Arvostelu: Takaikkuna (Rear Window - 1954)

TAKAIKKUNA

REAR WINDOW

Ohjaus: Alfred Hitchcock

Pääosissa: James Stewart, Grace Kelly, Thelma Ritter, Wendell Corey, Raymond Burr, Judith Evelyn, Georgine Darcy, Ross Bagdasarian, Sara Berner, Frank Cady, Jesslyn Fax, Rand Harper, Havis Davenport ja Irene Winston

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 16

Rear Window, eli suomalaisittain Takaikkuna perustuu Cornell Woolrichin novelliin It Had to Be Murder vuodelta 1942. Ohjaaja Alfred Hitchcock kiinnostui Woolrichin tekstistä ja päätti kääntää sen elokuvamuotoon. Elokuvaa varten rakennettiin valtavat lavasteet, Paramount-yhtiön siihen asti suurimmat, joiden vuoksi studiotiloista täytyi jopa purkaa lattia ja rakentaa lavaste kellarista lähtien. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1953 ja lopulta Takaikkuna sai maailmanensi-iltansa 1. elokuuta 1954 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta ja oli ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta (paras ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja äänitys). Vuosikymmenten varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Takaikkunaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse katsoin Takaikkunan ensimmäistä kertaa joitakin vuosia sitten ja pidin sitä hienona teoksena. Olen jo pitkään pohtinut leffan uudelleenkatselua ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 70 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Takaikkunan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Onnettomuuden jäljiltä ammattivalokuvaaja L. B. Jefferies lojuu kotonaan seitsemän viikkoa jalka kipsissä, ainoana hupinaan naapureiden puuhien seuraaminen takaikkunastaan. Kun mies eräänä päivänä näkee jotain hämärää tapahtuvan vastapäisessä talossa, hän päättää selvittää, mistä on kyse.

James Stewart tähdittää uransa toista Hitchcock-elokuvaa näppärän Köysi-jännärin (Rope - 1948) jälkeen. Stewart esittää L. B. Jefferiesiä, kavereille ihan vain Jeffiä, ammattivalokuvaajaa, joka on valokuvaustilanteessa joutunut onnettomuuteen, minkä takia hän lojuu nyt kotonaan jalka kipsissä jo useampaa viikkoa putkeen. Karismaattinen Stewart tulkitsee hyvin Jeffin totaalista tylsistymistä ja kuinka tämä jo ammatikseen ihmisten tekemisiä tarkkaileva mies antaa periksi kiinnostukselleen ja alkaa tirkistellä naapureitaan takaikkunastaan. Kun tämä johtaa mitä luultavimmin kauhistuttavan rikoksen havaitsemiseen, Jeff kokee pakkomiellettä selvittää asioiden todellinen laita. Stewart on erinomainen roolissaan ja hänen hahmonsa tavoin katsojankin on aivan pakko saada tietää, mitä naapurissa oikein tapahtuu?

     Elokuvassa nähdään myös Grace Kelly Lisana, johon kärttyisellä Jeffillä on vaikea suhde, Thelma Ritter Jeffin luona käyvänä hoitajana Stellana, Wendell Corey komisario Doylena, sekä muun muassa Raymond Burr, Irene Winston, Judith Evelyn, Ross Bagdasarian, Georgine Darcy, Rand Harper ja Sara Berner Jeffin naapureina, joita tämä tarkkailee päivät pitkät. Kelly on myös nappivalinta rooliinsa ja hänen ja Stewartin väliltä löytyy väkevää kemiaa, vaikka heidän hahmonsa tulevat täysin eri maailmoista. Ritter tarjoaa hyvää huumoria nasevia kommentteja laukovana hoitajana. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongata itse Hitchcockin pianistinaapurin asunnosta elokuvan alkupäässä.

Ei ole mikään ihme, että Alfred Hitchcockia tituleerataan usein jännityksen mestariksi. Hän on ylistyksensä ehdottomasti ansainnut ja Takaikkuna on yksi Hitchcockin lahjojen vakuuttavimmista esittelyistä. Kyseessä on aika lailla täydellinen elokuva, jossa jännitettä rakennetaan kaiken aikaa korkeammaksi, kunnes se huipennetaan piinaavan intensiivisessä finaalissa. Ei ole myöskään mikään ihme, että elokuvaa on kopioitu viimeisten 70 vuoden varrella useampaan otteeseen. Muun muassa Brian De Palman trilleri Kuolema tulee kahdesti (Body Double - 1984), Shia LaBeoufin tähdittämä Paranoia (Disturbia - 2007) ja viimeisimpänä Netflixin Nainen ikkunassa (The Woman in the Window - 2021) ovat paljon velkaa Takaikkunalle.

Elokuvan nerokkuus syntyy siitä, että sen päähenkilö ja samalla myös katsoja ovat jumissa Jeffin asunnossa. Kaikki päähahmon (ja samalla myös katsojan) saama informaatio tulee siitä, mitä Jeff näkee ikkunastaan. Tai mitä hän ei näe. Hitchcock hyödyntää tätä asetelmaa läpikotaisin fantastisesti ja kasvattelee tehokkaasti vainoharhaisuutta siitä, onko Jeff oikeassa aavistuksensa kanssa, vai onko hän käsittänyt jotain pahasti väärin? Tämä jossittelu alkaa takomaan myös katsojan takaraivossa. Harvoin elokuvat saavat näin vahvasti katsojansa tuntemaan siltä kuin olisi oikeasti paikan päällä ja eläisi päähenkilön pään sisällä. Elokuvassa vallitsee vahva moraalikysymys Jeffin tarkkailusta. Sitä toisaalta tietää, että ei pitäisi katsoa ja ihmisille pitäisi antaa rauhansa, mutta niin Jeff kuin lopulta katsojakaan ei voi välttää kiusausta.

Leffa ei kuitenkaan ole mikään pelkkä tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä, jossa joka sekunti katsoja joutuu olemaan varpaillaan, sydän tykyttäen ja hikipisarat valuen. Takaikkunaan mahtuu paljon hyvää huumoriakin, oli kyse sitten hieman hupsuista naapureista tai läpi elokuvan käytävistä nokkelista sanailuista. Romantiikkaakin löytyy ja Jeffin ja Lisan vaikeaa suhdetta kehitellään mainiosti läpi tarinan. Lukuun ottamatta yhtä hieman heikommin ikääntynyttä tehostetta loppuhuipennuksessa, kaikki yksinkertaisesti toimii täysillä. Niin naapurissa tapahtuvien epäilyttävien juttujen seuraaminen kuin hahmojen käymät keskustelut vaikkapa ihmissuhteistaan ovat vangitsevia ja vajaan parin tunnin kesto kulkee hujauksessa. Naapureiden puuhien seuraaminen on erittäin koukuttavaa jo ennen kuin jotain hämärää alkaa tapahtua. Kukapa ei olisi joskus jämähtänyt tuijottamaan ikkunastaan, mitä muut ihmiset tekevät? Kukapa ei olisi kiinnostunut tietämään, kuinka muut ihmiset elävät elämiään? Tuttuun tapaansa Hitchcock sukeltaa ihmisen mielen salatumpiin kolkkiin ja nostaa esille asioita, joista pelkkä puhuminenkin aiheutti elokuvan ilmestymisen aikaan paheksuntaa.

Hitchcockin mestarillisen ohjauksen apuna toimii John Michael Hayesin mahtava, Oscar-ehdokkuuden saanut ja mielestäni voiton ansaitseva käsikirjoitus. Hayes on kynäillyt erinomaisen ja esimerkillisen jännitystarinan, joka ei kuitenkaan lokeroidu vain yhteen genreen. Takaikkuna on teknisiltäkin ansioiltaan upea. Se on todella taidokkaasti kuvattu. Pitkät, naapureiden toimintaa seuraavat ja lopuksi Jeffin asuntoon takaikkunan kautta kulkevat kamera-ajot ovat näyttäviä. Talojen muodostama sisäpiha on aivan uskomaton lavaste usean täysin sisustetun asunnon, eri vuorokauden aikoja simuloivien valojen ja muutenkin häikäisevien yksityiskohtiensa kanssa. En ihmettele, jos katsojalle tulee täytenä yllätyksenä, ettei kyseessä olekaan aito sisäpiha New Yorkissa, sillä niin mielettömän hieno toteutus on! Myös äänityöskentely on vakuuttavaa. Franz Waxmanin musiikit elokuvan alussa ja lopussa tunnelmoivat oivallisesti ja muuten filmi käyttää äänimaailmassaan ulkoa ja eri asunnoista kantautuvia ääniä ja musiikkeja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rear Window, 1954, Alfred J. Hitchcock Productions

Arvostelu: Linnut (The Birds - 1963)

LINNUT

THE BIRDS

Ohjaus: Alfred Hitchcock

Pääosissa: Tippi Hedren, Rod Taylor, Jessica Tandy, Veronica Cartwright, Suzanne Pleshette, Ethel Griffies, Charles McGraw, Lonny Chapman, Karl Swenson, Malcolm Atterbury ja Ruth McDevitt 

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 16

The Birds, eli suomalaisittain Linnut on Alfred Hitchcockin ohjaama kauhuelokuva, joka perustuu löyhästi Daphne du Maurierin samannimiseen tarinaan vuodelta 1952, sekä tositapahtumiin lintujen hyökkäämisestä ihmisten kimppuun Capitolan kaupungissa Kaliforniassa elokuussa 1961. Kuukautta myöhemmin Alfred Hitchcock ja käsikirjoittaja Evan Hunter ryhtyivät suunnittelemaan filmiä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Linnut sai maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 1963 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys ja se sai Oscar-ehdokkuuden parhaista erikoistehosteista ja Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta uudesta naisnäyttelijästä, mutta kriitikot suhtautuivat filmiin ristiriitaisesti. Jotkut kehuivat elokuvaa jännittäväksi taidonnäytteeksi, toiset taas kokivat Hitchcockin menettäneen otteensa. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja se on vaikuttanut syvästi kauhugenreen. Nykyään Lintuja pidetään klassikkoelokuvana. Itse näin Linnut muutama vuosi sitten, kun innostuin Hitchcockin töistä ja katsoin herran tunnetuimpia töitä, kuten Takaikkunan (Rear Window - 1954), Vaarallisen romanssin (North by Northwest - 1959) ja Psykon (Psycho - 1960). Pidin filmistä, mutta muiden rinnalla se ei vakuuttanut yhtä vahvasti. Kun huomasin Lintujen täyttävän nyt 60 vuotta, päätin katsoa ja arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.

Melanie Daniels matkustaa pieneen Bodega Bayn rannikkokaupunkiin, yllättääkseen vastikään tapaamansa lakimiehen Mitch Brennerin kaijasilla. Reissu muuttuu pian painajaiseksi, kun linnut alkavat hyökkäillä kaupunkilaisten kimppuun.

Tippi Hedren näyttelee Melanie Danielsia, keppostelevaa seurapiirineitoa, joka tapaa lintukaupassa lakimies Mitch Brennerin (Rod Taylor). Melanien ja Mitchin välillä on niinkin vahvaa säpinää, että Melanie päättää ostaa Mitchin etsimät kaijaset ja yllättää Mitchin viemällä ne tälle tämän kotiseudulle Bodega Bayhyn. Hedrenin ja Taylorin väliltä löytyy onnistuneesti kemiaa ja tätä hassusti alkanutta romanssia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Homma muuttuu vielä kiinnostavammaksi, kun Bodega Bayn reissu muuttuu selviytymistaisteluksi lintujen hyökätessä. Silloin etenkin Hedren vakuuttaa pelokkailla ilmeillään. Hedrenin myöhempien kertomien mukaan Lintujen kuvaukset eivät harmillisesti kuitenkaan olleet hänelle mieluisaa puuhaa, sillä hänen mukaansa ohjaaja Hitchcock ahdisteli häntä toistuvasti.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Tandy Mitchin äitinä Lydiana ja Veronica Cartwright Mitchin pikkusiskona Cathyna, Suzanne Pleshette opettaja Annie Hayworthina, sekä Ruth McDevitt lintukaupan omistajana, rouva MacGruderina. Tarkkaavaiset katsojat voivat bongata Alfred Hitchcockin poistumassa koirien kanssa kaupasta heti elokuvan alussa. Tandy, Pleshette ja nuori Cartwright suoriutuvat myös mallikkaasti rooleistaan.

En toisaalta ihmettele, että ilmestyessään Linnut sai aika ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Siihen aikaan hyökkäävistä eläimistä kertovat kauhuelokuvat olivat enemmän jotain b-luokan osastoa, jota ei oltu tarkoitus ottaa tosissaan. Niissä eläimet olivat myös erilaisista syistä yleensä valtavan kokoisia monstereita, mutta Hitchcock oli päättänyt ottaa täysin toisenlaisen lähestymistavan filmiinsä. Linnuissa hyökkäävät eläimet ovat tuiki tavallisia lintuja, eikä elokuvaa ole tehty mitenkään kieli poskessa. Aivan varmasti elokuva aiheutti hämmennystä monissa, että "eihän tätä näin pitäisi tehdä". Mutta niin vain Hitchcock teki niin kuin vain Hitchcock siihen aikaan osasi tehdä ja loi jotain lajityypille täysin mullistavaa, enkä todellakaan ihmettele, että elokuvaa on vuosien varrella alettu arvostamaan huomattavasti enemmän.

Pidin Linnuista ensimmäisellä katselulla, mutta se ei säväyttänyt minua samalla lailla kuin vaikkapa Hitchcockin tunnetuin kauhuteos Psyko. Nyt kun katsoin Linnut uudestaan, se teki minuun suuren vaikutuksen. Jo elokuvahistoriaa tutkien filmin saavutukset on helppo huomata. Elokuva uudisti kauhugenreä ja erityisesti monsterielokuvia ottamalla jotain täysin arkista ja jokapäiväistä kuten taivaalla lentelevät linnut ja tarjoamalla ne katsojille kauhistuttavassa valossa. Eikä Hitchcockin tarvinnut muokata linnuista mitään jättiläishirviöitä tehdäkseen niistä pelottavia. Hän hyödynsi lintujen tavanomaisuutta ja aivan varmasti moni linnuista vähät välittävä ihminen poistui teatterista tähyillen taivasta huomattavasti jännittyneemmin kuin koskaan ennen.

Hienoa on myös, ettei Hitchcock lähtenyt tekemään elokuvaa huumorimielessä, vaan hän halusi pitää imagonsa trillereiden mestarina ja tarjota katsojalle jälleen yhden järisyttävän jännitysnäytelmän. Luultavasti kaikki muut ohjaajat olisivat tehneet elokuvasta b-luokan pelleilyn ja vaadittiinkin Hitchcockin kaltainen visionääri näyttämään uutta suuntaa. Tämän suunnan vaikutukset olivat näkyvissä monissa myöhemmin ilmestyneissä kauhuelokuvissa - eritoten Steven Spielbergin Tappajahaissa (Jaws - 1975), joka on ottanut paljon vaikutteita Linnuista. Ja miksipä ei olisi ottanut? Hitchcockin työ on esimerkillisen vangitsevaa ja hiottua. Hänen rakentama tunnelmansa on erinomainen, varsinkin kohtauksessa, jossa Melanie odottelee koulun pihalla, eikä edes huomaa, kuinka hänen takana oleva kiipeilyteline alkaa täyttyä variksista. Kohtaus on yhä 60 vuotta myöhemminkin piinaava.

Yksi elokuvan monista neronleimauksista on, että jos ei tiedä, mitä on alkamassa katsomaan, Lintujen kauhupuoli voi tulla täytenä yllätyksenä. Pitkään leffa vaikuttaa nimittäin puhtaalta rakkaustarinalta, jossa toisilleen naljailevat nainen ja mies kohtaavat ja heidän välille syttyy saman tien jotain. Elokuvan nimen voi pitkään tulkita merkitsevän kaijasia, jotka Melanie hankkii Mitchille. Kaijanen kun on vieläpä englanniksi "lovebird". Vasta noin puolessa välissä filmiä Linnut paljastaa todellisen luonteensa. Koulun pihalla tapahtuvan kohtauksen lisäksi elokuvasta löytyy monia muita tiivistunnelmaisia kauhun hetkiä, joissa katsoja tuijottaa hievahtamatta tapahtumia. Ensimmäisellä katselulla minua häiritsi lähes totaalinen musiikin puute, mutta tällä kertaa pidin pitkää hiljaisuutta ja sitä seuraavaa lintujen meteliä ja ihmisten kiljumista vaikuttavana tehokeinona.

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan oman aikansa taidonnäyte. Sen lisäksi, että Linnut on hyvin kuvattu, valaistu, leikattu, lavastettu, puvustettu ja äänitetty elokuva, lintuhyökkäysten toteutukset ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja karmivampia. Toki nykypäivänä katsottuna muutamissa kuvissa on selvää, että näyttelijät tappelevat sulkapeitteisen nuken kanssa, mutta pääasiassa oikeita lintuja, mekaanisia lintuja ja nukkeja hyödyntävät kohtaukset ovat vakuuttavia. 1960-luvun teknologialla vauhdikkaasti liitelevien lintujen irrottaminen kuvasta ja liittäminen toiseen kuvaan on ollut kova pala purtavaksi, mutta efektitiimi on hoitanut hommansa tyylikkäästi.

Yhteenveto: Linnut on mahtava kauhuelokuva, jolla Alfred Hitchcock tuttuun tapaansa mullisti kauhu- ja jännitysgenreä pysyvästi. Leffa alkaa vekkulimaisena romanttisena komediana ja paljastaa todelliset siipensä vasta vähitellen. Jännitystä kasvatellaan tehokkaasti, kunnes lintujen aiheuttama kauhu päästetään tosissaan valloilleen. Musiikittomuus voi häiritä, mutta samalla se toimii myös erinomaisena tehokeinona. Juurikin pitkät hiljaisuudet ennen äänekkäitä hyökkäyksiä ovat niitä elokuvan piinaavimpia hetkiä. Itse hyökkäyksetkin ovat toinen toistaan jännittävämpiä. Aitoja lintuja, mekaanisia lintuja ja nukkelintuja sekoitetaan sulavasti ja leffan efektit näyttävät pääasiassa yhä hyviltä. Vaikka elokuva kulkeekin rauhassa eteenpäin, Linnut pitää tiukasti kiinni katsojastaan. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan ja Hitchcock osoittaa jälleen, miksi häntä kutsutaan jännityksen mestariksi. Linnut mullisti kauhugenreä ja sen jäljet ovat näkyvissä yhä tänäkin päivänä. Jos siis olet kauhufani, etkä jostain syystä ole vielä katsonut tätä klassikkoa, katso se ensitilassa - etenkin näin 60-vuotisjuhlan kunniaksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Birds, 1963, Alfred J. Hitchcock Productions

Arvostelu: Vaarallinen romanssi (North by Northwest - 1959)

VAARALLINEN ROMANSSI

NORTH BY NORTHWEST

Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Cary Grant, Eva Marie Saint, James Mason, Jessie Royce Landis, Martin Landau, Adam Williams, Leo G. Carroll ja Philip Oster
Genre: trilleri, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16

North by Northwest, eli suomalaisittain Vaarallinen romanssi on jännityksen mestariksi kutsutun ohjaaja Alfred Hitchcockin elokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittaja Ernest Lehmanin halusta kirjoittaa "ultimaattinen Hitchcock-leffa". Alunperin Hitchcockin ja Lehmanin oli tarkoitus työstää elokuva Hammond Innesin kirjasta "S/S Mary Dearen haaksirikko" ("The Wreck of the Mary Deare") vuodelta 1956, mutta kun kaksikko koki, ettei kirja kääntyisikään kiinnostavaksi leffaksi, he alkoivat heittelemään ideoita, jonka pohjalta Lehman työsti tekstin. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja vaikka teko koitui kalliimmaksi kuin oli tarkoitus, elokuva saatiin lopulta valmiiksi ja Vaarallinen romanssi saikin maailmanensi-iltansa 1. heinäkuuta 1959 - tasan 60 vuotta sitten! Kriitikot ylistivät filmiä ja se oli tarpeeksi menestynyt, jotta sitä voitiin kutsua hitiksi. Elokuva oli jopa ehdolla kolmesta Oscar-palkinnosta (paras alkuperäiskäsikirjoitus, paras lavastus ja paras leikkaus), joita se ei kuitenkaan voittanut - pääasiassa siksi, että samana vuonna ilmestynyt Ben-Hur (1959) sai kahmittua ennätykselliset 11 palkintoa. Vuosien myötä Vaarallinen romanssi on noussut klassikkoasemaan ja se löytyy useilta listoilta kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien joukosta. Itse en valitettavasti ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä elokuvaa. Aloin vasta viime vuonna tutustumaan Hitchcockin teoksiin, kuten Takaikkuna (Rear Window - 1954), Vertigo - punainen kyynel (Vertigo - 1958), Psyko (Psycho - 1960) ja Linnut (The Birds - 1963), mutta Vaarallisen romanssin kanssa syntyi ongelmia, sillä en löytänyt sitä mistään. Lopulta huomasin, että isäni omistaa elokuvan ja lainasin sen häneltä. Kun huomasin, että elokuva täyttää nyt 60 vuotta, päätin juhlistaa tätä kirjoittamalla klassikosta myös arvostelun.

Mainosmies Roger Thornhillin päivä saa yllättävän käänteen, kun hänet siepataan ja häntä luullaan henkilöksi, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan. Kun Roger ei saa millään vakuutettua sieppaajiaan siitä, ettei ole se, joksi häntä luullaan, hänen täytyy löytää sieppaajiensa etsimä henkilö ja selvittää, mistä koko hommassa on kyse.

Cary Grant näyttelee Roger Thornhilliä, joka joutuu aikamoiseen kierteeseen ja höykytykseen leffassa. Roger on selvästi erittäin hyvä työssään, mutta edes hänen sanallinen lahjakkuutensa mainostuspuolella ei päästä häntä pälkähästä, kun on tosi kyseessä. Tämä johtaa kuitenkin useisiin todella hilpeisiin hetkiin, kun Roger alkaa hauskasti sanailla sieppaajiensa kanssa. Yksi isoimmista yllätyksistä elokuvassa oli itselleni, kuinka hauska Roger onkaan. Hänelle kirjoitetut repliikit ovat usein todella nokkelia ja hänen sarkastiset kommenttinsa iskivät minuun täysillä. Vaikka Roger kohteleekin monia aika töykeästi, on hän alusta asti hyvin pidettävä tapaus ja on kiehtovaa seurata, kuinka hän yrittää selvitä yhä vain vaikeammaksi käyvästä tilanteestaan. Cary Grant heittäytyy oikein kunnolla roolinsa vietäväksi ja hän on tuttuun tapaansa erinomainen läpi leffan.
     Rogerin sieppaajia ovat rikas herrasmies Lester Townsend (James Mason) ja tämän hämärät kätyrit Leonard (Martin Landau) ja Valerian (Adam Williams). Nämäkin hahmot herättävät mielenkiinnon heti alusta alkaen ja Rogerin tavoin katsoja haluaa saada selville, keitä he oikeasti ovat ja mitä he haluavat siltä henkilöltä, jonka he luulevat Rogerin olevan? Mason on todella hyvä arvokkaan herran roolissa, kun taas Landaulta ja Williamsilta löytyy oikeanlaista lievähköä kieroutta kätyreiksi.
     Elokuvassa nähdään myös Eva Marie Saint nuorena naisena Eve Kendallina, jonka Roger tapaa matkallaan, Jessie Royce Landis Rogerin huvittavana äitinä, sekä Leo G. Carroll salaperäisenä miehenä, joka liittyy jollain tavalla tapaukseen. Muuten hyvinkin mysteerisessä elokuvassa Even hahmo on aika ennalta-arvattava tapaus, mutta Saint on kuitenkin hyvä valinta osaan. Royce Landis sen sijaan on nappivalinta Rogerin äidiksi, jonka reaktiot poikansa epäonneen tarjoavat useat naurut.
     Maestro itse, eli ohjaaja Alfred Hitchcock tekee tuttuun tyyliinsä lyhyen cameon elokuvassa. Hänet nähdään leffan alussa epäonnisena herrana, joka ei ehdi linja-autoon.

Alfred Hitchcock ei ole turhaan saanut jännityksen mestarin arvonimeä. Vaikka olin jo nähnyt, kuinka taitava hän osaa olla, jaksoi hän jälleen yllättää tunnelman rakentamisen taidoillaan Vaarallisessa romanssissa. Tämä elokuva koukuttaa alusta alkaen ja tunnelma vain tiivistyy, mitä pidemmälle tarina etenee. Katsoja imaistaan nopeasti mukaan, samalla tavoin kuin sieppaajat pakottavat Rogerin autoonsa. Katsojalle herää jatkuvasti kysymyksiä siitä, keitä sieppaajat ovat, mitä he haluavat ja miksi juuri Roger joutui kaikkeen tähän mukaan? Kuten jo sanoin, on äärimmäisen vangitsevaa seurata Rogerin matkaa, kun hän yrittää selvittää asiat, joutuen yhä vain syvemmälle vaaralliseen maailmaan. Kiehtovuutta vain lisäävät useat erinomaiset kohtaukset, kuten hulvaton huutokauppa, takaa-ajo Mount Rushmorella presidenttien kivinaamoja pitkin, sekä tietty ikoniseksi noussut kohtaus, missä Roger saa peräänsä vihamielisen lentokoneen. Ei ole mikään ihme, että tämä kohtaus on jäänyt elämään elokuvahistoriassa, sillä se on niin täydellisen jännittävä, että monet ohjaajat voivat vain unelmoida samanlaisen kohtauksen luomisesta. Kohtaus todella osoittaa Hitchcockin taituruuden.

Minulta löytyy kuitenkin muutama pieni ongelma tästä leffasta, mitkä estävät sitä nousemasta minun silmissäni täysiin pisteisiin asti. Suomenkielisen nimen mukainen "vaarallinen romanssi" ei ihan toiminut itselleni. Pidin lähinnä hassuna sitä, että näin vaikeassa tilanteessa Rogerilla olisi aikaa edes miettiä romantiikkaa, kun häntä jahdataan ja kaikkialla on vaarallista. Paikoitellen elokuvan rakkaustarina toimii, mutta parissa kohtaa se tuntuu hieman pakotetulta. Toiseksi kun lopussa saa vihdoin selville, mistä sieppaajien hämärähommissa on kyse, on ratkaisu hieman tylsähkö. Kolmanneksi elokuvan lopetus on erikoisen tönkkö nykypäivänä katsottuna, kun on totuttu, että loppuhuipennuksen jälkeen tarina viedään vielä muutaman kohtauksen kautta kunnolla päätökseen. Vaarallinen romanssi katkeaa kuin seinään, mikä tuntuu oudolta vedolta upeasti rakennetun kertomuksen jälkeen. Heikkoukset laskevat elokuvan tasoa hieman, mutta kyseessä on silti todella erinomainen teos, mikä on ehdottomasti ansainnut klassikkoasemansa! Lisäksi on hyvinkin selvää, että vanhat Sean Conneryn tähdittämät James Bond -leffat ovat tälle paljon velkaa.

Alfred Hitchcockin ohjaustaitoja täytyy kehua vielä kertaalleen - niin erinomainen hän työssään on. Vaikka Ernest Lehmanin käsikirjoituksesta löytyi piirteitä, jotka jättivät mielestäni toivomisen varaa muuten niin mahtavassa teoksessa, Hitchcock pitää kokonaisuutta taiturimaisesti kasassa. Vaarallinen romanssi on myös visuaalisesti taitavasti toteutettu. Elokuva on hienosti kuvattu ja leikkauksessa monet kohtauksista ovat juurikin täydellisiä. Painotan jälleen legendaarista lentokonekohtausta, sillä siinä kaikki osuu niin nappiin, ettei voi muuta kuin ihailla. Lavastukset ovat näyttävät ja puvustuksessa on tyyliä. Erikoistehosteiden kulumisen voi huomata, mutta se ei millään tavalla hyppää silmille. En tiedä muista, mutta itseäni viehättää vanhoissa filmeissä jotenkin kummasti se, kun ajokohtauksissa voi huomata takaikkunan läpi näkyvästä taustasta, ettei auto oikeasti liiku. Enkä tarkoita tätä missään nimessä huonolla tavalla! Nykypäivän leffoista tällaisen huomaaminen olisi huolestuttavaa, mutta näissä vanhoissa klassikoissa tämä vain kuuluu asiaan. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja musiikit säveltänyt Bernard Herrmann on tehnyt vaikuttavaa työtä.

Yhteenveto: Vaarallinen romanssi on erinomainen ja todella koukuttava jännityselokuva. Filmi nappaa välittömästi mukaansa ja muuttuu yhä vain kiehtovammaksi, mitä pidemmälle tarina etenee. Ohjaaja Alfred Hitchcock rakentaa tunnelmaa ällistyttävän mestarillisesti ja pistää parissa kohtaa katsojan sydän tykyttäen sohvan reunalle hievahtamatta seuraamaan, mitä jännittävää ruudulla tapahtuu. Lentokonekohtaus on huikean upea kohtaus kaikin tavoin ja se jo itsessään on aplodit ansainnut. Leffasta löytyy muitakin mahtavia kohtauksia, kuten alun sieppaus, huutokauppa ja lopun takaa-ajo, minkä lisäksi filmi on yllättävänkin hauska muutamissa kohdissa. Roger Thornhill on loistavasti kirjoitettu päähahmo, josta katsoja alkaa välittömästi pitämään hänen nokkelan huumorintajunsa vuoksi. Lisäksi Thornhilliä näyttelevä Cary Grant on täydellinen osassaan. Teknisesti elokuva on todella taidokkaasti toteutettu ja Ernest Lehmanin käsikirjoitus on napakka. Leffasta löytyy pieniä asioita, mitkä häiritsivät itseäni hieman, mutta muuten Vaarallinen romanssi on fantastinen teos, mikä jokaisen elokuvafanin täytyy nähdä ainakin kerran elämässään!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.goldposter.com
North by Northwest, 1959, Metro-Goldwyn-Mayer

Arvostelu: Psyko (Psycho - 1960)

PSYKO

PSYCHO

Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Janet Leigh, Anthony Perkins, Vera Miles, John Gavin, Martin Balsam, John McIntire, Frank Albertson, Vaughn Taylor ja Mort Mills
Genre: kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Robert Blochin "Psycho"-kirjaan (1959) perustuva Alfred Hitchcockin elokuva Psycho, eli suomalaisittain Psyko on yksi maailman tunnetuimmista ja arvostetuimmista kauhuelokuvista. Näin ei ollut kuitenkaan vielä vuonna 1960, kun teos ilmestyi. Silloin useita filmin käsittelemiä teemoja ja aiheita katsottiin pahasti, ja elokuva sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Elokuva oli kyllä ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta (paras ohjaus, paras naissivuosa, paras kuvaus ja paras lavastus), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja kasvanut, kun se on innostanut useita elokuvantekijöitä työstämään samanlaisia projekteja. Nykypäivänä teosta pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. Itse joudun kuitenkin valitettavasti sanomaan, etten ole koskaan ennen nähnyt Psykoa. Olen halunnut nähdä sen jo usean vuoden ajan, kun olen ymmärtänyt sen merkityksen, mutten ole saanut sitä käsiini mistään. Eräänä iltana luulin sen tulevan televisiosta, mutta tajusin nopeasti, että kyseessä olikin vuoden 1998 uudelleenfilmatisointi. Vuoden 2017 lopussa ajattelin, että miksen ole koskaan vain tilannut leffaa internetin kautta ja niinpä ostinkin Psykon Blu-rayna. Olen odottanut täydellistä ajankohtaa katsoa elokuvan ja kun pidin tyttöystäväni kanssa 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen, yksi haasteen kategorioista oli "klassikko jota ei ole ennen nähnyt", jolloin tiesin Psykon sopivan tilanteeseen täydellisesti. Katsoimme elokuvan ja muutama päivä myöhemmin katsoin sen uudestaan, sillä halusin niin kovasti tutkia sitä lisää ennen arvion kirjoittamista.

Marion Crane varastaa töistään 40 tuhatta dollaria ja lähtee karkumatkalle. Paetessaan hän pysähtyy Batesin motellille, mitä ei olisi kannattanut tehdä...

Janet Leigh näyttelee Marion Cranea, joka tasapainottelee säädyllisyyden ja epäsäädyllisyyden välillä. Taidokkaan avauskohtauksen ansiosta katsoja pääsee helposti Marionin pään sisään ja ymmärtää, miksi hän päättää tehdä varkauden, vaikka hänellä vaikuttaisi olevan mukava perhe ja kunnollinen työpaikka. Hahmo on kirjoitettu erinomaisesti läpi leffan, jolloin katsojana kannustaa häntä onnistumaan, vaikka kyseessä onkin hävytön varkaus. Leigh on erittäin oivallinen osassaan ja tuo hienosti esille hahmonsa tunteet ja ajatukset jo pelkillä ilmeillään.
     Batesin motellia johtaa nuori mies nimeltä Norman Bates, jona nähdään Anthony Perkins. Vaikka kyseessä onkin lähes 50 vuotta vanha klassikkoteos, jonka varmasti kaikki tietävät, en silti halua paljastaa liikaa, joten voin sanoa Normanista lähinnä vain sen, että hänet on luotu upeasti. Tapa, jolla hahmo kirjoitetaan mukaan tarinaan ja kuinka hänestä avataan jatkuvasti uusia puolia, on erinomaista. Tähän vielä päälle Perkinsin loistosuoritus, niin ei ihme, että Norman Bates on jäänyt historiaan erittäin tunnettuna.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Vera Miles Marionin Lila-siskona, John Gavin Marionin Sam-poikaystävänä, Martin Balsam Marionin tapausta tutkivana yksitysetsivänä, John McIntire sheriffi Chambersina, Vaughn Taylor Marionin pomona, sekä Frank Albertson rikkaana herra Cassidyna. Itse maestro, eli ohjaaja Alfred Hitchcock tekee pienen cameoroolin Marionin työpaikan ulkopuolella ja hänen tyttärensä Pat Hitchcock esiintyy lyhyesti Marionin työkaverina.

Sen lisäksi, että Norman Bates on jäänyt hyvin ihmisten mieleen, ei todellakaan ole ihme, miksi Psykoa pidetään niin suuressa arvossa. Se todella on hieno teos. Ensimmäisellä katselukerralla pidin siitä erittäin paljon ja toisella kerralla vieläkin enemmän. Alfred Hitchcockin ohjaus on mestarillista ja filmin käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi upea. Vaikken kiellä, että filmi on erinomainen, löysin siitä silti kaksi asiaa, jotka harmillisesti heikensivät sitä mielessäni ja ne täytyy sanoa tässä kohtaa, jotta voin loput arviosta käyttää elokuvan kehumiseen. Isoin ongelma Psykossa on sen viimeinen kohtaus, jossa hahmoille (lue "katsojille") selitetään periaatteessa koko leffa alusta loppuun. Ottaen huomioon, kuinka huikeasti elokuva käyttää tärkeää käsikirjoitussääntöä "näytä, älä kerro", tuntuu lopetus jokseenkin tyhmentävältä. Aivan kuin filmi yrittäisi sanoa katsojille: "Ette varmaan tajunneet mistään mitään, joten meidän täytyy nyt selittää kaikki." Jos elokuvaa on seurannut kunnolla, ei loppuhöpötys tarjoa mitään uutta tietoa. Se on täysin turha kohtaus, jota ilman leffa pärjäisi täydellisesti. Toinen ongelmani leffan kanssa - joka on paljon edellistä pienempi - on se, että vaikka on kiehtovaa, millainen ratkaisu puolessa välissä elokuvaa tehdään, ei toinen puolikas ole ihan yhtä tiivistunnelmainen. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että elokuvan toinen puolikas seuraa eri hahmoja, jotka yrittävät tutkia, minne Marion katosi rahojen kanssa, eivätkä ne hahmot ole lainkaan yhtä kiinnostavia kuin Marion. Siinä olivat asiat, mistä en pidä Psykossa. Nyt siirrytään niihin hyviin puoliin...

Elokuvan ensimmäinen puolikas on aika lailla täydellinen, etenkin tarinankerronnallisessa mielessä. Vaikka Marion varastaa rahat ensimmäisen vartin aikana, ehditään hahmo pohjustamaan tarpeeksi hyvin, jotta katsoja tukee hahmoa tämän päätöksessä. Ja kuten jo sanoin, hahmo on kirjoitettu niin taidokkaasti, että katsoja pääsee hänen päänsä sisään. On niin jännittävää, kun kamera lähestyy autoa ajavan Marionin kasvoja, kun tämä käy päässään kuvittelemiaan keskusteluja pomonsa ja poliisin välillä. Hyvin pitkään leffan alussa elokuvan nimi saa täysin eri merkityksen, Marionin tullessa yhä vainoharhaisemmaksi matkallaan. Katsojan moraali pistetään testiin, kun alkaa pohtia, miksi edes jännittää Marionin puolesta ja kannustaa häntä, vaikka hän teki rikoksen; hän varasti rahaa henkilöltä, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Yleensä tällaiset varkaudet oikeutetaan koston kautta, mutta Psyko saa katsojan ryöstäjän puolelle ilman tällaisia syitä. Todella pitkään leffa vaikuttaa vain piinaavalta psykologiselta trilleriltä, mutta Batesin motellilla leffa vaihtaa yllättäen genreään.

Tai no, yllättäen ja yllättäen... Vaikkei Psykoa olisi nähnyt, kaikki varmasti tietävät kyseessä olevan kauhuelokuva. Kaikki tietävät sen suihkukohtauksen, joka on jäänyt elämään ihan omaa elämäänsä ja jota on yritetty kopioida ja parodioida kaikki nämä vuodet. Siinä kohtaa filmi muuttuu kunnon mysteeriksi, ja vaikka seurattava hahmo vaihtuukin, jolloin leffan taso heikkenee hieman, pysyy jännitys yhä oivallisena. Katsoja janoaa tietoa siitä, mitä kummaa Batesin motellilla tapahtuu? Miksi Normanin äiti on lukkiutunut karmivaan taloonsa? Kysymyksiin vastaava huipennus on erinomainen, miksi onkin sääli, että koko homma yritetään pilata kohtauksella, jossa kerrataan, mitä viimeisen vähän yli puolentoista tunnin aikana tuli juuri katseltua. Pelkän yhden elokuvan perusteella ohjaaja Alfred Hitchcock vaikuttaa olevan sellaisen pälätyksen yläpuolella. Kenties hän vain pelkäsi, etteivät katsojat oikeasti ymmärtäisi elokuvaa ilman lopetusta. Tai joku studiopomo pelkäsi tätä ja päätti asian Hitchcockin puolesta. Suuri, suuri sääli, sillä muuten Hitchcock on tehnyt huikeaa työtä mysteerisyyden, jännityksen ja vainoharhaisuuden kanssa. Joseph Stefanon käsikirjoitus on erittäin mainio ja se sisältää loistavia keskustelukohtauksia. Suosikkini on ehdottomasti Marionin ja Normanin välinen dialogi jokaisen ihmisen vankilasta ja kuinka niistä ei voi koskaan päästä vapaaksi, ainakaan täysin.

Kyseessä on myös taidokkaasti kuvattu filmi. Yhtä selkeää taustakangasta lukuunottamatta Psyko on visuaalisesti kestänyt aikaa todella hyvin. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa, mutta muutama kohtaus tuntuu loppuvan liian lyhyeen. Jopa parin sekunnin lisääminen olisi rytmittänyt siirtymää paremmin. Valaisu on erinomaista, etenkin Marionin karkumatkalla, kun hänen naamansa kätkeytyy varjoihin yhä vain enemmän, vertauksena sille kuinka hahmo on yhä vain syvemmällä rikoksessaan. Lavasteet ovat hienot, varsinkin Batesin pelottavassa kodissa, minkä lisäksi elokuvan äänimaailma on oivallisesti toteutettu. Ja tietty minun täytyy hehkuttaa Bernard Herrmannin säveltämiä musiikkeja! Ne tuovat oman upean lisäyksensä filmin tunnelmaan. Hänen säveltämänsä tunnusmusiikki Psykoon on aivan täydellinen ja olenkin kuunnellut sitä useaan otteeseen sen jälkeen, kun katsoin elokuvan.

Yhteenveto: Psyko on erinomainen jännitysnäytelmä, joka pitää tiukasti otteessaan loppuun asti - tai ainakin melkein. Liian selittelevä loppu ja toisen puolikkaan tylsät hahmot pudottavat filmin tasoa hieman, mikä on sääli, sillä pääasiassa ohjaaja Alfred Hitchcock on tehnyt mestarillista työtä. On upeaa, kuinka ensimmäisen puolikkaan ajan katsoja todella pääsee Marionin pään sisälle ja kuinka jännitystä luodaan hiljalleen, kunnes filmi alkaa muuttua jopa piinaavaksi. Toisen puolikkaan mysteerisyys on hyvin kiehtovaa ja katsoja vaatii saada tietoa. Ja tiedolla en siis tarkoita sitä, kun koko elokuvan tapahtumat täytyy kerrata katsojille lopussa... Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa erittäin mainiosti rooleistaan, etenkin Norman Batesia näyttelevä Anthony Perkins, joka on aivan mahtava. Leffan käsikirjoitus on loistokkaasti rakennettu ja sen tekninen toteutus on muutamia pieniä poikkeuksia lukuunottamatta säilyttänyt tasonsa vuosien varrella häikäisevän hyvin. Suosittelen Psykoa ihan kaikille, sillä se todella on jättänyt voimakkaan jälkensä elokuvahistoriaan. Etenkin kauhufanien täytyy nähdä tämä leffa, jotta ymmärtää, mistä monet nykypäivän kliseet on kopioitu. Elokuva sai minut innostumaan Hitchcockin muusta tuotannosta, enkä malta odottaa näkeväni lisää hänen töitään! Hitchcockin kuoltua vuonna 1980, studio päätti rahastaa oikein kunnolla ja teki elokuvalle kolme jatko-osaa, sekä uudelleenfilmatisoinnin, minkä jo mainitsinkin. Kunnioitan tätä leffaa niin paljon, etten välttämättä halua koskaan nähdä sen jatko-osia. 1998-version saatan joskus katsoa, jos se vaikka saisi minut arvostamaan tätä alkuperäistä elokuvaa entistäkin enemmän...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.johneaves.wordpress.com
Psycho, 1960, Shamley Productions