Arvostelu: Loma Roomassa (Roman Holiday - 1953)

LOMA ROOMASSA

ROMAN HOLIDAY

Ohjaus: William Wyler

Pääosissa: Audrey Hepburn, Gregory Peck, Eddie Albert, Margaret Rawlings, Harcourt Williams, Hartley Power, Tullio Carminati, Paolo Carlini, Claudio Ermelli, Hans Hinrich ja Alfredo Rizzo

Genre: romantiikka, komedia, draama

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: S

Roman Holiday, eli suomalaisittain Loma Roomassa on Gregory Peckin ja Audrey Hepburnin tähdittämä romanttinen komedia. Dalton Trumbo kynäili elokuvan tarinan ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen John Dightonin kanssa. Jouduttuaan 1940-luvun lopulla Hollywoodin mustalle listalle, Trumbo ei saanut tekstiä eteenpäin ja niinpä Ian McLellan Hunterin piti esittää filmin käsikirjoittajaa, jotta Frank Capra suostui tuottamaan sen. Capran yhtiö päätyi kuitenkin konkurssin partaalle ja hänen täytyi myydä se. Paramount Pictures nappasi lopulta yhtiön ja samalla tämän elokuvan itselleen. Paramount olisi halunnut tehdä elokuvan Yhdysvalloissa, mutta ohjaajan pestin saanut William Wyler vaati, että se kuvattaisiin paikan päällä Italian pääkaupungissa, Roomassa. Paramount suostui, mutta budjettileikkauksen kera, mikä johti siihen, että elokuva jouduttaisiin kuvaamaan mustavalkoisena suunnitellun värikameran sijaan ja miestähdeksi valitun Gregory Peckin rinnalle pitäisi löytää halpa, tuntematon näyttelijä. Pitkän etsintäprosessin jälkeen tekijät päätyivät amerikkalaisyleisölle vielä tuolloin tuntemattomaan brittiläiseen Audrey Hepburniin. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Loma Roomassa sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 20. elokuuta 1953 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan, tarinan ja puvustuksen palkinnot. Lisäksi elokuva voitti parhaan naispääosan BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Lomaa Roomassa pidetään mestariteoksena, yhtenä romantiikkagenren merkkielokuvista, sekä ehtana klassikkona. Elokuvan 1950-luvulla leffateatterissa nähnyt isoäitini näytti elokuvan minulle muutama vuosi sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin Loman Roomassa täyttävän nyt 70 vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi - sekä odotellessani omaa Rooman matkaani tänä kesänä.

Kruununprinsessa Ann on kiertueella Euroopassa ja kun jatkuvat tapaamiset, lehdistötilaisuudet ja muutenkin kiireinen aikataulu alkavat stressata Annia liikaa, tämä päättää karata Rooman yöhön. Ann kohtaa Joe Bradleyn, reportterin, joka päättää pitää ammattinsa salassa, keplotellakseen prinsessalta vuosisadan yksityishaastattelun. Mutta toteutuuko suunnitelma, kun Joe rakastuu Anniin?

Loma Roomassa esitteli aiemmin vain brittileffoja tehneen Audrey Hepburnin maailmalle, joka ihastui nuoreen naisnäyttelijään toden teolla. Hepburnista muodostui nopeasti monien naisten suuridoli, joka keräsi myös valtavaa arvostusta elokuvapiireissä. Heti ensimmäisestä isosta leffastaan, eli tästä, Hepburn voittikin parhaan naispääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Eikä syyttä. Hepburn on fantastinen roolissaan prinsessa Annina, joka turhautuu sääntöihin, aikatauluihin ja muutenkin tiukkaan menoon, jotka piinaavat häntä läpi kiertueensa Euroopassa. Eräänä yönä Roomassa uupunut Ann päättää karata ja törmää Gregory Peckin esittämään Joe Bradleyhyn. Joe on paikallisen jenkkiuutislehden reportteri, joka ei aluksi tunnista siniverisyyttään peittelevää prinsessaa, mutta kun Joe tajuaa, kuka onkaan kyseessä, hän päättää peittää tietämystään ja ammattiaan, saadakseen salakavalasti isoimman kuninkaallishaastattelun koskaan. Ann ja Joe ovat vahvasti kirjoitetut hahmot ja heidän matkaansa lähtee enemmän kuin mielellään. Peck on myös nappivalinta osaansa ja hänen ja Hepburnin väliltä löytyvää voimakasta kemiaa ei voi kieltää. Kuvausten aikana Peck vakuuttui Hepburnin lahjoista niin paljon, että vaati studiota nostamaan tämän nimen julisteessa rinnalleen, kohottamaan naisen mahdollisuuksia voittaa Oscar roolistaan. Hollywood-konkari Peckin aavistukset osuivatkin oikeaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Harcourt Williams ja Margaret Rawlings prinsessan kanssa matkaavina suurlähettiläänä ja kreivittärenä, Hartley Power Joen pomona Hennessynä ja Eddie Albert Joen valokuvaajakaverina Irvinginä. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti, etenkin Power äksynä sanomalehden johtajana.

Loma Roomassa onnistui ihastuttamaan toisellakin katselukerralla. Kyseessä on erittäin valloittava ja hupaisa romanttinen komedia, johon uppoutuu niin täysillä mukaan, että haikea loppu iskee voimakkaasti tunteisiin. Heti kättelyssä avataan, mistä prinsessan turhautuminen johtuu ja katsoja suorastaan kannustaa Annia livahtamaan vartijoiden ohi palatsista ja oikeasti nauttimaan Roomasta. Kun Ann ja Joe kohtaavat, katsoja pistetään moraalisesti ristiriitaiseen tilanteeseen. Toisaalta Joen haluaisi onnistuvan tavoitteessaan ja saavan haikailemansa jymyjutun, joka saisi hänen pomonsa arvostamaan häntä, mutta samalla Annia käy sääliksi, miehen valehdellessa hänelle voittojen takia. Tästä ristiriidasta huolimatta eriskummallisen parin yhteistä päivää ympäri Rooman jää tuijottamaan lumoutuneena niin päänäyttelijöistä kuin taustalla näkyvästä kaupungista. Kaikki Colosseumista Pantheoniin ovat mukana.

Parituntinen elokuva tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, sillä se on niin hyvin rakennettu käsikirjoituksensa ja ohjauksensa puolesta. Trumbon teksti on tarinaltaan erinomainen ja muutenkin tekstiltään loistava. Sen pohjalta ohjaaja William Wylerin on ollut helppo ammentaa kohtauksia kuvatessaan. Hiljalleen kehkeytyvä rakkauskertomus ei ole millään lailla väkinäinen tai siirappinen, vaan luonteva ja aidon suloinen. Komediaosastoltaan Loma Roomassa on myös onnistunut tapaus. Mukana on paljon hilpeää sanailua, sekä hupaisaa fyysistä huumoria, ilman, että homma äityy koskaan typeräksi koheltamiseksi. Vaikka katsoja ei täysin hyväksykään Joen aikomuksia, on silti hauskaa seurata, kun tämä yrittää parhaansa mukaan peittää tietämyksensä Annin todellisesta identiteetistä ja työstään. Elokuvan loppuhuipennuksesta on onnistuttu tekemään poikkeuksellinen. Vaikkei se välttämättä johda katsojan odottamaan ja toivomaan tulokseen, on finaali tyydyttävä, liikuttava ja uskottava, toimien kirsikkana taiturimaisesti toteutetun kakun päällä.

Kyseessä on myös teknisiltä ansoiltaan laadukkaasti tehty elokuva. Kuvaus on tyylikästä ja Rooman nähtävyyksiä esitellään tietty läpi keston. Yksi filmin tunnetuimmista kohtauksista onkin Annin ja Joen ajelu kaupungissa. Kohtauksen myötä Vespa-skootterin myyntiluvut kääntyivät hurjaan nousuun ja niistä muodostui varsinainen muoti-ilmiö. Leikkaus on pääasiassa sulavaa. Lavasteet ovat mainiot, asut upeat ja maskeeraukset oivalliset. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Georges Auricin ja Victor Youngin säveltämät musiikit tehostavat filmiä entisestään.

Yhteenveto: Loma Roomassa on ihastuttava ja erinomainen romanttinen komedia, joka edustaa edelleen lajityyppinsä kiistatonta parhaimmistoa. Elokuva nappaa heti mukaansa ja vie täysin mennessään, kun Annin ja Joen yhteinen päivä Roomassa alkaa. Annia kannustaa nauttimaan vapaudestaan, kun taas Joen kohdalla katsoja pistetään moraaliseen ristituleen. Hahmojen puuhia seuraa hymyssä suin ja parin välille kehkeytyvä romanssi tuntuu käsin kosketeltavan aidolta. Audrey Hepburn ja Gregory Peck loistavat päärooleissa ja heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Peck on tutun karismaattinen itsensä ja palkintonsa ansainnut Hepburn hurmasi täysin ymmärrettävästi yleisöt ympäri maailman. Mahtava meno huipentuu hienolla ja tunteikkaalla tavalla. Ohjaaja William Wyler rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti ja Dalton Trumbon käsikirjoitus on erittäin hyvin laadittu. Kaiken kaikkiaan Loma Roomassa on valloittavan ihana rakkaustarina ja yksi niistä elokuvista, mitkä jokaisen kannattaisi katsoa edes kerran elämässään. Yksi romanttisten elokuvien parhaimmistosta yhä 70 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja ehta klassikko!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Roman Holiday, 1953, Paramount Pictures

Arvostelu: The Bodyguard (1992)

THE BODYGUARD

Ohjaus: Mick Jackson
Pääosissa: Kevin Costner, Whitney Houston, Gary Kemp, Bill Cobbs, Michele Lamar Richards, Mike Starr, Christopher Birt, Tomas Arana, Ralph Waite, Tony Pierce ja Robert Wuhl
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

The Bodyguard on Kevin Costnerin ja ensikertalaisnäyttelijä Whitney Houstonin tähdittämä romanttinen jännityselokuva. Leffa lähti liikkeelle Lawrence Kasdanin työstämästä käsikirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut jo 1970-luvulla halutessaan kovasti elokuva-alalle. Hän saikin lopulta myytyä käsikirjoituksen, sen jälkeen kun hänet oli torjuttu yli 60 kertaa. Tuottaja John Calley kiinnostui tekemään tekstin pohjalta elokuvan ja siihen jopa palkattiin ohjaajaksi John Boorman ja päätähdiksi Ryan O'Neal ja Diana Ross, mutta vuonna 1978 projekti kaatui Rossin poistumisen myötä. Kun Kasdanin ensimmäinen ohjaustyö Huuma (Body Heat - 1981) osoittautui tarpeeksi meneväksi hitiksi, hänen vanha käsikirjoituksensa alkoi jälleen kiinnostamaan Hollywoodissa. Tehdessään Silveradoa (1985), Kasdan näytti tekstinsä Kevin Costnerille, joka innostui siitä ja kaksikko ryhtyi työstämään siitä filmiä. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 1991 ja lopulta The Bodyguard sai maailmanensi-iltansa 25. marraskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava hitti, jopa vuotensa toiseksi menestynein elokuva ja ylipäätään yksi siihen aikaan menestyneimmistä elokuvista. Kriitikot kuitenkin lyttäsivät elokuvan ja se sai jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, miespääosa, naispääosa, käsikirjoitus, uusi tähti, hiustenleikkuu ja laulu). Elokuva onnistui voittamaan kolme Grammy-palkintoa (mm. vuoden albumi) ja se oli kahdella laululla ehdolla Oscar-gaalassa. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt The Bodyguardia, vaikka sitä on niin kehuttu kuin lytätty minulle muutamaan otteeseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa, onko elokuva jättimenestyksensä tai haukkujensa arvoinen?

Kun joku lähettää tappouhkauksia Oscar-ehdokkaalle näyttelijä-laulaja Rachel Morranille ja vielä räjäyttää hänen pukuhuoneensa, Frank Farmer palkataan hänen uudeksi henkivartijakseen selvittämään, kuka on kaiken takana?

Pääroolissa nimikkohahmo-henkivartijana Frank Farmerina nähdään Kevin Costner, joka "sai" roolistaan huonoimman miespääosan ja hiustenleikkauksen Razzie-ehdokkuudet. Ei hän mielestäni mitenkään erityisen huono ole, mutta täytyy silti myöntää, että on Costner tässä aika tylsistynyt puupökkelö, jos vertaa hänen pariin aiempaan roolityöhönsä elokuvissa Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990) ja JFK - avoin tapaus (JFK - 1991). Toisaalta Costnerin rooliin kuuluukin tietty tympääntyneisyys, sillä Frank ei todellakaan ota uutta vartiointikeikkaansa avosylein vastaan. Silti on hassua, että kun Costner oli niin innoissaan lähtemässä työstämään tätä filmiä, sitä intoa ei näy lainkaan roolisuorituksessa.

     Frankin suojeltavana laulajanäyttelijä Rachel Marronina taas nähdään laulajatähti Whitney Houston, joka oli ehdolla huonoimman naispääosan ja uuden tähden Razzie-ehdokkuuksista. Nämä ehdokkuudet ovat paremmin ymmärrettävissä kuin Costnerin. Houston osaa kyllä laulaa, sen hän osoittaa leffassakin useasti. Mutta näyttelijänä hän ei vakuuta ja välillä hänen yrityksensä kanavoida hahmonsa tunteita ovat jopa kiusallisia.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Bill Cobbs Rachelin managerina Billinä, Gary Kemp Rachelin PR-henkilönä Synä, Mike Starr Rachelin turvamiehenä Tonyna, Michele Lamar Richardson Rachelin siskona Nickinä, Christopher Birt Rachelin autonkuljettajana Henrynä ja Ralph Waite Frankin isänä Herbinä. Sivunäyttelijät tekevät osittain jopa parempaa työtä kuin päätähdet. Cobbs on erittäin mainio managerin roolissa, joka ottaa tappouhkaukset kaikista vakavimmin, Kemp on sopivan ärsyttävä PR-tyypiksi, Richardson on kelvollinen siskon osassa ja Starr sopii hyvin turvamieheksi, joka kokee miehisyytensä heti uhatuksi, kun hänen tilalle palkataan Frank.

Voin kyllä ymmärtää, miksi The Bodyguardista tuli ilmestyessään varsinainen megahitti. Siinä on erityisesti siihen aikaan erittäin suosittu miesnäyttelijä ja kovasti fanitettu laulajatähti päärooleissa, ja leffa kertoo henkivartijasta, jolla alkaa kehittymään tunteita suojelemaansa henkilöä kohtaan. Mukana on romantiikkaa ja jännitettä, joten aivan varmasti leffa keräsi paljon yleisöä teattereihin - siitäkin huolimatta, että samoihin aikoihin marraskuussa 1992 ilmestyivät myös Yksin kotona 2: Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992) ja vielä The Bodyguardiakin isompi hitti Aladdin (1992). Voin myös ymmärtää, miksi elokuva ei ollut kriitikoiden suosiossa. Se on näyttelijäsuorituksiltaan aika pökkelöinen, ohjaukseltaan hieman vaisu ja käsikirjoitukseltaan vähän kömpelösti rakennettu paketti. En tiedä, kuinka paljon Lawrence Kasdan muokkasi tekstiään 1970-luvun jälkeen, mutta lopputulos tuntuu aloittelijan työltä. Tämä on erityisen hämmentävää, kun muistaa, että Kasdan käsikirjoitti sellaiset huippuleffat kuin Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981).

En ole varma, johtuuko se Kasdanin tekstistä vai jälkitöissä tehdystä leikkauksesta, mutta elokuvan tarinankuljetus ja kohtausten rakenteet tuntuvat välillä todella oudoilta ja hätiköidyiltä. Erityisesti elokuvan ensimmäinen puolituntinen on kummallisesti rytmitetty ja tietyistä asioista on vaikea päästä täysin perille, koska tuntuu siltä kuin pieniä palasia puuttuisi sieltä sun täältä. Koko alkupään osio, missä Frank päättää tarttua työkeikkaan Rachelin suojelijana ja hänelle esitellään Rachelin taloa, on töksähtelevä. Vähitellen kerronta muuttuu soljuvammaksi, mutta sitten tekstiin tulee muita ongelmia. Pääparin välille kirjoitetaan turhauttavia konflikteja. Rachel ei pitkään ymmärrä, millaisessa vaarassa on ja ymmärrettävästi vähättelee Frankia, mutta kun hänelle ilmenee totuus, häneltä odottaisi fiksumpaa toimintaa. Mutta ei, Rachelin on pakko tehdä tyhmiä päätöksiä silloinkin, jolloin katsoja voi hyvin samaistua Frankin tympääntyneeseen ilmeeseen.

Elokuvassa on myös onnistumisensa heikkouksienkin keskellä, mitkä tekevät The Bodyguardista lopulta ihan katsottavan, vaikkakin keskinkertaisen paketin. Siitä huolimatta, että Costner on hieman puinen, eikä Houston vakuuta näyttelijänä, löytyy heidän väliltä onneksi kemiaa. Parin välille hiljalleen kehittyvä romanssi on sujuvasti kehitelty, vaikka hahmot esitelläänkin toisilleen takkuisasti ja heille kirjoitetaan tönkköjä välirikkoja. Suurimmaksi osaksi filmin romanttinen puoli on aikamoista siirappia, mutta jännityspuolella tunnelma on hyvin rakennettu. Ohjaaja Mick Jackson ei välttämättä hallitse henkilöohjausta, mutta saa etenkin loppuhuipennuksesta oivallisen tiivistunnelmaisen.

Elokuvan tekninen puoli on pääosin kunnossa, jos paikoitellen kummallista leikkaamista ei lasketa. The Bodyguard on hyvin kuvattu ja muutamissa kohtauksissa valoja ja värejä hyödynnetään tyylikkäästi. Lavasteet, Rachelin asut ja maskeeraukset ovat mainiot, eikä mielestäni Costnerin hiustenleikkaus ollut Razzie-ehdokkuuden arvoinen. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Alan Silvestrin säveltämät musiikit toimivat paikoitellen hyvin ja toisinaan taas vain lisäävät sitä siirappisuutta. Parasta musiikkien puolella ovat Whitney Houstonin laulamat kappaleet, joista erityisesti cover Dolly Partonin I Will Always Love You -kappaleesta jää soimaan päässä.

Yhteenveto: The Bodyguard on ailahtelevan keskinkertainen romanttinen jännityselokuva. Päätähtien Kevin Costnerin ja Whitney Houstonin väliltä löytyy vahvaa, käsinkosketeltavaa kemiaa, mutta kummankin näyttelijäsuoritukset jättävät toivomisen varaa. Costner on aika puupökkelö, eikä upeasti laulava Houston vakuuta näyttelijänä yhtään. Romanttinen puoli on aikamoista siirappia, mutta jännitystä rakennellaan varsin toimivasti ja loppuhuipennus on yllättävänkin tehokas muuten takeltelevan leffan päätteeksi. Elokuvan käsikirjoitus ja leikkaus ovatkin kummallisesti työstetyt, välillä suorastaan amatöörimäiset. Lawrence Kasdanilta odottaisi aiempien kirjoitustöiden perusteella huomattavasti parempaa jälkeä. Tekniseltä puolelta löytyy muuten onnistumisia ja Whitney Houstonin tulkinta I Will Always Love You -kappaleesta on suorastaan erinomainen mahtipontisuudessaan. Ymmärrän hyvin, miksi The Bodyguard oli ilmestyessään valtava menestys lippuluukuilla, mutta myös sen, miksi se sai tylyä palautetta kriitikoilta. Elokuva on toki asettanut jälkensä leffahistoriaan ja romanttisten jännäreiden ystäville suosittelen sitä edes kokeilemaan, etenkin näin 30-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Bodyguard, 1992, Warner Bros., Tig Productions, Kasdan Pictures

Arvostelu: Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012)

UNELMIEN PELIKIRJA

SILVER LININGS PLAYBOOK

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Jacki Weaver, Anupam Kher, Chris Tucker, John Ortiz, Julia Stiles, Shea Whigham, Dash Mihok ja Brea Bee

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

Silver Linings Playbook, eli suomalaisittain Unelmien pelikirja perustuu Matthew Quickin samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. The Weinstein Company hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David O. Russell pestattiin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuva. Kun päätähdet oli pitkän prosessin jälkeen vihdoin roolitettu, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Unelmien pelikirja sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti ja voitti kriitikot puolelleen. Elokuva sai mm. kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komediaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Unelmien pelikirjan muutamaa vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä kelpo leffana. Olen ostanut sen hyllyyni Blu-rayna, mutta ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä vuoksi hoidettavana ollut Patrick Solitano vapautuu psykiatrisesta sairaalasta. Pat päättää pistää elämänsä takaisin raiteilleen ja voittaa takaisin vaimonsa Nikin sydämen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Pat tapaa omia ongelmiaan selvittelevän Tiffanyn.

Unelmien pelikirjan ilmestymisen aikaan lähinnä Kauhea kankkunen -komediasta (The Hangover - 2009) tunnettu Bradley Cooper nähdään Pat Solitanona, joka oli joutunut psykiatriseen sairaalaan, löydettyään vaimonsa Nikin (Brea Bee) suihkusta toisen miehen kanssa ja hakattuaan miehen sairaalakuntoon. Kahdeksan kuukauden hoidon jälkeen Pat vapautuu ja yrittää keksiä keinon saadakseen Nikin takaisin, siitä huolimatta, että Nikki oli hankkinut hänelle lähestymiskiellon. Mielialahäiriönsä vuoksi Pat ei ole henkilö helpoimmasta päästä, vaan hänen on jatkuvasti vaikea sensuroida puhettaan, ottaa muiden tunteita huomioon tai hallita äkkipikaisuuttaan. Cooper tulkitsee moniulotteista hahmoaan vaikuttavasti, näyttäen ensi kertaa omaavansa todellisia lahjoja näyttelijänä. Hän eläytyy ihailtavasti rooliinsa ja hänen saamansa palkintoehdokkuudet olivat täysin ansaittuja.

     Pelkkiin ehdokkuuksiin tyytymisen sijaan Jennifer Lawrence onnistui voittamaan parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolistaan Tiffanyna, joka sekoittuu mukaan Patin elämään, tämän vapauduttua sairaalasta. Lawrence oli vasta kuukausia ennen Unelmien pelikirjan ilmestymistä noussut maailmankuuluksi tähdeksi Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012) myötä. Hän osoittikin samana vuonna pystyvänsä niin nuortenseikkailun sankariksi kuin ns. varteenotettavampaan draamarooliin Tiffanynä, jolla on omat ongelmansa selvitettävänään. Cooperin tavoin Lawrencekin tekee vahvan suorituksen ja mikä parasta, Cooperin ja Lawrencen kemiat kohtaavat täydellisesti.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Robert De Niro ja Jacki Weaver Patin vanhempina, Shea Whigham Patin Jake-veljenä, Chris Tucker Patin Danny-kaverina sairaalasta, John Ortiz Patin ystävänä Ronniena ja Julia Stiles tämän Veronica-vaimona, sekä Anupam Kher Patin terapeuttina. Läpikotaisin näyttelijävalinnat ovat erinomaisia. Oscar-ehdokkaat Weaver ja De Niro säihkyvät huolestuneiden vanhempien osassa. Nykyään vuodesta toiseen samaa juron papparaisen osaa vetävä De Niro on huomattavasti energisempi kuin yleensä ja tarjoaa kenties parhaan suorituksensa ainakin kymmeneen vuoteen.

Uudelleenkatselu teki kyllä hyvää Unelmien pelikirjan kohdalla. Vaikka pidin elokuvasta ensimmäisellä katselukerralla, nyt pidin siitä todella paljon. Kyseessä on loistokkaasti tehty romanttinen draamakomedia, jossa aika lailla kaikki palaset loksahtelevat sujuvasti paikoilleen. Erinomaisten näyttelijöiden lisäksi täytyy kehua suuresti myös David O. Russellin työtä niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hän on saanut rakennettua kertomuksen, joka osaa vakavoita oikeissa kohtauksissa ja tarjota riipaisevaa draamaa, mutta joka osaa myös pitää hauskaa ja tarjota paljon lystikkäitä hetkiä. Russellin työstämä dialogi on läpikotaisin upeaa ja nasevaa, jolloin pidempiäkin keskusteluja on kiehtovaa seurata, puhuivat hahmot mistä tahansa. Kun Russellin teksti ja ohjaus ovat näin väkevää, ei ihme, että näyttelijät todella antavat kaikkensa.

Vaikka tietyt puolet tarinasta ovatkin arvattavissa, eikä loppuratkaisu varmaan tule kenellekään yllätyksenä, Unelmien pelikirja onnistuu imaisemaan katsojan niin hyvin tarinaansa, ettei tällainen edes häiritse ja lopputulosta jopa odottaa jännittäen. Sitä ennen on kuitenkin luvassa erilaisia koukkuja ja käänteitä, erityisesti kun kertomuksen kaksi päähahmoa ovat häiriöidensä takia jatkuvasti räjähdysalttiita. Räjähdykset johtavat niin hauskoihin kuin myös pysäyttävän dramaattisiin kohtauksiin. Konfliktit ovat esimerkillisesti kehiteltyjä, mikä vain vahvistaa draamaa. Filmin romanttinen puoli on onnistuttu luomaan hyvin omaperäisesti, eikä se koskaan äidy siirappiseksi. Kun hahmojen matkaan uppoutuu näinkin vahvasti, tunnepuoli alkaa vaikuttamaan syvemmin ja huipennuksen tanssinumero herättää herkästi kannustushuutoja ja oman tanssijalan vipattamista.

Elokuvan tekninen toteutus on myös taiturimaista ja erityisesti hallitusti hektinen kameratyöskentely kuvastaa hienosti päähenkilön mielentiloja. Pitkät, ympäri asuntoa kulkevat ja eri hahmoihin keskittyvät otokset on leikattu yhteen tyylikkäästi. Editoinnin lisäksi kuvausta tukee mainio valaisu. Lavasteet ja asut ovat myös oivalliset. Vuosien varrella olin unohtanut suurimman osan elokuvan tapahtumista, mutta mieleeni oli vahvasti jäänyt kuva Bradley Cooperista hölkkäämässä jätesäkki yllään. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja niin Danny Elfmanin säveltämät musiikit kuin leffassa käytetyt eri artistien ja yhtyeiden kappaleet tukevat tarinaa ja tunnelmaa.

Yhteenveto: Unelmien pelikirja on vahva draamakomedia, joka tarjoaa erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence loistavat pääosissa, tulkiten vaikuttavasti hahmojaan. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä Robert De Niron ja Jacki Weaverin johdolla. David O. Russell onnistuu taidokkaasti niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hänen tekstinsä on ytimekäs ja varsinkin dialogi on mukaansatempaavan nasevaa. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät parastaan ja hän pitää tunnelmaa korkealla. Russell taitaa niin dramaattiset ja vakavat hetket kuin myös hauskat jutut. Hänen työstämänsä romanssi on kummallinen, eikä lainkaan siirappinen. Tarina on toisaalta ennalta-arvattava, mutta samalla silti koukuttava ja jopa hieman jännittävä. Loppuhuipennus pitää katsojaa erityisesti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on onnistunut ja huolellisesti työstetty kuvaus korostaa päähenkilön mielensisäistä myllerrystä. Suosittelenkin Unelmien pelikirjan katsomista draamakomedioiden ystäville, oli se jäänyt näkemättä tai oli sen nähnyt jo useaankin otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Silver Linings Playbook, 2012, The Weinstein Company

Arvostelu: Annette (2021)

ANNETTE

Ohjaus: Leos Carax

Pääosissa: Adam Driver, Marion Cotillard, Simon Helberg ja Devyn McDowell

Genre: musikaali, romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 12

Annette on Adam Driverin ja Marion Cotillardin tähdittämä musikaalielokuva. Elokuva lähti liikkeelle Sparks-yhtyeen ideasta uudelle albumilleen. He olivat aiemmin työstäneet musikaaliesitystä nimeltä "The Seduction of Ingmar Bergman", mutta koska se osoittautui liian kalliiksi työstää, he saivat idean Annettesta. Kaksikko alkoi jo suunnitella esityskiertuetta sen pohjalta, kunnes he tapasivat ranskalaisen elokuvaohjaaja Leos Caraxin Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2012. Yhdessä yhtye ja Carax alkoivat pohtia musikaalin potentiaalia elokuvan muodossa ja he työstivät idean pohjalta käsikirjoituksen. Vuonna 2016 Adam Driver ja Rooney Mara valittiin päärooleihin, mutta koska projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti, Mara jätti sen ja hänen tilalle astui ensin Michelle Williams ja sitten Marion Cotillard. Elokuvan kuvausten oli tarkoitus alkaa vuonna 2018, mutta Driverin ollessa kiinni Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) kuvauksissa, kuvauksia jouduttiin viivästyttämään vuodella. Lopulta kuvaukset alkoivat elokuussa 2019 ja Annette sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla tänä kesänä. Hiljalleen leffaa on ryhdytty esittämään muuallakin maailmassa ja nyt se saapuu myös Suomen teatterilevitykseen. Itse kiinnostuin filmistä, kun kuulin Driverin ja Cotillardin esiintyvän hieman erikoisemman musikaalin pääosissa. Kuullessani paljon kehuja Annettesta, päätinkin käydä katsomassa sen lehdistönäytöksessä muutamaa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kiistanalaista törkykomediaa esittävä Henry McHenry on kohutussa parisuhteessa ylistetyn oopperatähti Ann Desfranouxin kanssa. Pariskunnan elämä kääntyy päälaelleen, kun he saavat esikoislapsensa, Annetten.

Adam Driver ja Marion Cotillard nähdään Henry McHenrynä ja Ann Desfranouxina, julkimopariskuntana, joiden ei heti arvaisi seurustelevan. Moottoripyörällään pienille klubeille esiintymään ajeleva Henry on todella... öh, erikoista stand up -esitystä vetävä koomikko, joka saa osakseen niin nauruja kuin buuausta. Limusiinilla yhä vain isommille esiintymislavoille matkaava Ann taas on yleisön ja kriitikoiden ylistämä oopperalaulaja, jolle heitellään ruusuja lavalle hurjien aplodien säestämänä. Toisaalta hyvin erilaiset taiteilijasielut tuntuvat täydentävän toisiaan, mutta samalla he eivät näyttäisi millään kuuluvan yhteen. Driver ja Cotillard ovat loistavat rooleissaan. Driver istuu täydellisesti törkyturpaisen ja nuhjuisen koomikon osaan, kun taas Cotillardista löytyy arvokkuutta oopperatähdeksi. Driver vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi kulkee, mutta missään kohtaa hänen laulunsa ei tee erityistä vaikutusta. Cotillard taas pääsee esittelemään laulutaitojaan, vaikkakin oopperakohtauksissa hänen tilalla hoilaa Catherine Trottman.

     Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Rillit huurussa -komediasarjasta (The Big Bang Theory - 2007-2019) tuttu Simon Helberg pianistina, joka haaveilee niin Annin rakkaudesta kuin kapellimestarin urasta. Hahmo on hieman kömpelösti ujutettu mukaan, hänen tehdessä oikeastaan vain yhden lyhyen esiintymisen ennen filmin toista puoliskoa, mutta lopulta pianistikin saa omat hetkensä parrasvaloissa. Florence-elokuvan (Florence Foster Jenkins - 2016) tavoin Helberg näyttää jälleen olevansa oikeasti varteenotettava näyttelijä - kuten myös muusikko, jos hän kerran soittaa pianoa tässäkin oikeasti.

Annette on ehdottomasti yksi vuoden erikoisimmista elokuvakokemuksista ja voin jo nyt sanoa, että leffa tulee jakamaan mielipiteitä voimakkaasti laidasta laitaan. Osa tulee pitämään filmiä tekotaiteellisena roskana, kun taas jotkut ylistävät sitä upeana taideteoksena. Toki sekaan mahtuu niitä väliinputoajia, jotka eivät ihan tiedä, mitä mieltä olla, mutta itse voin innolla todeta kuuluvani siihen kehuvaan joukkoon. Annette jaksaa yllättää pitkin kestoaan sillä, kuinka kummallinen, filosofinen, synkkä ja traaginen mutta kaunis ja herkkä, sekä sykähdyttävä se osaakaan olla. Sen rakkaustarina vie pikkuhiljaa mukanaan ja mitä enemmän suhteesta ja sen osapuolista selviää, sitä vangitsevammaksi homma käy. Tarinan erilaiset käänteet ja koukut tekevät siitä yhä vain mielenkiintoisemman ja vaikka lähes kahden ja puolen tunnin kestossa filmi käy paikoitellen raskaaksi, kaikki palkitaan lopulta. 

Monisävyinen teos jää pyörimään mielessä vielä pitkään lopputekstien päätyttyä - jos ei muuten, niin karmiva (joskin toki upeasti toteutettu) vauvanukke tunkeutuu uniin ainakin parin yön verran. Osa katsojista pääsee nopeasti jyvälle elokuvan erilaisista puolista, osalle ne avautuvat jonkin ajan pohdiskelun jälkeen ja osa saattaa kaivata uudelleenkatselua päästäkseen kaivamaan syvemmälle. Ohjaaja Leos Carax ja hänen kanssa käsikirjoittajina toimivat Sparks-yhtyeen jäsenet Ron ja Russell Mael eivät päästä katsojaa helpolla, eikä kuulukaan. Kolmikolla on paljon sanottavaa show-bisneksestä; siitä kuinka vahvasti media ja uutislööpit vaikuttavat julkimoihin ja siihen kuinka heidät nähdään, sekä siitä kuinka jotkut haalivat menestystä lapsensa kautta. Nykypäivänä isosti esillä olevat MeToo-liike ja cancel-kulttuuri ovat myös isosti esillä filmissä.

Jos elokuva ei jo muuten ole tarpeeksi erikoinen ja tavanomaisesta poikkeava, Sparksin jäsenet pitävät huolen siitä, että musikaalifilmin laulut voimistavat outoutta. Kovin montaa selvää laulunumeroa mukana ei ole, vaan elokuva on alusta loppuun edes jonkin sortin hyräilyä, eikä normaalisti puhuttuja keskusteluja pahemmin käydä. Laulut ovat paikoitellen sanoituksiltaan hyvin... hmm, mielenkiintoisia, eivätkä laulujen aikana nähtävät asiatkaan aina ihan tavanomaisemmasta päästä ole. Eipä tule mieleen toista musikaalinumeroa, jonka aikana harrastettaisiin seksiä - enkä suostu laskemaan Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) Can You Feel the Love Tonight -kappaletta mukaan! Henryn esitysten tavoin Sparksin laulutkin ovat hieman provosoivaa materiaaliltaan, eivätkä varmasti kolahda massayleisölle. Kaikin puolin Annettea ei millään voi suositella kenelle vain. Silti se on kokemus, jota toivoisin monen edes yrittävän.

Kokemusta vain vahvistaa elokuvan hieno tekninen toteutus. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu. Tarkkaa sommittelua ja oivia kamera-ajoja vain tehostavat väreillä ja valoilla leikittely (varoituksen sanana, että alkupäässä nähdään voimakkaasti välkkyviä valoja, joita on korostettu nopeatempoisella leikkauksella). Lavasteet ovat mainiot, samoin maskeeraukset ja asut. Annette-nukke on kaikessa karmivuudessaan upea ilmestys, jonka liikkeet ovat pelottavankin luontevia.

Yhteenveto: Annette on upea, erikoinen, provosoiva, kaunis, traaginen ja todella kummallinen musikaalikokemus, joka ei todellakaan sovi kaikille. Sen monisävyinen tarina aukeaa hitaasti, mutta mitä enemmän näkemäänsä pohtii, sitä enemmän sen hienous tuntuu aukeavan. Elokuvalla on paljon sanottavaa show-bisneksen monista puolista, lasten taloudellisesta hyväksikäytöstä, sosiaalisen median vaikutuksista, cancel-kulttuurista ja ties mistä. Kaikki tämä on mukana hämmentävässä rakkaustarinassa, joka yllättää oudoilla käänteillään ja ratkaisuillaan. Adam Driver ja Marion Cotillard ovat erinomaiset päärooleissa ja Simon Helbergkin osoittaa lahjansa, joskin hänen hahmonsa on hieman kömpelösti ujutettu mukaan. Elokuvan laulut ovat toinen toistaan erikoisempia, eikä asiaa helpota tavat ja kohtaukset, joissa ne esitetään. Annette-lapsinukke jää kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa mielessä, kuten myös filmin filosofisuus ja omalaatuisuus. Elokuvaa on hyvin vaikea suositella kenellekään, mutta sanon silti, että kannattaa tätä kokeilla, jos mielenkiintonne heräsi...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Annette, 2021, CG Cinéma, ARTE, Arte France Cinéma, BE TV, Barnstormer Productions, Canal+, Centre du Cinéma et de l'Audiovisuel de la Fédération Wallonie-Bruxelles, Cinéaxe, Cinémage 14, Cofinova 16, Detailfilm, Eficine, Eurimages, Euro Space, Film- und Medienstiftung NRW, Filmförderungsanstalt, Garidi Films, Grupo Aeroportuario del Sureste, Indéfilms 8, Japanese Agency for Cultural Affairs, Kinology, LVT Inc., Palatine Etoile 17, Piano, Proximus, SCOPE Invest, SG Image 2018, Sacem, Scope Pictures, Screen Flanders, SofiTVciné 7, Talipot Studio, Tax Shelter du Gouvernement Fédéral Belge, Théo Films, Tribus P Film, UGC, VOO, Wallimage, Wrong Men North, 7DF/Arte

Arvostelu: Aamiainen Tiffanylla (Breakfast at Tiffany's - 1961)

AAMIAINEN TIFFANYLLA

BREAKFAST AT TIFFANY'S

Ohjaus: Blake Edwards
Pääosissa: Audrey Hepburn, George Peppard, Patricia Neal, Mickey Rooney, Buddy Ebsen, Martin Balsam, Alan Reed, John McGiver, José Luis de Vilallonga, Dorothy Whitney ja Stanley Adams
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Breakfast at Tiffany's, eli suomalaisittain Aamiainen Tiffanylla perustuu Truman Capoten samannimiseen kirjaan vuodelta 1958. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun Paramount Pictures osti oikeudet elokuvaan Capotelta, joka halusi päärooliin Marilyn Monroen. Monroe ei kuitenkaan halunnut näytellä hahmoa, joten rooliin valittiin Audrey Hepburn, josta taas Capote ei pitänyt. Elokuvan ohjaajaksi kaavailtiin John Frankenheimeriä, mutta koska hän ei miellyttänyt Hepburnia, ohjaajaksi valittiin Blake Edwards. Kun tarpeeksi tyydyttävät valinnat oli saatu tehtyä, kuvaukset alkoivat ja lopulta Aamiainen Tiffanylla sai maailmanensi-iltansa 5. lokakuuta 1961 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, minkä lisäksi se keräsi paljon kehuja. Se oli ehdolla viidestä Oscar-palkinnosta (mm. paras naispääosa, käsikirjoitus ja lavastus), joista se voitti parhaan musiikin ja parhaan alkuperäiskappaleen palkinnot. Leffa oli myös ehdolla kahdesta Golden Globe -palkinnosta (paras komediaelokuva ja naispääosa), voittamatta kumpaakaan, sekä kuudesta Grammysta (mm. vuoden paras albumi), joista se voitti vuoden parhaan kappaleen, musiikillisen sovituksen, orkesteriesityksen ja elokuvamusiikin palkinnot. Vuosien varrella elokuvasta on muodostunut arvostettu klassikko, vaikkei kirjailija Capote itse pidä elokuvasta. Itse olin vuosien varrella vain kuullut Aamiaisesta Tiffanylla, mutten muuta kuin sen, että minun pitäisi katsoa se. Niinpä syksyllä 2017 päätin vihdoin tehdä niin ja ostin elokuvan sokkona. Samalla kun katsoin leffan, olin myös aikeissa arvostella sen. Silloin en kuitenkaan erityisemmin välittänyt filmistä ja arvosteleminenkin jäi väliin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Kaivoin hyllyyni jääneen Aamiainen Tiffanylla -Blu-rayn ja pistin sen pyörimään, tuumien, että kenties elokuva ei vieläkään iskisi. Ja väärässä olin.

New Yorkiin muuttanut kirjailija Paul Varjak ihastuu naapurin naiseen, Holly Golightlyyn. Hollyn elämä vaikuttaa olevan pelkkää glamouria ja juhlimista rikkaiden kanssa, mutta vähitellen Paulille alkaa selviämään ikäviä puolia salaperäisen Hollyn menneisyydestä.

Pääroolissa Holly Golightlyna nähdään Audrey Hepburn, jonka valitsemisesta kirjailija Capote ei tosiaan pitänyt. Itse en kuitenkaan osaa kuvitella ketään muuta Hollyn rooliin, eikä varmasti moni muukaan - onhan Hepburn tehnyt hahmosta aikamoisen ikonin. Hepburn on valloittavan ihastuttava roolissaan onnellisuutta etsivänä naisena, joka ei itsekään tiedä, mitä on oikeasti vailla. Holly tuntuu joka aamu heräävän uudenlaisen ajatuksen kanssa, mitä hänen tulevaisuutensa tulisi olemaan. Hahmo on erittäin kiehtova, etenkin mitä enemmän hänen mysteereistään käy selville. Hänen ajatusmaailmansa on erityisen mielenkiintoinen ja monimutkikas. Toisaalta hän näkee elämänsä ja maailman todella naiivisti ja pinnallisesti, mutta samalla on selvää, että Hollya vaivaa moni ikävä asia, joita hän yrittää tukahduttaa pois mielestään. Hepburnista löytyy sopivassa suhteessa hienostunutta glamouria ja höpsähtävää hajamielisyyttä, jotta hän saa yhdisteltyä niistä mahtavan persoonan.

     Kirjailijana (ja kenties jotain muutakin työtä tekevänä) Paul Varjakina taas nähdään George Peppard, joka on myös erittäin mainio roolissaan. Paulkin on monikerroksiseksi rakennettu henkilö ja siten mielenkiintoinen Hollyn vierelle elokuvan toiseksi päähahmoksi. Paul lumoutuu Hollysta tietty heti ensikohtaamisella ja kaksikon välille aletaan hitaasti rakentamaan säpinää. Peppardin ja Hepburnin kemiat kohtaavat täydellisesti ja heti heidän ensitapaamisestaan lähtien katsoja toivoo näkevänsä hahmot elokuvan lopussa yhdessä.

Elokuvassa nähdään myös mm. Orangey Hollyn kissana nimeltä Kissa, Patricia Neal Paulin... öh, sisustajana, Buddy Ebsen Hollyn menneisyyteen liittyvänä Docina, Alan Reed vankilassa lusivana Sally Tomatona, Dorothy Whitney turhamaisena Mag Wildwoodina, Stanley Adams rikkaana Rusty Trawlerina, José Luis de Vilallonga Hollysta myös kiinnostuneena José da Silva Pereirana, sekä Mickey Rooney Hollyn vuokraisäntänä, herra Yunioshina, josta on vuosien varrella noussut meteliä useaankin otteeseen. Valkoihoisen ja länsimaisen Rooneyn näyttelemä Yunioshi on koettu stereotyyppiseksi ja rasistiseksi kuvaukseksi japanilaismiehestä jo usean vuosikymmenen ajan. Niin Rooney kuin elokuvan ohjaaja Blake Edwards ja tuottaja Richard Shepherd ovat pahoitelleet ratkaisua moneen otteeseen vuosien varrella, vaikka Rooney on myös kertonut, että sai vielä kohujen alettua paljon kehuja japanilaisiltakin. Etenkin tänä päivänä Rooneyn kohtauksia on kiusallista katsoa. Eikä vain sen takia, että hahmo on niin stereotyyppinen, vaan koska herra Yunioshi ei mielestäni ole kovinkaan hauska. Hän tuntuu jopa oudon irralliselta muusta filmistä.

Ennen Aamiainen Tiffanylla -elokuvan näkemistä luulin sen kirjaimellisesti kertovan aamiaisesta jonkun Tiffany -nimisen henkilön luona ja kun katsoin leffan ensimmäistä kertaa, olin jopa hieman pettynyt, että kyse ei ollutkaan siitä. Se ei kuitenkaan ollut syy, miksi en silloin pitänyt elokuvasta. Silloin näin sen vain jotenkin pitkäveteisenä ja minua jopa hieman ärsytti, millaisessa löysässä hirressä Holly tuntuu pitävän Paul-poloista läpi leffan. Nyt toinen katselukerta oli täysin toisenlainen. Elokuva ei tuntunut kertaakaan pitkäveteiseltä tai tylsältä. Sen erilainen rakkauskertomus onnistui jopa liikuttamaan minua ja piti minut koukussa läpi keston. Vaikka päähenkilöiden välille muodostuukin romanssintapaista heti ensisilmäyksestä lähtien, hahmojen tekemät ratkaisut pitävät heitä kaiken aikaa erossa toisistaan. Iso syy tähän on Hollyn epävarmuus omasta elämästään.

Vielä rakkauskertomusta enemmän pidin kertomuksesta ihmisestä, joka haluaa ties mitä, jolla on ties mitä, mutta josta tuntuu, ettei hänellä ole mitään. Holly järjestää luksusjuhlia, joihin hän kutsuu kaikenlaista rikasta porukkaa, mutta hänestä ei silti tunnu siltä, että hän kuuluisi sinne muiden keskelle. Hän haluaa itselleen rikkaan miehen, mutta kukaan ei tunnu kelpaavan. Hollyn tuskailut ovat helposti samaistuttavia, vaikkei itse painisi samanlaisten asioiden kanssa. Hahmo on hieno kuvaus syvällisestä henkilöstä pinnallisessa ympäristössä. Hollya käy sääliksi ja vielä sitäkin enemmän, että katsoja haluaa nähdä hänet yhdessä Paulin kanssa, katsoja haluaa nähdä Hollyn saavan elämänsä kasaan. Hollyn Kissa-kissaa käytetään oivana metaforana Hollylle, Hollyn kokiessa, ettei voi omistaa kissaa ja että hänellä ei ole oikeutta nimetä kissaa, mutta että hänen täytyy silti huolehtia kissasta, mikä on juuri sitä miten Holly haluaisi miesten toimivan hänen kanssaan.

Kiinnostavien hahmojen ja tarinan lisäksi Aamiainen Tiffanylla piti minua otteessaan myös sen valloittavan tunnelman ansiosta. Kepeä henki levittää jatkuvasti hymyn katsojan huulille, mitä tekee myös elokuvan huumoripuoli. Ei leffa mitään hulvatonta komediaa ole, vaan sen huumori on enemmän pienimuotoista ja sellaista, mikä tarjoaa hyväntuulisuutta. Hollyn illalliskutsuilla tapahtuu monenlaista hilpeää, minkä lisäksi on huvittavaa, kun Holly ei tunnu yhtään tajuavan, mitä on oikeasti tekemässä, mennessään viikoittain Sing Singin vankilaan kertomaan rikolliselle säätiedotetta. Kaikkein hauskin kohtaus on mielestäni noin puolessa välissä elokuvaa, kun Holly ja Paul yrittävät varastaa jotain sekatavarakaupasta. Muutenkin kohtauksen ympärillä oleva päivä, jolloin kaksikko päättää tehdä vuoronperään asioita, joita kumpikaan ei ole ennen tehnyt, on ilahduttavaa seurattavaa. Tästä osiosta pidin jo ensimmäisellä katselulla. Nyt pidin aika lailla kaikesta siinä ympärillä. Paitsi herra Yunioshista. Onneksi hän on lopulta aika vähän ruudulla.

Elokuvan on ohjannut Blake Edwards, joka tunnetaan parhaiten Vaaleanpunainen pantteri -komedioiden (The Pink Panther - 1963-2009) tekijänä, eikä mikään ihme - ohjasihan hän niitä peräti kahdeksan kappaletta! Tässä hänen työnsä on rauhallisempaa, mutta silti omalla tavallaan innokasta. Käsikirjoittaja George Axelrod rakentaa monikerroksisia hahmoja ja tarinaa taidokkaasti kohti huipennusta. On jotenkin jopa oudon hienoa, kuinka taidokkaasti Axelrod tuo mukaan viittaukset siitä, mitä niin Holly kuin Paul tekevät rahan eteen. Tämä on kyllä päivänselvää, mutta silti jotenkin hienovaraista. Teknisesti Aamiainen Tiffanylla on edelleen hieno tänäkin päivänä. Kuvaus on tyylikästä; etenkin laajat otokset, joissa etu- ja taka-alaa todella hyödynnetään. Kuvakulmat ovat paikoitellen kekseliäitä ja näyttelijät pääsevät todella todistamaan kykynsä, kun mukana on useita todella pitkiä kuvia, joissa kamera kiertelee hahmojen kanssa ympäri asuntoa tai kauppaa. Kuvausta tukee tietty mainio leikkaus, sekä oivalliset lavasteet ja asut. Iso osa elokuvan tunnelmasta syntyy Henry Mancinin erinomaisesta musiikista. Niin herkän kauniit kuin riemastuttavan svengaavat sävelmät ja klassikoksi muodostunut Moon River -kappale muodostavat albumin, jota kuunnellessa ei ole ihme, että se oli ihan Grammyissa asti ehdolla ja nappasi elokuvan ainoat Oscar-pystit.

Yhteenveto: Aamiainen Tiffanylla on ilahduttava ja ihastuttava romanttinen elokuva, joka tehoaa yhä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Vain stereotyyppinen Yunioshi korostuu ikävästi kaiken keskeltä, mutta muuten elokuva toimii yhä hienosti. Audrey Hepburn säkenöi Holly Golightlyn roolissa, eikä ihme, että hahmosta on muodostunut monien naisten ikoni ja roolimalli. Hollyn konfliktit ovat helposti samaistuttavia - eikä vain naisille, mutta myös miehille. George Peppard on mainio valinta Pauliksi, ja Peppardin ja Hepburnin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Näiden kahden hahmon tarina on rakennettu koukuttavan kiinnostavasti, vaikka välillä ärsyttääkin, kuinka monet asiat pitävät hahmoja erossa. Romanttinen puoli onnistuu olemaan hempeää äitymättä siirappiseksi. Draama on iskevää ampumatta yli. Komedia on hilpeää, vaikkei katsoja paljoa pääse ääneen hekottelemaan. Pääasiassa filmi tarjoaa hyvän mielen ja hymyn, joka ei hetkeen poistu kasvoilta. Aamiainen Tiffanylla on klassikon asemansa ansainnut ja sitä voikin suositella oikein lämpimästi, jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt. 60-vuotisjuhla on myös mitä parhain syy katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisi jo nähnyt moneen kertaan. Olen iloinen, että päätin antaa filmille toisen mahdollisuuden, sillä nyt se nousi kevyesti listoillani romanttisten elokuvien parhaimmistoon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.rock.com
Breakfast at Tiffany's, 1961, Jurow-Shepherd

Arvostelu: Reminiscence (2021)

REMINISCENCE

Ohjaus: Lisa Joy

Pääosissa: Hugh Jackman, Rebecca Ferguson, Thandiwe Newton, Cliff Curtis, Marina de Tavira, Daniel Wu, Mojean Aria, Brett Cullen, Angela Sarafyan, Natalie Martinez, Roxton Garcia ja Nico Parker

Genre: scifi, romantiikka, draama, trilleri

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Reminiscence on Westworld-tieteissarjan (2016-) luojan Lisa Joyn esikoiselokuva ohjaajana, tuottajana ja käsikirjoittajana. Joy kehitteli elokuvan tarinaa jo kymmenen vuotta sitten ja hänen käsikirjoituksensa pyöri pitkään internetissä tykätyimpänä tekstinä, josta ei oltu tehty elokuvaa. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että Joy pääsisi vihdoin tekemään elokuvan Warner Bros. -yhtiön avulla ja elokuvan kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lokakuussa. Maailmalla Reminiscence sai ensi-iltansa jo pari viikkoa sitten, mutta Suomeen elokuva saapuu vasta nyt. Itse sain tietää koko elokuvasta vasta vähän aikaa sitten, sillä siitä ei puhuttu oikein missään, eikä sitä mainostettu kovin innokkaasti. Maailmalta elokuvan saaneen negatiivisen palautteen vuoksi kävin varautunein mielin katsomassa Reminiscencen sen lehdistönäytöksessä.

Tulevaisuudessa, jossa ilmastonmuutos on nostanut merenpintaa, peittäen kaupunkien kadut alleen, ihmisten muistoihin koneen avulla pääsevä Nick Bannister rakastuu salaperäiseen Mae-naiseen. Kun Mae yllättäen katoaa, Nick yrittää sinnikkäästi keksiä keinon löytää hänet.

Hugh Jackman näyttelee Nick Bannisteria, joka pyörittää bisnestä, jossa ihmiset voivat koneen avulla elää muistojaan uudestaan. Siitä huolimatta, että Nick toteaa useille asiakkaille, että on vaarallista jäädä vellomaan menneisyydessä, hän itse joutuu "koneen orjaksi", kun hän ryhtyy etsimään johtolankoja rakastamansa naisen löytämiseksi. Rebecca Ferguson taas esittää Maeta, joka eräänä päivänä astelee Nickin puotiin, eikä Nickin elämä ole sen jälkeen enää entisensä. Maesta yritetään rakentaa mysteerinen tapaus, jonka katoaminen herättäisi katsojassa samanlaisen löytämisen vimman kuin Nickissä, mutta jokin tökkii. Ferguson on hyvästä lauluäänestään huolimatta puinen roolissaan, eikä hänen ja Jackmanin väliltä löydy tarpeeksi kemiaa, jotta tämän voimakkaan rakkauden uskoisi. Jackman on kyllä tuttuun tapaansa mainio osassaan, pistäen itsensä täysillä likoon leffan vuoksi. Vaikkei herrasta piittaisi näyttelijänä, ei voi olla myöntämättä, että Jackman on aina sataprosenttisesti mukana projekteissaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Thandiwe Newton Nickin kollegana Emilynä, Brett Cullen, Marina de Tavira ja Mojean Aria rikkaana Sylvanin perheenä, Natalie Martinez etsivä Averyna, sekä Daniel Wu ja Cliff Curtis rikollisina. Westworldissa häikäissyt Newton suoriutuu hommastaan oudon väkinäisesti, eivätkä muutkaan sivunäyttelijät oikein vakuuta. Erityisesti Curtis on aika tönkkö roiston osassa.

Samalla tavalla kuin Nick hyödyntää laitettaan löytääkseen etsimänsä ihmisten muistoista, myös jostain Reminiscencen uumenista voisi tosissaan kaivelemalla löytää hyvän elokuvan. Harmillisesti se leffa, mikä nyt saapuu teattereihin, ei sitä ole. Elokuvasta löytyy kyllä omat hyvät puolensa. Sen synkästi maalaileva tulevaisuudenkuva kaupungeista, joiden kadut ovat veden vallassa, on kaikessa karmivuudessaan kiehtova. Elokuvasta löytyy oivaa kuvausta ihmisluonteesta esimerkiksi siinä, että pahimmankin sattuessa ihmiset eivät ole valmiita muuttamaan tapojaan ja parantamaan maailmaa, vaan he vain keksivät keinon tyytyä uuteen tilanteeseen. Lisäksi on ymmärrettävää, että Nickin muistokonebisnes on suosittu, sillä tällaisen kriisin iskiessä itse kukin haluaa varmasti palata takaisin haaveilemaan vanhoista hyvistä ajoista.

Elokuvassa olisi siis tulevaisuudenvisionsa ja kiinnostavan scifi-teknologiansa puolesta ainekset oivalliseen tieteiskertomukseen, mutta sen sijaan katsoja tylsistytetään löyhällä dekkaritarinalla, jossa päähahmo yrittää pakkomielteisesti löytää unelmiensa naisen. Tämä etsintäretki ei millään meinaa napata mukaansa ja kuviot vain heikkenevät, mitä enemmän mysteeristä paljastuu. Iso syyllinen on elokuvan heikko käsikirjoitus, mitä ei yhtään auta elokuvan vielä kehnompi leikkaus. Voisin hyvin kuvitella, että Reminiscence oli alun perin tarkoitettu reippaasti yli kaksituntiseksi teokseksi, mutta se päätettiin ennen julkaisua saksia alle kahteen tuntiin. Tämän jälkeen on tajuttu, että eihän leffasta ymmärrä enää hölkäsen pöläystä, sillä tapahtumilla on kauhea kiire ja ajassa loikitaan takkuilevasti vähän sinne sun tänne, joten mukaan on hätäisesti rustattu Nickin kertojaääni, joka selittää ihan koko ajan missään mennään. Leffassa ei muutenkaan luoteta yhtään käsikirjoittamisen perussääntöön "näytä, älä kerro", vaan repliikit ovat täynnä selittämistä - jopa asioista, jotka ovat olleet katsojalle jo pidemmän aikaa päivänselviä. Etenkin loppupäässä tuntui siltä kuin leffa pitäisi katsojiaan tyhminä. Elokuvan ihan loppu taas tuntuu hätäisen uudelleenkuvauksen tulokselta.

On päivänselvää, että ensikertalaisohjaaja Lisa Joy on saanut innoitteensa miehensä Jonathan Nolanin veljen, tunnetun ohjaaja Christopher Nolanin töistä. Reminiscencestä herää herkästi mielleyhtymiä vaikkapa Inceptioniin (2010), mutta unien sijaan naisestaan haaveileva päähenkilö kulkeekin ihmisten muistoissa. Selviä lainauksia löytyy myös esimerkiksi Blade Runnerista (1982). Joy on haukannut liian ison palan purtavaksi, sillä hän ei saa pidettyä pakettia kasassa. Hän yrittää yhdistää vanhanaikaista noir-dekkaria futuristiseen rakkaustarinaan, mutta epäonnistuu. Leffasta uupuu koukku ja jännite, ja sen romanttinen puoli nousee pintaan lähinnä siirappisena ja melodramaattisena.

Sentään Reminiscence on kelvollisesti kuvattu, siitä löytyy tyylikkäitä lavasteita ja Westworldistakin tuttu säveltäjä Ramin Djawadi hoitaa hommansa varsin mainiosti. Karmivuudestaan ja selvästä digitaalisuudestaan huolimatta otokset veden valtaamasta Miamista ovat näyttäviä. Voin vain kuvitella, kuinka turhauttavaa koko kuvaustiimille oli tehdä kohtauksia, joissa kaduilla on vähintään nilkkoihin asti vettä. Erikoistehosteiden taso kuitenkin heittelee ja kuten jo totesin, filmin leikkaus on todella kömpelöä. Kohtausten sisällä on sujuvaa editointia, mutta kohtausten yhdistymiset ja kokonaisuutena elokuvan kulkeminen eivät ole luontevaa.

Yhteenveto: Reminiscence on hyvistä ideoistaan huolimatta valitettavan kehno tieteiselokuva. Sen aikomus yhdistellä vanhanaikaista noir-dekkaria futuristiseen asetelmaan on kiehtova, mutta valitettavasti itse tarina jättää kylmäksi. Maen löytämisestä välittää leffan edetessä yhä vain vähemmän, sillä Rebecca Ferguson ei ole vakuuttava roolissaan, eikä hahmosta saada aikaan tarpeeksi mysteeristä. Mitä enemmän katsojalle selviää, sitä heikommaksi tarina käy. Lisa Joyn ensikertalaisuus paistaa harmillisen pahasti läpi niin ohjauksessa kuin käsikirjoituksessa. Joy ei luota katsojaansa, vaan pistää hahmot koko ajan selittämään keskusteluissaan kaiken ja kun sekään ei tunnu riittävän, päähenkilö Nick pälättää tyhmentävää kertojaääntään läpi leffan. Monet ratkaisut tuntuvat siltä kuin joko Joy tai studio olisi viime hetkellä halunnut tehdä isoja muutoksia ja homma on hoidettu kiireessä. Leikkaus on takkuilevaa, aivan kuin filmistä puuttuisi paljon. Lopetus tuntuu hätäisten uudelleenkuvausten aikaansaannokselta, joka jopa hieman sotii Nickin hahmokaarta vastaan. Nickiä näyttelevä Hugh Jackman suoriutuu roolistaan karismaattisesti, mutta hän ei yksinään onnistu kannattelemaan ympäriltään luhistuvaa scifirainaa. Reminiscence katoaa luultavasti mielestä niin nopeasti, että jo seuraavalla viikolla pitää käydä Nick Bannisterin vastaanotolla muistaakseen, mitä elokuvassa tapahtui.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Reminiscence, 2021, FilmNation Entertainment, Michael De Luca Productions, Kilter Films

Arvostelu: The Kissing Booth 3 (2021)

THE KISSING BOOTH 3

Ohjaus: Vince Marcello

Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Taylor Zakhar Perez, Meganne Young, Maisie Richardson-Sellers, Stephen Jennings, Molly Ringwald ja Morné Visser 

Genre: komedia, romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 7

Netflixin romanttinen komediaelokuva The Kissing Booth (2018) oli negatiivisista arvosteluistaan huolimatta iso hitti suoratoistopalvelulle, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. The Kissing Booth 2 (2020) oli myös menestys ja heti sen ilmestymisen jälkeen tekijät paljastivat, että he olivat jo kuvanneet kolmannenkin elokuvan. Nyt The Kissing Booth 3 on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itselleni leffa kuului vuoden odotetuimpien leffojen listan häntäpäähän. Inhosin kahta edellistä elokuvaa, mutta päätin antaa kolmannelle osalle silti mahdollisuuden - etenkin kun kyseessä olisi toivon mukaan sarjan viimeinen leffa. Katsoinkin The Kissing Booth 3:n heti sen julkaisupäivänä.

Valmistujaisten jälkeen Elle joutuu päättämään, lähteekö opiskelemaan poikaystävänsä Noahin kanssa Harvardiin vai parhaan kaverinsa Leen kanssa Berkeleyhyn. Ennen kuin Elle tekee päätöksen, joka rikkoo toisen veljeksen sydämen, hän päättää pitää heidän kanssa parhaan kesäloman ikinä.

Joey King nähdään kolmatta (ja toivottavasti ihan oikeasti viimeistä) kertaa Elle Evansin roolissa, joka yrittää yhä päättää, valitseeko poikaystävänsä Noahin (Jacob Elordi) vai tämän veljen, parhaan ystävänsä Leen (Joel Courtney) välillä. Viimeistään tässä kohtaa tämä vääntäminen alkaa jo tosissaan kyllästyttää ja tämä hahmokolmikko tympiä. Elle tekee jälleen toinen toistaan tyhmempiä ratkaisuja ja koko leffan ajan katsoja joutuu häpeämään silmät päästään, tietäen, että Ellen ideat tulevat johtamaan yhä vain vaikeampiin tilanteisiin. Aiemmin urallaan lahjojaan osoittanut King on jo täysin kasvanut ulos tästä teinitytön roolista ja toivon todella, että hän löytää näiden rainojen jälkeen taas kunnon rooleja. Elordi hoitaa hommansa vielä aiempaa puisemmin ja tylsistyneemmin, kun taas Courtneytä käy sääliksi, hänen esittäessä yhä samaa kolmatta pyörää.

     Lisädraamaa tähän kuvioon tuovat edelleen Leen tyttöystävä Rachel (Meganne Young), Ellen vahinkosuudelma Marco (Taylor Zakhar Perez) ja Noahin tyttökaveri Chloe (Maisie Richardson-Sellers). Elokuva kierrättää hahmojen kanssa täysin samoja kaavoja kuin viime leffoissa. Sivuhahmot eivät jaksa kiinnostaa vieläkään, eivätkä heidän näyttelijänsä jaksa enää edes yrittää.

The Kissing Booth 3 on juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa kahden edellisen elokuvan jälkeen; ylikierroksilla käyvä muka-komedia, joka enemmän ärsyttää kuin naurattaa. Edellisten osien tavoin tämäkin leffa on tainnut kylpeä energiajuoman ja kahvin sekoituksessa, sillä niin tekopirteänä ja energisenä se painelee menemään. Elokuvan ensimmäinen tunti on lähinnä vain rasittavaa tykitystä, jossa hahmot hassuttelevat kesälomansa aikana, samalla kun jokin geneerinen pop-kappale jumputtaa taustalla. Uutta sekoboltsia bilekohtausta tai vastaavaa tykitetään kerta toisensa perään katsojan verkkokalvoille, jottei ehtisi kyseenalaistamaan tarinan puutetta. Elokuvan juoni Ellen päätöksestä koulun ja veljesten suhteen on niin tynkä, että on hämmentävää, kuinka siitä on saatu venytettyä lähes kahden tunnin elokuva.

Jos elokuvan ensimmäinen puolikas onnistuu ärsyttämään ylivilkkaudellaan ja teennäisyydellään, toinen puolikas onnistuu lässähtämään täysin uudella tavalla, kun tekijät ovat luulleet, että voivat yhtäkkiä muuttaa leffasarjan draamaksi. The Kissing Booth 3:n toinen tunti on nimittäin niin paksua melodraamaa, että voi pojat. Kuten jo aiemmin sanoin, Elle tekee tuttuun tapaansa tyhmiä päätöksiä ja kun ne odotettavasti kostautuvat, leffassa alkaa käsittämätön paikoillaan junnaus ja yliampuvassa draamassa vellominen. Ja sitä loppuelokuva sitten on. Toinen tunti tuntuu kahdelta tunnilta, sillä se on turhauttavan puuduttavaa seurattavaa. Vielä turhauttavampi on loppuratkaisu, johon tekijät ovat päätyneet. Minun on vaikea uskoa, että edes leffasarjan kovimmat fanit tulevat olemaan mielissään siitä, kuinka The Kissing Booth -trilogia viedään huipennukseensa.

Edellisten osien tavoin ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Vince Marcello, joka jatkaa hämmentämistään sillä, kuinka geneerisen tyhjänpäiväistä ja siirappista mössöä hän onnistuukin pyörittelemään Netflixille kerta toisensa perään. Tässä Marcello ei edes jaksa yrittää keksiä mitään tarinaa, vaan kun suosion takia koitui mahdollisuus tehdä kolmaskin The Kissing Booth -leffa, niin helpompihan se on vain kierrättää edellisten leffojen juttuja. Teknisiltä saavutuksiltaan elokuva on myös aika kökkö. Sen hektinen leikkaus pilaa hyvätkin kuvat, eikä asiaa auta ensimmäisen tunnin aikana ruudulle puskettavat efektiärsykkeet. Äänimaailma on aikamoista mekastamista ensimmäisen puoliskon aikana, kun taas toisella puoliskolla elokuva vain soittaa yhä surumielisempää musiikkia painottaakseen leffan dramaattisuutta.

Yhteenveto: The Kissing Booth 3 on surkea huipennus Netflixin surkealle romanttisten teinikomedioiden trilogialle - toisaalta voisi siis sanoa, että elokuvasarja sai arvoisensa päätöksen! Edellisistä osista tuttu ärsyttävän teennäinen ja ylienergisen vilkas kiitäminen jatkuu ja itse tarvitsin puolessa välissä hetken hengähdystauon, sillä elokuva alkoi väsyttämään toden teolla. Tämäkin leffa on leikattu päin mäntyä ja rytmitys on kaikin tavoin tökerö. Tunnelma heittelee käsittämättömin tavoin sekoilukomediasta melodramaattiseen murjottamiseen, eikä filmi löydä yhtenäistä punaista lankaa oikein mihinkään. Tarinaa on hädintuskin nimeksikään ja lähinnä elokuva koostuu edellisten osien juonikuvioiden kierrättämisestä. Hahmot käyvät yhä hermoille, eivätkä heidän suhdekoukeronsa jaksa kiinnostaa tippaakaan. Hyvä, että edes osaa näyttelijöistä vaikuttaisi kiinnostavan. Kirsikkana sinne tänne rönsyilevän ja mauttoman kakun päällä komeilee elokuvan lopetus, minkä luulisi tuottavan pettymyksen jopa The Kissing Boothin faneille. Toivottavasti tämä nyt on ihan oikeasti leffasarjan päätös, eikä näitä kammotuksia tarvitse katsoa enempää. Kuitenkin Netflixin tuntien on varmaan odotettavissa, että edes jonkinlaisesta lisäosasarjasta tai muusta ilmoitetaan pian...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Kissing Booth 3, 2021, Netflix, Clearblack Films, Komixx Entertainment, Picture Loom

Arvostelu: Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986)

TOP GUN - LENTÄJISTÄ PARHAAT

TOP GUN

Ohjaus: Tony Scott
Pääosissa: Tom Cruise, Kelly McGillis, Anthony Edwards, Val Kilmer, Tom Skerritt, Michael Ironside, Meg Ryan, John Stockwell, Tim Robbins, James Tolkan, Barry Tubb, Rick Rossovich ja Whip Hubley
Genre: draama, romantiikka, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

"I feel the need... 
...the need for speed!"

Top Gun - lentäjistä parhaat on Tony Scottin ohjaama elokuva, joka sai inspiraationsa kalifornialaislehden Top Guns -artikkelista, koskien hävittäjälentäjäkoulun opiskelijoita. Tuottajat Don Simpson ja Jerry Bruckheimer kiinnostuivat tekemään sen pohjalta elokuvan, mutta heillä kesti kauan löytää aiheesta kiinnostuneita käsikirjoittajia. Lopulta he saivat palkattua Jim Cashin ja Jack Epps Jr:n. Heillä kuitenkin kesti aikaa kirjoittaa teksti, mistä tuottajat pitivät. Alun perin pääosaan kaavailtiin Matthew Modinea, mutta hänen mielestä elokuva vaikutti liikaa armeijaa ja merivoimia ihannoivalta, eikä suostunut tekemään sitä, jolloin lopulta päärooliin kiinnitettiin Tom Cruise. Kuvaukset alkoivat kesällä 1985 ja lopulta Top Gun - lentäjistä parhaat sai ensi-iltansa keväällä 1986. Elokuva oli suuri taloudellinen hitti, muttei tehnyt kriitikoihin vaikutusta. Leffa kuitenkin sai palkintoehdokkuuksia musiikeistaan ja nykypäivänä sitä pidetään ehtana kasariklassikkona. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Top Gunia, mutta olen ollut tietty tietoinen siitä jo vuosia. Nyt kun elokuva on monien viivästysten myötä saamassa jatkoa leffalla Top Gun: Maverick (2021), päätin vihdoin katsoa leffan.

Hurjapäinen lentäjä Maverick ja hänen tutkaupseerinsa Goose lähetetään Top Guniin, hävittäjälentäjäkouluun, missä Maverick päättää todistaa olevansa kaikista paras.

Nuori Tom Cruise on nappivalinta säännöistä piittaamattoman ja itsekeskeisen huimapäälentäjä Maverickin rooliin. Cruise omaksuu tämän roolin kaikkia piirteitä myöten ja tietää, kuinka ärsyttävä vaikutus hänen leveällä hymyllä voikaan olla. Välillä Maverickin ylimielinen asenne tympii katsojaa, mutta samalla hänestä on vaikea olla pitämättä. Kohtauksissa, joissa Maverick yrittää todistaa hurjat lahjansa, katsoja kannustaa häntä onnistumaan. Eikä Maverick onneksi ole täysin yksiulotteinen tapaus, vaan hänestä alkaa löytyä muitakin puolia elokuvan kulkiessa eteenpäin. Maverickin mukana kulkeva tutkaupseeri Goose (Anthony Edwards) jää huomattavasti lentäjäkaveriaan tylsemmäksi tapaukseksi.
     Top Gunissa Maverick ja Goose kohtaavat mm. lentäjät Icemanin (Val Kilmer), Sliderin (Rick Rossovich), Hollywoodin (Whip Hubley) ja Wolfmanin (Barry Tubb), sekä lentäjiä kouluttavat Viperin (Tom Skerritt) ja Jesterin (Michael Ironside). Muita lentäjähahmoja ovat myös Cougar (John Stockwell) ja Merlin (Tim Robbins), sekä heitä komentava Stinger (James Tolkan). Nämä hahmot jäävät yksiulotteisiksi tapauksiksi ja he ovatkin lähinnä mukana haastaakseen Maverickin. Kilmeristä huokuu myös ylimielistä asennetta, kun taas Skerrittistä, Tolkanista ja Ironsidesta löytyy karismaa johtorooliin.
     Vaikka Top Gun - lentäjistä parhaat käyttää paljon aikaa miesten väliseen kilpailuun ja machoiluun, täytyy siihen mahtua myös romantiikkaa. Maverick iskee silmänsä Kelly McGillisin näyttelemään Charlotte Blackwoodiin, joka on myös hommissa Top Gunissa. Vaikka Charlotte onnistuneesti näyttää Maverickille tämän paikan, jää hän hahmona hieman tylsäksi, eikä tämä romanttinen puoli onnistu säväyttämään. Lähinnä se on vain todella siirappista.

Top Gun - lentäjistä parhaat on kyllä niin kasarileffa kuin vain voi olla. Hävytöntä äijämachoilua niin miesten kesken kuin miehen yrittäessä tehdä vaikutusta naiseen. Suurta juustoisuutta ja campia, mitkä onnistuu osittain katsomaan sormien läpi. 1980-luvun syntikkakappaleita, kuten Kenny Logginsin Danger Zone, joita jumputetaan läpi leffan yhä uudestaan. Tiettyä asennetta, mitä monilta muilta vuosikymmeniltä puuttuu. Tämä tuntuu vetävän oikein kunnolla nupit kaakkoon kasariudessaan, mikä onkin varmaan yksi syistä, miksi leffaa pidetään niin korkeassa asemassa vuosikymmenen filmien joukossa. Ymmärrän hyvin, miksi monille 1980-luvun lapsille Top Gun on ollut kovin juttu ikinä ja kuinka se kuuluu yhä suosikkien joukkoon. Itse kun en ole kasarilapsi ja näin leffan vasta nyt parikymppisenä, täytyy sanoa, ettei elokuva iskenyt ihan niin täysillä kuin voisi toivoa.

Kyllä leffasta tosin vaikuttavat puolensa löytyy, jotka ovat tietty ne mielettömän upeasti toteutetut lentokohtaukset. Elokuvassa on käytetty oikeita hävittäjäkoneita ja niitä kuvataan monipuolisen konstein ja katsojana voi tuntea lentäjien kokeman vauhdin ja huuman. Lentokohtaukset ovat viihdyttäviä ja parissa kohtaa jopa hieman jännittäviä. Harmillisesti muuten leffasta tuntuu puuttuvan jännitys ja etenkin loppuhuipennuksessa on vaikea kokea uhkaa Maverickin vastustajista. Lisäksi maan kamaralla tapahtuvat asiat eivät herätä samalla lailla kiinnostusta kuin ilmassa. Sieltä löytyy veikeää huumoria, mutta myös pientä pitkäveteisyyttä hieman mitäänsanomattoman ja imelän rakkaustarinan vuoksi.

Maanpinnankin tapahtumista löytyy kyllä oma koukkunsa, mikä herättää läpi leffan monipuolisia tunteita. Elokuvasta nimittäin löytyy erikoinen seksuaalinen jännite, muttei todellakaan Maverickin ja Charlotten väliltä, vaan lentäjien keskuudessa. Tapa, millä nämä lentäjät katsovat toisiaan ja kuinka he keskustelevat todella lähellä toisiaan - usein vieläpä ilman paitaa - katsojana voisi vaikka vannoa, että Top Gunista löytyy joko vahingossa tai täysin tarkoituksella voimakasta homovibaa. Parissa kohtaa meininki muuttuu niinkin intensiiviseksi, että odotin lentäjien pian suutelevan toisiaan. Ohjaaja Quentin Tarantino onkin analysoinut elokuvan kertovan Maverickin kamppailusta homoseksuaalisuutensa kanssa. Muut lentäjät edustavat homoutta, kun taas Charlotte edustaa heteroutta ja läpi leffan Maverick kamppailee näiden suuntautumisten välillä. Kun leffaa katsoo tästä vinkkelistä, se toimii mielestäni jopa paremmin. Tai sitten elokuvan voi myös nähdä Matthew Modinen tavoin merivoimien propagandana, jolla on yritetty saada nuoria innostumaan armeijaan liittymisestä. Kummin vain, molemmat ovat kiehtovampia näkemyksiä kuin se, että tämä olisi ihan vain elokuva lentäjästä, joka yrittää todistaa olevansa paras, samalla kun ihastuu kauniiseen naiseen.

Elokuvan on ohjannut Ridley Scottin edesmennyt pikkuveli Tony Scott, jolla on silmää näyttäville lento-otoksille. Scott tekee elokuvasta viihdyttävän paketin, heikkouksineen kaikkineen. Jim Cash ja Jack Epps Jr. ovat kirjoittaneet ihan mukaansatempaavan kertomuksen, mutta he kompastelevat romanttisella puolella. Elokuva on hyvin kuvattu, mutta leikkaus on paikoitellen hieman tönksähtelevää, kun irrallisia lento-otoksia yhdistellään toisiinsa. Välillä lentokohtauksissa leikkaus on niin epätasaista, että vaatii suurta pinnistystä, että pysyy kärryillä, mikä hävittäjä kuuluu kenellekin. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet oivaa työtä, minkä lisäksi efektit toimivat yhä pääasiassa todella hyvin. Äänimaailma on hyvin rakennettu aina hävittäjien äänitehosteista taustalla jumputtaviin musiikkeihin asti. Leffan jälkeen on suuri mahdollisuus, että Danger Zone jää soimaan päässä - etenkin kun se kuullaan useampaan otteeseen elokuvan aikana.

Yhteenveto: Top Gun - lentäjistä parhaat on vallan mainio elokuva, joka suorastaan huokuu kasaria - niin hyvässä kuin hieman pahassakin. Elokuvassa on tiettyä cooleutta ja asennetta, mitä muilta vuosikymmeniltä ei yksinkertaisesti löydy, mutta samalla se on myös todella juustoinen ja imelä. Leffan romanttinen puoli on varsinaista siirappia ja ainakin omasta mielestäni elokuvan heikompaa antia. Asiaa ei auta, että Tom Cruisen ja Kelly McGillisin väliltä löytyvä kemia ei ole läheskään yhtä voimakasta kuin lentäjämiesten välinen seksuaalinen jännite. Kun filmiä analysoi allegoriana päähenkilön kamppailusta seksuaalisuutensa kanssa, se on jopa huomattavasti kiinnostavampi tapaus. Jo simppelinä toimintapätkänä leffa on varsin viihdyttävä, erityisesti näyttävien hävittäjälentokohtaustensa aikana. Elokuva toimii myös puhtaana merivoimien propagandana katsottuna. Harva elokuva on niin voimakkaasti oman aikansa tuotos kuin Top Gun - lentäjistä parhaat, onnistuen silti vetämään puoleensa yli kolme vuosikymmentä myöhemmin niitäkin katsojia, jotka eivät eläneet kyseisellä aikakaudella. Se jääkin nähtäväksi, että onnistuuko yli 30 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa nousemaan samanlaisiin korkeuksiin ja kannattiko tällaiselle kasariteokselle edes tehdä jatkoa nykypäivänä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2019 - muokattu 16.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Top Gun, 1986, Paramount Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films