Pääosissa: Jacob Tremblay, Paul Walter Hauser, Mia Akemi Brown, Angela Bassett, Natasia Demetriou, Golda Rosheuvel, Nat Faxon, Ike Barinholtz, Aparna Nancherla, Colin Hanks, Carla Gugino, Matt Dellapina, Jack Fisher ja Werner Herzog
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7
Orion and the Dark, eli suomalaisittain Orion ja Pimeys perustuu Emma Yarlettin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 2014. DreamWorks-yhtiöllä kiinnostuttiin Yarlettin kirjasta ja yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet animaatioadaptaatiota varten. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Orion ja Pimeys on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Yarlettin kirja ei ole tuttu, mutta innostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin. Katsoinkin Orionin ja Pimeyden Netflixistä heti sen julkaisupäivänä.
Nuori Orion-poika pelkää aika lailla kaikkea, eritoten pimeää. Eräänä yönä hän joutuu kohtaamaan pelkonsa, kun itse Pimeys saapuu hänen luokseen ja pyytää Orionia viettämään yön hänen seurassaan, nähdäkseen, ettei pimeässä ole oikeasti mitään pelättävää.
Elokuvan keskiössä ovat sen nimen mukaisesti aika lailla kaikkea pelkäävä poika Orion (äänenä Jacob Tremblay) ja itse Pimeys (Paul Walter Hauser), joka yhtenä yönä saapuu Orionin huoneeseen, kyllästyneenä pojan jokailtaiseen valitukseen pimeästä. Orion on hupaisa ja monille myös enemmän tai vähemmän samaistuttava hahmo, neuroottisen pojan ahdistuessa ties mistä luokan edessä puhumisesta puhelimien radiosäteilyyn, meressä uiviin haikaloihin ja kesken matkan potentiaalisesti hajoaviin luokkaretkibusseihin. Pimeys taas on rento heppu, joka haluaa näyttää Orionille, ettei pimeässä ole mitään pelättävää. Tämän pidettävän kaksikon yölliseen seikkailuun hyppää mielellään mukaan.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Pimeyden kanssa öisin kulkevat Nukku (Natasia Demetriou), joka pistää ihmiset unten maille, Unetar (Angela Bassett), joka loihtii ihmisten unet, Rauha (Aparna Nancherla), joka yrittää varmistaa hiljaisuuden öisin, heidän työtään häiritsevät Unettomuus (Nat Faxon), joka saapuu juuri nukahtamisen hetkellä kuiskailemaan ihmisten korviin ahdistuksen aiheita, jotka takuulla valvottavat kuulijaansa ja Selittämättömät äänet (Golda Rosheuvel), joka on omiaan lietsomaan Orionin kaltaisten lasten pimeänpelkoa. Ja sitten on myös koko poppoon arkkivihollinen, eli Valo (Ike Barinholtz). Sivuhahmoista tulee herkästi mieleen Pixarin Inside Out - Mielen sopukoissa -elokuvan (Inside Out - 2015) monenkirjava joukko ja vaikka etenkin Nukun kyseenalaiset metodit tarjoavat hyvää huumoria, jää poppoo hieman tylsäksi.
Orion ja Pimeys on tähän mennessä alkuvuoden isoin pettymys itselleni. Kaikki vaikutti ennakkoon lupaavalta ja ensimmäisen puoliskonsa ajan leffa on oikein mainio. On huvittavaa ja paikoin samaistuttavaa kuunnella Orionin kertojaääntä, tämän avatessa erilaisia fobioitaan. Homma menee aavistuksen pidemmälle kuin lastenleffoissa yleensä ja elokuva tarttuu kypsemmin esimerkiksi ahdistukseen. Kun Pimeys saapuu ja nappaa Orionin mukaansa yölliseen seikkailuun, meno viihdyttää mukavasti. Sen enempää ei kannata kaiken logiikkaa jäädä pohtimaan, mutta homma toimii menevästi.
Sitten suurin piirtein puolen välin paikkeilla jotain tapahtuu ja oivallisesti käynnistynyt elokuva tekee aikamoisen mahalaskun. Varsin suoraviivaisesti edennyt leffa lähtee kikkailemaan kerronnallaan ja kohtaus kohtaukselta kadottaa punaista lankaansa. Kaikki on sujunut hyvin ja Orion alkaa vähitellen hoksaamaan Pimeyden pointtia, mutta sitten mukaan on täytynyt kirjoittaa konflikti ja siinä kohtaa leffa kaatuu. Konflikti on heitetty mukaan kehnosti, vieden hahmojen kehitystä roimasti taaksepäin. Siitä eteenpäin leffa muuttuu totaaliseksi tajunnanvirtaryöpytykseksi, jota katsoessa ei voi kuin toivoa, että tekijät saisivat palautettua homman takaisin raiteilleen. Näin ei kuitenkaan käy, vaan leffa puskee mukaan toinen toistaan tyhmempiä vetoja. Sekava kerronta yhdistettynä kädenlämpöiseen ja kömpelöön filosofisuuteen eksistentiaalisista asioista tuntuu kuin köyhän miehen Charlie Kaufmanilta, enkä voinut uskoa silmiäni elokuvan päätyttyä, kun lopputeksteissä seisoo, että käsikirjoitus on itse Kaufmanin käsialaa. Olen pitänyt todella paljon näkemistäni Kaufmanin töistä Tahrattomasta mielestä (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) nukkeanimaatio Anomalisaan (2015) ja myöskin Netflixissä julkaistuun I'm Thinking of Ending Thingsiin (2020). Orionia ja Pimeyttä katsoessani olin pöyristynyt Kaufmanin käsikirjoituksen kasvavasta kehnoudesta.
Asiaa ei varmasti auta, että ohjaajana toimii ensikertalainen Sean Charmatz. Kaufmanin tekstit voivat olla haasteellisia kokeneemmallekin tekijälle ja osaamattomissa käsissä potentiaalisesti laadukaskin kirjoitus voi romahtaa toteutusvaiheessa. Oli syypää Kaufman tai Charmatz tai molemmat, lopputulos tuntuu samanaikaisesti turhan monimutkikkaalta ja sekavalta lapsille, että hieman liian lapselliselta ja pliisulta aikuisille. Sentään Orion ja Pimeys on visuaalisesti miellyttävä alusta loppuun. Animaatiojälki mukailee lasten satukirjojen kuvituksia. Luonnosteleva piirrostyyli yhdistettynä oivaan värienkäyttöön ja kekseliäisiin yksityiskohtiin ihastuttaa silloin, kun tarinalliset ratkaisut turhauttavat. Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu sen rinnalle ja Kevin Laxin ja Robert Lydeckerin säveltämät musiikit säestävät seikkailua mainiosti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Orion and the Dark, 2024, DreamWorks Animation, Mikros Animation
Pääosissa: Nicolas Cage, Pedro Pascal, Sharon Horgan, Lily Sheen, Tiffany Haddish, Ike Barinholtz, Alessandra Mastronardi, Paco León, Jacob Scipio, Neil Patrick Harris, David Gordon Green ja Demi Moore
Genre: komedia, toiminta, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12
The Unbearable Weight of Massive Talent, eli suomalaisittain Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on Nicolas Cagen tähdittämä komediaelokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Tom Cormigan yritti pitkään houkutella Cagea mukaan leffaideaansa, mutta Cage torjui leffan muutamaankin otteeseen, kunnes lopulta suostui, Cormiganin kirjoitettua hänelle pitkän kirjeen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Cagen esittävän itseään tulevassa filmissä ja kävinkin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.
Nicolas Cage ei saa tavoittelemaansa elokuvaroolia ja hänellä menee heikosti ex-vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Nick päättää tarttua agenttinsa tarjoukseen vierailla faninsa syntymäpäiväjuhlilla miljoonaa dollaria vastaan. Helppo keikka muuttuu pian jännittäväksi, kidnappausta tutkivan CIA:n värvätessä Nickin vakoilemaan isäntäänsä.
Nicolas Cage näyttelee itseään... tai jonkin sortin fiktiivistä versiota Nicolas Cagesta. Vähän kuin itse näyttelijä, myös elokuvan tulkinta hänestä on velkaantunut stara, joka on joutunut tekemään paljon itseään turhauttavaa roskaa, haaveillen samalla pääsevänsä valitsemaan elokuvansa paremmin. Pahoissa veloissa rypenyt Cage tekikin useita suoraan Anttilan alelaariin päätyneitä turhakkeita, mutta onneksi viime vuosina hän on päässyt esiintymään huomattavasti laadukkaammissa filmeissä, kuten Mandyssa (2018), Color Out of Spacessa (2019) ja Pigissä(2021). Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka tuntuu näyttelijälle loogiselta tavalta käsitellä näitä uran muutoksia. On vaikea kuvitella, että kovinkaan moni näyttelijä suostuisi tai edes kykenisi tekemään näin lystikkään itseironista roolia kuin Cage. Hän tarjoaa yhden vahvimmista suorituksistaan ikinä. Nicolas Cagena Nicolas Cage pääsee hulluttelemaan ja huutamaan kuten Nicolas Cagen olettaakin, mutta hän pääsee myös esittelemään todellisia lahjojaan.
Elokuvassa nähdään myös Sharon Horgan Nickin keksittynä ex-vaimona Oliviana, Lily Sheen Nickin keksittynä tyttärenä Addyna (tosielämässä Cagella on kaksi poikalasta), Neil Patrick Harris Nickin agenttina Finkinä, Pedro Pascal Nickin juhliinsa kutsuvana Javina, sekä Tiffany Haddish ja Ike Barinholtz CIA:n agentteina Vivianina ja Martinina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti - erityisesti Pascal, joka on nappivalinta Nicolas Cage -faniksi. Cagen ja Pascalin kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon yhteisiä kohtauksia on suorastaan ilo katsoa.
Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätöntä taakkaa on muutenkin valtava ilo katsoa. Elokuva onnistui yllättämään minut totaalisesti ja vetelemään mattoa jalkojeni alta vähän väliä. Kyseessä on hillittömän hauska metatasoilla liikkuva komedia, joka yhdistelee nerokkaasti monenlaisia juttuja toisiinsa, luoden täysin omanlaisensa lopputuloksen. Seassa on niin itseironista komediaa, vahvaa perhedraamaa, herkkää ystävyyskertomusta, päihdesekoilua, vakoojatrilleriä, mafiakuvioita, vauhdikasta toimintaa kuin sitä cagemaista hulluutta. Pahimmassa tapauksessa elokuva leviäisi käsiin kauheana sekamelskana, mutta aiemmin vain ihan katsottavan romanttisen komedian Sinkkuna suhteessa (That Awkward Moment - 2014) tehnyt Tom Cormigan pitää pakettia kasassa ihailtavasti.
En edes muista, milloin minulla olisi ollut näin hauskaa elokuvateatterissa. Etenkin leffan ensimmäinen tunti sai naureskelemaan vähän väliä huvittavien keskustelujensa, kuvioidensa ja Cagen filmografiaan kohdistuvien viittauksiensa kanssa. Erään LSD-kohtauksen aikana liki sattui mahaan nauramisen määrä. Tarina vie täysillä mukanaan ja elokuva vain paranee, kun Nickin ja Javin välille alkaa vähitellen muodostumaan kaveruus. Kaksikon hiljalleen suunnittelema elokuva vain tuo filmiin lisää metatasoja ja Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka toimii myös omanlaisena rakkauskirjeenä elokuvataidetta kohtaan. Loppuhuipennus ei ole yhtä vahva kuin elokuvan ensimmäiset suunnilleen tunti ja vartti, mutta se vie filmin silti lystikkäästi päätökseensä. Ja kuten hahmot itsekin sanovat, taiteellinen henkilödraama vaatii toimintakohtauksen, jota voi hyödyntää trailereissa kalastelemaan massayleisöä teatteriin. Nerokas elokuva!
Cormiganin ohjaus ja Kevin Ettenin kanssa työstämä käsikirjoitus ovat läpikotaisin loistokasta työtä. Elokuva leikittelee ideoillaan todella nokkelasti, saaden katsojansa virnuilemaan tyytyväisenä läpi filmin. Etenkin kun Cormigan ja Etten tunnustavat Paddington 2:n (2017) kuuluvan kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon. Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on mainiosti kuvattu ja oivallisesti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet ja äänimaailma on hyvin rakennettu Mark Ishamin säveltämiä musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on riemastuttava metatasoilla liikkuva komedia, joka viihdyttää täysillä ja naurattaa todella makeasti. Elokuva yhdistelee erittäin tyylikkäästi monenlaisia lajityyppejä toisiinsa, luoden varsin omaperäisen kokonaisuuden. Jonkun muun käsissä lopputulos voisi olla kamala sekamelska, mutta Tom Cormigan pitää pakettia hienosti kasassa. Elokuva pitää täysillä mukanaan, tuoden vähän väliä uusia puolia menoon mukaan ja pitäen hommaa raikkaana. Nicolas Cage on huippuvireessä läpi elokuvan ja hänen ja Pedro Pascalin kemiat kohtaavat täydellisesti. Filmi on tekniseltä puoleltaankin onnistunut. Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka nousi kevyesti vuoden parhaiden elokuvien joukkoon. Cage-faneille suosittelen filmiä todella lämpimästi, mutta sen voi katsoa muutenkin, jos vekkulimaiset toimintakomediat iskevät. Viimevuotisen Pigin ja nyt tämän jälkeen en malta odottaa, mitä kaikkea Cagella on vielä tarjottavanaan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Unbearable Weight of Massive Talent, 2022, Lionsgate, Saturn Films
Ohjaus: Nisha Ganatra Pääosissa: Emma Thompson, Mindy Kaling, Hugh Dancy, Reid Scott, Denis O'Hare, Max Casella, Paul Walter Hauser, John Early, Amy Ryan, John Lithgow ja Ike Barinholtz Genre: komedia, draama Kesto: 1 tunti 42 minuuttia Ikäraja: S
Late Night on Emma Thompsonin ja Mindy Kalingin tähdittämä komediaelokuva, minkä käsikirjoitti Kaling itse. Vuonna 2016 Fox 2000 -yhtiö osti Kalingilta käsikirjoituksen ja leffan työstäminen lähti käyntiin. Alunperin Paul Feigin oli tarkoitus ohjata filmi, mutta lopulta ohjaajaksi valittiin Nisha Ganatra. Kuvaukset alkoivat keväällä 2018 ja Late Night sai ensiesityksensä Sundancen elokuvajuhlilla tämän vuoden tammikuussa. Pikkuhiljaa elokuva on saanut levitystä ympäri maailman ja nyt filmi on saanut ensi-iltansa myös Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä. Traileri vaikutti ihan hauskalta, joten päätin mennä katsomaan leffan. Ilokseni huomasin, että Finnkino järjesti elokuvasta ennakkonäytöksen päivää ennen ensi-iltaa ja kävinkin katsomassa Late Nightin siellä.
Tonight with Katherine Newbury -talk show'n katsojaluvut ovat laskussa ja Newbury saa tietää, että hän on saamassa potkut, jos muutosta ei tapahdu. Newbury kokee ongelman johtuvan pelkistä miehistä koostuvasta käsikirjoittajatiimistään ja pestaakin uuden kirjoittajan, innokkaan Mollyn. Talk show -juontaja Katherine Newburyna nähdään Emma Thompson, joka on nappivalinta rooliin. Thompson todella omaksuu itsekeskeisen ja muista vähät välittävän TV-showpersoonan ja läpi leffan oikein kunnolla herkuttelee sillä. Paikoitellen jopa tuntuu kuin rooli olisi kirjoitettu Thompsonille, eikä mieleeni oikeastaan tule muita, jotka sopisivat Newburyksi yhtä hyvin - paitsi kenties Meryl Streep. Newburyn hahmo on todella hyvin kirjoitettu ja on kiehtovaa, kun hänen kohdalla aletaan kaivamaan pintaa syvemmälle ja oikein kunnolla näytetään, miksi hän on sellainen kuin on. Hahmon kehityskaarikin on erinomaisesti rakennettu ja Thompson on fantastinen läpi leffan. Todella hyvää työtä tekee myös tulokaskirjoittaja Mollya näyttelevä Mindy Kaling, joka on tosiaan myös käsikirjoittanut leffan. Kenties näyttelemistä parempaa työtä Kaling tekeekin kirjoittajana, mutta palataan siihen kohta. Kaling on erittäin sympaattinen innokkaana Mollyna, jonka reipas luonne ei koskaan muutu ärsyttäväksi. Newburyn tavoin Mollystakin löytyy useampia puolia ja hänenkin kehityksensä on oivallinen. Kalingin ja Thompsonin kemiat iskevät täysillä yhteen, jolloin etenkin heidän yhteisiä kohtauksiaan on suuri ilo seurata. Muita käsikirjoittajia Tonight with Katherine Newbury -show'ssa ovat mm. lähes 30 vuotta ohjelman parissa työskennellyt Burditt (Max Casella), monologivastaava Tom (Reid Scott), sekä Charlie (Hugh Dancy), Mancuso (Paul Walter Hauser) ja Reynolds (John Early). Jokaiselle hahmoista on saatu aikaiseksi omanlaisensa persoona ja vaikka monet heistä jäävät yksiulotteisiksi, ovat he tiiminä mainio pakkaus - etenkin kun on todella uskottavaa, että nämä hahmot olisivat työskennelleet yhdessä jo vuosia. Hahmojen tapa vit... kettuilla toisilleen on todentuntuista. Elokuvassa nähdään myös Denis O'Hare show'n parissa työskentelevänä Bradina, Amy Ryan kanavan ja show'n omistavana Caroline Mortonina, John Lithgow Newburyn miehenä, sekä Ike Barinholtz stand up -koomikko Daniel Tennantina. Näyttelijät ovat kautta linjan hyviä ja vaikka Kaling on todella mainio, on Late Night selvästi Thompsonin show.
On kuitenkin toisaalta Kalingin ansiota, että Thompson pääsee vetämään näin mahtavan roolisuorituksen. Thompsonin hahmo ja hänelle kirjoitetut repliikit ovat Kalingin käsialaa ja kuten jo totesin, Kaling tekee näyttelemistä parempaa työtä kirjoittajana. Hänen tekstinsä on nokkelaa, hauskaa, kannanottavaa, syvällistä ja mukaansatempaavaa. Kalingilla on selvää sanottavaa tämän päivän komediasta, alan miesvoittoisuudesta ja värillisen naisen asemasta kaikessa tässä. Sanottavaa on paljon, mutta Kaling onnistuu pitämään tekstinsä pois saarnaavuudesta. Valkoiselle miehelle lyödään usein luu kurkkuun, mutta samalla Kaling vitsailee värillisten ja naistenkin kustannuksella. Loppujen lopuksi jokainen saa siis osansa kritiikistä ja jokainen saa vastaansa myös positiivisuutta. Heikomman kirjoittajan kanssa Late Night olisi luultavasti poliittista paasausta, mikä lähinnä kyllästyttää, mutta Kalingin käsissä se on erittäin hyvä.
Olin itse asiassa todella yllättynyt, että pidin filmistä näin paljon. Vaikka olin kuullut kehuja, en odottanut elokuvan olevan parempi kuin kelpo komedia, mutta paikoitellen huomasin ajattelevani, että tämähän on ihan mahtava! Harmillisesti loppuun saakka leffan mahtavuus ei riitä, eikä siirappisuudelta vältytä. Loppupää muuttuu turhankin imeläksi, mutta toisaalta se taisi olla oikea ratkaisu, ottaen huomioon kuinka monet näytöksessäni olleet nyyhkivät. Itsekin täytyy myöntää, että elokuva onnistui koskettamaan, sillä Newbury ja Molly ovat niin hyvin kirjoitetut hahmot, että heistä alkaa tosissaan välittämään elokuvan aikana. Itse tarina kulkee turvallista kaavaa pitkin, mutta Kalingin teksti tekee filmistä hieman tavallista vahvemman kokonaisuuden. Huumori on nokkelaa ja hahmojen välinen sanailu naurattaa makeasti. On muuten huvittavaa jälleen huomata Suomen ja Yhdysvaltojen ero kiroiluun suhtautumisessa, sillä vaikka elokuvassa hoetaan useaan otteeseen "fuck" ja "shit", on Late Night täällä sallittu kaikenikäisille, kun taas Yhdysvalloissa leffalle on läimäisty rated R -leima, eli sen pääse katsomaan alle 17-vuotiaana vain aikuisen seurassa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, jonka työ ei täysin pääse Kalingin käsikirjoituksen tasolle. Ganatra kyllä saa näyttelijöistä kaiken irti, pitää pakettia hyvin kasassa ja luo mukavasti tunnelmaa, mutta hieman paremman ohjaajan kanssa elokuva saisi kaiken irti mahtavasta tekstistä. Lisäksi itseäni häiritsivät suuresti filmin musiikkivalinnat. Lesley Barberin säveltämä musiikki on aika tyhjänpäiväistä ja välillä jopa teennäistä pimpelipomia, mikä yrittää luoda tunnelmaa, mutta pistää vain korvaan laimeudellaan. Late Night on kuitenkin muuten teknisesti hyvin toteutettu. Kuvaus on oivallista, mitä tukee hyvä leikkaus. Lavasteet ovat taidokkaasti rakennetut - etenkin Newburyn ohjelman lava - minkä lisäksi ääniefektit toimivat hyvin.
Yhteenveto:Late Night on erittäin mainio komedia, missä Emma Thompson pääsee loistamaan näyttelijänlahjoillaan ja Mindy Kaling kirjoittajantaidoillaan. Kalingin teksti on oivaltavaa ja häneltä löytyy paljon sanottavaa. Hän ei kuitenkaan käsikirjoita saarnaavasti, vaikka pisteleekin ihmisiä vähän joka suuntaan nokkelasti. Hän on myös panostanut paljon omaansa ja Thompsonin hahmoon, jolloin heistä alkaa todella välittämään elokuvan kuluessa eteenpäin. Loppupää muuttuu hieman siirappiseksi, mutta onnistuu leffa oikeastikin liikuttamaan. Tunnelma on pääasiassa hyvin luotu ja filmi tarjoaa useat makeat naurut. Elokuvan musiikki on kuitenkin ärsyttävän tyhjänpäiväistä ja laimeaa sävelmää, mikä pistää useasti korvaan. Tietyillä muutoksilla Late Night voisi olla jopa mahtava teos, mutta jo tällaisenaan se on erittäin hyvä komedia. Mistään tavanomaisesta jenkkikomediasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan huumori on hieman älykkäämpää. Perinteisistä jenkkikomedioista turhautuneille Late Night voikin olla riemastuttava yllätys.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Late Night, 2019, 3 Arts Entertainment, 30West, FilmNation Entertainment, Imperativa Entertainment, Kaling International, Stage 6 Films
Ohjaus: Kay Cannon Pääosissa: Leslie Mann, Ike Barinholtz, John Cena, Kathryn Newton, Geraldine Viswanathan, Gideon Adlon, Graham Phillips, Miles Robbins, Jimmy Bellinger, Sarayu Blue, June Diane Raphael, Hannibal Buress ja Colton Dunn Genre: komedia Kesto: 1 tunti 42 minuuttia Ikäraja: 12
Blockers on Kay Cannonin ensimmäinen täyspitkän elokuvan ohjaustyö. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajaveljesten Brian ja Jim Kehoen ideasta, mistä Universal-yhtiö kiinnostui. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat keväällä 2017. Lopulta Blockers ilmestyi keväällä 2018 ja se oli ihan menevä hitti, minkä lisäksi se sai useat kriitikot puolelleen. Itse en kuitenkaan nähnyt leffaa, kun se ilmestyi. Minun oli tarkoitus mennä katsomaan elokuva sen lehdistönäytökseen, mutta lähdinkin päivää aiemmin yllätysmatkalle Wieniin ja Prahaan katsomaan Thirty Seconds to Marsia, jolloin filmi jäi minulta väliin. Välillä ajattelin mennä katsomaan Blockersin teattereihin, mutta jostain syystä päätin lopulta odottaa vuokrausmahdollisuutta. Kun elokuva vihdoin ilmestyi vuokrattavaksi, katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.
Kolme vanhempaa saavat tietää, että heidän tyttärensä aikovat menettää neitsyytensä tanssiaisiltana ja yrittävät pysäyttää heidät.
Seksisopimuksen solmivat teinitytöt ovat Julie (Kathryn Newton), Sam (Gideon Adlon) ja Kayla (Geraldine Viswanathan), joista jokainen on oivalla tavalla erilainen. Julie on aika perinteinen teinikomedian naispäähahmo, joka tykkää pitää hauskaa kavereidensa kanssa ja unelmoi täydellisestä elämästä poikaystävänsä Austinin (Graham Phillips) kanssa, mikä saa hänet aluksi tuntumaan kaveriporukan tylsimmältä hahmolta. Samilla taas on suuri salaisuus, mitä hän ei halua kenenkään tuttavistaan tietävän ja hän on siksi hyvin epävarma tapaus. Kayla testaa omia vapauksiaan ja on erittäin kokeilunhaluinen persoona. Kolmikon kaverikemia toimii hyvin ja vaikkeivät Newton, Adlon ja Viswanathan tarjoa kovin erityisiä roolisuorituksia, sopivat he oikein mainiosti rooleihinsa. Samin ja Kaylan tanssipareja esittävät Miles Robbins ja Jimmy Bellinger, joiden hahmot ovat myös aikamoiset persoonat. Tyttäriensä puuhia estämään lähtevät Julien äiti Lisa (Leslie Mann), Samin isä Hunter (Ike Barinholtz) ja Kaylan isä Mitchell (John Cena), ja he vasta voimakkaita persoonia ovatkin. Lisa elää elämäänsä täysin tyttärensä kautta, eikä ole valmis päästämään Julieta elämään omillaan. Hunter on todella etäinen tyttärestään, eikä nopealta vilkaisulta sopisi lainkaan isäksi hölmön käytöksensä takia. Mitchell taas on todella määräilevä ja yrittää väkisin pitää herkäksi prinsessaksi kuvittelemansa tyttärensä "turvassa". Vanhempia seuratessa on hauska huomata, kuinka heidän käytöksensä heijastuu voimakkaasti heidän lapsiinsa - Mitchell kieltää Kaylalta asioita, jolloin Kayla haluaa tietty kokeilla entistä enemmän kaikkea, ja niin edelleen. Leslie Mann on ihan hyvä takertuvana äitinä, vaikka ylinäytteleekin välillä. John Cena ei vieläkään saa vakuuttuneeksi siitä, että hänen kuuluisi näytellä, mutta on hän kuitenkin aika hauska roolissaan. Yllättäen Barinholtz suoriutuu roolistaan parhaiten. Aluksi hän vaikuttaa tuttuun tapaansa ärsyttävältä, mutta tarinan edetessä ja hahmon kehittyessä hän sopii osaansa yhä vain paremmin. Elokuvassa nähdään myös iso liuta muitakin hahmoja. On Samin äiti eli Hunterin ex-vaimo Brenda (June Diane Raphael) ja tämän uusi mies Frank (Hannibal Buress), Kaylan äiti eli Mitchellin vaimo Marcie (Sarayu Blue), Julien poikaystävän seksihulluvanhemmat (Gary Cole ja Gina Gershon), sekä limusiininkuljettaja Rudy (Colton Dunn). Filmin alkupää tekee aika kömpelöä työtä esitellessään hahmoja, minkä vuoksi olin itse ainakin lähes täysin pihalla siitä, kuka on kuka.
Aluksi Blockers saattaa tuntua siltä kuin sen olisi nähnyt jo aiemmin. Nuori kaveriporukka päättää menettää neitsyytensä jonain tiettynä ajankohtana... kuulostaa vahvasti American Pien (1999) naisversiolta. Onneksi leffa ei kuitenkaan lähde tälle linjalle, vaan päättää ottaa eri suunnan lisäämällä vanhemmat, jotka yrittävät estää nuorten seksisuunnitelmat. Filmistä kyllä löytyy hetkiä, jotka voisivat löytyä American Piesta, mutta suurimmaksi osaksi kyseessä on todella erilainen teos. Harmi vain, että Blockersilla kestää aika kauan lähteä käyntiin. Ensimmäisen puolen tunnin aikana leffa hakee itseään, samalla kun katsoja yrittää päässään yhdistää nimiä kasvoihin. Vasta noin puolen tunnin kohdalla elokuva tuntuu löytävän itsensä ja päättää startata oikein kunnolla. Leffa alkaa tarjoilemaan yllättävänkin häröjä ja absurdeja vitsikohtauksia, joista muutama huojuu hyvän maun rajalla. Elokuva sai minut useassa kohtaa nauramaan ääneen ja pidin todella paljon siitä, kuinka rohkeita juttuja tekijät ovat ottaneet mukaan. Loppua kohti leffa vain paranee ja takeltelevasta alusta huolimatta huomasin pitäneeni elokuvasta huomattavasti enemmän kuin aluksi oletin. Tämä ei kuitenkaan johtunut vain siitä, että Blockers sisältää hyviä vitsejä. Ei, syy tähän on yllättävän syvällinen.
Elokuvan pääaihe, eli seksi, on Yhdysvalloissa edelleen aikamoinen tabu. Siitä ei haluta puhua, siitä ei kerrota tarpeeksi kouluissa, eivätkä vanhemmatkaan uskalla keskustella siitä lastensa kanssa. Nuoret oppivat kaiken elokuvista ja internetistä, mikä tietty johtaa kummallisiin tilanteisiin, kun ensimmäistä kertaa itse harrastaa seksiä. Amerikkalaisten vaikean suhtautumisen seksiin ja kaikkeen siihen liittyvään, kuten alastomuuteen, huomaa jo siitä, että Yhdysvalloissa Blockers on kielletty alle 17-vuotiailta, kun taas Suomessa leffa on K-12. Elokuva kyseenalaistaakin vahvasti sen, miksi elämän perustarpeen täytyy olla monille niin vaikea asia. Leffa pyrkii rikkomaan ahdasmielisiä stereotypioita ja kysyy, miksi pojat voivat kehuskella panomäärillään, mutta tyttö ei voi harrastaa seksiä kahden ihmisen kanssa ilman, että hänet tuomitaan lutkaksi tai huoraksi. Vanhemmat eivät usko, että heidän tyttärensä voisivat itse päättää, milloin he ovat valmiita seksiin, mikä johtaa siihen, että moni nuori nainen kokee jatkuvaa huonoa omatuntoa nautinnon vuoksi. Elokuva käsittelee taidokkaasti myös homoseksuaalisuutta ja monia ennakkoasenteita. Kuten jo sanoin, nuorten käyttäytyminen heijastuu vahvasti heidän vanhempiinsa ja tämä pätee myös seksiasioissa. Olin paikoitellen aivan häkeltynyt, kuinka Blockers uskaltaa sukeltaa näin vahvasti pintaa syvemmälle. On mahtavaa, että nämä tärkeät asiat on piilotettu muuten aika perinteiseen ja kliseiseen komedialeffaan. Aluksi amerikkalaiskatsojat houkutellaan katsomaan jotain tuttua ja turvallista, ja sitten heidät repäistäänkin pois mukavuusalueeltaan ja toivon mukaan edes joku yleisöstä lähtee ulos teatterista oikeasti pohdiskellen, mikä amerikkalaisessa seksikulttuurissa on pielessä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen Kay Cannon, joka on aiemmin käsikirjoittanut musiikkikomediatrilogia Pitch Perfectin (2012-2017). Cannon tekee oivaa työtä ja leffasta voi huomata, kuinka tärkeitä käsitellyt teemat hänelle ovat. Kehoen veljekset suoriutuvat käsikirjoituspuolesta mainiosti ja ovat saaneet kliseet toimimaan syvällisyyksien kautta. Blockers on myös hyvin kuvattu ja leikattu, vaikkei kummastakaan löydy mitään erityisempiä kikkailuja. Lavasteet ja asut ovat onnistuneesti toteutetut, minkä lisäksi ääniefektit kuulostavat hyviltä. Mateo Messinan säveltämät musiikit ovat paikoitellen turhankin juustoiset, mutta Hailee Steinfeldin kappale "Love Myself" sopii oikein hyvin leffan teemoihin.
Yhteenveto:Blockers on yllättävän hyvä ja syvällinen kritiikki perinteiseksi pöhkökomediaksi naamioituna. Filmi käsittelee rohkeasti Yhdysvaltojen typerää suhtautumista seksiin ja siihen liittyviin asioihin. Elokuva herättää loistavia kysymyksiä ja ajatuksia, mikä nostaa sen älykkyystasoltaan monien muiden amerikkalaiskomedioiden yläpuolelle. Itse tarinalla kestää harmillisen pitkä aika lähteä käyntiin, mutta kun hahmot on saatu edes jollain tapaa esiteltyä, leffa ponkaisee vauhtiin ja tarjoaa aikamoisen määrän hulvattoman myötähäpeällisiä kohtauksia. Nauraa saa usein ja vieläpä ääneen, kun pääsee seuraamaan törttöilevien vanhempien kohellusta. Leslie Mann, John Cena ja Ike Barinholtz sopivat oikein hyvin rooleihinsa, kuten sopivat myös heidän hahmojensa lapsia näyttelevä kolmikko, vaikkei Barinholtzin lisäksi yksikään tarjoa kovin ihmeellistä näyttelijänsuoritusta. Kliseitä on luvassa paljon, mutta elokuvan syvällisempi puoli saa kokonaisuuden tuntumaan hyvin raikkaalta ja mielestäni jokaisen amerikkalaisen kuuluisi nähdä tämä leffa. Blockers sopii sekä nuorille että heidän vanhemmilleen, mutta yhdessä sitä ei välttämättä kannata katsoa. Parempi vain, että lapsi ja vanhempi katsovat sen omina aikoinaan, todella pohdiskelevat sitä ja vasta kun ovat siihen valmiita, käyvät kunnon keskustelun. Lopputekstien alussa nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Blockers, 2018, Point Grey Pictures, DMG Entertainment, Good Universe, Hurwitz & Schlossberg Productions
Ohjaus: David Ayer Pääosissa: Will Smith, Margot Robbie, Joel Kinnaman, Viola Davis, Jai Courtney, Cara Delevingne, Jay Hernandez, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Ike Barinholtz, Jared Leto ja Ben Affleck Genre: toiminta Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 12
Marvel Studiosilla menee lujaa Marvel Cinematic Universensa (2008-) kanssa ja yhtiöltä tuleekin kassamagneetteja pari vuodessa, esimerkiksi tänä vuonna ilmestynyt Captain America: Civil War (2016) ja marraskuussa ilmestyvä Doctor Strange (2016). Vaikka he ovatkin tehneet muutaman heikomman pätkän, taso on pysynyt aika toimivana läpi sarjan ja monille uudet hahmot, kuten Ant-Man, ovat nousseet ison yleisön suosikeiksi. Ja sitten on DC Comics, joka huomasi muutama vuosi sitten, ettei heillä ole Christopher Nolanin Yön ritari -trilogian (The Dark Knight - 2005-2012) lisäksi muita hittejä. Superman tuotiin uudestaan valkokankaille Man of Steelissa (2013), joka sai ristiriitaiset arviot, mutta joka minusta toimi hyvin. Silloin Warner Brosilla tajuttiin, että tällä saataisiin rahaa ja DC Comics voisi kilpailla kunnolla Marvel Studiosin kanssa. Harmi, että taisi olla jo liian myöhäistä... Aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) ei tuntunut erityisen kokonaiselta paketilta, vaikka pääkaksikko olikin erinomainen. Se tuntui kiirehtivän, sillä studiot varmasti huomasivat, että Marvel Cinematic Universeen kuului jo kaksitoista elokuvaa, joten tahtia piti kiristää, jotta DC:n oma supersankariryhmäelokuva Justice League (2017) saataisiin valkokankaille mahdollisimman nopeasti. Jostain kumman syystä studiot päättivät, että sen sijaan että pohjustettaisiin Justice Leagueta tekemällä elokuvat Flashista ja Aquamanista, tehtäisiinkin elokuva Batmanin pahiksista. Joka tapauksessa kun mainoksia alkoi näkyä, innostuin Suicide Squadista ja odotin yhä vain enemmän näkeväni sen. Näkisimme vihdoin Harley Quinnin ja Killer Crocin valkokankaalla, sekä uuden Jokerin ja myös Batman olisi mukana! Suicide Squad on ainakin minulle loppukesän iso huipennuselokuva, joten odotukseni olivat suuret. Ehkä liiankin suuret...
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Man of Steel ja Batman v Superman: Dawn of Justice!
Mahdollisen vihollismielisen yli-ihmisen pelossa Amanda Waller kokoaa pahiksista koostuvan iskuryhmän taistellakseen yliluonnollista vihollista vastaan.
Isoimmissa rooleissa ryhmässä ovat Will Smithin näyttelemä Deadshotja Margot Robbien esittämä Harley Quinn. Deadshot ei ollut minulle etukäteen tuttu hahmo, mutta hänen taustaansa on pohjustettu hyvin. Smithillä on hyvät ja heikot roolinsa, ja onkin hieno nähdä, ettei hän ole tässä sama ylimielinen ääliö, mikä hän on mm. elokuvissa Pahat pojat (Bad Boys - 1995), Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996) ja Men in Black - miehet mustissa(Men in Black - 1997). Hän vetää roolin vakavasti ja oikein mainiosti, kuten Margot Robbiekin, joka ei tosin ole kovin vakava. Harley Quinn on täysi hullu ja usein ennalta-arvaamaton. Hahmosta on saatu erittäin hauska. Vaikka monet ovat valittaneet siitä, että hahmon tuttu punamusta asu on vaihdettu mahdollisimman tiukkiin ja hieman liian pieniin vaatteisiin, niin monet tulevat riemastumaan, sillä sarjakuvista tuttu asu nähdään myös - tosin erittäin nopeasti. Molemmat hahmot, sekä niiden näyttelijät ovat oikein mainioita. Minua innosti Killer Crocin (Adewale Akinnuoye-Agbaje) näkyminen valkokankaalla, vaikken kovin paljoa hahmosta tiennyt. Vielä vähemmän tiesin ryhmän muista hahmoista, eli Captain Boomerang (Jai Courtney), Diablo (Jay Hernandez), Enchantress (Cara Delevingne), Slipknot (Adam Beach) ja Katana (Karen Fukuhara). Killer Croc on tyylikkäästi maskeerattu, mutta häntä ei ole kovin paljoa hyödynnetty, eikä hän puhu paljoa. Jai Courtneystä en ole aiemmin erityisemmin välittänyt, mutta Boomerangiksi hän sopi oikein hyvin ja oli jopa hauska. Diablo oli paikoitellen ihan toimiva, mutta loppupuolella hahmo vedetään niin överiksi, että itseltäni meni maku. Cara Delevingne tuli minulle tutuksi Paper Townsista (2015) ja hänen esittämänsä Enchantress-noita on aika karmiva tyyppi. Harmi vain, että elokuvan aikana Enchantressin hienous katoaa, eikä hahmo olekaan sellaisessa roolissa kuin mainokset antoivat olettaa. Slipknot ja Katana ovat aivan turhia. Slipknot esiintyy vain muutaman minuutin verran, eikä oikeastaan tee mitään ja Katana tuntuu erittäin väkisin mukaan tungetulta. Välillä jopa unohtaa hahmon mukanaolon, sillä hän ei ole esillä samalla lailla kuin muut.
Ryhmää johtaa Rick Flag, jona nähdään Joel Kinnaman. Minun on pakko tunnustaa, etten ole koskaan perustanut Kinnamanista... ja mielipiteeni pysyy samana. En tiedä oikeastaan, mikä siinä on, mutta siitä lähtien, kun näin hänet ensimmäisen kerran elokuvassa RoboCop (2014), en ole erityisemmin pitänyt häntä hyvänä näyttelijänä ja minua lähinnä ärsyttää nähdä häntä elokuvissa. Muuten Flag vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta hahmolta ja minulle toimisi paremmin, jos häntä olisi esittänyt joku toinen.
Ryhmän perustaja Amanda Walleria näyttelee Viola Davis. Waller vaikuttaa aluksi hyvältä hahmolta ja näyttäessään, ettei hänelle kannata ryttyillä, katsojana miettii, että tällainen hahmo voisi oikeasti tosissaan käyttää superpahiksia operaatiossaan. Loppupuolella hahmo valitettavasti alkaa vain lähinnä ärsyttää, eikä häntä haluaisi nähdä elokuvassa enempää. Nyt kun muut isoissa osissa olleet näyttelijät on käyty läpi, niin päästään kaikkien isoimpaan kysymykseen: onko Jared Leto hyvä Jokeri? No jaa. Tässä elokuvassa hän ei valitettavasti vakuuta. Minua eivät häiritse hänen oudot tatuointinsa tai erilainen tyylinsä, vaan Leton tapa esittää hahmoa. Leto on mielestäni hyvä näyttelijä, mutta välillä tuntuu, ettei hän ole päässyt täysin hyödyntämään taitojansa tässä. Enkä nyt vain vertaa häntä lempiversiooni hahmosta, eli Heath Ledgerin Jokeriin Yön ritarissa (The Dark Knight - 2008), vaan yleisesti kaikkiin versioihin, joita olen nähnyt. Psykoottisuus on onnistuneesti selkeää ja muissa hahmoissa näkyy inho ja pelko, kun Jokeri tulee liian lähelle. Silti hahmo jättää pahasti kylmäksi. Mainoksissa Jokeri näkyy isona ja Leton nimi on julisteissa toisena, mutta totuus elokuvassa on toinen. Hahmo on pienessä roolissa ja lähinnä vain käy kääntymässä muutamaan otteeseen. Tämän elokuvan Jokeri on myös kirjoitettu paikoitellen huonosti. Pidin kuitenkin ideasta, että jopa monet rikolliset pelkäävät häntä ja hän voisi tehdä, mitä ikinä huvittaakaan. Minua vain harmittaa, että tässä elokuvasta häntä ei ole hyödynnetty oikealla tavalla. Hänen esittelynsä ei ole tyylikäs, eikä hän ole samalla lailla teatraalinen kuin Jokeri oikeasti on. Leton vihreähiuksinen hymysuu ei siis ole oikeastaan Jokeri, mutta muuten kai ihan kelpo rikollispomo. Toivottavasti seuraavissa Batman-elokuvissa hahmo saataisiin monipuolisemmin käyttöön. Hauska fakta: olen nähnyt Jared Leton livenä, Thirty Seconds to Marsin konsertissa, jossa hän toimii laulajana.
Ben Affleckin esittämä Batman näkyy elokuvassa parissa kohtaa hyvin lyhyesti ja niinä muutamina minuutteina Affleck todistaa jälleen epäilijät vääriksi, sillä jösses hän näyttää tosi siistiltä Batman-puvussaan. Kun Batman ilmestyi ruudulle, meinasin lyhyen hetken ajan nostaa nyrkit ilmaan ja hurrata (en kuitenkaan tehnyt sitä). Olen sillä lailla fani, että menin katsomaan elokuvan Batman-paita päälläni - taisin olla näytöksessä ainoa, joka teki niin. Myös toinen supersankari vilahtaa nopeasti, mutten paljasta kuka. Oli silti kiva yllätys nähdä hänetkin.
Elokuva alkaa aika lailla siten, miten mainokset antavat ymmärtää. Pahikset ovat vankilassa ja Waller keskustelee pöydän ääressä muutaman tärkeän herran kanssa suunnitelmastaan käyttää superpahiksia superuhkien torjunnassa. Supermanin kuoleman jälkeen on syntynyt pelko, että seuraava samanlainen yli-ihminen ei olisikaan ihmisten puolella ja tietenkin hallitus yrittää järjestää varotoimenpiteitä. Waller esittelee pahishahmot muille ja kertoo heidän taustojaan aika laiskalla tyylillä. Tekijät eivät selvästi tiedä, kuinka tehdä monen hahmon esittelyä sujuvasti ja siksi jonkun täytyy selittää katsojalle kaikki. Kun ryhmä on vihdoin esitelty, alkaa vihdoin tapahtua. Outoa on, että kun "hyviä pahiksia" esitellään todella pitkään, "pahalle pahikselle" ei suoda samaa aikaa, vaan hänen ilkikuriset suunnitelmansa lähtevät kiirehtien käyntiin. Samaa kiirehtimistä on koko elokuva täynnä. Ryhmä kasataan ja lähdetään taistelemaan yliluonnollista pahistaa vastaan. Ja sitä on oikeastaan koko loppuleffa. Välillä nähdään lisää muistelukohtauksia. Suicide Squadissa ei ole oikein mitään rakennetta. Siinä on jonkinlainen alku ja pitkäksi venytetty lopputaistelu, muttei selkeää punaista nauhaa siinä välissä. Luulin yhdessä kohdassa nukahtaneeni, sillä elokuva hyppi niin pahasti jutusta toiseen. Paljoa ei selitellä ja leikkauspöydällä on selkeästi heitetty reilulla kädellä pois materiaalia.
Aiemmin liikkui huhu, että ryhmän tehtävänä olisi saada kiinni Jokeri, mutta näin ei ole. Oikea pahis on nimittäin Enchantress, joka alkaa rakentaa maailmantuhoamislaitetta yhdessä veljensä kanssa, joka kykenee muuttumaan isoksi, haarniskaan pukeutuneeksi valojättiläiseksi. Suicide Squad käy välillä niin höpöhöpömaailmoissa, että on vaikeaa katsoa kohtauksia, joissa esiintyy Jokeri tai Harley Quinn, sillä he ovat niin tavallisia tyyppejä, etteivät tunnu kuuluvan näihin yliluonnollisiin pätkiin mukaan. Ei minua sinänsä haittaa yliluonnollisuudet, mutta silloin kun elokuva menee liiallisuuksiin, kulmakarvat alkavat kohoilla ja syvät huokaukset kuulua. Mainokset esittävät elokuvan täysin erilaisena kuin se oikeasti on. Pelkästään värikkäät julisteet viestivät hauskasta elokuvasta, mutta valitettavasti kaikki hauskat kohdat ovat jo mainoksissa. Jos jotain hyvää pitää sanoa, niin se, ettei kyseessä ole mikään puhdas hyvän ja pahan taistelu, sillä pahikset tappelevat vielä pahempia vastaan. Valitettavasti koko juonessa on hölmö puoli. Jos Waller tarvitsi yli-ihmisten ryhmän, miksei hän valinnut Wonder Womania, joka oli mukana pysäyttämässä Doomsdayta? Tai Flashia? Tai Aquamania? Henkilöitä, joihin olisi voitu luottaa, kuten Batman? Ei. Miksi ei? Koska heitä säästellään ensi vuoden Justice League -elokuvaan. Siksi ei.
Batman v Superman: Dawn of Justicen yksi ongelma oli, ettei se osannut keskittyä omaan tarinaansa, vaan yritti liikaa pohjustaa tulevia elokuvia. Tässä ei ole oikeastaan sitä ongelmaa. Tässä ongelmana on, ettei se lopulta tunnu oikein kuuluvan siihen maailmaan, mitä Batman v Superman yritti pohjustaa. Toisaalta voihan se olla niinkin, että näille pahiksille on mietitty jo tuleva seikkailu, mihin liittyisi myös Justice League, jolloin siinä olisi jotain järkeä. Tällaisena elokuva tuntuu hieman irralliselta ja jos ei tiedä hahmoista ja universumista mitään, niin luultavasti lähtee hämmentyneenä pois teatterista.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut David Ayer, joka on aiemmin ohjannut mm. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämän Sabotagen (2014) ja Brad Pittin sotaelokuva Furyn (2014). Suicide Squadia jouduttiin kirjoittaa ja kuvata paljon uudestaan, mikä todella näkyy lopputuloksessa aikamoisena sekasotkuna. Kun elokuva ei oikein tiedä, minne on menossa, katsojakin on hukassa. Itselläni oli jatkuvasti vahva tunne, että jotain puuttuu, mutten tiennyt mitä. Noh, Batman v Supermanista ilmestyi juuri puoli tuntia pidempi versio, joten toivon, että myös tästä nähtäisiin pidempi versio, sillä mainoksissa esiintyy pätkiä, joita ei tässä ole. Teknisesti elokuva on hyvin toteutettu. Kuvaus on sujuvaa ja tehosteet tyylikkäitä. Leikkaus on liian nopeatempoista tarinan kannalta. Elokuvaa varten sävelletty musiikki ei jää mitenkään mieleen, mutta siinä on käytetty paljon tuttuja kappaleita, kuten The Animalsin House of the Rising Sun,Black Sabbathin Paranoid, The White Stripesin Seven Nation Army, sekä mainoksissakin soinut Queenin Bohemian Rhapsody.
Elokuvasta on kuin onkin olemassa kaksitoista minuuttia pidempi Extended Cut, joka sisältää pidennettyjä sekä uusia kohtauksia. Näissä syvennetään Harley Quinnin ja Jokerin suhdetta, sekä luodaan hieman lisäystä Katanan hahmoon. Nämä kohtaukset eivät oikeastaan paranna elokuvaa, mutta eivät myöskään huononna sitä.
Blu-rayn kuvanlaatu on todella mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on mokaotoksien lisäksi Suicide Squadin historiasta ja hahmoista kertova Task Force X: One Team, One Mission, elokuvan maailman luomisesta lyhyesti kertova Chasing the Real, Jokerista ja Harley Quinnista kertova Joker & Harley: 'It' Couple of the Underground, näyttelijöiden valmistautumisesta kertova Squad Strength and Skills", aseistuksesta kertova Armed to the Teeth, taisteluista kertova This is Gonna Get Loud: The Epic Battles of Suicide Squad ja kertojaäänellä varustettu pätkä The Squad Declassified. Katsottavaa on puoleksitoista tunniksi.
Yhteenveto:Suicide Squad on tyylikkäistä pätkistään huolimatta kiirehtivä ja sinnetänne leviävä sekasotku. Se ei tunnu kovin kokonaiselta tarinalta. Itse asiassa se ei tunnu edes elokuvalta, vaan joltain trailerin ja musiikkivideon yhdistelmältä. Mukana on jonkin sortin alku ja sitten mitäänsanomattomia toimintakohtauksia, jotka johtavat tylsään megamättömätkintään, mutta välistä puuttuu paljon. Välillä jutut menevät täysin överiksi, enkä tiennyt, pitikö niiden naurattaa vai aiheuttaa "vau"-efekti. Käsikirjoitus on hämmentävän kömpelö, mitä vain pahentaa amatöörimäinen leikkaus. Will Smith ja Margot Robbie ovat mainiot rooleissaan, mutta Jared Leton Jokeri jättää kylmäksi. Suurta osaa ryhmän jäsenistä ei erityisemmin hyödynnetä, jolloin ne olisi voitu jättää pois. Jai Courtney on yllättävän hyvä ja paikoitellen jopa hauska Captain Boomerangina. Batman on toimiva lisäys, eikä tuntunut turhalta, vaikka esiintyikin erittäin lyhyesti. Enchantress vaikutti aluksi karmivalta, mutta onkin loppujen lopuksi todella hölmö ja koominen pahis. Nyt kun tämäkin tuotti pettymyksen, eivätkä Wonder Womanin (2017) ja Justice Leaguen mainokset vakuuttaneet, niin kannattaako tulevia DC Comicsin elokuvia kovin paljoa odottaa? Studiot voisivat tarkemmin miettiä, miten tehdä hyviä elokuvia, jolloin nämä hyvät elokuvat muodostaisivat yhdessä erittäin loistavan kokonaisuuden. Batmanin sooloelokuvaa odotan, sillä Affleckin versio hahmosta on toiminut tähän mennessä kaikin puolin ja hän tulee olemaan tuotantopuolellakin isossa roolissa. Harmi vain, että elokuvaa joudutaan kuulemma odottaa aika kauan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2016 - muokattu: 5.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Suicide Squad, 2016, Warner Bros, Atlas Entertainment, DC Comics, RatPac-Dune Entertainment, Lin Pictures
Ohjaus: Clay Kytis ja Fergal Reilly Pääosissa: Jason Sudeikis, Josh Gad, Danny McBride, Peter Dinklage, Maya Rudolph, Bill Hader, Ike Barinholtz ja Sean Penn Genre: animaatio, komedia Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: S
Angry Birds on yksi Suomen ylpeyden aiheista. Vaikka jotkut maat varmaan yhä luulevat, että peli tulee USA:sta tai Japanista, niin suomalainen pelihän se on. Alkuperäinen peli tuli jo vuonna 2009 ja sitä on seurannut todella paljon erilaisia versioita samasta ideasta, yhtenä tunnettuna esimerkkinä Angry Birds Star Wars (2012). Pelin lisäksi linnut näkee myös leluina, kirjoina, tyynyinä, verhoina, mukeina, jne, jne, jne. Televisiosarjakin tästä on tehty, joten ei mikään ihme, että myös kokoillan elokuva aiheesta piti vääntää. Tietenkin olen pelannyt Angry Birdsiä puhelimellani. Kuka ikäiseni ei olisi jossain kohtaa elämäänsä pelannut? Se oli kivaa ajantappoa, mutten ajatellut, että siitä hömpästä olisi ainesta ison luokan elokuvaksi. Toisin kävikin. En ajatellut, että Angry Birds -elokuva olisi sellainen elokuva, mitä menisin katsomaan teattereihin ja päätin odotella vuokrausmahdollisuutta. Jälleen kerran toisin kävi kuin luulin ja huomasin tänä aamuna istuvani suuren lapsijoukon keskellä katsomassa suomeksi dubattua versiota elokuvasta.
Red-lintu on aina ollut ulkopuolinen ja saa usein raivokohtauksia. Aiheutettuaan taas ongelmia, hänet laitetaan vihanhallintakurssille, missä hän tapaa Chuckin ja Bombin. Eräänä päivänä lintujen saareen rantautuu laiva täynnä vihreitä possuja. Muut asukkaat ottavat possut ilomielin vastaan, mutta Redin mielestä he ovat epäilyttäviä. Hän lähtee Chuckin ja Bombin kanssa etsimään Mahtikotkaa, jolta voisi kysyä apua possuongelmaan.
Päähenkilö Red on tutuin Angry Birdsin hahmoista varmaankin suurimmalle osalle pelin tietävistä. Red ei napannut omalla kohdallani peliä pelatessa, sillä hahmolla ei ollut kummemmin erityisominaisuutta. Elokuvaan hahmolle on luotu mielenkiintoinen tausta ja läpi elokuvan hänen hylkiönä elämisensä tuodaan onnistuneesti esille, jolloin hahmosta välittää oikeasti. Rediä esittää Jason Sudeikis. Keltainen Chuck on kirjaimellisesti vauhdikkain hahmoista. Hän on kaikista nopein ja hänen kykyään on käytetty hauskasti. Yksi hänen kohtauksistaan, jossa hän käyttää nopeusvoimaansa, on varastettu lähes suoraan X-Men: Days of Future Pastista (2014). Chuckia ääninäyttelee Josh Gad. Bombin räjähdysominaisuutta on hyödynnetty elokuvassa toimivasti. Bomb on sympaattisin hahmoista. Bombin äänenä kuullaan Danny McBride. Leonard on possujen parrakas kuningas. Hahmo on suurimmaksi osaksi ärsyttävä, mutta se johtuikin huonosta valinnasta suomidubbaajaksi (Ville Myllyrinne). Alkuperäisessä versiossa äänenä kuullaan Bill Hader. Matilda (Maya Rudolph) on myös sympaattinen hahmo ja näyttää onnistuneesti suuttuneisuuttakin. Mahtikotkan (Peter Dinklage) hahmo on hyvin kirjoitettu ja hänestä mielenkiintoisen tekee se, että hän on pettymyksen tuottava idoli. Terence ei paljoa puhu, mutta hän on etenkin alussa koominen hahmo. Hahmo esitetään uhkaavana, mutta hän onkin aika herkkä tyyppi. Terenceä esittää Sean Penn.
Angry Birds -pelin ideanahan on, että possut varastavat lintujen munat ja sitten linnut suuttuvat ja lähtevät kostoretkelle. Ritsa ampuu eri kykyjä omaavia lintuja possujen rakennelmiin ja osumalla voi joko tuhota rakennelman tai tappaa possun. Joku voisi miettiä, ettei siitä saisi tehtyä täyspitkää elokuvaa. No, tekihän Hollywood myös laivanupotuksesta elokuvan Battleship (2012), joka sisältää avaruusolioita ja kaikkea muuta hubahubaa. Angry Birds -elokuva ei valitettavasti sisällä avaruusolioita ja pysyy omalla tavallaan uskollisena pelille. Elokuvan lopputaistelu onkin lähinnä sitä, että linnut hommaavat jostain jättimäisen ritsan ja sen avulla tuhoavat possujen valtakuntaa. Lintujen erikoisvoimia ei selitetä missään kohtaa, vaan he nyt sattuvat osaamaan kaikkea jännää, koska miksipä ei? Elokuva kertoo tarinan siitä, miten tavislinnuista tuli vihaisia lintuja. Monet ovat kokeneet elokuvan viittauksena maahanmuuttajiin, mikä on mielestäni turhaa mussutusta, sillä elokuvan tarina on kuitenkin lähes sama kuin pelin, josta ei valitettu sen ilmestyessä. Mielestäni on todella typerää etsiä kaikista elokuvista jonkinlainen yhteiskunnallinen sanoma, mitä elokuva muka viestii.
Kun ensimmäiset kuvat elokuvan päähenkilöistä ilmestyivät internetiin, niin uusi design linnuilla näytti todella oudolta. Nyt silmä on kuitenkin tottunut uuteen designiin ja mielestäni hahmot on hyvin saatu tuotua pelistä valkokankaalle. Hahmojen peliversion designeja on kuitenkin nähtävissä muutamassa kohtaa elokuvaa. Lintujen kulttuuria on luotu huvittavasti mukaan. Joogaavat lintumammat ovat hyvä keksintö, kuten myös vihanhallintakurssi.
Elokuva on täynnä vitsejä. Tarkoittaako se, että tämä on hauska elokuva? No eipä oikeastaan. Voihan se tietenkin olla, että suomidubbaukseen käännetyt vitsit eivät vain toimineet. Jotkut vitsit tulevat ihan puskista, eikä niillä ole mitään kunnon tarkoitusta elokuvassa. Jotkut kohdat ovat mukana vain sen takia, että siinä on jokin vitsi. Aikuisille suunnattua läppää on myös mukana, muttei sekään toiminut kunnolla.
Kävin tosiaan katsomassa elokuvan suomeksi dubattuna. Itse olen sitä mieltä, että elokuvat pitää aina katsoa sillä kielellä, millä ne on alunperin tehty. Yleensä nimittäin dubbaukset ovat aivan kamalia, eikä Angry Birds -elokuva ole poikkeus. Ainoa jokseenkin toimiva suomalainen ääninäyttelijä oli Riku "Munamies" Nieminen, joka esitti pääosaa. Putous-tähtiä on tietenkin useita ja myös artisteja, kuten Sanni. Suun liike ei useaan otteeseen vastannut kuultua puhetta ja vitsit eivät toimineet suomeksi. Suurimmaksi osaksi elokuvan ajasta käänsinkin repliikkejä päässäni englanniksi. Aion katsoa elokuvan uudelleen ainakin sen takia, että haluan kuulla alkuperäiset äänet. Osa kuullusta dubbauksesta aiheutti minussa jopa hieman myötähäpeää. Suomidubille pitää antaa piste siitä, että Nieminen oli saanut tungettua Munamies-äänensä mukaan elokuvaan.
Parasta elokuvassa on ehdottomasti animaatiojälki. Elokuva on visuaalisesti uskomattoman huikean näköinen. Kaikki on tehty todella tarkasti. Laajoissa kuvissa ja lähikuvissa on loppujen lopuksi lähes yhtä paljon pieniä yksityiskohtia. Laajoissa kuvissa saaren metsässä näkee paljon puita, mutta lähikuvissa puista näkee vielä enemmän tarkkaa jälkeä. Animointiin on selkeästi panostettu ja se on toinen syy minulle katsoa elokuva uudestaan. Musiikkina on käytetty monia tunnettuja kappaleita - yhtenä esimerkkinä Black Sabbathin "Paranoid". Myös Angry Birdsin tunnari pyörii muutamaan otteeseen elokuvassa ja eri tavoin soitettuna. Tunnarin käyttö oli toimivaa, vaikka toivoin, että sitä olisi käytetty enemmän. Se jää elokuvan jälkeen loppupäiväksi soimaan päässä.
Näin elokuvasta 3D-version. Pakko sanoa, että kolmiuloitteisuus tuo hieman enemmän lisää sisältöä animaatioihin kuin näyteltyihin elokuviin, joten myös tässä 3D:llä oli pari kertaa ihan selkeä tarkoitus. Olisi tehostetta voitu silti käyttää enemmän.
Yhteenveto:Angry Birds -elokuva on ihan toimiva pätkä, muttei kovin ihmeellinen. Animointi on täydellistä, mutta tarina toimii vain juuri ja juuri. Elokuva on itse asiassa kiinnostavampi ennen kuin possut varastavat munat. Loppukahakka on näyttävän näköinen, muttei kovin mukaansatempaava. Lapsille tämä toimii aika varmasti, mutta varttuneemmille tämä ei luultavasti maistu. Mieluummin tosin katsoisin tämän uudestaan kuin tuhlaisin aikaani pelin kanssa. Ja aion katsoa elokuvan uudestaan, jotta pääsen ihailemaan animointia lisää ja haluan kuulla elokuvan alkuperäiset äänet. Siksi sanonkin, että jos jostain kumman syystä pidät enemmän suomidubeista tai jos sinulla on lapsi, joka ei osaa vielä lukea, niin vain niissä tapauksissa menkää katsomaan suomeksi dubattuna. Muussa tapauksessa suosittelen originaaliversiota, sillä sen on pakko olla parempi kuin tämä. Hieman mahdolliseen jatko-osaan lopussa viitataan, mutta en usko, että siihen voitaisiin luoda yhtään mitään muuta kuin tämä sama juoni uudestaan. Eri juonellahan se ei olisi enää Angry Birds.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.recentmovieposters.com
The Angry Birds Movie, 2016, Columbia Pictures, Rovio Entertainment
Ohjaus: Nicholas Stoller Pääosissa: Seth Rogen, Zac Efron, Rose Byrne, Chloë Grace Moretz, Ike Barinholtz, Carla Gallo, Dave Franco, Selena Gomez, Kelsey Grammer ja Lisa Kudrow Genre: komedia Kesto: 1 tunti 32 minuuttia Ikäraja: 16
Näin Neighborsin (2014) ensimmäisen kerran vasta tämän vuoden helmikuussa. Se osoittautui toimivaksi komediaksi - vaikkei tosin toisella näkemiskerralla paljoa naurattanut. Minulla ei siis ollut mitään sitä vastaan, että elokuvalle oli tulossa jatko-osa. Aluksi mietin, että katson Neighbors 2: Sorority Risingin (eli Bad Neighbours 2 tai suomeksi Naapurit 2) vasta, kun se tulee vuokrattavaksi, mutta viime viikonloppuna päätin, että käyn katsomassa sen sittenkin jo heti ensi-illassa. Tämä oli toinen kerta elämässäni, kun käyn elokuvateatterissa yksin - siis katsomassa elokuvaa, olen minä teatterissa käynyt itsekseni... noh, mutta asiaan:
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien aiempaa osaa Neighbors!
Mac ja Kelly Radner ovat saamassa toisen lapsen ja he ovat hieman epätoivoisina myymässä talonsa. Teddyn paras ystävä Pete on menossa naimisiin ja Teddy kokee olevansa ulkopuolinen. Kolme tyttöä päättää perustaa oman sisarkunnan, Kappa Nun ja muuttavat Delta Psin vanhoihin tiloihin, Radnerin perheen naapuriin. Mac ja Kelly huomaavat olevansa taas taistossa bilettäviä nuoria vastaan, joiden mukaan liittyy myös Teddy.
Seth Rogen jatkaa aivan samanlaisena kuin edellisessä osassa. Hän on myös lähes samanlainen kuin muissakin hänen elokuvissaan, eikä hänestä jää päähenkilönä paljoa sanottavaa. Rose Byrnekään ei tunnu olevan pahemmin muuttunut edellisestä osasta, eikä hahmoa paljoa syvennetä. Ainoa, mitä hahmojen välillä on uutta, niin he pohtivat paljon, ovatko he oikeasti huonot vanhemmat? He esittävät siis Mac ja Kelly Radneria. Zac Efronin hahmoon tuodaan onnistuneesti syvyyttä, kun Teddy kokee olevansa ulkopuolinen. Lähes koko elokuvan ajan Teddy miettii paikkaansa maailmassa ja Efron vetää roolinsa yllättävän hyvin. Jotkut katsojat saavat taas olla innoissaan, kun Efron esiintyy vähissä vaatteissa. Ainakin elokuvateatterin salissa lähelläni istunut tyttökaksikko tuntui olevan tohkeissaan lähes aina, kun Efron oli ruudulla. Kick-Assissa (2010) huomioni herättänyt Chloë Grace Moretz ei ole kertaakaan jättänyt kylmäksi, eikä hän jätä nytkään. On ollut hienoa nähdä Moretzin kasvu elokuvien kautta sekä ihmisenä, että näyttelijänä. Moretz esittää sisarkunnan johtajahahmoa, Shelbyä ja vetää osansa onnistuneesti, vaikka hahmo muuttuu ärsyttäväksi elokuvan loppupuolella. Ike Barinholtz ja Carla Gallo jatkavat Jimmynä ja Paulana, vaikka heitä ei tosin kaipaa elokuvaan. Jimmy on ärsyttävä, vaikka aluksi hänen pellejuttunsa toimii, mutta Paula vain ärsyttää. Dave Franco ja Christopher Mintz-Plasse esiintyvät elokuvassa, mutta heillä on todella pienet roolit - etenkin Mintz-Plassella. Franco jatkaa Petenä, joka on tosiaan löytänyt miehen, jonka kanssa on menossa naimisiin. Mintz-Plassen urpon näköinen Scoonie käväisee yhdessä kohtauksessa. Mukana ovat myös Selena Gomez toisen sisarkunnan jäsenenä, Kelsey Grammer Shelbyn isänä ja Lisa Kudrow ensimmäisen elokuvan tapaan dekaani Gladstonena.
Neighbors 2: Sorority Risingon aika samanlainen pätkä kuin Neighbors. Jo pelkästään juoni on lähes sama. Veljeskunta on vain vaihdettu sisarkunnaksi. Toisaalta, jos se toimi kerran, niin miksei se toimisi toiste. Elokuva myös alkaa lähes samalla lailla kuin ensimmäinen, eli Macin ja Kellyn jollain tapaa epäonnistuneella seksillä ja lopussa on taas bileet, jotka pitää lopettaa. Toisaalta sisarkunnan mukanaolo tuo hieman erilaisuutta elokuvaan. Elokuvan naiset eivät ole enää vain Rose Byrne ja muutama bikinitytsy, vaan mukana on isossa roolissa muitakin naisia. Alun jälkeen, kun siirrytään Shelbyn ja tämän kahden uuden ystävän, Bethin (Kiersey Clemons) ja Noran (Beanie Feldstein), tarinaan, niin heissä pysytään niin kauan, että ehtii jopa unohtaa Rogenin, Byrnen ja Efronin mukanaolon. Etenkin alussa Rogen ja Byrne tuntuvat jäävän todella taka-alalle, kun taas lopussa sisarkunta jää elokuvan pahiksiksi, joita katsojana pitäisi inhota. Omalla tavallaan sisarkunnan hahmojen motiivit ovat selkeät, joten alkupuolella kykenee olemaan kummankin joukon puolella. Lopussa tavallaan "pakotetaan" ottamaan Radnerien ja Teddyn puoli. Myös aika pitkälti samat vitsit ovat käytössä kuin ensimmäisessä, mutta ne toimivat silti.
Elokuvan keskiössä ovat huumeet ja feminismi. Shelbyn, Bethin ja Noran girl power -jutut menevät paikoitellen jo ärsyttävyyteen asti. Feminismiteema on todella alleviivattuna tässä elokuvassa ja todella monessa kohtaa tehdään vitsiä seksismistä - että mitä voi sanoa ja mitä ei? Feminismi ei aiheena ja teemana ole tietenkään huono juttu elokuvassa, mutta ei sitä tarvitse alleviivata lähes aina, kun sisarkunnan hahmot ovat näkyvillä. Tyttöhahmot ovat kuitenkin kirjoitettu todella teinityttöhahmoiksi, joten eivätköhän nekin ole jo sinänsä hieman seksistisiä. Huumeet ovat myös suuressa roolissa elokuvan tarinassa ja yksi elokuvan epäkohdista pyöriikin juuri päihteiden ympärillä...
Tämä kappale sisältää pienoisen SPOILERIN äsken mainitsemastani epäkohdasta elokuvan puolessa välissä, joten jos et halua tietää sitä, niin hyppää suoraan seuraavaan kappaleeseen! Eli: Sisarkunnalla on rahapula ja he päättävät tienata rahaa myymällä huumeita lähistöllä olevilla festivaaleilla. Teddy sanoo, että se on huono idea, sillä siellä on paljon muitakin tekemässä samaa, jolloin sisarkunta päättää ilmiantaa kaikki muut huumekauppiaat, jotta he saisivat kaiken rahan. Radnerit miettivät epätoivoisesti, mitä voisivat tehdä ja päättävät varastaa sisarkunnan huumeet. Se johtaa hauskaan pätkään, mutta kysymys onkin, että mikseivät Radnerit vain ilmiantaneet sisarkuntaa? Ei ollut mitään syytä, mikseivät he olisi voineet vain soittaa poliiseille ja sanoa, että naapurin tytöt myy ruohoa.
Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka kamera välillä tahattomasti heiluukin rauhallisissa kohdissa ja kuva oli parissa kohtaa hieman epätarkka. Leikkaus on myös onnistunut. Ainoana ongelmana on hieman liian nopeatempoiseksi leikattu takaa-ajo festivaaleilla. Tehosteita ei ole käytetty erityisemmin, paitsi ensimmäisestä osasta tuttu turvatyynyn aiheuttama äkillinen ilmalento on tietty mukana (joka ei onneksi näytä yhtä huonolta kuin ensimmäisessä osassa). Ensimmäisen osan tapaan myös musiikki on pääosin bilejumputusta. Tämän jälkeen minulla soi varmaan taas puoli viikkoa päässä "All by Myself"... Yksi hauska kikka elokuvassa on, kun sisarkunnan välinen chat tulee näkyviin ruudulle "puhekuplina".
Yhteenveto:Neighbors 2: Sorority Rising on yhtä toimiva kuin edeltäjänsä. Se ei ole mikään huippu elokuva, mutta homma toimii vielä toisessakin osassa. En silti näe enää järkeä tehdä kolmatta osaa. Neighbors 2: Sorority Rising vie hahmojen tarinan jonkinlaiseen toimivaan päätökseen, joten turha enää väkisin vääntää lisää. Rogen ja Efron ovat hyvä combo, joten heiltä olisi mielenkiintoista nähdä lisää komedioita. Jos pidit ensimmäisestä osasta, niin tämä toimii varmasti. Jos ensimmäinen oli mielestäsi täyttä kuraa, niin jätä tämä väliin, sillä ihan samoilla linjoilla tässä ollaan. Vaikka elokuva oli K16, niin ei siinä ollut yhtään sen enempää kiroilua, paljasta pintaa ja seksiä kuin ensimmäisessä osassa, joka oli K12 (huumeita oli tässä enemmän, sillä kuten sanoin, ne olivat aika keskiössä elokuvassa). Perheen pienimmille tätä elokuvaa ei ole tehty, mutta nuorille tämä toimii parhaiten.
Kirjoittanut: Joonatan, 6.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Neighbors 2: Sorority Rising, 2016, Universal Pictures
Pääosissa: Seth Rogen, Zac Efron, Rose Byrne, Dave Franco, Christopher Mintz-Plasse, Ike Barinholtz, Carla Gallo ja Lisa Kudrow
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 12
Naapurit on yksi niistä elokuvista, joilla on USA:ssa ja Briteissä eri nimet. Koska sana "naapuri" kirjoitetaan hieman eri tavalla brittienglannilla kuin jenkkienglannilla, niin myös elokuvan nimessä näkyy tämä muutos. Alkuperäinen nimi elokuvalle on "Neighbors", mutta suurimmassa osassa Eurooppaa (mm. Suomessa) se kulkee nimellä "Bad Neighbours". Muistan, kun tämä elokuva oli teattereissa jenkkinimen alla, mutta kun se julkaistiin myyntiin, niin logoon oli vaihdettu brittinimi, mikä aiheutti hieman hämmennystä. Vaikka Neighbors ilmestyi 2014, niin näin sen vasta tänä vuonna, kun etsin itselleni Makuunista katseltavaa. Tänä perjantaina (6.5.2016) ilmestyy elokuvan jatko-osa, eli Neighbors 2: Sorority Rising(tai Bad Neighbors 2, eli suomalaisittain Naapurit 2), minkä päätin viime viikonloppuna meneväni katsomaan, enkä odotakaan sitä, että se on jonain päivänä vuokrattavissa. Vaikka viime kerrasta, kun näin ensimmäisen osan, ei ole kauaa, niin muistin virkistykseksi (ja tämän arvostelun pohjustukseksi) vuokrasin elokuvan uudestaan ja katsoin sen.
Naapurustoon muuttaa veljeskunta Delta Psi. Perheenlisäyksen juuri saaneet Mac ja Kelly Radner pelkäävät, että veljeskunta aiheuttaa juhlimisellaan liikaa metelöintiä ja yrittää tehdä tuttavuutta nuorten kanssa, jotta olisi luontevampaa sanoa heille, jos metelitaso öisin nousee liian korkealle. Tämä menee kuitenkin pieleen ja Radnerin perhe huomaa joutuneensa taisteluun veljeskunnan kanssa naapuruston herruudesta.
Perheen isänä, Mac Radnerina, nähdään Seth Rogen. Rogen ei todellakaan ole kummoinen näyttelijä, mutta hänet on tottunut näkemään komedioissa, eikä hänen äänensä/puhetapansa enää ärsytä samalla lailla. Tietenkin Rogen nähdään tässäkin elokuvassa polttamassa ruohoa, kuten lähes kaikissa hänen elokuvissaan. Kelly Radneria esittävän Rose Byrnen aksentti häiritsee jopa oudon paljon. Muuten Byrne vetää tuttuun tapaansa hyvin, vaikka onkin hieman erikoinen valinta tähän elokuvaan. Parina Rogen ja Byrne toimii yllättävän hyvin. Zac Efron on onneksi kasvanut High School Musicalin (2006) aiheuttamasta Disneytähti-imagosta, eikä väärällä tavalla, kuten Miley Cyrus. Silti tuntuu, että hän on yhä mukana elokuvissa lähinnä ulkonäkönsä takia, sillä näyttelijänä hän ei ole kaksinen. Toivottavasti hän pääsee vielä vakavammin otettaviin rooleihin ja hänestä tulisi jotain oikeasti isoa ja saisi todellista kunnioitusta. Seth Rogen ei saanut bestistään James Francoa mukaan elokuvaan, joten hän joutui tyytymään tämän veljeen, Dave Francoon. Dave Franco esittää Teddyn parasta ystävää Peteä, joka on myös Delta Psin jäsen. Valitettavasti Dave on se vähemmän lahjakas Franco ja toivoisi, että tilalla olisi James. Toisaalta James Franco olisi hieman liian vanha esittääkseen veljeskunnan jäsentä. Kick-Assista (2010) minulle tutuksi tullut Christopher Mintz-Plasse ei ole kovin yllättävä naama tällaisessa leffassa. Tässä elokuvassa hän on yksi Delta Psin jäsenistä, Scoonie. Hän ei pääse erityisemmin esille, mutta pääsee näyttämään urpolta viiksiensä kanssa ja pipo päässään. Ike Barinholtz ja Carla Gallo näyttelevät Radnerin perheen tuttuja, Jimmyä ja Paulaa, joilla on myös omat parisuhdeongelmansa, mutta niitä ei kuitenkaan erityisemmin syvennetä ja hahmot - etenkin Paula - jäävät erittäin taka-alalle ja heidän mukanaolonsa unohtaa helposti jo elokuvan aikana. Friends -sarjasta (1994-2004) tuttu Lisa Kudrow nähdään tässä dekaani Gladstonena. Hänen roolinsa on selkeästi ollut, että hän on tuttu naamana se, jonka kohdalla katsoja olisi yllättyneenä, että: "Oho! Tämäkin on tässä!" Dekaanin rooli on todella pieni, joten eipä Kudrow'n suorituksestakaan jää paljoa sanottavaa.
Muistan nauraneeni ensimmäisellä katsomiskerralla useaan otteeseen (taisin olla aika väsynyt, kun näin tämän, sillä katsoin tätä joskus keskiyön jälkeen, jos oikein muistan), mutta nyt elokuva ei paljoa naurattanut. Siinä oli muutamia kohtia, joissa oli selkeitä ADHD-komediaelementtejä, mutta tällä katsomiskerralla ne eivät naurattaneet. Joko en ollut oikeissa tunnelmissa katsoessani elokuvaa tai sitten se ei toiminut enää yhtä hyvin uudelleen katsottuna, mikä on monien komedioiden ongelma, sillä vitsit tietää jo. Se ei tarkoita sitä, etteikö elokuva olisi viihdyttävä, sillä sitä se on. En vain sattunut pahemmin nauramaan toisella katselukerralla. Kyseessä on kuitenkin selkeä Rogen-leffa, sillä Rogen on aivan samanlainen tyyppi, joka hän on aina. Plus mukana on pilvenpössyttelyä ja Franco, sekä viittauksia moniin elokuviin, mitkä ovat tuttuja asioita Rogenin muista elokuvista.
Jos inhoat teinibiletyselokuvia, jätä tämä väliin.Neighbors ei varmasti toimi sinulle ja mietit, että kyseessä on varmaan turhin ja kököin elokuva, mitä olet koskaan nähnyt. Jo elokuvan ihan alku kertoo, millaista pätkää olet katsomassa. Jos taas pidät bilehilepätkistä ja Seth Rogenin komedioista tai jos tykkäät katsella paidatonta Zac Efronia ja kuuntelet konemusiikkia, poppia tai muuta vastaavaa, niin tämä on oikea elokuva sinulle! Harmittomana hömppänä tämän katsoo oikein mielellään, mutta ei se silti kovin huikea elokuva ole. Ei kaikkien elokuvien tarvitsekaan olla. Itse en ole bailaajatyyppiä, mutta ihmisten känniurpoilua on oikein lystikästä katsoa elokuvissa.
Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Leikkauksen osalta parasta ovat varsinkin juhlimiskohdat, montaasi - jossa on käytetty hölmöjä siirtymäleikkauksia onnistuneesti - ja kohtaukset, joissa Teddy selittää veljeskunnan saavutuksista. Hauskana lisäyksenä on FaceTime-videopuhelu, jossa puhelimen ruutu on lisätty kuvaan mukaan johonkin reunaan. Tehosteita ei ole kummoisesti käytetty, mutta esimerkiksi Seth Rogen, joka lentää ilmaan istuessaan turvatyynylle, näyttää todella huonolta tietokonehahmolta. Musiikkina on tosiaan pääosin vain ns. nuorisomusaa, eikä elokuvaan tehty musiikki pistänyt kertaakaan omaan korvaani.
Yhteenveto:Neighbors on viihdyttävä elokuva, muttei toisella katsomiskerralla kovinkaan hauska. Voihan se olla, että vitsit olivatkin liian hyvin muistissa, eivätkä ne jaksaneet naurattaa samalla tavalla (tosin olen nähnyt The Simpsons Movien, 2007, noin satatuhatta kertaa ja se jaksaa yhä naurattaa). Lapsille tätä elokuvaa ei ole tehty. Kiroilua, paljasta pintaa, seksiä, huumeita ja alkoholin käyttöä esitellään siinä määrin, ettei se ole ollenkaan soveliasta perheen pienimmille. Kaikkein parhaiten tämä toimii teineille ja nuorille aikuisille, joille tämä on selkeästi suunnattukin. Nyt kun olen vuokrannut Neighborsin jo kaksi kertaa, niin päätin, että seuraavan kerran katson elokuvan vain, jos se tulee televisiosta tai jos se ilmestyy Netflixiin tai jos sen saa Blu-rayna jostain halvalla. Seuraavaksi sitten Neighbors 2: Sorority Rising/Bad Neighbours 2/Naapurit 2 riippuen siitä, millä nimellä sitä haluaa kutsua.
Kirjoittanut: Joonatan, 5.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
