Näytetään tekstit, joissa on tunniste Veronica Cartwright. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Veronica Cartwright. Näytä kaikki tekstit

tiistai 28. maaliskuuta 2023

Arvostelu: Linnut (The Birds - 1963)

LINNUT

THE BIRDS



Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Tippi Hedren, Rod Taylor, Jessica Tandy, Veronica Cartwright, Suzanne Pleshette, Ethel Griffies, Charles McGraw, Lonny Chapman, Karl Swenson, Malcolm Atterbury ja Ruth McDevitt 
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Birds, eli suomalaisittain Linnut on Alfred Hitchcockin ohjaama kauhuelokuva, joka perustuu löyhästi Daphne du Maurierin samannimiseen tarinaan vuodelta 1952, sekä tositapahtumiin lintujen hyökkäämisestä ihmisten kimppuun Capitolan kaupungissa Kaliforniassa elokuussa 1961. Kuukautta myöhemmin Alfred Hitchcock ja käsikirjoittaja Evan Hunter ryhtyivät suunnittelemaan filmiä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Linnut sai maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 1963 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys ja se sai Oscar-ehdokkuuden parhaista erikoistehosteista ja Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta uudesta naisnäyttelijästä, mutta kriitikot suhtautuivat filmiin ristiriitaisesti. Jotkut kehuivat elokuvaa jännittäväksi taidonnäytteeksi, toiset taas kokivat Hitchcockin menettäneen otteensa. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja se on vaikuttanut syvästi kauhugenreen. Nykyään Lintuja pidetään klassikkoelokuvana. Itse näin Linnut muutama vuosi sitten, kun innostuin Hitchcockin töistä ja katsoin herran tunnetuimpia töitä, kuten Takaikkunan (Rear Window - 1954), Vaarallisen romanssin (North by Northwest - 1959) ja Psykon (Psycho - 1960). Pidin filmistä, mutta muiden rinnalla se ei vakuuttanut yhtä vahvasti. Kun huomasin Lintujen täyttävän nyt 60 vuotta, päätin katsoa ja arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.

Melanie Daniels matkustaa pieneen Bodega Bayn rannikkokaupunkiin, yllättääkseen vastikään tapaamansa lakimiehen Mitch Brennerin kaijasilla. Reissu muuttuu pian painajaiseksi, kun linnut alkavat hyökkäillä kaupunkilaisten kimppuun.




Tippi Hedren näyttelee Melanie Danielsia, keppostelevaa seurapiirineitoa, joka tapaa lintukaupassa lakimies Mitch Brennerin (Rod Taylor). Melanien ja Mitchin välillä on niinkin vahvaa säpinää, että Melanie päättää ostaa Mitchin etsimät kaijaset ja yllättää Mitchin viemällä ne tälle tämän kotiseudulle Bodega Bayhyn. Hedrenin ja Taylorin väliltä löytyy onnistuneesti kemiaa ja tätä hassusti alkanutta romanssia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Homma muuttuu vielä kiinnostavammaksi, kun Bodega Bayn reissu muuttuu selviytymistaisteluksi lintujen hyökätessä. Silloin etenkin Hedren vakuuttaa pelokkailla ilmeillään. Hedrenin myöhempien kertomien mukaan Lintujen kuvaukset eivät harmillisesti kuitenkaan olleet hänelle mieluisaa puuhaa, sillä hänen mukaansa ohjaaja Hitchcock ahdisteli häntä toistuvasti.
     Elokuvassa nähdään myös Jessica Tandy Mitchin äitinä Lydiana ja Veronica Cartwright Mitchin pikkusiskona Cathyna, Suzanne Pleshette opettaja Annie Hayworthina, sekä Ruth McDevitt lintukaupan omistajana, rouva MacGruderina. Tarkkaavaiset katsojat voivat bongata Alfred Hitchcockin poistumassa koirien kanssa kaupasta heti elokuvan alussa. Tandy, Pleshette ja nuori Cartwright suoriutuvat myös mallikkaasti rooleistaan.




En toisaalta ihmettele, että ilmestyessään Linnut sai aika ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Siihen aikaan hyökkäävistä eläimistä kertovat kauhuelokuvat olivat enemmän jotain b-luokan osastoa, jota ei oltu tarkoitus ottaa tosissaan. Niissä eläimet olivat myös erilaisista syistä yleensä valtavan kokoisia monstereita, mutta Hitchcock oli päättänyt ottaa täysin toisenlaisen lähestymistavan filmiinsä. Linnuissa hyökkäävät eläimet ovat tuiki tavallisia lintuja, eikä elokuvaa ole tehty mitenkään kieli poskessa. Aivan varmasti elokuva aiheutti hämmennystä monissa, että "eihän tätä näin pitäisi tehdä". Mutta niin vain Hitchcock teki niin kuin vain Hitchcock siihen aikaan osasi tehdä ja loi jotain lajityypille täysin mullistavaa, enkä todellakaan ihmettele, että elokuvaa on vuosien varrella alettu arvostamaan huomattavasti enemmän.

Pidin Linnuista ensimmäisellä katselulla, mutta se ei säväyttänyt minua samalla lailla kuin vaikkapa Hitchcockin tunnetuin kauhuteos Psyko. Nyt kun katsoin Linnut uudestaan, se teki minuun suuren vaikutuksen. Jo elokuvahistoriaa tutkien filmin saavutukset on helppo huomata. Elokuva uudisti kauhugenreä ja erityisesti monsterielokuvia ottamalla jotain täysin arkista ja jokapäiväistä kuten taivaalla lentelevät linnut ja tarjoamalla ne katsojille kauhistuttavassa valossa. Eikä Hitchcockin tarvinnut muokata linnuista mitään jättiläishirviöitä tehdäkseen niistä pelottavia. Hän hyödynsi lintujen tavanomaisuutta ja aivan varmasti moni linnuista vähät välittävä ihminen poistui teatterista tähyillen taivasta huomattavasti jännittyneemmin kuin koskaan ennen.




Hienoa on myös, ettei Hitchcock lähtenyt tekemään elokuvaa huumorimielessä, vaan hän halusi pitää imagonsa trillereiden mestarina ja tarjota katsojalle jälleen yhden järisyttävän jännitysnäytelmän. Luultavasti kaikki muut ohjaajat olisivat tehneet elokuvasta b-luokan pelleilyn ja vaadittiinkin Hitchcockin kaltainen visionääri näyttämään uutta suuntaa. Tämän suunnan vaikutukset olivat näkyvissä monissa myöhemmin ilmestyneissä kauhuelokuvissa - eritoten Steven Spielbergin Tappajahaissa (Jaws - 1975), joka on ottanut paljon vaikutteita Linnuista. Ja miksipä ei olisi ottanut? Hitchcockin työ on esimerkillisen vangitsevaa ja hiottua. Hänen rakentama tunnelmansa on erinomainen, varsinkin kohtauksessa, jossa Melanie odottelee koulun pihalla, eikä edes huomaa, kuinka hänen takana oleva kiipeilyteline alkaa täyttyä variksista. Kohtaus on yhä 60 vuotta myöhemminkin piinaava.

Yksi elokuvan monista neronleimauksista on, että jos ei tiedä, mitä on alkamassa katsomaan, Lintujen kauhupuoli voi tulla täytenä yllätyksenä. Pitkään leffa vaikuttaa nimittäin puhtaalta rakkaustarinalta, jossa toisilleen naljailevat nainen ja mies kohtaavat ja heidän välille syttyy saman tien jotain. Elokuvan nimen voi pitkään tulkita merkitsevän kaijasia, jotka Melanie hankkii Mitchille. Kaijanen kun on vieläpä englanniksi "lovebird". Vasta noin puolessa välissä filmiä Linnut paljastaa todellisen luonteensa. Koulun pihalla tapahtuvan kohtauksen lisäksi elokuvasta löytyy monia muita tiivistunnelmaisia kauhun hetkiä, joissa katsoja tuijottaa hievahtamatta tapahtumia. Ensimmäisellä katselulla minua häiritsi lähes totaalinen musiikin puute, mutta tällä kertaa pidin pitkää hiljaisuutta ja sitä seuraavaa lintujen meteliä ja ihmisten kiljumista vaikuttavana tehokeinona.




Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan oman aikansa taidonnäyte. Sen lisäksi, että Linnut on hyvin kuvattu, valaistu, leikattu, lavastettu, puvustettu ja äänitetty elokuva, lintuhyökkäysten toteutukset ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja karmivampia. Toki nykypäivänä katsottuna muutamissa kuvissa on selvää, että näyttelijät tappelevat sulkapeitteisen nuken kanssa, mutta pääasiassa oikeita lintuja, mekaanisia lintuja ja nukkeja hyödyntävät kohtaukset ovat vakuuttavia. 1960-luvun teknologialla vauhdikkaasti liitelevien lintujen irrottaminen kuvasta ja liittäminen toiseen kuvaan on ollut kova pala purtavaksi, mutta efektitiimi on hoitanut hommansa tyylikkäästi.

Yhteenveto: Linnut on mahtava kauhuelokuva, jolla Alfred Hitchcock tuttuun tapaansa mullisti kauhu- ja jännitysgenreä pysyvästi. Leffa alkaa vekkulimaisena romanttisena komediana ja paljastaa todelliset siipensä vasta vähitellen. Jännitystä kasvatellaan tehokkaasti, kunnes lintujen aiheuttama kauhu päästetään tosissaan valloilleen. Musiikittomuus voi häiritä, mutta samalla se toimii myös erinomaisena tehokeinona. Juurikin pitkät hiljaisuudet ennen äänekkäitä hyökkäyksiä ovat niitä elokuvan piinaavimpia hetkiä. Itse hyökkäyksetkin ovat toinen toistaan jännittävämpiä. Aitoja lintuja, mekaanisia lintuja ja nukkelintuja sekoitetaan sulavasti ja leffan efektit näyttävät pääasiassa yhä hyviltä. Vaikka elokuva kulkeekin rauhassa eteenpäin, Linnut pitää tiukasti kiinni katsojastaan. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan ja Hitchcock osoittaa jälleen, miksi häntä kutsutaan jännityksen mestariksi. Linnut mullisti kauhugenreä ja sen jäljet ovat näkyvissä yhä tänäkin päivänä. Jos siis olet kauhufani, etkä jostain syystä ole vielä katsonut tätä klassikkoa, katso se ensitilassa - etenkin näin 60-vuotisjuhlan kunniaksi!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Birds, 1963, Alfred J. Hitchcock Productions


keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Arvostelu: Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979)

ALIEN - KAHDEKSAS MATKUSTAJA

ALIEN



Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Sigourney Weaver, Tom Skerritt, Veronica Cartwright, Harry Dean Stanton, John Hurt, Ian Holm ja Yaphet Kotto
Genre: scifi, kauhu, hirviöelokuva
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia / Director's Cut: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 18

Kuulin Alieneista ensimmäisen kerran todella pienenä. Ensimmäinen sarjaan kuuluva elokuva, jonka näin oli AVP - Alien vs. Predator (2004). Se sai minut innostumaan hahmoista ja katsoin alkuperäiset neljä Alien-elokuvaa monta kesää sitten peräkkäisinä päivinä kaverini kanssa. Pakko sanoa, etten ollut silloin vielä 18, kun katsoin ne... Hups. Lapsena pidin elokuvaa hieman tylsänä, mutta vuosien varrella olen alkanut arvostamaan elokuvaa yhä vain enemmän ja enemmän.

Avaruusalus Nostromo on palaamassa Maahan seitsemän hengen miehistönsä kera. Nostromolla huomataan hätäsignaali lähellä olevalta planeetalta, jota miehistö lähtee tutkimaan. Planeetalta löytyy avaruusalus, missä yhteen miehistössä tarttuu loinen, joka vaarantaa koko muun miehistön.

Toisin kuin aika lailla kaikki muut samanlaiset elokuvat, Alien - kahdeksas matkustaja ei paljasta heti päähenkilöään, vaan todella pitkään se kertoo tasapuolisesti kaikista miehistön jäsenistä. On kapteeni Dallas (Tom Skerritt), sääntöjä noudattava Ripley (Sigourney Weaver), lääkintäupseeri Ash (Ian Holm), tutkija Kane (John Hurt), helposti säikkyvä Lambert (Veronica Cartwright) ja hauskat työmiehet Parker (Yaphet Kotto) ja hömelö Brett (Harry Dean Stanton). Kaikki ovat loistavia rooleissaan ja heistä oikein huokuu pelko kauhukohtauksissa. Vaikka ryhmä on välillä eri mieltä toistensa kanssa, miehistön yhteishenkeä on mahtava katsoa.




Elokuvan alku on hieman hidastempoinen. Toinen tunti on paljon jännittävämpi ja piinaavampi, mutta jo ensimmäinen tunti pohjustaa hienosti tulevia tapahtumia ja nostattaa jännitystä mestarillisesti. Hidastempoisuus ei kuitenkaan johda tylsistymiseen, sillä tarina on äärimmäisen mielenkiintoinen. Ridley Scott on selkeästi osannut hommansa kauhukohtauksia ohjatessaan - hän tekee aivan huikeaa työtä läpi leffan! Herkimmille ihmisille elokuva voi tuntua jopa liiankin pelottavalta. Jotkut lapset saattavat pitää elokuvaa tylsänä ja kyseessä onkin selkeästi enemmän aikuiseen makuun tehty avaruustarina. Joissain kauhuelokuvissa on ongelmana, kun ei näe, mitä tapahtuu, mutta Alien - kahdeksannessa matkustajassa ei sitä ongelmaa onneksi ole. Valaisu on koko ajan erinomaista, vaikka lopussa esiintyvät välkkyvät strobovalot saattavat aiheuttaa päänsärkyä... tai pahemmassa tapauksessa kohtauksen. Myös klaustrofobiasta kärsiville ihmisille on tiedossa herkkua, kun yksi hahmoista joutuu kulkemaan ahtaissa tiloissa. Tämä kohtaus on jopa piinaava ja se sisältää yhden elokuvahistorian parhaimmista "jump scareista", eli äkkisäikäytyksistä. Jerry Goldsmithin säveltämä surullisen kaunis, mutta ahdistava musiikki tuo karmivuutta mukaan vielä enemmän. Jännitys pysyy korkealla loppuun asti ja kun elokuva todella käynnistyy, ei se päästä katsojastaan irti, vaan kiinnittyy vielä tiukemmin katsojaan kuin facehugger!

Itse avaruusolio on fantastisesti toteutettu. Olennon ulkoasu on upea, mutta häijyn karmiva. Harmi, että karmivuus katoaa hieman alienin kävellessä, mikä näyttää vähän pöhköltä. Onneksi Scott  ymmärtää, että vähemmän on enemmän, eikä alienia nähdä kovinkaan usein, mikä tekee elokuvasta entistäkin pelottavamman. Jos olio vähän väliä hyppäisi esille ja näkyisi koko ajan kunnolla päästä varpaisiin, se menettäisi hohtonsa nopeasti. Nopeat leikkaukset ja kuvat, joissa näkyy vain alienin pää tai hampaat, ovat kaikista paras vaihtoehto. Kuva, jossa alien roikkuu katosta heiluvien ketjujen varassa, on loistava. Facehugger, eli loinen, joka takertuu yhteen miehistön jäseneen, on tyylikkäästi tehty. Munat, joista facehuggerit kuoriutuvat, on saatu näyttämään tosi ällöttäviltä.

Kun kyseessä on vuoden 1979 elokuva, niin on selvää, että tehosteet ovat kärsineet hieman vuosien saatossa. Kuten jo sanoin, niin kävelevä alien näyttää tönköltä, vaikka kyseessä on mies puvussa, eikä tietokonetehoste. Kun chestburster, eli vauva-alien, tulee näkyviin, niin se on karmiva, mutta saman tien, kun se lähtee liikkeelle, muuttuu se koomiseksi. Nämä ovat kuitenkin vain pari todella nopeaa kuvaa ja efektit voi helposti antaa anteeksi pienemmän budjetin, ilmestymisvuoden ja muuten niin täydellisen toteutuksen takia. Ainoa tehoste, mikä on anteeksiantamattoman huono, on kun yksi hahmoista vaihtuu näyttelijästä nukeksi. Tämä on toteutettu todella selkeällä ja tökeröllä leikkauksella, minkä lisäksi valaistuskin muuttuu täysin. Jos kuvien välillä leikattaisiin toiseen hahmoon, ei hetki häiritsisi yhtään. Äänitys on myös parissa kohdassa kehnoa, varsinkin jos joku alkaa huutamaan. Lavasteet ovat kuitenkin aivan mielettömän hienot. Koko avaruusalus Nostromo on sisältä erittäin yksityiskohtainen ja mielenkiintoinen. Se on todella yksityiskohtainen ja sen likaisuus saa sen näyttämään jollain tapaa todellisemmalta. Avaruusolentojen alus on myös todella hyvin toteutettu. Elokuva on kuvattu erinomaisesti, muutamia zoomeja lukuunottamatta. Jotkut kuvista ovat välillä epätarkkoja, mikä häiritsee hieman, mutta ei onneksi liikaa.




Blu-rayn kuva näyttää hienolta suurimmaksi osaksi, vaikka heikompilaatuisiakin kuvia löytyy. Pohjoismainen yhden levyn Blu-ray -julkaisu ei sisällä paljoa lisämateriaalia. Blu-ray sisältää sekä alkuperäisen teatteriversion, että myös myöhemmin julkaistun Director's Cut -version.

Kun yleensä Director's Cut -versiot ovat pidempiä kuin teatteriversiot, niin Alien - kahdeksannen matkustajan kohdalla asia ei mene ihan niin. Director's Cut on itse asiassa hieman lyhyempi. Vaikka se sisältää kohtauksia, joita ei ole teatteriversiossa, niin joitain alkuperäisversion kohtauksia on otettu pois. Itse olen katsonut aina Director's Cutin.

Yhteenveto: Alien - kahdeksas matkustaja on täydellinen scifikauhuelokuva ja selkeä klassikko. Vaikka sen olisi nähnyt ties kuinka monta kertaa, on se aina yhtä jännittävä ja paikoitellen jopa piinaava. Elokuva aloittaa sarjan hienosti ja saa katsojan haluamaan lisää. Ohjaaja Ridley Scott sai aikaan mestariteoksen, eikä ole ihme, että elokuvaa ylistetään niin paljon yhä tänä päivänä - se vain on upean mahtava! Scifi- ja hirviöelokuvista pitävä henkilö tykkää tästä varmasti. Lapsille elokuvan pelottavuusaste on varmasti liikaa, joten elokuvaa ei heille kannata näyttää. Treffi-iltaan ei Alien - kahdeksas matkustaja varmaankaan sovellu, mutta yöllä yksin pimeässä katsoen siitä saa kaiken irti. Jossain kohtaa elämää elokuva kannattaa kuitenkin katsoa, sillä minun mielestäni se on yksi kaikkien aikojen parhaista!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2016 - Muokattu 2.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.welcometocrystallake.tumblr.com
Alien, 1979, 20th Century Fox Film Corporation