Arvostelu: Ed Wood (1994)

ED WOOD

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Johnny Depp, Martin Landau, Sarah Jessica Parker, Bill Murray, Patricia Arquette, Max Casella, Brent Hinkley, George Steele, Juliet Landau, Jeffrey Jones, Lisa Marie, Ned Bellamy, Mike Starr, Stanley DeSantis, G. D. Spradlin ja Vincent D'Onofrio

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Ed Wood perustuu Rudolph Greyn kirjaan Nightmare of Ecstasy: The Life and Art of Edward D. Wood Jr. vuodelta 1992, joka taas perustuu maailman huonoimmaksi elokuvaohjaajaksi tituleeratun Ed Woodin elämään ja uraan. Woodista kiinnostuneet käsikirjoittajakaverukset Scott Alexander ja Larry Karaszewski yrittivät saada aikaiseksi elokuvaa ohjaajasta ja etsivät rahoitusta ja työryhmää idealleen. He saivat ohjaaja Michael Lehmannin kiinnostumaan projektista, joka pestasi Denise Di Novin ja Tim Burtonin tuottajiksi. Greyn kirjan lukenut Burton kiinnostui Woodista oikein tosissaan ja halusi ohjata elokuvan itse. Lehmann siirtyikin tuottajaksi ja Burton nappasi ohjausvastuun. Columbia Pictures suostui alun perin rahoittajaksi, mutta kun Burton vaati, että elokuva tehtäisiin mustavalkoisena, studio perääntyi ja lopulta projekti päätyi Walt Disney -yhtiölle, joka päätti tuottaa filmin omistamansa Touchstone Picturesin kautta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1993 ja lopulta Ed Wood sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 23. syyskuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen floppi, joka kuitenkin keräsi kehuja kriitikoilta ja joka voitti parhaan miessivuosan ja maskeerauksen Oscar-palkinnot, minkä lisäksi se sai kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva ja paras miespääosa), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse katsoin Ed Woodin ensi kertaa lähes kymmenen vuotta sitten ja pidin elokuvasta, vaikka ohjaajan elämä ja ura eivät olleetkaan minulle entuudestaan tuttuja. Katsoin pari vuotta myöhemmin Woodin tunnetuimman työn, paljon parjatun Plan 9 From Outer Spacen (1957) ja koin katselukokemusten tukevan toisiaan paljon. Kun huomasin Ed Wood -elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

1950-luvun alussa Ed Wood on sinnikäs ohjaajanalku, joka ei kuitenkaan millään saa studiopomoja vakuutettua taidoistaan. Kun halpoja roskaleffoja tekevä pienyhtiö hakee ohjaajaa uuteen elokuvaansa ensimmäisestä sukupuolenkorjauksen tehneestä naisesta, naisten vaatteisiin salaa pukeutuva Ed uskoo, että hänen on pakko saada pesti itselleen.

Ohjaaja Tim Burtonin luottonäyttelijä Johnny Depp nähdään elokuvan pääroolissa itse Edward D. Wood Jr:na, eli Ed Woodina. Ed uskoo olevansa seuraava suuri elokuvantekijä, josta tultaisiin puhumaan yhtä ylistävästi kuin Citizen Kanen (1941) ohjanneesta Orson Wellesistä (jota elokuvassa näyttelee Vincent D'Onofrio). Sinisilmäinen ja äärimmäisen optimistinen Ed yrittää vakuutella studiopomoja lahjoistaan ja keplotella itseään mukaan Hollywoodin isojen nimien joukkoon. Samaan aikaan Ed pitää jopa vaimoltaan, näyttelijä Dolores Fullerilta (Sarah Jessica Parker) salassa transvestisminsä; Ed nimittäin tykkää pukeutua naisten vaatteisiin, mikä oli tuohon aikaan valtava tabu. Depp on erinomainen omalaatuisena taiteilijasieluna, joka kurkottaa havittelemaan tähtiä taivaalta, mutta jonka taidot eivät ihan oikeasti millään riitä haaveiden toteutumiseen. Hän ei kohtele hahmoaan karikatyyrinä tai osaamattomana idioottina, vaan hoitaa hommansa suurella antaumuksella ja panostuksella. Depp on lahjakas työssään ja onkin hupaisaa nähdä hänen esittävän henkilöä, joka oli tunnetusti äärimmäisen epälahjakas työssään.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Bill Murray Ediä auttavana drag queen Bunny Breckinridgenä, Max Casella ja Brent Hinkley Edin luottonäyttelijöinä Paulina ja Conradina, Mike Starr roskaleffoja suoltavan halpisstudion pomona George Weissinä, Martin Landau entisenä kauhutähtenä Bela Lugosina, Lisa Marie suomalaistaustaisena show-esiintyjä Vampirana, Jeffrey Jones televisiomeedio The Amazing Criswellinä, sekä George "The Animal" Steele ruotsalaisena painija Tor Johnsonina, jonka Ed haluaa elokuviinsa hirviöiksi suuren kokonsa vuoksi. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa läpi leffan. Vaikka Depp onkin loistava pääroolissa, elokuvan parhaan suorituksen tarjoaa Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Landau Bela Lugosina, parhaiten vampyyrikreivi Draculan roolista tunnettuna näyttelijänä, jonka ura oli 1950-luvulla hurjassa laskussa ja joka oli koukussa huumeisiin. Landaun työ on riipaiseva ja herkkä, ja hän kyllä ansaitsi miessivuosapalkintonsa.

Pidin Ed Wood -elokuvasta jo ensi katselulla paljon, vaikka herran elokuvat ja elämä eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja. Filmi on erittäin mukaansatempaava ja riemastuttava henkilökuvaus varsin eksentrisestä taiteilijasta ja kun vihdoin katsoin Woodin pahamaineisen, usein maailman huonoimmaksi elokuvaksi luonnehditun Plan 9 From Outer Spacen, tämä elämäkertaelokuva auttoi hyvin ymmärtämään, mitä omalaatuisen visionäärin päässä on liikkunut leffaa tehdessään. Tämän elämäkertaelokuvan näkeminen siis tuki hänen varsinaisten töidensä katselua ja nyt hänen varsinaisen työnsä näkeminen tuki tätä elämäkertaelokuvaa. Nyt toisella katselukerralla pidin Ed Woodia vielä viime kertaa parempana teoksena.

En yhtään ihmettele, että Rudolph Greyn kirjaa lukiessaan Burton koki suurta intohimoa siirtyä tuottajan hommista ohjaajan penkille. Huomattavasti Woodia parempia, mutta silti todella omalaatuisia elokuvia tekevä Burton samaistui varmasti monien nenänvartta pitkin mulkoilemaan ja väheksyttyyn Woodiin, joka oli Burtonin tapaan totaali oman tiensä kulkija. Burton onkin siksi oikea mies tämän leffan puikkoihin. Hän ei koskaan kohtele Woodia lahjattomana pyrkyrinä ja nolona epäonnistujana, vaan sinnikkäänä, optimistisena taiteilijasieluna, joka yritti tehdä kaikkensa todistaakseen lahjansa. Hän löytää Woodin amatöörimäisestä ja kummallisesta työskentelystä paljon huumoria. Esimerkiksi kuvauksissa Wood hoiti kaikki kohtaukset yhdellä otoksella, ilman sen kummempia harjoituksia. Suuri osa otoksista onkin pikemminkin treenivedoksia, joissa sattuu mokia, mutta Wood on niihin aina tyytyväinen. Eipä siis ihme, että kun muissa tuotannoissa kuvataan muutama kohtaus päivässä, Wood purkittaa niitä muutama kymmentä.

Muutamaa minuuttia päälle parituntiseen elokuvaan uppoutuu täysin. Deppin ja Landaun erinomaiset roolityöt, sekä Burtonin vahva visio ja veikeä tunnelma vievät mennessään, eikä Ed Woodista tylsää hetkeä löydy. Ohjaajan tarina jaksaa yllättää kerta toisensa perään, oli kyse sitten hänen työpuolensa erikoisista ja ajoittain aika laittomistakin metkuista tai hänen siviilielämästään suuren salaisuuden kanssa. Ottaen huomioon, että elokuva ilmestyi 1990-luvulla, Woodin transvestismiä käsitellään kypsästi ja kunnioittavasti, eikä siitä tehdä vitsiä. Sen lisäksi, että elokuvasta löytyy paljon hupaisia hetkiä, leffa suoriutuu oivallisesti myös draamapuolellaan. Woodin ja Doloreksen parisuhdeongelmia käsitellään hyvin ja vielä paremmin kehitelty ihmissuhde on Woodin ja Bela Lugosin välille muodostuva sympaattinen ystävyys. Kyseessä on myös valloittavan inspiroiva teos. Vaikka Burton näyttääkin, että Woodin elokuvat olivat lopulta erittäin käppäisiä rainoja, joita katsoessa on vaikea pitää pokkaa yllä, hän myös kannustaa kaikkia seuraamaan unelmiaan ja toteuttamaan haaveitaan ja projektejaan, vaikka lopputulokset eivät aina onnistuisi.

Burtonin ohjauksen lisäksi pitää myös kehua Scott Alexanderin ja Larry Karaszewskin käsikirjoitusta. Teksti puristaa tehokkaasti 1950-luvun tapahtumat parin tunnin filmiin, sekä sisältää paljon hyviä hetkiä ja oivaa dialogia. Ed Wood on myös teknisiltä ansioiltaan väkevä elokuva. Oli huippupäätös Burtonilta kuvata elokuva mustavalkoisena, vaikka se vaatikin studiovaihdosta. Leffa näyttää vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän ainoastaan kehuna, sillä siten elokuva istuu aikakauteensa täydellisesti. Kameratyöskentely on taidokasta ja tarkkaan hiottu valaisu on läpikotaisin upeaa. Leikkauksessa käytetään hauskasti 50-luvun tehokeinoja. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset ansaitsivat kyllä Oscar-pystinsä - niin hyvää työtä etenkin Landaun kanssa on tehty. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit tehostavat mukavaa ilmapiiriä onnistuneesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ed Wood, 1994, Touchstone Pictures

Arvostelu: Kleopatra (Cleopatra - 1963)

KLEOPATRA

CLEOPATRA

Ohjaus: Joseph L. Mankiewicz

Pääosissa: Elizabeth Taylor, Rex Harrison, Richard Burton, Roddy McDowall, Kenneth Haigh, Pamela Brown, Martin Landau, George Cole, Robert Stephens, Hume Cronyn, Cesare Danova, Andrew Keir, Richard O'Sullivan, Francesca Annis, Grégoire Aslan, Herbert Berghof, John Doucette, Andrew Faulds, John Hoyt ja Douglas Wilmer

Genre: draama, historia

Kesto: 4 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Cleopatra, eli suomalaisittain Kleopatra perustuu Carlo Maria Franzeron kirjaan The Life and Times of Cleopatra vuodelta 1957, joka taas pohjautuu Egyptin kuningattaren, Kleopatra VII:n elämään. Tuottaja Walter Wanger oli vuosia haaveillut tekevänsä elokuvan Kleopatrasta ja kun hän näki Elizabeth Taylorin elokuvassa Paikka auringossa (A Place in the Sun - 1951), hän tiesi, että hänen täytyi vihdoin toteuttaa elokuvaideansa Taylorin kanssa. Wanger etsi idealleen studiota ja sai lopulta taloudellisissa vaikeuksissa olleen 20th Century Foxin tarttumaan projektiin. Wanger yritti saada Alfred Hitchcockin ohjaamaan elokuvan, mutta Hitchcock kieltäytyi ja ohjaajaksi valittiin Rouben Mamoulian. Pitkän taivuttelun jälkeen Wanger sai Taylorin tähdittämään elokuvaa ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1960. Heti kuvausten alussa kylmässä kohtausta kuvannut Taylor tuli pahasti kipeäksi ja vietti useita viikkoja sairaalahoidossa. Tauon aikana Nunnally Johnson palkattiin kirjoittamaan käsikirjoitus uudestaan, mutta ohjaaja Mamoulian ei pitänyt tekstistä ja päätti hylätä projektin. Hänen tilalle valittiin Joseph L. Mankiewicz, joka oli myös tyytymätön käsikirjoitukseen ja päätti kirjoittaa tekstin kokonaan uusiksi. Juuri kun kuvausten oli tarkoitus jatkua huhtikuussa 1961, Taylor sairastui keuhkokuumeeseen ja keisareita Julius Caesaria ja Antoniusta näyttelemään palkatut Peter Finch ja Stephen Boyd jättivät myös projektin, kuvaustauon venähdettyä useiden kuukausien mittaiseksi. Heidät korvattiin Wangerin alkuperäisillä toiveilla, Rex Harrisonilla ja Richard Burtonilla. Kun Taylor oli vihdoin parantunut, kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1961. Tuotanto-ongelmien takia elokuvan budjetti oli kasvanut ennätyssuureksi, mikä johti siihen, että Foxin oli pakko lopettaa muita projektejaan kesken kaiken saadakseen filmin valmiiksi. Kun kuvauksetkin kestivät yliaikaa, Foxin toimitusjohtajat matkustivat kuvauspaikalle aikeenaan ilmoittaa tuotannon lopettamisesta. Mankiewicz sai kuitenkin taivuteltua Foxin johtajan, Samuel Rosenmanin antamaan heille vielä lisäaikaa. Wanger erotettiin hetkellisesti tuottajan virasta, mutta kun näyttelijät uhkasivat mennä lakkoon, Wanger palautettiin takaisin hommaan. Kuvaukset päättyivät heinäkuussa 1962 ja alun perin Mankiewicz halusi leikata filmin kahdeksi kolmen tunnin elokuvaksi, mutta Foxin uudeksi johtajaksi noussut Darryl F. Zanuck ei hyväksynyt ajatusta, vaan potki Mankiewiczin pihalle projektista ja palkkasi ohjaaja Elmo Williamsin hoitamaan leikkauksen valvonnan. Mankiewicz sai nähdä Williamsin tiivistetyn leikkausversion ja raivostui siitä toden teolla ja sai lopulta vaadittua paikkansa takaisin ohjaajana. Elokuva leikattiin uudelleen ja lopulta Kleopatra sai maailmanensi-iltansa 12. kesäkuuta 1963 - tasan 60 vuotta sitten! Leffa sai kuitenkin hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja vaikka se olikin ilmestymisvuotensa isoin hitti lippuluukuilla, elokuvan tuotantokustannukset olivat paisuneet niin suuriksi, että elokuva osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi. Elokuva sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miespääosa, leikkaus, äänitys ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja erikoistehosteiden palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaaja, miespääosa ja miessivuosa). Leffan floppaaminen taloudellisesti oli osasyy studioiden perääntymiseen vastaavanlaisista megabudjetin eepoksista ja samalla television suosion nousu johti ns. "Hollywoodin kulta-ajan" päättymiseen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Kleopatraa, mutta olin tiennyt siitä ja sen ongelmallisesta tuotannosta jo pidemmän aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Vuonna 48 ennen ajanlaskun alkua, Farsaloksen taistelun jälkeen Rooman keisari Julius Caesar matkustaa Egyptiin, missä hän kohtaa faaraon siskon Kleopatran, joka haluaa nousta kuningattareksi veljensä tilalle.

Elokuvan nimikkoroolissa Kleopatrana nähdään tosiaan Elizabeth Taylor, jolle kuvaukset osoittautuivat äärimmäisen haastavaksi prosessiksi, niiden vietyä hänet pitkiksi ajoiksi sairaalaan. Tayloria ei voi kuin ihailla; että hän päätti kaiken jälkeen tehdä elokuvan loppuun asti ja kuinka hienosti hän hommansa hoitaa kameran edessä. Taylor omaksuu oikeaa arvokkuutta ja eleganssia, mitä rooli vaatii. Hän istuu täydellisesti kunnianhimoiseksi ja valtaa havittelevaksi hahmokseen, ja katsojankin tekee mieli kumartaa, kun Kleopatra saapuu mitä teatraalisimmin tavoin paikalle. Hahmo on kiinnostava, onhan kyseessä yksi historian ensimmäisistä suurista naishallitsijoista. Siksi onkin hieman sääli, että Kleopatra tuntuu usein sivuhahmolta omassa filmissään.

     Elokuva keskittyykin enemmän Kleopatran elämän miehiin, eli Rooman keisari Julius Caesariin (Rex Harrison) ja Marcus Antoniukseen (Richard Burton) ja heidän käymäänsä valtakiistaan. Harrison ja Burtonkin tekevät hyvää työtä rooleissaan. Harrison sopii vakuuttavasti ikoniseksi Caesariksi, tulkiten hahmoaan hieman humoristisemmin ja enemmän pilke silmäkulmassa kuin minä keisari yleensä esitetään. Burton taas näyttää hyvin hahmonsa epävarmuuden, kun Antonius vertaa itseään koko ajan Caesariin. Niin Harrisonin kuin Burtonin kemiat kohtaavat hyvin Taylorin kanssa.

Muita hahmoja leffassa ovat muun muassa Kleopatran veli, faarao Ptolemaios XIII (Richard O'Sullivan), tämän hovimarsalkka Pothinus (Grégoire Aslan), kenraali Achilla (John Doucette), Caesaria avustava mykkä Flavius (George Cole), Caesaria kadehtiva Brutus (Kenneth Haigh), Caesarin adoptiolapsi Octavian, eli Augustus (Roddy McDowall), sekä kenraali Agrippa (Andrew Keir). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti, etenkin McDowall keisarin virkaa havittelevana, ylimielisenä Octavianina.

Jos Kleopatra-elokuvaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se varmaan "mammuttimainen". Kaikki elokuvassa on valtavan isoa, oli kyse sitten sen yli neljän tunnin kestosta, taustaesiintyjien määrästä, aivan järjettömistä puitteista, ennätyksellisen isosta budjetista tai tuotannon ongelmien määrästä. Leffasta löytyy paljon ihmettelemisen aihetta, lähtien siitä, että kaikenlaisten vaikeuksien jälkeen elokuva ylipäätään saatiin valmiiksi. Heti alkusoiton jälkeen suu loksahtaa herkästi auki, kun massiivinen tuotanto läimäistään heti päin katsojan näköä. Lavasteet ovat aivan mielettömät ja niitä myös esitelläänkin pitkillä laajakuvilla, jotta vaikuttavat puitteet pääsevät esille koko komeudessaan. Kohtaus kohtaukselta elokuva esittelee yhä henkeäsalpaavampia näkyjä, eikä ihme, että varmaan vartin mittainen Kleopatran teatraalinen saapuminen Roomaan on jämähtänyt elokuvahistoriaan ikonisena hetkenä.

Vaikka elokuva tarjoaakin toinen toistaan ällistyttävämpiä vau-elämyksiä (joita katsoessa huomaa harmittelevansa, ettei tällaista enää tehtäisi nykypäivänä tässä mittakaavassa ilman valtavaa määrää tietokone-efektejä), on harmi, kuinka pieni rooli itse Kleopatralla tuntuu lopulta olevan. Oliko kyse sitten esimerkiksi Taylorin jatkuvista sairasteluista, miespainotteisesta tuotantotiimistä jota ei kiinnostanut tehdä filmiä naishallitsijasta, vai studioiden epäilyksistä, ettei naispäähenkilöllä saataisi tarpeeksi yleisöä teattereihin? Syystä tai toisesta Rooman hallitsijat ovat merkittävämmässä osassa ja Kleopatra on mukana enemmänkin siksi, että kaikki nämä miehet olivat rakastuneita samaan naiseen. On tämä (vapauksia ottava) historian oppitunti Roomasta toki mielenkiintoinen, mutta jos elokuvan nimi on Kleopatra, olisi toivottavaa, että yli neljätuntisessa elokuvassa Kleopatralla olisi ruutuaikaa enemmän. Onkohan hahmo mukana edes kahden tunnin verran omassa elokuvassaan.

Leffan nelituntinen kesto voi herkästi tuntua liian hurjalta ja jopa luotaantyöntävältä ennakkoon. Kun olen itse viime vuosina katsonut hieman samanlaisia megaeepoksia, kuten Ben-Hurin (1959), Spartacuksen (1960) ja Arabian Lawrencen (Lawrence of Arabia - 1962), otin itse tämän mammuttifilmin avosylin vastaan. Neljän tunnin kesto kyllä tuntuu aika ajoin, eikä filmi ihan onnistu perustelemaan pituuttaan, etenkin kun se kertoo tarinaansa vääristä vinkkeleistä. Pääasiassa elokuva saa katsojansa koukkuunsa ja varsinkin Kleopatran kohtaukset pitävät mielenkiintoa yllä - häntä juurihan katsoja halusi mitä luultavimmin nähdä. Vaikkei ohjaaja Mankiewicz saanut tahtoaan läpi ja leikattua kahta elokuvaa, on hän ovelasti onnistunut jakamaan tarinan sulavasti kahtia väliajan kanssa. Väliaika istuu filmiin täydellisesti, merkiten suuria muutoksia ja että loppuelokuvassa tulisi olemaan hyvin erilainen meno kuin ensimmäisen parituntisen aikana. Se antaa myös katsojalle aikaa pohtia näkemäänsä... sekä tauon käydä vessassa ja hakea lisää leffaherkkuja.

Osalle katsojista voi koitua pettymyksenä, ettei mammuttimainen eepos tarjoa ihan niin paljon mittavia taisteluja kuin siltä voisi odottaa, vaan Kleopatra on enemmänkin rakkaustarina valtavissa puitteissa. Romanttinen puoli ei onneksi ole siirappista höttöä. Kleopatran suhteet eri miehien kanssa kuvataan hyvin eri tavoin, minkä ansiosta leffa ei tunnu kiertävän kehää, kun Antonius ilmestyy kuvioihin Caesarin jälkeen. Klassisten Shakespearen kertomusten tavoin myös Kleopatran romanssit olivat varsinaisia tragedioita. Elokuvan lopetus onnistuu iskemään yllättävänkin lujaa tunteisiin, kun nelituntiseen teokseen on imeytynyt mukaan kerronnallisen näkökulman kyseenalaisuudesta huolimatta.

Elokuvan ohjasi useamman mutkan jälkeen Joseph L. Mankiewicz, joka oli jo kymmenen vuotta aiemmin tehnyt Julius Caesar -filmin (1953). Tällaiset historialliset valtiaseepokset eivät siis olleet Mankiewiczille uusi juttu ja hän pitääkin hurjan kokoista pakettia ihailtavasti kasassa. Tuotantotiimille Kleopatra on voinut olla joko unelmatyö tai harmaita hiuksia aiheuttava stressipommi valtavan työtaakkansa takia. Tiimi ansaitsee kuitenkin aplodit upeasta panoksestaan. Lavasteet ja asut ovat kaikki käsittämättömän hienoja ja tyylikäs kuvaus esittelee niitä vakuuttavasti. Erikoistehosteet ovat myös vaikuttavat ja äänimaailma onnistunut efektejä ja Alex Northin mahtipontisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Kleopatra on erittäin mainio mammuttieepos, joka olisi vielä parempi, jos se ymmärtäisi ihan oikeasti keskittyä nimikkohahmoonsa. Kleopatran tarina on mielenkiintoinen ja Elizabeth Taylorista löytyy eleganssia ja arvokkuutta, mitä rooli vaatii. Kaikki hänen kohtauksensa pitävät mielenkiintoa yllä ja onkin sääli, että tekijöitä on tuntunut syystä tai toisesta keskittyä enemmän Kleopatran miehiin. Neljän tunnin kesto voi vaikuttaa hurjalta ja vaikka leffa tuntuukin ajoittain laahaavan, pitää se silti hyvin kiinnostusta yllä. Kaksi romanssia onneksi tarjotaan eri tavoin, jottei leffa tunnu toistavan itseään toisella puoliskollaan. Käsikirjoitus jättää toivomisen varaa, mutta sen sijaan elokuvan teknistä toteutusta ei voi kuin ihailla suu ammollaan. Elokuvan puitteet ovat aivan järisyttävän upeat valtavia lavasteita ja toinen toistaan hienompia asuja myöten. Pitkillä ja suurilla otoksilla oikein kunnolla esitellään tuotantotiimin hurjaa panostusta, enkä voi muuta kuin nostaa heille hattua. Visuaalisesti leffa on todella komeaa katseltavaa, eikä kokoluokaltaan montaa vastaavaa elokuvaa löydy. Suosittelen Kleopatraa pääasiassa historiasta kiinnostuneille, sekä ennen kaikkea elokuvahistoriasta kiinnostuneille. Muun muassa tuohon aikaan kalleimpana elokuvana ja Hollywoodin kulta-ajan loppumiseen vahvasti vaikuttaneena filminä Kleopatra on jättänyt jälkensä elokuvahistoriaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cleopatra, 1963, Twentieth Century Fox, MCL Films S.A., Walwa Films S.A.

Arvostelu: Frankenweenie (2012)

FRANKENWEENIE

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Charlie Tahan, Catherine O'Hara, Martin Short, Martin Landau, Atticus Shaffer, Winona Ryder, Robert Capron, James Hiroyuki Liao, Dee Bradley Baker, Tom Kenny ja Frank Welker
Genre: animaatio, jännitys, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 7

Frankenweenie on Tim Burtonin ohjaama animaatioelokuva, joka on uudelleenfilmatisointi Burtonin samannimisestä lyhytelokuvasta vuodelta 1984, joka taas perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Jo 2000-luvun alussa Burton alkoi suunnitella kokopitkää filmiä lyhytelokuvansa pohjalta, mutta vasta muutamien vuosien ideoinnin jälkeen sen työstäminen lähti tosissaan liikkeelle heinäkuussa 2010. Lopulta Frankenweenie sai maailmanensi-iltansa Fantastic Festillä 20. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, jota kriitikot kehuivat. Se sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutta hävisi joka gaalassa Pixarin Urhealle (Brave - 2012). Itse näin Frankenweenien vasta vuokralta ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut elokuvan muutamaan otteeseen uudestaan ja kun huomasin filmin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen.

Nuoren Victor Frankensteinin koira Sparky kuolee auto-onnettomuudessa. Uuden tiedeopettajansa innostamana Victor yrittää herättää Sparkyn takaisin henkiin. Kokeilu onnistuu ja Sparky herää eloon, mutta pian Victor joutuu ymmärtämään, ettei elämän ja kuoleman kanssa pidä leikkiä...

Frankenweenien keskiössä ovat koululaispoika Victor Frankenstein (äänenä Charlie Tahan) ja hänen rakas koiransa Sparky, joka valitettavasti menehtyy jäätyään auton alle, mutta jonka Victor päättää herättää takaisin henkiin. Siitä huolimatta, että Victor on kiinnostunut erikoisemmista tieteistä, ei hänessä ole samaa hullun tiedemiehen henkeä kuin esikuvassaan alkuperäistarinasta. Victor on pidettävä ja sympaattinen, kuten on myös hänen suloinen Sparkynsa. Pojan ja hauvan välinen suhde on elokuvan suuri sydän ja sielu, joka lämmittää katsojaa loppuun asti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Victorin vanhemmat Susan ja Edward Frankenstein (Catherine O'Hara ja Martin Short), kaupungin pormestari Burgermeister (myös Short), Victorin koulukaverit Elsa (Winona Ryder), Edgar (Atticus Shaffer), Nassor (Short), Toshiaki (James Hiroyuki Liao) ja Bob (Robert Capron), sekä koulun uusi tieteiden opettaja Rzykruski (Martin Landau), jonka ulkonäköön on selvästi otettu vaikutteita legendaarisesta näyttelijä Vincent Pricesta. Elokuvan hahmokattaus on Burtonin elokuville tyypillisesti täynnä toinen toistaan erikoisempia tyyppejä. Ainoastaan Victorin vanhemmat ovat tuiki tavallisia ja arkisia, Edwardin käydessä toimistotöissä ja Susanin pysytellessä kotiäitinä.

Heti alussa Walt Disneyn ikonisen linnan ja logon muuttuessa salaman myötä mustavalkoiseksi, sateiseksi ja synkän pahaenteiseksi, käy hyvin selväksi, että nyt ei muuten ole kyseessä Disney-animaatio perinteisimmästä päästä. Burton on päässyt toteuttamaan itseään täysillä ja hyödyntääkin tuttuja keinojaan ja vahvuuksiaan läpi Frankenweenien ja se riippuukin sitten katsojasta, iskeekö Burtonin voimakas tyylittely vai ei. Itse olen lapsesta asti ollut kiehtoutunut Burtonin visioista, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana olen myös harmitellut, etteivät Burtonin uudet elokuvat ole olleet kaksisia. Frankenweenie on kuitenkin vahva poikkeus ja omasta mielestäni yksi Burtonin parhaista filmeistä ainakin pariinkymmeneen vuoteen. 

Burtonin ohjaus on todella vahvaa läpi elokuvan ja hän onnistuu luomaan aidosti sydämellisen, suloisen ja herkän perhe-elokuvan, mutta silti ammentaa siihen valtavan paljon Universalin vanhoista kauhuklassikoista, kuten tietysti Frankensteinista (1931). Kyseessä on todella rohkea elokuva ja olen iloinen, että Burton sai ideansa läpi Disneyllä. Olisi ymmärrettävää, jos studio olisi kieltäytynyt filmin rahoittamisesta, sillä mustavalkoisen, stop-motion -animaatiotekniikkaa hyödyntävän ja oikeasti aika jännittävän leffan markkinointi lapsiperheille ei ole homma helpoimmasta päästä. Lapsesta asti olen pitänyt perhe-elokuvista, jotka uskaltavat olla synkempiä ja hitusen karmivia. Paikoitellen koen Suomessa annetun K7-ikärajan aika alhaiseksi, sillä niin jännittäväksi filmi paikoitellen muuttuu. Burtonin ideoiman Painajainen ennen joulua -elokuvan (The Nightmare Before Christmas - 1993) ja ohjaaman Corpse Briden (2005) kanssa Frankenweenie jatkaa tätä ihailemaani linjaa ja hoitaa hommansa suorastaan ihastuttavasti.

Elokuvan tarina kulkee toki samanlaisia latuja kuin Mary Shelleyn Frankenstein-kertomus, mutta Burton tuo tuttuun klassikkoon paljon omanlaisia veikeitä käänteitään. Tarinaa kuljetetaan koukuttavasti kohti huipentumaansa ja alle puolentoista tunnin kesto on hujauksessa ohi. Siinä vajaassa puolitoistatuntisessakin Frankenweenie ehtii tarjoamaan aikamoisen tunneskaalan. Elokuva ei ole pelkkää surua suloisen koiran kuolemasta ja kauhistelua, kun kokeilulla alkaa olla hirvittäviä seurauksia, vaan elokuva tarjoaa myös monet naurut. Tiettyjä kauhukliseitä hyödynnetään hilpein tavoin. Sen jälkeen, kun näin Frankenweenien ensimmäistä kertaa vuonna 2013, olen tutustunut kauhugenreen huomattavasti laajemmin, mikä on vain saanut minut ihailemaan ja arvostamaan tätä elokuvaa entisestään. Sen lisäksi, että kyynel voi herkästi vierähtää poskelle, kun Victor suree menehtynyttä hauvaansa, myös onnenkyyneleitä voi esiintyä kotisohvalla.

Shelleyn klassikkotarinalla leikittelyn ja Burtonin loistokkaan ohjauksen lisäksi myös elokuvan nukkeanimaatio tarjoaa paljon ihailtavaa ja kehuttavaa. Tunnelmansa ohella leffa on visuaalisestikin ehtaa Burtonia, täynnä hilpeän karmivan näköisiä ihmisiä suurine päineen ja silmineen, sekä laihoine käsineen ja jalkoineen. Hahmojen liikehdintä (niin ihmisten kuin myös eläinten) on huolellisesti ja osaavasti tehty, ja kaikki näyttää sulavalta. Filmiä varten rakennetut pienoismallilavasteet ovat kaikki näyttäviä ja yksityiskohtaisia. Naapurusto, jossa elokuva tapahtuu, on myös erittäin burtonmainen lokaatio. Tästä filmistä uupuu ainoastaan pastelliväreillä leikittely, mutta on hienoa, että Burton päätti tehdä elokuvan mustavalkoisena. Siten se huokuu vielä enemmän kunnianosoitusta Universalin monsteriklassikkoja kohtaan. Oman vahvan lisänsä kaikkeen tuo tietty Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikki. Elfman kierrättää tiettyjä melodioita aiemmista töistään, mutta saa silti rakennettua musiikit, jotka heijastavat elokuvan monipuolisuutta sydämellisyydestä kauhuiluun.

Yhteenveto: Frankenweenie on ihastuttava ja sydämellinen animaatioelokuva kauhuvaikutteineenkin. Victorin ja hänen Sparky-koiransa suhde on ihana ja suloinen, joten katsoja kannustaa Victoria, kun tämä päättää herättää hauvansa takaisin eloon - vaikka kokeilulla onkin karmivat seurauksensa. Elokuva tarjoaa suuren tunneskaalan ja sitä katsoessa pääsee niin herkistymään ja jännittämään kuin myös nauramaan useaan otteeseen. Puolentoista tunnin kesto on napakka ja filmi on vauhdilla ohi. Loppuhuipennus paisuu hieman liian isoihin mittoihin, mutta toimii silti mainiosti. Animaatiojälki on erinomaista, eikä katsojana voi muuta kuin ihastella animaattoreiden huolellista kädenjälkeä nukkejen ja pienoismallien kanssa. Tim Burtonin ohjaus on erinomaista ja hän onnistuu tehokkaasti yhdistelemään vanhanaikaista kauhua kauniiseen tarinaan. Suosittelenkin Frankenweenieta erittäin lämpimästi koko perheen yhteiseen elokuvailtaan, erityisesti näin synkentyvien syysiltojen aikana. Ihan perheen pienimmille filmi voi olla liiankin jännittävä, mutta samasta syystä aikuinenkin kauhufani voi kokea suurta riemua elokuvasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Frankenweenie, 2012, Walt Disney Pictures, Tim Burton Productions

Arvostelu: Vaarallinen romanssi (North by Northwest - 1959)

VAARALLINEN ROMANSSI

NORTH BY NORTHWEST

Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Cary Grant, Eva Marie Saint, James Mason, Jessie Royce Landis, Martin Landau, Adam Williams, Leo G. Carroll ja Philip Oster
Genre: trilleri, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16

North by Northwest, eli suomalaisittain Vaarallinen romanssi on jännityksen mestariksi kutsutun ohjaaja Alfred Hitchcockin elokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittaja Ernest Lehmanin halusta kirjoittaa "ultimaattinen Hitchcock-leffa". Alunperin Hitchcockin ja Lehmanin oli tarkoitus työstää elokuva Hammond Innesin kirjasta "S/S Mary Dearen haaksirikko" ("The Wreck of the Mary Deare") vuodelta 1956, mutta kun kaksikko koki, ettei kirja kääntyisikään kiinnostavaksi leffaksi, he alkoivat heittelemään ideoita, jonka pohjalta Lehman työsti tekstin. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja vaikka teko koitui kalliimmaksi kuin oli tarkoitus, elokuva saatiin lopulta valmiiksi ja Vaarallinen romanssi saikin maailmanensi-iltansa 1. heinäkuuta 1959 - tasan 60 vuotta sitten! Kriitikot ylistivät filmiä ja se oli tarpeeksi menestynyt, jotta sitä voitiin kutsua hitiksi. Elokuva oli jopa ehdolla kolmesta Oscar-palkinnosta (paras alkuperäiskäsikirjoitus, paras lavastus ja paras leikkaus), joita se ei kuitenkaan voittanut - pääasiassa siksi, että samana vuonna ilmestynyt Ben-Hur (1959) sai kahmittua ennätykselliset 11 palkintoa. Vuosien myötä Vaarallinen romanssi on noussut klassikkoasemaan ja se löytyy useilta listoilta kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien joukosta. Itse en valitettavasti ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä elokuvaa. Aloin vasta viime vuonna tutustumaan Hitchcockin teoksiin, kuten Takaikkuna (Rear Window - 1954), Vertigo - punainen kyynel (Vertigo - 1958), Psyko (Psycho - 1960) ja Linnut (The Birds - 1963), mutta Vaarallisen romanssin kanssa syntyi ongelmia, sillä en löytänyt sitä mistään. Lopulta huomasin, että isäni omistaa elokuvan ja lainasin sen häneltä. Kun huomasin, että elokuva täyttää nyt 60 vuotta, päätin juhlistaa tätä kirjoittamalla klassikosta myös arvostelun.

Mainosmies Roger Thornhillin päivä saa yllättävän käänteen, kun hänet siepataan ja häntä luullaan henkilöksi, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan. Kun Roger ei saa millään vakuutettua sieppaajiaan siitä, ettei ole se, joksi häntä luullaan, hänen täytyy löytää sieppaajiensa etsimä henkilö ja selvittää, mistä koko hommassa on kyse.

Cary Grant näyttelee Roger Thornhilliä, joka joutuu aikamoiseen kierteeseen ja höykytykseen leffassa. Roger on selvästi erittäin hyvä työssään, mutta edes hänen sanallinen lahjakkuutensa mainostuspuolella ei päästä häntä pälkähästä, kun on tosi kyseessä. Tämä johtaa kuitenkin useisiin todella hilpeisiin hetkiin, kun Roger alkaa hauskasti sanailla sieppaajiensa kanssa. Yksi isoimmista yllätyksistä elokuvassa oli itselleni, kuinka hauska Roger onkaan. Hänelle kirjoitetut repliikit ovat usein todella nokkelia ja hänen sarkastiset kommenttinsa iskivät minuun täysillä. Vaikka Roger kohteleekin monia aika töykeästi, on hän alusta asti hyvin pidettävä tapaus ja on kiehtovaa seurata, kuinka hän yrittää selvitä yhä vain vaikeammaksi käyvästä tilanteestaan. Cary Grant heittäytyy oikein kunnolla roolinsa vietäväksi ja hän on tuttuun tapaansa erinomainen läpi leffan.
     Rogerin sieppaajia ovat rikas herrasmies Lester Townsend (James Mason) ja tämän hämärät kätyrit Leonard (Martin Landau) ja Valerian (Adam Williams). Nämäkin hahmot herättävät mielenkiinnon heti alusta alkaen ja Rogerin tavoin katsoja haluaa saada selville, keitä he oikeasti ovat ja mitä he haluavat siltä henkilöltä, jonka he luulevat Rogerin olevan? Mason on todella hyvä arvokkaan herran roolissa, kun taas Landaulta ja Williamsilta löytyy oikeanlaista lievähköä kieroutta kätyreiksi.
     Elokuvassa nähdään myös Eva Marie Saint nuorena naisena Eve Kendallina, jonka Roger tapaa matkallaan, Jessie Royce Landis Rogerin huvittavana äitinä, sekä Leo G. Carroll salaperäisenä miehenä, joka liittyy jollain tavalla tapaukseen. Muuten hyvinkin mysteerisessä elokuvassa Even hahmo on aika ennalta-arvattava tapaus, mutta Saint on kuitenkin hyvä valinta osaan. Royce Landis sen sijaan on nappivalinta Rogerin äidiksi, jonka reaktiot poikansa epäonneen tarjoavat useat naurut.
     Maestro itse, eli ohjaaja Alfred Hitchcock tekee tuttuun tyyliinsä lyhyen cameon elokuvassa. Hänet nähdään leffan alussa epäonnisena herrana, joka ei ehdi linja-autoon.

Alfred Hitchcock ei ole turhaan saanut jännityksen mestarin arvonimeä. Vaikka olin jo nähnyt, kuinka taitava hän osaa olla, jaksoi hän jälleen yllättää tunnelman rakentamisen taidoillaan Vaarallisessa romanssissa. Tämä elokuva koukuttaa alusta alkaen ja tunnelma vain tiivistyy, mitä pidemmälle tarina etenee. Katsoja imaistaan nopeasti mukaan, samalla tavoin kuin sieppaajat pakottavat Rogerin autoonsa. Katsojalle herää jatkuvasti kysymyksiä siitä, keitä sieppaajat ovat, mitä he haluavat ja miksi juuri Roger joutui kaikkeen tähän mukaan? Kuten jo sanoin, on äärimmäisen vangitsevaa seurata Rogerin matkaa, kun hän yrittää selvittää asiat, joutuen yhä vain syvemmälle vaaralliseen maailmaan. Kiehtovuutta vain lisäävät useat erinomaiset kohtaukset, kuten hulvaton huutokauppa, takaa-ajo Mount Rushmorella presidenttien kivinaamoja pitkin, sekä tietty ikoniseksi noussut kohtaus, missä Roger saa peräänsä vihamielisen lentokoneen. Ei ole mikään ihme, että tämä kohtaus on jäänyt elämään elokuvahistoriassa, sillä se on niin täydellisen jännittävä, että monet ohjaajat voivat vain unelmoida samanlaisen kohtauksen luomisesta. Kohtaus todella osoittaa Hitchcockin taituruuden.

Minulta löytyy kuitenkin muutama pieni ongelma tästä leffasta, mitkä estävät sitä nousemasta minun silmissäni täysiin pisteisiin asti. Suomenkielisen nimen mukainen "vaarallinen romanssi" ei ihan toiminut itselleni. Pidin lähinnä hassuna sitä, että näin vaikeassa tilanteessa Rogerilla olisi aikaa edes miettiä romantiikkaa, kun häntä jahdataan ja kaikkialla on vaarallista. Paikoitellen elokuvan rakkaustarina toimii, mutta parissa kohtaa se tuntuu hieman pakotetulta. Toiseksi kun lopussa saa vihdoin selville, mistä sieppaajien hämärähommissa on kyse, on ratkaisu hieman tylsähkö. Kolmanneksi elokuvan lopetus on erikoisen tönkkö nykypäivänä katsottuna, kun on totuttu, että loppuhuipennuksen jälkeen tarina viedään vielä muutaman kohtauksen kautta kunnolla päätökseen. Vaarallinen romanssi katkeaa kuin seinään, mikä tuntuu oudolta vedolta upeasti rakennetun kertomuksen jälkeen. Heikkoukset laskevat elokuvan tasoa hieman, mutta kyseessä on silti todella erinomainen teos, mikä on ehdottomasti ansainnut klassikkoasemansa! Lisäksi on hyvinkin selvää, että vanhat Sean Conneryn tähdittämät James Bond -leffat ovat tälle paljon velkaa.

Alfred Hitchcockin ohjaustaitoja täytyy kehua vielä kertaalleen - niin erinomainen hän työssään on. Vaikka Ernest Lehmanin käsikirjoituksesta löytyi piirteitä, jotka jättivät mielestäni toivomisen varaa muuten niin mahtavassa teoksessa, Hitchcock pitää kokonaisuutta taiturimaisesti kasassa. Vaarallinen romanssi on myös visuaalisesti taitavasti toteutettu. Elokuva on hienosti kuvattu ja leikkauksessa monet kohtauksista ovat juurikin täydellisiä. Painotan jälleen legendaarista lentokonekohtausta, sillä siinä kaikki osuu niin nappiin, ettei voi muuta kuin ihailla. Lavastukset ovat näyttävät ja puvustuksessa on tyyliä. Erikoistehosteiden kulumisen voi huomata, mutta se ei millään tavalla hyppää silmille. En tiedä muista, mutta itseäni viehättää vanhoissa filmeissä jotenkin kummasti se, kun ajokohtauksissa voi huomata takaikkunan läpi näkyvästä taustasta, ettei auto oikeasti liiku. Enkä tarkoita tätä missään nimessä huonolla tavalla! Nykypäivän leffoista tällaisen huomaaminen olisi huolestuttavaa, mutta näissä vanhoissa klassikoissa tämä vain kuuluu asiaan. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja musiikit säveltänyt Bernard Herrmann on tehnyt vaikuttavaa työtä.

Yhteenveto: Vaarallinen romanssi on erinomainen ja todella koukuttava jännityselokuva. Filmi nappaa välittömästi mukaansa ja muuttuu yhä vain kiehtovammaksi, mitä pidemmälle tarina etenee. Ohjaaja Alfred Hitchcock rakentaa tunnelmaa ällistyttävän mestarillisesti ja pistää parissa kohtaa katsojan sydän tykyttäen sohvan reunalle hievahtamatta seuraamaan, mitä jännittävää ruudulla tapahtuu. Lentokonekohtaus on huikean upea kohtaus kaikin tavoin ja se jo itsessään on aplodit ansainnut. Leffasta löytyy muitakin mahtavia kohtauksia, kuten alun sieppaus, huutokauppa ja lopun takaa-ajo, minkä lisäksi filmi on yllättävänkin hauska muutamissa kohdissa. Roger Thornhill on loistavasti kirjoitettu päähahmo, josta katsoja alkaa välittömästi pitämään hänen nokkelan huumorintajunsa vuoksi. Lisäksi Thornhilliä näyttelevä Cary Grant on täydellinen osassaan. Teknisesti elokuva on todella taidokkaasti toteutettu ja Ernest Lehmanin käsikirjoitus on napakka. Leffasta löytyy pieniä asioita, mitkä häiritsivät itseäni hieman, mutta muuten Vaarallinen romanssi on fantastinen teos, mikä jokaisen elokuvafanin täytyy nähdä ainakin kerran elämässään!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.goldposter.com
North by Northwest, 1959, Metro-Goldwyn-Mayer