Arvostelu: Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia - 1962)

ARABIAN LAWRENCE

LAWRENCE OF ARABIA

Ohjaus: David Lean
Pääosissa: Peter O'Toole, Omar Sharif, Alec Guinness, Anthony Quinn, Jack Hawkins, Anthony Quayle, Claude Rains, Arthur Kennedy, I. S. Johar, Donald Wolfit, Michel Ray, John Dimech, Zia Mohyeddin ja José Ferrer
Genre: historia, draama, sota, seikkailu
Kesto: 3 tuntia 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Lawrence of Arabia, eli suomalaisittain Arabian Lawrence perustuu Thomas Edward Lawrencen kirjaan Seven Pillars of Wisdom vuodelta 1926, joka kertoo Lawrencen teoista ensimmäisessä maailmansodassa. Lawrencesta oltiin jo useamman vuoden ajan yritetty tehdä elokuvaa, mutta suunnitelmat kariutuivat kerta toisensa perään. Terence Rattigan oli työstänyt käsikirjoituksen elokuvalle, mutta kun projekti ei toteutunut, hän muunsi sen näytelmäksi nimeltä Ross (1960), jota tähditti Alec Guinness. Yhden näiden toteutumattoneiden leffojen ohjaajaksi oli pestattu David Lean, joka oli ollut kiehtoutunut Lawrencesta. Projektin kaatuessa Lean päättikin tehdä filmin Mahatma Gandhista Guinnessin kanssa, mutta sekään projekti ei saanut tuulta alleen, jolloin Lean päätti palata takaisin Lawrencen tarinan pariin. Leanin tuottajaystävä Sam Spiegel sai hankittua Lawrencen kirjan elokuvaoikeudet Lawrencen pikkuveljeltä. Aluksi Michael Wilson työsti elokuvan käsikirjoituksen, mutta Lean koki sen keskittyvän liikaa historiallisten tapahtumien esittelyyn ja politiikkaan ja palkkasi Robert Boltin kirjoittamaan tekstin uudestaan ja keskittymään juurikin Lawrenceen henkilönä kaiken keskellä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 1961 ja lopulta Arabian Lawrence sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 1962 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jota kriitikot ylistivät. Filmi sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen, äänen ja musiikin palkinnot, kahdeksan Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miessivuosan, kuvauksen ja tulokasnäyttelijän palkinnot, viisi BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, parhaan brittielokuvan, brittinäyttelijän ja brittikäsikirjoituksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva sai myös parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden. Vuosien varrella elokuvalle on muodostunut todellinen klassikon maine ja nykyään Arabian Lawrencea pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Itse en ollut ennen nähnyt Arabian Lawrencea, mutta olin toki tiennyt siitä jo pitkään. Sen mammuttimaisen, liki neljän tunnin keston takia olen jopa hieman kammoksunut ja vältellyt sen katselua, mutta kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni katsomalla Arabian Lawrencen.

Ensimmäisessä maailmansodassa röyhkeä brittiluutnantti T. E. Lawrence lähetetään Arabiaan selvittämään prinssi Faisalin kapinaa Saksan puolella taistelevia turkkilaisia vastaan. Arabit ottavat vähitellen Lawrencen mukaan yhteisöönsä ja Lawrencesta nousee esikuva, joka johtaa arabit taisteluun.

Vaikka Arabian Lawrencen alkutekstit ilmoittavatkin, että elokuva esittelee Peter O'Toolen valkokankaille, oli hänet nähty aiemmin sivurooleissa muutamassa filmissä. Elokuva kuitenkin toimii O'Toolen ensimmäisenä pääroolityönä ja hänet nähdään nimikkohahmo T. E. Lawrencena. O'Toole on nappivalinta rooliin, vaikka historioitsijat ovatkin moittineet, että O'Toole oli liian pitkä osaan. Hänestä löytyy kuitenkin oikeaa herkkyyttä ja oikeaa voimaa, johtajan karismaa ja filosofista henkeä, joita Lawrence tarvitsee. Lisäksi O'Toolen pistävät silmät jo itsessään myyvät roolin ja ovat varmasti yksi syy siihen, että hänet otettiin mukaan elokuvaan.

     Elokuvassa nähdään myös Donald Wolfit ja Claude Rains kenraali Murrayna ja herra Drydenina, jotka lähettävät Lawrencen tehtävälleen, Jack Hawkins kenraali Allenbyna, Anthony Quayle eversti Brightonina ja Arthur Kennedy kuvia ottavana Jackson Bentleynä, sekä Zia Mohyeddin Lawrencen Tafas-oppaana aavikon halki, Ross-näytelmässä Lawrencea esittänyt Alec Guinness arabiprinssi Faisalina, Omar Sharif šerifi Alina, I. S. Johar Gasimina, Anthony Quinn howeitat-beduiinien päällikkö Auda abu Tayina ja Michel Ray ja John Dimech Lawrencen palvelemisesta innostuvina Farrajina ja Daudina. Brittikomentajia lukuun ottamatta sivuhahmotkin ovat mielenkiintoisia ja läpikotaisin kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tänä päivänä tosin monet varmasti kohottelevat kulmiaan, että valkoiset britit näyttelevät arabeja voimakkaiden maskeerausten kera, mutta mukana on onneksi myös etnisiin ryhmiin kuuluvia näyttelijöitä, joista varsinkin egyptiläinen Omar Sharif tekee huipputyötä šerifi Alina, jonka kehityskaari kulkee onnistuneesti lomittain Lawrencen kanssa. Vaikka Guinnessin roolittamista voikin katsoa pahalla, ei käy kieltäminen, etteikö Guinness olisi hieno näyttelijä ja tekisi upeaa työtä arvokkaana prinssinä. Lisäksi moni saattaa katsoa leffaa pahalla, sillä siinä ei ole ainuttakaan naista puheroolissa.

Ei ole mikään ihme, että Arabian Lawrence oli niin voitokas palkintogaaloissa ilmestyessään ja että sitä pidetään nykyään niin korkeassa asemassa elokuvahistoriassa. Hyvin nopeasti sen häikäisevä mahti räjäytetään esille ja katsoja imaistaan mukaan eeppiseen historialliseen seikkailuun halki aavikoiden. Ja kun sanon eeppiseen, niin todella tarkoitan sitä. Arabian Lawrence on mammuttimaisen valtava elokuva, oli kyse sitten liki neljän tunnin kestosta, järjettömän näyttävistä maisemakuvista, joissa ihmiset näyttävät muurahaisilta suurten vuorien edessä, isoista taistelukohtauksista, joissa nähdään ruudulla monisatapäinen joukko ihmisiä kamppailemassa hurjan kokoisissa lavasteissa tai Maurice Jarren mahtipontisista, aivan fantastisista musiikeista. Tämä elokuva vaatii sitä, että se koetaan mahdollisimman suurelta valkokankaalta, sillä tuskin edes maailman isoin televisio tekee oikeutta Arabian Lawrencen jättimäisyydelle.

Jo ihan elokuvantekona teknisesti katsottuna Arabian Lawrencen mestarillisuutta on mahdoton kiistää. Se on kuvattu sanoinkuvailemattoman vaikuttavasti ja oli kyse sitten niistä valtavista maisemaotoksista, joissa kamera on varmaankin satojen metrien päässä näyttelijöistä tai tarkoista lähikuvista hahmojen keskustellessa, jokainen kuva on hiottu täydellisyyteen asti. Tekijät ovat kuvauksessa halunneet korostaa kaiken valtavuutta aina taustoista ihmismassan suuruuteen, jotta tietty henkeäsalpaavuus säilyy alusta loppuun. Ei nykyään tehtäisi enää tällaista. Vaativissa olosuhteissa kuvaaminen vaihdettaisiin suosiolla studioon ja taustakangas olisi vahvasti käytössä. Suurten extramäärien palkkaamisen sijaan ihmisiä lisättäisiin taustalle kopioimalla jälkikäteen tietokoneella. Vaikka nykypäivän teknologialla voikin saada omanlaisiaan ihmeitä aikaiseksi, on se aina hurja nähdä, kun jotain tällaista saadaan aikaiseksi kameran edessä.

Toinen puoli, mikä elokuvassa tehtäisiin nykyään voimakkaasti toisin, on tietty leikkaus. Kolmen tunnin ja 47 minuutin mittaan tätä ei ikinä suostuttaisi tekemään tänä päivänä. Suuri kesto olisi mahdollista vain, jos lopputulos jaettaisiin muutaman jakson minisarjaksi. Vaikka kesto on toki aikamoinen ja etukäteen jopa hieman uhkaava, on elokuva niin upeasti tehty, että sitä todella jämähtää katsomaan lumoutuneena pituudesta huolimatta. Leikkaus ja etenkin kuvien aikana ohjaus on niin erinomaista ja kiehtovaa, että pidemmätkin kohtaukset tuntuvat kuluvan kuin hujauksessa. Toki leffa tuntuu pitkältä, mutta toisaalta se ei haittaa. Näihin historiallisiin eeposfilmeihin jopa kuuluu tällainen kesto. Näin lopputulos tuntuu jopa enemmältä kuin vain elokuvalta. Arabian Lawrence on todellinen kokemus - elämys, jonka jälkeen katsojasta tuntuu hassulta palata takaisin nykyhetkeen. Pitkää kestoa kammoksuville täytyy huojentavana seikkana kertoa, että noin puolen välin jälkeen on väliaika ja viiden minuutin aikana voi hieman venytellä, hakea lisää naposteltavaa, käydä vessassa tai ennen kaikkea pohtia, mitä on juuri tullut koettua ja mitä voisi vielä tulla tapahtumaan?

Ja elokuvassa toden teolla tapahtuu todella vaikuttavia juttuja. Kun jo pienet hetket tuntuvat elämää suuremmilta, voi vain kuvitella, miltä näyttää, kun suuri arabiarmeija ratsastaa taisteluun. Sotakohtaukset ovat huikeasti toteutettuja ja niin eeppisiä kuin jännittäviäkin. Paikoitellen niitä pitää kuitenkin odottaa pidempiäkin aikoja. Vaikka elokuva tapahtuu ensimmäisen maailmansodan aikaan, ei se ole mikään perinteinen sotaleffa. Se on enemmän seikkailua, mutta ei täysin sitäkään. Enemmän kyseessä on historiallinen draama ja voimakas henkilökuvaus sen päähenkilöstä. Mahtipontisia tapahtumia tärkeämpää todella on se, kenelle ne tapahtuvat. Katsoja pääsee näkemään mitä hurjempia juttuja, mutta parasta on nähdä, mitä vaikutuksia niillä on Lawrenceen. Se esimiehilleen virnuileva ja brittisotilaan tavoin pukeutuva Lawrence ei todellakaan ole sama tyyppi enää puolessa välissä filmiä, puhumattakaan sitten loppuhuipennuksesta. Lawrencen matka läpi elokuvan on esimerkillisesti toteutettu ja se on lopulta mukaansatempaavin seikka kaiken keskellä. Jos Lawrenceen ei olisi panostettu, ei kaikki hänen ympärillään olisi yhtä vaikuttavaa.

On jo painostavaa lähteä tekemään historiallista elokuvaa, mutta varmasti vielä uhkaavampi ajatus on lähteä tekemään sitä tällaisessa mittakaavassa. Ohjaaja David Lean kuitenkin tekee loistotyötä, rakentaen kokonaisuutta, mikä pitää otteessaan valtavasta kestosta huolimatta. Eheä kokonaisuus pitää sisällään monia hienoja kohtauksia, jotka tekevät vaikutuksia eri keinoin. Lean luo mukaan vahvaa seikkailun henkeä, mitä vain vahvistavat Jarren mahtavat musiikit. Jarre tunnelmoi niin sensaatiomaisesti, että parhaimmillaan hänen työnsä aiheuttaa kylmiä väreitä ja nostaa kuuntelijan ihon kananlihalle. Michael Wilsonin työstämä ja Robert Boltin muokkaama käsikirjoitus on väkevä pohja, mistä tekijät ovat voineet ammentaa suureen teokseensa. On hienoa, että Boltin kautta elokuvassa haluttiin keskittyä enemmän Lawrencen matkaan - niin fyysiseen kuin hengelliseen - ja erityisesti pidän, kuinka sujuvasti mukaan on ujutettua hieman huumoria.

Yhteenveto: Arabian Lawrence on upea historiallinen seikkailuelokuva, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Filmi on yhä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen hurjan vaikuttava. Valtavat maisemaotokset upeiden lavasteiden ja monisatapäisen ihmisjoukon kera ovat näyttäviä ilmestyksiä ja katsojana ei voi muuta kuin tuijottaa ihmeissään kaikkea ruudulla tapahtuvaa. Jo vaikuttava visuaalinen anti lumoaa katsojan, mutta ei se olisi silti vielä tarpeeksi kannattelemaan liki neljän tunnin kestoa. Kannattelun hoitaa väkevä tarina ja terävä henkilökuvaus, joiden vietäväksi uppoutuu täysin ja elokuva tuntuu lopulta kestoaan huomattavasti lyhyemmältä. Niin pitkät keskustelut kuin eeppiset sotakohtaukset ovat koukuttavaa seurattavaa. Ohjaaja David Lean pitää mammuttimaista teosta ihailtavasti kasassa. Tekninen toteutus on erinomaista ja Maurice Jarren säveltämät musiikit tehostavat filmiä entisestään. Lawrencea esittävän Peter O'Toolen johdolla näyttelijäkaarti suoriutuu ansiokkaasti rooleistaan. Arabian Lawrencea ei turhaan mielletä yhdeksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista ja ehdaksi klassikoksi. Se on mestarillinen filmi, joka kuuluu jokaisen elokuvaharrastajan katselulistalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lawrence of Arabia, 1962, Horizon Pictures

Arvostelu: Ben-Hur (1959)

BEN-HUR

Ohjaus: William Wyler
Pääosissa: Charlton Heston, Stephen Boyd, Jack Hawkins, Haya Harareet, Hugh Griffith, Cathy O'Donnell, Martha Scott ja Finlay Currie
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 3 tuntia 32 minuuttia / 3 tuntia 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Ben-Hur perustuu Lew Wallacen kirjaan "Ben-Hur: A Tale of the Christ" vuodelta 1880. Kirjasta oli jo tehty lyhytelokuva vuonna 1907 ja mykkäelokuva vuonna 1925, mutta tämä vuoden 1959 versio muistetaan parhaiten. Jotkut jopa luulevat tämän olevan alkuperäinen Ben-Hur -elokuva. Vuonna 1952 MGM-yhtiö ilmoitti tekevänsä uusintafilmatisoinnin Ben-Hurin tarinasta. Yhdessä kohtaa tuotanto pistettiin jäihin, sillä ohjaajaksi valittu Sidney Franklin jätti projektin, mutta Kymmenen käskyä -elokuvan (The Ten Commandments - 1956) suosion myötä Ben-Hurin tekoa päätettiin jatkaa ja uudeksi ohjaajaksi valittiin William Wyler. Tuotannossa oli ongelmia, sillä kirjan muuttaminen käsikirjoitukseksi oli todella vaikeaa ja elokuvan budjetti kasvoi seitsemästä miljoonasta dollarista viiteentoista miljoonaan dollariin. Ben-Hur oli aikanaan kallein elokuva, mitä oli koskaan tehty. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1959 ja oli iso hitti sekä kriitikoiden että kansan mielestä, vaikka oli monia, jotka sitä myös kritisoivat, etenkin leffan pituuden takia. Elokuva voitti yksitoista Oscar-palkintoa (mm. paras elokuva, paras ohjaus, paras miespääosa ja parhaat tehosteet), mitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Vain kaksi elokuvaa on Ben-Hurin jälkeen kyennyt samaan; Titanic (1997) ja Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003). Vuosien varrella Ben-Hurista on muodostunut suuri klassikko, joka on monen mielestä kaikkien aikojen paras elokuva. Aikamoiset paineethan tuollainen maine luo leffalle. Itse en ollut nähnyt Ben-Huria aiemmin. Kuulin elokuvasta ensimmäisen kerran, kun luin eniten Oscareita voittaneista elokuvista. Sen jälkeen olen kuullut leffasta usein ja elokuvien suurkuluttaja kun olen, niin olen pitkään tiennyt, että jonain päivänä minulle koittaa aika katsoa se. Tähän ei kuitenkaan tullut tilaisuutta, sillä en omistanut elokuvaa, se ei tullut televisiosta, enkä ollut erityisen innoissani leffan lähes neljän tunnin kestosta. Alkuvuodesta 2017 huomasin Ben-Hurin ilmestyneen Netflixin valikoimaan ja päätin katsoa sen vihdoin... jossain kohtaa. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Ben-Hur tuli mieleeni maineensa vuoksi. Lopulta pääsiäisenä koin, että minulla oli vihdoin kokonainen päivä käytettäväksi elokuvan katsomiseen. Hassua olikin, että katsoin elokuvan pitkäperjantaina, sillä minulla ei ollut mitään käsitystä, että kyseinen päivä olisi tärkeä osa Ben-Hurin tarinaa. Yllätyksekseni minulla kesti vain viisi tuntia katsoa elokuva läpi ja tähän aikaan sisältyi parinkymmenen minuutin kauppareissu.

Roomalainen tribuuni Messala pettää vanhan ystävänsä, juutalaisprinssi Juuda Ben-Hurin, joka on aiheuttanut pienehkön vahingon. Rangaistukseksi Messala lähettää Ben-Hurin orjaksi soutamaan kaleeria ja vangitsee Ben-Hurin rakkaan äidin ja siskon tyrmään. Vuosien aikana Ben-Hurin kostonhalu kasvaa ja eräänä päivänä hän saa tilaisuuden alkaa toteuttamaan suunnitelmiaan.

Itse prinssi Juuda Ben-Hurina nähdään Charlton Heston, joka on monin tavoin osuva valinta rooliin, mutta häneltä löytyy heikotkin hetkensä. Ben-Hurin tarina on todella traaginen, etenkin kun ottaa huomioon, miten "pienestä" vahingosta on kyse. Hänen vanha ystävänsä - joka on hänelle kuin veli - voisi helposti armahtaa hänet, mutta tämä kääntääkin hänelle selkänsä ja pistää koko Hurin perheen kärsimään. On siis erittäin ymmärrettävää, että Ben-Hur haluaa kostaa Messalalle ja katsojana kannustaakin häntä saavuttamaan määränpäänsä. Vuosien kuluessa eteenpäin, raivon voi nähdä hahmon silmistä ja Heston vangitsee tunteen hienosti. Myös kun miettii, kuinka suuren muutoksen hahmo kokee leffan aikana, Heston osaa taidokkaasti muovautua eri tunteisiin. Valitettavasti joissain kohdissa hänen esiintymisensä on hieman elotonta, kun taas paikoitellen yliampuvan teatraalista, jolloin hahmon herättämä vaikutus rikkoutuu hetkittäin. Hahmo on tosiaan mielenkiintoinen ja parasta elokuvassa on seurata Ben-Hurin kehittymistä virnistelevästä prinssistä vihaa täynnä olevaksi orjaksi.

Tribuuni Messalaa näyttelee Stephen Boyd, joka vaikuttaa aluksi kunnon johtajalta, joka välittää ihmisistä, mutta paljastuukin nopeasti inhottavaksi henkilöksi, joka haluaa kansan kunnioittavan häntä suuresti, millä hän tahansa keinoin. Välillä Messalan motiivit eivät ole täysin selkeät ja hahmo tuntuu muuttuvan vähän väliä erilaiseksi, mutta pääasiassa hahmo toimii ja Boydin suoritus on hyvä.
     Ben-Hurin Mirjam-äitiä ja Tirza-siskoa esittävät Martha Scott ja Cathy O'Donnell. Kovin suurissa rooleissa naishahmot eivät ole ja heistä enemmän äänessä tuntuu olevan Tirza. Hahmot ovat kuitenkin tärkeitä tarinan kannalta, sillä heidän tuntematon kohtalonsa motivoi sankaria jatkamaan matkaansa. Kolmas tärkeä naishahmo on Hurin perheen taloudenhoitajan tytär Ester, jota näyttelee Haya Harareet. Jo heti ensiesiintymisellään käy selväksi, että Ester on ihastunut Ben-Huriin ja että mies on kiinnostunut hänestä. Hahmojen suhde on hyvin rakennettu ja Harareet on hyvä roolissaan, vaikka hänelläkin on Hestonin tavoin hieman elottomia ja liian teatraalisia hetkiä.
     Tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat myös roomalaiskomentaja Quintus Arrius (Jack Hawkins), joka näkee Ben-Hurissa jotain muuta kuin tavallisen orjan ja šeikki Ilderim (Hugh Griffith), joka rakastaa hevosten kilpa-ajoja, millaisissa Ben-Hur on erinomainen ohjastaja. Kumpikin hahmo on hyvin rakennettu ja molemmat motivoivat sankaria omilla tavoillaan. Myös heidän näyttelijänsä ovat mainioita.
     Muita hahmoja leffassa ovat itämaan tietäjä Balthasar (Finlay Currie) ja keisari Tiberius (George Relph). Elokuvassa esiintyy myös Claude Heaterin esittämä Jeesus, jonka naamaa ei kertaakaan näytetä, eikä hänen nimeään sanota, vaan hänestä puhutaan nasaretilaisena. Vaikka hahmo on ruudulla vain muutamaan otteeseen, on hänen mukanaolonsa niin vahvasti luotu, että katsojana jämähtää katsomaan, että mitä hän aikoo tehdä.

Elokuva alkaa kuuden minuutin alkusoitolla (leffa sisältää myös väliajan), mistä siirrytään lyhyeen esittelyyn, jossa kerrotaan, millainen elokuvan maailma on. Roomalaiset ovat vallaneet useita alueita lisää ja pitävät uskontoaan vallassa. Kuitenkin juutalaisten keskuudessa leviää sana vapahtajan syntymästä, jonka kohtalona olisi tuoda suurta muutosta maailmaan. Itse en tiennyt etukäteen, että Jeesus liittyisi elokuvan tarinaan, joten minulle tulikin yllätyksenä, että heti leffan alussa nähdään hänen syntymänsä. Tällä on suuri vaikutus, sillä Ben-Hurin ja Messalan saapuessa tarinaan, he keskustelevat tästä erikoisesta nasaretilaisesta, joka levittää yhden ainoan Jumalan sanaa ja yrittää saada kansan puolelleen. Tällä on vaikutuksia vanhojen ystävien väleihin ja tilanne laukeaa käsiin, kun Juudean (paikka jossa Ben-Hur asuu) uusi maaherra saapuu ja sattuu vahinko. Tässä kohtaa leffan tunnelma muuttuu paljon ja hienoa elämää elänyt prinssi Ben-Hur joutuu kokemaan orjan elämää, jota hän on aiemmin vain nähnyt muiden elävän. Kun päähenkilö on viettänyt kolme piinaavaa ja raskasta vuotta eri kaleereissa soutamassa, ei hänestä näy enää aiempaa ylellisyyttä. Yksi toivottu tapahtuma käynnistaa tapahtumasarjan, joka johdattaa Ben-Huria kohti Messalaa...

Te, jotka ette ole vielä nähneet elokuvaa, älkää huoliko, että olisitte kuulleet paljon paljastuksia, sillä vaikka kerroin paljon tarinasta, tuo on vasta ensimmäinen tunti ja sen jälkeen on tiedossa vielä kaksi ja puoli tuntia katsottavaa! Elokuva on nimittäin pitkä. Siis tosi pitkä. Ben-Hur kestää lähes neljä tuntia ja sen myös huomaa. Aloitus, jossa hahmot esitellään ja tarina lämmitellään, kulkee nopeasti eteenpäin, sillä se on todella kiinnostavasti rakennettu. Kun Ben-Hur joutuu orjaksi, ei katsojana voi muuta kuin katsoa hänen kärsimystään, sillä sen kautta haluaa entistäkin enemmän, että hän saisi kostettua. Valitettavasti tämän jälkeen leffa alkaa enemmän tai vähemmän laahaamaan. Kohtauksista ei löydy samaa vangitsevuutta, mitä elokuvan ensimmäisestä tunnista löytyi. Muutamia hienoja kohtia on mukana ja välillä tunnelma on saatu todella mainioksi, mutta keskiosiosta saisi helposti leikattua pätkiä sieltä sun täältä. Yllätyksi leffa ei oikeastaan tarjoa, mutta ei se niitä erityisemmin kaipaakaan. Ennen viimeistä tuntia elokuva löytää jälleen vangitsevuutensa, mikä syntyy lähinnä monien tuntemasta, todella upeasta kohtauksesta. Ben-Hur on visuaalisesti monin tavoin upea ja eeppinen elokuva, etenkin kun nähdään eri paikkojen mittakaavoja. Varsinkin kohtauksissa, jossa kansaa on kerääntynyt suurin joukoin katsomaan jotain tilaisuutta, ei katsojana voi muuta kuin hämmästellä, kuinka suurelta kaikki on saatu näyttämään. Eeppisintä koko elokuvassa on tietenkin kilpa-ajokohtaus, joka oli aikanaan yksi suurimmista kohtauksista, mitä oli koskaan tehty. Sen mittakaavat ja väenpaljous on niin uskomattoman upeasti tuotu esille, että kohtauksen haluaisi katsoa heti uudestaan. Ei ihme, että se on jäänyt ihmisille parhaiten mieleen, sillä se on vauhdikkain ja jännittävin kohta Ben-Hurissa.

Eeppisyyden lisäksi leffassa on myös paljon uskonnollisuutta, minkä voi jo päätellä aiemmin sanomistani asioista. Vaikka uskonnot ovatkin tärkeä osa elokuvaa ja Jeesuksen synnyttämä innostus on vahvasti läsnä, ei uskomista korosteta kaiken aikaa ja se näytetään realistisen tuntuisesti... paitsi yhdessä kohtaa, jossa tunnelma rikotaan lisäämällä mukaan yliluonnollista voimaa, mikä muuten puuttuu elokuvasta kokonaan. Valitettavasti tämä yliluonnollisuus rikkoi suuren teeman elokuvasta, sillä sitä ennen uskonto oltiin kuvattu eri ihmisten kautta ja kuinka he ovat ovat välillä riidoissa keskenään uskomustensa takia ja välillä taas uskonnoista huomataan yhtäläisyyksiä. Muuten uskonto käsitellään uskovaisten kautta, mutta yhtäkkiä ruudulle töräytetään Jumalan ja Jeesuksen maagista mahtia, joka toimisi, jos sitä olisi ollut läpi leffan. Tällä lailla se tuottaa lähinnä pettymyksen, etenkin kun kyseessä on tärkeä asia tarinan kannalta. Pienet yliluonnollisuudet siellä täällä eivät olisi haitanneet, mutta yhtäkkinen taikavoima ei tunnu sopivan muuten historialliselta tuntuvaan elokuvaan (vaikka kyseessä onkin monilta osin fiktiivinen tarina).

Ohjaajana toimii tosiaan William Wyler, jolla on selvästi silmää hienoille kohtauksille, erilaisten tunteiden näyttämiselle ja hän tuntuu tietävän, kuinka hyvä hahmokaari saadaan aikaiseksi sankarille. Valitettavasti välillä tuntuu siltä kuin Wyler ei tietäisi täysin, mikä on tarpeellista tuoda elokuvaan ja minkä olisi voinut jättää pois. En edes tarkoita, että elokuva pitäisi katkoa puolet lyhyemmäksi, vaan että sieltä täältä olisi tehnyt tiivistämistä, jolloin lopputulos olisi noin puolisen tuntia lyhyempi ja silti elokuva ylittäisi kolmen tunnin pituuden. Ben-Hurin on käsikirjoittanut Karl Tunberg, joka on useasti onnistunut, mutta jotkut kohdat ovat heikommin kynäiltyjä. Elokuva on hyvin kuvattu ja etenkin laajat kuvat ovat upeita. Monet kuvat ovat pitkiä, mikä on toimiva ratkaisu, mutta pitkissä kuvissa ongelmana on, että kun leikkaus vihdoin tapahtuu, on se erittäin huomattavaa. Paikoitellen leikkaus tapahtuu liian äkkinäisesti ja tönkösti, minkä lisäksi useaan otteeseen voi huomata, että hahmot ovat eri asennoissa kuin edellisessä kuvassa. Ben-Hur tapahtuu noin 20-30 vuotta ajanlaskun alun jälkeen, mikä on tuotu upeasti esille puvutuksessa ja lavastuksessa. Puvustukset ovat läpi elokuvan hienoja ja asuista voi helposti nähdä, kuinka arvokkaita eri henkilöt ovat. Elokuvan lavasteet ovat todella näyttäviä ja ne pääsevät täydellisesti oikeuksiinsa laajoissa kuvissa. Pienoismallit ovat myös hienoja ja nekin on saatu näyttämään isoilta. Kesti hetken, ennen kuin tajusin laivataistelun laivojen olevan pienoismalleja. Taustakankaiden käytön huomaa selvästi, mutta se ei haittaa, kun miettii, minä vuonna leffa on tehty, minkä lisäksi niiden käyttö on pääasiassa hyvin toteutettu. Miklós Rózsan säveltämät musiikit sisältävät oivallisia tunnelmia, mahtipontisuutta ja kauneutta.

Yhteenveto: Ben-Hur on todella hyvä teos, jossa nimikkohahmo muuttuu erittäin paljon läpi elokuvan. On kuitenkin pakko sanoa, että elokuva on liian pitkä. Siitä saisi helposti pois 20-30 minuuttia pois ja silti se olisi yli kolmetuntinen teos, mutta tiiviimpänä pakettina. Charlton Heston on hyvä pääosassa Juuda Ben-Hurina ja hän pystyy tuomaan esille hahmon kokeman raivon, mutta valitettavasti hänen esiintymisensä on paikoitellen myös elotonta ja välillä taas liiankin heittäytyvää. Samaa käy myös Esteriä esittävälle Haya Harareetille. Muuten näyttelijät onnistuvat rooleissaan, etenkin Claude Heater Jeesuksena, jonka naamaa ei näytetä, eikä hän sano sanaakaan, mutta silti hänen roolityössään on oikeaa tunnetta. Uskonnollisuus on vahvasti läsnä tarinassa, mutta suurimmaksi osaksi se on mukana realistisella tavalla, jossa uskonnot tuodaan esille uskovaisten puheissa ja teoissa. Kuitenkin yhdessä kohtaa tämä lähestymistapa rikotaan täysin ja leffaan tuodaan tarpeetonta yliluonnollisuutta mukaan. Eeppisyys on hienosti toteutettu upeilla lavasteilla, suurilla väkijoukoilla, näyttävällä kilpa-ajokohtauksella, laajoilla kuvilla ja mainiolla musiikilla. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs ja sen ajankuva on erinomaisesti toteutettu. Jos pidätte tuhansia vuosia taaksepäin sijoittuvista sankaritarinoista tai pidätte eeppisistä teoksista, niin kannattaa Ben-Hur katsoa. Ja jos olette suuria leffojen ystäviä, niin suosittelen katsomaan elokuvan ainakin kerran ihan vain sen takia, että se voitti ennätysmäärän Oscar-palkintoja, mikä tekee siitä merkkiteoksen. Vaikka Ben-Hur oli mielestäni todella hyvä elokuva, en usko, että ainakaan pitkään aikaan kokisin tarvetta katsoa sitä uudestaan, sillä se on kuitenkin erittäin raskas ja pitkä teos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wikimedia.org
Ben-Hur, 1959, Metro-Goldwyn-Mayer