todella hyvin toteutettua. Hahmot ovat sarjakuvamaisia, kuten animaatioissa kuuluukin olla ja useat taustat ovat yksinkertaistettuja. Taustoista löytyy enemmän yksityiskohtia kuin ensimmäisessä elokuvassa ja eläinhahmojen turkit ovat vakuuttavammin toteutetut. Taisteluosuudet ja liekit ovat erittäin hienon näköisiä. Pidän siitä, kuinka värikäs elokuva on. Äänitehosteilla on jälleen korostettu etenkin toimintaa, mutta tuotu muutenkin lisäsisältöä elokuvan maailmaan. Musiikista vastaavat yhä John Powell ja Hans Zimmer, jotka ovat tuoneet tunnelmaa mukaan sävellyksillä, joista kuulee vaikutteita itämaisesta musiikista, mikä sopii elokuvan henkeen täydellisesti.

Yhteenveto: Kung Fu Panda 2 on erittäin viihdyttävä seikkailuelokuva ja toimivaa jatkoa, mutta jää silti ensimmäisen osan jalkoihin. Se on parempi kuin muistin, mistä olin huojentunut. Ääninäyttely on jälleen hyvää ja Gary Oldman on nappivalinta pahikseksi. Mestari Shifua jäin hieman kaipaamaan, sillä hahmo on mielestäni mainio. Elokuvassa pohjustetaan mahdollista tulevaisuutta sarjalle, mutta se onnistuu silti keskittymään omaan tarinaansa. Tätäkin osaa suosittelen erityisesti perheen yhteiseen elokuvailtaan ja ensimmäisen osan tapaan tämä toimii parhaiten ala-asteikäisille. Joidenkin hurjien kohtien takia tämä ei ihan perheen pienimmille sovellu. Vanhemmille tämä voi toimia myös, vaikka huumori ei välttämättä täysin iskekään. Toimintaosuudet ovat yllättävän hienoja ja The Matrixista pitävät voivat helposti innostua niistä. Loppu jätetään hieman auki, joten jatko-osaa saattoi odottaa jo, kun tämä elokuva ilmestyi. Nyt onkin aika pistää Kung Fu Panda 3 pyörimään ja toivon, että taso pysyisi yhä samana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2016

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.borongaja.com

Kung Fu Panda 2, 2011, DreamWorks Animation

Arvostelu: Sausage Party (2016)

SAUSAGE PARTY (2016)

Ohjaus: Greg Tiernan ja Conrad Vernon
Pääosissa: Seth Rogen, Kristen Wiig, Michael Cera, Nick Kroll, Edward Norton, David Krumholtz, Salma Hayek, Jonah Hill, Bill Hader, Scott Underwood, Craig Robinson, Danny McBride, James Franco ja Paul Rudd
Genre: komedia, animaatio
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 12

Muistan, kun näin internetissä juttua mullistavasta animaatiosta, joka olisi tarina ruoista, jotka päätyvät ihmisten kotiin paremman elämän toivossa, mutta heidät yllättääkin se, että ihmiset syövät heidät. En kuitenkaan ihan tajunnut, oliko kyse jostain uudesta ilmiöstä vai lyhytelokuvasta, ennen kuin näin elokuvan mainoksen, joka oli aivan mieletön. Sausage Party tuntui niin nerokkaalta elokuvalta ja katsoinkin mainoksen useasti uudestaan - joko yksin tai kun näytin sen tuttavilleni. Odotin elokuvan näkemistä todella kovasti ja alkoi jo syntyä pieni epätoivo, kun mistään ei kuulunut, tulisiko se teatterilevitykseen Suomessa. Kun vihdoin näin ilmoituksen lehdistönäytöksestä, innostuin todella paljon ja olen vain jokaisen muun pressin yhteydessä odottanut, että koittaisi se päivä, kun vihdoin näen Sausage Partyn. Tuntui siltä, että odotin näkeväni Sausage Partyn enemmän kuin odotin näkeväni Doctor Strangen (2016), vaikka olenkin Marvel- ja supersankarielokuvien fani. Viikkoa ennen näytöstä minua alkoi hieman jännittää, että vastaisiko elokuva odotuksiani, vai kaatuisiko se samoihin ongelmiin kuin monet muut saman tuotantotiimin elokuvat? Senhän sai tietysti selville vain katsomalla elokuvan...

Shopwell's-kaupan ruoat ja muut tuotteet ovat siinä uskossa, että kun ihminen ottaa heidät mukaansa, he pääsevät paratiisiin. Totuus onkin jotain paljon kammottavampaa.

Noin kuusi vuotta sitten en voinut sietää Seth Rogenia, mutta ajan kanssa kuitenkin totuin häneen ja aloin pitää hänen elokuvistaan. Tässä Rogen esittää Frankia, hot dog -nakkia, joka unelmoi pääsevänsä pois paketista ihmisen kotona ja työntyvänsä syvälle sämpylään. Alkupuolella Frank esitetään haaveilijana, mutta elokuvan aikana hän muuttuu siitä ja pelokkaasta päättäväisemmäksi. Rogenin ääni ei erityisemmin ärsytä tässä, eikä hän päästele tuttuja äännähdyksiään. Silti Frank muistuttaa paljon muita Rogenin rooleja eri elokuvista, sillä sekä hän että hänen hahmonsa tuntuvat olevan hyvin samanlaisia. Tässä vain sattuu olemaan kyseessä animoitu nakki.
     Muita nakkeja ovat mm. Michael Ceran ääninäyttelemä Barry, joka on selkeästi muita pienempi ja erittäin pelokas, ja Jonah Hillin esittämä Carl, joka on paljon itsevarmempi kuin Barry. Olisin toivonut Barrylle ja Carlille enemmän tehtävää elokuvan aikana, mutta muuten Barryn hahmon kaari on toteutettu mainiosti.
     Kristen Wiig kuullaan hot dog -sämpylä Brendan äänenä. Brenda on Frankin tyttöystävä ja heidän pakettinsa ovat kaupan hyllyllä vierekkäin. Ensimmäisessä kohtauksessa, jossa Brenda on mukana, hahmo esitetään ärsyttävänä diivailijana ja aika samanlaisena kuin tytöt Mean Girlsissa (2004), mutta loppuleffan ajan hän on täysin erilainen. Brenda ei pääse paljoa tekemään, muttei onneksi ole "neito pulassa" -tyyppinen ratkaisu, joka Frankin pitäisi kaiken aikaa pelastaa. Päättäväisyyttä Brendalta löytyy paljon.
     Frankin ja Brendan mukana kulkevat myös lavash nimeltä Karee Abdul Lavash, jonka äänenä kuullaan David Krumholtz, rinkeli Sammy Bagel Jr, jolle äänensä on antanut (jostain kumman syystä) Edward Norton, sekä taco Teresa del Taco, jota ääninäyttelee Salma Hayek. Lavashin ja Bagelin jatkuva riitely on erittäin onnistunut viittaus kahden uskonnon edustajien taistelusta, jossa ei ole oikeastaan mitään järkeä. Teresa del Taco taas on "sillä lailla" kiinnostunut Brendasta ja katseleekin usein tämän takapuolta suurin silmin.
     Jostain kumman syystä tällä elokuvalla piti olla joku muukin pahis kuin vain ihmiset, jotka haluavat syödä päähenkilöt. Nick Krollin esittämä Huuhteluaine kantaa kaunaa Frankille ja Brendalle, sillä heidän takiaan hän ei päässyt ihmisen kyydissä pois kaupasta ja aikookin siksi tappaa heidät. Huuhteluaineen kylki vuotaa, joten hän joutuu täyttämään itseään läpi elokuvan imemällä muista nesteitä sisältävistä hahmoista "elämän", tullakseen voimakkaammaksi. Tavallaan idea on ihan kekseliäs, mutta hahmo on sinänsä erittäin turha, eikä hänen hölmösti kirjoitettuaan pahispuhetta jaksa kuunnella kauaa.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. kuolemattomat elintarvikkeet Firewater (Bill Hader), Mr. Grits (Craig Robinson) ja Twink (Scott Underwood), sekä kauppaan takaisin palautettu, sekoava Hunajasinappi (Danny McBride). Bill Hader kuullaan myös Tequilan äänenä ja Scott Underwood kuullaan Stephen Hawkingia muistuttavan Purkan äänenä, joka on aivan loistava lisäys elokuvaan. Tärkeimmät ihmishahmot ovat huumeita käyttävä heppu (James Franco) ja kaupassa työskentelevä mies (Paul Rudd). Suurimmat osat näyttelijöistä tunnistin pelkän äänen perusteella, mutta ihmishahmoja en pystynyt tunnistamaan millään, enkä mitenkään olisi tajunnut Bagelin olevan Norton.

Elokuva alkaa musikaalinumerolla, jossa kaupan tuotteet laulavat siitä, kuinka he pääsevät jumalina pitämiensä ihmisten kanssa "Suureen tuonpuoleiseen", eli "Luvattuun maahan". Kappaleessa lauletaan suoraan, että tämän on pakko olla fakta, eikä kenellekään voisi mitenkään käydä pahasti - ja kaikki tietty uskovat laulun sanoihin. Ainoa pelko kaupassa on Pimeyden ruhtinas, joka vie pilaantuneet ruoat roskikseen. Vihdoin Frankin ja Brendan unelmat käyvät toteen, sillä eräs nainen saapuu kauppaan ja pistää heidän pakettinsa ostoskärryihinsä. Kärryihin päätyy myös takaisin palautettu Hunajasinappi, joka yrittää varoittaa muita tulevasta vaarasta, mikä aiheuttaa törmäyksen ja osa kärryjen sisällöstä lentää lattialle, mukaanlukien Frank, Brenda ja Huuhteluaine. Frank päättää ottaa selvää, oliko Hunajasinappi oikeassa ja lähtee matkalle kaupan läpi selvittääkseen totuuden. Niille, jotka lähtivät naisen mukaan kaupasta... noh, heille ei käy kovin hyvin...

Sausage Party ei todellakaan ole lastenelokuva. Aiemmin mietin vain, että mainoksessakin näytetty kohtaus, jossa ihminen alkaa kokata, olisi liian rajua katsottavaa perheen pienimmille, mutta siinä on paljon muutakin, mikä ei sovi lasten silmille. Tai korville. Elokuvassa nimittäin kiroillaan todella paljon. En tiedä, oliko tässä tarkoituksena tehdä ennätys kirosanojen käytössä puolitoistatuntisen elokuvan aikana, mutta se ennätys on varmaan joka tapauksessa nyt tehty, sillä lähes joka lause sisältää jonkin kirosanan. Aluksi kiroilevat ja härösti puhuvat ruoat ovat hauska idea, mutta siihen kyllästyy yllättävänkin nopeasti. Kun repliikit ovat tasoa "shit fuck siellä, shit fuck täällä, joka puolella shit fuck", niin katsoja pyörittelee silmiään, eikä oikein tiedä, pitikö siinä kohtaa nauraa. Monessa kohtaa elokuvan aikana mietinkin, oliko minun tarkoitus nauraa - ja minä nauran yleensä huonoillekin jutuille. Kyllä minä siis nauroin elokuvan aikana, en kuitenkaan valitettavasti niin paljon kuin olisin toivonut. Kuten siis pelkäsinkin, elokuva kompastuu samoihin asioihin kuin suurin osa saman tuotantotiimin elokuvista. Härskiä läppää on läpi koko elokuvan ja jotkut jutut toimivat paremmin kuin toiset. Tuhmat vitsit ovat parempia silloin, kun ne eivät ole suoraan sanottuja häröyksiä, vaan lähinnä piiloviittauksia. Esimerkiksi elokuvassa nähtävä kaupan tuotteiden orgiakohtaus on jo hieman liian yliampuvan mauton ja itse ainakin vain toivoin kohtauksen päättyvän mahdollisimman nopeasti. Mainoksissa kiroilu alkoi vasta, kun katsojille oltiin jo esitelty maailma, mikä oli hienoa, sillä silloin ei vielä tiennyt, mitä tuleman pitää. Itse elokuvassa jo ensimmäinen repliikki sisältää kiroilua. Mielestäni elokuvan todellista luonnetta olisi voinut pitää piilossa hieman kauemmin.

Kun kiroilun ja härskiyden ottaa lähes kokonaan pois, niin alta paljastuu se hienous, mitä toivoin näkeväni. Tai ainakin melkein. Mainoksista sai sen käsityksen, että elokuva kertoisi siitä, kun ruoat lähtevät ihmisen matkaan ja tajuttuaan, mistä onkin kyse, he yrittävät paeta ja päästä takaisin kauppaan. Olin pettynyt siitä, että elokuva tapahtuukin lähes kokonaan kaupassa. Ehkä jos en olisi nähnyt mainosta, niin odotukseni eivät olisi olleet toiset tai sitten mainoksissa ajettiin katsojia tarkoituksella harhaan. Ruoanlaittokohtaus kuitenkin onneksi esiintyy elokuvassa ja se on todella hieno! Se alkaa perunan kuorimisella tai kuten tässä se annetaan ymmärtää: hahmon nylkemisellä, jonka jälkeen juustoa raastetaan, leipää leikataan siivuiksi ja miniporkkanoita syödään niin, että suun sisällä näkyy, miten nämä "lapsiporkkanat" jauhetaan tuskallisesti hampailla pieniksi paloiksi samalla, kun muut ruoat pyrkivät pakoon. Tämän kohtauksen lisäksi oli myös aivan upeaa nähdä pätkä, jossa ruoat putoavat kärryistä kaupan käytävälle; jauho pöllyää ilmassa; purkit vetävät viimeisiä hengenvetojaan, sisältöjen valuessa ulos suolien kaltaisesti; Oreo-keksiltä näyttävä tyyppi löytää selästään puuttuvan palasen; joku itkee rakkaansa perään... kohtaus on niin hyvin rakennettu muistuttamaan pommi-iskun jälkeistä kaaosta ja sitä miten aika pysähtyy siihen tiettyyn hetkeen, ettei voinut muuta kuin ihailla tekijöiden neroutta. Myös kohtaus, jossa kadulla lojuva käytetty kondomi kertoo hirveästä kokemuksestaan yhdelle nakeista ja lähes anelee tältä armokuolemaa, on omalla tavallaan puhdasta kultaa. Harmi, että nerous lähes hukkuu huonojen vitsien alle.

Onneksi Sausage Partysta löytyy myös oikeasti yhteiskunnallisia piilomerkityksiä ja niistä suurin on uskonto. Tietenkin myös rasismiin, seksismiin jne otetaan kantaa, mutta uskonto on hyvin vahva teema läpi elokuvan. Enkä tarkoita, että kyseessä olisi erityisen uskonnollinen elokuva, vaan siinä lähinnä näytetään, miten uskonnolla voidaan huijata ihmisiä ja miten eri uskonnot ajavat porukkaa taistelemaan keskenään vain sen takia, että he uskovat eri asioihin. Ensinnäkin se, että kaupan tuotteille on uskoteltu ihmisten olevan jumalia, jotka vievät heidät paratiisiin, on selkeä viittaus siihen, miten monet uskovat, että kuoleman jälkeen pääsee taivaaseen, missä kaikki olisi paremmin. Kuten jo aiemmin mainitsin, niin Lavashin ja Bagelin riita on oiva viittaus kahden uskontokunnan aika turhiin erimielisyyksiin. Kun hahmot miettivät lopulta tarkemmin, niin he eivät edes keksi, mikseivät lavashit ja rinkelit voi tulla toimeen keskenään, sillä heille vain on opetettu, ettei se ole oikein. Teresa del Tacon kautta mukaan tulee eri seksuaalisten suuntautumisten hyväksymistä ja miten kaikissa olisi sisällä "piilobiseksuaali". Monet hahmot ovat stereotypisiä versioita eri kulttuurien edustajista, millä tuodaan rasismi mukaan elokuvaan. Nämä asiat ovat enemmän tai vähemmän onnistuneesti tuotu esille ja onkin hienoa, miten monet luulevat katsovansa vain häröä komediaa, mutta huomaavatkin jälkikäteen, että siinä olikin kyse myös monista muista asioista.

Elokuva on animoitu erittäin taidokkaasti - mielestäni jopa yllättävän mainiosti. Ihmishahmot ovat erittäin piirrosmaisia, eikä taustoja lukuunottamatta mikään oikeastaan näytä kovin realistiselta, mutta pidin tyylistä paljon. Elokuva on myös todella värikäs, mistä pidin todella paljon. Kaupan tuotteet näkevat maailman erittäin kirkkaana ja värikkäänä, kun taas ihmiset kokevat maailman ankean harmaana. Tämä ratkaisu toimi täydellisesti. Sausage Partyn ohjauksesta vastaavat Greg Tiernan ja Conrad Vernon. Tiernan on tätä ennen tehnyt lähinnä vain Tuomas Veturi -pätkiä vuodesta 2009 lähtien, mutta Vernon taas on hieman kokeneempi elokuvien puolella ja onkin ohjannut esimerkiksi DreamWorksin elokuvat Shrek 2 (2004) ja Madagascar 3: Europe's Most Wanted (2012). Ohjaajat kuullaan myös muutamien sivuhahmojen ääninä. Elokuvan tarina syntyi Seth Rogenilta ja Jonah Hillilta, jotka ovat antaneet äänensä elokuvan hahmoille, sekä Evan Goldbergilta, joka on aiemmin kirjoittanut Rogenin tähdittämiä elokuvia. Itse käsikirjoituksesta vastaa Goldbergin ja Rogenin lisäksi myös Kyle Hunter ja Ariel Shaffir.

Yhteenveto: Sausage Party on pettymys, mutta lähinnä sen takia, että odotin paljon nerokkaampaa teosta. Ääninäyttely on kyllä onnistunutta ja animointi erittäin tyylikästä. Elokuvaan enemmän tai vähemmän piilotetut teemat ovat kekseliäitä ja perusidea tarinalle on nerokas. Kohtaus, jossa "kuolemaa tekevät" kaupan tuotteet hortoilevat pöllyävän jauhon seassa on erittäin hieno, kuten myös kokkausosio, jossa oikeasti katsojana tuntuu pahalta ruokien puolesta. Ruokien kärsimys on tuotu täydellisesti esille. Monet vitsit ovat onnistuneita ja jotkut jutut naurattavat kaikessa omituisuudessaankin. Siihen se sitten tavallaan jääkin. Alkupuolen "Mitä helvettiä minä oikein katson?" -ajatus, kun koko juttu naurattaa absurdiudessaan muuttuu valitettavan usein ajatukseksi: "Miksi helvetissä minä oikein katson tätä?" Jatkuva häröily ja kiroilu vievät paljon makua elokuvasta ja väkisin lisätty pahis tuntuu täysin turhalta. Kaupan tuotteiden orgiakohtauksen olisi voinut poistaa kokonaan. Vaikka mukana onkin nerokkaita juttuja, niin ne eivät saa pelastettua elokuvaa täysin, sillä omat ongelmani elokuvan kanssa ovat niin päälleliimattuja. Ei kiroilussa ja häröilyssä sinänsä mitään vikaa ole, kunhan nekin pysyvät kohtuuden rajoissa. Tai ainakin vähän sen yläpuolella. Suosittelen silti katsomaan tämän elokuvan, sillä sen nerokkaat osuudet pitää nähdä ja kokea. Lapsille tätä ei todellakaan ole tarkoitettu, joten älkää viekö heitä katsomaan tätä tai näyttäkö tätä heille vielä muutamiin vuosiin. Sausage Party on tavallaan samaan aikaan sekä erittäin nerokas että erittäin kökkö elokuva. Seth Rogen on sanonut, että jatko-osa olisi mahdollinen, mutta tällä hetkellä suunnitelmissa olisi lisää aikuisille suunnattuja animaatioita. Toivon mieluummin, että he tekisivät uusia tarinoita, sillä on hieman vaikeaa miettiä, mitä Sausage Partyyn lähtisi enää lisäämään.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Sausage Party, 2016, Annapurna Pictures, Columbia Pictures, Point Grey Pictures

Arvostelu: Angry Birds -elokuva (The Angry Birds Movie - 2016)

ANGRY BIRDS -ELOKUVA

THE ANGRY BIRDS MOVIE

Ohjaus: Clay Kytis ja Fergal Reilly
Pääosissa: Jason Sudeikis, Josh Gad, Danny McBride, Peter Dinklage, Maya Rudolph, Bill Hader, Ike Barinholtz ja Sean Penn
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: S

Angry Birds on yksi Suomen ylpeyden aiheista. Vaikka jotkut maat varmaan yhä luulevat, että peli tulee USA:sta tai Japanista, niin suomalainen pelihän se on. Alkuperäinen peli tuli jo vuonna 2009 ja sitä on seurannut todella paljon erilaisia versioita samasta ideasta, yhtenä tunnettuna esimerkkinä Angry Birds Star Wars (2012). Pelin lisäksi linnut näkee myös leluina, kirjoina, tyynyinä, verhoina, mukeina, jne, jne, jne. Televisiosarjakin tästä on tehty, joten ei mikään ihme, että myös kokoillan elokuva aiheesta piti vääntää. Tietenkin olen pelannyt Angry Birdsiä puhelimellani. Kuka ikäiseni ei olisi jossain kohtaa elämäänsä pelannut? Se oli kivaa ajantappoa, mutten ajatellut, että siitä hömpästä olisi ainesta ison luokan elokuvaksi. Toisin kävikin. En ajatellut, että Angry Birds -elokuva olisi sellainen elokuva, mitä menisin katsomaan teattereihin ja päätin odotella vuokrausmahdollisuutta. Jälleen kerran toisin kävi kuin luulin ja huomasin tänä aamuna istuvani suuren lapsijoukon keskellä katsomassa suomeksi dubattua versiota elokuvasta.

Red-lintu on aina ollut ulkopuolinen ja saa usein raivokohtauksia. Aiheutettuaan taas ongelmia, hänet laitetaan vihanhallintakurssille, missä hän tapaa Chuckin ja Bombin. Eräänä päivänä lintujen saareen rantautuu laiva täynnä vihreitä possuja. Muut asukkaat ottavat possut ilomielin vastaan, mutta Redin mielestä he ovat epäilyttäviä. Hän lähtee Chuckin ja Bombin kanssa etsimään Mahtikotkaa, jolta voisi kysyä apua possuongelmaan.

Päähenkilö Red on tutuin Angry Birdsin hahmoista varmaankin suurimmalle osalle pelin tietävistä. Red ei napannut omalla kohdallani peliä pelatessa, sillä hahmolla ei ollut kummemmin erityisominaisuutta. Elokuvaan hahmolle on luotu mielenkiintoinen tausta ja läpi elokuvan hänen hylkiönä elämisensä tuodaan onnistuneesti esille, jolloin hahmosta välittää oikeasti. Rediä esittää Jason Sudeikis.
     Keltainen Chuck on kirjaimellisesti vauhdikkain hahmoista. Hän on kaikista nopein ja hänen kykyään on käytetty hauskasti. Yksi hänen kohtauksistaan, jossa hän käyttää nopeusvoimaansa, on varastettu lähes suoraan X-Men: Days of Future Pastista (2014). Chuckia ääninäyttelee Josh Gad.
     Bombin räjähdysominaisuutta on hyödynnetty elokuvassa toimivasti. Bomb on sympaattisin hahmoista. Bombin äänenä kuullaan Danny McBride.
     Leonard on possujen parrakas kuningas. Hahmo on suurimmaksi osaksi ärsyttävä, mutta se johtuikin huonosta valinnasta suomidubbaajaksi (Ville Myllyrinne). Alkuperäisessä versiossa äänenä kuullaan Bill Hader.
     Matilda (Maya Rudolph) on myös sympaattinen hahmo ja näyttää onnistuneesti suuttuneisuuttakin. Mahtikotkan (Peter Dinklage) hahmo on hyvin kirjoitettu ja hänestä mielenkiintoisen tekee se, että hän on pettymyksen tuottava idoli. Terence ei paljoa puhu, mutta hän on etenkin alussa koominen hahmo. Hahmo esitetään uhkaavana, mutta hän onkin aika herkkä tyyppi. Terenceä esittää Sean Penn.

Angry Birds -pelin ideanahan on, että possut varastavat lintujen munat ja sitten linnut suuttuvat ja lähtevät kostoretkelle. Ritsa ampuu eri kykyjä omaavia lintuja possujen rakennelmiin ja osumalla voi joko tuhota rakennelman tai tappaa possun. Joku voisi miettiä, ettei siitä saisi tehtyä täyspitkää elokuvaa. No, tekihän Hollywood myös laivanupotuksesta elokuvan Battleship (2012), joka sisältää avaruusolioita ja kaikkea muuta hubahubaa. Angry Birds -elokuva ei valitettavasti sisällä avaruusolioita ja pysyy omalla tavallaan uskollisena pelille. Elokuvan lopputaistelu onkin lähinnä sitä, että linnut hommaavat jostain jättimäisen ritsan ja sen avulla tuhoavat possujen valtakuntaa. Lintujen erikoisvoimia ei selitetä missään kohtaa, vaan he nyt sattuvat osaamaan kaikkea jännää, koska miksipä ei? Elokuva kertoo tarinan siitä, miten tavislinnuista tuli vihaisia lintuja. Monet ovat kokeneet elokuvan viittauksena maahanmuuttajiin, mikä on mielestäni turhaa mussutusta, sillä elokuvan tarina on kuitenkin lähes sama kuin pelin, josta ei valitettu sen ilmestyessä. Mielestäni on todella typerää etsiä kaikista elokuvista jonkinlainen yhteiskunnallinen sanoma, mitä elokuva muka viestii.

Kun ensimmäiset kuvat elokuvan päähenkilöistä ilmestyivät internetiin, niin uusi design linnuilla näytti todella oudolta. Nyt silmä on kuitenkin tottunut uuteen designiin ja mielestäni hahmot on hyvin saatu tuotua pelistä valkokankaalle. Hahmojen peliversion designeja on kuitenkin nähtävissä muutamassa kohtaa elokuvaa. Lintujen kulttuuria on luotu huvittavasti mukaan. Joogaavat lintumammat ovat hyvä keksintö, kuten myös vihanhallintakurssi.

Elokuva on täynnä vitsejä. Tarkoittaako se, että tämä on hauska elokuva? No eipä oikeastaan. Voihan se tietenkin olla, että suomidubbaukseen käännetyt vitsit eivät vain toimineet. Jotkut vitsit tulevat ihan puskista, eikä niillä ole mitään kunnon tarkoitusta elokuvassa. Jotkut kohdat ovat mukana vain sen takia, että siinä on jokin vitsi. Aikuisille suunnattua läppää on myös mukana, muttei sekään toiminut kunnolla.

Kävin tosiaan katsomassa elokuvan suomeksi dubattuna. Itse olen sitä mieltä, että elokuvat pitää aina katsoa sillä kielellä, millä ne on alunperin tehty. Yleensä nimittäin dubbaukset ovat aivan kamalia, eikä Angry Birds -elokuva ole poikkeus. Ainoa jokseenkin toimiva suomalainen ääninäyttelijä oli Riku "Munamies" Nieminen, joka esitti pääosaa. Putous-tähtiä on tietenkin useita ja myös artisteja, kuten Sanni. Suun liike ei useaan otteeseen vastannut kuultua puhetta ja vitsit eivät toimineet suomeksi. Suurimmaksi osaksi elokuvan ajasta käänsinkin repliikkejä päässäni englanniksi. Aion katsoa elokuvan uudelleen ainakin sen takia, että haluan kuulla alkuperäiset äänet. Osa kuullusta dubbauksesta aiheutti minussa jopa hieman myötähäpeää. Suomidubille pitää antaa piste siitä, että Nieminen oli saanut tungettua Munamies-äänensä mukaan elokuvaan.

Parasta elokuvassa on ehdottomasti animaatiojälki. Elokuva on visuaalisesti uskomattoman huikean näköinen. Kaikki on tehty todella tarkasti. Laajoissa kuvissa ja lähikuvissa on loppujen lopuksi lähes yhtä paljon pieniä yksityiskohtia. Laajoissa kuvissa saaren metsässä näkee paljon puita, mutta lähikuvissa puista näkee vielä enemmän tarkkaa jälkeä. Animointiin on selkeästi panostettu ja se on toinen syy minulle katsoa elokuva uudestaan. Musiikkina on käytetty monia tunnettuja kappaleita - yhtenä esimerkkinä Black Sabbathin "Paranoid". Myös Angry Birdsin tunnari pyörii muutamaan otteeseen elokuvassa ja eri tavoin soitettuna. Tunnarin käyttö oli toimivaa, vaikka toivoin, että sitä olisi käytetty enemmän. Se jää elokuvan jälkeen loppupäiväksi soimaan päässä.

Näin elokuvasta 3D-version. Pakko sanoa, että kolmiuloitteisuus tuo hieman enemmän lisää sisältöä animaatioihin kuin näyteltyihin elokuviin, joten myös tässä 3D:llä oli pari kertaa ihan selkeä tarkoitus. Olisi tehostetta voitu silti käyttää enemmän.

Yhteenveto: Angry Birds -elokuva on ihan toimiva pätkä, muttei kovin ihmeellinen. Animointi on täydellistä, mutta tarina toimii vain juuri ja juuri. Elokuva on itse asiassa kiinnostavampi ennen kuin possut varastavat munat. Loppukahakka on näyttävän näköinen, muttei kovin mukaansatempaava. Lapsille tämä toimii aika varmasti, mutta varttuneemmille tämä ei luultavasti maistu. Mieluummin tosin katsoisin tämän uudestaan kuin tuhlaisin aikaani pelin kanssa. Ja aion katsoa elokuvan uudestaan, jotta pääsen ihailemaan animointia lisää ja haluan kuulla elokuvan alkuperäiset äänet. Siksi sanonkin, että jos jostain kumman syystä pidät enemmän suomidubeista tai jos sinulla on lapsi, joka ei osaa vielä lukea, niin vain niissä tapauksissa menkää katsomaan suomeksi dubattuna. Muussa tapauksessa suosittelen originaaliversiota, sillä sen on pakko olla parempi kuin tämä. Hieman mahdolliseen jatko-osaan lopussa viitataan, mutta en usko, että siihen voitaisiin luoda yhtään mitään muuta kuin tämä sama juoni uudestaan. Eri juonellahan se ei olisi enää Angry Birds.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.recentmovieposters.com
The Angry Birds Movie, 2016, Columbia Pictures, Rovio Entertainment