Arvostelu: Loma Roomassa (Roman Holiday - 1953)

LOMA ROOMASSA

ROMAN HOLIDAY

Ohjaus: William Wyler

Pääosissa: Audrey Hepburn, Gregory Peck, Eddie Albert, Margaret Rawlings, Harcourt Williams, Hartley Power, Tullio Carminati, Paolo Carlini, Claudio Ermelli, Hans Hinrich ja Alfredo Rizzo

Genre: romantiikka, komedia, draama

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: S

Roman Holiday, eli suomalaisittain Loma Roomassa on Gregory Peckin ja Audrey Hepburnin tähdittämä romanttinen komedia. Dalton Trumbo kynäili elokuvan tarinan ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen John Dightonin kanssa. Jouduttuaan 1940-luvun lopulla Hollywoodin mustalle listalle, Trumbo ei saanut tekstiä eteenpäin ja niinpä Ian McLellan Hunterin piti esittää filmin käsikirjoittajaa, jotta Frank Capra suostui tuottamaan sen. Capran yhtiö päätyi kuitenkin konkurssin partaalle ja hänen täytyi myydä se. Paramount Pictures nappasi lopulta yhtiön ja samalla tämän elokuvan itselleen. Paramount olisi halunnut tehdä elokuvan Yhdysvalloissa, mutta ohjaajan pestin saanut William Wyler vaati, että se kuvattaisiin paikan päällä Italian pääkaupungissa, Roomassa. Paramount suostui, mutta budjettileikkauksen kera, mikä johti siihen, että elokuva jouduttaisiin kuvaamaan mustavalkoisena suunnitellun värikameran sijaan ja miestähdeksi valitun Gregory Peckin rinnalle pitäisi löytää halpa, tuntematon näyttelijä. Pitkän etsintäprosessin jälkeen tekijät päätyivät amerikkalaisyleisölle vielä tuolloin tuntemattomaan brittiläiseen Audrey Hepburniin. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Loma Roomassa sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 20. elokuuta 1953 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan, tarinan ja puvustuksen palkinnot. Lisäksi elokuva voitti parhaan naispääosan BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Lomaa Roomassa pidetään mestariteoksena, yhtenä romantiikkagenren merkkielokuvista, sekä ehtana klassikkona. Elokuvan 1950-luvulla leffateatterissa nähnyt isoäitini näytti elokuvan minulle muutama vuosi sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin Loman Roomassa täyttävän nyt 70 vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi - sekä odotellessani omaa Rooman matkaani tänä kesänä.

Kruununprinsessa Ann on kiertueella Euroopassa ja kun jatkuvat tapaamiset, lehdistötilaisuudet ja muutenkin kiireinen aikataulu alkavat stressata Annia liikaa, tämä päättää karata Rooman yöhön. Ann kohtaa Joe Bradleyn, reportterin, joka päättää pitää ammattinsa salassa, keplotellakseen prinsessalta vuosisadan yksityishaastattelun. Mutta toteutuuko suunnitelma, kun Joe rakastuu Anniin?

Loma Roomassa esitteli aiemmin vain brittileffoja tehneen Audrey Hepburnin maailmalle, joka ihastui nuoreen naisnäyttelijään toden teolla. Hepburnista muodostui nopeasti monien naisten suuridoli, joka keräsi myös valtavaa arvostusta elokuvapiireissä. Heti ensimmäisestä isosta leffastaan, eli tästä, Hepburn voittikin parhaan naispääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Eikä syyttä. Hepburn on fantastinen roolissaan prinsessa Annina, joka turhautuu sääntöihin, aikatauluihin ja muutenkin tiukkaan menoon, jotka piinaavat häntä läpi kiertueensa Euroopassa. Eräänä yönä Roomassa uupunut Ann päättää karata ja törmää Gregory Peckin esittämään Joe Bradleyhyn. Joe on paikallisen jenkkiuutislehden reportteri, joka ei aluksi tunnista siniverisyyttään peittelevää prinsessaa, mutta kun Joe tajuaa, kuka onkaan kyseessä, hän päättää peittää tietämystään ja ammattiaan, saadakseen salakavalasti isoimman kuninkaallishaastattelun koskaan. Ann ja Joe ovat vahvasti kirjoitetut hahmot ja heidän matkaansa lähtee enemmän kuin mielellään. Peck on myös nappivalinta osaansa ja hänen ja Hepburnin väliltä löytyvää voimakasta kemiaa ei voi kieltää. Kuvausten aikana Peck vakuuttui Hepburnin lahjoista niin paljon, että vaati studiota nostamaan tämän nimen julisteessa rinnalleen, kohottamaan naisen mahdollisuuksia voittaa Oscar roolistaan. Hollywood-konkari Peckin aavistukset osuivatkin oikeaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Harcourt Williams ja Margaret Rawlings prinsessan kanssa matkaavina suurlähettiläänä ja kreivittärenä, Hartley Power Joen pomona Hennessynä ja Eddie Albert Joen valokuvaajakaverina Irvinginä. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti, etenkin Power äksynä sanomalehden johtajana.

Loma Roomassa onnistui ihastuttamaan toisellakin katselukerralla. Kyseessä on erittäin valloittava ja hupaisa romanttinen komedia, johon uppoutuu niin täysillä mukaan, että haikea loppu iskee voimakkaasti tunteisiin. Heti kättelyssä avataan, mistä prinsessan turhautuminen johtuu ja katsoja suorastaan kannustaa Annia livahtamaan vartijoiden ohi palatsista ja oikeasti nauttimaan Roomasta. Kun Ann ja Joe kohtaavat, katsoja pistetään moraalisesti ristiriitaiseen tilanteeseen. Toisaalta Joen haluaisi onnistuvan tavoitteessaan ja saavan haikailemansa jymyjutun, joka saisi hänen pomonsa arvostamaan häntä, mutta samalla Annia käy sääliksi, miehen valehdellessa hänelle voittojen takia. Tästä ristiriidasta huolimatta eriskummallisen parin yhteistä päivää ympäri Rooman jää tuijottamaan lumoutuneena niin päänäyttelijöistä kuin taustalla näkyvästä kaupungista. Kaikki Colosseumista Pantheoniin ovat mukana.

Parituntinen elokuva tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, sillä se on niin hyvin rakennettu käsikirjoituksensa ja ohjauksensa puolesta. Trumbon teksti on tarinaltaan erinomainen ja muutenkin tekstiltään loistava. Sen pohjalta ohjaaja William Wylerin on ollut helppo ammentaa kohtauksia kuvatessaan. Hiljalleen kehkeytyvä rakkauskertomus ei ole millään lailla väkinäinen tai siirappinen, vaan luonteva ja aidon suloinen. Komediaosastoltaan Loma Roomassa on myös onnistunut tapaus. Mukana on paljon hilpeää sanailua, sekä hupaisaa fyysistä huumoria, ilman, että homma äityy koskaan typeräksi koheltamiseksi. Vaikka katsoja ei täysin hyväksykään Joen aikomuksia, on silti hauskaa seurata, kun tämä yrittää parhaansa mukaan peittää tietämyksensä Annin todellisesta identiteetistä ja työstään. Elokuvan loppuhuipennuksesta on onnistuttu tekemään poikkeuksellinen. Vaikkei se välttämättä johda katsojan odottamaan ja toivomaan tulokseen, on finaali tyydyttävä, liikuttava ja uskottava, toimien kirsikkana taiturimaisesti toteutetun kakun päällä.

Kyseessä on myös teknisiltä ansoiltaan laadukkaasti tehty elokuva. Kuvaus on tyylikästä ja Rooman nähtävyyksiä esitellään tietty läpi keston. Yksi filmin tunnetuimmista kohtauksista onkin Annin ja Joen ajelu kaupungissa. Kohtauksen myötä Vespa-skootterin myyntiluvut kääntyivät hurjaan nousuun ja niistä muodostui varsinainen muoti-ilmiö. Leikkaus on pääasiassa sulavaa. Lavasteet ovat mainiot, asut upeat ja maskeeraukset oivalliset. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Georges Auricin ja Victor Youngin säveltämät musiikit tehostavat filmiä entisestään.

Yhteenveto: Loma Roomassa on ihastuttava ja erinomainen romanttinen komedia, joka edustaa edelleen lajityyppinsä kiistatonta parhaimmistoa. Elokuva nappaa heti mukaansa ja vie täysin mennessään, kun Annin ja Joen yhteinen päivä Roomassa alkaa. Annia kannustaa nauttimaan vapaudestaan, kun taas Joen kohdalla katsoja pistetään moraaliseen ristituleen. Hahmojen puuhia seuraa hymyssä suin ja parin välille kehkeytyvä romanssi tuntuu käsin kosketeltavan aidolta. Audrey Hepburn ja Gregory Peck loistavat päärooleissa ja heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Peck on tutun karismaattinen itsensä ja palkintonsa ansainnut Hepburn hurmasi täysin ymmärrettävästi yleisöt ympäri maailman. Mahtava meno huipentuu hienolla ja tunteikkaalla tavalla. Ohjaaja William Wyler rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti ja Dalton Trumbon käsikirjoitus on erittäin hyvin laadittu. Kaiken kaikkiaan Loma Roomassa on valloittavan ihana rakkaustarina ja yksi niistä elokuvista, mitkä jokaisen kannattaisi katsoa edes kerran elämässään. Yksi romanttisten elokuvien parhaimmistosta yhä 70 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja ehta klassikko!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Roman Holiday, 1953, Paramount Pictures

Arvostelu: Ben-Hur (1959)

BEN-HUR

Ohjaus: William Wyler
Pääosissa: Charlton Heston, Stephen Boyd, Jack Hawkins, Haya Harareet, Hugh Griffith, Cathy O'Donnell, Martha Scott ja Finlay Currie
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 3 tuntia 32 minuuttia / 3 tuntia 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Ben-Hur perustuu Lew Wallacen kirjaan "Ben-Hur: A Tale of the Christ" vuodelta 1880. Kirjasta oli jo tehty lyhytelokuva vuonna 1907 ja mykkäelokuva vuonna 1925, mutta tämä vuoden 1959 versio muistetaan parhaiten. Jotkut jopa luulevat tämän olevan alkuperäinen Ben-Hur -elokuva. Vuonna 1952 MGM-yhtiö ilmoitti tekevänsä uusintafilmatisoinnin Ben-Hurin tarinasta. Yhdessä kohtaa tuotanto pistettiin jäihin, sillä ohjaajaksi valittu Sidney Franklin jätti projektin, mutta Kymmenen käskyä -elokuvan (The Ten Commandments - 1956) suosion myötä Ben-Hurin tekoa päätettiin jatkaa ja uudeksi ohjaajaksi valittiin William Wyler. Tuotannossa oli ongelmia, sillä kirjan muuttaminen käsikirjoitukseksi oli todella vaikeaa ja elokuvan budjetti kasvoi seitsemästä miljoonasta dollarista viiteentoista miljoonaan dollariin. Ben-Hur oli aikanaan kallein elokuva, mitä oli koskaan tehty. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1959 ja oli iso hitti sekä kriitikoiden että kansan mielestä, vaikka oli monia, jotka sitä myös kritisoivat, etenkin leffan pituuden takia. Elokuva voitti yksitoista Oscar-palkintoa (mm. paras elokuva, paras ohjaus, paras miespääosa ja parhaat tehosteet), mitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Vain kaksi elokuvaa on Ben-Hurin jälkeen kyennyt samaan; Titanic (1997) ja Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003). Vuosien varrella Ben-Hurista on muodostunut suuri klassikko, joka on monen mielestä kaikkien aikojen paras elokuva. Aikamoiset paineethan tuollainen maine luo leffalle. Itse en ollut nähnyt Ben-Huria aiemmin. Kuulin elokuvasta ensimmäisen kerran, kun luin eniten Oscareita voittaneista elokuvista. Sen jälkeen olen kuullut leffasta usein ja elokuvien suurkuluttaja kun olen, niin olen pitkään tiennyt, että jonain päivänä minulle koittaa aika katsoa se. Tähän ei kuitenkaan tullut tilaisuutta, sillä en omistanut elokuvaa, se ei tullut televisiosta, enkä ollut erityisen innoissani leffan lähes neljän tunnin kestosta. Alkuvuodesta 2017 huomasin Ben-Hurin ilmestyneen Netflixin valikoimaan ja päätin katsoa sen vihdoin... jossain kohtaa. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Ben-Hur tuli mieleeni maineensa vuoksi. Lopulta pääsiäisenä koin, että minulla oli vihdoin kokonainen päivä käytettäväksi elokuvan katsomiseen. Hassua olikin, että katsoin elokuvan pitkäperjantaina, sillä minulla ei ollut mitään käsitystä, että kyseinen päivä olisi tärkeä osa Ben-Hurin tarinaa. Yllätyksekseni minulla kesti vain viisi tuntia katsoa elokuva läpi ja tähän aikaan sisältyi parinkymmenen minuutin kauppareissu.

Roomalainen tribuuni Messala pettää vanhan ystävänsä, juutalaisprinssi Juuda Ben-Hurin, joka on aiheuttanut pienehkön vahingon. Rangaistukseksi Messala lähettää Ben-Hurin orjaksi soutamaan kaleeria ja vangitsee Ben-Hurin rakkaan äidin ja siskon tyrmään. Vuosien aikana Ben-Hurin kostonhalu kasvaa ja eräänä päivänä hän saa tilaisuuden alkaa toteuttamaan suunnitelmiaan.

Itse prinssi Juuda Ben-Hurina nähdään Charlton Heston, joka on monin tavoin osuva valinta rooliin, mutta häneltä löytyy heikotkin hetkensä. Ben-Hurin tarina on todella traaginen, etenkin kun ottaa huomioon, miten "pienestä" vahingosta on kyse. Hänen vanha ystävänsä - joka on hänelle kuin veli - voisi helposti armahtaa hänet, mutta tämä kääntääkin hänelle selkänsä ja pistää koko Hurin perheen kärsimään. On siis erittäin ymmärrettävää, että Ben-Hur haluaa kostaa Messalalle ja katsojana kannustaakin häntä saavuttamaan määränpäänsä. Vuosien kuluessa eteenpäin, raivon voi nähdä hahmon silmistä ja Heston vangitsee tunteen hienosti. Myös kun miettii, kuinka suuren muutoksen hahmo kokee leffan aikana, Heston osaa taidokkaasti muovautua eri tunteisiin. Valitettavasti joissain kohdissa hänen esiintymisensä on hieman elotonta, kun taas paikoitellen yliampuvan teatraalista, jolloin hahmon herättämä vaikutus rikkoutuu hetkittäin. Hahmo on tosiaan mielenkiintoinen ja parasta elokuvassa on seurata Ben-Hurin kehittymistä virnistelevästä prinssistä vihaa täynnä olevaksi orjaksi.

Tribuuni Messalaa näyttelee Stephen Boyd, joka vaikuttaa aluksi kunnon johtajalta, joka välittää ihmisistä, mutta paljastuukin nopeasti inhottavaksi henkilöksi, joka haluaa kansan kunnioittavan häntä suuresti, millä hän tahansa keinoin. Välillä Messalan motiivit eivät ole täysin selkeät ja hahmo tuntuu muuttuvan vähän väliä erilaiseksi, mutta pääasiassa hahmo toimii ja Boydin suoritus on hyvä.
     Ben-Hurin Mirjam-äitiä ja Tirza-siskoa esittävät Martha Scott ja Cathy O'Donnell. Kovin suurissa rooleissa naishahmot eivät ole ja heistä enemmän äänessä tuntuu olevan Tirza. Hahmot ovat kuitenkin tärkeitä tarinan kannalta, sillä heidän tuntematon kohtalonsa motivoi sankaria jatkamaan matkaansa. Kolmas tärkeä naishahmo on Hurin perheen taloudenhoitajan tytär Ester, jota näyttelee Haya Harareet. Jo heti ensiesiintymisellään käy selväksi, että Ester on ihastunut Ben-Huriin ja että mies on kiinnostunut hänestä. Hahmojen suhde on hyvin rakennettu ja Harareet on hyvä roolissaan, vaikka hänelläkin on Hestonin tavoin hieman elottomia ja liian teatraalisia hetkiä.
     Tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat myös roomalaiskomentaja Quintus Arrius (Jack Hawkins), joka näkee Ben-Hurissa jotain muuta kuin tavallisen orjan ja šeikki Ilderim (Hugh Griffith), joka rakastaa hevosten kilpa-ajoja, millaisissa Ben-Hur on erinomainen ohjastaja. Kumpikin hahmo on hyvin rakennettu ja molemmat motivoivat sankaria omilla tavoillaan. Myös heidän näyttelijänsä ovat mainioita.
     Muita hahmoja leffassa ovat itämaan tietäjä Balthasar (Finlay Currie) ja keisari Tiberius (George Relph). Elokuvassa esiintyy myös Claude Heaterin esittämä Jeesus, jonka naamaa ei kertaakaan näytetä, eikä hänen nimeään sanota, vaan hänestä puhutaan nasaretilaisena. Vaikka hahmo on ruudulla vain muutamaan otteeseen, on hänen mukanaolonsa niin vahvasti luotu, että katsojana jämähtää katsomaan, että mitä hän aikoo tehdä.

Elokuva alkaa kuuden minuutin alkusoitolla (leffa sisältää myös väliajan), mistä siirrytään lyhyeen esittelyyn, jossa kerrotaan, millainen elokuvan maailma on. Roomalaiset ovat vallaneet useita alueita lisää ja pitävät uskontoaan vallassa. Kuitenkin juutalaisten keskuudessa leviää sana vapahtajan syntymästä, jonka kohtalona olisi tuoda suurta muutosta maailmaan. Itse en tiennyt etukäteen, että Jeesus liittyisi elokuvan tarinaan, joten minulle tulikin yllätyksenä, että heti leffan alussa nähdään hänen syntymänsä. Tällä on suuri vaikutus, sillä Ben-Hurin ja Messalan saapuessa tarinaan, he keskustelevat tästä erikoisesta nasaretilaisesta, joka levittää yhden ainoan Jumalan sanaa ja yrittää saada kansan puolelleen. Tällä on vaikutuksia vanhojen ystävien väleihin ja tilanne laukeaa käsiin, kun Juudean (paikka jossa Ben-Hur asuu) uusi maaherra saapuu ja sattuu vahinko. Tässä kohtaa leffan tunnelma muuttuu paljon ja hienoa elämää elänyt prinssi Ben-Hur joutuu kokemaan orjan elämää, jota hän on aiemmin vain nähnyt muiden elävän. Kun päähenkilö on viettänyt kolme piinaavaa ja raskasta vuotta eri kaleereissa soutamassa, ei hänestä näy enää aiempaa ylellisyyttä. Yksi toivottu tapahtuma käynnistaa tapahtumasarjan, joka johdattaa Ben-Huria kohti Messalaa...

Te, jotka ette ole vielä nähneet elokuvaa, älkää huoliko, että olisitte kuulleet paljon paljastuksia, sillä vaikka kerroin paljon tarinasta, tuo on vasta ensimmäinen tunti ja sen jälkeen on tiedossa vielä kaksi ja puoli tuntia katsottavaa! Elokuva on nimittäin pitkä. Siis tosi pitkä. Ben-Hur kestää lähes neljä tuntia ja sen myös huomaa. Aloitus, jossa hahmot esitellään ja tarina lämmitellään, kulkee nopeasti eteenpäin, sillä se on todella kiinnostavasti rakennettu. Kun Ben-Hur joutuu orjaksi, ei katsojana voi muuta kuin katsoa hänen kärsimystään, sillä sen kautta haluaa entistäkin enemmän, että hän saisi kostettua. Valitettavasti tämän jälkeen leffa alkaa enemmän tai vähemmän laahaamaan. Kohtauksista ei löydy samaa vangitsevuutta, mitä elokuvan ensimmäisestä tunnista löytyi. Muutamia hienoja kohtia on mukana ja välillä tunnelma on saatu todella mainioksi, mutta keskiosiosta saisi helposti leikattua pätkiä sieltä sun täältä. Yllätyksi leffa ei oikeastaan tarjoa, mutta ei se niitä erityisemmin kaipaakaan. Ennen viimeistä tuntia elokuva löytää jälleen vangitsevuutensa, mikä syntyy lähinnä monien tuntemasta, todella upeasta kohtauksesta. Ben-Hur on visuaalisesti monin tavoin upea ja eeppinen elokuva, etenkin kun nähdään eri paikkojen mittakaavoja. Varsinkin kohtauksissa, jossa kansaa on kerääntynyt suurin joukoin katsomaan jotain tilaisuutta, ei katsojana voi muuta kuin hämmästellä, kuinka suurelta kaikki on saatu näyttämään. Eeppisintä koko elokuvassa on tietenkin kilpa-ajokohtaus, joka oli aikanaan yksi suurimmista kohtauksista, mitä oli koskaan tehty. Sen mittakaavat ja väenpaljous on niin uskomattoman upeasti tuotu esille, että kohtauksen haluaisi katsoa heti uudestaan. Ei ihme, että se on jäänyt ihmisille parhaiten mieleen, sillä se on vauhdikkain ja jännittävin kohta Ben-Hurissa.

Eeppisyyden lisäksi leffassa on myös paljon uskonnollisuutta, minkä voi jo päätellä aiemmin sanomistani asioista. Vaikka uskonnot ovatkin tärkeä osa elokuvaa ja Jeesuksen synnyttämä innostus on vahvasti läsnä, ei uskomista korosteta kaiken aikaa ja se näytetään realistisen tuntuisesti... paitsi yhdessä kohtaa, jossa tunnelma rikotaan lisäämällä mukaan yliluonnollista voimaa, mikä muuten puuttuu elokuvasta kokonaan. Valitettavasti tämä yliluonnollisuus rikkoi suuren teeman elokuvasta, sillä sitä ennen uskonto oltiin kuvattu eri ihmisten kautta ja kuinka he ovat ovat välillä riidoissa keskenään uskomustensa takia ja välillä taas uskonnoista huomataan yhtäläisyyksiä. Muuten uskonto käsitellään uskovaisten kautta, mutta yhtäkkiä ruudulle töräytetään Jumalan ja Jeesuksen maagista mahtia, joka toimisi, jos sitä olisi ollut läpi leffan. Tällä lailla se tuottaa lähinnä pettymyksen, etenkin kun kyseessä on tärkeä asia tarinan kannalta. Pienet yliluonnollisuudet siellä täällä eivät olisi haitanneet, mutta yhtäkkinen taikavoima ei tunnu sopivan muuten historialliselta tuntuvaan elokuvaan (vaikka kyseessä onkin monilta osin fiktiivinen tarina).

Ohjaajana toimii tosiaan William Wyler, jolla on selvästi silmää hienoille kohtauksille, erilaisten tunteiden näyttämiselle ja hän tuntuu tietävän, kuinka hyvä hahmokaari saadaan aikaiseksi sankarille. Valitettavasti välillä tuntuu siltä kuin Wyler ei tietäisi täysin, mikä on tarpeellista tuoda elokuvaan ja minkä olisi voinut jättää pois. En edes tarkoita, että elokuva pitäisi katkoa puolet lyhyemmäksi, vaan että sieltä täältä olisi tehnyt tiivistämistä, jolloin lopputulos olisi noin puolisen tuntia lyhyempi ja silti elokuva ylittäisi kolmen tunnin pituuden. Ben-Hurin on käsikirjoittanut Karl Tunberg, joka on useasti onnistunut, mutta jotkut kohdat ovat heikommin kynäiltyjä. Elokuva on hyvin kuvattu ja etenkin laajat kuvat ovat upeita. Monet kuvat ovat pitkiä, mikä on toimiva ratkaisu, mutta pitkissä kuvissa ongelmana on, että kun leikkaus vihdoin tapahtuu, on se erittäin huomattavaa. Paikoitellen leikkaus tapahtuu liian äkkinäisesti ja tönkösti, minkä lisäksi useaan otteeseen voi huomata, että hahmot ovat eri asennoissa kuin edellisessä kuvassa. Ben-Hur tapahtuu noin 20-30 vuotta ajanlaskun alun jälkeen, mikä on tuotu upeasti esille puvutuksessa ja lavastuksessa. Puvustukset ovat läpi elokuvan hienoja ja asuista voi helposti nähdä, kuinka arvokkaita eri henkilöt ovat. Elokuvan lavasteet ovat todella näyttäviä ja ne pääsevät täydellisesti oikeuksiinsa laajoissa kuvissa. Pienoismallit ovat myös hienoja ja nekin on saatu näyttämään isoilta. Kesti hetken, ennen kuin tajusin laivataistelun laivojen olevan pienoismalleja. Taustakankaiden käytön huomaa selvästi, mutta se ei haittaa, kun miettii, minä vuonna leffa on tehty, minkä lisäksi niiden käyttö on pääasiassa hyvin toteutettu. Miklós Rózsan säveltämät musiikit sisältävät oivallisia tunnelmia, mahtipontisuutta ja kauneutta.

Yhteenveto: Ben-Hur on todella hyvä teos, jossa nimikkohahmo muuttuu erittäin paljon läpi elokuvan. On kuitenkin pakko sanoa, että elokuva on liian pitkä. Siitä saisi helposti pois 20-30 minuuttia pois ja silti se olisi yli kolmetuntinen teos, mutta tiiviimpänä pakettina. Charlton Heston on hyvä pääosassa Juuda Ben-Hurina ja hän pystyy tuomaan esille hahmon kokeman raivon, mutta valitettavasti hänen esiintymisensä on paikoitellen myös elotonta ja välillä taas liiankin heittäytyvää. Samaa käy myös Esteriä esittävälle Haya Harareetille. Muuten näyttelijät onnistuvat rooleissaan, etenkin Claude Heater Jeesuksena, jonka naamaa ei näytetä, eikä hän sano sanaakaan, mutta silti hänen roolityössään on oikeaa tunnetta. Uskonnollisuus on vahvasti läsnä tarinassa, mutta suurimmaksi osaksi se on mukana realistisella tavalla, jossa uskonnot tuodaan esille uskovaisten puheissa ja teoissa. Kuitenkin yhdessä kohtaa tämä lähestymistapa rikotaan täysin ja leffaan tuodaan tarpeetonta yliluonnollisuutta mukaan. Eeppisyys on hienosti toteutettu upeilla lavasteilla, suurilla väkijoukoilla, näyttävällä kilpa-ajokohtauksella, laajoilla kuvilla ja mainiolla musiikilla. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs ja sen ajankuva on erinomaisesti toteutettu. Jos pidätte tuhansia vuosia taaksepäin sijoittuvista sankaritarinoista tai pidätte eeppisistä teoksista, niin kannattaa Ben-Hur katsoa. Ja jos olette suuria leffojen ystäviä, niin suosittelen katsomaan elokuvan ainakin kerran ihan vain sen takia, että se voitti ennätysmäärän Oscar-palkintoja, mikä tekee siitä merkkiteoksen. Vaikka Ben-Hur oli mielestäni todella hyvä elokuva, en usko, että ainakaan pitkään aikaan kokisin tarvetta katsoa sitä uudestaan, sillä se on kuitenkin erittäin raskas ja pitkä teos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wikimedia.org
Ben-Hur, 1959, Metro-Goldwyn-Mayer