Arvostelu: Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000)

TIIKERIN OMA ELOKUVA

THE TIGGER MOVIE

Ohjaus: Jun Falkenstein
Pääosissa: Jim Cummings, Nikita Hopkins, Ken Sansom, John Fiedler, Peter Cullen, Andre Stojka, Kath Soucie, Tom Attenborough ja John Hurt
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 14 minuuttia
Ikäraja: S

"Ihana asia minussa on, ett ihana olen vain mä
Mun pääni on täytetty kumilla ja häntä vieteriä
Pienet pomput, suuret pomput, on ne hauskoja
Ihanin asia minussa on, ett oon mä ainoa."

Tiikerin oma elokuva perustuu A. A. Milnen suosittuihin "Nalle Puh" -lastenkirjoihin (1924-1928). 1970-luvulla Walt Disney teki Milnen kirjojen pohjalta animaation Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh - 1977) ja koska filmi oli suosittu, yhtiö jatkoi hahmojen seikkailujen kertomista sarjakuvien ja animaatiosarjojen muodossa. 1900-luvun lopulla Disney alkoi työstämään uutta Nalle Puhiin liitännäistä elokuvaa ja vuonna 2000 ilmestyikin Tiikerin oma elokuva. Leffa oli pieni menestys ja se oli myös kriitikoiden mieleen. Itsekin pidin leffasta paljon lapsena ja katsoin sen useaan otteeseen ja lauleskelin yllä olevaa Tiikerin laulua. Kun katsoin muutama viikko sitten Nasun suuren elokuvan vuosien tauon jälkeen, innostuin Puolen hehtaarin metsän asukkaista pitkästä aikaa ja etsinkin nopeasti käsiini Tiikerin oman elokuvan.

Tiikerin ystävillä ei ole aikaa hänelle, kun heidän täytyy valmistautua tulevaan talveen. Tiikeri on surullinen, sillä hänellä ei ole ketään, kenen kanssa pomppia. Ruun ehdotuksesta Tiikeri alkaa tutkia, jos hänellä olisi jossain perhe täynnä tiikereitä, mutta kun perhettä ei ole löytyäkseen, joutuvat ystävät keksimään jotain piristääkseen Tiikeriä.

Kuten nimestä voi päätellä, elokuvassa keskitytään Tiikeriin. Monien mielestä ärsyttävä hahmo näyttää uusia puolia, kun hän kokee olevansa yksin ilman ketään muuta. Hahmo muuttuu surullisemmaksi, eikä pomppiminen enää innosta. Tiikeriä ääninäyttelee Jim Cummings, jonka ääni sopii erittäin hyvin hahmolle. Tiikerillä on jännä tapa lausua asioita ja muiden Puolen hehtaarin metsän asukkien tapaan hänkin käyttää usein itse keksimiään sanoja.
     Cummings ääninäyttelee myös Nalle Puhia ja vetää senkin roolin onnistuneesti. Puhin hunaja-addiktio aiheuttaa jälleen ongelmia ystävyksille, mutta hän on silti aina erittäin hellyyttävä hahmo. Nalle Puhilla on tuttuun tapaansa ajatuksia ja ideoita, jotka eivät välttämättä ole välkyimmästä päästä.
     Ruu pääsee enemmän esille, koska hän kulkee Tiikerin mukana etsimässä Tiikerien sukupuuta. Ruu kokee Tiikerin isoveljenään ja yrittää saada hänet ymmärtämään, että on Tiikerin perhettä. Ruun äänenä toimii Nikita Hopkins, joka on toimiva valinta.
     Nasun rooli ei ole kovin iso elokuvassa, mutta hän on silti oma ihana itsensä. Nasu on pelokas ja hänelle Tiikerin pomput ovat liian vauhdikasta menoa. Nasua ääninäyttelee John Fiedler, jonka ääni saa Nasun kuulostamaan hieman vanhemmalta kuin hahmosta luulisi.
     Ihaa on aina loistavan surullisen hauska masennuksensa kanssa. Koskaan ei oikeastaan tiedä, onko oikein nauraa, vai olla surullinen Ihaan puolesta. Ihaata esittää Peter Cullen, joka vetää roolin täydellisesti.
     Ken Sansomin Kani ei pääse esiintymään kummemmin elokuvassa ja senkin ajan, mitä häntä näkee, hän valittaa muille, varsinkin Tiikerille.
     Hieman tylsemmät hahmot, eli Kengu (Kath Soucie) ja Pöllö (Andre Stojka) esiintyvät myös elokuvassa, kuten myös kaikista tylsin hahmo, Risto Reipas (Tom Attenborough). Onneksi Risto Reipas esiintyy erittäin vähän ja vasta elokuvan lopussa. Kertojaäänenä toimii itse John Hurt, jonka ääni on hyvin tunnistettava ja oiva valinta elokuvaan. Ensimmäistä kertaa englanniksi katsoessani tajusin heti ensimmäisen repliikin aikana, että kyseessä on Hurt, jonka mukanaoloa en tiennyt etukäteen. Elokuvan alku rikkoo neljättä seinää, kun Tiikeri alkaa keskustelemaan kertojan kanssa siitä, että pitäisi kertoa hänen tarinaansa välillä. Myös kesken elokuvaa näytetään, että kyseessä on kirja, jota kertoja lukee. Välillä hahmot pomppivat kirjan sivulta toiselle, kirjainten välistä. Se on toimiva ratkaisu, eikä häiritse katsojaa pois tarinasta.

Tarinana Tiikerin oma elokuva on hyvin perinteistä Nalle Puhia. Hahmo jää ulkopuolelle ja tarvitaan joku huomauttamaan muille, että näin on päässyt käymään. Kovin suuresta seikkailusta ei ole kyse, mutta leffa tarjoaa silti paljon hassuja hetkiä, hyvää tunnelmaa ja tärkeän teeman. Nalle Puh -elokuvissa on aina hyvin selkeitä teemoja ja Tiikerin omassa elokuvassa teemana on perhe. Elokuvassa näytetään, että perhe voi tulla missä muodossa tahansa, eikä perhettä määritä vain biologiset asiat - ystävätkin voivat kuulua perheeseen. Tätä sanomaa elokuva viestii katsojalle ja lapsien onkin hyvä ymmärtää se jo pieninä. Leffa myös näyttää, miten tiettyjä tilanteita kannattaa hoitaa ja miten niitä ei todellakaan kannata hoitaa. Yhdessä kohtaa Tiikerin ystävät päättävät järjestää yllätyksen, mikä ideana kuulostaa aluksi hyvältä, mutta mikä tarkemmin ajateltuna voi olla harmillisen ikävä temppu. Itse tarina on hyvin kerrottu ja pitää hienosti mukanaan. Loppuhuipennus voi olla hieman jännittävä perheen pienimmille lapsille, jolloin on hyvä, että on oma kaveri tai vanhempi vierellä tukemassa.

Tiikerin oma elokuva on hyvin piirretty animaatio. Hahmot ovat aina yhtä ilahduttavan värikkäitä ja niiden liikkeet ovat tuttuja muista Puh-leffoista. Välillä hahmojen jotkut piirrosviivat kulkevat hölmösti päällekäin (suurin huomio Puhin korvissa...), muttei liian häiritsevästi. Puolen hehtaarin metsän taustat ovat jälleen upeita. Syksyiset ja talviset puut ovat todella hienosti toteutettuja.

Tässäkin Disney-elokuvassa on mukana lauluja. Ensimmäisenä on arvosteluni alussakin esiintynyt "The Wonderful Thing About Tiggers", jossa Tiikeri laulaa kuinka hienoa on olla ainut laatuaan. Toisena on hieman tylsähkö "Someone Like Me", jota seuraa erittäin viihdyttävä "Whoop-de-Dooper Bounce", jonka taustamusiikki voi jäädä soimaan päässä. "Pooh's Lullabee", eli Puhin tuutulaulu mehiläisille on lutuinen ja se on itse kohtauksenakin erittäin hyvä. "Round My Family Tree" on kappaleena hauska ja siinä pyörii mukana visuaalisesti hyvin toteutettu pätkä. "How To Be a Tigger" on myös viihdyttävä ja tarttuva kipale. Mukana myös biisi "Your Heart Will Lead You Home".

Yhteenveto: Tiikerin oma elokuva on hyvä lisäys Puh-elokuvien sarjaan. Se on hyväntuulinen ja lämminhenkinen elokuva, joka toimii niin lapsille kuin aikuisillekin. Mukana on tärkeitä teemoja ja opetuksia kaikille, unohtamatta kiinnostavaa seikkailua. Nalle Puh on hauskasti ainoa Walt Disneyn klassikkoelokuvista, jonka jatko-osat ovat jopa parempia kuin itse alkuperäinen, eikä tämä ole poikkeus. Tiikerin oma elokuva on mielestäni kolmanneksi paras Puh-seikkailu, heti Nasun suuren elokuvan ja Nalle Puhin elokuva - uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (Winnie the Pooh - 2011) jälkeen. Jos olet Disney-elokuvien ja etenkin Puh-elokuvien fani, niin kannattaa ehdottomasti katsoa Tiikerin oma elokuva, jos et ole sitä aiemmin nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2016 - Muokattu 27.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pooh.wikia.com
The Tigger Movie, 2000, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Godzilla (2014)

GODZILLA

Ohjaus: Gareth Edwards
Pääosissa: Aaron Taylor-Johnson, Ken Watanabe, Elizabeth Olsen, Juliette Binoche, Sally Hawkins, David Strathairn ja Bryan Cranston
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Godzilla on aika varmasti kaikkein tunnetuin elokuvahirviö. Ensiesiintymisensä liskomonsteri teki vuoden 1954 elokuvassa Gojira ja on sen jälkeen esiintynyt ties kuinka monessa leffassa. Oma ensikosketukseni hahmoon elokuvassa oli vuoden 1998 elokuva Godzilla. Kun ilmoitettiin, että 2014 ilmestyy uusi elokuva hirviöstä, niin innostuin kovasti. Trailerit näyttivät hienoilta ja Godzilla itse ei näyttänyt enää ylikasvaneelta dinosaurukselta. Menin heti avausviikonloppuna katsomaan elokuvan ja pakko sanoa, että olin erittäin pettynyt. Godzillaa näkyi vain hetken ja enimmäkseen keskityttiin pariin muuhun hirviöön. Blu-rayn sai kuitenkin hienoilla kansilla halvalla ja päätin antaa elokuvalle toisen mahdollisuuden ja onneksi tein niin, sillä toisella katsomiskerralla pidin elokuvasta paljon enemmän. Samoja ongelmia oli yhä, mutta tietoisena niistä pystyin nauttimaan elokuvasta sellaisena kuin se on.

Japanissa ydinvoimalassa työskentelevä Joe Brody menettää vaimonsa onnettomuudessa, joka tuhoaa voimalan. 15 vuotta myöhemmin Joe palaa voimalalle poikansa Fordin kanssa ja heille selviää, että onnettomuuden aiheutti jättimäinen MUTO-olento. MUTO lähtee tuhoamaan lähellä olevia kaupunkeja ja ihmiset yrittävät keksiä keinoa pysäyttääkseen sen. Mukana myös liskomainen jättihirviö nimeltä Gojira, joka välillä käväisee elokuvassa.

Elokuvassa keskitytään enemmän ihmishahmoihin kuin hirviöihin, mikä on harmi, sillä ihmishahmot eivät ole kovin mieleenpainuvia.
Aaron Taylor-Johnson esittää Ford Brodya, pomminpurkajaa, joka ei usko isänsä höpinöitä siitä, että jokin ulkopuolinen aiheutti voimalan tuhoutumisen, Fordin ollessa vielä lapsi. Taylor-Johnson vetää roolinsa hyvin ja on selkeästi elokuvan mielenkiintoisin ihminen.
     Monet varmasti odottivat, että Breaking Badista (2008-2013) tuttu Bryan Cranston olisi pääosassa tässä elokuvassa, mutta väärässä olivat. Cranstonin esittämä Joe Brody on vain sivuhahmo ja enimmäkseen keskitytään Joen poikaan. Cranstonin suoritus ei muutenkaan ole kovin ihmeellinen, joten on vain ihan hyvä, ettei hahmo esiinny kovin kauaa. Cranstonin puhuma japani on aika kamalaa ja samalla naurettavaa kuunneltavaa.
     Ken Watanaben esittämä tohtori Serizawa on mukana vain tuijottaakseen dramaattisesti asioita, hahmoja, hirviöitä ja tapahtumia, ja sanoakseen vielä dramaattisemmin repliikit "We call him... ...Gojira!" ja "Let them fight.", joista jälkimmäinen muuttui hyvin nopeasti internet-vitsiksi.
     Elizabeth Olsen esittää Fordin vaimoa Elle Brodya. Olsen vetää pienen roolinsa hyvin.

Kuten jo aiemmin sanoin, niin itse Godzilla ei esiinny kovin paljoa elokuvassa, mikä on tietysti suuri harmi, sillä sen takia ihmiset menevät elokuvaa katsomaan. Kestää lähes tunti ennen kuin Godzilla edes näkyy kunnolla ja saman tien kun Godzilla karjaisee ensimmäisen kerran, niin leikataan pois muualle ja varsinkin ensimmäisellä näkemiskerralla se alkoi ärsyttämään erittäin paljon. Ja samanlainen kohtauksesta pois -leikkaus tapahtuu uudelleenkin elokuvassa. Suurimmaksi osaksi Godzillasta näkyy tämän selkä, kun se ui paikasta A paikkaan B. Onneksi kohtaukset, joissa Godzilla esiintyy kunnolla (eli vasta loppu), ovat erittäin hienoja ja Godzilla näyttää visuaalisesti täydelliseltä. Voisi luulla, että tekijöiltä loppui raha kesken ja siksi Godzillaa ei näy.

Valitettavasti MUTO-olennot eivät näytä läheskään täydellisiltä. Koska ne vievät ruutuaikaa pois Godzillalta, niin niitä alkaa inhoamaan ja toivoo, että Godzilla repisi ne kappaleiksi. Muuten tehosteet ovat tyylikkäitä ja elokuvan tehosteet ovat erittäin toimivia. Toimintakohtaukset lopussa ovat näyttäviä. Tuhoutuvat rakennukset ovat visuaalista karkkia silmille, jos pitää katastrofielokuvista.

Jos ohjaaja Gareth Edwardsin nimi ei ole entuudestaan tuttu, niin ei ole ihme, sillä hänen ainoa kunnon elokuvansa ennen Godzillaa oli vuoden 2010 Monsters. Monstersia ja Godzillaa yhdistää se, että kummassakin on hirviöitä, joita haluaisi nähdä, mutta joita ei näytetä lähes ollenkaan. Niistä kahdesta elokuvasta suosittelen kuitenkin katsomaan Godzillan, sillä Monsters on aivan kauheaa kuraa. Seuraavaksi Gareth Edwardsilta on tiedossa vuoden lopussa ilmestyvä Star Wars -spin off: Rogue One (2016).

Elokuvan musiikista vastaa muun muassa kahdesta viimeisestä Harry Potterista (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 (2010) ja Part 2 (2011)) ja The King's Speechista (2010) tuttu säveltäjä Alexandre Desplat. Musiikki Godzillassa on toimivaa, paikoitellen hieman piinaavankin jännittävää. Äänitehosteet elokuvassa ovat huikeita, varsinkin Godzillan pitkä karjunta aiheuttaa kylmiä väreitä. Godzilla on kuvattu taidokkaasti ja leikattu hyvin - jos ei lasketa sitä, että lähes kaikista toimintakohtauksista siirrytään yhtäkkiä vähemmän kiinnostaviin kohtiin.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietenkin täydellinen. Lisämateriaalina elokuvassa on "MONARCH: Declassified", jossa on kolme lyhyttä videota, kuin salaisia yhtiön kansioita, joissa käsitellään MUTO:ja, Godzillaa ja elokuvan tapahtumia, ja "The Legendary Godzilla", joka käsittelee elokuvan tekoa. Lisämateriaali ei sisällä suomenkielistä tekstitystä.

Yhteenveto: Godzilla ei ole täydellinen elokuva, mutta on silti paras elokuva, jonka olen nähnyt hirviöstä (muut näkemäni ovat alkuperäinen Gojira ja vuoden 1998 Godzilla). Itse Godzillaa kaipaisi lisää. Paljon lisää. Mutta kun katsoo elokuvaa tarinana, jossa ihmiset yrittävät selvitä hirviöiden taistellessa, niin se on viihdyttävää hömppää, jonka jaksaa katsoa uudestaan. Ensimmäisellä kerralla voi olla hyvinkin pettynyt elokuvaan, mutta ainakin omalla kohdalla Godzilla toimi paremmin, kun tiesi virheet valmiiksi. Jatko-osasta on puhetta ja toivoisin, että se tehtäisiin ja Godzillaa näytettäisiin enemmän. Brodyn perheen mukana olo ei haittaa, kunhan ylimääräiset monsterit ovat poissa tai ainakin taka-alalla. On myös puhetta, että olisi tulossa Godzillan ja King Kongin yhteiselokuva, mikä ei ainakaan omasta mielestäni kuulosta kovin hyvältä idealta. Lapsille Godzilla saattaa olla hieman liian karmiva. Jos haluaa katsoa helpon popcorn-kesäleffan, niin Godzilla on oiva valinta - katsokaa se kuitenkin pimeällä, sillä muuten synkistä kohdista ei ota mitään selvää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.scified.com
Godzilla, 2014, Warner Bros. Entertainment Inc, Legendary, Ratpac-Dune Entertainment

Arvostelu: Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame - 1996)

NOTRE DAMEN KELLONSOITTAJA

THE HUNCHBACK OF NOTRE DAME

Ohjaus: Gary Trousdale ja Kirk Wise
Pääosissa: Tom Hulce, Demi Moore, Tony Jay, Kevin Kline, Jason Alexander, Charles Kimbrough, Mary Wickes, Paul Kandel ja Jim Cummings
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva, musikaali
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

The Hunchback of Notre Dame, eli suomalaisittain Notre Damen kellonsoittaja, on Walt Disneyn klassikkosarjan 34. elokuva ja yksi lapsuuteni Disney-suosikeista. Lapsena en ymmärtänyt, kuinka karu ja synkkä elokuvan tarina todellisuudessa onkin. Ymmärsin tietysti tarinasta sen puolen, että rujoa Quasimodoa kauhistellaan ulkonäkönsä takia, mutta että se mikä oikeasti merkitsee, on ihminen ulkokuorensa takana. Nykyään katsoessani huomaan, ettei Quasimodon ulkonäköön liittyvät asiat ole hirveintä elokuvan juonessa.

Ulkonäöltään erilainen, mutta hyväsydäminen Quasimodo asustaa Notre Damen katedraalin tornissa. Sieltä hän seuraa kivipatsasystäviensä kanssa alhaalla olevia festivaaleja, joihin hän haluaisi päästä mukaan, mutta hänen herransa, tuomari Frollo, ei anna hänen poistua tornista. Quasimodo uhmaa käskyä ja törmää Esmeraldaan, jolla on omat ongelmansa Frollon kanssa.

Kyttyräselkäisestä Quasimodosta on saatu täydellisesti esille hahmon herkkä puoli. Hänestä välittää oikeasti ja haluaa tietää, mitä hänelle käy. Hänen äänenään toimii Tom Hulce, jonka ääni sopii hahmolle hyvin. Quasimodon ääni on lempeä, joka tuo hahmoon tykättävyyttä lisää. Quasimodon kanssa Notre Damen tornissa pyörivät kivipatsaat, eli gargoilit Hugo (Jason Alexander), Victor (Charles Kimbrough) ja Laverne (Mary Wickes). Kivipatsaat tuovat hauskuutta mukaan muuten kovin synkkään elokuvaan.
     Festivaaleissa tanssii Demi Mooren ääninäyttelemä Esmeralda. Nykypäivän kriteereillä varmaan sanottaisiin, että Esmeraldan mustalaisuus tuodaan liian voimakkaasti esille, mutta pitää ottaa huomioon, mihin aikaan elokuva sijoittuu. Yllättävän rajusti Disney on uskaltanut käsitellä mustalaisvihaa lastenelokuvassa ja annan lisäpeukutuksen siitä.
     Tony Jayn esittämä Frollo on yksi pahimmista Disney-pahiksista ikinä. Aiemmin en kummemmin edes muistanut hahmon nimeä tai mikä hänen roolinsa oikein olikaan elokuvassa, mutta kun katsoi häntä antamassa käskyjä kiduttaa ihmisiä tai polttamassa ihmisiä elävältä taloissa, niin kyllä alkaa hymy hyytyä.
     Mukana on myös kapteeni Phoebus (Kevin Kline), joka ei oikein tiedä, onko moraalisesti oikein seurata sokeasti Frollon käskyjä. Phoebus on unohdettavin hahmo, mutta hyvä lisä tarinan kannalta.
     Elokuvan tarinaa kertoo nukkemestari Clopin (Paul Kandel), joka on yksi mustalaisista.

Notre Damen kellonsoittaja on erittäin synkkä elokuva. Heti alusta lähtien tulee esille mustalaisvaino ja alussa melkein hukutetaan vauva kaivoon. Että sellaista tällä kertaa Disneyltä. Kuten jo aiemmin sanoin, niin mukana on myös kidutuskohtaus, jossa tosin itse kidutusta ei näy, mutta siitä puhutaan ja kuuluu huutoa. Frollo myös sotilaidensa kanssa polttaa taloja etsiessään mustalaisia ja ainakin yhdessä tapauksessa talossa on asukkeja yhä sisällä. Eli ihan perheen pienimmille elokuva voi olla hieman liian karmiva. Kuitenkin elokuvassa on selkeä teema siitä, että ratkaisevaa ihmisessä ei ole ulkonäkö, vaan se millainen hän on sisältä päin. Sen teeman kannalta elokuva on hyvä näyttää lapsille jossain kohtaa. Elokuvassa on myös paljon uskonnollisia asioita käsiteltynä.

Animaatiojälki on upeaa. Varsinkin taustat ja Pariisi yleisesti on hienosti toteutettu. Notre Dame on huikean näköinen sekä ulkoa, että sisältä. Hahmot ovat hyvin piirrettyjä ja massiiviset joukkokohtaukset näyttävät erittäin tyylikkäiltä. Mitä kauemmin elokuvaa on kulunut, sitä hienommaksi jälki muuttuu. Yksi visuaalisesti hienoimmista kohdista on, kun Frollo jahtaa Quasimodon äitiä takaa hevosella ratsastaen.

Kuten monet Walt Disneyn animaatioista, myös Notre Damen kellonsoittaja on musikaali. Elokuvassa lauletaan erittäin paljon ja se alkaa "The Bells of Notre Dame" -kappaleella, joka kohoaa kuorosta kunnon pauhuamiseksi ja siitä se lähtee perinteisempään Disney-suuntaan, mutta jatkaa taas erittäin eeppisellä pauhulla, jota kuullaan läpi elokuvan. Toinen kappale "Out There" esittelee Quasimodon ja näyttää hänen kiinnostuksensa ja innostuksensa ulkomaailmaa kohtaan. "Topsy Turvy" taas on hieman pirteämpi ja koomisempi kipale, jota seuraavat surulliset "God Help the Outcasts" ja "Heaven's Light/Hellfire", joista jälkimmäinen nousee taas eeppiseksi loppua kohden. Muina kappaleina ovat hilpeät "A Guy Like You" ja "The Court of Miracles". Mukana myös biisi "Someday". Laulut eivät ole kovin mieleenpainuvia, mutta ne toimivat ja kuljettavat elokuvaa eteenpäin. Parhaiten mieleen jää eeppinen kuoromusiikki, joka soi useaan otteeseen elokuvassa.

Tarkkaavaiset katsojat huomaavat muutamia viittauksia muihin Disney-elokuviin, joista suurin osa tulee saman kuvan aikana. Yhdellä Pariisin kadulla näkee Bellen elokuvasta Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991), Pumban elokuvasta Leijonakuningas (The Lion King - 1994) ja taikamaton elokuvasta Aladdin (1992).

Blu-rayn kuvanlaatu on muiden Disney-klassikkojen tapaan hienoa katsottavaa. Lisämateriaalina Blu-raylla on noin puolen tunnin "The Making Of The Hunchback Of Notre Dame" -dokumentti ja yksi kappale eri kielillä laulettuna. Kielinä ovat englanti, suomi, ruotsi, tanska, norja ja islanti, ja tekstityksinä samat vaihtoehdot.

Yhteenveto: Notre Damen kellonsoittaja on edelleen yksi parhaista Walt Disneyn animaatioelokuvista omasta mielestäni. Se on erittäin synkkä, mutta siinä on silti kunnon Disney-taikaa ja Disney-faneille se on pakkohankinta. Elokuvassa on hyviä opetuksia erilaisuuden ja vähemmistöjen hyväksymisestä. Edelleen sanon, että pienimmille elokuva ei sovellu, mutta hieman vanhempi lapsi pystyy varmasti hyvin katsomaan elokuvaa, kuten myös aikuiset. Jos et ole vielä elokuvaa nähnyt, niin katso se! Ja olenko minä ainoa, jota häiritsi valeasussa olevan Djali-vuohen suussa oleva piippu? Kyseessä on kuitenkin vuohi (erittäin suloinen vuohi!).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Hunchback of Notre Dame, 1996, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Crazy, Stupid, Love. / Hölmö, hullu, rakkaus. (2011)

CRAZY, STUPID, LOVE. (2011)

HÖLMÖ, HULLU, RAKKAUS.

Ohjaus: Glenn Figarra ja John Requa
Pääosissa: Steve Carell, Ryan Gosling, Julianne Moore, Emma Stone, Analeigh Tipton, Jonah Bobo, Marisa Tomei ja Kevin Bacon
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Eräällä matematiikan tunnilla yläasteella opettajamme oli poissa ja meille tuli sijainen, joka ei selkeästi tiennyt matematiikasta sen enempää kuin mekään, joten kesti vain hetken, kun hän jo kysyi, haluammeko katsoa elokuvan. Tietenkin me halusimme, mutta yhden, kaikkia miellyttävän elokuvan löytäminen koitui vaikeaksi ja lopulta opettaja päätti, että katsomme elokuvan Crazy, Stupid, Love. Ennen en ollut kiinnostunut romanttisista elokuvista ja minulla oli ennakkoon sellainen olo, etten pitäisi Crazy, Stupid, Lovesta. Ehdimme katsoa elokuvaa vain vähän vaille puoli tuntia, ennen kuin oppitunti päättyi, mutta se johti lopulta siihen, että minun oli pakko vuokrata se ja nähdä loppuun asti. Nykyään jopa omistan Crazy, Stupid, Loven Blu-rayna.

Cal Weaverin vaimo Emily päättää erota Calista. Cal päätyy särkyneen sydämensä kanssa klubille, jossa hän tapaa naistenkaataja Jacob Palmerin. Jacob päättää tehdä hömelöstä isästä itsensä kaltaisen hurmurin.

Steve Carell on monen muun komedianäyttelijän tapaan henkilö, joka aiheuttaa erilaisia mielipiteitä ihmisten keskuudessa. Omasta mielestäni hän on oikein hyvä ja tavoitteenani on nähdä kaikki hänen elokuvansa. Monia varmasti myös ihmetytti hänen Oscar-ehdokkuutensa vuoden 2014 elokuvasta Foxcatcher. Crazy, Stupid, Lovessa hän esittää Cal Weaveria onnistuneesti. Carell taitaa oikeasti olla Calin kaltainen hieman hömelö hahmo, joten hän sopii osaan hyvin.
     Ryan Gosling näytti monelle jo The Notebookissa (2004) osaavansa esittää hurmuria, jota kuitenkin vaivaa jokin. Aika samalla lailla hän vetää tässäkin, mutta silti hyvin joka tapauksessa.
     Julianne Moore ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. En vain tiedä, mikä hänessä on, mutta minun on vaikea katsoa häntä missään elokuvassa. Samaa koskee Crazy, Stupid, Lovea, jossa hän esittää Calin vaimoa.
     Emma Stone esittää onnistuneesti Hannahia, joka on myös hieman hukassa, kuten muutkin hahmot. Ensimmäisen kerran taisin nähdä Stonen The Amazing Spider-Manissa (2012), joka kiinnitti huomioni häneen ja sai haluamaan nähdä lisää, sillä Stone on kaikissa elokuvissa, joissa olen hänet nähnyt, vetänyt hyvän suorituksen.
     Sivuhahmoina ovat Calin ja Emilyn poika Robbie (Jonah Bobo), joka on erittäin rakastunut lapsenvahtiinsa Jessicaan (Analeigh Tipton). Bobon suoritus ei ole päätähuimaava, mutta menettelee, samoin kuin Tiptonin veto. Kevin Baconilla on ärsyttävä hahmo ja hänen suorituksensa tekee hahmosta vielä ärsyttävämmän.

Tarinallisesti Crazy, Stupid, Love. on perinteistä romanttista komediaa. Kliseitä löytyy, esimerkiksi että surullisessa kohtauksessa alkaa sataa. Cal vielä toteaa siihen, että "Kuinka kliseistä." Elokuvassa on erittäin paljon asioita meneillään, jotka ovat loppua kohden saaneet sellaisen sotkun, että ei voi kuin nauraa. Täysin hauska elokuva ei kuitenkaan ole, vaan pysyy paljon draaman puolella. Dialogi on hyvin kirjoitettua ja hauskuus syntyy suhdesotkuista ja tilannekomediasta. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja visuaalisesti elokuvan parasta antia on pitkä kuva, jossa näkyy Cal iskemässä useita naisia ympäri klubia.

Nimensä mukaisesti elokuva käsittelee sitä, kuinka hullua ja tyhmää rakkaus on. Se viestittää samaan aikaan kuinka hirveää ja kuinka täydellistä se voi olla. Lopputuloshan on tietysti, että rakkaus on epätäydellisen täydellistä. Ihan loppu elokuvassa ei ole parhainta antia, kun sotkuja aletaan selvittelemään, mutta se on tietenkin tarinan kannalta tärkeää. Hölmöksi romanttiseksi komediaksi elokuvassa on kyllä hyviä pointteja ja siinä taitaa olla yksi syy, miksi elokuva on lemppareitani omassa kategoriassaan.

SPOILER-miete elokuvasta - jos et ole nähnyt elokuvaa, lue omalla vastuulla tai hyppää yli: "Isona paljastuksena" elokuvassa on, että Hannah on todellisuudessa Calin ja Emilyn tytär. Alkupuolella siihen kuitenkin viitataan nopeasti pariin otteeseen, joista tarkkaavaisimmat voivat tajuta asian. Myös Hannahin mukana oleminen alussa, kun hän ei liity oikeastaan muiden hahmojen elämiin, saa epäilemään, että hän on jollain tapaa vielä isossa roolissa muille päähenkilöille. Vaikka totuuden paljastuminen aiheuttaa yhden elokuvan parhaista kohtauksista, niin se myös pistää miettimään, että miksei Cal tai Emily puhu ollenkaan tyttärestään tai että tietääkö Hannah edes vanhempiensa erosta? Miksei Calilla ja Emilylla ole kuvia tyttärestään esillä? Hauska idea, mutta toteutus ei ollut välttämättä paras mahdollinen.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Koska elokuvassa ei ole visuaalisesti paljoa ihmeellistä, niin ei voi myöskään sanoa, että se näyttäisi erinomaiselta. Kuva on tarkka ja äänenlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on paljon poistettuja kohtauksia ja klipit "Steve And Ryan Walk Into A Bar" ja "The Player Meets His Match". Kumpikaan klipeistä ei ole kovin pitkä.

Yhteenveto: Crazy, Stupid, Love. on romanttisten komedioiden parasta antia. Se ei ole hulvaton, mutta tuo suurimmaksi osaksi hyvän mielen ja hauskoja asioita. Kuten genren muissakin elokuvissa, myös tässä kaunistellaan monia asioita ja monista kohtauksista tehdään ylidramaattisia, mutta se kuuluukin elokuviin. Uutta kyseiseen genreen Crazy, Stupid, Love. ei oikeastaan tuo, mutta on se silti oikein viihdyttävä elokuva. Oman rakkaan kanssa vietettävään elokuvailtaan elokuva sopii mainiosti tai treffeille - tai sitten ihan yksinkin vietettävään iltaan (ystävänpäivä on ihan kohta) tai aamuun, kuten omalla kohdalla.

Kirjoittanut: Joonatan, 12.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Crazy, Stupid, Love. 2011, Warner Bros. Entertainment Inc

Arvostelu: San Andreas (2015)

SAN ANDREAS (2015)

Ohjaus: Brad Peyton
Pääosissa: Dwayne Johnson, Carla Gugino, Alexandra Daddario, Ioan Gruffudd, Paul Giamatti, Hugo Johnstone-Burt, Art Parkinson ja Archie Panjabi
Genre: katastrofielokuva, jännitys
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun ensimmäisen kerran kuulin, että kesällä 2015 ilmestyy elokuva nimeltä San Andreas, niin yhdistin sen päässäni heti siihen, että Grand Theft Auto: San Andreas (2004) -pelistä tehtäisiin elokuvaa. Kun ensimmäinen trailer julkaistiin, niin tajusin, että kyseessä onkin Dwayne "The Rock" Johnsonin tähdittämä katastrofielokuva. Vaikka trailer näytti visuaalisesti hyvältä, niin kiinnostukseni ei pahemmin herännyt. Päädyin kuitenkin kesän alussa yhtenä keskiviikkoiltana katsomaan elokuvan 3D:nä.

San Andreasin siirros aiheuttaa Kaliforniassa massiivisen maanjäristyksen. Pelastushelikopterilentäjä Raymond Gaines lähtee pelastamaan ex-vaimoaan ja tytärtään, jotka ovat vaarassa järistyksen takia.

Dwayne Johnson ei ole koskaan ollut mielestäni kovin kummoinen näyttelijä. Toimintaelokuvasarja Fast & Furiousiin (2001-) Johnson sopii pullistelemaan lihaksiaan, mutta huolehtivana perheenisä-Raymondina häntä on vaikea ottaa todesta. Onneksi häntä kykenee silti katsomaan, eikä hän pilaa elokuvaa. Mitä kauemmin elokuvaa katsoo, sitä enemmän häneen ja hänen hahmoonsa tottuu.
     Carla Gugino ei ole kovin kaksinen Raymondin ex-vaimona Emmana, mutta hänenkin mukana oloon tottuu. Guginon hahmo ei kuitenkaan pääse tekemään oikeastaan mitään, vaan hän pääosin vain roikkuu ex-miehensä mukana, tämän pelastaessa päivää.
     Alexandra Daddario sopii Raymondin ja Emman tyttäreksi, Blakeksi. Blake on kuunnellut isäänsä ja kykeneekin usein löytämään ratkaisuja hankalissa tilanteissa.
     Blaken mukana ovat veljekset, Hugo Johnstone-Burtin esittämä Ben Taylor ja Art Parkinsonin esittämä Ollie Taylor. Hugo ja Art vetävät tarpeeksi hyvin, jotta heidän veljeytensä toimii katsojille.
     Ioan Gruffudd esittää Emman uutta miestä, Daniel Riddickiä, jonka nössöys korostaa Raymondin machoilua. Gruffudd ei ole mukana onneksi kovin paljoa, eikä hänen hahmonsa ole kiinnostava.
     Paul Giamattin esittämän tohtori Lawrence Hayesin ainoa tarkoitus elokuvassa tuntuu olevan elokuvan tulevien tapahtumien selittäminen. Suurimmaksi osaksi hänen ajastaan ruudulla hän vain kertoo, mitä seuraavaksi on tiedossa ja pysähtyy pelokkaana toistelemaan lausetta "hyvä luoja", tuodakseen dramaattisuutta lisää.

Elokuvan vahvuus ei olekaan näyttelijänsuorituksissa, eikä juonessa - joka on kuitenkin mielenkiintoinen - vaan tietenkin tehosteissa. Taloja sortuu yhä uudestaan ja uudestaan... ja näyttäähän se upealta! Kohdat, joissa helikopterilla kieputellaan sortuvien talojen välissä, ovat visuaalisesti täydellisiä. Vain tsunamikohtaus näyttää hieman hölmöltä, mutta muuten elokuvan tehosteet ovat erittäin huikeita. Aika näyttää, pysyvätkö ne huikeina vielä vuosien päästä.

Tarinallisesti kaiken tuhoutumisen keskellä on kyse isän ja tyttären välisestä suhteesta. Jo yhden tyttären menettänyt Raymond ei aio antaa toisenkin tyttärensä kuolla, vaan keksii kaiken aikaa uusia keinoja päästä tyttärensä luo. Matkaa kuljetaan helikopterilla, autolla, veneellä ja lentokoneella, ja vaikka mitä reittiä kulkisi, niin vaara on kaikkialla. Blaken täytyy vain toimia neuvokkaana isänsä vanhojen ohjeiden mukaisesti, jotta hänellä ja hänen uusilla tuttavuuksillaan on mahdollisuus selvitä.

Elokuva on kuitenkin hyvin ennalta-arvattava, kliseinen ja se sisältää kehnoja vitsejä, mutta sillä ei ole niin väliä. San Andreas on erittäin viihdyttävä alusta loppuun. Se tarjoaa hienoja efektejä ja jännitystä. Katastrofielokuvalta ei kannata odottaakaan kovin paljoa syvällisyyttä. Paul Giamattin hahmon kohtaukset rauhoittavat hieman elokuvaa, mutta silti toivoisi, että voisi jo nähdä lisää tehostemässäilyä. Välillä Giamattin hahmon mukana olon jopa unohtaa.

San Andreas on kuvattu hyvin. Vaikka ilmakuvissa tuskin on paljoa mitään muuta oikeaa kuin green screen, niin ne näyttävät silti upeilta. Suurimmaksi osaksi käsivarakuva on häiritsevää, varsinkin kun suurin osa käsivarakuvista olisi voinut ottaa jalustalta. Musiikki säestää hyvin taustalla ja tuo mukaan tunnelmaa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mielettömän hyvä. Tuhoutuvat rakennukset, sillat ja maa näyttävät täydellisiltä. Toisin kuin vuoden 2009 katastrofielokuva 2012, San Andreas on juuri sopivan pituinen. Tuhoutuminen alkaa nopeasti ja sitä ei tapahdu liian kauaa, että se alkaisi käydä puuduttavaksi. Elokuvan kielinä Blu-raylla ovat englanti, espanja, italia, ja tekstityksinä suomi, tanska, norja, ruotsi, islanti, kreikka ja espanja. Lisämateriaalina on muutama pätkä elokuvan teosta, hieman poistettuja kohtauksia ja Gag Reel, jossa pääsee näkemään parin minuutin ajan näyttelijöiden nauravan. Kun ei tiedä, mikä heistä on niin hauskaa, niin on vaikea nauraa mukana.

Yhteenveto: San Andreas on loistava elokuva katastrofielokuvien ystäville. Jos pidit elokuvasta 2012, niin katso ihmeessä tämäkin. Ihan vain elokuvana se ei ole paras mahdollinen, mutta se on juuri oikeanlaista kesän popcorn-mättö-hupia, mitä välillä vain on pakko katsoa. Visuaalisesti näyttävä elokuva kannattaa omistaa, jos kotoa löytyy iso taulutelevisio. 3D:nä Tennispalatsin ykkössalista sitä oli tietysti parasta katsella, mutta se toimi vielä uudestaan kotisohvalta käsin.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.shyfyy.wordpress.com
San Andreas, 2015, Warner Bros. Entertainment Inc, Village Roadshow Films (BVI) Limited, Ratpac-Dune Entertainment

Arvostelu: Nasun suuri elokuva (Piglet's Big Movie - 2003)

NASUN SUURI ELOKUVA

PIGLET'S BIG MOVIE

Ohjaus: Francis Glebas
Pääosissa: John Fiedler, Jim Cummings, Andre Stojka, Kath Soucie, Nikita Hopkins, Peter Cullen, Ken Sansom ja Tom Wheatley
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 3

A. A. Milnen "Nalle Puh" -kirjoihin (1924-1928) perustuva Nasun suuri elokuva on yksi lapsuuteni ehdottomista suosikeista. Nasu on lempihahmoni Nalle Puh -universumista ja hänelle omistettu elokuva on myös suosikkini Puh-filmeistä. Katsoin elokuvan useaan otteeseen lapsena, mutta viime kerrasta on jo kulunut vuosia. Monen vuoden tauon jälkeen löysin vihdoin Nasun suuren elokuvan Kampin Makuunista ja pakkohan se oli vuokrata. Olin erittäin iloinen, sillä elokuva toimi todella hyvin kaikkien vuosienkin jälkeen.

Pieni Nasu kokee olevansa hyödytön ystäviensä isojen suunnitelmien toteutuksessa ja lähtee. Nalle Puh, Ihaa, Tikru ja Kani ihmettelevät, minne Nasu on kadonnut ja alkavat etsiä häntä. Apunaan heillä on Nasun leikekirja, johon Nasu on taiteillut kuvia seikkailuistaan ystäviensä kanssa.

Nasu on aivan ihana ja suloinen pikku hahmo. Nasu ei mieti itseään, vaan on aina ystäviensä tukena. Yleensä pelokkaana kuvattu Nasu on tässä elokuvassa rohkeampi, vaikka yhä jännittääkin helposti. En ollut ennen nähnyt mitään Nalle Puh -elokuvia englanniksi, joten oli vaikea totutella alkuperäisiin ääninäyttelijöihin. Pakko sanoa, että itse pidän enemmän suomenkielisestä Nasusta, jota esittää Riko Eklundh. Alkuperäinen John Fiedlerin ääni saa Nasun kuulostamaan vanhemmalta, kuin hahmon luulisi olevan. Vaikka monet luulevat toisin, niin Nasu on poika, ei tyttö.
     Jim Cummings esittää taidokkaasti sekä Nalle Puhia, että Tiikeriä. Nalle Puh on aina yhtä höpsö ajatustensa ja ideoidensa kanssa. Hänelläkin ystävät tulevat aina ensin ja silloin täytyy nälkäkin siirtää syrjään. Tiikeri on oma ylienerginen itsensä, joka saattaa jossain kohtaa käydä hermoille, mutta niin hahmon kuuluukin.
     Kanista en pahemmin perustanut pienenä, enkä oikein vieläkään. Kai ongelmana on, että hölmöjen hahmojen joukossa Kani on liian järkevä, vaikka ei mikään järjen jättiläinen kuitenkaan. Kaikkein vähiten kuitenkin olen kiinnostunut Risto Reippaan hahmosta. Hänen kohdallaan varsinkin on ongelmana, että hän on liian "normaali" kulkemaan muiden hahmojen kanssa.
     Transformersista Optimus Primena tuttu Peter Cullen on loistava masentuneena Ihaana. Ihaa on samaan aikaan todella surullinen ja huvittava tapaus.
     Mukana ovat tietenkin muutkin tutut hahmot, eli Pöllö, Kengu ja Ruu, joista jälkimmäiset saavat yhdessä kohtauksessa hyvin ruutuaikaa.

Pitkän tauon jälkeen Nasun suurta elokuvaa oli tosiaan erittäin kivaa katsoa. Elokuvan taso on pysynyt ja sen jaksaa katsoa uudelleen lähes täysi-ikäisenäkin. Ymmärrän erittäin hyvin, miksi se on ollut yksi lempielokuvistani pienenä. Nasun suuri elokuva saa vähän väliä hymyn huulille ja hymy pysyy vielä pitkään elokuvan loppumisen jälkeen, sillä leffa on usein niin ihana, lämmin ja rakastettava, kuten kunnon Puh-seikkailun kuuluukin olla. Välillä on hieman surullista seurata, kuinka kaltoin Nasun ystävät häntä kohtelevat. Vaikka Nasu on aina pelastamassa päivän, kunnia ei koskaan mene hänelle. Onneksi muut alkavat kuitenkin vähitellen ymmärtämään tekojensa seurauksia elokuvan kuluessa. Elokuvassa on myös muutama muistelukohtaus Puolen hehtaarin metsän ystävysten seikkailuista, jotka on otettu suoraan Milnen kirjoista. Ne toimivat erittäin hyvin ja tuovat tarinaan mukaan sisältöä ja tunnetta. Muistelukohtaukset ovat myös siitä hyviä, että ilman niitä Nasua ei nähtäisi lähes lainkaan ja kyseessähän on hänen nimikkoleffansa! Muisteluiden tarkoituksena onkin saada ystävykset huomaamaan, mitä kaikkea pieni Nasu pystyykään tehdä.

Nasun suuri elokuva on tarina ystävyydestä ja siinä se onnistuu aika lailla täydellisesti. Se näyttää ystävyyden merkityksen ja siinä on yksi syy, miksi elokuva kannattaa näyttää perheen pienimmille. Se on myös syy, miksi se kannattaa katsoa uudestaan vanhempana. Omalla tavallaan uudelleen katsoessa tuntui, että itse elokuva olisi vanha tuttu ystävä, jonka tapasi pitkästä aikaa. Uudelleen näkeminen oli erittäin virkistävä kokemus. Pitäisi muitakin Puh-seikkailuja katsoa uudestaan pitkästä aikaa ja arvioida myös!

Animaatiojälki on oivallista. Elokuva on piirretty hyvin ja maalauksilta näyttävät taustat ovat erittäin hienoja. Elokuvan värit, varsinkin hahmoissa, ovat miellyttävän kirkkaita. Elokuva sisältää monta laulua, jotka kuljettavat tarinaa ja hahmoja eteen päin. Pääosin kappaleet ovat onnistuneita ja vaikka niitä ei kuuntelisi erikseen, niin ne toimivat elokuvassa.

Yhteenveto: Nasun suuri elokuva toimii erittäin hyvin vielä monen vuoden tauon jälkeen. Koska kyseessä on yksi lapsuuteni suosikeista, elokuvassa on tietysti tiettyä nostalgia-arvoa, joka tekee katselukokemuksesta itselleni tunteikkaamman. Silti koen, että kyseessä todella on hyvä leffa, minkä takia se toimii näin hyvin vielä tänä päivänä. Suosittelen elokuvaa todella paljon lapsille ja lapsenmielisille. Siitä löytyy hyvää sanomaa, hassuja hetkiä, mahtavia hahmoja, ihanaa lämpöä ja mukavaa seikkailua. Nalle Puh -elokuvat ovat siinä mielessä erikoisia Walt Disney -leffoja, että niissä jatko-osat ovat alkuperäistä parempia ja mielestäni Nasun suuri elokuva on leffoista se paras. Elokuvassa vain on alusta loppuun "sitä jotain", mikä saa minut pitämään siitä paljon. Katson elokuvan jatkossakin vielä monesti uudestaan ja yritän pitää pienempiä taukoja näkemiskertojen välissä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2016 - Muokattu 27.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Piglet's BIG Movie, 2003, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Kingsman: The Secret Service / Kingsman: Salainen palvelu (2014)

KINGSMAN: THE SECRET SERVICE (2014)

KINGSMAN: SALAINEN PALVELU

Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Taron Egerton, Colin Firth, Mark Strong, Samuel L. Jackson, Sofia Boutella, Michael Caine, Sophie Cookson ja Mark Hamill
Genre: toiminta, komedia, agenttielokuva
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuotena, jona ilmestyi uusi James Bond -elokuva (Spectre, 2015) ja uusi Mission: Impossible -elokuva (Mission: Impossible - Rogue Nation, 2015), kuka olisi voinut aavistaa, että täysin tuntematon agenttiparodia voisi nousta kummankin yläpuolelle? Vaikka mielestäni Vaughnin edelliset sarjakuvaelokuvat Kick-Ass (2010) ja X-Men: First Class (2011) olivat aivan loistavia, en silti odottanut Kingsman: The Secret Servicea ollenkaan. Trailerit eivät näyttäneet kovin kiinnostavilta ja minua oli alkanut ärsyttää Vaughn, hänen jättäytyessään pois kummankin edellisen elokuvan jatko-osista. Menin kuitenkin avausviikonloppuna katsomaan Kingsmanin ja... WOW!

Kingsman on salainen vakoojajärjestö Briteissä. He ovat etsimässä uutta agenttia edesmenneen tilalle. Katujen kasvatti Eggsy päätyy yhdeksi ehdokkaaksi muutaman muun nuoren kanssa. Samaan aikaan bisnesmies Valentine on keksinyt hirveän juonen, joka saisi koko maailman kaaokseen. Kingsmanin agentit alkavat selvittämään Valentinen suunnitelmia.

Taron Egerton on loistava löytö nuoreksi Eggsyksi. Egerton ei ole ennen tätä tehnyt paljoa elokuvissa, mutta Kingsmanin jälkeen hänelle avautuu varmasti paljon mahdollisuuksia, sillä hän vetää roolinsa upeasti.
     Colin Firth on täydellinen valinta Harry Hartiksi, Kingsmanin agentiksi, joka valitsee Eggsyn yhdeksi ehdokkaaksi. Firth pääsee vetämään kunnon toimintapätkiä, joihin ei olisi lempeältä vaikuttavasta miehestä ennen uskonut.
     Samuel L. Jackson vetää yhden parhaista rooleistaan pahis-Valentinena. Quentin Tarantinon elokuvista on Jacksonin veto kaukana, sillä tämä hahmo pelkää tappamisen katsomista ja voi pahoin veren näkemisestä. Kiroilla hän silti tässäkin osaa. Jacksonin hahmolla on hauskana ja onnistuneena lisäpiirteenä puhevika, joka tekee hänen hahmostaan mielenkiintoisemman ja erilaisemman kuin normaaleista agenttielokuvien vastustajista.
     Yleensä pahiksena tuttu Mark Strong esittää hyvistä, Merliniä, joka toimii Kingsmanissa. Strong vetää roolin hyvin, mutta hänen vetonsa ei nouse ihan samalla tavalla esille kuin edellisten mainittujen.
     Michael Caine jää erittäin taka-alalle elokuvassa, muttei hänen hahmonsa olekaan kovin kiinnostava. Caine vetää silti tuttuun tapaansa hyvin.
     Muut näyttelijät toimivat myös ja ainakin minulle yllätyksenä tuli, että elokuvassa esiintyy Mark Hamill pienessä roolissa. Valentinella on myös avustaja Gazelle, jota esittää Sofia Boutella. Hahmolla on veitset jalkojen tilalla ja niillä saadaankin irtoraajoja kehiin. Suurimmaksi osaksi hahmot puhuvat voimakkaalla brittiaksentilla ja nuoret slangilla, joka tekee elokuvan ymmärtämisestä hieman hankalaa. Onneksi on tekstitykset!

Kingsman on raikas tulokas agenttigenreen. Vaikka siinä viitataan paljon muihin agenttielokuviin ja se "varastaa" muilta, niin se jää silti näkyviin erilaisena vakoojaelokuvana. Kiroilusta äärimmäisen väkivaltaisiin kohtauksiin, Kingsman jaksaa yllättää elokuvan loppuun saakka. Muutamat juonipaljastukset ovat helposti arvattavissa, mutta sillä ei ole niinkään väliä, sillä kokonaisuus on huikea.

Visuaalinen ilme elokuvalla on näyttävä. Alkutekstit pelkästään ovat hyvin suunniteltuja ja toteutettuja. Toimintakohtaukset on tehty upeasti ja kuvaus on täydellistä. Lentokoneesta hyppääminen, vihakirkkokohtaus ja lopun laajat kuvat ovat kuvauksellisesti elokuvan parhaimmistoa. Kirkkokohta on myös yksi parhaista toimintakohtauksista, joita olen nähnyt aikoihin. Elokuvassa on hienoja hidastuksia ja toimivaa, nopeaa leikkausta, varsinkin taisteluissa. Kuvauksesta on pakko sanoa, että laajakuvaobjektiivia on käytetty hieman liikaa ja paikoitellen se aiheuttaa liian häiritsevää vääristymistä kuvaan. Musiikki toimii taustalla, muttei jää soimaan päässä jälkikäteen. Vaikken ole konemusiikin ystävä, niin tässä se toimii, kun sitä käytetään.

Elokuva ei tunnu täysin komedialta, vaikka siinä saakin nauraa. Valentinen juonesta on tarkoituksella tehty hieman hölmö, kuin veetuiluna vanhoja Bond-elokuvia kohtaan. Useimmat vitseistä ovat kuivia, jolla on varmaan tähdätty perinteiseen brittihuumoriin. Kohtaus, jossa Harry ja Valentine syövät McDonald'sin hampurilaisia on absurdi, mutta tuntuu silti tarkkaan mietityltä.

Kingsmanille ollaan juuri tekemässä jatko-osaa. Toivon todella, että Matthew Vaughn pysyy ohjaajana, ettei jatko-osalle käy samalla lailla kuin Kick-Ass 2:lle (2013). Koska elokuva oli niin yllättävä, niin on tietysti olemassa vaara, ettei jatko-osa yltäisi lähellekään ensimmäisen tasoa. Uskon silti, että kunhan Vaughn on puikoissa, niin onnistunut elokuva on tiedossa.

Todella tarkkaavaiset katsojat huomaavat Valentinen talossa erittäin samanlaisen taulun kuin Kick-Assissa. Elokuvassa on myös kohtaus lopputekstien alkupuolella, joten ei kannata heti laittaa elokuvaa pois, kun ohjaajan nimi tulee ruutuun.

Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Elokuvan voi katsoa Blu-raylta englanniksi ja tekstitysvaihtoehtoina ovat suomi, ruotsi, tanska ja norja. Lisämateriaalina on kuusiosainen "Kingsman: The Secret Service: Revealed", jonka kokonaiskesto on puolitoistatuntia. Mukana myös kuvagallerioita ja trailer.

Yhteenveto: Kingsman: The Secret Service on yksi vuoden 2014 parhaimmista elokuvista. Se on erittäin viihdyttävä ja loistava leffa, josta varsinkin agenttielokuvien ystävät pitävät siitä varmasti. Lapsille elokuva sisältää liian rajua meininkiä, verta ja kiroilua, joten heille se ei vielä sovellu. Kingsman oli suuri positiivinen yllätys ja olen erittäin tyytyväinen, että menin katsomaan sen elokuviin asti. Suosittelen sen näkemistä todella paljon!

Kirjoittanut: Joonatan, 3.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.martialartsmoviejunkie.com
Kingsman: The Secret Service, 2014, 20th Century Fox Film Corporation, TSG Entertainment

Arvostelu: Aladdin (1992)

ALADDIN

Ohjaus: Ron Clements ja John Musker

Pääosissa: Scott Weinger, Robin Williams, Linda Larkin, Jonathan Freeman, Frank Welker, Gilbert Gottfried ja Douglas Seale

Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva, musikaali

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Aladdin on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 31. osa. Elokuva perustuu samannimiseen arabialaiseen satuun 1700-luvulta. Vuonna 1988 musiikin sanoittaja Howard Ashman ehdotti Disney-yhtiölle ideaa sadun työstämisestä elokuvamuotoon. Yhtiö ei kuitenkaan innostunut projektista ja hyllytti sen. Myöhemmin ohjaajat Ron Clements ja John Musker kuulivat Ashmanin ideasta ja innostuivat siitä. Leffa täytyi kirjoittaa useasti uudestaan, ennen kuin Disney vihdoin kiinnostui siitä ja sen tuotanto voitiin kunnolla aloittaa. Lopulta Aladdin ilmestyi marraskuussa 1992 ja se osoittautui jättimenestykseksi, mitä kriitikotkin ylistivät. Nykyään elokuva on jopa monien suosikki Disneyn piirretyistä. Itse olen nähnyt leffan useasti lapsena, mutta viime kerrasta on ehtinyt kulua aikaa. Sain Aladdinin kuitenkin joululahjaksi, joten päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla päätin myös arvostella sen.

Agrabahissa asuva varas nimeltä Aladdin haaveilee elämästä palatsissa yhdessä Abu-apinansa kanssa. Palatsissa asuva prinsessa Jasmine taas haaveilee elämästä palatsin ulkopuolella. Samaan aikaan paha Jafar huomaa tarvitsevansa Aladdinia ilkeän juonensa toteuttamiseksi. Ongelmiin joutuessaan Aladdin saa käsiinsä mystisen taikalampun, minkä sisällä asuu lampun Henki, joka toteuttaa herransa kolme toivomusta.

Aladdin (Scott Wenger) on erinomaisesti kirjoitettu päähenkilö. Vaikka hän on varas, hänessä näytetään enemmän hyväsydämisyyttä kuin muissa hahmoissa. Tämän osoittaa hienosti kohtaus, missä hän on juuri pakoillut vartijoita ja piiloon päästyään hän alkaa syömään varastamaansa leipää, mutta huomatessaan nälkää näkevät lapset, hän antaakin ainoan ruokansa heille. Aladdinista välittää alusta alkaen ja katsoja haluaa nähdä hänen elävän parempaa elämää.
     Prinsessa Jasmine (Linda Larkin) on hieman erilainen Disney-prinsessa verrattuna muihin. Hänelle ei nimittäin tunnu kelpaavan yksikään mies, olivat he sitten kuinka rikkaita tai komeita tahansa. Hahmon turhautumisen ymmärtää täysin, sillä hän haluaisi elää vapaasti omaa elämäänsä, mutta prinsessana hänelle koituu inhottavia velvollisuuksia. Hänen sulttaani-isällään (Douglas Seale) on nimittäin valta valita hänelle sulho. Onneksi kyseessä ei ole mikään inhottava tapaus, vaan sulttaani on hassun höperö vanha mies, joka välittää suuresti tyttärestään. Elokuva ei valitettavasti selitä, mitä prinsessa Jasminen äidille on tapahtunut...

Jonathan Freemanin ääninäyttelemä Jafar on mielestäni aivan täydellinen Disney-pahis! Freemanin ääni on mahtavan kiero ja hänen ulkonäkönsä on juuri niin häijy kuin voi toivoa. Ja luonne on tietty vieläkin häijympi ja kierompi. Hahmosta on tehty kaikin puolin inhottava, mutta häneen on saatu myös hieman muutakin persoonallisuutta, jolloin hän nousee esille Disney-roistojen kirjavasta joukosta.
     Kaikkein parhaimman äänisuorituksen elokuvassa tarjoaa kuitenkin Robin Williams, joka esittää lampun Henkeä. Williamsin päästelemät äänet ovat täynnä energiaa ja paikoitellen jopa hulvattomia. Henki on outo, maaginen, hauska ja mahtava hahmo, joka varastaa show'n joka ikisessä kohtauksessaan!
     Mukana on myös eläinhahmoja, kuten Aladdinin apinakaveri Abu (Frank Welker), joka kuulostaa välillä häiritsevän paljon Aku Ankalta, Jafarin papukaija Iago (Gilbert Gottfried), joka on todella ärsyttävä tyyppi, eikä naurata ainakaan itseäni, sekä Jasminen tiikeri Rajah, joka on saatu näyttämään suloiselta, mutta paikoittain myös vaaralliselta. Seikkailunsa aikana Aladdin löytää taikamaton, jolle on saatu onnistuneesti luotua persoonaa.

Aladdin on aivan mahtava seikkailuelokuva, mihin on hienosti saatu mukaan mystisyyttä mm. arabialaisella hengellään ja kuvastollaan. Elokuva nappaa heti alussa mukaansa tällä mystisyydellä ja etenkin kohtaus, missä Aladdin lähtee etsimään taikalamppua aarteiden täyttämästä Ihmeiden onkalosta, on erittäin kiehtova. Mukaan on saatu myös onnistunutta jännitystä, mikä toimii varmasti etenkin lapsille. Huumoriakin on paljon mukana ja rasittavaa Iago-papukaijaa lukuunottamatta vitsit ovat todella hauskoja. Aladdinin ja prinsessa Jasminen välille alkaa tietty elokuvan aikana muodostumaan romanssia ja se on erinomaisesti toteutettu. Jafarista on tosiaan onnistuttu tekemään uhkaava paha, jolloin kamppailu häntä vastaan on hyvinkin mielenkiintoista ja jännittävää seurattavaa. Elokuva pitää hienosti tasonsa loppuun asti, vaikka siitä löytyy pienoinen ongelmakin... Kuten jo sanoin, lampun Henki varastaa show'n kaikissa kohtauksissaan ja kun hän saapuu mukaan tarinaan, hän on lähes kaikissa kohtauksissa, jolloin Aladdin ja muut jäävät hänen varjoonsa, eikä itse tarina pääse yhtä hyvin esille kuin Hengen hölmöilyt. Onneksi hän on kuitenkin myös tarinan kannalta tärkeä hahmo, eikä pelkkä komediallinen sivutyyppi. Henki myös tarjoaa syvällisyyttä opetuksellaan siitä, että sillä, mikä näkyy ulospäin ei ole niin paljoa merkitystä kuin sillä, mikä löytyy sisältä.

Elokuvan animaatiojälki on tietty upeaa, vaikka muutamat digitaaliset kuvat näyttävät enemmänkin vanhalta tietokonepeliltä kuin leffalta. Sulttaanin palatsi on hieno ja hahmot ovat todella hyvin toteutettuja. Aavikko on erittäin näyttävästi tehty. Tiikerin pään muotoinen sisäänkäynti Ihmeiden onkaloon näyttää paikoitellen digitaaliselta, muttei onneksi niin paljon, että se alkaisi häiritsemään. Loppua kohden tehosteita on enemmän, mutta ne ovat paremmin istutettuja mukaan kuin hurja lentokohtaus Ihmeiden onkalossa, mikä ei ole kestänyt ajan hammasta lähes lainkaan.

Tämäkin Disney-elokuva on musikaali. Elokuvan aloittaa "Arabian Nights", joka on hieno yhdistelmä mystisyyttä ja eeppisyyttä, ja saattelee katsojan loistavasti mukaan elokuvan tunnelmaan. "One Jump Ahead" esittelee Aladdinin ja on toimivan vauhdikas kappale. "Friend Like Me" on loistava ja tuo esille Hengen outouden ja hauskuuden. "Prince Ali" -rallatus ja Oscarin voittanut oikeasti ihanan romanttinen "A Whole New World" jäävät soimaan päässä elokuvan jälkeenkin. Jälkimmäisessä kappaleessa on hyvä, ettei Henki ole mukana, sillä siten leffa pystyy täysillä keskittymään rakkaustarinan kertomiseen. Elokuvassa ei ole yhtään huonoa tai tylsää biisiä. Toisin kuin monissa muissa musikaaleissa, Aladdinissa ei lauleta vähän väliä, jolloin jokainen kappale erottuu paremmin edukseen.

Tarkkaavaisimmat katsojat ja Disney-leffoja paljon nähneet huomaavat monia pieniä yksityiskohtia elokuvassa, joissa viitataan muihin Disneyn animaatioihin, eli ns. "easter eggejä". Esimerkiksi eräässä keidaskohtauksessa on viittauksia leffoihin, kuten Pinocchio (1940) ja Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), ja sulttaanin pienoismallikokoelmasta löytyy Hirviö elokuvasta Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991).

Blu-rayn kuvanlaatu näyttää täydelliseltä. Harmi vain, että Blu-ray korostaa liikaakin digitaalisia kohtia. Lisämateriaaleissa tulee mukana Laula mukana -versio leffasta, poistettuja kohtauksia, sekä lähes tunnin ja 40 minuuttia kestävä dokumentti elokuvan teosta.

Yhteenveto: Aladdin on loistava leffa ja yksi parhaista Disney-klassikoista! Seikkailua, jännitystä, romantiikkaa, mysteerisyyttä ja hauskuutta on hienosti luvassa kaikenikäisille. Muutamat jutut saattavat mennä lapsilta ohi, mutta aikuinen pääsee nauramaan niille. Iago-papukaijaa lukuunottamatta hahmot ovat erinomaisia, etenkin Jafar-pahis ja lampun Henki, joka tosin vie liikaakin huomiota tarinasta ja muista hahmoista. Elokuvan jälkeen voi hauskasti miettiä, mitä itse toivoisi Hengeltä, jos saisi siihen tilaisuuden... Joitain kehnompia digitaalisia kohtia lukuunottamatta animaatiojälki näyttää yhä upealta ja laulut ovat kaikki mahtavia. Aladdin jaksaa viihdyttää vuodesta toiseen ja suosittelenkin sitä aivan kaikille! Elokuvalle on myös tehty kaksi jatko-osaa, Jafarin paluu (The Return of Jafar - 1994) ja Aladdin ja varkaiden ruhtinas (Aladdin and the King of Thieves - 1996), mitkä voisin myös arvostella joskus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2016 - Muokattu 13.8.2018

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com

Aladdin, 1992, Walt Disney Pictures