Jackie (2016) - elokuva-arvostelu

JACKIE

Ohjaus: Pablo Larraín

Näyttelijät: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Billy Crudup, Greta Gerwig, Richard E. Grant, John Carroll Lynch, Beth Grant, Max Casella, John Hurt, Caspar Phillipson, Sunnie Pelant, Brody Weinberg, Aiden Weinberg, Ralph Brown, Georgie Glen ja Julie Judd

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Jackie perustuu tositapahtumiin Yhdysvaltojen entisen presidentti John F. Kennedyn vaimosta Jacqueline Kennedystä hänen miehensä murhan jälkeen. Noah Oppenheim kirjoitti Kennedystä alun perin minisarjan HBO:lle ja Steven Spielbergin oli tarkoitus tuottaa sarja, mutta projekti muovautui lopulta elokuvaksi ja niin HBO kuin Spielberg jättivät sen. Ohjaajaksi valikoitui Darren Aronofsky ja päärooliin palkattiin Rachel Weisz, mutta projekti ei edennyt heidän kanssa, mihin vaikutti tuolloin seurustelleiden Aronofskyn ja Weiszin ero. Aronofsky houkutteli tilalleen Pablo Larraínin, joka aluksi kieltäytyi, mutta kun hän otti lisää selvää Kennedystä, hän kiinnostui niin paljon, että suostui ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2015 ja lopulta Jackie sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa 7. syyskuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan naispääosan, puvustuksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, sekä parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin katsonut Jackieta, vaikka elokuva onkin kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1963 Jackie Kennedy suostuu haastateltavaksi miehensä, presidentti John F. Kennedyn murhasta.

Rachel Weiszin jätettyä projektin, Jacqueline "Jackie" Kennedyksi valittiin Natalie Portman, joka sai roolityöllään parhaan naispääosan palkintoehdokkuuksia vähän siellä sun täällä Oscareista lähtien ja täysin ansaitusti. Portman sulautuu upeasti Jackieksi, tulkiten vaikuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita elämänsä isoimman tragedian äärellä, Jackien jouduttua todistamaan automatkan aikana, kun hänen vieressä istuvaa presidenttiaviomiestään John F. Kennedyä (Caspar Phillipson) ammuttiin kuolettavasti. Eri tahot odottavat Jackielta sitä sun tätä, eikä naiselle jää juuri aikaa käsitellä suruaan tai olla tukena lapsilleen, jotka ovat juuri menettäneet isänsä. Takaumissa Portman esittää mainiosti myös virkaa tekevää ensimmäistä naista, joka esimerkiksi sai ensimmäisenä historiassa televisiokamerat Valkoiseen taloon, näyttääkseen Yhdysvaltojen kansalle, millaisissa tiloissa päätökset tehdään ja presidentti nukkuu.

     Elokuvassa nähdään myös Peter Sarsgaard presidentin veljenä Bobbynä, Greta Gerwig Valkoisen talon tapahtumista päättävänä Nancy Tuckermanina, John Carroll Lynch varapresidentti Lyndon B. Johnsonina, joka astui virkaan Kennedyn salamurhan myötä, Richard E. Grant taiteilija Bill Waltonina, Billy Crudup Jackieta haastattelevana reportterina, sekä John Hurt pappina, jolle Jackie uskoutuu tunteistaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja edesmennyt Hurt on nappivalinta viisauksia latelevaksi papiksi. Jackie jäi muuten viimeiseksi elokuvaksi, joka julkaistiin Hurtin elinaikana, näyttelijän menehdyttyä tammikuussa 2017.

Kuten olin etukäteen arvellutkin, Jackie osoittautui oikein hyväksi historialliseksi draamaelokuvaksi. John F. Kennedyä ja erityisesti hänen salamurhaansa on käsitelty useissa elokuvissa, kenties tunnetuimmin Kevin Costnerin tähdittämässä JFK - avoimessa tapauksessa (JFK - 1991), mutta ainakaan itse en ole juuri nähnyt kuvausta siitä, miten presidentin leskeksi jäänyt vaimo reagoi tapahtuneeseen. Jackie Kennedy kun ei joudu vain menettämään miestään ja jäämään yksinhuoltajaksi kahdelle lapselleen, vaan hän joutuu tietty täysin uudenlaisen mediahuomion keskelle, samalla kun hänen lähipiiriksi muuttunut Valkoisen talon porukka alkaa jo kaavailla Kennedyjen häätämistä ja uuden presidentin tuomista kuvioihin.

Jos Jackielta odottaa elämäkertakuvausta leskirouva Kennedyn elämästä, voi luvassa olla pettymys, sillä elokuva kertoo nimenomaan presidentin murhan jälkeisestä viikosta. Itse olin kuitenkin hyvin kiinnostunut näkemään, kuinka Jackie hoitaa kaiken ja kuinka hän pystyisi olemaan vajoamatta pohjalle kaiken tämän jälkeen. On myös erittäin kiinnostavaa kuulla Jackien haastattelua, missä hän pohtii, millaisen perinnön hänen miehensä jättäisi Yhdysvalloille ja millaisena hänet tultaisiin muistamaan. Tätä jää katsojakin pohtimaan ja itse veikkaisin, että moni muistaa John F. Kennedyn nimenomaan hänen salamurhansa kautta eikä niinkään hänen tekojensa vuoksi.

Pienen taivuttelun jälkeen ohjaajaksi hyppäsi chileläinen Pablo Larraín ja Jackiesta tuli hänen ensimmäinen englanninkielinen elokuvansa. Larraínia ei tosiaan kiinnostanut tehdä mitään tavanomaista elämäkertadraamaa, vaan halusi syventyä kohteensa psyykeen, kun rouva Kennedy oli elämänsä vaikeimmassa hetkessä ja siinä hän kyllä onnistuukin. Ainoastaan Noah Oppenheimin ajassa monessa kerroksessa kulkeva käsikirjoitus jäi kaipaamaan mielestäni hieman oikomista. Jackie on myös taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin oivalliset. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mica Levi tunnelmoi onnistuneen dramaattisesti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jackie, Yhdysvallat, Ranska, Chile, 2016, Fox Searchlight Pictures, LD Entertainment, Wild Bunch, Protozoa Pictures, Fabula, Why Not Productions, Endemol Shine North America, Bliss Media, Jackie Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: Ed Wood (1994)

ED WOOD

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Johnny Depp, Martin Landau, Sarah Jessica Parker, Bill Murray, Patricia Arquette, Max Casella, Brent Hinkley, George Steele, Juliet Landau, Jeffrey Jones, Lisa Marie, Ned Bellamy, Mike Starr, Stanley DeSantis, G. D. Spradlin ja Vincent D'Onofrio

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Ed Wood perustuu Rudolph Greyn kirjaan Nightmare of Ecstasy: The Life and Art of Edward D. Wood Jr. vuodelta 1992, joka taas perustuu maailman huonoimmaksi elokuvaohjaajaksi tituleeratun Ed Woodin elämään ja uraan. Woodista kiinnostuneet käsikirjoittajakaverukset Scott Alexander ja Larry Karaszewski yrittivät saada aikaiseksi elokuvaa ohjaajasta ja etsivät rahoitusta ja työryhmää idealleen. He saivat ohjaaja Michael Lehmannin kiinnostumaan projektista, joka pestasi Denise Di Novin ja Tim Burtonin tuottajiksi. Greyn kirjan lukenut Burton kiinnostui Woodista oikein tosissaan ja halusi ohjata elokuvan itse. Lehmann siirtyikin tuottajaksi ja Burton nappasi ohjausvastuun. Columbia Pictures suostui alun perin rahoittajaksi, mutta kun Burton vaati, että elokuva tehtäisiin mustavalkoisena, studio perääntyi ja lopulta projekti päätyi Walt Disney -yhtiölle, joka päätti tuottaa filmin omistamansa Touchstone Picturesin kautta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1993 ja lopulta Ed Wood sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 23. syyskuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen floppi, joka kuitenkin keräsi kehuja kriitikoilta ja joka voitti parhaan miessivuosan ja maskeerauksen Oscar-palkinnot, minkä lisäksi se sai kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva ja paras miespääosa), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse katsoin Ed Woodin ensi kertaa lähes kymmenen vuotta sitten ja pidin elokuvasta, vaikka ohjaajan elämä ja ura eivät olleetkaan minulle entuudestaan tuttuja. Katsoin pari vuotta myöhemmin Woodin tunnetuimman työn, paljon parjatun Plan 9 From Outer Spacen (1957) ja koin katselukokemusten tukevan toisiaan paljon. Kun huomasin Ed Wood -elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

1950-luvun alussa Ed Wood on sinnikäs ohjaajanalku, joka ei kuitenkaan millään saa studiopomoja vakuutettua taidoistaan. Kun halpoja roskaleffoja tekevä pienyhtiö hakee ohjaajaa uuteen elokuvaansa ensimmäisestä sukupuolenkorjauksen tehneestä naisesta, naisten vaatteisiin salaa pukeutuva Ed uskoo, että hänen on pakko saada pesti itselleen.

Ohjaaja Tim Burtonin luottonäyttelijä Johnny Depp nähdään elokuvan pääroolissa itse Edward D. Wood Jr:na, eli Ed Woodina. Ed uskoo olevansa seuraava suuri elokuvantekijä, josta tultaisiin puhumaan yhtä ylistävästi kuin Citizen Kanen (1941) ohjanneesta Orson Wellesistä (jota elokuvassa näyttelee Vincent D'Onofrio). Sinisilmäinen ja äärimmäisen optimistinen Ed yrittää vakuutella studiopomoja lahjoistaan ja keplotella itseään mukaan Hollywoodin isojen nimien joukkoon. Samaan aikaan Ed pitää jopa vaimoltaan, näyttelijä Dolores Fullerilta (Sarah Jessica Parker) salassa transvestisminsä; Ed nimittäin tykkää pukeutua naisten vaatteisiin, mikä oli tuohon aikaan valtava tabu. Depp on erinomainen omalaatuisena taiteilijasieluna, joka kurkottaa havittelemaan tähtiä taivaalta, mutta jonka taidot eivät ihan oikeasti millään riitä haaveiden toteutumiseen. Hän ei kohtele hahmoaan karikatyyrinä tai osaamattomana idioottina, vaan hoitaa hommansa suurella antaumuksella ja panostuksella. Depp on lahjakas työssään ja onkin hupaisaa nähdä hänen esittävän henkilöä, joka oli tunnetusti äärimmäisen epälahjakas työssään.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Bill Murray Ediä auttavana drag queen Bunny Breckinridgenä, Max Casella ja Brent Hinkley Edin luottonäyttelijöinä Paulina ja Conradina, Mike Starr roskaleffoja suoltavan halpisstudion pomona George Weissinä, Martin Landau entisenä kauhutähtenä Bela Lugosina, Lisa Marie suomalaistaustaisena show-esiintyjä Vampirana, Jeffrey Jones televisiomeedio The Amazing Criswellinä, sekä George "The Animal" Steele ruotsalaisena painija Tor Johnsonina, jonka Ed haluaa elokuviinsa hirviöiksi suuren kokonsa vuoksi. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa läpi leffan. Vaikka Depp onkin loistava pääroolissa, elokuvan parhaan suorituksen tarjoaa Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Landau Bela Lugosina, parhaiten vampyyrikreivi Draculan roolista tunnettuna näyttelijänä, jonka ura oli 1950-luvulla hurjassa laskussa ja joka oli koukussa huumeisiin. Landaun työ on riipaiseva ja herkkä, ja hän kyllä ansaitsi miessivuosapalkintonsa.

Pidin Ed Wood -elokuvasta jo ensi katselulla paljon, vaikka herran elokuvat ja elämä eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja. Filmi on erittäin mukaansatempaava ja riemastuttava henkilökuvaus varsin eksentrisestä taiteilijasta ja kun vihdoin katsoin Woodin pahamaineisen, usein maailman huonoimmaksi elokuvaksi luonnehditun Plan 9 From Outer Spacen, tämä elämäkertaelokuva auttoi hyvin ymmärtämään, mitä omalaatuisen visionäärin päässä on liikkunut leffaa tehdessään. Tämän elämäkertaelokuvan näkeminen siis tuki hänen varsinaisten töidensä katselua ja nyt hänen varsinaisen työnsä näkeminen tuki tätä elämäkertaelokuvaa. Nyt toisella katselukerralla pidin Ed Woodia vielä viime kertaa parempana teoksena.

En yhtään ihmettele, että Rudolph Greyn kirjaa lukiessaan Burton koki suurta intohimoa siirtyä tuottajan hommista ohjaajan penkille. Huomattavasti Woodia parempia, mutta silti todella omalaatuisia elokuvia tekevä Burton samaistui varmasti monien nenänvartta pitkin mulkoilemaan ja väheksyttyyn Woodiin, joka oli Burtonin tapaan totaali oman tiensä kulkija. Burton onkin siksi oikea mies tämän leffan puikkoihin. Hän ei koskaan kohtele Woodia lahjattomana pyrkyrinä ja nolona epäonnistujana, vaan sinnikkäänä, optimistisena taiteilijasieluna, joka yritti tehdä kaikkensa todistaakseen lahjansa. Hän löytää Woodin amatöörimäisestä ja kummallisesta työskentelystä paljon huumoria. Esimerkiksi kuvauksissa Wood hoiti kaikki kohtaukset yhdellä otoksella, ilman sen kummempia harjoituksia. Suuri osa otoksista onkin pikemminkin treenivedoksia, joissa sattuu mokia, mutta Wood on niihin aina tyytyväinen. Eipä siis ihme, että kun muissa tuotannoissa kuvataan muutama kohtaus päivässä, Wood purkittaa niitä muutama kymmentä.

Muutamaa minuuttia päälle parituntiseen elokuvaan uppoutuu täysin. Deppin ja Landaun erinomaiset roolityöt, sekä Burtonin vahva visio ja veikeä tunnelma vievät mennessään, eikä Ed Woodista tylsää hetkeä löydy. Ohjaajan tarina jaksaa yllättää kerta toisensa perään, oli kyse sitten hänen työpuolensa erikoisista ja ajoittain aika laittomistakin metkuista tai hänen siviilielämästään suuren salaisuuden kanssa. Ottaen huomioon, että elokuva ilmestyi 1990-luvulla, Woodin transvestismiä käsitellään kypsästi ja kunnioittavasti, eikä siitä tehdä vitsiä. Sen lisäksi, että elokuvasta löytyy paljon hupaisia hetkiä, leffa suoriutuu oivallisesti myös draamapuolellaan. Woodin ja Doloreksen parisuhdeongelmia käsitellään hyvin ja vielä paremmin kehitelty ihmissuhde on Woodin ja Bela Lugosin välille muodostuva sympaattinen ystävyys. Kyseessä on myös valloittavan inspiroiva teos. Vaikka Burton näyttääkin, että Woodin elokuvat olivat lopulta erittäin käppäisiä rainoja, joita katsoessa on vaikea pitää pokkaa yllä, hän myös kannustaa kaikkia seuraamaan unelmiaan ja toteuttamaan haaveitaan ja projektejaan, vaikka lopputulokset eivät aina onnistuisi.

Burtonin ohjauksen lisäksi pitää myös kehua Scott Alexanderin ja Larry Karaszewskin käsikirjoitusta. Teksti puristaa tehokkaasti 1950-luvun tapahtumat parin tunnin filmiin, sekä sisältää paljon hyviä hetkiä ja oivaa dialogia. Ed Wood on myös teknisiltä ansioiltaan väkevä elokuva. Oli huippupäätös Burtonilta kuvata elokuva mustavalkoisena, vaikka se vaatikin studiovaihdosta. Leffa näyttää vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän ainoastaan kehuna, sillä siten elokuva istuu aikakauteensa täydellisesti. Kameratyöskentely on taidokasta ja tarkkaan hiottu valaisu on läpikotaisin upeaa. Leikkauksessa käytetään hauskasti 50-luvun tehokeinoja. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset ansaitsivat kyllä Oscar-pystinsä - niin hyvää työtä etenkin Landaun kanssa on tehty. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit tehostavat mukavaa ilmapiiriä onnistuneesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ed Wood, 1994, Touchstone Pictures

Arvostelu: Late Night (2019)

LATE NIGHT

Ohjaus: Nisha Ganatra
Pääosissa: Emma Thompson, Mindy Kaling, Hugh Dancy, Reid Scott, Denis O'Hare, Max Casella, Paul Walter Hauser, John Early, Amy Ryan, John Lithgow ja Ike Barinholtz
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: S

Late Night on Emma Thompsonin ja Mindy Kalingin tähdittämä komediaelokuva, minkä käsikirjoitti Kaling itse. Vuonna 2016 Fox 2000 -yhtiö osti Kalingilta käsikirjoituksen ja leffan työstäminen lähti käyntiin. Alunperin Paul Feigin oli tarkoitus ohjata filmi, mutta lopulta ohjaajaksi valittiin Nisha Ganatra. Kuvaukset alkoivat keväällä 2018 ja Late Night sai ensiesityksensä Sundancen elokuvajuhlilla tämän vuoden tammikuussa. Pikkuhiljaa elokuva on saanut levitystä ympäri maailman ja nyt filmi on saanut ensi-iltansa myös Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä. Traileri vaikutti ihan hauskalta, joten päätin mennä katsomaan leffan. Ilokseni huomasin, että Finnkino järjesti elokuvasta ennakkonäytöksen päivää ennen ensi-iltaa ja kävinkin katsomassa Late Nightin siellä.

Tonight with Katherine Newbury -talk show'n katsojaluvut ovat laskussa ja Newbury saa tietää, että hän on saamassa potkut, jos muutosta ei tapahdu. Newbury kokee ongelman johtuvan pelkistä miehistä koostuvasta käsikirjoittajatiimistään ja pestaakin uuden kirjoittajan, innokkaan Mollyn.

Talk show -juontaja Katherine Newburyna nähdään Emma Thompson, joka on nappivalinta rooliin. Thompson todella omaksuu itsekeskeisen ja muista vähät välittävän TV-showpersoonan ja läpi leffan oikein kunnolla herkuttelee sillä. Paikoitellen jopa tuntuu kuin rooli olisi kirjoitettu Thompsonille, eikä mieleeni oikeastaan tule muita, jotka sopisivat Newburyksi yhtä hyvin - paitsi kenties Meryl Streep. Newburyn hahmo on todella hyvin kirjoitettu ja on kiehtovaa, kun hänen kohdalla aletaan kaivamaan pintaa syvemmälle ja oikein kunnolla näytetään, miksi hän on sellainen kuin on. Hahmon kehityskaarikin on erinomaisesti rakennettu ja Thompson on fantastinen läpi leffan.
     Todella hyvää työtä tekee myös tulokaskirjoittaja Mollya näyttelevä Mindy Kaling, joka on tosiaan myös käsikirjoittanut leffan. Kenties näyttelemistä parempaa työtä Kaling tekeekin kirjoittajana, mutta palataan siihen kohta. Kaling on erittäin sympaattinen innokkaana Mollyna, jonka reipas luonne ei koskaan muutu ärsyttäväksi. Newburyn tavoin Mollystakin löytyy useampia puolia ja hänenkin kehityksensä on oivallinen. Kalingin ja Thompsonin kemiat iskevät täysillä yhteen, jolloin etenkin heidän yhteisiä kohtauksiaan on suuri ilo seurata.
     Muita käsikirjoittajia Tonight with Katherine Newbury -show'ssa ovat mm. lähes 30 vuotta ohjelman parissa työskennellyt Burditt (Max Casella), monologivastaava Tom (Reid Scott), sekä Charlie (Hugh Dancy), Mancuso (Paul Walter Hauser) ja Reynolds (John Early). Jokaiselle hahmoista on saatu aikaiseksi omanlaisensa persoona ja vaikka monet heistä jäävät yksiulotteisiksi, ovat he tiiminä mainio pakkaus - etenkin kun on todella uskottavaa, että nämä hahmot olisivat työskennelleet yhdessä jo vuosia. Hahmojen tapa vit... kettuilla toisilleen on todentuntuista. Elokuvassa nähdään myös Denis O'Hare show'n parissa työskentelevänä Bradina, Amy Ryan kanavan ja show'n omistavana Caroline Mortonina, John Lithgow Newburyn miehenä, sekä Ike Barinholtz stand up -koomikko Daniel Tennantina. Näyttelijät ovat kautta linjan hyviä ja vaikka Kaling on todella mainio, on Late Night selvästi Thompsonin show.

On kuitenkin toisaalta Kalingin ansiota, että Thompson pääsee vetämään näin mahtavan roolisuorituksen. Thompsonin hahmo ja hänelle kirjoitetut repliikit ovat Kalingin käsialaa ja kuten jo totesin, Kaling tekee näyttelemistä parempaa työtä kirjoittajana. Hänen tekstinsä on nokkelaa, hauskaa, kannanottavaa, syvällistä ja mukaansatempaavaa. Kalingilla on selvää sanottavaa tämän päivän komediasta, alan miesvoittoisuudesta ja värillisen naisen asemasta kaikessa tässä. Sanottavaa on paljon, mutta Kaling onnistuu pitämään tekstinsä pois saarnaavuudesta. Valkoiselle miehelle lyödään usein luu kurkkuun, mutta samalla Kaling vitsailee värillisten ja naistenkin kustannuksella. Loppujen lopuksi jokainen saa siis osansa kritiikistä ja jokainen saa vastaansa myös positiivisuutta. Heikomman kirjoittajan kanssa Late Night olisi luultavasti poliittista paasausta, mikä lähinnä kyllästyttää, mutta Kalingin käsissä se on erittäin hyvä.

Olin itse asiassa todella yllättynyt, että pidin filmistä näin paljon. Vaikka olin kuullut kehuja, en odottanut elokuvan olevan parempi kuin kelpo komedia, mutta paikoitellen huomasin ajattelevani, että tämähän on ihan mahtava! Harmillisesti loppuun saakka leffan mahtavuus ei riitä, eikä siirappisuudelta vältytä. Loppupää muuttuu turhankin imeläksi, mutta toisaalta se taisi olla oikea ratkaisu, ottaen huomioon kuinka monet näytöksessäni olleet nyyhkivät. Itsekin täytyy myöntää, että elokuva onnistui koskettamaan, sillä Newbury ja Molly ovat niin hyvin kirjoitetut hahmot, että heistä alkaa tosissaan välittämään elokuvan aikana. Itse tarina kulkee turvallista kaavaa pitkin, mutta Kalingin teksti tekee filmistä hieman tavallista vahvemman kokonaisuuden. Huumori on nokkelaa ja hahmojen välinen sanailu naurattaa makeasti. On muuten huvittavaa jälleen huomata Suomen ja Yhdysvaltojen ero kiroiluun suhtautumisessa, sillä vaikka elokuvassa hoetaan useaan otteeseen "fuck" ja "shit", on Late Night täällä sallittu kaikenikäisille, kun taas Yhdysvalloissa leffalle on läimäisty rated R -leima, eli sen pääse katsomaan alle 17-vuotiaana vain aikuisen seurassa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, jonka työ ei täysin pääse Kalingin käsikirjoituksen tasolle. Ganatra kyllä saa näyttelijöistä kaiken irti, pitää pakettia hyvin kasassa ja luo mukavasti tunnelmaa, mutta hieman paremman ohjaajan kanssa elokuva saisi kaiken irti mahtavasta tekstistä. Lisäksi itseäni häiritsivät suuresti filmin musiikkivalinnat. Lesley Barberin säveltämä musiikki on aika tyhjänpäiväistä ja välillä jopa teennäistä pimpelipomia, mikä yrittää luoda tunnelmaa, mutta pistää vain korvaan laimeudellaan. Late Night on kuitenkin muuten teknisesti hyvin toteutettu. Kuvaus on oivallista, mitä tukee hyvä leikkaus. Lavasteet ovat taidokkaasti rakennetut - etenkin Newburyn ohjelman lava - minkä lisäksi ääniefektit toimivat hyvin.

Yhteenveto: Late Night on erittäin mainio komedia, missä Emma Thompson pääsee loistamaan näyttelijänlahjoillaan ja Mindy Kaling kirjoittajantaidoillaan. Kalingin teksti on oivaltavaa ja häneltä löytyy paljon sanottavaa. Hän ei kuitenkaan käsikirjoita saarnaavasti, vaikka pisteleekin ihmisiä vähän joka suuntaan nokkelasti. Hän on myös panostanut paljon omaansa ja Thompsonin hahmoon, jolloin heistä alkaa todella välittämään elokuvan kuluessa eteenpäin. Loppupää muuttuu hieman siirappiseksi, mutta onnistuu leffa oikeastikin liikuttamaan. Tunnelma on pääasiassa hyvin luotu ja filmi tarjoaa useat makeat naurut. Elokuvan musiikki on kuitenkin ärsyttävän tyhjänpäiväistä ja laimeaa sävelmää, mikä pistää useasti korvaan. Tietyillä muutoksilla Late Night voisi olla jopa mahtava teos, mutta jo tällaisenaan se on erittäin hyvä komedia. Mistään tavanomaisesta jenkkikomediasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan huumori on hieman älykkäämpää. Perinteisistä jenkkikomedioista turhautuneille Late Night voikin olla riemastuttava yllätys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Late Night, 2019, 3 Arts Entertainment, 30West, FilmNation Entertainment, Imperativa Entertainment, Kaling International, Stage 6 Films